Vaikka yhdistyksen toiminta on lakannut, tarinaniskentäkilpailuja on pidetty senkin jälkeen.
Lauantaina 5.8. Frosteruksen koululla, Kärsämäellä järjestettiin kahdennenkymmenennen kerran Tarinaniskennän SM-kilpailu. Kilpailussa esitettiin enintään seitsemän minuutin mittainen omakohtainen tarina perinteisellä kerrontatavalla.
Eri puolilla Suomea ja myös Ruotsissa pidetyistä aluemestaruuskilpailuista finaaliin saapuivat
Irma Hannula (Ylivieska), Seija Satokangas (Ruotsi), Pekka Berg (Rovaniemi), Esko Nuorala (Alavieska), Tuula Lappalainen (Joensuu), Esko Fält (Rovaniemi), Ulla Häivälä (Ylivieska), Matti J. Pesonen (Joensuu), Outi Levä (Kärsämäki) ja Matti Krapu (Alavieska)
Kilpailuraatiin oli kutsuttu:
Tuomariston puheenjohtajaksi Pentti Stranius. Stranius on kirjailija ja tutkija Joensuusta, FL, käyttää historioitsijana haastattelumetodia ja elämäntarinoita, työskennellyt mm. Suomen elokuva-arkistossa ja Karjalan tutkimuslaitoksella
Eero Suvilehto on kirjailija ja aforistikko Oulusta, FT, puheopettaja, opettanut kirjallisuusaiheita monessa yliopistossa, mm. Oulussa, Bulgariassa, Islannissa, Itävallassa
Aune Aho on perinteisen tarinankerronnan mestari, asuu Ruotsissa, voittanut kolme SM-mestaruutta Kärsämäen kisoissa 2000-luvun alkupuolella. Aune Ahosta on sanottu, että hänellä on ”taito kertoa Suuri tarina, Pienin elkein ”
Raadin sihteerinä toimi Sirkka Seppälä, kirjastotoimen ammattilainen Kärsämäeltä. Sirkka ehti olla pitkään Elämäntarina yhdistyksen toiminnassa.
Palkitut tarinat
I palkinto: Tarinaniskennän Suomen mestari 2023
Matti Krapu, Alavieska. Voittajatarina ”Sianhännänvejätin”
Tuomariston mielestä “Sianhännänvejätin” kuuluu kansanperinnettä oivallisesti kunnioittaviin tarinoihin, jonka kertoja esitti eläväisen eleettömästi mutta vakuuttavasti. Mukana olivat kaikki hyvän tarinankerronnan peruselementit, aihe ja rakenne, loppunousua myöten. Teema raottaa hienosti myös sitä, miten pieniä lapsia suojeltiin ennen muinoin “jekuuttamalla” pois lahtimiesten jaloista katsomasta kuinka sikaa teurastetaan…
II palkinto: Esko Fält, Rovaniemi ”Väinönputkea ja koskenkorvaa”
“Väinönputkea ja koskenkorvaa” lähtee liikkeelle kuntosalilta ja sen arjesta, mutta laajenee hienosti kritisoimaan niin pseudotutkimusta kuin liiallista juopotteluakin…
JaettuIII palkinto: Ulla Häivälä, Ylivieska ”Se parempi serkku” ja Pekka Berg ”Kalajutuista ei tarvitse ripittäytyä”
“Se parempi serkku” on psykologisesti tarkka kuvaus pienten lasten leikeistä ja tyttöjen välisestä kateudesta – “Kalajutuista ei tarvitse ripittäytyä” puolestaan hyvin erilainen pohjoisen kalamiesten juttuja kevyesti ironisoiva muistelma…
Yleisön suosikki: Matti Krapu, Alavieska ”Sianhännänvejätin”
Tuomariston yleispalaute kilpailusta
Kävi yllättäen niin, että yleisön suosikiksi äänestettiin Kärsämäellä 2023 niin ikään tuomaristonkin ylistämä “Sianhännänvejätin”. Useimmiten yleisö on ollut kovastikin erimieltä kuin kilpailuraati. SM-taso oli kohtalainen, mutta ehkä vähän tasapaksu. Kielellisesti kaikki tarinat olivat uskottavia ja varmasti omakohtaisia. Silti tuomaristo kaipaili tarinoihin selkeämpää rakennetta, jotta niistä erottuisivat selkeä aihe, alku ja loppu. Pelkkä jutustelu ei riitä. Tuomariston mukaan hyvässä tarinassa on aina jännitettä, yllätyksiä ja kohokohtia. Aiheet olivat kuitenkin erinomaisen monipuolisia, huumoripitoisiakin. Murrettakin oli mukana jonkin verran. Voittajasta raati oli yksimielinen: kaikkia tuomareita miellytti erityisesti Matti Kravun tarinaan liittyvä kansanperinne, joka oli entisaikaan yksi tapa kasvattaa lapsia.
Palkinnot: Tarinaniskennän Suomen mestari 2023 sai 250 euron, toiseksi tullut 200 euron, ja kolmanneksi tulleet 150 euron tunnustuspalkinnon ja kaikki kilpailun finalistit saivat sadan euron kannustuspalkinnon. Yleisön suosikki palkittiin keramiikkaisella Kärsämäki lautapelillä.
Kevättä enteilevän talvipäivän ehtiessä lopuilleen sain suruviestin: Elämäntarinan viimeinen päätoimittaja, kirjailija ja kriitikko, FT Liisa Enwald oli poistunut keskuudestamme Lohjalla 13.3.2021, vähän ennen 75-vuotispäiväänsä. Sanoma pysäytti. Näinkö pian?
Liisa Enwald oli syntynyt Kajaanissa 2.4.1946. Ylioppilaaksi tultuaan hän opiskeli Helsingin yliopistossa pääaineenaan yleinen kirjallisuustiede ja estetiikka. Filosofian kandidaatin ja lisensiaatin tutkintojen jälkeen hän väitteli tohtoriksi erinomaisin arvosanoin Mirkka Rekolan runouden monihahmotteisuudesta vuonna 1997.
Työuransa Enwald teki pääasiassa kirjoittamisen opettajana Oriveden Opistossa, Kansanvalistusseuran Kirje- ja Etäopistoissa sekä tuntiopettajana ja luennoitsijana monissa muissakin oppilaitoksissa. Kirjoittajia hän ohjasi myös kulttuuriyhdistysten järjestämillä lähi- ja etäkursseilla ympäri maata. Arvostelupalvelun kriitikkona hän toimi mm. Nuoren Voiman Liitossa, Kansanvalistusseurassa ja Suomen Elämäntarinayhdistyksessä sekä kirjallisuuskriitikkona lukuisissa sanoma- ja kulttuurilehdissä 1960-luvulta lähtien. Hän toimitti myös oppimateriaalia opetustyön tueksi ja itseopiskeluun, mm. Kansanvalistusseuran kustantaman Elämä tarinaksi -kirjan (2003) yhdessä AnjaVähäahon ja Marja-Riitta Vainikkala-Kejosen kanssa.
Enwaldin oma kirjallinen tuotanto käsittää alun toistakymmentä teosta, joista tuoreimmat ovat 2010-luvulla ilmestyneitä esseekokoelmia, viimeisenä Varjonkantaja (2019). Uusimmat teokset ovat elämäkertakirjallisuutta parhaimmillaan. Tutkijan kynästä ovat syntyneet teokset Mirkka Rekolan ja Helvi Juvosen runoudesta. Lisäksi hän on suomentanut saksan kielestä Rainer MariaRilken runoja ja kirjeitä viisi kokoelmaa.
Myös kustannustoiminta ja lehtityö tulivat Enwaldille tutuiksi jo 1990-luvulla hänen toimiessaan pitkään julkaisujohtajana Kustannusliike TAI-teoksessa ja Taite-runouslehden päätoimittajana. Tästä olikin myöhemmin hyötyä hänen uusissa tehtävissään.
Merkittävä vaihe Liisa Enwaldin elämässä alkoi uuden vuosituhannen vaihteessa, kun hänen ystävänsä Anja Vähäaho houkutteli hänet Elämäntarinayhdistyksen toimintaan mukaan. Enwaldista saatiin oiva opettaja vasta perustetun Elämäntarina-Akatemian kirjoittajakursseille, joita hän veti myöhemmin kirjoitusvalmennuksen nimellä. Elämäntarinaakin hän avusti sen alkujoista lähtien, kunnes Vähäahon kuoltua vuonna 2010 suostui lehden päätoimittajaksi. Pesti jatkui kymmenen vuotta lehden lakkaamiseen asti.
Elämäntarinan toimittamiseen ja kehittämiseen Enwald paneutui kaikella tarmollaan. Ydinteema, elämäntarinallisuus, näkyi sisällössä kautta linjan. Kokeneena ja ahkerana kriitikkona hän antoi sijaa myös omakustanteille, mikä on ollut lehdistössämme harvinaista. Vaikka kirjoituspalkkioihin ei riittänyt varoja, hän onnistui houkuttelemaan avustajiksi monia nimekkäitä asiantuntijoita, taitavia kirjoittajia ja kuvittajia. Monen lukijan mielestä huolellisesti toimitettu Elämäntarina kuului jo maamme kulttuurilehtien eturiviin. Siitä tuli Elämäntarinayhdistykselle myös tärkeä näyteikkuna, kun muu toiminta alkoi hiipua.
”Olennaista kaikessa tässäkin työssä on ollut ihmisten kohtaaminen, mukanaolo heidän elämässään. Siksipä se ei ole varsinaiselta työltä tuntunutkaan. ‒ Olen oppinut paljon, elänyt paljon, saanut ystäviä. Samalla oma tarinointini on saanut pontta ja minä uskallusta kirjoittaa neljä elämäntarinallista esseekokoelmaa. Tämä kaikki on avannut minulle kirjallisuudesta aivan uuden puolen”, Enwald lausui kiitospuheessa vastaanottaessaan Elämäntarinayhdistyksen myöntämän Elämänmalja-palkinnon Kärsämäellä 2019.
Lukuisista muista Enwaldin saamista palkinnoista mainittakoon tuoreimmat: Eino Leinon palkinto 2016, Yleisradion Tanssiva karhu -kilpailun Kääntäjä-palkinto 2017 ja Kainuun kirjallisuuspalkinto 2019.
Liisa Enwald oli lahjakas ja ahkera, tunnollinen tutkijaluonne, joka työssään vaati itseltään paljon. Kirjoituspöydän äärestä hänet parhaiten irrottivat vain kuoroharrastus ja kaipuu luontoon. Viimeiseen asti hän työskenteli intensiivisesti mm. kirjoittamalla blogeja Elämäntarinayhdistyksen kotisivuille. Valmistumassa oli myös uusi esseekokoelma, joka ilmestynee postuumina.
Pitkäaikaisena kollegana opin tuntemaan Liisa Enwaldin myös vaatimattomana, hienotunteisena ja humaanina ystävänä. Yhteiset Elämäntarina-vuotemme opettivat minulle paljon. Kiitollisin ajatuksin tulen aina muistamaan hänet Erityisenä ihmisenä. Tanne-puolison ja sukulaisten lisäksi Liisaa jäi kaipaamaan laaja ystäväpiiri läheltä ja kaukaa.
Suomen Elämäntarinayhdistyksen lopettaessa toimintansa lakkaa myös sen ylläpitämä arvostelupalvelu. Pahoittelemme sitä, mutta on ilo kertoa maassamme olevan monia muita vastaavia palveluja ja kirjoittajille tarkoitettuja koulutuksia. Täältä löytyytietoa esimerkiksi perinteikkäimmästä arvostelupalvelustamme, jota ylläpitää Nuoren Voiman Liitto: https://nuorenvoimanliitto.fi/tag/arvostelupalvelu
Eurooppalaisen elämäntarinailmiön rantautuessa Suomeen viime vuosituhannen lopussa perustettiin Kärsämäelle keväällä 1999 Suomen Elämäntarina- ja kansantaideakatemia antamaan opetusta elämäntarinalliseen kirjoittamiseen ja kuvataiteen tekoon. Käyttöön saatiin Kärsämäen pappilan ja meijerin vasta vapautuneet väljät tilat. Akatemian suojelijaksi kutsuttiin Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori J. P. Roos.
Saman vuoden elokuussa toimintaa hallinnoimaan perustettiin Suomen Elämäntarinayhdistys ry, jonka tarkoituksena oli edistää tavallisen ihmisen henkilökohtaisen historian arvostusta ja herättää kiinnostusta oman kotipaikan ja henkilökohtaisen historian tutkimiseen ja tallentamiseen. Seuraavana vuonna 2000 elämäntarinallista kokonaisuutta täydennettiin Elämäntarinalla, elämäkertateemaisella kulttuurilehdellä, joka parin vuoden kuluttua alkoi ilmestyä neljä kertaa vuodessa.
Kunnianhimoisen toiminnan ideoija ja ”primus motor” oli kärsämäkeläinen kirjailija, kriitikko ja kuvataiteen opettaja Anja Vähäaho. Hän antautui elämäntarinoille kaikella lahjakkuudellaan ja tarmollaan, johti yhdistystä ja päätoimitti lehteä kuolemaansa asti 2010. Apunaan hänellä oli yhdistyksen aktiiviset hallitukset ja lehden taitavat toimituskunnat, joiden jäsenet pitkältä ajalta jääkööt tässä luettelematta.
Aluksi toiminnan suunnitteluun osallistui myös 14-jäseninen neuvottelukunta, jonka arvovaltaisista jäsenistä mainittakoon Oulun läänin maaherra Eino Siuruainen, Oulun yliopiston rehtori Lauri Lajunen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston johtaja Pekka Laaksonen. Siten pienessä Kärsämäen kunnassa virinnyt kulttuuritoiminta sai heti alkuunsa valtakunnallista tunnettuutta ja tunnustusta. Tämä johti myös Alfred Kordelinin säätiön päätökseen myöntää Suomen Elämäntarinayhdistykselle huomattava kannustuspalkinto vuonna 2005. Sillä yhdistyksen talous turvattiin vuosiksi eteenpäin.
Alkuvuosina toiminta perustui täysin vapaaehtoistyöhön ja jatkui sellaisena pääpiirteissään loppuun asti. Vähäaholla oli taito innostaa ja houkutella ystävä- ja tuttavapiiristään taitavia osaajia niin hallinto-, opetus- kuin lehtityöhönkin, festivaalien ym. tapahtumien vierailijoiksi ja järjestäjiksi. Toiminnassa mukana olleet valtasi innostunut yhteishenki, mikä heijastui myös jäsenmäärän nopeana kasvuna. Varsinkin harrastajakirjoittajat kiinnostuivat uudentyyppisesti toteutetusta elämäkerrallisesta kirjoittamisesta ja kokivat yhdistyksen tarpeelliseksi ulkomaita myöten. Jo ensimmäisenä vuonna jäsenmäärä kasvoi 130:een, ja muutamaa vuotta myöhemmin kirjattiin noin 400 jäsentä eri puolilta Suomea, Ruotsista, Saksasta ja Ranskasta, pian sen jälkeen myös USA:sta ja Kanadasta. Määrä pysyikin vakaana 2010-luvun puoliväliin asti.
Toiminta laajenee ja vakiintuu
Ripeästi alkanut toiminta sai jatkuvasti uusia muotoja, ja elämäntarinallinen kokonaisuus laajeni. Elvyttääkseen hiipumassa olevaa suullisen tarinankerronnan ikivanhaa kansallista perinnettä yhdistys alkoi kohta järjestää kaikille avoimia ja suuren suosion saaneita Tarinakaraoke-tilaisuuksia, joista kehittyi vuodesta 2002 lähtien järjestetyt Tarinaniskennän SM-kilpailut. Ne vakiintuivat samoihin aikoihin alkunsa saaneiden Elämäntarinafestivaalien näkyvimmäksi osaksi ja kasvoivat lopulta valtakunnallisiksi mediatapahtumiksi. Heinäkuun puolivälissä pidettyjen kolmipäiväisten festivaalien ohjelmassa oli tarinakisan lisäksi kirjoittajakoulutusta sekä Elämäntarina-seminaari vaihtelevin teemoin. Seminaarin vierailijoiksi pyrittiin hankkimaan nimekkäitä alansa asiantuntijoita. Tilaisuudessa yhdistys luovutti vuosittain Elämänmaljan elämäntarinallisesti tai elämäkerrallisesti ansioituneelle henkilölle tai yhteisölle. Usein festivaaleihin liitettiin myös oheisohjelmaa, teatteria, musiikkitilaisuuksia, tutustumiskäyntejä ym.
Elämäntarinallisen kirjoittamisen kurssit olivat Elämäntarinayhdistyksen keskeistä toimintaa vuodesta toiseen. Kouluttajina toimivat Anja Vähäahon lisäksi kirjallisuuskriitikko, kirjoittajaohjaaja Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen, kirjailija, kriitikko Liisa Enwald sekä kirjailija, kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen. Kursseja järjestettiin Kärsämäen pappilan lisäksi myöhemmin myös Sydänmaan Sykkeessä ja Haapaveden Opistossa.
Kirjoittajien tekstejä yhdistys julkaisi Epookki-sarjassaan ja Elämäntarinassa. Lehteen valittiin aina myös kaikille avoimien kirjoituskilpailujen satoa. Lapsuusmuistoja-kirjoituskilpailun parhaista koottiin samanniminen antologia vuonna 2006. Kirjoittajat ovat myös voineet lähettää tekstejään arvioitavaksi ennen julkaisemista yhdistyksen ylläpitämään Arvostelupalveluun, jonka kriitikoina toimivat pisimpään FT Liisa Enwald, FL Esko Karppanen ja kirjailija Eija Mämmi.
Säännöllisesti ilmestynyt ja huolellisesti toimitettu Elämäntarina oli yhdistyksen tukiranka, sillä useimmat jäsenet olivat liittyneet yhdistykseen juuri lehden takia. ”Kaikki muu toiminta voi lakata, mutta säästäkää Elämäntarina”, oli Anja Vähäahon viimeisiä toivomuksia sairasvuoteella yhdistyksen tulevaisuudesta. Lehti oli hänen lapsensa, kuten hän asian ilmaisi. Hän loi sille ainutlaatuisen linjan, jossa tutkiva kirjoittaminen kohtasi elämyksellisen muistelemisen. Asiantuntija-artikkeleiden ja elämäntarinakatkelmien lisäksi lehdessä oli yleistäkin kulttuurisisältöä: kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, kuvataiteista. Sävyltään kannustavissa Lukukokemuksissa arvosteltiin myös omakustanteita, toisin kuin muissa lehdissä. Lehden taiteelliset kannet suunnitteli ja toteutti seitsemän vuoden ajan taidemaalari, KM Kirsti Muinonen, joka toimi myös Kansantaideakatemian opettajana. Elämäntarina löysi nopeasti paikkansa maamme ensimmäisenä elämäkertateemaisena kulttuurilehtenä.
Vaaliessaan ja vahvistaessaan eurooppalaista elämäntarinailmiötä Suomen Elämäntarinayhdistys loi myös kansainvälisiä suhteita moneen suuntaan. Luonnollisesti eniten yhteyksiä pidettiin ruotsinsuomalaisiin, jotka lähettivät vuosittain oman edustajansa tarinaniskentäkilpailun finaaliin Kärsämäelle. Petroskoin karjalaiset vierailivat silloin tällöin Elämäntarinafestivaaleilla tai muissa yhteisissä seminaareissa. Yhteistyötä kehiteltiin EU-rahoituksen turvin myös irlantilaisten kanssa, mutta asiassa ei edetty juuri tunnusteluja pitemmälle. Yhdistyksen Eurooppalainen Elämäntarina -seminaarissa vuonna 2002 vieraili ranskalainen omaelämäkertatutkija, prof. Philippe Lejeune. Elämäntarina-lehteä avustivat vuosien varrella myös Tukholman ympäristössä ja Saksassa asuvat suomenkieliset.
Menestystarina jatkuu uusin voimin
Anja Vähäahon sairastuminen ja kuolema 2010 uhkasi katkaista yhdistyksen toiminnan. Siltä kuitenkin pelasti Kärsämäeltä lähtöisin oleva Anjan ystävä, kouluneuvos Helena Alhosaari, jonka Anja oli jo suostutellut seuraajakseen. Alhosaari paneutui heti johtamaan yhdistystä edeltäjänsä tavoin työtä pelkäämättä. Näin menestystarina jatkui hänen ohjaksissaan seuraavat viisi vuotta. Keskeiset toiminnot saivat uusilla ideoilla lisää näkyvyyttä, ennen kaikkea Elämäntarinafestivaali seminaareineen ja tarinakisoineen sekä kirjoittajakoulutus. Myös yhdistyksen talous koheni uudestaan vakaalle pohjalle.
Yhtä onnellisesti kävi myös Elämäntarina-lehdessä. Sen uudeksi päätoimittajaksi suostui vuoden lopussa Liisa Enwald, jolla oli vuosien kokemus myös oman kulttuurilehden toimittamisesta. Lisäksi lehden pitkäaikainen toimitussihteeri Raimo Visuri jatkoi päätoimittajan tärkeänä työparina. Lehden linja tutkijoiden ja kirjoittajien kohtauspaikkana säilyi vähäisin painotuseroin ja myös omakustanteet saivat edelleen kritiikkinsä. Yleistä kulttuurisisältöä Enwald toi lehteen lisää ja onnistui myös houkuttelemaan avustajiksi lukuisia arvostettuja tutkijoita ja taiteilijoita. Sekä sisältönsä että välillä uudistetun ulkoasunsa ansiosta lehti keräsi lukijoilta vuodesta toiseen runsaasti kiitosta. Siksi monille lehden lakkaaminen tulee olemaan suuri pettymys, varsinkin niille kirjoittajille, jotka menettävät tärkeän julkaisukanavan.
Hiljainen hiipuminen
Yhdistysten toiminta on usein aaltoliikettä. On tavallista, että alkuinnostuksen tai pitkään jatkuneen menestyksen jälkeen seuraa väsähtäminen. Näin kävi myös Suomen Elämäntarinayhdistykselle sen loppuvuosina. Resurssien vähetessä Kari Kravun ja viimeksi KeijoIsolan puheenjohtajakaudella ei tehty enää uusia avauksia, vaan keskityttiin tärkeimmiksi koettujen toimintojen jatkamiseen, kuten Tarinaniskennän SM-kilpailuun, Elämäntarina-lehteen ja Arvostelupalveluun. Yhdistyksen hallitukseen etsittiin kaiken aikaa uusia, aktiivisia ja tehtäväänsä sitoutuvia vastuunkantajia, mutta vapaaehtoistyöhön perustuvan yhdistyksen haastava johtaminen ei enää houkutellut. Viimeiseksi jäänyt hallitus väsyi kolmen vuoden yhtäjaksoiseen pestiin, koska uutta toimintakykyistä hallitusta ei saatu normaalijärjestyksessä koottua.
Samalla yhdistyksen talous heikkeni oman pääoman huvetessa eikä uusia avustuksia onnistuttu enää saamaan yhdistyksen kriisiydyttyä ja rahahanojen kiristyttyä. Jouduttiin noidankehään. Niinpä yhdistyksen yleinen kokous joutui loppuvuodesta 2020 toteamaan, että yhdistys on vähitellen ajautunut niin syvään hallinnolliseen ja taloudelliseen ahdinkoon, ettei toiminnan jatkamiselle ole realistisia edellytyksiä. Parhaana ratkaisuna nähtiin silloin yhdistyksen purkaminen ja kaiken toiminnan lopettaminen. Vaikea, radikaali päätös tehtiin Kärsämäellä 2.12.2020. Toiveissa on kuitenkin, että Kärsämäellä voitaisiin tulevaisuudessakin toteuttaa suuren suosion saanut Tarinaniskennän SM-kilpailu, ehkä Kattilakosken kulttuuriosuuskunnan järjestämänä. Näin myös Kärsämäen kunnan imago tarinakuntana säilyisi.
Suomen Elämäntarinayhdistyksen merkityksen kokonaisvaltainen arviointi jää perusteellisemman historiankirjoituksen tehtäväksi. Tässä todettakoon vain, että sekä henkilökohtainen että yhteiskunnallinen merkitys ei ollut vähäinen.
Kiitos antoisista vuosista kaikille Elämäntarinayhdistyksen toiminnassa eri tavoin mukana olleille yksityisille, yrityksille ja yhteisöille. Erityinen kiitos Kärsämäen kunnan vuosittain myöntämästä arvokkaasta tuesta, jota ilman yhdistyksen toiminta ei olisi voinut toteutua kaikessa laajuudessaan.
Toivotaan, että jossain päin Suomea nousee vielä uusi elämäntarinayhdistys ja että myös uusi elämäkertateemainen kulttuurilehti näkee päivänvalon. Vaikka yhdistykset kaatuvat, elämäntarinat elävät!
Raimo Visuri
Elämäntarinayhdistyksen pitkäaikainen hallituksen jäsen ja Elämäntarinan toimitussihteeri 2004‒2020
Lapsuusmuistoja-antologian toimittajat, pj. Anja Vähäaho, toim.siht. Raimo Visuri (vas.) ja vpj. Harri Turunen, kirjan julkistamistilaisuudessa Kärsämäellä 8.10.2006. Kuva: Pentti Pesonen.
Jotkut teistä ovat saattaneet huomata paikallislehdestä, että Elämäntarinayhdistyksen toiminta on päätetty lakkauttaa. Tämä sivusto toimii kuitenkin senkin jälkeen ja täällä voi myös julkaista kirjallisia tuotoksia.
Alla olevassa kuvassa toimitussihteeri Raimo Visuri esittelee yhdistyksen historian ensimmäistä ja viimeistä Elämäntarina-lehteä. Kiitoksia kaikille kuluneista vuosista!
Tarinaniskennän SM-kilpailu on tarkoitus järjestää heinäkuussa 2021, jos koronarajoitukset eivät estä aluekarsintojen pitämistä. Tiedotamme myös täällä tapahtuman järjestelyistä.
Suomen Elämäntarinayhdistys 