SUOMEN ELÄMÄNTARINAYHDISTYKSEN HISTORIAA 1999‒2020

Eurooppalaisen elämäntarinailmiön rantautuessa Suomeen viime vuosituhannen lopussa perustettiin Kärsämäelle keväällä 1999 Suomen Elämäntarina- ja kansantaideakatemia antamaan opetusta elämäntarinalliseen kirjoittamiseen ja kuvataiteen tekoon. Käyttöön saatiin Kärsämäen pappilan ja meijerin vasta vapautuneet väljät tilat. Akatemian suojelijaksi kutsuttiin Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori J. P. Roos.

Saman vuoden elokuussa toimintaa hallinnoimaan perustettiin Suomen Elämäntarinayhdistys ry, jonka tarkoituksena oli edistää tavallisen ihmisen henkilökohtaisen historian arvostusta ja herättää kiinnostusta oman kotipaikan ja henkilökohtaisen historian tutkimiseen ja tallentamiseen. Seuraavana vuonna 2000 elämäntarinallista kokonaisuutta täydennettiin Elämäntarinalla, elämäkertateemaisella kulttuurilehdellä, joka parin vuoden kuluttua alkoi ilmestyä neljä kertaa vuodessa.

Kunnianhimoisen toiminnan ideoija ja ”primus motor” oli kärsämäkeläinen kirjailija, kriitikko ja kuvataiteen opettaja Anja Vähäaho. Hän antautui elämäntarinoille kaikella lahjakkuudellaan ja tarmollaan, johti yhdistystä ja päätoimitti lehteä kuolemaansa asti 2010. Apunaan hänellä oli yhdistyksen aktiiviset hallitukset ja lehden taitavat toimituskunnat, joiden jäsenet pitkältä ajalta jääkööt tässä luettelematta.

Aluksi toiminnan suunnitteluun osallistui myös 14-jäseninen neuvottelukunta, jonka arvovaltaisista jäsenistä mainittakoon Oulun läänin maaherra Eino Siuruainen, Oulun yliopiston rehtori Lauri Lajunen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston johtaja Pekka Laaksonen. Siten pienessä Kärsämäen kunnassa virinnyt kulttuuritoiminta sai heti alkuunsa valtakunnallista tunnettuutta ja tunnustusta. Tämä johti myös Alfred Kordelinin säätiön päätökseen myöntää Suomen Elämäntarinayhdistykselle huomattava kannustuspalkinto vuonna 2005. Sillä yhdistyksen talous turvattiin vuosiksi eteenpäin.

Alkuvuosina toiminta perustui täysin vapaaehtoistyöhön ja jatkui sellaisena pääpiirteissään loppuun asti. Vähäaholla oli taito innostaa ja houkutella ystävä- ja tuttavapiiristään taitavia osaajia niin hallinto-, opetus- kuin lehtityöhönkin, festivaalien ym. tapahtumien vierailijoiksi ja järjestäjiksi. Toiminnassa mukana olleet valtasi innostunut yhteishenki, mikä heijastui myös jäsenmäärän nopeana kasvuna. Varsinkin harrastajakirjoittajat kiinnostuivat uudentyyppisesti toteutetusta elämäkerrallisesta kirjoittamisesta ja kokivat yhdistyksen tarpeelliseksi ulkomaita myöten. Jo ensimmäisenä vuonna jäsenmäärä kasvoi 130:een, ja muutamaa vuotta myöhemmin kirjattiin noin 400 jäsentä eri puolilta Suomea, Ruotsista, Saksasta ja Ranskasta, pian sen jälkeen myös USA:sta ja Kanadasta. Määrä pysyikin vakaana 2010-luvun puoliväliin asti.

Toiminta laajenee ja vakiintuu

Ripeästi alkanut toiminta sai jatkuvasti uusia muotoja, ja elämäntarinallinen kokonaisuus laajeni. Elvyttääkseen hiipumassa olevaa suullisen tarinankerronnan ikivanhaa kansallista perinnettä yhdistys alkoi kohta järjestää kaikille avoimia ja suuren suosion saaneita Tarinakaraoke-tilaisuuksia, joista kehittyi vuodesta 2002 lähtien järjestetyt Tarinaniskennän SM-kilpailut. Ne vakiintuivat samoihin aikoihin alkunsa saaneiden Elämäntarinafestivaalien näkyvimmäksi osaksi ja kasvoivat lopulta valtakunnallisiksi mediatapahtumiksi. Heinäkuun puolivälissä pidettyjen kolmipäiväisten festivaalien ohjelmassa oli tarinakisan lisäksi kirjoittajakoulutusta sekä Elämäntarina-seminaari vaihtelevin teemoin. Seminaarin vierailijoiksi pyrittiin hankkimaan nimekkäitä alansa asiantuntijoita. Tilaisuudessa yhdistys luovutti vuosittain Elämänmaljan elämäntarinallisesti tai elämäkerrallisesti ansioituneelle henkilölle tai yhteisölle. Usein festivaaleihin liitettiin myös oheisohjelmaa, teatteria, musiikkitilaisuuksia, tutustumiskäyntejä ym.

Elämäntarinallisen kirjoittamisen kurssit olivat Elämäntarinayhdistyksen keskeistä toimintaa vuodesta toiseen. Kouluttajina toimivat Anja Vähäahon lisäksi kirjallisuuskriitikko, kirjoittajaohjaaja Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen, kirjailija, kriitikko Liisa Enwald sekä kirjailija, kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen. Kursseja järjestettiin Kärsämäen pappilan lisäksi myöhemmin myös Sydänmaan Sykkeessä ja Haapaveden Opistossa.

Kirjoittajien tekstejä yhdistys julkaisi Epookki-sarjassaan ja Elämäntarinassa. Lehteen valittiin aina myös kaikille avoimien kirjoituskilpailujen satoa. Lapsuusmuistoja-kirjoituskilpailun parhaista koottiin samanniminen antologia vuonna 2006. Kirjoittajat ovat myös voineet lähettää tekstejään arvioitavaksi ennen julkaisemista yhdistyksen ylläpitämään Arvostelupalveluun, jonka kriitikoina toimivat pisimpään FT Liisa Enwald, FL Esko Karppanen ja kirjailija Eija Mämmi.

Säännöllisesti ilmestynyt ja huolellisesti toimitettu Elämäntarina oli yhdistyksen tukiranka, sillä useimmat jäsenet olivat liittyneet yhdistykseen juuri lehden takia. ”Kaikki muu toiminta voi lakata, mutta säästäkää Elämäntarina”, oli Anja Vähäahon viimeisiä toivomuksia sairasvuoteella yhdistyksen tulevaisuudesta. Lehti oli hänen lapsensa, kuten hän asian ilmaisi. Hän loi sille ainutlaatuisen linjan, jossa tutkiva kirjoittaminen kohtasi elämyksellisen muistelemisen. Asiantuntija-artikkeleiden ja elämäntarinakatkelmien lisäksi lehdessä oli yleistäkin kulttuurisisältöä: kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, kuvataiteista. Sävyltään kannustavissa Lukukokemuksissa arvosteltiin myös omakustanteita, toisin kuin muissa lehdissä. Lehden taiteelliset kannet suunnitteli ja toteutti seitsemän vuoden ajan taidemaalari, KM Kirsti Muinonen, joka toimi myös Kansantaideakatemian opettajana. Elämäntarina löysi nopeasti paikkansa maamme ensimmäisenä elämäkertateemaisena kulttuurilehtenä.

Vaaliessaan ja vahvistaessaan eurooppalaista elämäntarinailmiötä Suomen Elämäntarinayhdistys loi myös kansainvälisiä suhteita moneen suuntaan. Luonnollisesti eniten yhteyksiä pidettiin ruotsinsuomalaisiin, jotka lähettivät vuosittain oman edustajansa tarinaniskentäkilpailun finaaliin Kärsämäelle. Petroskoin karjalaiset vierailivat silloin tällöin Elämäntarinafestivaaleilla tai muissa yhteisissä seminaareissa. Yhteistyötä kehiteltiin EU-rahoituksen turvin myös irlantilaisten kanssa, mutta asiassa ei edetty juuri tunnusteluja pitemmälle. Yhdistyksen Eurooppalainen Elämäntarina -seminaarissa vuonna 2002 vieraili ranskalainen omaelämäkertatutkija, prof. Philippe Lejeune. Elämäntarina-lehteä avustivat vuosien varrella myös Tukholman ympäristössä ja Saksassa asuvat suomenkieliset.

Menestystarina jatkuu uusin voimin

Anja Vähäahon sairastuminen ja kuolema 2010 uhkasi katkaista yhdistyksen toiminnan. Siltä kuitenkin pelasti Kärsämäeltä lähtöisin oleva Anjan ystävä, kouluneuvos Helena Alhosaari, jonka Anja oli jo suostutellut seuraajakseen. Alhosaari paneutui heti johtamaan yhdistystä edeltäjänsä tavoin työtä pelkäämättä. Näin menestystarina jatkui hänen ohjaksissaan seuraavat viisi vuotta. Keskeiset toiminnot saivat uusilla ideoilla lisää näkyvyyttä, ennen kaikkea Elämäntarinafestivaali seminaareineen ja tarinakisoineen sekä kirjoittajakoulutus. Myös yhdistyksen talous koheni uudestaan vakaalle pohjalle.

Yhtä onnellisesti kävi myös Elämäntarina-lehdessä. Sen uudeksi päätoimittajaksi suostui vuoden lopussa Liisa Enwald, jolla oli vuosien kokemus myös oman kulttuurilehden toimittamisesta. Lisäksi lehden pitkäaikainen toimitussihteeri Raimo Visuri jatkoi päätoimittajan tärkeänä työparina. Lehden linja tutkijoiden ja kirjoittajien kohtauspaikkana säilyi vähäisin painotuseroin ja myös omakustanteet saivat edelleen kritiikkinsä. Yleistä kulttuurisisältöä Enwald toi lehteen lisää ja onnistui myös houkuttelemaan avustajiksi lukuisia arvostettuja tutkijoita ja taiteilijoita. Sekä sisältönsä että välillä uudistetun ulkoasunsa ansiosta lehti keräsi lukijoilta vuodesta toiseen runsaasti kiitosta. Siksi monille lehden lakkaaminen tulee olemaan suuri pettymys, varsinkin niille kirjoittajille, jotka menettävät tärkeän julkaisukanavan.

Hiljainen hiipuminen

Yhdistysten toiminta on usein aaltoliikettä. On tavallista, että alkuinnostuksen tai pitkään jatkuneen menestyksen jälkeen seuraa väsähtäminen. Näin kävi myös Suomen Elämäntarinayhdistykselle sen loppuvuosina. Resurssien vähetessä Kari Kravun ja viimeksi Keijo Isolan puheenjohtajakaudella ei tehty enää uusia avauksia, vaan keskityttiin tärkeimmiksi koettujen toimintojen jatkamiseen, kuten Tarinaniskennän SM-kilpailuun, Elämäntarina-lehteen ja Arvostelupalveluun. Yhdistyksen hallitukseen etsittiin kaiken aikaa uusia, aktiivisia ja tehtäväänsä sitoutuvia vastuunkantajia, mutta vapaaehtoistyöhön perustuvan yhdistyksen haastava johtaminen ei enää houkutellut. Viimeiseksi jäänyt hallitus väsyi kolmen vuoden yhtäjaksoiseen pestiin, koska uutta toimintakykyistä hallitusta ei saatu normaalijärjestyksessä koottua.

Samalla yhdistyksen talous heikkeni oman pääoman huvetessa eikä uusia avustuksia onnistuttu enää saamaan yhdistyksen kriisiydyttyä ja rahahanojen kiristyttyä. Jouduttiin noidankehään. Niinpä yhdistyksen yleinen kokous joutui loppuvuodesta 2020 toteamaan, että yhdistys on vähitellen ajautunut niin syvään hallinnolliseen ja taloudelliseen ahdinkoon, ettei toiminnan jatkamiselle ole realistisia edellytyksiä. Parhaana ratkaisuna nähtiin silloin yhdistyksen purkaminen ja kaiken toiminnan lopettaminen. Vaikea, radikaali päätös tehtiin Kärsämäellä 2.12.2020. Toiveissa on kuitenkin, että Kärsämäellä voitaisiin tulevaisuudessakin toteuttaa suuren suosion saanut Tarinaniskennän SM-kilpailu, ehkä Kattilakosken kulttuuriosuuskunnan järjestämänä. Näin myös Kärsämäen kunnan imago tarinakuntana säilyisi.

Suomen Elämäntarinayhdistyksen merkityksen kokonaisvaltainen arviointi jää perusteellisemman historiankirjoituksen tehtäväksi. Tässä todettakoon vain, että sekä henkilökohtainen että yhteiskunnallinen merkitys ei ollut vähäinen.

Kiitos antoisista vuosista kaikille Elämäntarinayhdistyksen toiminnassa eri tavoin mukana olleille yksityisille, yrityksille ja yhteisöille. Erityinen kiitos Kärsämäen kunnan vuosittain myöntämästä arvokkaasta tuesta, jota ilman yhdistyksen toiminta ei olisi voinut toteutua kaikessa laajuudessaan.

Toivotaan, että jossain päin Suomea nousee vielä uusi elämäntarinayhdistys ja että myös uusi elämäkertateemainen kulttuurilehti näkee päivänvalon. Vaikka yhdistykset kaatuvat, elämäntarinat elävät!

Raimo Visuri

Elämäntarinayhdistyksen pitkäaikainen hallituksen jäsen ja Elämäntarinan toimitussihteeri 2004‒2020

Lapsuusmuistoja-antologian toimittajat, pj. Anja Vähäaho, toim.siht. Raimo Visuri (vas.) ja vpj. Harri Turunen, kirjan julkistamistilaisuudessa Kärsämäellä 8.10.2006. Kuva: Pentti Pesonen.

Yhdistyksen lakkauttaminen

Jotkut teistä ovat saattaneet huomata paikallislehdestä, että Elämäntarinayhdistyksen toiminta on päätetty lakkauttaa. Tämä sivusto toimii kuitenkin senkin jälkeen ja täällä voi myös julkaista kirjallisia tuotoksia.

Alla olevassa kuvassa toimitussihteeri Raimo Visuri esittelee yhdistyksen historian ensimmäistä ja viimeistä Elämäntarina-lehteä. Kiitoksia kaikille kuluneista vuosista!

Tarinaniskennän SM-kilpailu on tarkoitus järjestää heinäkuussa 2021, jos koronarajoitukset eivät estä aluekarsintojen pitämistä. Tiedotamme myös täällä tapahtuman järjestelyistä.

Tarinaniskentäkilpailut 2019

Lauantaina 13.7. Frosteruksen koululla, Kärsämäellä järjestettiin kahdeksannentoista kerran Tarinaniskennän SM-kilpailu. Kilpailussa esitettiin enintään seitsemän minuutin mittainen omakohtainen tarina perinteisellä kerrontatavalla.

Eri puolilla Suomea ja myös Ruotsissa pidetyistä aluemestaruuskilpailuista finaaliin saapuivat

Sirkka Huhtahaara (Jyväskylä), Frans Mäntynenä (Tornio), Eino Kaitala (Tukholma), Pekka Jaakola (Kajaani), Timoi Munne (Joensuu), Helena Lustig (Hyvinkää), Veera Majamaa (Sastamala) ja Teuvo Pirttimaa (Nivala).

Kilpailuraatiin kuuluivat Venäjän tutkija Pentti Stranius, kolminkertainen tarinaiskentäkilpailun voittaja Aune Aho, Kattilakosken kulttuuriosuuskunnan toiminnanjohtaja Jetta Huttunen, kulttuuripersoona Seija Marttila ja elämäntarinayhdistyksen puheenjohtaja Keijo Isola. Raadin sihteerinä toimi Aino Jussila.

 

 

I palkinto: Eino Kaitala, Tukholma ”Piintynyt poikamies”

Perustelu: “Piintynyt poikamies”-tarinansa sisälsi monta herkullista kohokohtaa, upeaa äänenkäyttöä, paljon huumoria ja erikoisen sivujuonen armeija-aikaisesta valekihlautumisesta. Kaitala oli myös niukasti yleisöäänestyksen suosikki.

 

II palkinto: Timoi Munne, Joensuu ”Vatsa löysällä”

 

Perustelu: Hopealle tarinoi Timoi Munne Joensuusta. Munnen “Vatsa löysällä”-episodi kuvasi nuoren miehen elämää Petroskoin oppivuosina hyvin arkirealistiseen ja ankeaankin tapaan – salmonellan iskiessä.

 

III palkinto: Sirkka Huhtahaara, Jyväskylä ”Tapahtui Muhoksella”

Perustelu: Tapahtui Muhoksella” oli selvästi tragikoominen riiaustarina neitokaisen aittaan pyrkivästä sulhasmiehestä, joka kohtaa pimeässä morsion sijasta ruumiin…

 

Yleisön suosikki: Eino Kaitala, Tukholma ”Piintynyt poikamies”

Kävi niin, että yleisön suosikiksi niin ikään Tukholman suomalaisyhteisöä edustanut Eino Kaitala.

 

KILPAILURAADIN LAUSUNTO

 

Yleispalaute kilpailusta:

Kilpailu oli erittäin tasainen. Rakkaus ja ihmissuhteet olivat monen tarinan aiheina. SM-kisa oli tuomarien ja yleisön mielestä kenties kaikkien aikojen kovatasoisin. Jälleen tänä vuonna finaali osoitti tarinankerronnan SM-kisojen merkityksen ja tärkeyden. Tarinoissa tuli hienosti esiin ajankuva ja lähihistoria.  Rahan puutteesta kärsivälle festivaalille ja Elämäntarina-lehdellekin toivoisi ymmärrystä niiltä tahoilta, jotka ovat viime vuosina kovin niukasti tukeneet tällaista hienoa kansankulttuuria.

 

Palkinnot: Tarinaniskennän Suomen mestari 2019 sai 400 euron, toiseksi tullut 300 euron, ja kolmanneksi tullut 200 euron tunnustuspalkinnon ja kaikki kilpailun finalistit saivat sadan euron kannustuspalkinnon. Yleisön suosikki palkittiin keramiikkaisella Kärsämäki veneellä. Kaikki palkitut saivat myös kalligrafi Leila Päivärinnan tekemän kunniakirjan.

Elämänmalja 2019

Suomen Elämäntarinayhdistys on vuodesta 2004 luovuttanut vuosittain Elämänmaljan tunnustuksena elämäntarinallisesti tai elämäkerrallisesti ansioituneelle yksityishenkilölle tai yhteisölle. Pohtiessaan tämän vuoden Elämänmaljan saajaa yhdistyksen hallitus päätti yksimielisesti luovuttaa sen Elämäntarina-lehden päätoimittajalle, kirjailija, filosofian tohtori Liisa Enwaldille. Palkinto luovutettiin hänelle tarinaniskennän SM-kilpailujen yhteydessä 13.7.2019.

Kajaanista lähtöisin olevan ja nykyään Lohjalla asuvan Enwaldin ansioluettelo on mittava. Se kertoo lahjakkaasta ja ahkerasta sanataiteen ammattilaisesta. Työuransa hän on tehnyt kirjoittamisen opettajana pääasiassa Oriveden Opistossa ja Kansanvalistusseuran Kirjeopistossa mutta opettanut ja luennoinut monissa muissakin oppilaitoksissa. Arvostelupalveluiden sekä useiden lehtien arvostettuna kriitikkona hän on toiminut 1960-luvulta lähtien ja jatkaa edelleen. Hän on ollut myös suosittu arvosteluraadin jäsen ja antologioiden toimittaja useissa kirjallisuus- ja kirjoituskilpailuissa. Elämäntarinayhdistyksen järjestämiä kirjoittajakursseja hän on vetänyt sekä yksin että aikoinaan yhdessä Anja Vähäahon kanssa sekä toimittanut runsaasti oppimateriaalia opetustyön tueksi tai itseopiskeluun, mm. Kansanvalistusseuran kustantaman ”Elämä tarinaksi” -kirjan (2003), jonka kirjoittajia ovat myös Anja Vähäaho ja Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen.

Enwaldin oma kirjallinen tuotanto käsittää alun toistakymmentä teosta, joista enin osa on kuluvalla vuosikymmenellä ilmestyneitä esseekokoelmia, useimmat elämäkertakirjallisuutta parhaimmillaan, mm. ”Kammioiloa” (2013), Kesken” (2015) sekä viimeisin teos ”Kadonnut talo ja muita paikkoja” (2018). Jouluun ja pääsiäiseen liittyvät kolme perinnekirjaa ”On ruusu putkahtunna. Kirjoituksia joululauluista” (2014), ”Sana- ja sävelrosollia ja muita esseitä joulun perinteistä” (2015) ja ”Auringon tanssi ja pimeän pidot” (2017) sisältävät myös Esko Karppasen esseitä. Kirjallisuuden tutkijan kynästä ovat syntyneet teokset Mirkka Rekolan ja Helvi Juvosen runoudesta 1997 ja 2006. Lisäksi Enwald on suomentanut saksan kielestä Rainer Maria Rilken runoja ja kirjeitä viisi kokoelmaa. Moni tutkimus on nähnyt päivänvalon myös yhteistyön tuloksena, esim. virsirunoutta käsittelevä ”Virren virtaa. Veisattu runo ennen ja nyt” (2010) Tuula Hökän kanssa.

Suomen Elämäntarinayhdistyksen toiminnassa Liisa Enwald on ollut mukana alusta asti elämäntarinallisen kirjoittamisen opettajana ja Elämäntarina-lehden ahkerana avustajana. Päätoimittaja Anja Vähäahon kuoltua 2010 lehti olisi mennyt perustajansa mukana hautaan, ellei Enwald olisi suostunut jatkamaan Anjan elämäntyötä.

Kokeneena entisenä päätoimittajana Taite-runouslehden ajoilta Enwald paneutui Elämäntarinan toimittamiseen ja kehittämiseen kaikella tarmollaan. Lehden ydinteema, elämäntarinallisuus, on näkynyt sisällössä kautta linjan, esim. sarjoissa ”Taiteen tulkit” tai ”Arjen sankarit”. Itse ahkerana kriitikkona hän on antanut Elämäntarinassa sijaa myös omakustanteille, mikä on ollut lehdistössämme ainutlaatuista. Vuosien mittaan lehden sisältö on monipuolistunut uusien avausten ja avustajien myötä. Vaikka kirjoituspalkkioihin ei ole riittänyt varoja, päätoimittaja on onnistunut houkuttelemaan avustajiksi monia nimekkäitäkin asiantuntijoita, taitavia kirjoittajia ja kuvittajia. Monen lukijan mielestä huolellisesti toimitettu Elämäntarina kuuluu jo maamme kulttuurilehtien eturiviin. Lehdestä on tullut yhdistykselle myös entistä tärkeämpi näyteikkuna muun toiminnan hiipuessa.

Liisa Enwaldille myönnetyistä lukuisista ansiomerkeistä ja palkinnoista mainittakoon tuoreimmat: Eino Leinon palkinto 2016, Yleisradion Tanssiva karhu -kilpailun Kääntäjäkarhu-palkinto 2017 ja Kainuun kirjallisuuspalkinto 2019.

Liisa Enwald on merkittävällä toiminnallaan ansiokkaasti tukenut Suomen Elämäntarinayhdistyksen keskeisiä tavoitteita edistää tavallisen ihmisen henkilökohtaisen historian arvostusta ja kannustaa luovaan elämäkerralliseen ilmaisuun. Näillä perusteilla hänelle luovutettiin vuoden 2019 Elämänmalja. Sen on muotoillut taiteilija Antti Ylönen, ja tunnustukseen kuuluva kunniakirja on kalligrafi Leila Päivärinnan käsialaa.