Päivi Tolosen blogi

Kuva: Päivi Tolonen

(Päivitetty 4.11.2021)

Tällä sivulla Elämäntarina-lehdestä tuttu kolumnisti Päivi Tolonen pohdiskelee teekupposen äärellä kirjoittamiseen ja luovuuteen liittyviä asioita sekä kaikkea muutakin mieltä askarruttavaa.

 

 

Elämäsi ensimmäinen päivä

(Muokattu 4.11.2021)

Entä jos tänään olisi elämäsi ensimmäinen päivä. Mitä tekisit? Mitä kaikkea toivoisit elämältä? Voisit aloittaa puhtaalta pöydältä: menneisyys ei painaisi sinua, sinulla ei olisi ennakko-oletuksia tai pelkoja siitä, mitä osaat tai mihin pystyt. Mihin ryhtyisit ?

Tämä ajatus heräsi mieleeni, kun pohdin eräänä päivänä kaikkea sitä mitä haluaisin tehdä nyt, kun maailma avautuu ja vapautuu. Löysin paljon esteitä: ei käy juuri nyt, odotan parempaa hetkeä, en uskalla, sitten kun osaan, sitten kun on varaa, sitten kun on …. Niin mitä? Lupa joltakin ulkopuoliselta tehdä mitä haluaa ? Kuka on se ulkopuolinen? Ja tajusin, ettei sitä ole olemassa, vaan se olen minä itse. On helpompi istua kotona ja vain haaveilla – tai kirjoittaa blogia siitä, mitä haluaisi tehdä.

Aloin leikitellä ajatuksella ”entä jos tämä olisi elämäni ensimmäinen päivä ja voisin ryhtyä tekemään mitä haluan”? Unohtaisin menneet murheet, päästäisin irti toimimattomista asioista ja aloittaisin uudelleen. Puhtaalta pöydältä. Ja sitten tajusin: sitähän jokainen päivä on, uuden elämän alku. Eilinen on jo mennyttä, toki siitä on muistonsa ja ne vaikuttavat meihin, mutta tämä on uusi päivä.

Kun näen kirjastossa, kirjakaupassa tai omassa kirjahyllyssäni kiinnostavan elämänohjekirjan, avaan sen usein sattumanvaraisesti jostakin kohtaa uskoen, että sieltä löytyy jokin minulle juuri sopiva asia. Pari päivää sitten otin käteeni kirjaston pikalainahyllystä erään kirjan ja avasin sen. Siinä sanottiin, että kaikki ne asiat mitä haluat, ovat jo olemassa ja odottavat sinua. Sinun tulee vain poistaa esteet ja hankaloittavat uskomukset mielestäsi, jotta saat ne: Olet itse suurin este haluamiesi asioiden saamiseksi, sinun on astuttava pois niiden tieltä.

Mitä siis tekisin, jos minut olisi heitetty tänään ensimmäistä kertaa maan pinnalle? Lähtisin toteuttamaan rohkeasti unelmiani. Tekisin pidemmän matkan ulkomaille. Etsisin uuden työn tai muokkaisin nykyistä työtäni, jotta voisin tehdä sitä sekä kotimaassa että ulkomailla. Tai aloittaisin kokonaan uuden projektin, jossa voisin työskennellä enemmän ihmisten parissa, esimerkiksi life coachina tai myönteisen asenteen edistäjänä. Joka tapauksessa tekisin työtä, joka tuottaisi iloa sekä muille että itselleni.

Olisin luottavainen ihmisten suhteen; paljastaisin enemmän itsestäni ja puhuisin enemmän tunteistani. Etsisin uusia ystäviä, joiden seurassa viihdyn. Pitäisin enemmän yhteyttä ihmisiin, sukulaisiin ja ystäviin täällä ja maailmalla. Etsisin rohkeasti uuden ihmissuhteen luottaen, että siitä tulee ihana juttu.

Mutta tärkein asia, jonka tekisin uudessa elämässäni olisi, että rakastaisin itseäni ja hyväksyisin itseni juuri sellaisena kuin olen kaikkine ”puutteineni”. Yrittämättä siis olla täydellinen tai miellyttää muita. Kun ajattelin tätä asiaa, tunsin uskomatonta helpotusta: on paljon miellyttävämpää olla oma itsensä kuin esittää taitavaa ja täydellistä. Ja tästä asenteesta lähtisi liikkeelle luontevasti niiden asioiden toteuttaminen joita haluan tehdä: minun ei tarvitsisi tehdä niin kuin pitää tai mitä muut odottavat, vaan voisin tehdä sitä, mistä pidän ja mikä tuntuu minusta oikealta.

Olisin myös entistä kiitollisempi kaikesta siitä hyvästä, mitä minulla on elämässäni tällä hetkellä – olen sitä onneksi jo nyt. Välillä siitä vain tarvitsee muistuttaa itseään. Ja kiitollisuudesta käsin on hyvä lähteä liikkeelle myös toteuttamaan uusia juttuja – siis juuri näitä asioita, joita olen tähän tekstiini kirjannut.

Entä mitä sinä haluaisit tehdä, jos tänään olisi koko elämäsi ensimmäinen päivä? Sillä se on tänään: loppuelämäsi ensimmäinen päivä.

Päivi Tolonen

J.K. Kiitos sinulle lukijani, joka olet jakanut kanssani ajatuksia tällä sivustolla kahdeksan vuoden ajan. Tämä on ollut hieno paikka kirjoittaa. Ehkäpä tapaamme jollakin toisella blogisivulla 🙂

Onnen siemeniä

(Muokattu 1.8.2021)

Luen parhaillaan kahta kirjaa joissa kehotetaan muuttamaan omilla ajatuksilla elämää ja hyvinvointia. Tämä on lempiaiheeni, olen kirjoittanut siitä lukemattomia kertoja, mutta palaan aiheeseen aina vain uudelleen. Ehkäpä siksi, että muutos vie aikaa ja vaatii useita askelia. Tunnustan, että noin 10-15 vuoden aikana tärkein oppini on ollut, että pystyn muuttamaan mielentilaani positiiviseen suuntaan ja olen sitä myös tehnyt. Tällä hetkellä työskentelen sen eteen, että teen muutoksesta vielä pysyvämpää, eli muutan mielentilani vielä myönteisemmäksi. Tämä siis tarkoittaa sitä, että perusmielentila on pääasiassa positiivinen. Toki olen siinä jo pitkällä, mutta silti kaipaan lisää harjoitusta. Ja kirjat ovat paras apukeino. Nyt aamulukemistani on Rick Hansonin kirja ”Onnellisuuden ohjelmointi. Hyvinvointia neurotieteen avulla”. Neuropsykologin kirjassa pureudutaan siihen, kuinka voimme ohittaa aivomme taipumuksen takertua kielteisiin asioihin ja tapahtumiin. Hänen reseptinsä on myönteisten kokemusten lisääminen. Eli totuttaa aivot keskittymään positiivisiin hetkiin. Sitä myöten nämä hetket pitenevät ja lisääntyvät, josta tuloksena on entistä pysyvämpi tyytyväisyyden, seesteisyyden ja onnellisuuden tila.

Hänen reseptinsä on yksinkertainen: huomaa asia joka on hyvin juuri nyt tai muistele aiempaa ilon hetkeä. Syvennä hyvän olon kokemusta niin, että se tuntuu koko kehossasi. Kolmas askel on sisäistää kokemus, jotta siitä jää pysyvä tunnemuisto mieleesi ja kehoosi. Jos haluat vielä tehostaa vaikutusta, voit ajatella jotakin ikävää tunnetta tai muistoa siten, että hyvä tunne on etualalla mielessäsi. Sitten voit yhdistää nämä tunteet siten, että ikävä muisto tai tunne katoaa hyvän olon tunteen sisään. Hän kehottaa myös miettimään seuraavan tunnin ajan vain myönteisiä ja neutraaleja asioita, noin 10 sekuntia kerrallaan.

Yksinkertaista, vai mitä? Silti se vaatii harjoitusta ja keskittymistä. Toisaalta se on myös hyvin yksinkertainen kikka: kun elämä tuntuu ankealta, mieti tai tee jotakin mukavaa. Sitähän me teemme joka päivä aivan luonnostaan. Mutta tässä metodissa pyritään syventymään hyvän olon tunteeseen tietoisemmin ja vähintään 30 sekunnin ajan. Siten aivoissa syntyy uusia, pysyviä positiivisia hermoratoja ja ollaan todellisen muutoksen tiellä: siis muuttamassa pysyvää mielialaa tyytyväisemmäksi ja onnellisemmaksi. Nelson kehottaa tekemään tällaisen hyvän mielen harjoituksen erityisesti iltaisin, juuri ennen nukkumaan menoa. Siten hyvä mieli jää muhimaan alitajuntaan yön ajaksi. Illalla tosin ei ehkä kannata ottaa mukaan viimeistä kohtaa, jossa mietitään ikävämpiä asioita.

Kirjan alkupuolella Nelson valottaa aivojen toimintaa tieteellisesti ja vakuuttaa näin epäileväisimmätkin lukijat tieteellisillä tutkimuksilla. Aivojen ohjelmointi ei ole mikään uusi juttu: urheilijat käyttävät sitä jatkuvasti sekä mielikuvaharjoittelussa ennen urheilusuoritusta että myönteisen mielentilan lisäämiseksi. Katsokaapa vaikka Suomen jääkiekkomaajoukkueen tai Huuhkajien haastatteluita: otteluihin mennään aina voitto mielessä, oli vastustaja sitten kuka tahansa. Muuten sinne on turha edes lähteä. Tätä voittomielialaa pitäisi meidän itse kunkin harjoittaa päivittäin. Se on itse asiassa myös Hansonin kirjan ydin: osaan, selviän, kaikki on hyvin. Hänen mielikuvaharjoituksensa käsittävätkin myös esimerkiksi aikaan saamista ja toimimista, yhteenkuuluvuutta, myötätuntoa ja itsensä hyväksymistä. Kaikki toimivat saman metodin mukaan: ensin mietitään miltä kokemus tuntuu, eläydytään siihen ja sisäistetään se.

Harjoituksia voi tehdä pitkin päivää joko omassa nojatuolissa tai vaikkapa kävelyllä. Sekä tietysti erityisesti niissä tilanteissa, joissa tarvitset uskoa itseesi, kannustusta ja rohkeutta eli silloin kun epäilet itseäsi. Tuolloin voi ottaa avukseen myös urheilijoiden mielikuvaharjoittelun, eli kuvitella mielessään tuleva tilanne, kuinka se sujuu hyvin.

Ihmeellistä ja ihanaa: emme ole oman itsemme ja luonteemme vankeja, vaan voimme muuttua ja vaikuttaa itseemme. Innostavaa elokuuta 🙂

Päivi Tolonen

Ota ensiaskel

(Muokattu 1.7.2021)

Tapasin kadulla sattumoisin blogini uskollisen lukijan Ritvan. Hän sanoi käyneensä pari päivää aikaisemmin sivullani katsomassa, olenko kirjoittanut mitään. Vastasin että en, koska tunnen itseni vähän orvoksi kun Liisa ei ole lukemassa kirjoituksiani. Ritva sanoi arvelleensa juuri sitä syyksi kirjoittamattomuuteeni. Sitten hän kannusti minua: anna mennä, kirjoita näistä ajatuksistasi! Ja niinpä lupasin kirjoittaa tekstin – vaikka siitä, mitä liikkuu mielessäni näinä lämpiminä alkukesän päivinä. 

Kun kirjoitan tätä tekstiä, olen Suomenlinnassa Kuninkaanportin laiturilla aamuteellä. Katselen ohikulkevia purjeveneitä. Viking Linen laiva palasi jo satamaan. Täältä kirjoitin kerran aiemminkin erään blogin. Tavanomaisesta arjesta poikkeavat paikat inspiroivatkin minua. Niinpä matkatkin kutkuttelevat mieltäni nyt kun maailma on taas avautumassa. Kuten myös uusi ura, kenties uusi asuinpaikkakin. Kerroin myös Ritvalle olevani uuden äärellä, etsimässä uutta suuntaa. Nyt kun etätyöt ovat vakiintuneet, olisi helpompi kirjoittaa artikkeleita kauempaakin : puhelinhaastatteluihin on jo totuttu. Jossakin kiehtovassa paikassa Keski-Euroopassa voisi kirjoittaa juttuja myös arkipäivän aiheista. Kenties olisi kiinnostavaa kirjoittaa suomalaisten näkökulmasta yhteiskunnan ja ihmisten arkielämän kummallisuuksista. Niistä voisi tehdä jopa juttusarjan, johon sisällyttää myös muita maita kuin pelkän asuinpaikkansa. Asemapaikakseni voisin ottaa Sveitsin rajan puoleisen Ranskan. Siten voisin käydä inspiroitumassa kauniilla Geneve-järvellä ja tavata paikallisia ystäviäni. 

Alanpa taas jo innostua! Näen mielessäni jo listan eri juttuaiheista: työelämä, ruokakulttuuri, kielitaito, erikoiset harrastukset ja ilmiöt, ihmisten kanssakäyminen ja tavat, mielipiteet suomalaisista … matkailua ja nähtävyyksiä toki unohtamatta. 

Voi Ritva minkä teit. Innostit minut, helposti höynäytettävän taas haaveilemaan suuria. Aina kun alan kirjoittaa, alan myös haaveilla: kirjoittaminen houkuttelee mieleni sopukoista esille kaipuun siihen mitä haluaisin tehdä. Olen myös toteuttanut ison osan haaveistani: ne tarvitsevat yleensä vain päätöksen, se on ensiaskel. Tärkeintä on välttää lausetta: ei se ole mahdollista. Monet niin sanotut realistit viljelevät sitä ja jäävät samalla rakentamansa realismin muurin sisälle. Sitten on helppo sanoa ettei asiaa ole mahdollista toteuttaa – kun on jo päättänyt etukäteen niin.

Sinä lukijani, kokeile unelmointia. Istahda pöydän ääreen, ota kynä ja paperia ja hyvä asento. Sulje silmäsi ja kirjoita yksi tai useampi unelma ja toive. Mieti sitten, miten ne toteuttaisit. Jos siihen ei vielä löydy vastausta, jätä se muhimaan alitajuntaasi. Säästä paperi ja palaa sen äärelle muutaman päivän päästä. Sulje silmäsi ja kysy itseltäsi, onko asia edennyt? Jos on, ala kirjoittaa ideoita ylös, siitä ne lähtevät lisääntymään, sillä yksi asia seuraa aina toista, kuin askeleet toisiaan. Tärkeintä on lähteä liikkeelle, loppu sujuukin sitten kuin itsestään, kun on kerran vauhtiin päässyt. Ja jos haluat, lähetä minulle unelmasi, otan sen mielenkiinnolla vastaan. Ehkä osaan antaa sinulle vinkkiä sen toteuttamiseksi. Toinen ihminen näkee asian eri kantilta, kuin ulkopuolelta.

Uskaliaita unelmia!

Päivi Tolonen

Liisalle

(Muokattu 2.4.2021)

Miten aloittaa blogi edesmenneestä ihmisestä joka on ollut aina blogitekstiesi ensimmäinen lukija, joskus jopa lukenut ne ennen julkaisua? Tämä blogi jota nyt alan kirjoittaa, ei mene ensimmäisenä Liisa Enwaldin luettavaksi. Tai ehkä Liisa lukee tämän jossakin ja ilahtuu siitä, että kirjoitan taas pitkästä aikaa, kun olen ollut aika laiska kirjoituksissani. Ja samalla ihaillut Liisan kahden viikon välein ilmestynyttä blogia. Liisa oli ahkera blogin kirjoittaja, kun itse taivun ennemminkin keräämään blogien ideoita, kirjoittamaan muistikirjaan muutaman sivun – tai vain unelmoimaan. Päivätyöni kirjoittajana tuntuu vievän ajoittain mehut muulta kirjoittamiselta, siltä tärkeimmältä: oman itseni ilmaisulta, mitä olen pystynyt Elämäntarina-lehden kirjoittajana harrastamaan ja saamaan teksteilleni myös lukijoita. Liisa ymmärsikin konkreettisesti sen, mitä edesmennyt belgialainen chansonien tekijä ja laulaja Jacques Brel sanoi suunnilleen näin: ”Lahjakkuutta ei ole olemassa, tai jos sitä on, sitä on vain muutama prosentti. Loppu on kovaa työtä ja hikeä. Muuten ei synny mitään.”

Lähetin lauantaiaamuna 13.3. Liisalle pitkästä aikaa sähköpostia: olin juuri nähnyt sukumme WhatsApp-ryhmässä kuvan sisarenpoikani Leon 20 vuotta sitten 8-vuotiaana kirjoittamasta runosta. Kotkan merellisissä maisemissa ja Sapokan vesipuiston liepeillä lapsuutensa viettäneen Leon runo oli niin ihana, että halusin kertoa siitä jollekin. Ensimmäisenä tuli tietysti mieleen runoihminen Liisa. Kirjoitin meiliin, että jos Elämäntarina-lehti olisi vielä voimissaan, tämä runo pitäisi siinä julkaista:

”Minä olen Sapokassa, sorsat rääkyi pusikossa. Vesi kuohui putouksessa, lokit oli hautomassa. Meri kuljetti laivaa, kokki laittoi ruokaa. Minä halusin laivaan, joka keikkui alla taivaan. Mutta en päässyt mukaan, koska minua ei kutsunut kukaan.”

Leo Lindberg, 2 b

Ihmettelin illalla, miksi Liisa ei vastaa. Yleensä hän vastasi aina heti miten meileihini. Tiistaina sitten Liisan puoliso soitti minulle ja kertoi suru-uutisen.

Liisa oli tärkein kannustaja kirjoittamiselleni. Hän julkaisi aina kaikki esseeni ja tarinani Elämäntarina-lehdessä ja luki pyydettäessä tekstejäni: esimerkiksi parit kirjan aloitukseni, lasten- ja nuortenkirjan, joita olen saanut eteenpäin vain 10-15 sivua. Hän pyysi minut kirjoittamaan kolumnia Elämäntarinaan 2011, eli heti kun oli aloittanut sen päätoimittajana ja kun tämä Elämäntarina-lehden nettisivusto perustettiin, hän pyysi minua kirjoittamaan blogia. Kun hän luki tekstejäni, hän ei kritisoinut niitä, vaan otti jokaisen elämäntarinan sellaisena kuin se oli, kenties poisti jonkun sanan toiston tai korjasi pilkkuvirheen. Kun joskus kysyin, polveileeko tekstini liikaa, hyppiikö liikaa asiasta toiseen hän vastasi: esseessä ajatus saakin liikkua, sen ei tarvitse seurata orjallisesti punaista lankaa.

Liisa otti aina kaikki ideat ja pohdinnat innokkaasti vastaan, ja keskustelimme usein myös kirjoittamisen opettamisesta. Hän oli aina myös kiinnostunut positiivista ajattelua tai itsensä kehittämistä käsittelevistä teksteistäni, kertoi ilahtuneena oppineensa jotakin uutta. Sanalla sanoen Liisan kanssa oli miellyttävää keskustella: hänen osoittamansa vastavuoroisuus oli omaa luokkaansa. Sähköposteja vaihdoimme välillä jostakin asiasta pitkään: aina kun Liisalle kertoi omista kuulumisistaan, hän vastasi pitkällä viestillä, johon sisällytti usein myös jonkun mieleen tulleen oman muistonsa, aina niin rikkaasti kuvattuna, että sitä oli ilo lukea. Kun olin ollut Madridissa piirustuskurssilla muutama vuosi sitten, kävimme keskusteluja piirtämisestä: myös Liisa oli piirtänyt paljon lapsena. Sitten hän pyysi minua piirtämään muutaman kuvituksen Elämäntarina-lehteen. Siinäkin asiassa sain kannustusta: Liisalla oli mahtava kyky huomata se, mihin toinen ihminen tarvitsee tukea. Hänellä oli rohkea luonne ja hän oli oman tiensä kulkija: ei kysellyt lupaa tai miettinyt voiko jotakin tehdä, vaan toteutti ideansa. Ja siten hän rohkaisi myös muita tekemään asioita omalla tavallaan.

Kun joku tärkeä ihminen on poistunut tästä maailmasta, sitä ei ymmärrä heti. Tulee mieleen vanhat rutiinit, tästä pitää kertoa hänelle tai lähettää viestiä. Ja sitten muistaa, että se ei enää ole mahdollista. Toisaalta tuon ihmisen kanssa käymät keskustelut pysyvät mielessä, niin myös Liisan kannustavat viestit kirjoittamiselleni. Mutta on yksi asia, jonka voin tehdä vain itse: kirjoittaa. Eli jos sitä tai muuta luovaa toimintaa haluan harjoittaa, se työ minun pitää tehdä itse. Sen osoitit, Liisa, konkreettisesti omalla toiminnallasi ja rohkealla elämänasenteellasi. Kiitos uskomattomasta, ihanasta persoonastasi, oli hienoa tuntea sinut.

Päivi Tolonen

Vihaan kirjoittamista mutta rakastan sitä, että olen saanut kirjoitettua.

(Muokattu 30.11.2020)

Löysin tämän lauseen Anu Silvon ja Elina Hirvosen kirjoittaman kirjan Sata sivua esipuheesta. Siitä piti jatkaa kirjoittamista viiden minuutin ajan. Minä jatkoin näin:

Kirjoittamisessa on parasta se, että saa ilmaista omia ajatuksiaan, siis että löytää jonkun ajatuksen jota lähteä seuraamaan: joka tuntuu oikealta, siis oivallukselta. Uskonkin, että minulle kirjoittamisessa on kyseessä ennen kaikkea oivaltamisen ilo. Kun kirjoitan, oivallan jotakin itsestäni ja elämästä. Se tuntuu tärkeältä ja ilahduttaa minua, ja haluan jakaa oivallukseni muiden kanssa.

Olen yrittänyt kirjoittaa fiktiivisiä tarinoita, mutta ne jäävät usein puolitiehen.  Saatan löytää hauskan aloituksen tarinalleni, mutta sen jatkaminen pidemmälle ei enää innosta. Ilo kirjoittamisesta katoaa. Tai ehkä en ole vielä löytänyt tarinalleni päähenkilöä, joka olisi riittävän yllättävä ja mielenkiintoinen? Joka eläisi juuri sellaista elämää jota minäkin haluan elää: hauskaa, luovaa, yllättävää, vaihtelevaa ja erilaista. Ehkä valitsen päähenkilöni liian konservatiivisista ympyröistä; ehkä teen heistä liian tavallisia ja sidon heidät rutiineihin ja näin-pitää-tehdä -elämään.

Eikö kirjoittamisessa pitäisi nimenomaan käyttää mielikuvitusta, antaa päähenkilön elää ja olla sellainen kuin hän haluaa. Kysymys kuuluu myös: tarvitseeko kirjan olla uskottava?

Kirjoittamisessa täytyy olla mukana vapaus: sen tulee olla ilon, höpsöttelyn, huumorin, mutta myös tunteiden yhdistelmä. Sillä reseptillä se on innostavaa. Toki minulle kirjoittamisen ydin on esseemäinen pohdiskelu, jota teen juuri nyt. Silti siinäkin on kyseessä ilo, keveys ja oivaltamisen tuottama mielihyvä. Joskus olen miettinyt, että jos etsin riittävän kauan vastauksia kirjoittamalla eli pohdin asioita esseideni kautta, ehkä jonakin päivänä minun ei enää tarvitse kirjoittaa niistä ja voin siirtyä fiktion kirjoittamiseen. Tajusin kuitenkin juuri nyt, ettei se toimi niin. Joka hetki ja päivä tulee uutta pohdittavaa, koska oma itse muuttuu.

On todella niin, että kun on saanut tekstinsä kirjoitettua (ja kenties julkaistua ja tietää että edes yksi tai mielellään useampi ihminen on sen lukenut) niin tuntee juuri kuten Dorothy, jota 100 sivua -kirjassa siteerataan ja jonka sukunimeä en muista: ”Vihaan kirjoittamista, mutta rakastan sitä että olen saanut kirjoitettua.”

PS Tämän tekstin kirjoittamiseen saattoi mennä enemmän kuin viisi minuuttia: unohdin painaa kännykkäni ajastimen aloita-nappia. Mutta sillä ei liene väliä. Tärkeintä oli, että tuli kirjoitettua.

Täydenkuun hetkellä

Päivi Tolonen

Elämäntarinaa vieraalla kielellä

(Muokattu 23.8.2020)

Harmittelin tässä eräänä päivänä etten ole pitkään aikaan kirjoittanut elämäntarinaa. Ja sitten tajusin että olenhan, peräti 11 liuskaa – mutta ranskaksi. Kyseessä on matkakertomukseni viime elokuisesta Genèven ja Lac Lèmanin matkastani, joka ”valmistui” sopivasti toissa päivänä – tein matkan tasan vuosi sitten, 23.8.-28.8.2019. Lähtöpäivästä on siis tänään tasan vuosi. Olen kirjoittanut tarinaa pikkuhiljaa huhtikuusta lähtien. Kieli on asettanut omat vaatimuksensa, joten samalla kun olen kirjoittanut tekstiä, olen myös lukenut sitä uudelleen ja uudelleen erityisesti kielen näkökulmasta. Tämä on erikoinen elämäntarina, koska sillä on minun lisäkseni vain yksi lukija: ystäväni jonka luona vierailin ja joka tutustutti minut seutuun. Tarinaa kirjoittaessani olen elänyt uudelleen ihanaa matkaani. Koska tämä kesä on ollut matkojen osalta hieman hankala, on matkasta kirjoittaminen omalta osaltaan helpottanut matkakaipaustani – mutta myös lisännyt sitä: kun muistelee ihanaa matkaa, tekisi mieli palata paikalle uudelleen tai matkustaa minne vain.

En ole osannut ajatella tekstiäni elämäntarinana koska olen kirjoittanut sitä vain meille kahdelle ja ranskaksi – se on tuntunut myös kielen harjoittamiselta ja oppimiselta. Mutta nyt tajusin, että elämäntarinaksi sen voi luokitella ja aika kunnianhimoiseksi sellaiseksi, koska teen sen eri kielellä.

Nyt voisin pohtia, mitä eroa on kirjoittaa äidinkielellä ja vieraalla kielellä. Etäännytys tulee toki heti mieleen.  On helpompi kirjoittaa vieraalla kielellä tunteistaan ja muista syvällisemmistä tai haastavammista asioista: se on sama asia kuin lukea vieraalla kielellä tarinaa vaikeasta aiheesta, sisältö ei tule yhtä lailla ”iholle” kuin omalla äidinkielellä lukiessa. Tarina on myös hyvin henkilökohtainen, koska lukijoita on vain yksi ja hän on elänyt samat hetket. Nyt hän näkee samat asiat minun näkökulmastani, sillä kuvaan tarinassani tapahtumien lisäksi niiden herättämiä tunteita ja ajatuksia. Kyseessä on siis myös psykologinen elämäntarina : kirjoitan huomioita omasta käytöksestäni, mutta myös ystäväni käytöksestä. Toki tarinaa muovaa myös tämä hetki ja sinne on sekoittunut tietoisesti joitakin myöhemmin heränneitä ajatuksia ystävästäni, jopa pari hänen kommenttiaan jotka hän on sanonut matkan jälkeen. Ne tuntuivat sopivilta juuri siinä kohtaa tarinaa. Se sallittakoon elämäntarinalle, joka on aina jossakin mielessä fiktiivistä. Huomaan myös, että on helppo sekoittaa jonkun keskustelun ajankohta: tapahtuiko se matkan aikana vai sen jälkeen. Sen sijaan ennen matkaa tapahtuneita asioita ei tule sotkettua niin helposti mukaan: nyt tuntuu kuin olisi elämä ennen matkaa ja sen jälkeen, ja sen jälkeinen tuntuu elävämmältä ja tärkeämmältä, tapasinhan ystäväni ensi kertaa matkalla.

Tarinaani kirjoittaessani olen ymmärtänyt, että olisi tärkeä kirjata asiat mahdollisimman pian muistiin, siten ne ovat elävämpinä mielessä ja erityisesti ihmisten kommentit kirjautuvat paremmin paperille. Eli mitä todellisempaa tarinaa haluaa tuottaa, sitä pikemmin ne pitäisi kirjoittaa ylös. Tämä puoltaa päiväkirjan pitoa, joka toki voi olla  jälkijättöistäkin, kun kyseessä on merkittävä ja mieleenjäänyt tapahtuma. Silti kirjoittamiseen vaikuttavat lukuiset asiat: sen hetkiset tunteet ja mielentilat, kaikki mitä on tapahtunut kuvattavan hetken jälkeen. Näin syntyy myös tarinan sävy: onko se molli- vai duurivoittoinen, vaiko molempia. Täysin objektiivista tarinaa ei pysty luomaan edes omista tunteistaan tai ajatuksistaan.

Nyt odotan malttamattomana ystäväni kommentteja tarinasta, kun hän ehtii sen ensin lukea, onhan kyseessä pitkä tarina. Lähetin tekstin hänelle heti sen ”valmiiksi” saatuani. Tosin, kuten me kirjoittajat tiedämme, tarinat eivät tule koskaan valmiiksi. Ja tämä tarina tulee todennäköisesti saamaan jatkoa vähintäänkin seuraavan matkan tai kohtaamisen jälkeen – jollei jo aiemmin.

Päivi Tolonen

Uusia taitoja etsimään

(Päivitetty 3.4.2020)

Poikkeustilanne on ollut hiljentymisen aikaa ja monelle ihmiselle varmasti tilaisuus löytää uusia asioita elämäänsä: koska ei voi mennä teattereihin, konsertteihin ja harrastuksiin, täytyy yrittää löytää tekemistä siellä kotona: vaikkapa ryhtyä kirjoittamaan, maalaamaan, piirtämään tai opiskelemaan uutta kieltä tai jotakin käden taitoa. En mainitse lukemista, koska luulen että nyt nimenomaan nämä aktiivisemmat, tuottavat harrastukset tuovat enemmän iloa elämään. Ne korvaavat paremmin sosiaalisten suhteiden tai iltariennon tuoman vaihtelun: nyt täytyy itse tuulettaa mieltään ja aktiivinen harrastus on siinä paras.

Tosin täytyy myöntää etten ole sellaista itsekään vielä aloittanut: yhden piirustuksen olen tehnyt tämän miltei kolmen viikon aikana, kun normaaliaikana tein niitä taidepajoissa ja croquis-illoissa kahdesti viikossa. Eilen illalla tuli kuitenkin mieleeni, että jo riittää lamaannus ja menen tänään ostamaan kunnon vesivärit ja alan taiteilla taidepajan tapaan täällä kotona! Nyt nimittäin voi satsata johonkin harrastusvälineeseen hyvin omintunnoin, koska kahvila- ja uimalakäyntien sekä muiden maksullisten rientojen menot säästyvät.

Ajattelin nimittäin heti poikkeustilan alkaessa, että tämä olisi hyvä tilanne satsata johonkin uuteen, opetella kunnolla jokin asia, ja maalaaminen ja piirtäminen kävivät heti mielessäni. Toki kirjoittaminen olisi myös hyvä idea, onhan pari vuotta sitten aloittamani lapsuuskirjani edelleen aikamoisessa vaiheessa. Kun vuoden mittainen lapsille ja nuorille kirjoittamisen etäkurssi Revontuliopistolla päättyi, en ole juuri mitään sen jälkeen kirjoittanut. Vaikkakin sain paljon kannustusta ihanalta opettajaltamme, kirjailija Tittamari Marttiselta. Nyt pitäisi löytää uusi kannustava kirjoittamispiiri, sillä se että joku lukee kirjoituksesi ja sanoo kannustavan sanasensa, motivoi kirjoittamista parhaiten. Kurssit ovatkin mielestäni juuri sitä varten: niille pitää tuottaa jotakin ja se pakottaa tekemään. Olemme myös sosiaalisia otuksia, haluamme olla vuorovaikutuksessa toistemme kanssa kaikella mahdollisella tavalla, myös luovan työmme kautta.

Tässä tilanteessa olisi varmasti hedelmällistä järjestää kirjoittamispiirejä vaikkapa elämäntarinayhdistyksen voimin. Tai kerätä itse samanmielisen ryhmän. Taidanpa lähettää viestiä taannoisen kurssimme osallistujille ja kysyä kuinka heidän kirjoituksensa ovat edenneet, onko kirjoja jo valmistunut ja päätynyt kustantajakierrokselle. Jospa se jo motivoisi minuakin tekstin äärelle.

Aktiivista kevättä !

Päivi Tolonen

Ihmissuhteita oppimassa

(Päivitetty 18.2.2020)

On ollut aika, jolloin olen arkaillut puhua asioista suoraan. Siis tunteistani ja ajatuksistani, saatikka sitten paljastaa ne asiat itsessäni, jotka tuntuvat noloilta. Kuten toisen ihmisen merkitys itselle, riippuvuus toisesta ihmisestä, tai jopa hänestä pitäminen. Pelkona on tietenkin ollut se, millaisen vastauksen saa. Nauraako toinen ihminen, tyrmääkö sen, että pidät hänestä, tai pitää sinua liian epäitsenäisenä tai heikkona. Kun aina pitäisi esittää rohkeaa, reipasta, omillaan toimeen tulevaa, positiivista ja itsenäistä ihmistä.

Vai pitäisikö? Nyt kun luen noita rivejä jotka juuri kirjoitin, en itsekään hyväksy niitä. Jos joku ystäväni sanoisi minulle noin itsestään, olisin varmasti eri mieltä. Miksi on hankalaa hyväksyä heikkoutensa, miksi on vaikea hyväksyä rohkeus ja avoimuus puhua omista heikkouksistaan? Vai ovatko ne edes heikkouksia?

Paradoksihan juuri lienee, että kun paljastamme heikkoutemme ja aidot tunteemme ja ajatuksemme, tunnemme helpotusta. Ei tarvitse teeskennellä mitään muuta, voi olla oma itsensä. Ja kun paljastaa nämä asiat itsestään toiselle ihmiselle, on helpompi myös pysyä erillisenä ja kunnioittaa toisen rajoja: ei siis rynniä liikaa päälle omassa tarvitsevuudessaan ja rakkauden tai hyväksymisen nälässään, kun on ne kerran sanonut ääneen, tunnustanut toiselle. Toki asiaa edesauttaa vielä se, jos tuo toinen ottaa vastaan asian ystävällisesti ja hyväksyen. Silti tärkein asia on kuitenkin olla rehellinen itselleen – ja toiselle.

Olen tutustunut ihmiseen, jonka kanssa olemme käyneet läpi pienten myrskyjen ja kautta näitä asioita: on tullut kiista jostakin käytännön asiasta yhteydenpidon tai tapaamisen suhteen; tavat toimia sekä läheisyyden ja erillisyyden tarpeet eivät ole olleet linjassa käytännön aikataulujen suhteen. Kukin konflikti on ratkottu, ja vaikka ne kaikki ovat tuntuneet minusta pelottavilta (toisesta osapuolesta taas ei, hän on sanonut ”ei tämä ole maailmanloppu”), niistä on selvitty. Ja jokaisen pikku kiistan jälkeen on ystävyys tuntunut entistä vahvemmalta ja  toinen ihminen entistä läheisemmältä. Ihmiselle, joka on vältellyt ja pelännyt konflikteja, tämä on ollut kuin ihme. Että voi puhua suoraan asioita, olla eri mieltä ja kiistelläkin, eikä siitä seuraa maailmanloppua. Vaikka ratkaisu ei ole ollut itselleni aina se mieluisin, silti on tuntunut hyvältä juuri sen vuoksi, että on voinut olla rehellinen ja on tullut hyväksytyksi.

Samalla olen oppinut myös luottamaan toiseen ihmiseen paremmin. Hän ei halua minulle ”pahaa”, vaan hyvää. Tämä on primitiivinen tunne, joka näyttää kirjoitettuna järjettömältä, mutta on silti totta: jotkut meistä epäilevät toisten ihmisten motiiveja herkästi, myös silloin kun ei ole syytä. Läheisissä ihmissuhteissa siitä voi tulla ongelma.

Mutta luottamaan voi oppia pikku hiljaa. Sen osoitus on myös uskallus olla eri mieltä. Olen huomannut, että pidän herkästi myös vähän kärkevämpää keskustelua, jossa omat ja toisen preferenssit eivät mene yksiin, riitelynä, vaikka kyseessä olisi normaali keskustelu. Kerran tällaisen kiistan tuoksinnassa, jossa omat ja toisen tarpeet eivät kohdanneet, sanoin ystävälleni: ymmärrän, että olet vihainen. Hän vastasi hämmästyneenä: ”Mutta en minä ole vihainen”. Tulkitsin näet hänen suorapuheisuutensa ja arvionsa minun toiminnasta vihaisuudeksi. Tajusin silloin, että suoraan puhuminen ei suinkaan tarkoita aina vihaisuutta, vaan se on normaalia omien arvojen ja preferenssien puolustusta.

Ihmissuhteet opettavat. Ja joskus vain sattuu kohdalle ihminen, jonka kanssa oppii helpommin kuin jonkun toisen kanssa. Usein nämä ihmiset vain pakottavat oppimaan törmäysten kautta. Tosin siihen vaaditaan myös molemminpuolista ymmärtämistä ja lämpimiä tunteita toista kohtaan, eli myös niitä hyviä ”fiboja” kahden ihmisen välillä, jotta syntyy halukkuus oppia ja hyväksyä opetukset. Siten myös ystävyys säilyy ja syvenee entisestään.

Uuden edessä

(Päivitetty 5.1.2020)

Luen parhaillaan kirjaa Metsätähtiä, jonka on kirjoittanut Niina-Matilda Kuusisto. Kirjassa on lempeitä elämänohjeita ja vahvistuslauseita, joita voi kirjoittaa paperille ja katsella päivittäin. Kirjailija suosittaa esipuheessaan lukijaa avaamaan kirjansa sattumanvaraisesti silloin, kun hänellä on mielessään jokin asia, johon hän kaipaa vastausta. Noh, eiväthän ne vastaukset aina ole konkreettisia, eivätkä välttämättä tavoita lukijaansa aivan siinä mielessä kuin hän ehkä toivoisi, mutta jonkun kipinän vastauksista usein löytää.

Eräänä vuoden viimeisimmistä päivistä löysin lauseen, eli voimahokeman: Kauneus syntyy minussa yhä uudelleen. Kuusisto johdattaa tähän lauseeseen lempeästi: hän kirjoittaa, että kun jokin elämän vaihe meissä päättyy ja olemme siirtymässä uuteen, tai olemme muuten muuttumassa ihmisinä, tuntuu olo aluksi seesteisen tunteettomalta. Outoja oloja ei kuitenkaan kannata pelästyä:

”Yhtä hyvin voit nauttia ja päästää ilolla irti menneestä, myös niistä piirteistä itsestäsi, joita et enää halua kantaa mukanasi” … ”Olet elämän virran hellässä huomassa, joten nauti menosta. Elämän virta johdattaa sinut uuteen paikkaan, jossa sinua odottaa ne voimavarat jo menneestä tarinastasi, joita uuden haltuunotossa tarvitset.”

Voisiko enää paremmin rohkaista uuden edessä olevia ihmisiä? Ja ehkä nimenomaan siinä ”välitilassa”, kun omat vanhat käyttäytymismallit tai elämäntilanne ei enää toimi, mutta uudet toimintamallit tai ratkaisut eivät ole vielä aivan löytyneet, tai ovat vasta nupullaan, piilossa. Tuo tyhjyyden tunne voi pelottaa, ja kirjailija rohkaiseekin vain heittäytymään virtaan ja nauttimaan hetkestä, päästämään siis irti kontrollista. Olemaan siis stressaamatta: onhan tyhjä tilanne ilman kiihkeitä projekteja myös jonkinlaisen levon ja itsetutkiskelun aikaa. Tuolloin voi kuunnella itseään lempeästi, hidastaa, katsella ympärilleen, antaen uusien alkujen tulla rauhassa elämään.

Mietin, että elämässä on itse asiassa aina läsnä kaksi tasoa: on se konkreettinen taso jolla teemme asioita, usein niitä välttämättömiä työhön, opintoihin ja muihin päämääriin liittyen. Sitten on toinen, syvällisempi ja herkempi taso: tässä hetkessä eläminen, pienten kauniiden asioiden huomaaminen, hetkestä nauttiminen, taso jolla oma itse on esillä parhaimmillaan tunteiden muodossa.

Jos nämä kaksi asiaa pystyy yhdistämään, eli tekemään niitä konkreettisia, välttämättömiä asioita hetkessä eläen ja herkkyydellä, omana itsenään, luulen että se on toimintaa parhaimmillaan. Tuolloin myös näkee herkemmin asiat, jotka tuntuvat oikeilta ja hyviltä. Siten pystyy navigoimaan helpommin syvissä ja kirkkaissa vesissä ja muuttaa suuntaansa tarpeen mukaan.

Avaudutaan siis uudelle. Annetaan sen tulla elämäämme luottaen, että Kauneus syntyy meissä yhä uudelleen.

Hyvää Uutta Vuotta 2020.

Päivi Tolonen

Annetaan periksi

Päivitetty 8.12.2019

Silloin kun et tiedä mitä tehdä jonkun asian suhteen, kun tuntuu ettet löydä millään ratkaisua, istu alas ja rentoudu. Juo kuppi teetä, katsele tuulessa ohi kulkevia aamuruskon punertavia pilviä taivaalla. Kuten teen tänä aamuna täällä sunnuntaikahvilassani.

Pohdin ensin asiaa, joka näytti joka suunnasta hieman kiemuraiselta. Siihen liittyi myös toinen ihminen. Ymmärsin kuitenkin, että minun täytyy itse kantaa asiasta viime kädessä vastuu . Myös siitä, uskallanko pyytää apua, kysyä häneltä suoraan asiaa. Pelkäämättä kielteistä vastausta. Minusta tuntui kuitenkin, että en löydä selkeää vastausta, selkeää tapaa edetä juuri nyt, eli en voi tehdä mitään.

Annoin siis periksi, keskityin juomaan vihreää teetä, kuuntelemaan kahvilan kaunista taustamusiikkia ja katselemaan punertavia pilviä. Ne olivat todellisia, tämä hetki oli todellinen.

Se miten mielessäni oleva suunnitelma tulisi menemään, ei tuntunut enää niin tärkeältä. Se menisi miten menisi: jos ei juuri niin kuin halusin, tai kuvittelisin miten sen pitäisi mennä, niin sitten sille löytyisi parempi ratkaisu. Kenties aivan uusi ja yllättävä, yhteistyössä ystäväni, siis tuon toisen ihmisen kanssa. Eli päätin ottaa asian hänen kanssaan puheeksi. Avoimesti, ilman ennakkoluuloja, kuunnellen ja hyväksyen hänen kantansa asiaan. Tajusin sen olevan ensimmäinen askel.

Tähän helpottavaan ratkaisuun tarvittiin pysähtymistä tähän hetkeen. Annoin periksi hetkelle, myönsin, että asiat eivät järjesty väkisin päättämällä. Ne järjestyvät vain, kun niille antaa tilan järjestyä kaikessa rauhassa.

Vaikka olen kuinka monta kertaa todennut ja kokenut tämän saman asian, törmään silti yhä uudelleen tunteeseen, että asiat täytyy saada järjestymään ja ahdistun, jos en löydä ratkaisua heti. Unohdan tuolloin, että asiat järjestyvät, kun luottaa niiden järjestyvän. Antaa siis niille mahdollisuuden järjestyä. Se kuulostaa oudolta, siltä kuin et tekisi mitään. Mutta tuosta luottavaisesta tilasta syntyvät mielessäsi ratkaisut ja sitä myöten lähdet toimimaan oikeaan suuntaan. Et ole enää yhden pakkomielteisen ja ahtaan ratkaisun vanki, vaan annat sille joustoa muuttua ja tilaa myös muille ratkaisuille.

Tämän(kin) oivalluksen sain kirjasta Ajattele elämäsi hyväksi. Eräs mies oli kireänä ja pingoittuneena rahoitukseen liittyvän asian suhteen. Hän meni ottamaan vartalohoitoa kirjan kirjoittajalta Annastina Vrethammarilta. Tämä liitti hänelle käsittelya antaessaan uskonvarmistuksen ”Tähän asiaan on olemassa täydellinen ratkaisu, johon kaikki asianomaiset ovat tavattoman tyytyväisiä”. Mies lähti kotiin hieman sekavassa, mutta rentoutuneessa mielentilassa. Viikko tämän jälkeen hänen vaimonsa soitti Vrethammarille ja kutsui hänet illalliselle hienoon ravintolaan. Kutsu oli kiitos siitä, että mies oli rennossa mielentilassa kyennyt näkemään useita ratkaisuja, mihin ei pysty jos on jännittynyt tai pelkää.  Mies ymmärsi, että hänellä oli tarjota pankinjohtajalle jotakin vakuudeksi: hän ei enää ajatellut vain ottamista, vaan myös antamista ja ennen kaikkea ei ajatellut enää kielteisesti. Myös pankinjohtajan lukkiutunut asenne muuttui kerta heitolla myönteiseksi.

Kenties tuo on juuri tärkeä asia ongelmien ratkaisussa: että osaamme kääntää palikoita mielessämme, pienentää halujamme ja vaatimuksiamme, muuttaa voimasuhteita itsemme ja toisen välillä. Katsoa asiaa uudelta kannalta ja erityisesti toisen kannalta. Joskus tuo toinen on sinä itse.

Ja uuden näkökulman etsimiseen auttaa rentoutuminen ja luottamus, tässä hetkessä oleminen. Ei väkisin miettiminen ja asian runttaaminen läpi. Koska mielemme ei pidä siitä. Eli rauhoitu, anna tilaa useammalle vaihtoehdolle. Niitä on elämässä lukuisia, toinen toistaan kiehtovampia, kun niitä uskaltaa kokeilla.

Vrethammar tarjoaa myös muita lauseita: ”Nyt lakkaan jännittämästä ja jätän tämän asian löytämään oikean ratkaisun”. Se tarkoittaa hänen mukaansa sitä, kun nukumme yön yli ja annamme alitajunnan löytää ratkaisun.

Antakaamme siis periksi, antakaamme tilaisuus omalle itsellemme, siis alitajunnallemme löytää ratkaisu – ja mikä tärkeää, aikaa ja tilaa myös toiselle henkilölle.

Päivi Tolonen

Keskity hyvään ja kauniiseen

(Päivitetty 23.6.2019)

On sunnuntaiaamu, istun kahvilassa meren äärellä Helsingissä. Juhannus on ohi, kesä jatkuu. Aurinko lämmittää, sininen meri kimmeltää. Katson italialaisen ystäväni instagramiin postaamaa uutta kuvaa, se on auringonlasku Sabaudiassa, Rooman läheisessä merenrantakaupungissa. Meri kimmeltää sielläkin, aurinko kultaa pilvet ja kaiken yläpuolella pilkottaa vielä hieman sinistä taivasta. Tiedän, että ystäväni toivoo kommentteja. Pureskelen mielessäni kynää ja mietin mikä on kaunista, mikä minua koskettaa juuri tässä kuvassa. Kirjoitan kommentiksi ”Nuvole belle, cielo blu”. Kauniit pilvet, sininen taivas.

Mieleeni palaa, miten ihanaa on valokuvata, etsiä kauniita asioita, tallentaa niitä. Tai etsiä hienoja kohtia muiden valokuvista. Sillä miltei jokaisessa valokuvassa on jokin kaunis, koskettava kohta. Kuva, joka on täydellinen jokaista piirtoa ja värisävyä myöten, on tylsä; kuten esimerkiksi instagramin tuhannet auringonlaskukuvat, jotka hehkuvat oranssinpunaisen jokaista mahdollista sävyä. Sen sijaan tämä ystäväni kuva, jossa aurinko on vasta painumassa mailleen, on viehättävämpi.

Kenties myös täydellisen kaunis, virheetön ihminen saattaa olla ”tylsä”. Sen sijaan epätäydellisestä ihmisestä etsimme viehättäviä kohtia: esimerkiksi kaunis hymy, silmät tai katse ilahduttavat toisessa ihmisessä. Hymy yhdistyneenä positiivisuuden ja ystävällisyyden auraan on ehkä parhaita asioita. Se saa meidät itsemmekin hyvälle tuulelle; on kuin toisesta ihmisestä tarttuisi hyvää energiaa.

Toisen ihmisen luonteesta – tai omasta elämästä – voi myös opetella etsimään hyviä asioita. Jokin aika sitten koin kaksi jännittävää yhteensattumaa. Ensin luin aamulla Positiivareiden Ajatusten Aamiaisesta lauseen: Jos uskot hyvää lähimmäisistäsi, voit luoda heihin sen hyvän, minkä uskot heissä jo olevan. – William James.

Jaoin lauseen eteenpäin samana iltapäivänä eräälle ystävälleni. Sen jälkeen menin Oodi-kirjastoon etsimään ranskankielistä luettavaa. Käteeni osui sattumalta Lauren Gounellen kirja: L’homme qui voulait être heureux. Ce que l’on croit peut devenir réalité. Mies joka halusi olla onnellinen. Se, mihin uskomme, voi tulla todeksi. Kirja on suomennettu nimellä Matka yli onnen esteiden.

Tämä oli kuin ihme: kirja puhui samoista ajatuksista kuin aamulla lukemani lause. Ajatuksemme määrittelevät pitkälti sen, mihin kohdistamme huomiomme ja mitä teemme. Myös sen, millainen kuva meillä on omasta itsestämme. Kirjan päähenkilö on lomalla Balilla ja hän menee tapaamaan paikallista gurua. Guru opastaa häntä näkemään ensin hyvät asiat itsessään ja sitten miettimään asioita, joita haluaa elämältään ja unohtamaan tekosyyt, jotka estävät häntä toteuttamasta niitä.

Guru muistuttaa, että mikään ei tule helpolla. Saadakseen jonkun asian, täytyy kenties luopua jostakin toisesta asiasta. Mies haaveilee jättävänsä opettajan työnsä ja perustaa valokuvausliikkeen. Kun hän valittaa rahanpuutetta, guru sanoo: ”Mutta olihan sinulla rahaa tulla tänne lomamatkalle”. Mies vastaa: ”Minun täytyy saada lomailla myös”. Guru jatkaa: ”Mutta täyttääkseen unelmansa, täytyy joskus myös luopua jostakin toisesta asiasta.”

Näin asia varmaan on. Saadaksemme toiveemme täytettyä, on meidän otettava kaksi ratkaisevaa askelta. Ensin meidän pitää uskaltaa haluta haaveissa olevaa asiaa ja luottaa itseemme, että kykenemme toteuttamaan sen. Ja sitten työskennellä tavoitteen eteen, siis olla valmis kokemaan myös hieman epämukavuutta sen edestä.

Kaikki lähtee ehkä kuitenkin siitä kauniista ja hyvästä jota etsimme kuvista, toisista ihmisistä, omasta itsestämme. Sillä se, mihin keskitymme, lisääntyy mielessämme ja myös konkreettisesti.

Päivi Tolonen

Kuin perhosten tanssi

(Päivitetty 3.3.2019)

Olen lukenut näinä päivinä kahta innostavaa ja hyvin erilaista kirjaa: Italialaisen fyysikon Carlo Rovellin teosta Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta ja Karla Niemisen kirjaa ”Olet hyvä tyyppi. Opas sujuviin ihmissuhteisiin”. Voisi kuvitella, että nämä kaksi kirjaa ovat kaukana toisistaan kuin mummon marjapiirakka ja kuuraketti. Mutta niissä on yllättävän paljon samaa, nimittäin vuorovaikutuksen merkityksestä.

Rovelli kirjoittaa viidennessä luennossaan tutkijoita tällä hetkellä puhuttavasta ristiriidasta: miten sovittaa yhteen suhteellisuusteoria ja kvanttiteoria? Edellinen viittaa siihen, että avaruus on kuin dynaaminen, liikkuva vanukas ympärillämme: sitä voi pusertaa ja vääntää. Jälkimmäinen taas todistaa, että avaruus on tehty kvanteista ja niillä on hienojakoinen, rakeinen struktuuri. Silmukkakvanttigravitaatio on puolestaan yritys yhdistää nämä kaksi teoriaa toisiinsa. Sen mukaan avaruus ei ole jatkuva eikä sitä voi jakaa loputtomasti pienempiin osiin. Sen sijaan äärimmäisen pienet avaruuden atomit ovat kuin silmukoita ja ne ovat kaikki yhdistyneitä toisiinsa. Ne muodostavat avaruuden, jossa nämä yhteen punoutuneet gravitaation kvantit ovat jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa toisiinsa. Rovelli haastaa tämän teorian myötä myös ajan käsitteen: aikaa ei ole olemassa, on vain jatkuvia, kvanttitason vuorovaikutuksen aiheuttamia tapahtumia. Ajan kulku – ja koko maailma – muodostuu siis maailmankaikkeuden sisällä näistä tapahtumista.

Elämä on siis jatkuvaa, muuttuvaa virtaa, ja sitä ovat erityisesti vuorovaikutussuhteemme toistemme kanssa. Sinä, lukijani olet varmaan huomannut, että kun keskustelee toisen ihmisen kanssa vapaamuotoisesti, hypitään aiheesta toiseen, kuin gravitaation kvantit konsanaan – tällä kertaa mielessämme, sillä ajattelukin on ainetta.

Kirjassa ”Olet hyvä tyyppi” Nieminen kehottaa kuuntelemaan keskustelukumppania, koska sillä tavalla tutustuu paremmin toiseen ja luo itsestään miellyttävän kuvan varsinkin uusia ystävyyssuhteita solmiessa. Hän muistuttaa, ettei kannata kontrolloida liikaa aiheita. Tosielämässä keskustelu on epäloogista, aiheita jätetään kesken tai niitä käsitellään epäloogisessa järjestyksessä. Hän kehottaa antamaan keskustelun mennä sinne, minne se menee. ”Anteeksi en ehtinyt kertoa marsuajatuksestani, voitaisiinko palata tästä kesäloma-aiheesta siihen äskeiseen lemmikkiaiheeseen”, -tyylinen repliikki toimii harvoin. Uusia tilaisuuksia ja uusia keskusteluja tulee aina. Jos jotain jäi sanomatta, nielaise se ja keskity uuteen aiheeseen”, Nieminen kirjoittaa. Kannattaa myös lisätä keskusteluun myönteisiä asioita, siten elämämme helpottuu. ”Kun sanot keskustelussa riittävän paljon myönteisiä juttuja, niin riitoja tulee vähemmän.” Sillä jos keskustelu jonkun kanssa sujuu yleensä mukavassa hengessä, se onnistuu rakentavasti myös erimielisyyksissä.

Tärkeintä vuorovaikutuksessa toisten kanssa on siis hyvä fiilis, Ei se, kuka on oikeassa, tai kenen mielipide on paras. Maailmassa on itse asiassa harvoja asioita, joista kannattaisi pitää hampaat irvessä kiinni keveässä kahvipöytäkeskustelussa. Tärkeämpää ovat toimivat ihmissuhteet. Nieminen muistuttaa, että kannattaa olla 80-prosenttisesti myönteinen muiden mielipiteille, siis olla haastamatta heitä ja pitää kiinni 20-prosenttisesti omista mielipiteistään, ja niistäkin rakentavasti. Koska me kaikki pidämme siitä, että meille ollaan ystävällisiä, että voimme jakaa asioita ja tulemme ymmärretyiksi.

Olen kokenut itse nämä samat asiat keskusteluissa. Miten paljon parempi tunnelma minulla on tapaamisen jälkeen, kun en ole joka ikisessä kohdassa avannut suuta, kun  olen ollut eri mieltä. Kun keskustelun antaa soljua vapaasti, se vie aivan uusiin ulottuvuuksiin. Joskus olen ennen tapaamista tai puhelua kerännyt muutaman asian ylös, mistä haluaisin ehdottomasti puhua. Keskustelun koittaessa tunnelma onkin vienyt aivan eri suuntaan, olemme puhuneet aivan muista asioista, joista on syntynyt hedelmällisiä uusia ideoita.

Joskus mielessäni saattaa käydä, pitäisikö minun nyt kertoa siitä asiasta josta olin niin intoa täynnä ennen tapaamistamme. Mutta hetki ei tunnukaan oikealta, tunnelma ei ole oikea puhua siitä. Keskustelun dynamiikka, vuorovaikutus ja sinkoilevat kvantit ovat vieneet tilanteen aivan eri suuntaan: kaksi ihmistä on luonut kuin uuden, yhteisen todellisuuden; keskustelu elää omaa elämäänsä, jonka rakentavat kahden ihmisen ajatusenergiat.

Kiehtovinta elämässä onkin, kun lakkaa kontrolloimasta, ja luottaa intuitioon, sisäiseen vaistoonsa ja tunnelmaan. Kulkee sinne, mitä tunne ja vaisto sillä hetkellä sanovat, luottaa niiden sanomaan. Tällöin kaatuvat päätökset ja etukäteissuunnitelmat; hetki vie mukanaan uusiin ulottuvuuksiin. Tällöin koemme parhaita hetkiä ihanien yllätysten myötä.

Kun kuuntelemme toista, opimme samalla uusia asioita myös itsestämme. Koska kenenkään mielipide ei ole varsinaisesti oikea tai arvokas, voi joskus vain hiljentyä kuuntelemaan toista ja oppimaan hänen sanomastaan. Vaikka silloin kun oma mieli on täynnä asiaa, se voi olla vaikeaa.

Kuten Rovelli sanoo kirjassaan: Koostumme samoista atomeista ja valosignaaleista, jotka kulkevat vuoriston mäntyjen ja galaksin tähtien välillä. Meillä on yhteisiä isovanhempia perhosten ja kuusien kanssa. Olemme yksi muiden joukossa; jos olemme erityisiä, olemme sitä vain siten kuin jokainen tuntee itsensä erityiseksi, kuten jokainen äiti on erityinen lapselleen tai lapsi äidilleen.

Rovelli vertaa kvantti- ja suhteellisuusteorian välisiä ristiriitoja tarinaan iäkkäästä rabista, jonka luokse tuli kaksi miestä sovittamaan riitaansa. Kuultuaan ensimmäistä, rabbi sanoi miehelle: ”Sinä olet oikeassa”. Kuultuaan toisen miehen mielipiteen, rabbi sanoi: ”Sinäkin olet oikeassa.” Rabin vaimo kuuli keskustelun toisesta huoneesta ja huusi miehelleen: ”Eiväthän he molemmat voi olla oikeassa!” Rabbi tuumasi asiaa ja nyökkäsi:  ”Sinäkin olet oikeassa.”

Jokainen keskustelu ja kohtaaminen toisen ihmisen kanssa on kuin perhosten tanssi; se on joka päivä erilainen, silti aina kaunis ja erityinen. Eikä yksikään perhonen ole parempi toistaan, vaan tanssi muodostuu heidän kohtaamisestaan, yhdestä hetkestä elämän virtaa.

Päivi Tolonen

Ole ykkösluokan versio omasta itsestäsi!

(Päivitetty 30.11.2018)

Tällä viikolla pohdin eräänä aamuna: miksen kirjoittaisi aina kun siltä tuntuu; aina kun saan idean: tästä haluan nyt puhua? Liian usein ajattelen kirjoittamista hyötynäkökulmasta: että sen tulisi olla palvella jotakin isompaa kokonaisuutta, josta minulla olisi jo selkeä näkemys ja julkaisuajatus. Että minun tulisi ajatella jo kirjoittamaan ryhtyessäni, että tänään kirjoitan kirjaani lapsuudesta, positiivisesta asenteesta tai jostakin muusta jo valmiista suunnitelmasta. Ja arvatkaapa mitä käy: siinä vaiheessa kirjoittaminen muuttuu kuin puuksi. Koska aamuinen ideani ei ehkä satukaan juuri siihen kokonaisuuteen, vaan on jotakin aivan uutta, minulle tuntematonta, josta en tiedä vielä millaiseksi se haluaa muotoutua.

Suitsen siis tuolloin luovuuttani, ideoitani ja innostustani. Vaikka aina pitäisi tarttua kynään tai näppäimistöön, kun mielessä on sanottavaa. Riippumatta siitä, mikä on idean luonne ja sisältö. Ehkäpä minun pitäisikin kirjoittaa kirja, joka on täynnä vapaita kirjoituksia, kaikista mahdollisista aiheista. Ehkä ne ilahduttaisivat niitä ihmisiä, jotka ajattelevat samoin kuin minä: tuntevat olevansa velvollisuuksien ja pakon kehikossa, ajattelevat, että asiat pitää tehdä tietyllä tavalla.

Luulen, että nimenomaan tuo viimeksi mainittu on luovuuden siipien katkaisua. Silloin luovuus muuttuu työksi. Tiedän, että jossakin vaiheessa pitää tekstiä muokata, jotta sen voi julkaista, mutta kirjoittaessa sitä ei pitäisi ajatella. Kirjoittaessa tulee vain antaa ajatusten tulla ja ryöpsähtää paperille.

Joka tapauksessa tuona aamuna mietin myös, että nämä tekstiaihiot voisi toki jättää roikkumaan johonkin: kuin keskeneräiseksi himmeliksi, jonka eri haarat odottavat jatkoaan. Tai kuin viikkopäivyrin tapainen taulukko, jossa jokaisen ”päivän” eli kirjoitusidean kohdalla olisi eri pituinen määrä tekstiä. Ja jokaisella sarakkeella olisi oma otsikko. Tällöin kirjoitusaihiot olisivat selkeästi mielessä, ja uuden kirjoitusinspiraation yllättäessä uusi teksti löytäisi kenties paikkansa jonkin otsikon alta!

Vaikka mieleni ja kirjoitusintoni juopuu ilmaisemisen vapaudesta, tarvitsen kenties jonkin raamin kirjoittamiselleni – jos mielin julkaista, saada valmista. Ehkä minun pitää nimenomaan huijata itseäni näin: olen vapaa, voin kirjoittaa mistä haluan – vaikka se exceltaulukkoni otsikoineen odottaa siellä kieli pitkällään kunkin sarakkeen täydentämistä.

Vannon silti vapauden nimeen. Sillä vapaus on yhtä kuin oma tapamme kirjoittaa ja ilmaista itseämme. Ilman luomisen vapauden tunnetta emme tee asioita omalla tavallamme. Jos järkeilemme liikaa, kirjoitamme tietoisesti tietyn tyyppistä tekstiä tai tekstiä, joka plagioi muiden ihmisten kirjoitustyyliä. Ja kun teemme niin, emme ole omia itsejämme.

Olen myös huomannut, että aina kun otan konkreettiseen askeleen jonkin uuden asian toteuttamisessa, oli se kirjoittaminen tai muu sysäys uuteen ideaan, työhön tai matkaan, niin se tuottaa hedelmää. Siitä lähtee liikkeelle jotakin, joka konkretisoituu pidemmäksi projektiksi, siis todelliseksi asiaksi. Aivan kuin ideasi, toiveesi; haluamasi asia saisi ilmaa siipiensä alle, siis saisi energiaa, kun otat ensimmäisen askeleen. Tuolloin asia konkretisoituu myös omassa mielessäsi ja olet valmis toteuttamaan sen.

Siispä lähtekäämme kaikki kulkemaan luovan inspiraation polkua, suitsimatta liikaa ideoitamme ja innostustamme. Kuten Judy Garland on sanonut: Ole aina ykkösluokan versio omasta itsestäsi, älä kakkosluokan versio jostakusta toisesta.

 Päivi Tolonen

Kokeile tahdon voimaa!

(Päivitetty 21.11.2018)

Palasin pitkästä aikaa Pam Groutin kirjan E2 – Yhdeksän energiatestiä jotka todistavat, että ajatuksesi luovat todellisuutesi pariin. Kirja on täynnä vakuuttavia esimerkkejä ajatustemme voiman merkityksestä kun teemme eri asioita, oikeastaan ihan pienimmistä arkipäivän töistä isompiin elämänmuutoksiin. Päätös ja usko että teen asian, on merkittävä. Se tuntuu new age -ajatteluun paketoituna hömpältä, mutta itse asiassa toteutamme samaa asiaa päivittäin jokaisessa teossamme. Päätämme, että teemme tietyn työn tai vaikkapa kinkkisemmän teknisen homman ja kun alamme tehdä sitä, se vain syntyy. Onnistumisen takana on luottamus siihen että osaamme tehdä sen. Emmehän edes aloittaisi vaikkapa pyykin pesua, jos emme uskoisi, että osaamme lajitella pyykit, laittaa ne koneeseen, säätää ohjelman ja laittaa lopuksi pyykit kuivumaan.

Tämä elämän itsestäänselvyyksien, päivittäisten toimien filosofointi tuntuu lukijasta kenties turhanaikaiselta, mutta mielestäni se on tärkeää. Se nimittäin todistaa, että pystymme myös tavoittelemaan ja toteuttamaan isompia asioita, joiden tekemiseen meidän uskomme ei aivan riitä. Ja näiden tavoitteiden etsiminen ja niiden toteuttamisen kokeileminen voi muodostua mielenkiintoiseksi ja hauskaksi leikiksi.

Kuten aina, avasin Pam Groutin kirjan umpimähkään ja päädyin sivulle, jossa hän kertoo esimerkin Augusten Burroughs -nimisestä miehestä, joka 34-vuotiaana päätti kirjoittaa bestsellerin. Alkoholisoituneen copywriterin ja bestsellerin kirjoittajan välinen kuilu oli hänen mukaansa valtava, mutta  hän päätti kuroa sen umpeen. 14 päivän kuluttua oli ensimmäisen kirjan käsikirjoitus valmis.

Sen jälkeen hän päätti kirjoittaa muistelmansa, jotka päätyisivät bestseller-listalle ja jotka käännettäisiin usealle kielelle ja niistä tehtäisiin elokuva. Kustantaja toppuutteli, mutta Burroughsin oli pakko onnistua, jotta hän pystyisi ryhtymään kokopäiväiseksi kirjailijaksi. Syntyi kirja Juoksee saksien kanssa, joka oli 70 viikkoa New York Timesin bestseller-listalla ja siitä tehtiin elokuva, jonka pääosassa on Anette Bening.

Ei meistä kaikista tule bestsellerkirjalijoita. Mutta tämä esimerkki osoittaa todellisen päätöksen voiman ja yksinkertaisen ”aloita tekemään” -voiman. Aivan kuten toimimme päivän töiden ja puuhien kanssa, vaikkapa lampun vaihdosta blogin kirjoittamiseen. Kun päättää ja alkaa kirjoittaa, sanat tulevat kuin itsestään jostakin. Myös ne sanat, joita ei edes osannut ajatella, jotka tulevat ties mistä mielemme ja kokemustemme sopukasta.

Pam Grout puhuu energiasta, jota vedämme puoleemme kvanttiteorian avulla: kun olemme päättäneet jonkun asian ajatuksissamme, se on jo olemassa jossakin avaruudessa ja odottaa nappaajaansa, siis toteuttajaansa. Eli asia on jo valmis ja toteutunut. Se odottaa vain päätöstämme ja tekoamme. Joskushan vain haikailemme asioita, mutta meillä ei ole edes rohkeutta tehdä niitä ja puemme tuon pelkomme (tai laiskuutemme!!!) väittämään, ettei asia ole mahdollinen.

Kun Grout itse päätti ryhtyä huippulehtinaiseksi, hän luki ensin kirjan Write for your life. Kirjan kirjoittaja Lawrence Block oli pitänyt vaimonsa Lynnin kanssa myös kurssin kirjoittamisesta haaveileville aloittelijoille. Toisin kuin muilla kirjoituskursseilla, joissa harjoitellaan juonen kirjoittamista, Blockien kurssilla käsiteltiin vain yhtä asiaa jolla on merkitystä: pitää siirtyä pois itsensä tieltä ja hankkiutua eroon niistä lukemattomista ajatuksista, jotka toistavat että olet toivottoman tylsä ihmisyksilö (joka ei osaa kirjoittaa mielenkiintoista kirjaa).

Siispä nyt kaikki lukijat: kynä ja paperi esiin, mukava asento nojatuoliin, kuppi kahvia tai teetä viereen virkistämään mielentilaa ja toivelistan kimppuun! Mitä haluaisin tehdä, saavuttaa, mitä muuttaa lähitulevaisuudessa, tai saada aikaan vaikka tänään? Listataan ne ylös, mietitään mikä on tärkeää, mihin haluamme intohimoisesti tyhtyä ja aloitetaan se! Jos tavoite on isompi, mietitään konkreettiset askeleet, kuinka sen toteutamme. Tärkeintä on päätös ja usko itseen. Kuten Pam Grout kirjoittaa, pitää uskoa että asia on jo tehty, nähdä ja kokea se konkreettisesti, silloin menetelmä toimii.  Työ tekijäänsä – ja tahdonvoima meitä – kiittää!

Päivi Tolonen

Hetken voima

(Päivitetty 29.6.2018)

Mikä on tärkeintä?. Tehdä hyvä hetkestä? Vai laittaa hetki palvelemaan rahaa? Mitä ikinä teet,  tee se täysin sydämin. Eläen ja palvellen tätä hetkeä. Ymmärtäen sitä. Olemalla avoin hetkelle.

Seuraa hetken ja sen tunnelman rytmiä. Mene sen mukana, tee asiat sen mukaan intuitiivisesti: älä pakota itseäsi tekemään asioita tietyssä rytmissä. Kun kuuntelet sisäistä sanomaa, viestiä ja tunnetta siitä mitä haluat tehdä, teet oikeat asiat.

Eräänä aamuna istuin aurinkoisella terassilla lempikahvilassani, join teetä ja iloitsin hetkestä. Tunne oli niin voimakas, että se laittoi minut kirjoittamaan tätä tekstiä juuri silloin, klo 8.25, kun ihmisiä kulki verkkaiseen ohitseni töihin, kun  aurinko häikäisi kilpaa sinisimmän taivaan alla; kun tiesin, että artikkeli odottaa kirjoittajaansa, työ tekijäänsä: ja minä vain jatkoin tämän tunteeni näpyttelyä puhelimeeni, koska tiesin, että tämä on tärkein asia mitä minun piti juuri silloin tehdä; että kaikki muu saattoi odottaa. Että minun piti elää se hetki juuri näin; ja kun sen tein, se palveli kaikkea muutakin elämässäni.

Tärkeintä on kuunnella hetken sanomaa, silloin kun se antaa sisimmästäsi voimakkaan viestin mitä tehdä. Sillä se kuljettaa meidät kohti tärkeintä: kohti omaa päämääräämme, joka meille on sisimmässämme määrätty. Se on meille jokaiselle ainutkertainen tunne, jonka voimme kokea vain me itse. Se tunne on elämän ilo, se on elämämme tarkoitus. Kun osaamme nauttia siitä, niistä hetkistä syntyy kuin kirkkaiden helmien sarja, joista muodostuu elämämme perimmäisessä tarkoituksessaan, sellaisena kuin se on meille parhaimmillaan.

Elämän kiehtovuus on juuri tätä; aamun kirkkaudessa, lokkien kirkunan ja autojen etäisen huminan keskeltä iskevä yllättävä tunne, viesti sisimmästä, pakottava onnellisuuden tunne, joka vaatii välitöntä ilmaisua, hetken inspiraation ilmaisua. Se on rakkautta itseä ja elämää kohtaan.

Kun osaamme kuunnella mitä hetki meille viestii, mitä se toivoo meidän tekevän, tutustumme itseemme ja toiveisiimme, kuuntelemme itseämme ja olemme rauhassa omassa itsessämme.

Älä siis kiirehdi elämääsi. Istu alas, katso ympärillesi. Kuuntele mitä hetki sinulle kertoo, mitä oma itsesi sinulle viestii: mikä on sinulle tärkeää juuri nyt. Sitä kuuntelemalla rakentuu koko elämäsi tarkoitus kuin huomaamatta; osaat ottaa seuraavan askeleen eteenpäin, kuunnellen omaa sisäistä kaikuluotaintasi joka ohjaa sinua myös sumun keskellä, jolloin et tiedä mihin suuntaan lähtisit.

Tämä hetki voi muuttaa kaiken: sitä rohkeasti kuuntelemalla saatat muuttaa valmiit suunnitelmasi ja hypätä uuteen, kääntyä päinvastaiseen suuntaan, tehdä täysin uuden ratkaisun. Älä pelkää hetken voimaa, älä pelkää ottaa askelta eteenpäin. Unohda valmiit, turvalliset suunnitelmat, ole rohkea ja luota elämän voimaan, omaan sisäiseen ääneesi. Sillä tämä hetki on ainoa, joka voi tehdä sinut onnelliseksi. Ainoastaan tästö hetkestä käsin – juuri nyt – voit tarkastella elämääsi. Ainoastaan tässä hetkessä voit aloittaa alusta, avata portteja, sulkea vanhoja, pyytää anteeksi, kertoa että rakastat, sanoa hyvästi. Kaikki tapahtuu tässä hetkessä, tätä hetkeä läsnä eläen. Ja ajattele miten ihanaa: joka päivä on mahdollisuus aloittaa alusta, mitä ikinä sitten on tapahtunut. Siinä on hetken voima.

Päivi Tolonen

 

Kohtaamisia Roomassa

(Päivitetty 28.1.2018)

Koen aina Roomassa ollessani vahvasti kaiken kauneuden ympärilläni. Riittää, kun istun teesalongissani Caffe 900:ssa Via del Governo Vecchiolla, vain muutaman askelen päässä sillasta, joka vie Pietarinkirkolle ja Vatikaanivaltioon.

Vakiopöytäni on kahvilan takaosassa, hämyisessä nurkassa, jota valaisee kodikkaasti pöytälamppu. Yläpuolellani olevasta kaiuttimesta kuuluu musiikkia, joko italialaisia kevyen musiikin klassikoita tai kansainvälisempää pop-musiikkia, aina melodista ja kaunista. Tutut tarjoilijat kulkevat ohi myyntitiskin ja takahuoneen väliä, hymyilevät iloisesti ja vaihtavat kanssani muutaman sanan italiaksi. Vastapaistettu kroissantti sulaa suussani, ja vihreä teeni on juuri sopivan täyteläistä. Ei ihme, että mieleni lähtee laukkaamaan, ideoita tulee ideoiden perään.

Palasin Rooman matkalta kolme viikkoa sitten. Lähtöäni edeltävän päivän aamuna kirjoitin teesalongissani muistikirjaani näin: Tänään on toiseksi viimeinen päiväni Roomassa. Huomenna palaan takaisin Helsinkiin. Toimin kuten aina viimeisenä matkapäivänäni: alan suunnitella seuraavaa matkaani Roomaan! Kenties huhtikuun alussa tai toukokuussa: se on paikallisen ystäväni mielestä parasta aikaa Roomassa, luonto on puhjennut kukkaan, mutta paahtavin hellesää ei ole vielä saapunut.

Voisin tulla kuukaudeksi kirjoittamaan kirjaani Lapsuuden tunnelmapaloja, joka on juuri päässyt hyvään vauhtiin lapsille ja nuorille kirjoittamisen kurssilla. Toisaalta minua inspiroivat aina Roomassa paikallinen kulttuuri, sekä siellä kokemani hetket ja kohtaamani ihmiset. Kirjoitan siis muistikirjaani hieman kliseisen, mutta osuvan työotsikon tulevalle matkaessee/novellikirjalleni:  Kohtaamisia Roomassa. 

Tapaamiseni paikallisten ystävieni kanssa ovat nimittäin aina jollakin tapaa hieman melankolisia. Tiedämme, ettemme taas voi nähdä pitkään aikaan. Aionkin käyttää kirjan materiaalina niitä hetkiä ja paikkoja, joissa tapaamme kirjoittaessani osittain fiktiivisiä tekstejä.

Roomassa pääsee päivittäin juttusille ikimuistettavien ihmisten kanssa myös kahviloissa ja baareissa. Paavi Julius II:n renessanssiaikana rakennuttamalla tärkeällä kadulla, Via Giulialla olevan baarin seinät on vuorattu kahvinsa siellä siemaisseiden italialaisten julkkisten kuvilla. Yksi heistä  on Terence Hill, italolänkkärisankari, sekä nykyisin meilläkin TV:ssä pyörivän Isä Matteo –sarjan päähenkilö. Baarin omistajat kertovat, että Hill on kanta-asiakas, hän asuu lähikorttelissa, mutta on parhaillaan käymässä Yhdysvalloissa, jossa hänen vaimonsa asuu.

Tällaisen kirjan kirjoittamiseen kaipaa taatusti autenttista ympäristöä, siis Roomaa, jotta voi tallentaa kohtaamisensa tuoreeltaan! Alan miettiä, voisinko kenties hakea apurahaa näihin projekteihini.

Päätän ideasessioni tyytyväisenä. Ehkäpä matka onnistuisi tosiaan jo huhti-toukokuussa! Onhan minulla jo kokemusta nopeista suunnitelmien toteutuksista. Kun haluaa jotakin riittävästi – ja päättää tehdä sen – yleensä se onnistuu. Tuolloin alkaa toimia päättäväisesti toteuttaakseen asian, eikä ainoastaan haahuile unelmansa perässä: sitten kun minulla on se tai se tilanne, pystyn toteuttamaan tämän idean. Se on kuin ihailisi taivaalla leijailevaa kuumailmapalloa tai karannutta ilmapalloa, jonka naru roikkuu vielä lähelläsi, mutta ei uskalla nousta pallon kyytiin tai kurottamaan kiinni ilmapallosta: siis tarttumaan konkreettisesti unelmaansa, rohkeuden puutteesta tai haluttomuudesta.

Usko itseensä ja unelmiinsa, että antaa itselleen luvan haluta ja toteuttaa uusia ja erilaisia asioita on kaiken alku ja juuri. Johan sen sanoo sananlaskukin: Kyllä hätä keinot keksii. Hätä, eli sisäinen tarve toteuttaa toivomiaan asioita, unelmiaan.

Päivi Tolonen

 

Lämmin suhde toiseen tärkein

(Päivitetty 26.11.2017)

Kaikkihan me haluamme olla sitä. Positiivisia ja ystävällisiä. Tulla toimeen muiden kanssa. Olla kokematta ikäviä tunteita. Seurustella vain mukavien ihmisten kanssa.

Joskus tulee silti eteen tilanne, jolloin hyväntahtoisuus ei toimi. Joku läheinen, tuttu tai tuntematon sanoo jotakin ikävää ja pahoitamme mielemme. Jos toisen isku osuu johonkin arkaan paikkaan, mihin meitä on koskettu aiemminkin tai hän vaikkapa arvostelee meitä asiattomasti tavalla, jolla meitä on arvosteltu kenties ajattelemattomasti jo lapsena, voi olla vaikeaa hallita reaktioitaan.

Meillä on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Voimme jähmettyä, olla hiljaa ja nuolla jälkeenpäin haavojamme. Toinen vaihtoehto on, että huomautamme toiselle asiasta, joko puolustelemme itseämme ja kiellämme toisen arvostelun, tai sanomme hänelle että pahoitimme mielemme rumista sanoista.

Useimmiten on vain niin, että henkilö kieltää asian tyyliin: ”Sanoin vain mitä ajattelin.” tai ”Sanon sen mitä ajattelen, en sitä mitä ihmiset toivovat minun sanovan.”

Näitä totuudentorvia riittää maailmassa; niitä jotka ajattelevat, että parempi ”asiat asioina” –  hyvien ihmissuhteiden kustannuksella.

Olen tullut kuitenkin siihen tulokseen, että tapa miten asiat sanotaan (tai jätetään sanomatta) on tärkeintä. Ystävällisyydellä pääsee aina pidemmälle. On sitten kyseessä työasia, joka vaatii korjausta tai pelkkä mielipide-ero ystävien kesken.

Ollaan taas kerran lähellä buddhalaisuuden ytimiä: tässä hetkessä oleminen ja siitä nauttiminen on tärkeämpää kuin se, mitä teemme. Nyt se kääntyy vain näin: ystävällinen ja sopuisa yhdessäolo on tärkempää kuin se mistä puhutaan ja kuka saa viimeisen sanan.

Niissä on kuitenkin kyse melko samoista asioista. Lämmin, mukavien tunteiden sävyttämä yhdessäolo muiden kanssa on läsnäoloa parhaimmillaan. Keskustelu tai riitely abstrakteista asioista ja mielipiteistä, jotka liikkuvat vain ajatuksen tasolla ja ovat kaukana juuri tästä hetkestä missä olemme fyysisesti sen sijaan eivät sitä ole.

Palaanpa vielä tuohon tilanteeseen, jossa joku tölväisee. Kun vahinko on tapahtunut ja mieli maassa, kaikki vaihtoehdot ovat hieman vaikeita. Saattaa kuitenkin auttaa, jos kykenemme ymmärtämään toisen motiiveja ja erottamaan itsemme ja todellisuuden hänen kommenteistaan. Useimmiten henkilö joka viljelee tölväisyjä, ei ole kovin objektiivinen tai looginen sanoissaan, vaan hänen kommenttejaan ajavat muut, henkilökohtaiset motiivit. Kenties kateus, huonomuudentunne tai muu osattomuus. Tai vaikkapa kotona opittu tapa puhua vähemmän nätisti muille ihmisille.

Kun nämä taustat oppii näkemään, pystyy irrottautumaan paremmin toisen sanoista. Jättämään asian sikseen, olemaan vastaamatta samalla mitalla. Sillä se poikii lisää solvauksia puolin ja toisin;  paisuttaa asiaa. Se aivan kuin riistäytyy käsistä; pienestä lauseesta voi poikia valtava kiista.

Pysytään siis myönteisinä marraskuun hämärässäkin.

Päivi Tolonen

Tee sitä mistä pidät ja pidä siitä mitä teet

(Päivitetty 2.11.2017)

Eilen eräs instagram-tuttavani kirjoitti julkaisemansa selfie-kuvan ohessa olevansa elämässään nyt hieman vaiheessa – hän ei oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Hän päätyi kuitenkin muutaman lauseen pohdinnassaan siihen, että yrittää tehdä asioita joista pitää, jotka tekevät hänet iloiseksi. Kommentoin hänen tekstiään sanomalla, että kun teemme asioita joista pidämme, onnistumme aina.

Tämä lienee hyvinkin totta: aito innostuksen palo siivittää onnistumiseen paremmin kuin pelkkä pakkopuurtaminen tai tunne, että näin pitää tehdä, koska näin tekevät järkevät ihmiset. Sitä ajatteluahan meistä useimmille nykyaikuisille on toitotettu lapsuudesta pitäen.

Käänsin kuitenkin asian mielessäni toisin päin. Entä jos ryhtyy pitämään siitä mitä tekee parhaillaan? Eikö se ole hieman sama asia? Osa päivän puuhista on nimittäin tehtävä ihan peseytymisestä, syömisestä, nukkumisesta ja siivouksesta lähtien. Ja useimpien työiässä olevien pitää myös tehdä jotakin tuottavaa työtäkin, joka ei kenties aina maistu.

Se, että opettelee pitämään näistä asioista, on osa myönteistä asennetta. Kun pyrkii hyväksymään tekeillä olevat asiat ja tekemään ne edes pieni hymy huulillaan, parantaa taatusti omaa mielentilaa. Ja kun mielentila on mukava, tuntuu koko päivä mukavammalta.

Usein siteeraamassani kirjassa Ajattele elämäsi hyväksi meitä kehotetaan olemaan ensin tyytyväisiä siihen mitä meillä on, ennen kuin alamme hamuta uusia, onnellisiksi tekeviä asioita. Sillä jos emme osaa olla nyt tyytyväisiä, tuskin osaamme olla sitä myöskään silloin kun olemme saavuttaneet haaveemme: unelmatyöpaikan, lottovoiton, ihanan puolison tai mitä ikinä se sitten onkaan. Tyytyväisyys on usein elämänasenne.

Siispä kannattaa ensin opetella olemaan tyytyväinen siihen mitä on nyt käsillä.Minä teen aamumeditaatioitani niin, että näen itseni mielessäni tekemässä tyytyväisenä ja iloisena päivän puuhia, oli se sitten kuivahkon tekstin kirjoittaminen, kimurantti tapaaminen tai ihan mikä tahansa juttu, mikä ei tunnu kovin mukavalta etukäteen. Se nimittäin toimii. Jotakin tapahtuu mielessämme, kun päätämme etukäteen että asiat sujuvat hyvin. Meidän pitäisi vain käyttää päättäväisemmin ja suunnitelmallisemmin tätä mielen arvokasta taitoa .

Palaan vielä tuohon” tee mistä pidät” -teemaan. Kyllä sekin kannattaa ehdottomasti. Mutta kun käännämme myös ne ”ei niin kivat asiat” (tai ihmiset!!!) mielessämme mukaviksi, hämärtyy sen raja mistä pidämme ja mistä emme pidä. Lähestymme buddhalaista mielentyyneyttä, joka ei arvota ja vertaile eri asioita elämässä, vaan ottaa ne vastaan sellaisina kuin ne tulevat – osana elämää ja tätä hetkeä, joka on se kaikkein tärkein.

 

Rakkaudesta

(Päivitetty 25.8.2017)

Mitä on rakkaus? Kliseinen kysymys. Kenties lämmin tunne sisällämme ketä tai mitä tahansa kohtaan, lämpö joka tuntuu ja liikuttaa joskus miltei tipan silmään. Varsinkin jos tunteet ovat olleet piilossa pitkään. Jos ei ole oppinut tai uskaltanut päästää niitä esiin.

Ehkä vaikeampaa onkin uskoa tulevansa rakastetuksi. Että toinen puhuu totta juuri sillä hetkellä, kun sanoo jotakin mukavaa sinulle. Vaikka, filosofisesti ajateltuna, se onko se varsinaisesti ”totta”, on vaikea selvittää. Tunteiden aste ja väri ovat meille kaikille henkilökohtaisia. Ehkäpä tärkeintä onkin tuntea iloa toisen sanoista ja katseesta, tuntea itse hyviä ja lämpimiä tunteita. Että se, mitä toinen sanoo, on itselle totta. Että luottaa siihen, että on pidetty ja rakastettu. Tuolloin on helpompi myös avautua toiselle, kertoa hänelle omat tunteensa. Olla pelkäämättä, että tulee torjutuksi tai joutuu naurunalaiseksi.

Rakkaus on osaltaan myös rakkautta itseään kohtaan. Puhua rakkaudesta kahden ihmisen välillä kuin jonakin konkreettisena asiana on siis jollakin tavoin illusatorista. Koska kaikki lähtee meistä itsestämme: pystymmekö tuntemaan rakkautta, jos niin haluamme.  Tunteiden kokeminen tapahtuu siis meissä itsessämme ja silti samaan aikaan myös muissa. Tunteet kulkevat ja elävät sisällämme ja toistemme välillä.

On helpompaa osoittaa rakkauden tunteita ja lämpöä toista kohtaan etäältä, kuten tehtiin ennen vanhaan kirjeiden välityksellä, ja nykyisin virtuaalitodellisuudessa. Parasta tunteiden vaihtoa on kuitenkin edelleen se mikä tapahtuu todellisuudessa, ollessamme läsnä toisen kanssa. Siinä kemiat ja tunteet ”materialisoituvat” paremmin, kulkevat konkreettisemmin välillämme kuin virtuaalitodellisuudessa. Toki virtuaalikommunikaatiokin herättää meissä tunteita, endorfiinit ja muut hyvän mielen tunteet hyrräävät kehossamme.

Mutta livetilanteen tunteidenosoitukset ovat vaikeampia. Miten helppo onkaan kertoa erilaisten whatsuppien tai sähköpostin kautta tunteistaan läheisilleen. Mutta sanopa se ääneen puhelimessa tai kun kohtaat toisen. Todellisuus tunkee väliin, tunteiden osoitus vaatiikin jo enemmän realistista rohkeutta. Hyvän ystävän, sukulaisen tai jopa kumppanin kanssa voi puuttua yksinkertaisesti rohkeus ja se, ettei meillä ole tapana osoittaa tunteitamme. Hieman tuntemattommamman kanssa taas saattaa todellisuus astua sisään niin, että verkossa vaihdetut ajatukset eivät enää kanna todellisuudessa. Ihminen onkin erilainen kuin kuvittelimme. Tai sitten suhteessa ei vain olla vielä sillä tasolla, että halutaan kertoa tunteista. Tai sitten niitä tunteita ei koskaan tulekaan.

Onko kaikki ollut tuolloin siis ”pelkkää” unelmointia, illuusiota? Sanoisin kuitenkin, että silti tärkeää. Olemme voineet kokea tunteita, mikä on tehnyt meille hyvää; olemme huomanneet, että meissä herää tunteita. Jos toinen ei osaa vastata tai jakaa niitä samalla tavoin, se ei haittaa.

Tärkeintä on se, että hyväksymme tunteemme, avaudumme sille, laskemme sen ”sisäämme”. Kun surun ja pettymyksen tunteitakin lähestyy tutkivasti ja hyväksyvästi: ”ihanaa, osaan tuntea, olen tässä hetkessä, tämä on elämää!” ne on helpompi kokea. Tuolloin ymmärtää, että tunne on osa tätä hetkeä, siitä kannattaa nauttia – ja että se menee myös ohitse.

Kun uskallamme kertoa rehellisesti tunteistamme toiselle silmästä silmään, tai yksinkertaisesti vain sanoa hyviä asioita ääneen toiselle ihmiselle, se on askel uudelle tasolle. Silloin astumme todellisuuteen, osa meistä ehkä kokonaan uuteen vaiheeseen elämässään. Ja kun sen on kerran tehnyt, se on aina helpompaa toistaa. Koska on jo huomannut, ettei tapahtunut mitään maata mullistavaa. Toinen yllättyi iloisesti, tunsi iloa siitä että hänestä pidetään, tai jopa rakastetaan. Ja mikä parasta: se saattaa poikia samanlaisen tunteen osoituksen toiselta sinua kohtaan.

 

Kohti omia tunteita

(Päivitetty 14.7.2017)

Tänä aamuna luin Helsingin Sanomista, että lapsena koettu yksinäisyys voi jättää syviä haavoja lapsen mieleen. Kyseessä oli aikuisen mielestä aika normaali asia: että ala-asteikäinen lapsi joutuu olemaan  yksin kesällä, jos vanhemmat ovat töissä ja kaverit puolestaan lomailevat omien perheidensä kanssa.

Mieleeni tuli omassa lapsuudessani joskus kokemani yksinäisyyden tunteet koulupäivän jälkeen. Isosisarukset ja muutkin pihan lapset olivat sen verran vanhempia, että heillä kestivät koulupäivät pidempään. Pihalla ei ollut usein ketään iltapäivisin. Yleensä viihdytin itseäni lukemalla Viisikko-kirjoja putkeen, mutta joskus se ei auttanut. Muistan erään iltapäivän, jolloin tunsin jostakin syystä voimakasta surua. Makasin olohuoneen sohvan pohjalla ja itkin yksinäisyyttäni. Kasvoni olivat painettu vasten sohvan selkänojaa; isä makaili sohvalla iltaisin ja katseli telkkaria, kenties siksi sohva toi turvallisuutta. Rukoilin Jumalaa auttamaan minua surullisessa olossani. Pian tupsahti postilaatikosta nimipäivä- tai syntymäpäiväonnittelukortti kummitädiltäni, jossa oli mukana 10 markkaa. Muistan kuinka ajattelin, että Jumala kuuli rukoukseni ja ilahdutti minua näin. Nyt se tuntuu hassulta, mutta silloin se toimi hyvin yksinäisen pienen tytön lohdutuksena.

Uskon Helsingin Sanomien artikkelissa haastateltua asiantuntijaa, kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttilaa. Varmasti yksinäisyyden kokemukset erityisesti pikku lapsena jättävät meihin jälkensä. Se saattaa johtaa siihen, että tunnemme aikuisena usein olomme yksinäiseksi. Kenties emme myöskään osaa hakea apua yksinäisyytemme: emme osaa käsitellä näitä tunteita riittävästi yksin, saatikka sitten kertoa tunteistamme toisille. Voi olla, että tunnemme häpeää ja heikkoutta tunteistamme, emmekä uskalla siksi tunnustaa niitä toiselle. Ehkä lapsena näihin tunteisiimme ei ole vastattu, ne on jätetty huomioimatta ja siksi ajattelemme, että niistä pitää selvitä edelleen yksin. Niina Junttila sanoo HS:n artikkelissa, että kun lapsi kokee, että hän ei tule huomatuksi yrityksistään huolimatta, hän saattaa lakata yrittämästä ottaa yhteyttä muihin ihmisiin. Tai sitten hän saattaa vaatia sitä aggressiivisesti, käyttäytyä esimerkiksi huonosti, jolloin huomiota saa varmasti vanhemmilta. Päiväkoti-ikäiset lapset taas saattavat vaatia leikkikaveria itselleen lyömällä toista vaikkapa lapiolla päähän.

No mitä me aikuiset sitten teemme? Pahimmillaan suutumme ja raivoamme, jos läheinen; sukulainen, kumppani tai ystävä ei anna meille lohdutusta tai huomiota riittävästi. Näissä tapauksissa emme useinkaan ole osanneet tai uskaltaneet kertoa tunteistamme läheiselle, siksi hän ei ole osannut meitä lohduttaakaan. Kun vaadimme huomiota liikaa, karkotamme toisen luotamme vain kauemmaksi.

Kuinka meidän pitäisi sitten toimia? No varmasti ainakin mennä rohkeasti kohti tunteitamme , vaikka tuntuisi kuinka pelottavalta kokea ne, vaikka tulisi mieleen lapsuuden kipeitä tunteita ja kokemuksia. Kun uskallamme olla rehellisiä itsellemme tunteissamme, uskallamme olla sitä myös muille. Kertoa tunteistamme avoimesti ja sopivassa määrin, kuunnellen myös toista. Hän kyllä lohduttaa meitä parhaan taitonsa mukaan. Kannattaakin muistaa, että toinen ihminen voi helpottaa ja ilahduttaa oloamme monessa asiassa matkan varrella, mutta hän ei osaa koskaan kokea asiaa aivan samalla tavoin kuin me itse. Siksi päävastuun ja työn tunteiden kanssa teemme itse.

Yksinäisyyden ja surun kuuluvat jossakin määrin elämään ja niitä rohkeasti tuntemalla pääsee eteenpäin niiden käsittelyssä, vaikka se tuntuisi aluksi mahdottomalta. Mutta mikä ilo ja helpotus siitä seuraa, kun siinä onnistuu. Samalla ymmärtää myös sen, että en ole yksin näiden tunteideni kanssa, vaan ne ovat tuttuja kaikille ihmisille. Sekin lohduttaa ja auttaa omalta osaltaan.

Kannattaa myös muistella lapsuudesta niitä ihmisiä ja hetkiä, jolloin koki välittämistä ja iloa toisen taholta, Niitä löytyy varmasti useammilta meistä ja ne muistot kantavat meitä osaltaan elämän virrassa.

Päivi Tolonen

Merkintöjä matkalta

(Päivitetty 12.6.2017)

Olen keskellä Italiaa Umbrian maakunnassa, pienessä vehreässä Castiglione del Lagon kylässä. Herään aamulla linnunlauluun, sitten lähden kävelylle järven rantaan. Hiljaisuus vallitsee sielläkin, sen rikkoo vain silloin tällöin ohi ajava auto. Sitten ostan tuoreen corneton, kroissantin rantakahvilasta ja palaan residenssiini. Keitän vihreää teetä ja istun terassille nauttimaan Italian maaseudun leppeästä tunnelmasta ja lämmöstä.

Tähän voisi jopa tottua! Olen ollut täällä reilun viikon ja tehnyt vain parlna päivänä retken Perugiaan ja Firenzeen. Kun palasin viimeksi mainitun kaupungin turistiruuhkasta tänne kylään, olin tyytyväisempi kuin renessanssin aarteiden äärellä.

Kaikki on siis suhteellista. Välillä pieni ja aito tunnelma, luonto tai hetki hauskojen italialaisten ystävien kanssa voittaa kulttuurimatkailun. Tai ihan vain tämä oman terassin rauha. Suomessa ei tästä pystyisi nauttimaan. Ilman pehmeä lämpö puuttuu.

Mietin usein, että matkustaessa on tärkeintä minkä tahansa uuden asian tai vaihtelun kokeminen. Se, että pääsee hetkeksi etäälle koto-Suomesta, sen arjesta, töistä ja vähän ihmisistäkin. Ja kun on ollut muutaman päivän poissa, se tuntuu kuin mielen meditaatiolta, kun arkitodellisuus on ollut poissa ajatuksista ja uudet asiat täyttäneet mielen. Siinä vaiheessa alkaa nähdä asioita lintuperspektiivistä. Esimerkiksi niitä, joita olisi hyvä uudistaa omassa itsessään.

Ideat tulevat kuin välähdyksinä mieleen, kuten esimerkiksi tämä: minun pitäisi pitää omat asiani ja ajatukseni erillään muiden omista myös Suomessa. Koettaa pitää luonnolliset rajat, olla ottamatta liikaa vaikutteita muista tai vaikuttamasta itse liikaa muihin. Olla oma itseni ja antaa myös muiden olla sitä: olla sekoittamatta muiden ajatuksia ja tunteita omiini, ymmärtää että ne ovat erillisiä.

Jos joku esimerkiksi sanoo sinulle turhan voimakkaaseen sävyyn: ”meidän pitäisi tehdä yhdessä näin ja näin, juuri tällä tavalla!” eikä se sinua innosta, pitäisi yrittää ymmärtää, että se on hänen ajatuksensa, hänen halunsa toimia tietyllä tavalla. Voit itse miettiä rauhassa mitä ajattelet kyseisestä asiasta ja toimia sen mukaan, vaikka se poikkeaisikin toisen toiveista.

Jos pystymme pitämään itsemme erillisinä muista, on meidän helpompi suhtautua leppoisasti heidän hieman tunkeileviinkin ehdotuksiin. Kun ymmärrämme, että voimme itse päättää miten suhtaudumme asioihin, tuolloin emme hermostu toisiin ihmisiin niin helposti. Sillä hermostuminen ei tee meille hyvää. Kaikki ikävät ajatukset, riippumatta siitä mihin ne kohdistuvat, laskevat mielialaamme. Siksi kannattaa pitää mieli tyynenä, rauhallisena – ja erillisenä.

Tällaisia ajatuksia täältä 2 000 kilometrin päästä tänään. Leppoisaa lämpöä meidän kaikkien mieleen.

Päivi Tolonen

Yksin ja yhdessä

(Päivitetty 25.5.2017)

Huomaan etten ole kirjoittanut tänne viiteen kuukauteen. Aiheita on kyllä ollut mielessä, olenpa aloittanut monesti jo kirjoittamaan, mutta työ on jäänyt puolitiehen. Jotakin ”kiireellisempää” on tullut tielle.

Taas  on mielessäni lapsuuden muistoja. Seison kotipihamme viereisellä pihalla, aidan takana, paikassa johon veimme isosisarusteni kanssa jätepaperia kun olin lapsi. Se oli osuuskaupan piha, välitila, jossa myös viereisten talojen lapset juoksentelivat ja leikkivät. Mielikuvassani seison yksin tällä pihalla ja katson kotipihamme aitaa. Se on korkea, mutta kotipihan puolelta sen reunan yli näkee hyvin, koska siellä on kivikasa, jonka päälle voi kiivetä. Sieltä käsin kävimme usein lumisotaa naapuritalojen poikien kanssa. Aidan taakse pääsi kyykistymään hyvin suojaan.

Katseeni suuntaa oikealle, osuuskaupan ovelle, jonne jätepaperit vietiin. Teen mielessäni vain havaintoja, en muista tarkkaa kuvaa pihasta. Ensin on harmaa talvipäivä, sitten aidan juurelle alkaa kasvaa voikukkia, nokkosia ja rikkaruohoja: kuvani muuttuu kesäksi.

Tämä mielikuva toimisi parhaiten maalauksena tai piirustuksena: siten voisi muokata kuvasta mieleisensä. Kenties mielikuvasta löytyisi maalaamalla uusia sävyjä, juuri niitä, joiden vuoksi se palaa sinnikkäästi mieleen.

Lapsuuteni muistikuvat jakautuvat kahtia. Niihin joissa olen yksin, omassa maailmassani, ja niissä joissa olen sisarusten ja talon muiden lasten kanssa. Yksin ollessa voi antautua omille tunnelmilleen ja mielikuvitukselleen, ei tarvitse tehdä mitään erityistä; voi vain olla, haaveilla, uneksia ja tuntea. Muiden seurassa ollessa pitää toimia, tehdä, pelata, olla sosiaalinen. Muuten ei pysy ryhmän mukana. Toisaalta se tekee hyvää, ei ole aina hyvä olla omassa maailmassaan.

Nämä kaksi maailmaa ovat meille varmasti läsnä myös aikuisena, toki yhdelle enemmän, toiselle vähemmän. Jo se, että sinun pitää kommunikoida toisen kanssa, tuo sinut ulos omasta itsestäsi. Ja kun kuvailet ääneen omaa mielikuvaasi ja tunnelmaasi, se muuttuu vääjäämättömästi: se muuttaa jollakin tavalla muotoaan ja saattaa latistuakin, vaikka olisit kuinka hyvän ystävän seurassa. Tarinasi saa kuin uuden sävyn; siitä tulee sinun ja keskustelukumppanisi yhteinen tarina. Se voi kuitenkin antaa sinulle itsellesi paljon, saatat löytää asiaan uuden näkökulman. Toki otamme aina pienen riskin: ymmärtääkö toinen mistä puhun, onko hän kiinnostunut tai onko hän juuri sillä hetkellä vastaanottavaisessa ja jakavassa tilassa? Silti tunteiden ja ajatusten jakaminen kannattaa; alkuperäinen mielikuvasi ja tunnelmasi säilyy edelleen itselläsi, sitä sinulta ei kukaan ota pois.

Yksi rakkaista lapsuuden mielikuvistani on talvinen alkuilta. On pakkasta, pimeää ja lunta. Seison kotimme viereisessä puistossa hiihtoladulla. Katson tähtistä taivasta yläpuolellani, maailma tuntuu suurelta ja kiehtovalta. Tien toisella puolella kotona palavat turvallisesti valot. Voin mennä sinne koska tahansa, siellä ovat äiti, isä ja sisarukset. Silti saan seistä nyt täällä ulkona, nauttia hiljaisuudesta, yksinolosta, yläpuolellani olevan avaruuden äärettömyydestä sekä pakkaspäivänä usein kuuluvasta huminasta, joka tulee jostakin kaukaa ja jonka alkuperää en tiedä.

Tällainen yksinolo on kenties parasta aikuisenakin: että meillä on siihen halutessamme mahdollisuus, mutta tiedämme, että jossakin lähellä on ihmisiä jotka ovat meille tärkeitä ja rakkaita, että on koti johon palata. Sillä tarvitsemme molempia maailmoja.

Päivi Tolonen

Tule siksi joka olet

(Päivitetty 26.12.2016)

Muistatko lapsuuden minäsi. Millainen olit persoonana? Mistä asioista pidit? Mitä teit? Mitä toivoit, mistä haaveilit?

Kuinka kauas olet kulkenut niistä päivistä, vai oletko säilyttänyt itsessäsi lapsuuden minän?

Puhumme usein lapsuudestamme kuin se olisi erillinen osa meitä. Aivan kuin olisimme olleet silloin kokonaan eri ihmisiä, “vain” lapsia. Nauramme kenties lapsuuden teoille ja kertaamme hassuja juttuja, joita olemme sanoneet. Silti niissä näkyy jo persoonamme; taipumuksemme ja luonteemme. Kuinka paljon kadotamme itseämme matkan varrella?

Joskus joku ihminen, nuorempi tai vanhempi, on sanonut minulle olevansa hukassa; ettei tiedä mitä haluaisi elämältään, mitä tekisi. Silloin saatan sanoa: muistele lapsuuttasi. Mitä tykkäsit tehdä? Millainen oli mielenmaisemasi? Miltä sinusta tuntui?

Lapsena olemme vielä aidosti omia itsejämme. Se tunne säilyy ainakin murrosikään asti. Kertoohan jo sana ”murros”, että kyseessä on jonkinlainen muutos, aikuistuminen, arvojen etsiminen,eräänlainen suunnan valinta ja päätös siitä kuka minä olen.

Jos olemme siinä vaiheessa erityisen epävarmoja, saatamme hylätä suuren osan lapsuuden minästämme. Ehkä joku ajattelematon aikuinen sanoo “et osaa, et pysty, se on vaikeaa, se ei ole järkevää,” kun kerrot haaveistasi.

Itse jätin murrosiässä piirtämisen ja kirjoittamisen, kaikki taiteelliset haaveeni. Ajattelin kenties etten ole tarpeeksi hyvä kun näin miten asiat “pitäisi” tehdä. Asetin todennäköisesti riman liian korkealle, enkä luottanut omaan tapaani tehdä tai luottanut siihen, että voisin harjoittelemalla oppia asioita. Vasta viime vuosina olen lähestynyt sitä samaa lapsuuden minää, alkanut siis kirjoittaa ja piirtää uudelleen rohkeasti ja luovalla otteella.

Hyvä uutinen on se, että voimme koska tahansa löytää lapsuuden minämme. Se on käden ulottuvilla mielemme sopukoissa, jos vain viitsimme sen kaivaa sieltä esiin. Voimme aloittaa uudelleen lapsuuden harrastukset ja täyttää vanhat toiveet. Voimme kenties palata siihen tapaan olla ja käyttäytyä, mikä meille oli luonnollista lapsena. Lapsen mielessä on jotakin taianomaista ja kaunista, siellä on unia ja unelmia, joihin lapsi osaa uskoa. Lapsena nautimme hyvistä hetkistä tässä ja nyt. Osasimme olla aidosti onnellisia.

Jouluna palaavat mieleen vanhat joulumuistot, jotka ovat monille niitä parhaita. Niistä on hyvä lähteä rakentamaan lapsuuden minää uudelleen. Joulun mieltä ja taikaa siis meille kaikille.

Päivi Tolonen

Niistä muodostuu elämä

(Päivitetty 19.11.2016)

Jokainen päivä ja hetki on elämässä tärkeä. Jokainen kohtaaminen on kuin siveltimen veto paperille, nopea taideteos, jonka improvisoimme hetkessä yhä uudelleen, joka ikinen päivä.

Usein arvotamme elämän hetkiä; pidämme arkipäivän tapahtumia ja satunnaisia kohtaamisia vain välitiloina elämän kohokohtien välillä. Odotamme tärkeämpiä tapaamisia läheisten ja ystävien kanssa; juhlia, matkoja, lomia.

Mutta jokainen kohtaaminen, jokainen elämän hetki on kuin kaunis, ohimenevä ilta-auringon läikähdys talon seinustalla. Kaikki on ainutkertaista, eikä mitään tapahtumaa voi arvottaa elämän suuressa maisemassa. Sillä elämä itsessään on se, mistä ponnistamme; missä kaikki tapahtuu.

Villa Lanten keittiössä Roomassa kohtaavat erilaiset, eri taustaiset ja -ikäiset ihmiset joka aamu. Ryhmän ”koostumus” vaihtelee päivittäin, riippuen kuka on aamuvirkumpi tai -unisempi, kenellä taas kiire lähteä töihinsä ja puuhiinsa.

Mutta usein keskustelu vie mukanaan, on helppo jäädä teekuppi kädessä nojaamaan ovenpieleen, kun pitäisi mennä huoneeseen kirjoittamaan.

Eräänä aamuna matkustamme ensin Intiaan ja sitten Johan af Grannin abduktio-kokemusten kautta Hitlerin johtamismenetelmiin. Sieltä palaamme Roomaan ja hiljennymme Ara Paciksen rauhanalttarin äärelle tarkastelemaan sen reliefien runsaita kasviaiheita, jotka korostavat tuoreen tutkimuksen mukaan keisariperheen valtaa.

On hienoa heittäytyä jokaiseen kohtaamiseen täysin rinnoin: kuunnella toista; saada inspiraatiota ja uusia ideoita ja antaa toivon mukaan itsestäänkin jotakin – jos ei mitään niin maata mullistavaa, niin ainakin hyvää mieltä. Se antaa pohjaa elomme ilolle ja auttaa tekemään arjen askareet jouhevammin.

Siellä elämä on. Jokaisessa kohtaamisessa ja tapaamisessa. Ei ole väliä mistä puhutaan. Kokonaisuus ja tunnelma on tärkein. Että jokainen saa sanoa oman ajatuksensa, oman mielipiteensä, olla mukana keskustelun virrassa.

Tämä hetki on kokonaisuutena tärkein. Sen sisään sujahtavat yksittäiset teot ja hetket. Mitä valoisampi ja viihtyisämpi on elomme, siis mielemme näyttämön kokonaisuus, sitä paremmin sujuvat teot sen sisällä.

Meillä jokaisella on oma, valmis kehys hyvälle elämälle, jossa kukin meistä tekee omat, henkilökohtaiset ratkaisunsa.

– Valitse oma polkusi, sanon uudelle ystävättärelleni, joka pohtii, että ei ole aina niin yksinkertaista antaa elämän soljua, päästää irti, olla tarttumatta elämän yksityiskohtiin.

Itse luulin pitkään, että maailmassa on olemassa joku viisas, joka tietää kuinka elämä pitää elää. Kun vuosia kului, ymmärsin, että tarkkoja vastauksia ei pysty kukaan toiselle antamaan. Silti voi omalla asenteellaan välittää kanssakulkijalleen jotakin lämmintä ja myönteistä, joka tukee häntä elämän polulla.

Muistan lukeneeni erään tarinan, jossa mies kysyi viisaalta opettajalta, mikä on oikea tie, siis miten elämä pitäisi elää. Viisas käski miehen vain tekemään saman rutiininomaisen asian joka päivä, siitä löytyisi vastaus. Mies ei muistaakseni ollut tyytyväinen vastaukseen.

Tarinan opetus lienee ollut se, ettei elämän pitkässä juoksussa mikään teko ole toistaan tärkeämpi. Ei mikään saavutus muodostu elämää suuremmaksi asiaksi. Elämän tarkoitus piilee jokaisessa askeleessa ja pienessä teossa; joka ikisessä henkäyksessä jonka otamme. Niistä muodostuu elämä.

Päivi Tolonen

 

Anna itsellesi lupa kirjoittaa – olla oma itsesi

(Päivitetty 1.9.2016)

Nathalie Goldberg vertailee kirjansa Avoin mieli yhdessä luvussa pimeyttä ja valoa. Hän katselee pariisilaismuseossa Vincent Van Goghin maalauksia ja tajuaa, että Van Gogh oli valon kuvaamisen mestari, joka päätyi yksinäisyyteen ja köyhyyteen, vertauskuvallisesti pimeyteen.

Van Goghin taulujen äärellä Goldberg tajuaa olevansa itsekin taiteilija; kirjoittaja, jolla on kapea leipä. Lukeeko kukaan kirjojani, hän pohtii välillä epätoivoisena. Silti kirjoittaminen on hänelle elämänvoima, polttava halu, jota on pakko toteuttaa. Se on hänen elämänsä valo, vaikka hän ei sitä sanokaan ääneen tässä kohtaa.

Itse mietin juurin nyt, että kirjoittaminen todella on työtä. Se vaatii viitseliäisyyttä aloittaa, tuoda paperille ne asiat, jotka juuri tällä hetkellä mietittyvät ja innostavat; jotka haluaa purkaa paperille, joista kertoa muille. Väitän, että paperi on uskollisempi ystävä kuin koira, saatikka sitten toinen ihminen. Joka ei taatusti jaksa kuunnella meitä – eikä tarvitsekkaan – niin paljon kuin toivoisimme. Siksi silloin, kun tekee mieli puhua, on usein nopeinta ottaa esille kynä ja muistikirja, tai antaa sormiensa liitää näppäimistöllä, kuten teen minä nyt.

Natalie Goldbergin kirjoissa kukin kappale sisältää tarinan hänen elämästään, mukana useimmiten jokin kirjoittamiseen liittyvä oivallus ja lopuksi kirjoitusharjoitus. Valosta ja varjosta puhuvan kappaleen lopussa hän kehottaa listaamaan 20 matka-aihetta: kertomaan kaupungeista joissa on viipynyt muutaman päivän, joiden läpi on kulkenut. Etsiä matkoihin erilaisia ulottuvuuksia.

En kykene seuraamaan Goldbergin neuvoa sellaisenaan. Se tuntuu liian rajoittavalta ja järkevältä aiheelta. Kirjoittamiseen liittyviä ohjeita ei mielestäni kannata eikä pysty noudattamaan sellaisenaan, vaan niitä pitää muokata itselleen sopiviksi. Usein opiskeluun liittyvien esseidenkin kohdalla olen huomannut, että mieleni lähtee kulkemaan laajempia teitä.

Vaikka minun tekisi mieli päättää etukäteen joku kirjoitusaihe, antaa esimerkiksi otsikko Pariisin matka ja sitten kuvailla sitä järkevästi ja asiallisesti kohta kohdalta, se ei onnistu. Itselleni on parempi, että annan mennä. Kirjoitan yhden lauseen ja sitten tulee mitä tulee. Se voi olla jatkoa ensimmäiseen lauseeseen, tai sitten ensimmäinen lause on minulle vain lähtölaukaus: nyt kirjoitetaan.

Kun ryhdyn kirjoittamaan vapaasti mitä haluan, niin tekstiä tulee solkenaan. Tähän mennessä en ole kuitenkaan aina uskaltanut heittäytyä oman tekstin vietäväksi. Olen sen sijaan miettinyt järkeviä aiheita ja kirjoittamismalleja, sekä konkreettisia kertomuksia tapahtumista. Vaikka oikeasti tykkään kuvailla ajatuksia, tunteita ja motiiveja, joita minussa herää eri paikoista, tapahtumista ja ihmisistä joita kohtaan.

Uskon, että meidän pitää seurata tähteämme, omaa tapaamme tehdä asioita, niin kuin meistä parhaalta tuntuu. Käyttää sitä lahjaa, joka meille on annettu, originaalia tapaamme hahmottaa ja tehdä asioita, kirjoittaa. Minun on siis parempi kulkea mielikuvituksen, tunteiden ja intuition poluilla; kirjoittaa tajunnanvirtamaisesti.

Alan miettiä keneltä pyydän lupaa tekemisiini. Esimerkiksi tapaani kirjoittaa. Kuvittelenko mielessäni, että on olemassa joku sääntö tai auktoriteetti, joka määrää miten minun on kirjoitettava? Se sääntö on mielessäni tylsä ja mielikuvitukseton. Ja kun seuraan tuota sääntöä, tylsistyn ja jätän kirjoittamisen kesken.

On kummallista, kuinka luomme mielessämme näitä auktoriteetteja. Ne ovat toki saattaneet jäädä lapsuudestamme sisäämme. Mutta aikuisena niistä pitää opetella itse irti. Pikku hiljaa, sitten kun siihen on valmis. Luulen nimittäin, että nämä säännöt ja auktoriteetit ovat turvallisia. Ne ovat kuin ”ystäviämme” tai vanhempiamme.

Kun meditoin eräänä aamuna, eli istuin herättyäni rennosti silmät kiinni valmistautuen uuteen päivään, näin mielessäni itseni kuin vapaasti kasvavana puuna: juuret olivat sisimpäni ja pystyin kasvamaan vapaasti kohti yläilmoja. Eikä yläpuolellani näkynyt tällä kertaa muita ihmisiä tai mielen auktoriteetteja rajoittamassa käytöstäni ja valintojani. Minun ei tarvinnut miellyttää ketään. Tunsin itseni vahvaksi ja itsenäiseksi ja tajusin: näinhän se pitää olla. Tällainen tapa elää on parempi sekä itselleni että muille ihmisille. Jos olen liikaa muiden ihmisten varassa, se on joskus rasittavaa heillekin.

Tajuan, että tämä on loistava alku. Jos kykenen tuntemaan tätä itsenäisyyttä mielessäni, pian se laajenee myös osaksi käytöstäni. Pystyn olemaan rauhallinen ja itsenäinen oma itseni myös silloin, kun vuorovaikutustilanteissa minun ja toisen ihmisen mielipiteet risteävät. Pystyn hyväksymään paremmin omat, mutta myös toisen mielipiteet – pysymään erillisenä.

Meidän ei tarvitse olla samanlaisia muiden ihmisten kanssa. Ei edes haittaa, jos toinen ei hyväksy minua. Miksi hänen tapansa elää ja olla olisi parempi kuin minun? Olemme kaikki omia erilaisia persoonia arvoinemme ja elämänvalintoinemme; myös tapamme tehdä asioita on erilainen. Ei kannata uhrata omaa ainutulaatuisuuttaan kätkemällä se ja yrittämällä siten miellyttää toista, erilaista ihmistä. Varsinkin kun ei ole edes varmaa, miellyttääkö häntä sillä käytöksellä. Usein se on vain kuvitelmaamme, jonka avulla itse asiassa mielistelemme sitä sisäistä itse luomaamme auktoriteettia.

Seuraavana aamuna avaan Goldbergin kirjan sattumanvaraisesti. Se osuu kappaleeseen Kuka sinulle antoi luvan. Yllätyksekseni kirjailija käsittelee juuri edellisenä päivänä miettimääni asiaa: kirjoittajat pyytävät hänen mukaansa usein alitajuisesti lupaa saada kirjoittaa joltakin toiselta, kokeneemmalta kirjoittajalta tai auktoriteetilta. Goldberg on itsekin tehnyt niin. Hän on saanut ”luvan” kirjoittaa runoja 10 vuotta vanhemmalta ystävältään, veteraanirunoilija Jimiltä.

Goldberg kehottaa meitä unohtamaan luvat ja ryhtymään kirjoittamaan, koska ”Amerikka (kuten Suomi) on vapaa maa”. Lupien sijaan kannattaa hakeutua jonkun ystävän seuraan, joka kirjoittaa itse. Ystävyys toisen kirjoittajan kanssa lujittaa omaa kirjoittamista, antaa voimaa ja motivaatiota.

Annetaan siis itsellemme lupa kirjoittaa kuten haluamme – lupa elää omana itsenämme.

Päivi Tolonen

Ole kirjoittaja – ja universumi tulee messiin

(Päivitetty 19.8.2016)

Natalie Goldberg inspiroi minua taas kerran. Hän kehottaa sanomaan joka aamu herätessään ja joka ilta nukkumaan mennessä: olen kirjoittaja. Vaikka siihen ei uskoisikaan! Lisäksi kannattaa esitellä itsensä aina kirjoittajana. Näin siemen lähtee itämään mielen eri tasoilla. Ja kun painaa kynän paperille, näkymättömät voimat tulevat apuun.

Goldberg luottaa ajatuksen voimaan. Ja miksi ei luottaisi. Olemme sitä mitä ajattelemme, se on vanha totuus. Se on kiehtova asia myös siinä mielessä, että vaikka olemme vuosisatoja erottaneet mielen ja kehon toisistaan, ovat myös ajatuksemme kemiaa. Ja jos ne ovat kemiaa, miksipä ne eivät vaikuttaisi myös kaikkiin fyysisiin, konkreettisiin toimiimme: ne ovat osa niitä.

Kun kävelen näissä mietteissä kotiin päin, näen taas kerran ”sattumalta” vanhan opiskelukaverini ja blogini ahkeran lukijan. Askeleemme tuntuvat sattuvan yhteen usein. Hän kertoo lukeneensa viimeisimmän tekstini lapsuuden pihamaasta ja sanoo: ”Pidin siitä. Sinä osaat jotenkin kertoa mitä maailmassa, elämässä tapahtuu. Jokin lause tekstissäsi iski minuun taas erityisesti, ja mietin että noin minäkin ajattelen”.

Kiittelen ja innostun kertomaan Goldbergin kehotuksesta esittelemään itsensä kirjoittajana. ”Voi miten hyvä juttu”, ystävätär sanoo. ”Tiedätkö, että juuri mietin, mitähän minun pitäisi nyt tehdä elämässäni. Tuo oli hyvä idea, kirjoittaa enemmän”, hän innostuu.

Seuraavana aamuna luen Helsingin Sanomista Rudi Rokin, suomalaisen äänitaiteilijan haastattelun. Rok imitoi muun muassa eläinten ääniä niin hyvin, että hän on päässyt esittelemään taitojaan kuuluisaan amerikkalaiseen aamuohjelmaan. Minuun iskee hänen otsikkoon asti päätynyt kommenttinsa: ”Jos heittäytyy johonkin asiaan joka solullaan, silloin universumikin tulee messiin”. Se on ollut hänen ohjenuoransa: meni syteen tai saveen, teen tämän täysillä. Ja se on tuottanut hedelmää hänen kohdallaan. Mistäpä muusta Goldbergkaan puhuu kirjoittajan imagoon kannustaessaan, kuin heittäytymisestä siihen mihin on intohimoa.

Mielessämme olevat estot, ettei meistä ole tekemään jotakin, ovat usein yllättävän vahvat. Luen parhaillaan Elena Ferranten Loistava ystävä -trilogian toista osaa Story of the new name (Tarina uudesta nimestä, ei vielä suomennettu). Päähenkilö, alle kaksikymppinen neitonen käy läpi opintojaan 1960-luvun Napolissa, astumista työläiskortteleiden ulkopuoliseen maailmaan, jossa ihmiset lukevat kirjoja, puhuvat politiikasta, kirjallisuudesta ja muista abstrakteista asioista. Hän häilyy epävarmuuden ja itseluottamuksen välimailla: joinakin päivinä hän uskoo opettajien ylistämään lahjakkuuteensa, toisina päivinä hän ei usko itseensä tippaakaan. Tosin varmasti myös sukupuoli vaikuttaa, keskustelut miespuolisen koulukaverin kanssa sujuvat yleensä hänen paasatessaan omia mielipiteitään italialaisella miehisellä ylemmyydellä.

Alan pohtia kuinka paljon nämä asiat, sukupuoli, mutta erityisesti usko itseen ja omaan osaamiseen vaikuttavat elämäämme ja uraamme. Toki siitä on tehty paljon sosiologian tutkimuksia: perhetausta, siis vanhempien koulutus ja ammatti vaikuttavat yllättävän paljon siihen minkä ammatin valitsemme.

Kun joku nuori kertoo minulle, ettei tiedä mitä haluaisi opiskella, mihin työhön ryhtyä, tai vähän vanhempi ihminen valittaa minulle ettei viihdy työssään, kysyn usein: Mitä tykkäsit tehdä lapsena ja mikä oli lapsuuden toiveammattisi? Ne asiat nimittäin antavat usein viitteitä kiinnostuksen kohteistamme. Itse piirsin ja kirjoitin. Haaveilin muotipiirtäjän tai kirjailijan urasta. Kampaajaksikin halusin yhdessä vaiheessa ja kaipasin kaukaisiin maihin. Vähän vanhempana haaveilin lentoemännän tai matkatoimistovirkailijan urista. Myöhemmin, kun sain lisää tietoa koulussa, alkoivat myös yliopisto-opinnot kiinnostaa.

Aika sekava soppa, mutta yksi asia on varma: koskaan en haaveillut virkamiehen urasta. Siis istumisesta kahdeksasta neljään pyöritellen raportteja ja papereita ison koneiston sisällä, määräysten mukaan. Voi olla että minulla on ennakkoluuloja asiasta, koska en ole sellaista ammattia vielä kokeillut. Mutta tykkään ideoida ja tehdä asioita valmiiksi itsenäisesti. Siten pelkkä junnaaminen paikallaan ilman nopeampaa päämäärän saavuttamista ei sovi minulle. Luonteeni on kärsimätön ja helposti innostuva. Silti, kummallista, saan tehtyä myös pitkiä projekteja. Ja niitä kuivempiakin töitä.

Harvoinpa olemmekaan vain yhden sorttisia: meillä on useamman temperamentin piirre ja toteutamme niitä eri tilanteissa. Luulenkin, että se innokas ja kärsimätön puoleni antaa minulle vaativissa projekteissa sisua ja energiaa näyttää, että hoidan homman kotiin. Mutta silti nautin eniten niistä hetkistä, kun löydän uuden idean tai ajatuksen josta pidän ja hyppään sen kimppuun. En välttämättä edes ajattele tai suunnittele hirveästi miten tämä tulee sujumaan, ainoastaan teen.

Minun mottoni voisikin olla: ryhdy tekemään, niin syntyy. Kun tekee, ei ehdi tuskailla onnistuuko tämä vai ei. Jotakin syntyy ja yleensä se on myös hyvää. Ja aina voi parannella tulosta myöhemmin, tärkeintä on että runko on valmis.

Otetaan siis ohjenuoraksi Natalie Goldbergin ja Rudi Rokin neuvot heittäytyä toimeen ja uskoa siihen, että onnistumme. Ja universumi tulee messiin.

Päivi Tolonen

 

Paluu lapsuuden pihamaalle

(Päivitetty 4.8.2016)

Tänä aamuna luen kahvilassa pitkästä aikaa Natalie Goldbergin kirjaa Luihin ja ytimiin. Minulle tapahtuu sama asia kuin silloin, kun palaan pitkästä aikaa johonkin elämäntaito-oppaaseen: oivallan sanoman paremmin kuin silloin kun luin kirjan ensi kerran. Jotakin on tapahtunut minussa tässä välissä.

Goldbergin tekstissä minua huvittavat tekosyyt, miksi emme kirjoita. Apinamielemme toimii hänen mukaansa niin, että menemme mieluummin hyvän ystävän kanssa kivaan ravintolaan keskustelemaan kirjoitushaluttomuudesta kuin kirjoitamme. Tai terapiaan miettimään kirjoittamisen estojamme.

Goldbergin lääke on pitää kynä liikkeessä, täyttää muistikirja kuukaudessa. Hän valottaa myös, milloin valitsee käsin kirjoittamisen, milloin koneen. Edellinen on hyvä tunnepitoisen tekstin kirjoittamiseen, jälkimmäinen tarinan kirjoittamiseen. Yhdyn edellisiin mielipiteisiin, vaikka tosin väitän, että myös virallisempien tekstien ideointi sujuu usein paremmin muistikirjan avulla – kunhan ideat ja tekstin poikaset eivät jää muistikirjaan.

Itse sain runsaasti materiaalia kirjoittamiseen viikonloppuna. Osallistuin kotikaupungissani erikoiseen tapaamiseen lapsuuskotini pihamaalla. Puutalo-kivitalokorttelin pihalle kokoontui joukko talon entisiä lapsia vuosikymmenien varrelta; iäkkäin vieras oli muuttanut taloon jo ennen sotia.

Kiersimme kellarin, vintin ja pesutuvan, jossa esitimme aikoinaan omien kavereideni kanssa näytelmiä talon aikuisille. Suurella vinttikäytävällä ymmärsin, että siellä vaellan usein unissani, tosin silloin vintillä on tuntemattomia käytäviä, joille en uskalla mennä. Myös kellari jossa leikimme piiloa, on ollut unieni kellari.

On mielenkiintoista, kuinka mieli nappaa lapsuudesta unien näyttämöitä. Unessa saattaa myös nähdä jonkin sellaisen lapsuuskuvan, jota ei tietoisesti ole muistanut. Unien avulla siis voi tukea muistamistaan, jos haluaa vaikkapa kirjoittaa elämäntarinaansa.

Palatakseni vielä itse tapaamiseen, vietimme rattoisan iltapäivän. Nauroimme ja kerroimme toisillemme vanhoja muistoja. Oli myös hämmentävää tajuta, kuinka saatan muistaa niin paljon asioita. Korttelin kivitalossa asui silloin tällöin perheitä, joiden isät olivat kuin työkomennuksella, vaihtoivat siis työpaikkaa ja paikkakuntaa muutaman vuoden välein. Yksi perheistä muutti sinne sinä vuonna kun synnyin ja pois, kun olin neljävuotias. Muistan perheen nuoremmat lapset, lähinnä isosisareni ikäiset, minua 4-5-vuotta vanhemmat pojan ja tytön silti yllättävän hyvin. Tytär sanoo nyt minulle; kyllä sinä oli aina joukon jatkona mukana leikeissä!

Eräänä talvisena pakkasiltana sisarukset palasivat kotipihalla. Heidän vierailunsa oli niin jännittävä, etten malttanut mennä vessaan ja pissasin housuun. Muistan kuinka äiti pesi minua ja vaihtoi kuivat vaatteet. Siinä seistessäni minua nolotti tapahtunut ja vielä harmitti se, etten päässyt enää pihalle. Kaikki muut jäivät pihalle, mutta minun kohdalta tapaaminen loppui alkuunsa.

Kun saavun kotipihalle ja näen vanhat lapsuuskaverit, kerron ensimmäiseksi tämän muiston. Kuulen, että tuo vierailu tapahtui pari vuotta sen jälkeen kun he olivat muuttaneet pois, joten olen ollut viisi-kuusivuotias. Totean: “No kyllä siinä iässä voi vielä pissata housuun. Mutta toivottavasti tänään ei käy niin”, jatkan muiden naurunremakan säestämänä.

Isänikin herää tapaamisessa eloon. Entiset lapset sanovat isoveljeni olevan kuin hän, iso, tumma ja ryhdikäs. Yksi tytöistä tunnustaa olleensa ihastunut veljeeni. Isosisareni taas kertoo, kuinka hänen ja minun yhteinen leikkikaveri sulki hänet ja yhden pojista pieneen hiekkakoppiin. Sitten hän lauloi ”huomenna pannaan pussauskoppiin… ” -laulua. Siellä sisareni ja poika vaihtoivat leikisti ensisuudelman. Ja poika sai kotona huudot päälle tapahtuneesta. Samainen ystävätär kertoo myös, kuinka minä ajoin häntä ja isosiskoani luudan kanssa takaa, kun he eivät ottaneet minua, pienempää mukaan leikkeihin.

Jostain kumman syystä olin aina pihan pienin. Kuten myös viisilapsisen perheemme nuorin. En tiedä miten se on vaikuttanut minuun, ehkä minusta tuli pikkuvanha kun piti pärjätä isompien mukana. Opinhan lukemaankin viisivuotiaana, tosin ihan omasta halustani: äidillä ei ollut aikaa lukea minulle, joten halusin opetella lukemisen itse.

Toisaalta mietin, miten erilaista oli lapsuus vuosikymmeniä sitten. Isot sisarukset pitivät huolta pienemmistä, lapset saivat seikkailla kaikessa rauhassa pihalla. Vain ihme pelasti vakavammilta haavereilta: kun käymme talon pannuhuoneessa, joka on edelleen kuin silloin ennen, muistelee sisareni, kuinka hän putosi parin metrin matkan päälleen pannuhuoneeseen johtavilta portailta. Talvinen tupsulakki pelasti pahemmalta. Toisen kerran temperamenttinen siskoni juoksi linja-auton alle. Kuski oli tullut ulos autosta ja oli varma, että nyt kävi pahasti. Siskoni sen sijaan kömpi bussin alta ehjin nahoin: hän oli jäänyt sopivasti pyörien väliin.

Nyt pyörii paljon asioita mielessäni. Koko piha ja lapsuus on herännyt eloon kuin uudestaan. Tavalla, jota minun pitää hieman sulatella vielä. Ihmiset joita tapasin, ovat samanlaisia, mutta silti erilaisia. Vaikka väliin mahtuu vuosikymmeniä, jolloin meille kaikille on tapahtunut asioita, joista muilla ei ole mitään tietoa, paluu lapsuuden muistoihin tekee meidät taas tutuiksi. Tajuan myös, kuinka tärkeä kaveripiiri oli, siitä sai paljon iloa ja voimaa. Se oli aivan oma maailmansa kodin ulkopuolella.

Tapaamisesta jää mieleen lämmin ja mukava tunnelma. Kuten kaikkein vanhin sisareni sanoo: Tämä oli yksi vuoden hauskimmista päivistä!

Vielä ennen lähtöä piirrän tikulla pihamaan hiekkaan tytön kasvot sen saman suuren vaahteran alla, jossa piirtelin lapsena. Turvallisesti kotiportaiden edessä.

Päivi Tolonen

Taide syntyy omin maustein

(Päivitetty 26.4.2016)

Tapasin kadulla sattumalta blogini lukijan, opiskelukaverini avoimesta yliopistosta vuosien takaa. Ensimmäiset sanani olivat anteeksipyytävät: ”en ole taaskaan päivittänyt blogia kuukausiin. On ollut kiirettä: töitä ja opintoja”, selittelin. “Kirjoitan kyllä Elämäntarinan printtiversioon säännöllisesti”, puolustauduin.

Kävimme sitten juttelemaan kirjoittamlsesta. Hän kertoi ostaneensa yhden Julia Cameronin ja kaksi Natalie Goldbergin kirjoittamisopasta, joita olin suositellut hänelle aiemmin. Ne olivat saaneet ystäväni inspiroitumaan kirjoittamisesta. Hän oli alkanut kirjaamaan ylös muun muassa päivän tapahtumia. “Voi miten hienoa”, totesin. “Minunkin pitäisi kirjoittaa enemmän vapaamuotoista tekstiä. Mitä näen ja kuulen kahvilassa. Kuvailla ihmisiä. Kaikkea sitä, mitä kehotetaan luovan kirjoittamisen oppaissa. Ehkä sellaisesta sormiharjoittelusta tulisi tapa ja alkaisin vihdoin kirjoittaa romaania, siis fiktiivistä tarinaa. Josta olen unelmoinut lapsesta asti, mutta en ole päässyt vauhtiin. En ole löytänyt innostavaa aihetta, en tapaa jolla haluaisin kirjoittaa”.

Silti välillä minuun iskee inspiraatio. Saatan aloittaa tarinan, kirjolttaa sitä pari kolme sivua tietokoneella. Sitten into katoaa, enkä enää jatka toista kertaa. Näitä aloituksia minulla on koneellani varmasti yli kymmenen. Vähitellen minuun on iskenyt uskon puute. En enää viitsi edes aloittaa. Kun ajattelen, että se menee taas hukkaan. Tosin pari viikkoa sitten rannassa istuessani kyllä aloittelin pitkästä aikaa tarinaa. Näpyttelin nuorten romaanin aloitusta Iphonella. Olen nimittäin huomannut, että huijaan itseni kirjoittamaan kännykän avulla. Se on kuin kirjoittaisi mukavasti pieneen muistikirjaan, eikä tunnu niin viralliselta ja työläältä kuin tietokone. Tämänkin blogitekstin rungon naputtelin eilen kännykkääni istuessani puistossa auringon paisteessa . Sormet tosi hieman kohmeessa kolmen asteen lämpötilassa.

Joskus pohdin, onko minulla liian kärsimätön luonne kirjoittamiseen. Tämä blogi syntyy melko helposti, yhdellä istumalla. Mutta tätä ei tarvitsekaan kirjoittaa sataa sivua saatikka jatkaa.

Nyt jos minulla on blogin lukijoinani innokkaita ja ahkeria tarinan kirjoittajia, pyytäisin teiltä neuvoa: mikä on salaisuutenne pidemmän fiktiivisen tarinan kirjoitusvireen ylläpitoon? Kuinka synnytätte hyvää tekstiä luontevasti, ei siis pakottaen ja väkisin juonta “keksien”? Ehkäpä kirjoittamisesta pitäisi nauttia. Löytää se tapa, joka tuntuu hyvältä tarinan kerronnassa.

Se hyvä kuitenkin seurasi tapaamisestani opiskelukaverin kanssa, että lupasin hänelle päivittää blogini. Ideankin sain, kirjoittaa kirjoittamisesta!

Juttelin tästä samasta aiheesta myös viime viikolla sattumalta bussipysäkillä tapaamani naisen kanssa. Yritimme molemmat ehtiä juosten samaan bussiin – ja myöhästyimme. Aloimme sitten jutella, ensin harmitella bussin livahtamista ja sitten utelin häneltä, mistä hän oli tulossa. Hän kertoi olleensa ohjaamassa luovan kirjoittamisen ryhmää.

No tietysti juttu jatkui kirjoittamisen olemuksen pohdinnalla. Kerroin edellä mainitsemani ”pulman” hänelle: “Mieli tekisi uppoutua kirjoittamaan jotakin pidempää teosta, mutta minusta tuntuu keinotekoiselta alkaa keksiä jotakin tarinaa”. Pohdin siis kaiketi, että mitä järkeä siinä on? Kun nämä sanat putkahtavat nyt tähän ruudulle, minua miltei hävettää. Enkö ymmärrä taiteesta mitään? Olenko sittenkin realisti, vaikka pidän itseäni taiteellisena sieluna?

Sanon uudelle tuttavuudelleni, että kolumnit, esseet ja muu oma pohdiskelu ei tuota vaikeuksia. Samassa saan idean: ehkäpä minun pitäisi alkaa rakentaa tarinaa puhtaasta dialogista, vuoropuhelusta, jossa kaksi anonyymiä henkilöä pohtii mielenkiintoisia teemoja. Ja kun olisin saanut riittävästi purettua heidän keskusteluaan, voisin alkaa rakentaa lihaa luiden päälle eli tehdä heistä konkreettisia henkilöitä: kuvata heidän taustaansa, historiaansa ja ulkomuotoaan, sekä perhettä, ystäviä, ammattia ja harrastuksia. Ehkä ne muotoutuisivat luonnostaan dialogin kautta. Ehkäpä alkaisin nähdä heidät pikku hiljaa henkilöinä kirjoittaessani heidän kommentteja.

Eilen katsoin Teemalta ohjelmaa, jossa kirjailija Sofi Oksanen keskusteli tanskalaisen kirjailijan Jonas T. Bengtssonin kanssa. He pohtivat muun muassa sitä, miten päästä kunnolla sisään kirjan henkilön nahkoihin. Ehkäpä tämä minun nyt pohtimani tapa rakentaa henkilö olisi juuri sitä. Mutta käyttäisinkin oikotietä, eli hyppäisin ensin nahkojen sisään ja sitten vasta alkaisin luoda nahkoja!

Sain myös toisen oivalluksen eilen, kun piipahdin sattumalta Unkarin Kulttuurikeskuksessa olevaan hienoon taidenäyttelyyn. Katsoin kauniita, konkreettisia viivapiirustuksia esineistä ja taiteilijan niiden ympärille rakentamia upeita värimaailmoja jotka tekivät niistä erityisiä, siis taideteoksia. Samalla tajusin, että taide on muun muassa sitä, että näytetään tai kerrotaan joku konkreettinen asia väritettynä kauniisti, omalla persoonallisella tavalla.

Aivan kuten tapahtui äskettäin aloittamallani muotipiirustuskurssilla: kun olin ensin hahmotellut lyijykynällä elävän mallimme kauniissa asussaan, opettaja antoi minulle vinkkejä, kuinka korostaa väreillä vaatteiden tiettyjä kohtia. Kun vaatteessa oli vihreää, hän kehotti lisäämään hiuksiinkin pilkun vihreää: “Taideteoksessa toistuu usein sama väri, se luo harmoniaa”, hän totesi.

Vapaan värityksen kautta katosi jollakin tavoin mallini konkretia, mutta silti hän oli siinä edelleen ja kuvakin näyttää häneltä. Mutta minulla on vapaus tuoda väreillä ja viivoilla oma persoonallinen näkemykseni piirustukseen; minun ei siis tarvitse piirtää orjallisesti valokuvamaisen tarkkaa teosta. Ehkäpä luovassa kirjoittamisessa on kyse juuri siitä samasta. Että pitäisi laittaa rohkeasti omaa tyyliään kaikkiin teksteihin. Ehkäpä tämän pohdiskelevan faktatyylinikin voisi maustaa lisäripauksella luovuutta ja vapautta…

Päivi Tolonen

Ihan sama kuka sen maalin teki!

(Päivitetty 14.1.2016)

Palasin Roomasta Helsinkiin juuri sopivasti talven kynnyksellä – ja juhlistamaan pikkuleijonien jääkiekon MM-kultaa. Mikäpä sen sopivampi tapa vuoden aloitukselle. Kylmä Suomi tuntui taas kotoisalta: kyllä meillä osataan. Vaikka Roomassa aurinko ja kulttuurin kauneus lämmittävät mieltä iloisista ihmisistä puhumattakaan, on kansallistunteemme jotakin niin ainutlaatuista ettei sitä löydy muualta.

Miten pienen maan kansa voikaan olla näin yhtenäinen. Italia on kaukana yhtenäisyydestä kokonaisena kansakuntana saatikka sitten edes alueina, joita sentään yhdistää keittiö.

Kaikki ihmiset eivät edes kannata oman kaupunkinsa tai provinssinsa jalkapallojoukkuetta, vaan ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Yleensä pohjoisessa, esimerkiksi Torinon Juventuksen viheriöllä.

Olinpa itsekin katsomassa tällä reissulla jalkapalloa. AS Roman ja Genovan ottelu Rooman olympiastadionilla oli elämys. Aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpimästi siniseltä taivaalta niin, että Rooman kannattajat riisuivat oranssinpunaiset piponsa ja kaulaliinansa pois.

Stadion ei ollut täynnä, mutta silti fanit intoutuivat pariin kertaan korvia huumaavaan kannatuslauluun. Noi siamo Roma, me olemme Rooma, luki valotaululla tasaisin väliajoin.

Mutta me olemme Suomi! Niin pieni ja kylmä pohjolan maa, mutta edelleenkin yhtenäinen ja toimiva , vaikka kulttuurifilosofit kuinka väittäisivät jälkipostmodernistisen (vai miten se nyt menikään) yhteiskunnan kulttuurin pirstaloituneen. Meillä on silti yksi ainoa jääkiekko. Ja yksi ainoa Teemu Selänne, jota ylistetään vauvasta vaariin, sukupuolesta riippumatta. Positiivinen keulakuva, joka omalla esimerkillään avitti pojat voittoon.

Nyt joku varmaan ihmettelee, mistä moinen urheilun suitsutus. Siksi, että nuorukaiset osoittivat Suomessa jonkin asian muuttuneen: nimittäin asenteen. Nuoret leijonat nousivat ottelu toisensa jälkeen takaa-ajoasemasta voittoon. Suomalainen klisee heikosta itsetunnosta oli kuin poispyyhitty.

Kun Ylen Aamu-TV:n studiossa olivat maalivahti Kaapo Kähkönen ja laitahyökkääjä Kasper Björkqvist, toimittaja tiukkasi perinteiseen tapaan, miltä se oikein tuntui kun Venäjä tasoitti juuri ennen loppua. Vastaus kuului suunnilleen näin: Valmentaja Jalonen sanoi meille ennen jatkoaikaa, että ajatelkaa niin, että me olisimme saattaneet tasoittaa pelin. Ihan sama kuka sen maalin teki. Tilanne on nyt 3-3. Seuraava maali ratkaisee maailmanmestaruuden.

Niinpä. Tästä hetkestä, tästä tilanteesta täytyy lähteä liikkeelle joka asiassa. Eikä jäädä suomalaiseen tapaan voivottelemaan kaatunutta maitoa. Tuon positiivisen asenteen kun saisi laajennettua muuallekin elämään. Urheilussa asenteen ja mielikuvien merkitys on tiedetty jo vuosikymmeniä. Arkipäivän elämässä siihen sen sijaan suhtaudutaan usein pitkin hampain, ja pidetään tässä hetkessä olevia, marmattamisesta kieltäytyviä yltiöposititiivisina ja realiteetit kieltävinä.

Mutta eikö realismia ole juuri se, että teet sen minkä pystyt ja hyväksyt sen mitä et pysty tekemään? Pojat tiesivät, että siinä tilanteessa piti lähteä takaisin jäälle tekemään maali, eikä jäädä voivottelemaan miksi meille taas kävi näin ,,,, Sitä asennetta kannattaa meidän kaikkien suomalaisten soveltaa elämäämme.

Päivi Tolonen

Mikä on tärkeintä elämässä?

(Päivitetty 11.10.2015)

Joskus mieleeni nousee intuitiivisia oivalluksia siitä, mikä on tärkeintä elämässä. Siis minulle itselleni, mutta ehkä myös muille. Kenties alitajuntani työskentelee koko ajan kiihkeästi tämän ”ongelman” kimpussa, koska se tarjoaa usein näitä oivalluksia.

Viime aikoina minulla on ollut puuhaa juuri aloittamieni italialaisen filologian opintojen sekä töiden yhteensovittamisessa. Paljon miettimistä ja silppua; paljon kirjoitettavaa. Välilä olen pohtinut pitäisikö jotakin opinnoista jättää pois: siis priorisoida. Vai pitäisikö vain soveltaa jo hyvin oppimaani positiivista asennetta: kaikki kyllä järjestyy, kun luotan siihen. Kaikelle löytyy aikansa ja paikkansa. Eikä kannata keskittyä miettimään sitä, että on niin paljon tehtävää tai kiire vaan siihen, että on mukavia tehtäviä. Koska itse asiassa sitä suurin osa tekemisistäni on: Kiinnostavia töitä mukavien, tuttujen toimeksiantajien kanssa. Yliopistossa taas opin rakastamaani italian kieltä, tapaan uusia ihmisiä, saan uusia ideoita. Vaikka jotkut tehtävät ovat tuntuneet hieman turhilta, tai niistä oppimani suhteutettuna niihin kuluttamaani aikaan ei ehkä ole ihan vastannut odotuksiani, on kokonaisuus palvellut silti omaa kehitystäni.

Vaikka aikaa tuntuu kuluvan opintoihin välillä liikaakin, eikä omalle luovalle pohdinnalle ja ideoinnille tunnu jäävän riittävästi aikaa, uskon silti, että mielessäni ja alitajunnassani tapahtuu koko ajan. Saan uusia hyviä ideoita, jotka suorastaan vaativat esille, koska kaipaan tämän käytännön toiminnan, siis kielen opiskelun vastapainoksi entistå enemmän omien ajatusteni viljelyä ja muuta luovaa toimintaa. Kielen opiskelu on myös hyvää ”mielen sormiharjoitusta”. Kuten esimerkiksi kieliopin “täyttötehtävät”, joissa mietitään oikeaa artikkelia tai prepositiota.

Eräänä iltapäivällä paistoi aurinko upeasti. Otin luonnoslehtiöni ja lyijykynät ja menin rantaan istumaan, vaikka minulla olisi ollut muutama muukin ns ”tärkeämpi” asia tehtävänä. Tein luonnoksia laiturilla istuvasta miehestä ja nautin siitä suunnattomasti, vaikka hän vaihtoikin koko ajan asentoa. Hänen temperamentiltaan selvästi rauhallisempi ystävänsä saapui sitten paikalle ja istui 15 minuuttia paikallaan kuin tatti. Vangitsin hänet paperille paremmin.

Olin todella tyytyväinen tämän session jälkeen, sillä oli mukavaa piirtää pitkästä aikaa. Tajusin myös, että näinhän tämä toimii parhaiten: kohteen pitää olla riittävän kaukana, jotta hän ei huomaa, että häntä piirretään (jotkut tuntevat olonsa siitä kiusaantuneeksi), mutta silti näköetäisyydellä siten, että näen linjat. Huomasin myös hyödyntäväni keväisillä piirustuskursseilla oppimiani taitoja; uskalsin vetää linjoja rohkeasti ja nopeasti, koska mallini vaihtoi asentoa koko ajan. Lisäksi en vaipunut epätoivoon, vaikka joissakin luomuksissa perspektiivit eivät olleet parhaita mahdollisia.

Tällaiset ”varastetut” hetket ovat äärettömän tärkeitä. Ne lisäävät tehoa taas niihin ”pakollisiin” tehtäviin ja sitoumuksiin. Tårkeintä on siis pitää itsensä liikkeessä. Mutta toki kannattaa pohtia omia motiivejaankin: Mitä haluan oikeasti tehdä elämässäni, millaisiin asioihin keskittyä? Itselläni on selkeä punainen lanka. Tykkään jonkin sortin elämän tarkoituksen sekä ihmisluonnon ja käyttäytymisemme pohtimisesta. Sitten ilmaisen pohdintojeni tuloksen mielelläni luovan toiminnan kautta. Virkamieheksi minusta ei olisi, sen huomasin jo vuosia sitten. Ellei sitten joku ministeriö, kunta tai muu elin palkkaa ideointivirkamiestä. Sellaiseksi ilmoittaudun mielihyvin!

Nyt olen etääntynyt jo kauas otsikostani. Ehkä mieleni kaipasi tätä opiskelun ja ajankäyton pohdintaa juuri nyt. Se sille sallittakoon. Josta pääsenkin pieneen oivallukseen, joka ohjaa usein tekemisiäni ja tekee arkipäivästäkin hauskan: Anna kaiken virrata vapaasti, älä kontrolloi päivääsi. Jos jokin asia ei mene mielesi mukaan, älä masennu, vaan toimi reippaasti uuden tilanteen tarjoamien olosuhteiden mukaisesti. Löydät taas jotakin uutta! Eräänä aamuna pari viikkoa sitten oli leuto ilma, kun tulin kahvilaani. Minulla oli vakaa aikomus istahtaa teekupposeni kanssa mukavasti terassille ja lukea muutama sivu italian kirjallisuuden tunnille luettavasta Leonardo Sciascian kirjasta Il giorno della civetta (Huuhkalinnut). Mutta terassilla olivat tuolit vielä kasassa, joten jouduin sisätiloihin.

Nielin pettymykseni ja otin esille kieliopin tehtävät. Artikkelin valintaa pohtivaa mielen sormiharjoitusta tehdessäni sain muutaman oivalluksen ja kirjoitin niitä samalla muistikirjaani. Samalla valmistauduin (vielä sitä tietämättä) henkisesti tämän blogin kirjoittamiseen: yhtäkkiä sain inspiraation kirjoittaa blogin pitkästä aikaa, avasin tietokoneen ja aloin näpytellä tätä tekstiä.

No, mikä elämässä sitten on tärkeintä? Vastaus on: Ei mikään. Ja kaikki. Aivan sama, mitä teemme, vain tämä hetki on tärkeä. Eli filosofisesti ajatellen ei ole tärkeää mitä saavutamme elämässämme. Kunhan olemme tyytyväisi ja rakastamme sitä mitä teemme edes jossain määrin. Että kohtelemme toisia ihmisiä ja itseämme hyvin. Sillä kaikki mitä teemme muille, sen teemme myös itsellemme. Siksi tulee paha mieli itsellekin, jos sanoo toiselle rumasti. Sillä sen sanoo silloin myös itselleen. Kuulostaa itsekkäältä, mutta se on ehkä ihmislajin säilyvyyden elinehto: että koemme vahvasti itsekin sen, mitä teemme muille. Siksi pyrimme yleensä käyttäytymään hyvin toisiamme kohtaan, ainakin normaalitilanteissa.

Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin, sanoo vanha sananlaskukin. Kun puhumme toisesta, puhumme aina myös itsestämme. Se on hyvä muistaa ja se antaa todella helpon ja käyttökelpoisen neuvon, kuinka pohtia elämäänsä ja kehittää itseään.

Hyviä pohdintoja sinulle ja minulle 🙂

Päivi Tolonen

 

Mitä haluan tehdä tänään?

(Julkaistu 18.8.2015)

Joskus on vaikea ryhtyä toimeen. Päässä risteilee erilaisia asioita mitä pitäisi tai haluaisi tehdä. Jos on aikaa ja varaa valita mihin ryhtyy, voi valinta olla vaikea. Mitä minun kannattaisi tehdä hyötynäkökulmasta vai voisinko tehdä mitä haluaisin?

Joillekin meistä voi olla vaikea tunnistaa omia impulssejaan ja tunteitaan siitä, mitä haluaisimme tehdä. On helpompaa pitää itseään rautaisessa otteessa. Suunnitella päivän ja koko viikon aikataulu käytännöllisesti vapaa-aikaa myöten. Samalla kaavalla voi suunnitella turvallisesti koko elämänsä pitkässä linjassa. Nyt opiskelen tämän tutkinnon, sitten menen töihin, sitten perustan perheen, ostan asunnon, hankin koiran. Teen töitä ja jään eläkkeelle.

Kuulostaa järkevältä ja normaalilta. Näin hallitsen elämääni. Mutta unohtuuko itse Elämä? Eikö sen pitäisi olla kuitenkin pieniä yllätyksiä täynnä? Sivuaskeleita arkipäivän rutiineista, salaista omaa kahvihetkeä auringossa silloin, kun järkevä minä on suunnitellut tekstin kirjoittamista. Ammatinvaihtoa kesken hyvän työuran, joka on alkanut maistua puulta. Työväenopiston nikkarointikurssi on saanut mielen muuttumaan: Haluan tehdä sittenkin jotakin omin käsin. Nähdä työn tuloksen edessäni. Vaihtaa kiristävän ja solmion tai hiostavan jakkupuvun työhaalareihin, toimiston puusepänverstaaseen.

Joku tekee tämän hyppäyksen. Toinen vain unelmoi tai päättää, että sitten kun pääsen eläkkeelle alan nikkaroimaan tosissani. Aloitan akvarellimaalaamisen. Hyviä päätöksiä toki nekin. Parempi myöhään kuin milloinkaan.

Olen pohtinut, mikä estää ihmistä kokeilemasta uusia asioita, hyppäämästä uuteen. Onko se järkevyyyden sijaan kuitenkin pelko siitä, että meitä arvostellaan? Onko se perua jo lapsuudesta? Jos esimerkiksi sinua himottaisi kovasti vaihtaa työhön, jossa olisit paljon esillä, vaikkapa opettajana, luennoitsijana, muusikkona tai politiikkona, mutta et uskalla, pelkäätkö että joku tuomitsee persoonasi?

Ovatko vanhemmat, isosisarukset, tädit, sedät, mummot ja vaarit suhtautuneet tuomitsevasti ulospäinsuuntautuneeseen persoonaasi, luovuuteesi ryöpsähdyksiin? Tai onko kirjoittamillesi tarinoille tai tekemillesi piirustuksille naurettu?

Jos sisimmässä jokin pelko estää toimimasta, tuolloin on helpompi pysyä tutussa ja turvallisessa. Työpaikassa jossa toimitaan rationaalisesti, ei tarvitse hirveästi sooloilla tai miettiä. Elämässä, jossa kaikki menee nuottien mukaan, ei tarvitse kuin uida samaan suuntaan kuin muutkin.

Tällöin ei niitä päivittäisiä mielihalujakaan tarvitse ottaa huomioon. Vaikka kahvilan viereisessä pöydässä istuukin juuri nyt ystävällisen näköinen ihminen, joka lukee kiinnostavaa kirjaa. Hän hymyilikin minulle äsken. Tekisi mieli aloittaa keskustelu, sanoa kommentti kirjasta. Mutta en tiedä kehtaanko. Niin ja kaiken lisäksi minulla on tämä työtehtävä, lehtijuttu kesken. Kyllä minun nyt kannattaa keskittyä siihen ja unohtaa hömpötykset. Eihän Suomessa sitä paitsi ole edes tapana puhua vieraille ihmisille!

Näihin pieniin houkutteleviin kiusauksiin kannattaisi tarttua arkipäivässä. Aina kun siihen on mahdollisuus. Eikä punnita kehtaamista tai järkevyyttä.

Luulen, että oman tahdon kritisoiminen ja arvioiminen kertoo siitä, ettei henkilöä ole opetettu lapsuudessa kuuntelemaan omaa itseään. Ja aikuisena omat toiveet ja unelmat joutuvat kritiikin ja arvion kohteeksi.

Pohjimmiltaan kuitenkin kyseessä on sen arvio, onko minun tunteeni, haluni tai toiveeni arvokas. Saanko, voinko haluta tätä asiaa? Saanko määrätä itse omasta elämästäni?

Mielestäni omaan itseensä tutustuminen ja omien tunteiden kuuntelu pitäisi nostaa koulussa yhdeksi oppiaineeksi. Jo pienille koululaisille tai viimeistään sitten murrosikäisille. Jotta lapset oppisivat arvostamaan omaa itseään. Psykologian tunnit voisi siis muuttaa soveltavammiksi, käytännöllisemmiksi. Ei pelkkiä kuivia teorioita, vaan oikeaa apua itseensä tutustumiseen. Samalla nuoret myös tutustuisivat käytännössä psykologin ammattiin. Näkisivät, että se on ihmisen psyykkisen hyvinvoinnin tukemista. Nämä tunnit pitäisi olla pakollisia yläasteella. Ala-asteella voitaisiin samoja asioita opettaa leikin ja hyväksyvän asenteen varjolla.

Poliitikot ja kansantaloustieteilijät todennäköisesti ovat erityisesti laman kourissa turvallisen ja pitkän linjan elämänurasuunnittelun kannalla. Silti uskon, että kansantaloudellisesti kannattavampaa olisi se, että ihmiset voisivat psyykkisesti hyvin. Että he tiedostaisivat nuoresta lähtien, mikä heitä kiinnostaa elämässä. Sekä työssä että vapaa-aikana. Siten ne työuratkin pysyisivät pidempinä, kun ihmiset jaksaisivat paremmin työssään. Ei tarvitsisi budjetoida niin paljon rahaa terveydenhoidon menoihin, psyykkisiin ongelmiin ja stressistä ja masennuksesta aiheutuviin pitkäaikaissairauksiin.

Päivi Tolonen

Kun ryhtyy, alkaa syntyä

(Julkaistu 20.7.2015)

Pertti Lassila kirjoitti ensimmäisen romaaninsa kuusikymppisenä. Kyseessä on toki ansioitunut Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentti ja Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko, joka on tavallaan opiskellut kirjailijan ammattia vuosikymmeniä. Silti otsikkoon siteeraamani Lassilan kommentti Helsingin Sanomien haastattelusta pysäytti. Samaan hengen vetoon Lassila pohtii, että kirjoittaminen ruokkii itse itseään. Kun toimittaja ihmettelee, eikö sanataide jo kyllästytä vuosikymmenien jälkeen, Lassila vastaa ettei taiteeseen kyllästy koskaan.

Niinpä. Taiteen tekeminen on omasta itsestä lähtevää persoonallista ja uutta luovaa toimintaa. Mikäpä sen virkistävämpää, koska se tuo samalla ihmisen mielen kaipaamaa vaihtelua. Se on varmasti myös salaisuus siihen, että jaksaa kirjoittaa, piirtää, laulaa … Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että vaikka työ tai harrastus olisi näennäisesti taiteisiin liittyvää, ei sitäkään jaksa, jos se muuttuu liian monotoniseksi. Aina ei jaksa laulaa samoja lauluja, vaikka laulaminen olisi kuinka kivaa. Kirjoittaminen alkaa maistua puulta, jos tekstin sisältö on jo valmiiksi määritelty, joko sen päämäärän tai oman uskalluksen ja heittäytymisen puutteen vuoksi. Piirtämisessä ja maalaamisessakin ensi askeleitaan ottava harrastelija kyllästyy jossakin vaiheessa opetteluun ja haluaa räiskäyttää oman näkemyksensä paperille välittämättä siitä onko se hyvin tehty vai ei.

Salaisuus jaksamiseen ja hyvään jälkeen taitaa olla siinä, että uskaltaa tehdä oman näköistään. Vaikka toiset (jotka eivät kenties sitä uskalla tehdä) arvostelisivatkin. Koska arvostelua me yleensä pelkäämme, kun puhumme varovasti toisten suulla ja toisia miellyttäen. Silloin ei synny taidetta tiedettä tai tulosta, vaan tekeminen muuttuu puuksi. Siitä puuttuu niin sanotusti oma tatsi, se meidän jokaisen henkilökohtainen näkemys, joka on kirjoitettu jo DNA:hamme tai sinne päin.

Itse olen pohtinut tätä asiaa paljon erityisesti kirjoittaessani. Tai siis aina silloin, kun päätän ryhtyä kirjoittamaan fiktiivistä tarinaa. Mitä haluaisin kirjoittaa? Kirjoittamisen palo olisi muuhunkin kuin esseeseen, kolumniiin, artikkeliin, blogiin. Mitä asioita haluaisin kuvailla ihmisissä jotka olisivat osa tarinaani? Missä he asuisivat, mitä he tekisivät, mitä ihmeellistä tai kiinnostavaa heissä olisi, jotta he olisivat tarinan arvoisia? Tarvitsisiko tarinassani edes olla ihmisiä? Jos tarinani kertoisi eläimistä, puista, rakennuksista tai merestä? Tai olisiko minun mahdollista luoda aivan uusi universumi josta kirjoittaisin? Vai valitsisinko helpomman tien, yhdistäisin faktaa ja fiktiota vapaasti, loisin kenties uuden ja omanlaiseni rakenteen tekstilleni, eli käyttäisin taiteellista vapautta muotoseikoissa? Millaista olisi minun näköiseni sanataide, jotta se jaksaisi innostaa minua jatkamaan kirjoittamista alkua pidemmälle?

Olisiko tilausta kursseille, joissa lähdettäisiin vapaasti rakentelemaan kirjoittamista, ilman genrerajoja. Että ohjaaja antaisi tehtäväksi kokeilla omaa, uutta tekstigenreä, joka ei rajoittuisi faktaan tai fiktioon, ei esseeseen tai novelliin. Helpottaisiko se aloittelevan, omaa tyyliä ja sanomaa etsivän kirjoittajan kivistä tietä? Vai olisiko se vain oikotie onneen? Pitäisikö ensin kurinalaisesti opetella novelli, runo, romaani. Lehtiartikkeli, essee, kolumni, pakina. Ja jossain siellä välissä vielä elämäntarinan kirjoittaminen, toki elokuva- ja teatterikäsikirjoittamista sekä dramaturgiaa unohtamatta. Näiden otsikoiden alta valitsin itse omat opintojaksoni Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopinnoista, mutta mikään ei silti tuntunut aivan omalta. Vaikka minulla sanomisen ja kirjoittamisen palo olikin, enhän muuten olisi koko opintoja aloittanut. Tosin lehtityöni saivat siellä alkunsa, sillä lehtikirjoittamisen etäkurssi oli käytännönläheinen ja innostava, ajoi siis asiansa. Mutta fiktio on aina faktaa paljon paljon vaikeampaa.

Nyt ymmärrän, että olisin kaivannut genrettömän kirjoittamisen oppijaksoa! Tai vähintäänkin vankan vapaata luovuutta ruokkivaa oppijaksoa. Jossa kirjoitetaan mahdollisimman vapaasti.

Otsikko alku ja loppu kenties tarvitaan lukemiseen innostavassa tekstissä vielä pitkään. Mutta kaikkeen muuhun voisi kirjoittamiskoulutuksessa tarjota enemmän uusia sytykkeitä. Tehdä niistäkin kirjoittamisen valtavirtaa. Perinteisiä kirjoittamisen lajeja ja niiden taitajia väheksymättä millään lailla, päinvastoin, kokeilujen avulla voisi moni löytää tiensä niillekin alueille helpommin, kun kirjoittaminen olisi päässyt vapaasti virtaamaan ja alkuun. Kun oma ääni ja varmuus ja uskallus kirjoittaa vapaasti olisi löytynyt. Sillä kun ryhtyy alkaa syntyä.

Päivi Tolonen

Päätä itse

(Julkaistu 20.5.2015)

Luin Hufvudstadsbladetista kuvataiteilija Bo Haglundin haastattelun. Hän kertoo tienneensä jo varhain halunneensa kuvataiteilijaksi. Tie ammattiin on kulkenut lavastajan, kuvittajan ja tekstiilitaiteilijan työn kautta. Nyt hän uppoutuu mielellään maalamiseen, koska se on meditatiivista.

Luen hänen haastatteluaan nautiskellen. Tuntuu kuin tekisin itse samoja asioita. Samalla mietin, miten osa meistä päätyy toteuttamaan unelmiaan, osa ei. Itsekin haaveilin pienenä muotipiirtäjän ja kirjailijan urasta. Kampaajaksikin halusin, kenties siksi että kävin jo 6-7-vuotiaasta asti talossamme asuneella kampaajalla, joka kokeili minuun Pariisin viimeisiä muotivillityksiä. Kerran minulla oli muun muassa vino otsatukka. Eräs luokallani ollut poika väänsi päänsä kallelleen katsoessaan minua, jotta otsatukkani näyttäisi suoralta. Byrokraatiksi tai virkamieheksi en halunnut ikinä. Enkä ole onnekseni sellaiseksi päätynyt.

Viime vuosina olen toteuttanut paljon taiteellisia unelmiani. Valokuvannut ja kirjoittanut työkseni, sekä saanut toteuttaa myös omia kirjallisia haaveitani Elämäntarinan kolumnistina  ja blogistina. Piirtämäänkin olen ryhtynyt tänä keväänä. Tosin viime viikkoina, kurssien loputtua, olen kaivannnut henkilökohtaista ryhtiliikettä, jotta piirtäisin kesätauollakin säännöllisesti. Mielessäni siintelee myös edelleen haave muotipiirustuksen tai -kuvittamisen opettelusta. Kauniista liehuvalahkeisista housuista ja hiuksista. Keveistä ja varmoista tussin vedoista tyyliin Karl Lagerfeld, josta tuli vähän aikaa sitten dokumentti Yle Teemalla. Hän kertoi elämäntarinaansa siten, että jutustelun lomassa piirsi muistojaan; asuja joita oli tehnyt vuosien varrella, tyylikkään äitinsä, talon jossa asui lapsena. Hän aloitti piirtämisen aina jostakin yksityiskohdasta, vaikkapa naisen suuresta lierihatusta tai solmiosta. Lagerfelt sanoi äskettäin Ranskassa pidetyillä Hyeresin muotimessuilla, jossa suomalaiset nuoret muotisuunnittelijat menestyivät hyvin, ettei ota muotitaloonsa töihin ihmisiä, jotka suunnittelevat vaatteita ainoastaan tietokoneohjelmilla.

Mutta kuinka tulla suureksi muotisuunnittelijaksi tai edes pienemmäksi taiteilijaksi? Tekemällä. Tekemällä ja tekemällä. Muita poppakonsteja ei taida olla. Ei Lagerfeltkaan ollut seppä syntyessään. Hän on ottanut lehtiön käteensä ja opetellut piirtämään.

Lapsena uusien taitojen opettelu sujuu luontevasti. Lapsi nauttii tekemisestään eikä hänellä ole aikuisen tapaan vielä tiukkoja päämääriä, mitä hänen pitäisi saavuttaa. Siten taidot kehittyvät luonnollisesti ja helposti mukavan tekemisen kautta, kuin leikin varjolla. Kun aloittaa aikuisena uuden taidon opettelun, saattaa käydä niin, että mielessä on jo valmiina oletus: minun täytyy tehdä asia tietyllä tavalla, minun täytyy olla hyvä. Samalla hän saattaa kontrolloida liikaa tekemistään. Jos aikuinen ei voi olla varma lopputuloksesta, hän ei kenties uskalla edes aloittaa uutta taitoa vaativaa asiaa, koska pelko siitä ettei hän opikaan kangastelee mielessä.

Mutta uuden taidon, piirtämisen, maalaamisen, kirjoittamisen ja laulamisen oppiminen yksinkertaisesti vaatii harjoittelua ja sen sietämistä, ettei osaa heti. Turhanaikaiset syntymälahjakkuudet tulee unohtaa. Tekemällä me opimme. Vieläkin kuulee liian usein, ”en minä ole osannut koskaan piirtää tai laulaa”. Jopa hyvinkin nuoren polven suusta.

Itseasiassa se, ettei aloittaessaan tiedä mihin päätyy, on kiehtovaa. Päämäärät saattavat muuttua, kenties vaihdatkin toisen tyyppiseen tekemiseen, tapaat uusia ihmisiä jotka ilahduttavat sinua ja johdattavat muillekin kiinnostaville elämän poluille.

Tämä pätee myös muissa asioissa. Uuden työpaikan haku, muutto uudelle paikakunnalle tai vaikkapa uusi parisuhde palvelevat meitä samalla tavoin. Vaikka kaikki ei menisi putkeen, siis onnistuisi kuten haluamme, opimme uusia ja hyodyllisiä asioita.

Tärkeintä on ryhtyä tekemään jotakin. Pitää pyörät liikkeessä. Ja hyväksyä se, ettei tiedä mihin uusi asia tai tekeminen johtaa. Sinä päätät mitä opit ja mihin suuntaan kuljet elämässäsi.

Päivi Tolonen

Tänään mietin

(Julkaistu 22.4.2015)

Tänään askeltaessani kohti lempikahvilaani, päätin että nyt sen teen. Päivitän viimeinkin blogin. Olen kirjoittanut tänne viimeksi neljä kuukautta sitten. Anteeksi lukijat, jotka kenties olette odottaneet minulta tekstiä.

Päätin tehdä tällä kertaa kokeilun. Eli kirjoittaa suoraan tähän pohjaan. Hui kauhistus, entä jos tulee aivan tylsää tekstiä ja erityisesti kompuroivia lauseita? Entä sitten. Ehkäpä tämä  uusi ote auttaisi minua päivittämään tätä blogia useammin kuin joka neljäs kuukausi tai jopa useammin kuin kerran kuussa, mikä oli alkuperäinen tavoitteeni! Olen näet pohtinut useasti kuinka muut bloggarit toimivat. Tai erityisesti he, jotka kirjoittavat lähes päivittäin. En jaksa uskoa että he toimivat kuten minä: Ensin idea muistikirjaan ja sitten kirjoittamaan koneelle ensimmäistä versiota. Sitten miettimistä ja hiomista parin päivän ajan, kunnes vihdoin kopioin tekstin wordista ja peistaan tänne. Ei, ei. He kirjoittavat sen taatusti suoraan blogiinsa. Tänään siis yritän olla moderni blogisti aurinkoisen kevätpäivän kunniaksi. Tämä tuntuu kihelmöivältä. Aivan kuin olisin puhumassa radion suorassa lähetyksessä. Aivan kuin kirjoittaisin suoraan lukijalle; kuin joku olisi siellä jo vastaanottamassa ajatuksiani ja lukisi saman tien mitä mielessäni vipeltää.

Käyn usein mielenkiintoisia sähköpostikeskusteluja Elämäntarinan päätoimittajan Liisa Enwaldin kanssa. Minulle tulee mieleen joku idea tai mielestäni tärkeä ”filosofinen” ajatus elämästä tai kirjoittamisesta ja kerron siitä hänelle. Liisa puolestaan vastaa minulle usein pitkästi jollakin hauskalla muistollaan vuosien varrelta. Hän ottaa usein sytykkeen jostakin pienestä ajatuksen säikeestä viestissäni ja intoutuu muistelemaan usein kunnolla. Ne ovat kuin tarinoita suoraan hänen jo kirjoitetusta tai vielä kirjoittamattomasta elämänkerrastaan.

Mitä halusin kertoa tällä esimerkillä oli, että parhaimmat ja spontaaneimmat jutut syntyvät juuri vuorovaikutuksessa toisen kanssa. Kun tuntee siellä bittimeren toisessa päässä olevan jonkun, joka lukee ajatukseni juuri tässä ja nyt. Ja kun on vielä tunne, että se joku on henkilö joka ymmärtää mistä puhun, se antaa lisää inspiraatiota kirjoittaa ajatuksistaan.

Sain jo vuosia sitten eräällä lehtikirjoittamisen kurssilla neuvon: kun olet haastatellut jotakin ihmistä juttua varten, valitse juttuusi erityisesti ne kohdat jotka haluat kertoa kaverillekin. Ne asiat ovat aina mehevimpiä ja kiinnostavimpia. Siispä tästä voisi vetää suoraan johtopäätöksen, että ne asiat joista haluaa puhua ystävälleen ja hehkuttaa oikein kunnolla ovat myös itselle ne tärkeimmät asiat.

Lueskelin eilen Mia Kankimäen kirjaa ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin” selaillen noin puolen tunnin ajan. Minua kiinnosti erityisesti se, millä tavalla hän oli rakentanut dokumentaarisen kirjansa. Mieleni pohjalla toki kangasteli taas ottaa vaikutteita miten muut sen tekevät, kenties tulevaa omaa kirjaani varten. Siis millaisia erilaisia tapoja on hahmottaa aihetta.

Kirjan alku oli ihastuttava Mian tekemän post-it-lappuisen aarrekartan myötä. Kuinka hän uneksi tuntemattomista rahalähetyksistä, jaksoi hakea useita apurahoja ja sitten viimein tärppäsi. Ajatus lähdöstä täysin tuntemattomaan uuteen maahaan kielitaidottomana oli myös kihelmöivä. Kirjan varsinaisen päähenkilön japanilaisen Sei Shonagoniin liittyviin historiakuvauksiin en malttanut vielä syventyä. Kaiken hyvän lisäksi jätin kirjan työväenopiston kirjastoon. Pelkäsin nimittäin, että kirja menettää magiansa jos kannan sen kotiin. Eli se jää lukematta. Mutta päätin, että kun näen sen seuraavan kerran jossakin kirjastossa tai kirjakaupassa, luen taas muutamia sivuja… Täytyyhän minun tietää ainakin se, miten kirja päättyy. Miten Mian elämä muuttuu, miltä tuntui irtiotto tavallisesta elämästä. Sekä tutustua hieman paremmin Seihin.

Tämä ei olisi Päivin blogi jos en hehkuttaisi vielä lopuski jotakin positiivista oivallusta. Tässä se tulee: Viime päivinä olen sinnikkäästi kääntänyt ajatukseni myönteiselle kanavalle. Kun mieleeni on tullut eri tilanteissa vähemmän myönteisiä suhtautumistapoja tai ajatuksia , olen vain kääntänyt ne sinnikkäästi toisin päin. Tähän sain kannustusta äskettäin lukemastani Tony Dunderfeltin kirjasta ”Ilon psykologia”. Hän muistutti, ettei mikään ulkoinen asia tai tapahtuma määrää tunteitamme tai suhtautumistapaamme. Me valitsemme sen aina itse. Tuo ajatus on aika mullistava ja järisyttävä. Minä itsekö se ajan mieleni maahan tai nostan kannat kattoon? Eikö se ollutkaan tuo toinen ihminen?

Positiivisesta suhtautumisesta voi tehdä myös hauskan leikin tai jopa kilpailun itsensä kanssa. Kun tapahtuu jotakin, joka normaalisti ärsyttäisi, voikin keksiä mitä hauskimpia tapoja suhtautua asiaan eri tavalla kuin yleensä. Eilen maksoin metroon mennessäni matkakortillani vahingossa seutulipun, siis painoin kakkosta vaikka olisi pitänyt painaa ykköstä eli Helsingin sisäistä liikettä. Ensin se karhaisi mieltäni, voi hemmetti siinä meni yli euro hukkaan! Mutta en jäänyt sitä murehtimaan. Sanoin itselleni: hei, sehän oli vain euro. Ja Helsingin liikennelaitos sai vähän lisää rahaa. Sitten sain vielä kaupan päälle tyytyväisen mielen. Jess! Ylitinpä itseni, vaikkakin pienellä asialla.

Seuraa tähteäsi

(Julkaistu 21.12.2014)

Koin mielenkiintoisen oivalluksen, kun tapasin äskettäin uuden ihmisen työasioiden merkeissä. Aluksi jännitin, kuten hänkin. Olin silti sisukkaasti oma itseni ja hymyilin. Hän lämpeni samaan tahtiin, ja kohtaamisemme lopuksi halasimme toisiamme.

Oivalsin mikä on aina tärkeintä: Olla avoin ja lämmin toiselle ihmiselle. Hymyillä, olla ystävällinen. Riisua itsensä aseista. Tuolloin saavuttaa paradoksin, pelko toisen kohtaamisesta katoaa. Asiat sujahtavat oikeisiin uomiinsa ja alkavat sujua.

Kun avautuu toiselle, avautuu elämälle muutenkin. Antaa hyvien asioiden tapahtua itselleen. Avautuminen on nimittäin kokonaisvaltainen tapahtuma: on hankalaa avata itsensä yhdestä kohtaa ja pitää toinen osa itsestään ja elämästään suljettuna. Yhdestä raosta alkaa prosessi, joka avaa ihmisen koko asenteen elämään ja ympäristöönsä.

Kannattaa kirjoittaa ylös kaikki oivallukset, mitä mieleen tulee, luin eilen Merete Mazzarellan kirjasta ”Elämä sanoiksi”. Kadulla näkemäsi ihminen, joka herättää mielenkiintosi ja kaikki pienetkin tapahtumat, jotka kiinnittävät huomiotamme, ovat hänen mukaansa yhtä tärkeitä kuin konkreettisesti mieleen tulevat lauseet ja asiat. Vaikka et ikinä palaisi niihin tai käyttäisi niitä teksteihisi, ne ovat hyödyllisiä.

Se toi minulle uutta intoa. Onhan minulla valtava pino muistikirjoja keittiön kaapissani. Täynnä oivalluksia yhdestä lauseesta pidempiin teksteihin. Uskon, että muistiinpanoni palvelevat mieltäni suuremmassa mittakaavassa kuin pelkkinä teksteinä, joita käyttäisin kirjoituksiini.

Kun kirjoitamme oivalluksemme käsin paperille, ne jäävät muhimaan mieleemme ja alitajuntaamme. Siten ne voivat tuottaa uusia oivalluksia ja ne vaikuttavat myös kehitykseemme ihmisenä. Ja nyt puhun kehityksestä inhimillisenä ja suurena asiana, joka palvelee sekä omaa ihmisyyttämme että ainutkertaista elämäämme, mutta samalla myös koko ihmiskuntaa. Sillä olemmehan vuorovaikutuksessa koko ajan toistemme kanssa ja välitämme omaa energiaamme toisillemme usein huomaamattomin tavoin.

Tämä kehitys on elämän mittainen matka. Ja sen tulokset ja polut ovat suurelta osin näkymättömät. Mikä päivittäinen tekoni vaikuttaa mihinkin tai mikä kohtaamani asia on vaikuttanut elämänkulkuuni ja -valintoihini, sitä on mahdotonta sanoa.

Se, mitä teemme konkreettisesti tai mitä saamme aikaan elämässämme, on oikeastaan aivan sama. Tärkeämpää on, kuinka tekemämme palvelee sisäistä kehitystämme ihmiselle luonnollisena aktiviteettina. Että teemme jotakin, harjoitamme mieltämme. Se, että olemme kuuluisia tai rikkaita ihmisiä ei ole isossa mittakaavassa sen tärkeämpää, kuin että lakaisemme katuja. Itse asiassa jälkimmäinen tuottaa todennäköisesti enemmän iloa muille ihmisille, siis kadulla kulkijoille, kuin se, että ihminen tekee jotakin näennäisesti hienoa.

Tärkeintä on elämä itsessään. Lämpö ja hyvä olo, jota koemme ja jaamme toistemme kanssa. Sen tunteen siivittämänä teot ja työtkin sujuvat parhaiten.

Minulla on ollut pitkään haaveena kirjoittaa kirja omista kokemuksistani elämän ymmärryksen ja positiivisuuden tiellä. Kirjata ylös kokemuksiani siitä, mitä olen oppinut matkan varrella.

Asiat rönsyilevät mielessäni kuitenkin niin moneen suuntaan, että en ole vielä laittanut niitä kirjan vaatimiin raameihin. Toisaalta olen myös miettinyt, tarvitseeko minun julkaista ajatusvirtaani? Vai riittääkö, että kirjoitan mieleni puhtaaksi muistikirjoihini. Ja paljastan silloin tällöin kolumneissani ja blogini sivuilla mieleni maisemien palasia. Nekin palvelevat taatusti suurempaa kokonaisuutta: kaikki intohimoinen tekeminen mistä pidämme on tärkeää, vaikka tulokset eivät heti näkyisikään.

Pienenä tyttönä asuin viehättävässä puutalossa. Katselin usein olohuoneemme ikkunasta kadun toisella puolella olevaa suurta puistoa. Aurinko siivilöityi juuri vastapäätä ikkunaa olevan suuren tuomen oksien välistä. Kuuntelin radiosta kaunista musiikkia. Katselin siniselle taivaalle ja tiesin vahvasti, että jossakin kaukana on jännittävä maailma, jossa elän jokin päivä. Kaunis ja miellyttävä paikka, jossa olen onnellinen. Jossa teen juuri minulle sopivia, ihania asioita.

Tuota sisäistä tunnetta olen seurannut oikeastaan koko elämäni. Ja tuntuu, että olen siitä jo jotakin nähnyt ja oivaltanut.

Uskon, että tiedämme jo lapsena sisimmässämme mikä on meille tärkeintä. Mitä elämänpolkua meidän tulee lähteä kulkemaan. Kaikilta se ei onnistu heti, mutta kun säilyttää lapsuuden oivalluksen mielessään, oikea polku löytyy joku päivä.

Laulun sanoin: ”Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. Kun saa lentää siivin valkein niin kuin joutsen.”

Kannattaa seurata tähteään.

Päivi Tolonen

Sitä saa mitä tilaa – useimmiten

(Julkaistu 5.11.2014)

Tapasin jokin aika sitten amerikkalaiskirjailija Pam Groutin. Hän oli Helsingissä puhumassa kirjastaan E2 – yhdeksän energiatestiä jotka todistavat, miten ajattelusi luovat todellisuutesi. Grout kirjoittaa kirjassaan, että yöpyi vuosia sitten aloittelevana freelancetoimittajana työmatkallaan hienossa hotellissa. Kaikki muut ihmiset olivat paremmin puettuja. Hän tajusi, että halusi itsekin pukeutua hyvin näyttääkseen menestyvältä toimittajalta. Hän löysi hotellin aulan kaupasta upean turkoosin silkkileningin, joka tuntui aivan liian kalliilta. Grout osti kuitenkin puvun, koska halusi eläytyä tulevaan taloudelliseen menestykseensä.

Grout kertoo, että oli jo opiskeluaikanaan muovannut mielessään rahaan liittyvät uskomukset uusiksi.

– Huomasin, että pelkoni rahapulasta olivat kuin suoraan äitini ajatuksista, joita hän toisteli lapsuudessani. Päätin sen jälkeen, että minulla on varaa kaikkeen, mitä haluan.

Toisen kerran Grout päätti, että hänellä olisi riittävästi töitä. Hän alkoi luottaa kykyihinsä, ja pian hän kirjoitti useisiin maan laajuisiin lehtiin. Toki nämä asiat eivät tapahtuneet hetkessä. Grout sanookin, että hän joutui aluksi kääntämään joka päivä mielensä positiiviselle ja luottavaiselle kanavalle.

– On vieläkin päiviä, jolloin en jaksa olla myönteinen, mutta mielialan muuttaminen sujuu jo helpommin.

Olennainen asia on Groutin, mutta myös muiden vastaavien kirjailijoiden oppien mukaan se, että uskot haluamasi asian toteutuvan. Tällöin keskityt lopputulokseen, etkä sen tiellä oleviin esteisiin. Jos ajattelet , että olisi mukavaa lähteä unelmamatkalle ja heti perään, ettei sinulla ole varaa siihen, suljet jo tuolloin itseltäsi portin tuohon matkaan. Sen sijaan sinun tulisi rohkeasti eläytyä kuvittelemaan, mitä kaikkea teet tuolla matkalla.

Tällainen ajattelu saattaa vaikuttaa vakavampien ja tukevasti realististen ihmisten mielestä hömpöttelevältä, jopa luvattomalta. Mielestäni se on turhaa. Eiväthän muut ihmiset edes tiedä mitä ajattelemme. Ja keneltä se on poissa, jos toivomme itsellemme mukavia asioita? Kokeileminen ei maksa mitään.

Mitä siis toivot elämääsi lisää? Kenties tavata mukavia ihmisiä, löytää uusia ystäviä? Tai rakkautta, terveyttä ja taloudellista turvallisuutta? Vain onko mielessäsi jokin ekstratavoite, jonka eteen joudut hieman ponnistelemaan? Tällöin kannattaa keskittyä luottamaan siihen, että asia toteutuu.

Kerroin Groutille matkustavani paljon. Ehkä se johtuu siitä, että haluan riittävästi matkustaa! Toinen asia mikä minua ilahduttaa on, että osaan useita kieliä. Minulla on myös ulkomaalaisia ystäviä, joiden kanssa harjoittaa näitä kieliä. Italian kielen olen lähestulkoon oppinutkin juttelemalla italialaisten ystävieni kanssa. Pidän kielten opiskelusta, ja mitä enemmän puhun eri kieliä, sitä enemmän uskon niitä oppivani. Ja ehkäpä kielet ja matkat vahvistavat toinen toisiaan; käyn usein maissa joiden kieltä tykkään puhua puhua ja oppia lisaa, siis Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa.

Pam Grout kertoi puhuvansa vain englantia. Tosin se ei ole mielestäni ihme, eihän amerikkalaisten tarvitse puhua muita kieliä, koska kaikki haluavat puhua englantia. Hän sanoi kuitenkin, ettei ole koskaan uskonut itsellään olevan hyvä kielipää.

– Kun vietin pari vuotta sitten kesän vapaaehtoistöissä Equadorissa, en oppinut juuri lainkaan espanjaa, vaikka asuin paikallisessa perheessä.

Pohdimme, että niiden toiveiden ja päämäärien eteen, joita kahlitsevat ennakkoluulot omasta kykenemisestä tai osaamisesta, täytyy tehdä enemmän töitä. Aloin miettiä, mitkä olivat toiveita jotka kangastelivat mielessäni, mutta joiden en uskonut olevan mahdollista toteutua. Huomasin, että niitä hallitsi jonkin asteinen itseluottamuksen puute.

Siksi kannattaakin kirjata rohkeasti kaikki toivomukset ylös; siis nekin, jotka tuntuvat vaikeilta toteuttaa. Ja sitten käydä läpi ne mielessä olevat esteet, joita toteutumisen tiellä on. Ovatko ne ylitsepääsemättömiä tai edes todellisia?

Jos kaikki kirjoittamani tuntuu hankalalta tuulentupien tavoittelulta, kannattaa kokeilla myönteistä asennetta ensin pienemmissä asioissa. Siis keskittyä puhumaan ja ajattelemaan myönteisiä asioita jokaisessa elämäntilanteessa. Sitä myöten voi oppia olemaan pikku hiljaa luottavaisempi myös isojen asioiden toteutumisessa. Samalla voi muuttua koko elämänasenne myönteisempään suuntaan.

Sillä se, mihin keskitymme, lisääntyy elämässämme. Sen on todettu pitävän paikkansa psykologisissa tutkimuksissakin. Positiivisuuden psykologia on jo oma tieteenalansakin joissakin yliopistoissa.

Kun juttelin hyvän ystäväni kanssa Groutin opeista, hän kertoi tehneensä vuosien varrella muutaman kerran aarrekartan, eli kuvallisen toivomuslistan.

– Tein ensimmäiset aarrekartat yhdessä äitini ja pikkusiskoni kanssa lähes parikymmentä vuotta sitten. Liimasin omaan karttaani aikakauslehdistä leikkaamiani kuvia, joissa oli muun muassa punainen talo ja pihalla grillasi perhe. Molemmat asiat ovat toteutuneet. Viimeisimmät aarrekartat olenkin tehnyt lasteni kanssa, eli siitä on on tullut koko perheen traditio.

Muutama vinkki hyvään mielialaan

– Kun joku asia ei mene niin kuin toivoisit, etkä voi tehdä sille mitään, älä tuhlaa ruutiasi siihen. Keskity sen sijaan niihin asioihin, jotka toimivat.

– Nopea keino tulla hyvälle tuulelle on hymyillä 20 sekuntia, eli laskea samalla kahteen kymmeneen. Jo näin pieni hymysessio vaikuttaa mielialaan, sanoo Revi tämä kirja –kirjan kirjoittaja, psykologian professori Richard Wiseman. Teen sitä usein kadulla kävellessäni. Saatan saada tuolloin pitkiä, mutta ystävällisiä katseita.

– Yleisvinkki jokaiseen aamuun. Jo aamulla herätessäsi täytä tuleva päivä mielikuvissasi ilolla, valolla ja terveydellä. Mukavilla asioilla ja ihmisillä. Se toimii!

Päivi Tolonen

Ole oma itsesi

(Julkaistu 7.8.2014)

Vuosia sitten, aivan nuorena, teetimme ystäväni kanssa itsellemme analyysit oikealla astrologilla. Muistan, kuinka istuimme kotikaupunkimme rannassa eräänä kesäiltana ja tutkimme luonnekuvauksiamme. Parikymppisenä oma itse tuntui vielä kovin tuntemattomalta ja pelottavalta henkilöltä. Osaa asioista katsoin sillä silmällä, että ne voisivat pitää hyvinkin paikkaansa. Osan toivoin olevan totta, joskin en rohkeimmissakaan kuvitelmissani kyennyt tuolloin uskoa, että toimisin jonakin päivänä näiden analyysissä mainittujen taipumusteni mukaisesti.

Jo kypsässä iässä olevalla astrologinaisella oli selvästi psykologista silmää. Hän kirjoitti kannustavasti antaen vinkkejä hyvään elämään sen mukaan, mitä haastavia asioita hän oli kartoittanut kartaltani. Neuvo, joka jäi parhaiten mieleeni oli tämä: ”Opettele olemaan oma itsesi. Et tarvitse mitään rooleja. Kun olet oma itsesi, koet valtavan vapauttavan tunteen.”

Tuumailin pitkään tätä ihanaa kehotusta. Mietin, onko todella niin, etten ole oma itseni. Toisaalta ajattelin, että olisi mahdotonta olla oma itsensä. Ettei minulla olisi lupaa siihen. Tuntui, että minun piti elää tiettyjen yhteiskunnan asettamien normien ja läheisteni odotusten mukaan. Tunsin yksinkertaisesti, ettei omalle itselleni ollut tilaa. Ehkä ajattelin myös, etten ole niin tärkeä ihminen, että olisin voinut olla sitä mitä haluan.

Neuvo jäi kuitenkin kytemään mieleeni. Vuosien mittaan erilaisten lukemieni kirjojen ja opintojen kautta etsin ja hain ominta itseäni. Kuvittelin, että se löytyisi jonkun tietyn ammatin tai harrastuksen kautta; kun tekisin sitä, kokisin olevani oma itseni ja nauttisin elämästäni eniten. Vasta viime vuosina olen tajunnut, että ensin löytyy sisäinen, hyvä tunne siitä, että voi olla oma itsensä. Sitten ei tarvitse enää pohtia niin tarkkaan tekemisiään, koska päätökset tulevat luonnollisesti sen mukaan mitä elämältä toivoo ja haluaa.

Omana itsenä oleminen on juuri sitä, mitä tuo jo edesmennyt viisas nainen kirjoitti. Se vapauttaa sisimmän, se rentouttaa koko olemuksen, se tuo mahtavan vapauden tunteen. Se lisää myös roimasti itsekunnioitusta.

Se on myös yksi elämän suurista paradokseista. Kun päästää irti muiden odotuksista ja etenkin omaa sisintä riivaavasta kontrollista, jonka avulla varmistelee koko ajan, ettei käyttäytyisi spontaanisti, tuntee olonsa todella helpottuneeksi.

Ja kun käyttäytyy ensimmäistä kertaa oman itsensä mukaisesti jonkun tietyn henkilön seurassa, jota on aina arastellut; on hiljaa kun siltä tuntuu, sanoo eriävän mielipiteensä miettimättä mitä toinen ihminen toivoisi sinun sanovan, tuntuu kuin koko maailma pysähtyisi hetkeksi.

Sitten huomaa, että kaikki jatkuu ennallaan. Mitään katastrofia ei tapahtunut. Ehkä tuo toinen ihminen ei edes huomannut mitä teit! Sitten seuraa kauhea ajatus: miksi en tehnyt tätä jo vuosia sitten! Mihin olen hukannut kaikki nämä vuodet? Vastaus: et mihinkään. Olet vain kypsyttänyt itseäsi juuri tätä hetkeä varten. Ja tehnyt ja oppinut muita tärkeitä asioita, joita nyt voit hyödyntää elämässäsi. Enhän voisi edes kirjoittaa näistä asioista, jos en olisi kokenut niitä itse!

Osa meistä ihmisistä kasvaa sellaisissa olosuhteissa, joissa ei ehkä kannusteta olemaan oma itsensä. Silloin täytyy aikuisena löytää oma tiensä ja opetella hyväksymään itsensä.Itse olen tiennyt aina sisimmässäni, että on olemassa toisenlainen tapa olla ja elää, kuin miten olin lapsuudessani ja nuoruudessani tottunut ajattelemaan. Elämä, jossa hyväksyy omat tapansa ja luonteenpiirteensä, oman persoonallisuutensa ja mikä tärkeintä, omat tunteensa.

Ja kun oppii olemaan oma itsensä, nauttii enemmän myös muiden ihmisten seurasta. Kaikki ihmissuhteet muuttuvat myös paremmiksi ja läheisemmiksi, kun uskaltaa paljastaa itsestään enemmän.

Omaan itsensä tutustuminen on kuin valtava mentaalinen matka oman mielen uusille kartoille. Se voi muodostua koko elämän ihanimmaksi seikkailuksi.

Päivi Tolonen

Hetkessä eläminen on totta

(Julkaistu 4.7.2014)

Olla hetkessä on päivän muotilause. Avain joka vaivaan. Ainakin erilaisissa oma-apuartikkeleissa ja –kirjoissa. Silti se vaatii jokaiselta oman, henkilökohtaisen oivalluksensa, joka voi olla hyvinkin innostava.

Itse ajattelen, että hetkessä eläminen on kuin laskeutumista omaan itseensä keskellä kaupungin ihmisvilinää ja erilaisia ärsykkeitä. Kesken keskustelun isossa seurueessa, silloin kun tuntuu, että puheen sisällöllä ei ole merkitystä.

Silloin pysähtyy hetkeksi ja näkee jonkin asian erilaisin silmin. Jokin pieni yksityiskohta vaikkapa katumaisemassa voi muuttua merkitykselliseksi.

Hetkessä eläminen on olennaisen näkemistä myös omassa elämässään. Silloin epäolennainen häly katoaa ympäriltä, ja näkee asiat selvemmin. Mitä toivoo tai tahtoo; mikä on itselle tärkeää. Teeskentely katoaa ja luotat omaan näkemykseesi.

Kun on tukevasti läsnä omassa itsessään ja tunteissaan, antaa tilaa myös toiselle ihmiselle. Kunnioittaa hänen omaa tilaansa ja näkemyksiään. Kohtaaminen toisen kanssa saa tilaa hengittää rauhassa. Tilanteiden ja tunteiden lukeminen itsessä ja toisessa ihmisessä onnistuu tuolloin helpommin. Ihmissuhteet ja kohtaamiset saavat kasvaa luontevasti omaan kukoistukseensa ja muuttuvat rikkaammiksi molemmille osapuolille.

Jos kontrolloi liikaa kohtaamisiaan toisten ihmisten kanssa, ei kohtaaminen toisen kanssa muodostu hedelmälliseksi. Kun on turvaton olo, voi olla houkuttelevaa hakea turvaa toisesta ihmisestä liimaantumalla häneen kiinni; puhumalla tauotta epäolennaisista asioista, antamatta toisen ihmisen olla rauhassa ja ajatella itse. Se on kuitenkin paradoksi: kun päästät toisesta irti, annat hänelle tilaa antaa sinulle sitä aitoa empatiaa, jota kenties juuri sillä hetkellä kaipaat. Toista ihmistä ei saa pakottamalla tuntemaan tai tekemään asioita.

Läsnä ollessaan voi lukea rauhassa koko vuorovaikutustilannetta, sekä omia että toisen tunteita ja reaktioita. Silloin eri ihmisten välillä voi syntyä synenergiaa, josta seuraa jotakin suurempaa.

Yleensä hengittämistä ja kymmeneen laskemista suositellaan silloin, kun vihastuu. Mutta uskon sen olevan hyödyllistä kaikissa tilanteissa. Esimerkiksi puheliaalle ihmiselle, kuten itsekin olen, voi joskus olla hyväksi, että hengittää rauhallisesti kerran syvään, ennen kuin sanoo jotakin. Sitten voi miettiä, onko sille mitä aikoi sanoa, enää tarvetta. Vai pitäisikö sanoa jotakin aivan muuta. Tai olla vain hiljaa. Tunteet ja energiat liikkuvat ihmisten välillä myös hiljaisuudessa. Ja vuorovaikutustilanteessakin on hyvä, että molemmat saavat olla hetken erillään ja pohtia asioita.

Hetken hiljaisuudessa saattaa olla pelottavaa se, että omat tunteet näkyvät tai tuntuvat liikaa. Ensin itselle ja sitten keskustelukumppanille. Kun puhuu koko ajan, ei tarvitse näyttää ominta itseään. Toisaalta kuvittelemme turhaan, että pystymme piilottamaan itsemme. Näymme kyllä aina toiselle ihmiselle jollakin tavoin, aina hän muodostaa automaattisesti jonkinlaisen näkemyksen tai mielipiteen meistä. Eikö olisi parempi että mielikuva olisi mahdollisimman aito?

Paradoksi piilee siinä, että yrittäessämme piilottaa tunteemme ja tarpeemme toiselta ihmiseltä, ne jäävät tuolloin piiloon myös omalta itseltämme. Ja jotkut meistä jatkavat tätä piiloleikkiä koko ikänsä. Mutta jos uskaltaa kerran avautua itselleen ja tehdä asiat toisin, siitä voi seurata oivalluksia, jotka mullistavat koko elämän. Ne voivat olla kiehtovampia kuin mitkään pinnalliset viihteen tai matkailun elämykset ja antaa elämäämme pysyvästi uutta sisältöä ja onnellisuutta.

Hetkeen paneutuessaan voi keksiä myös uutta sisältöä elämäänsä. Eräänä aurinkoisena iltapäivänä istuessani puistossa ja kuunnellessani rytmikästä lempimusaani korvakuulokkeilla, ajattelin, että koska nautin musiikin kuuntelemisesta ja tanssimisesta, pitäisi minun ehkä hyödyntää se jotenkin. Siis haluaisinko tehdä itse musiikkia, tai alkaa vaikkapa tanssia harrastuksekseni? Vai työskennellä jotenkin musiikin parissa?

Kun elää hetkessä, vähenee myös pitää –sanan käyttö automaattisesti ja voi siirtyä enemmän tahdon -sanaan. Elämähän koostuu suurimmaksi osaksi siitä, mitä intuitiomme ja sisäiset impulssimme neuvovat meitä tekemään, mitä haluamme ja tarvitsemme juuri nyt.

Päivi Tolonen

PS Hetkessä eläessään voi nähdä kauniina vaikka kuorma-auton perälaudan, kuten tapahtuu juuri nyt katsoessani rauhassa lempikahvilani ikkunasta sen edessä seisovaa autoa …

Helppoheikin markkinoilla

 

(Julkaistu 13.5.2014)

Luen HBL:stä artikkelin nuorten naisten verkostosta Supersistersistä, jossa naiset tukevat toisiaan oman ammatillisen unelman löytämisessä ja sen toteuttamisessa. Uran luomisessa, yrittäjinä ja yrityksen perustajina. Naisilla tuntuu olevan kuvan perusteella hauskaa. Eikä siinä mitään pahaa, uskon, että naisilla ei ole yhtä paljon arvokkaita kontakteja kuin miehillä, eikä myöskään asiaa hyvä veli –verkostoihin.

 

Silti jokin särähtää mielessäni. En oikein koe olevani kotona maailmassa jossa pitää koko ajan markkinoida itseään ja luoda tarkoituksellisesti kontakteja ja verkostoja. Mietin myös, mikä on sisältö, onko esimerkiksi tuote, jota markkinoidaan hampaat irvessä todella hyvä ja laadukas. Vai onko menty perse edellä puuhun, siis aloitettu toiminta ainoana päämääränä myynti ja markkinointi ja unohdettu laatu?

 

Tänä päivänä kaupat ovat täynnä vaatteita ja elektroniikkaa, joita ei ole tehty kestämään. Ilmeisesti laadulla ei ole niin väliäkään. Aivan sama mihin rahasi pistät, ei se kestä kuitenkaan. Silti me tavalliset kuluttajat harmittelemme vaatetta joka hajoaa ensimmäisessä pesussa, laajakaistaa jonka teho ei ole luvattu, tai kallista puhelinta joka alkaa oikkuilla alle vuoden sisällä.

 

Elämme kuin kahdessa todellisuudessa. Yksityisinä kuluttajina, jotka sadattelevat keskenään huonoa laatua. Ja toisaalta työntekijöinä jotka joutuvat myymään ja markkinoimaan niitä samoja tuotteita. Eikö siitä tule skitsofreeninen olo?

 

Ennen vanhaan oli toreilla markkinapäivinä helppoheikkejä, jotka myivät kiiltävää ja houkuttelevaa tavaraa halvalla. Kaikki tiesivät, että laatu oli huonoa ja helppoheikeille naureskeltiin. Silti helppoheikkien huutelua keräännyttiin kuuntelemaan joukolla ja lasten silmät sai helposti loistamaan jollakin helppoheikiltä ostetulla lelulla. Itse muistan markkinapäivistä muoviset, värikkäät ”kädet”, joilla oli hyvä rapsuttaa itse selkää. Silloin kun isä ei ehtinyt sitä tehdä. Mutta silloin kun hän makoili iltaisin mahallaan sohvalla katselemassa telkkaria, menin usein hänen eteensä istumaan. Sitten isä raapi TV:n katselun lomassa puolihuolimattomasti selkääni.

 

Nykypäivän maailma on täynnä helppoheikkejä, jotka myyvät kaikenkirjavaa tavaraa. Suuret massat ostavat halpoja tuotteita, kuin köyhät konsanaan markkinoiden helppoheikeiltä. Rikkaammilla on varaa satsata laatuun ja merkkituotteisiin – tosin olen kuullut huhuja, etteivät hienoimmat kansainväliset merkitkään ole enää kestäviä.

 

Katselen kaiholla mummoni nuoruuskuvia. Pillerihattu, kauniisti leikattu kävelypuku, tyylikäs talvitakki, kaikki teetetty hyvästä kankaasta ompelijalla. Kun vaatteita oli varaa ostaa harvoin, niiden piti kestää ja siksi satsattiin laatuun. Harvemmin vaihtuva kaunis uusi asu ilahdutti silmääkin.

 

Oletteko muuten huomanneet, ettei sukujuhlissa tai ystävien yhteisissä tapaamisissa enää ihailla tai kommentoida samalla tavalla toisen uusia vaatteita. Nyt vaihdetaan paitaa päivittäin, eikä se enää jaksa kiinnittää samalla tavalla huomiota. Vaatteetkin ovat arkisempia tilanteessa kuin tilanteessa.

 

Ei myöskään ole ihme, että mikään ei enää maistu miltään. Tavaraa on tarjolla niin paljon, ettei se enää ilahduta. Toisaalta se voi olla hyväkin asia. Ehkä se saa meidät vähitellen etsimään elämän sisältöä kestävämmistä asioista – ja arvostamaan taas laatua. Kenties olisi mahdollista luoda maailma, jossa ihmisten elintasoa ei rakennettaisi pelkästä tyhjästä kulutuksesta? En ole taloustieteilijä, en siis lähde visioimaan sen toteutusta, mutta uskon sen olevan mahdollista hyvällä tahdolla.

 

Ehkä palaamme vielä aikaan, jolloin helppoheikit ilmestyvät toreille ja turuille vain kerran kuussa, markkinapäivänä.

Päivi Tolonen

Paluu

(Julkaistu 18.3.2014)

Palasin pari viikkoa sitten keväisestä Roomasta Helsinkiin. Valon määrä tunneissa oli onneksi jo sama, mutta lämpötilassa oli eroa lähemmäs 15 astetta. Minua lämmitti kuitenkin ajatus siitä, että kevät oli etuajassa reilusti Helsingissäkin.

Muutaman päivän kotonaolon jälkeen todellisuus iski. Samat rutiinit, kävelyreitit ja paikat. Helsinki ei totta tosiaan ole Rooma. Aloin pohtia, kuinka pitäisin saman innostuksen mielessäni kuin Roomassa. Vaikka päiväohjelmaani sisältyi myös töitä, tuntui arkinen aamu juhlalta, kun näki horisontissa ikuisen kaupungin silhuetin kävellessään kohti historiallista keskustaa.

Siellä minulla oli oma teesalonkini, jossa italiankielisen puheensorinan kuunteleminen tuoreen corneton kera oli osa viehätystä. Etenkin kun sain jutella itsekin italiaksi tutuksi tulleiden kahvilan työntekijöiden kanssa. Kauniissa, erilaisessa ympäristössä syntyi työhön ja omaan itseen liittyviä oivalluksia, joita tallensin muistikirjaani.

Kolmen viikon matkani loppuvaiheessa aloin kuitenkin pohtia, missä vaiheessa mahtava turistitunne – olen vieraassa kaupungissa, kaikki on fantastista – laimenee arkiseksi oleiluksi?  Etteivät joka päivä ihailemieni korkeiden pinjapuiden latvukset enää sytyttäisi minua. Tai edes Tiber-joen ylittävien siltojen aamuauringossa komeilevat silhuetitkaan eivät saisi minua enää kaivamaan kameraa esiin.

Totesin, että jos niin tapahtuisi, se olisi todennäköisesti vain väliaikaista. Rooman ainutlaatuinen arkkitehtuuri ja tunnelma lyövät kauneuden yleisillä prinsiipeillä mitattuna laudalta monen kaupungin – Helsingistä puhumattakaan. Onhan meillä toki Helsingissäkin kauniita vanhoja rakennuksia, mutta vähemmän. Aalto-arkkitehtuurimme taas ei värisytä mieltäni, vaikka tyylikkään puhdaslinjaista onkin.

Roomassa vallitsee maaginen tunnelma. Kun kulkee kapeita historiallisen keskustan mukulakivikujia tuntuu kuin palaisi ajassa taakse päin. Liikkumisen – ah niin ihana – hitaus sekä bussiaikataulujen omaperäisyys välillä pitkinekin taukoineen vahvistavat tätä tunnetta.

Asuessani muutaman kuukauden Pariisissa,  kohokohtia olivat aamuiset Seine-joen ylitykset, jolloin sain ihastella Île Saint-Louisin saarta, Pont Neufin siltaa tai Musée d’Orsayta. Ja vielä oleskeluni lopussa, istuessani joulukuisen auringon lämmössä joen rannalla ymmärsin tämän olevan jotakin ainutlaatuista maailmassa.

Pariisissa ja Roomassa estetiikka on vahvasti läsnä kaikkialla. Jo kahvilan wc saattaa olla sisustettu kauniisti, kahvilasta itsestään puhumattakaan. Eipä siis ihme, että taidetta ja kauneutta arvostavat ihmiset viihtyvät Välimeren maissa. Kauneuden katseleminen insipiroi mieltä. Meillä taas arvostetaan enemmän toiminnallisuutta ja asiallisuutta.

Kaiken tämän vuodatuksen jälkeen totuus kuitenkin on, että istun taas tutun kahvilan pöydässä Helsingissä. Joten jos haluan kokea kauneuden ja vaihtelun hurmaa, minun täytyy luoda sitä itse. Mennä Ateneumin uuteen Tove Jansson -näyttelyyn, käydä elokuvissa ja teatterissa. Tehdä itse taidetta ja erityisesti kokeilla rohkeasti uusia asioita. Löytää kenties oma erilainen minä.

Päivi Tolonen

JK Rooman matkani viimeisenä iltana menin kävelylle Doria Pamphilj -puistoon, jonka eräässä kolkassa pinjapuut kasvavat lähekkäin siten, että niiden rungot risteävät kauniisti. Istuin hetken penkillä puiden alla. Ilta-aurinko lämmitti kasvojani. Kaikki seuraavan aamun matkan herättämät jännityksen tunteet hälvenivät. Sitten otin kamerani esiin. Kuvaaminen tuntui yhtä riemastuttavalta kuin ensimmäisellä kävelyretkelläni tässä puistossa pari viikkoa aiemmin.

 

Usvaa putkeen!

 

(Julkaistu 31.1.2014)

Taannoisilla syntymäpäiväjuhlilla väki pohti iän käsitettä. 35-vuoden rajapyykin tienoilla haahuilevat nuoret vanhemmat kertoivat pohtineensa elämän olevan ohi, kun lapset syntyivät.

 

Ehkä nuoruuden vapaus ja vallattomuus tuntuivat tuolloin vaihtuvan vastuun taakaksi olkapäille. Viisikymppisiä jotkut kolmekymppiset katsovat kauhusta kiiluvin silmin. Miltähän se tuntuu? Entäs sitten eläkeläiset? Miten he jaksavat edes elää, kun kaikki toivo on jo mennyttä!

 

Suurin ikäkriisi taitaa koittaa kuitenkin silloin kun tajuaa olevansa aikuinen. Ensin saavutetaan kauan odotettu 18 vuoden ikä: saa ostaa olutta ja ajaa ajokortin. Sitten nautitaan muutama vuosi, kunnes huomataan: eivät ne vuodet pysähtyneetkään kiehtovaan nuoreen aikuisuuteen, jolloin saa tehdä ihan mitä vain ilman vanhempien lupaa. Jo 25-vuotiaana mietitään ensimmäisen kerran: olen vanha! Ja jos minä olen vanha, ovat 40-vuotiaat ikäloppuja.

 

Itse sain viimeksimainittuun ikäkriisiin apua äidiltäni. Hän totesi minulle 40-vuotispäiväni tienoilla haikeasti: Voi kunpa olisin vielä noin nuori. Silloin tuntui kuin olisin herännyt. Muistin miettineeni jo 30-vuotiaana olevani vanha. Nyt tajusin, että olen edelleenkin, 10 vuotta myöhemmin nuori verrattuna seitsenkymppiseen äitiini. Ja silloin laitoin pisteen turhaa energiaa syöville ikäpohdinnoille. Ikä kun näytti olevan suhteellinen käsite.

 

Totuus on, te kaikkein nuorimmat, että kun on tullut oikeasti aikuiseksi (siis kun sinua teititellään kaupassa, teini antaa sinulle paikan bussissa tai ratikassa tai selittää sinulle kuin pienelle lapselle miten instagramia ja muita omituisuuksia käytetään) kaikki syntymäpäivät muuttuvat helpommiksi. Ja mistä se johtuu? No siitä että tajuaa, että minä itse en muutu miksikään vuosien kuluessa. Tai no, korkeintaan parempaan suuntaan. Puhun nyt näistä klassisista kliseistä: opin ymmärtämään itseäni ja suvaitsemaan muita ihmisiä paremmin; en ole enää niin ujo; tiedän ja osaan asioita. Ja mitä enemmän panostan vuosien mittaan itseni kehittämiseen ja kasvattamiseen, sitä enemmän saan nauttia ajan tuomista hedelmistä. Siis ajan, ei iän.

 

Pyrin ajattelemaan niin, että jokainen syntymäpäivä julistaa minulle: olet saanut elää näin monta hauskaa vuotta! Nähnyt ja kokenut enemmän erilaisia asioita kuin nykyiset kaksikymmenvuotiaat ehkä tulevat näkemään. Olen käyttänyt tietotekniikkaa koko aikuisikäni, mutta saanut elää lapsuuden, jolloin ei kärsitty ruudun tuijottamisen niskavaivoista. Leikimme ja pelasimme kavereiden kanssa pihalla ja telkkarin ääreen houkuttelivat korkeintaan Peppi Pitkätossu tai Saariston lapset. Ainoa salaisempi viestintätapa oli kirjoittaa lappunen ja viedä se kaverin pulpetille. Tekniikan huipentuma oli, kun eräs vanhempi kaveri rakensi vessapaperirullista ja mustasta karhunlangasta radiopuhelimet, jotka hän yhdisti kotitalojemme ikkunoista toisiinsa.

 

Emme siis eläneet kyllästyttävää videopeli-kännykkä-läppäri-tabletti –kilpavarusteluaikaa, vaan keksimme omia luovia ratkaisuja. Ainoa asia mitä hinkusin, olivat Beavers-farkut karmeiden Lassojen ja Jamesten tilalle. Enkä saanut niitä ikinä. Äiti osti minulle MicMacit. Toisaalta saarnaan turhaan. Olen itsekin hypännyt mukaan tekniikan kierteeseen. Onhan se kivaa, kun voi tehdä kaikenlaista turhaa puhelimen pikkuriikkisellä näytöllä.

 

Palaan vielä ikäteemaan. Jos ikää ajattelee filosofisesti, se on vain meidän luomamme numero. Ja itsehän siihen eniten vaikuttaa, minkä ikäiseltä itsensä tuntee. Yksi kolmekymppinen on huonommassa kunnossa kuin toinen kuusikymppinen. Riippuu siitä, miten tyytyväinen on elämäänsä tai kuinka pitää itsestään huolta.

Taannoisessa englantilaistutkimuksessa laitettiin seitsenkymppisten ryhmä eläytymään nuoruusaikoihinsa. He kuuntelivat sen ajan lempimusaansa ja pukeutuivat nuoruusajan muotivaatteisiin. Ja kas kas, he kokivat itsensä terveemmiksi kuin verrokkiryhmä, joka eli perinteistä eläkeläisen elämää päiväpuhteineen. Beatnikkareilta sen sijaan laskivat jopa verenpaineet.

 

Oma asenne siis ratkaisee. Totuushan on, että kullakin meistä täytyy olla – iästä riippumatta – joka aamu energiaa nousta ylös sängystä, pukea, syödä ja tehdä välttämättömimmät askareet ja työt. Ja sitten sitä ekstraa mikä itseään kiinnostaa. Luin äskettäin pienen tarinan, jossa 40-vuotias mies valitteli kaverilleen, että hän haluaisi vaihtaa alaa ja aloittaa insinööriopinnot. Kun hän oli aina salaa haaveillut insinöörin ammatista.

– Mutta ajattele, olisin jo 44-vuotias kun valmistuisin, hän empi ystävälleen rohkeaa ratkaisuaan.

 

– Vaikka et lukisikaan insinööriksi, olet silti neljän vuoden kuluttua 44-vuotias, vastasi kaveri.

 

Niinpä. Kannattaa kenties miettiä miten vuotensa käyttää oli sitten 16- tai 66-vuotias. Niin kauan kuin ihmisellä on toimintakykyä, on järjetontä etsiä tylsän elämän elämiselle ainakaan tekosyitä pelkistä asenteista tai muiden mielipiteistä. Ja viimeksimainituthan tuppaavat olemaan meidän omia ennakkoluulojamme. Jos kuvittelet, että muut ihmiset viitsivät pohtia ja kauhistella yökaudet sinun elämänvalintojasi, luulet kyllä itsestäsi liikaa. Ennakkoluulot ovat meidän omien korviemme välissä.

 

Monen länsimaalaisen mielestä kaikki mustat ja aasialaiset ovat samannäköisiä. Toisaalta olen kuullut, että heidän mielestään me valkoihoiset länsimaalaiset olemme kaikki samanlaisia kalpeita taikinanaamoja. Itse leikittelen joskus ajatuksella, että jos ufot katselevat meiltä tuolta avaruudesta, me ihmiset, väristä tai iästä riippumatta, näytämme kaikki samanlaisilta. Kaksi jalkaa ja kättä ja nuppi keikkumassa yläpäässä. Samat elintoiminnotkin pyörittävät meitä kaikkia. Miksi siis teemme itse elämästämme niin hankalaa ja monimutkaista?

 

Hei siis, sinä siellä! Juuri sinä, Neandertalin ihmisen jälkeläinen. Elät juuri nyt elämäsi suoraa lähetystä. Usvaa putkeen ja menoksi!!!!

 

Päivi Tolonen

 

Ystävällisyys ja anteeksianto

– avain hyvään elämään?

(Julkaistu 31.12.2013)

Unohda paha mieli ja katkeruus. Kun joku sanoo sinulle jotakin ajattelematonta, mieti kaksi kertaa, kannattaako olla vihainen, vai hukkaako sillä vain elämänsä päiviä?

Kun toinen heittää ensimmäisen kiven, joudumme kuin tienhaaraan. Valitsemmeko koston ja vastaansanomisen tien, jolla todennäköisesti kinastelemme asiasta pitkään ja lopulta molemmille tulee paha mieli? Vai käännymmekö sivuuttamaan toisen sutkautuksen tai epäasiallisen vihjauksen vastaamalla siihen ystävällisesti. Se toimii usein kuin paradoksi, joka kääntää keskustelun kärjen positiiviseen suuntaan. Samalla saamme itse paremman mielen.

Takaisin antamisen halu saattaa tulla siitä, että ihminen kokee itseään kohdeltavan taas kerran väärin. Häntä on kenties kohdeltu lapsuudessa tai nuoruudessa toistuvasti epäoikeudenmukaisesti. Tuo tunne aktivoituu, kun joku sanoo jotakin ilkeää. Mutta tällä kertaa hän haluaa revanssin siitä: minua ei enää kohdella huonosti!

Järjellä ajatteleminen auttaa ristiriitatilanteissa. Se ihminen, joka saa sinussa aikaan tuon tunteen ei ole sama henkilö, joka sen sinulle aikanaan aiheutti. Tässä tilanteessa taistelu ei korjaa aiemmin tapahtunutta. Olemme nyt aivan eri maailmassa ja hetkessä.

Joskus riittää henkilön äänensävy tai kasvojen ilme painamaan käynnistysnappulaa, joka laittaa vanhan tunne-episodin pyörimään mielessämme ja ikävältä tuntuva menneisyys herää eloon. Me itse olemme ainoat, jotka kykenevät pysäyttämään tuon kierteen.

Maailmassa tulee vääjämättä eteen ikäviä tilanteita ja ihmisiä. Olemme välillä itsekin sellaisia, joskus aivan tahattomasti. Miten hyvältä tuntuukaan, jos juttukumppani ei tartu minun suustani päästämääni sammakkoon, vaan ohittaa sen viisaasti, aiheuttamatta pahaa mieltä itselleen tai minulle. Emmekö me kaikki haluaisi pohjimmiltamme olla sellaisia ihmisiä?

Käyttäytymisen muutos vaatii pohdintaa ja omien ajatusten tarkastelua; haluanko elää tässä hetkessä ja keskittyä tärkeämpiin, itseäni kiinnostaviin mukaviin asioihin. Sekin auttaa, jos käytän omaa arvostelukykyäni; muistutan itseäni ettei minussa ole vikaa, jos toinen syyttä suotta sanoo jotakin typerää. Oman itsensä arvostaminen ja rakastaminen ovatkin avainasemassa myönteisessä asenteessa.

Uuden ajatustavan sisäistäminen saattaa kuitenkin vaatia kotvan työskentelyä. Täytyy kuin myydä itselleen tuo ajatusmalli, jotta uskoisi sen olevan mahdollista. Ja sitten kokeilla sitä riittävän monta kertaa.

Elämässä on lopulta tärkeintä tasapaino sekä omassa itsessämme että toistemme välillä. Silloin pärjäämme paremmin niin työasioissa kuin yksityiselämässä. On kenties jopa aivan sama, mitä teemme ja saavutamme elämässä. Jos meillä on oikea asenne, kaikki asiat tuntuvat hyviltä, ja paradoksaalisesti myös onnistumme helpommin kaikessa, mihin ryhdymme.

Tätä tekstiä kirjoittaessani saan eräältä työkontaktilta viestin, jonka yksi lause on mielestäni epäoikeudenmukainen ja loukkaava. Kykenen kuitenkin vastaamaan siihen kohtuullisen asiallisesti. Parasta olisi toki ollut olla vastaamatta mitään. Ehkäpä seuraava askeleeni on kyetä sivuuttamaan asiattomuudet olan kohautuksella.

Äskettäin edesmennyt Nelson Mandela sai aikaan valtavan muutoksen kotimaassaan ja maailmassa sillä, että hän antoi anteeksi niille, jotka olivat kohdelleet häntä väärin. Hänestä tuli kunnioitettu henkilö, joka muistetaan nyt tekojensa mutta ennen kaikkea elämänasenteensa vuoksi. Se todistaa, että ystävällisellä ja anteeksiantavalla asenteella varustetulle ihmiselle kaikki on mahdollista.

Hyvää Uutta Vuotta 2014!

Päivi Tolonen

 

Kuinka säilyttää taika?

(Julkaistu 4.12.2013)

Elämässä täytyy ankkuroitua tähän hetkeen ja ottaa siitä kaikki irti. Eikä odotella sitä hienompaa ja sopivampaa hetkeä tehdä asioita. Jos nyt kirjoituttaa, kirjoita. Jos silmiisi osui juuri kiinnostava kirja kirjahyllyssäsi tai kirjastossa, avaa ja lue hetki sitä.

Älä mieti liikaa, että sinun pitäisi suorittaa tai saada aikaan jotakin konkreettista.

Esimerkiksi lukea tuo opaskirja kannesta kanteen ja alkaa harjoittaa siitä oppimiasi taitoja säännöllisesti. Silloin sinun pitäisi raahata se kirjastosta kotiisi ja saattaisi olla, että hetken ilo ja innostus muuttuisi pitkäpiimäiseksi velvollisuudeksi, joka kasvattaisi entisestään lukemattomien kirjojen pinoa yöpöydälläsi. (Kun eräs ystäväni kuuli, että minulla on eri kirjastoista lainassa noin 40 kirjaa, hän sanoi: Oletko hullu! Vie ne heti takaisin kirjastoon!)

Mutta kun vastaat samantien tuon viehättävän näköisen kirjankannen seireenimäiseen kutsuun, nautit enemmän. Kun luet kirjaa muutamia minuutteja (joskus riittää yhden aukeamankin silmäily) voit saada lukemattomia ideoita, jos mielesi on avoin. Ainakin aivosi saavat virkistystä.  Lukemasi voi alkaa vaikuttaa alitajunnassasi niin, että huomenna klo 15 saat intuitiivisen väläyksen siitä, miten konkretisoida jokin työhön liittyvä ideasi, mitä alat opiskella iltaisin, tai mihin suuntaat seuraavalle lomamatkallesi. Tai näet yöllä unen, jonka avulla tiedät mihin suuntaan edetä hankalassa ihmissuhteessa.

Nämä tapahtumat ovat niitä maailman toisella puolella tapahtuvan perhosen siipien havinan kerrannaisilmiöitä; mystiikkaa, jolle ei löydy tieteellistä selitystä: miten kaikki asiat vaikuttavat ajatuksiimme ja tunteisiimme sekä siihen, miten reagoimme eri tilanteissa.

Taannoisena perjantaina livahdan alkavan viikonlopun kunniaksi ulos (scappare fuori, kuten italialaiset sanovat) jo kello 14. Vaellan Arcadia-kirjakauppaan Töölöön. Siellä on entisen valokuvauksen opettajani, italialaisen kuvajournalistin viimeisimpien oppilaiden valokuvanäyttely, Ratkaiseva hetki. Ihastelen siellä kuvaa, jossa keltaiset sateenvarjot heijastuvat kadulla olevaan vesilammikkoon. Se tuo mieleeni erään Roomassa ottamani kuvan. Mieleni alkaa seikkailla jo tulevan vuoden Rooman matkassa ja mitä haluan siellä valokuvata!

Kun poistun kirjakaupasta pysähdyn jo seuraavassa kadunkulmassa. Ruotsinkielinen työväenopisto Arbis vetää minua puoleensa kuin magneetti. Kun selailen eteisaulassa olevia poistokirjoja, kuulen suomenkielistä puhetta. Katseeni kääntyy naisen äänen suuntaan. Se on presidentti Tarja Halonen, joka on poistumassa talosta kukkakimppu kädessään.

En löydä kiinnostavaa kirjaa, mutta huomaan ilmoitustaululla mainoksen Como-järvellä Italiassa ensi kesänä pidettävästä maalauskurssista. Hinta on suolainen, mutta näen jo itseni maalaamassa kuusi tuntia päivässä samojen maisemien äärellä, joista nauttii myös näyttelijä George Clooney ”kesämökillään”.  Kotiinpäin kävellessäni poikkean R-kioskilla ja laitan loton vetämään. Jospa sieltä löytyisi matka- ja kurssirahat! Yrittänyttä ei laiteta.

Päädyn lopulta istumaan Kallion kirjaston toisessa kerroksessa olevalle punaisella lukusohvalle. Istuinpaikkani ympärille on aseteltu kutsuvasti  taidekirjoja. Silmiini osuu aito seireeni, Botticellin maalaama taulu Venuksen syntymä, joka komistaa Italian Renessanssi –kirjan kantta. Nappaan teoksen käteeni todistaakseni teille lukijoille sattuman saneleman menetelmäni toimivuuden empiirisellä kokeella.

Avaan kirjan umpimähkää ja silmieni eteen avautuu tuttu kuva: Etanaportaikko Venetsiassa! Näin tämän erikoisen Palazzo Contarini del Bovolon kierreportaikon viime kesänä. Giovanni Condi suunnitteli 1499 spiraalimaisesti viiteen kerrokseen kiertyvän portaikon. Se lisättiin goottilaiseen palatsiin jälkeenpäin.

Selaan paksua opusta ja sen kuvia ahnaasti. Entä jos lukisin sen kannesta kanteen ja vetäisin kävelykierroksen Italiassa? Loppumaton uuden innostukseni ja kokeilunhaluni ei näe rajoja. Minua kiehtoo kuitenkin eniten Venuksen kasvot kannessa ja hamuilen mielessäni piirustusvälineitä.

Kun astun alakertaan näen tutun kirjastonhoitajan, jonka kanssa käymme usein idearikkaita keskusteluita. Vaihdettuamme kuulumiset, tuijotan hetken tyhjyyteen ja samalla kun ajatukset virtaavat päässäni, kerron että olisi mukava haahuilla muutaman tunnin ajan paikasta toiseen; kirjastosta kirkkoihin ja taidemuseoihin ja rekisteröidä samalla jokainen idea ja ajatus mitä mieleen juolahtaa, sekä paikoista että tapaamistani ihmisistä ja heidän kanssaan käymistäni keskusteluista. Saisiko siitä taidetta? Toki ainakin valokuvia, piirustuksia ja kirjoituksia… Minua kuitenkin mietityttää häiriintyisikö tilanteen ja ideoinnin autenttisuus ajatuksia ylös kirjatessa?

Aivan kuten eilen, kun seisoin Tokoin rannassa Hakaniemessä ja katsoin hämärtyvää iltapäivää. Paljaankauniit puunlatvustot piirtyivät iltataivaan viimeistä vaaleaa läikkää vasten. Olin hetken ulkopuolella takanani pauhaavasta neljän ruuhkasta.  Pysähtyneessä hetkessä mieleeni tulvi runollisia lauseita. En ottanut kynää käteeni, sillä tuolloin taika olisi särkynyt ja lauseet mielessäni vaienneet. Jälkeenpäin sain vangittua muististani muutaman lauseen ja ne kasvattivat puolestaan uusia ajatuksia. Mutta täydellisesti jäivät illan hetken herättämät lauseet kirjaamatta. Jotkut hetket täytyy vain kokea.

Päivi Tolonen

 

Taloutta ja terapiaa

 

(Julkaistu 28.10.2013)

Avaan päivän Hesarin. Uutisia taloudesta ja politiikasta, konkreettisista rationaalisista  asioista, jotka pyörittävät maailmaa. Toki lehdessä on uutisia pehmeämmistä sosiaali- ja terveysalan asioista, mutta nekin kertovat lähinnä palveluiden vähennyksistä talouden tehostamisen nimessä.

Metrolehdessä puolestaan on leikkimielinen (ainakin toivon niin!) testi ”Tuleeko sinusta jonakin päivänä rikas”. Vaihtoehdoissa kysytään muun muassa, paljonko tienaat tänä päivänä ja kuinka monta firmaa pitää huolen rahavaroistasi. Huonoimman tuloksen saaneelle kerrotaan, että rikastut joku päivä jos ”elät paljon säästeliäämmin ja työskentelet paljon nykyistä tehokkaammin heti tästä päivästä lähtien.”

Joku filosofi on muistaakseni sanonut, että maailmaa ja toimintaamme hallitseva rationaalisuus on vain pintaa. Sen alapuolella, maailman globaalissa alitajunnassa myllertää koko ajan epärationaalinen todellisuus, joka vaikuttaa tahtomattamme kaikkeen. Kuvittelen sen rakentuvan tunteistamme, inhimillistä erehdyksistä ja sattumista, yllättävistä tapahtumista, joita emme voi hallita.

Tehokkuuden vaatimus hallitsee toimintaamme koko ajan, joten yritämme kontrolloida kynsin hampain tuota epärationaalista puolta itsessämme. Joskus emme onnistu siinä, ja yksilö tai organisaatio ”romahtaa” kaikista rationaalisista ponnisteluista huolimatta.

Itsestäni tuntuu joskus siltä, että haluaisin olla mahdollisimman kaukana tuosta järkevästä maailmasta. Olisin mieluummin siellä pinnan alla, tunteiden ja motiivien maailmassa. Siellä mistä kumpuaa luovuus ja elämän kauneudesta nauttiminen. Missä tehdään intuitiivisesti niin kuin itsestä hyvältä tuntuu laskematta euroja joka ratkaisussa.

Ovatko nämä kaksi maailmaa sitten niin erillisiä? Yksi konkreettinen todiste on, että sanomalehdissä uutis- ja kulttuurijutut on rajattu tarkasti omiin lokeroihinsa. Viimeksimainittu ei sekaannu ensimmäiseen, mutta edellisellä on kyllä lupa tunkeutua jälkimmäiseen. Taiteen tekeminen  vaatii rahaa ja portinvartijansa, sillä taloudellinen tuottavuus määrää taiteilijoita entistä enemmän. Tukahduttaako se luovuuden vapauden?

Toisaalta meissä piilevälle synnynäiselle epärationaalisuudelle ja nautinnonhalulle ei voi mitään. Se tunkee esille vähintään halussamme käyttää viihdettä, surffailla netissä ja tirkistellä tositv:n hömppäohjelmia, joiden osallistujat saavat olla kuin ellun kanat.

Mutta eikö olisi parempi, että kukin meistä tekisi itse jotakin luovaa, eikä kompensoisi luovuuden kaipuutaan viihteen kuluttamiseen?

Tuolloin emme kuitenkaan tuottaisi rahaa markkinavoimille. Miten myisivät esimerkiksi kännykät ja tablettitietokoneet, jos kaiken niihin käyttämämme ajan sijaan maalaisimme tauluja, tekisimme käsitöitä ja kirjoittaisimme tarinoita. Tai kävisimme sankoin joukoin teatterissa töllön tai netin edessä istumisen sijaan. On taloudellista viisasta tarjota meille helppoja ratkaisuja viihteen muodossa.

Illalla menen kuuntelemaan kirjallisuusterapeutti Silja Mäen pitämää luentoa. Opin, että kirjallisuusterapian materiaalina voidaan käyttää kaikkia mahdollisia tekstejä, olivat ne sitten peräisin kirjoista, tv-ohjelmista, unista tai terapian osanottajien mielestä. Kunhan ne vain sanoitetaan ja niiden herättämiä ajatuksia ja tunteita käsitellään vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Metodi tuntuu mielenkiintoiselta, yllättäen epämääräinen sisäinen maailmamme muuttuu tärkeäksi asiaksi.

Luennon jälkeen käyn vielä skypessä rattoisan keskustelun iloisen italialaisystäväni kanssa. Olen saanut luovan mukavan päätöksen päivälleni.

Mielessäni raksuttavat silti aamuiset mietteeni. Kuinka talouspäätökset kytkettäisiin paremmin yhteen tunteiden ja luovuuden kanssa. Voisiko kirjallisuusterapiaa käyttää talouden analysoinnissa? Jospa taloustieteilijät kokoontuisivat lukemaan toisilleen talouspäätöksiä ja talouslukuja ja tulkitsisivat niitä käyttäen kirjallisuusterapian metodeja?

Tätä ideaa täytyisi vielä jalostaa, mutta uskon, ettei se olisi mahdotonta. Kaikki asiat, joita käsittelemme inhimillisessä mielessämme, ovat lähellä toisiaan. Ja tunteet ovat mukana tekemisissämme koko ajan, halusimme tai emme. Kuinka kiehtova asia!

Päivi Tolonen

Kuuri rakkaudesta

(Julkaistu 27.9.2013)

Musiikin voima on valtava. Tajusin sen taas kerran meilailtuani erään ystäväni kanssa 1980- ja 1990-luvun pop- ja rockmusiikista. Valtavasta massasta ajan musiikkia tuli mieleeni ensimmäiseksi Cure-yhtyeen Lovesong ja lähetin siitä ystävälleni youtubelinkin. Hän vastasi, että Cure tuo hänen mieleensä lähinnä surullisia fiiliksiä, kuuluihan se 1980-luvun uuden aallon synkempään musiikkityyliin. Tunteet kertoivat kuitenkin muusikkona itsekin toimivan ystäväni mukaan siitä, että Curen kappaleet toimivat, sillä ne kommunikoivat kuuntelijoiden kanssa.

Aloin pohtia, että melankolisia kappaleita on kahdenlaisia. On ensinnäkin niitä, jotka tekevät sinusta vain surullisen; joiden vaikutuksesta ryömit pohjamudassa ja sinne myös kappaleen jälkeen jäät – ellet nouse omin avuin ylös.

Mutta on myös haikeankauniita sävellyksiä, joissa piilee lohdun siemen. Curen rakkauslaulun sävel on kaunis ja bändin soundit mieleenpainuvat. Kosketinsoittimilla tehty melodia kiirii korkealla ja bassokitara säestää sitä taustalla matalan melankolisesti. Ja kaiken kruunaa laulaja ja lauluntekijä Robert Smithin ääni, jonka sävy on lohdullinen.

Tällaisen kappaleen avulla voi käydä läpi surullisia tunteita, mutta saada samalla lohtua. Se muistuttaa barokkimusiikkia, jonka on joissakin tutkimuksissa todettu olevan terapeuttista, vaikka monet sävellykset ovatkin enemmän mollivoittoisia.

Robert Smith teki Lovesongin häälahjaksi vaimolleen Marylle vuonna 1989. Rakkaudesta puhutaan klassisin ajatuksin: rakastettu saa Smithin tuntemaan kuin hän olisi taas nuori ja vapaa; hauska ja ihmisenäkin kokonainen. Kuin hän olisi palannut kotiin. Kertosäkeessä Smith lupaa: mitä tahansa sanonkin, kuinka kauan viivynkin, tulen aina rakastamaan sinua.

Vielä 1980-luvun alussa oli tavallista kääntää ulkomaalaisia iskelmiä suomeksi. Osaan niistä loivat Vexi Salmet ja muut taitavat sananikkarit välillä aivan uudet, suomalaiseen suuhun sopivat melankoliset sanat. Joskus kävi toisinkin päin. Paula Koivuniemen hitin Aikuinen nainen (1982) alkuperäinen italialaisversio Maledetta primavera (Kirottu kevät) kertoo onnettomasta rakkaudesta. Loretta Goggin San Remon laulufestivaaleilla 1981 laulaman kappaleen tuntevat Italiassa lähes kaikki vauvasta vaariin. Youtubesta löytyy tulkinta, jossa sävelmä on saanut uudet  sanat. Ne ovat omistettu pohjois-italialaisen Atalanta-jalkapallojoukkueen entiselle kapteenille Massimo Carreralle. Fanit kaipaavat Bergamon murteella tekemässään sanoituksessa pelaajaa, joka laitettiin joukkueesta ulos vuonna 2003, koska hän oli liian vanha. Faneille olisi riittänyt nähdä idolinsa pelaavan edes 15 minuutin ajan per ottelu.

Meidän Paulamme tulkinta taas on varmasti suomalaisen iskelmätaivaan legendaarisin kuvaus vahvasta naisesta. Kappaletta ovat laulaneet lukemattomat suomalaisnaiset (minä myös!) karaokessa. Äänitearkiston sivulta löydän, että sanat on tehnyt Kaisa Kerttu Sofia Liuhala, joka käytti salanimeä Bugaluu.

Entä jos Curen Lovesong olisi tehty suomeksi? Siitä ei olisi seurannut hyvää, koska bändin soundit ovat niin taitavat ja omaperäiset. Robert Smithin olisi pitänyt siis opetella laulamaan suomeksi! Toisaalta hänen murheellinen tyylinsä olisi sopinut hyvin Suomeen. Jos 1980-luvun uuden aallon yhtyeiden musiikki tuntuu muka huippusynkeältä, pitäisi ulkomaalaisille tehdä tutuiksi suomalaiset iskelmät kautta vuosikymmenien. Kuten lähestyvän syksyn pimeyden kunniaksi vaikkapa Miljoonasateen Marraskuu, joka kuuluu vielä reippaana kulkevan melodiansa myötä niihin positiivisimpiin. Mielen matalapaine ja kaiho ovat osa meidän arkeamme.

Ei muuten ole ihme, että Curen musiikki tuntuu lohdulliselta. Johan bändin nimikin sen kertoo. Robert Smith antaa meille sävelmillään ja sanoituksillaan kuurin rakkaudesta  – tai mistä tahansa mitä sisimmässämme tarvitsemme.

Päivi Tolonen

 

Samanlaiset ja erilaiset

(julkaistu 30.8.2013)

Luen taas kerran Julia Cameronin kirjaa Kultasuoni. Hän painottaa tekemiseen ryhtymistä luovassa työssä. Turha siis spekuloida ja surra etukäteen sitä, miltä (=miten huonolta) valmis työ tulisi näyttämään. Se ei edistä tekemistä, saatikka sitten tekosyy, etten voi ryhtyä kirjoittamaan kirjaa/elokuvakäsikirjoitusta/runoa tai opettelemaan uusia asioita, koska olen jo niin vanha. Cameron kysyy: ”Tajuatko kuinka vanha olen sitten kun opin lopulta soittamaan pianoa?” Vastaus: ”Yhtä vanha kuin jos et opi.”

Kurinalaisuus ja tekemään ryhtyminen on haaveilua järkevämpää. Mutta joskus tekee hyvää vain istua alas tai lähteä haahuilemaan tässä hetkessä. Yhtäkkiä kävelee vastaan joku tuttu tyyppi, ryhdyt hänen kanssaan juttusille ja saat kultajyvän, uuden idean jota lähdet metsästämään siltä seisomalta. Tai näet jotakin kiinnostavaa jota haluat kuvata.

Hetken inspiraation toteuttaminen on mielestäni parasta mitä voi olla, taideteos tästä päivästä ja hetkestä juuri nyt, missä ja milloin tahansa, jos on vain sopivat välineet kädessä. Voit vaikka taiteilla tekemättömyytesi metakuvan, siis tilkkutäkkimäisen teoksen päivän ideoistasi ja olotiloistasi. Se on kuin narraisit itsesi tekemään jotakin (kuten minä tein edellisessä blogissani kuvaillessani kirjoittamisen hankaluuksia). Eli jos pelkäät taiteen tekoa, sitä että epäonnistut, mene kiertotietä, ole olevinasi ettet luo mitään, mutta silti kuin varkain syntyy jotakin!

Kuljen Unkarin kulttuuri-instituutin ohi ja julkisivun laajuisten ikkunoiden takaa näkyvät värikylläiset taideteokset houkuttelevat minut astumaan sisään. Taiteilija Paula Holopaisen näyttelyteksti kertoo teossarjan ”Pestin puolelta” syntyneen Budapestissä kesällä 2004, kun hän nautti kaupungin kaduilla kiertelemisestä ja maalasi vaikutelmiaan. Holopainen kaivoi äskettäin teokset pinoista ja huomasi niiden olevan edelleen ajankohtaisia ja tuoreita. Eikä vähiten meille katsojille. Maalaukset kertovat meille oman tarinansa. Ne voisivat kuvailla Budapestiä tai mitä tahansa muuta paikkaa.

Minulle hetken inspiraation toteutus on kuin roiskauttaisin kasan väriä maalauspaperille. Sitten ryhdyn sekoittamaan värejä mieleni mukaan. En jaksa hieroa asioita päämäärätietoisesti, vaan teen sen mikä sillä hetkellä tuntuu houkuttelevimmalta. Nautin siis itse tekemisestä, en pyri tekemään teoksestani taloa tai tyttöä, vaan mieltäni kiehtoo jokin ennen näkemätön tai uusi.

Tuoreen idean inspiroimassa kirjoitushetkessä on paljolti samaa kuin maalaushetkessä: sen hetkisen tunnelman ja mielialan kuvailu sekä niiden tuoma tyydytyksen tunne.

Toisaalta sanaton värien käyttäminen tuntuu terapeuttisemmalta kuin kirjoittaminen. Ja kun seison taidemuseossa suuren värikylläisen maalauksen edessä, haluaisin uppoutua teoksen väreihin, syödä ne tai kiehnätä itseäni suureen väripintaan.

Kirjoittaminen on aina erilainen prosessi. Kirjoittajalla on ehkä maalaria suurempi halu päästä yhteyteen ja kommunikoida toisen ihmisen kanssa, saada vastakaikua tarinalleen. Hän haluaa tulla ymmärretyksi oikein, kenties varmistella sitä sanoillaan.  Väreillä pelaaja ottaa suuremman riskin. Hän ei voi tietää mitä toinen kokee nähdessään taulun. Toisaalta kukaan ei pysty myöskään sanomaan taiteilijalle mitä hän on tavoitellut teoksessaan vai onko mitään. Innokkaat taidekriitikot sen sijaan ovat sitäkin hanakampia sanoittamaan väriluomukset. Toisaalta maalauksen taakse on helpompi piiloutua tunteineen.

Säveltämistä voi verrata maalaamiseen. Toki laulujen lyriikoitakin. Muistan Juice Leskisen sanoneen kerran, ettei hän halua kertoa mitä on sanoituksillaan tarkoittanut, jokainen ymmärtäköön ne omalla tavallaan.

Olin taannoisena elokuun lauantaina kuuntelemassa Pelle Miljoonaa. Kun hän oli laulanut Martin Luther Kingiä muistelevan kappaleen, hän sanoi: palataanpa tähän päivään eli vuoteen 1979. ”Pelko ja viha (kaupungin kaduilla)” –kappaleen soundit ja erityisesti sanat tuntuivat edelleen yhtä ajankohtaisilta. Sitten kiiri ”Olen kaunis, olen rohkea, olen vapaa, syntynyt voittamaan ….” uhmakkaasti pitkin Kontulan kesäisen Kelkkapuiston rinteitä ja muistin elävästi, kuinka epävarma murkkumieleni sai rohkaisua Pellen teksteistä.

Tänään kun kirjoitan tätä blogia, otsikoi Metro-lehti aivojen reagoivan eri tavoin Beatlesiin kuin Vivaldiin. Eli aivot prosessoivat sanoitettua musiikkia eri kohdassa kuin instrumentaalimusiikkia. Sanat ottavat ehkä ylivallan. Musiikin professori toivoo artikkelin lopussa, että vastaavien tutkimusten avulla saataisiin tulevaisuudessa selville, millainen äänimaisema toimisi parhaiten työtehon lisääjänä. Minä sen sijaan en usko, että sellaista voisi löytyä. Olemme kaikki uniikkeja, joten koemme ja tunnemme ympärillämme olevan maailman ja siinä tapahtuvat asiat aivan eri tavoin. Parasta työtehon lisäystä olisi mielestäni tämän erilaisuuden salliminen ja hyväksyminen kaikkialla elämässä, myös työpaikoilla.

Päivi Tolonen

Luovan työn varjopuolista

(julkaistu 28.7.2013)

Ohitseni kulkee visuaalisesti kiinnostava hahmo. Hyvin leikattu pitkähkö polkkatukka heilahtaa tuulessa, sen sävy helmeilee auringon valossa. Vaatteen linja korostuu vartalon liikkeen voimasta ja puseron kirkas punainen sävy vangitsee katseen.

Olisiko tämä näky pitänyt valokuvata?

Mutta se ei näyttäisi samalta kameran linssin takaa. Entä maalata tai piirtää? Tämä idea kuulostaa paremmalta; silloin saisin leikkiä hiusten sävyjen ja kutrien kurvien kanssa niin kauan kuin haluaisin. Valokuva on aina passiivinen taideteos, kohde hallitsee tallentamista, joten prosessi on enemmänkin teknisesti rajaava kuin luova.

Nyt katua pitkin lipuu moottoripyörä. Salskea kuljettaja mustassa asussaan on kuin kasvanut kiinni pyöräänsä. Lantion ja jalan kaari peittyy mustaan nahkaan ja seuraa pyörän linjoja. Moottoripyörä on designia parhaimmillaan, kromiputki kiiltelee auringossa.

Motoristeissa on varmasti aimo annos narsismia, ohiajavaa pyörää kääntyvät katsomaan useat muutkin päät. Toisaalta, kumpi on katsoja, kumpi katseen kohde? Pyörän kypärän takaa on hyvä tarkkailla ihmisiä. Mieleeni palaa lapsuus: kuinka isommat tytöt jäivät tuijottamaan haaveellisina ohikaasuttaneita Yamahoita kotikaupunkini kaduilla.

Nyt tarvittaisiin jo videokameraa. Mutta siinäkin linssi piilottaa tunnelman ja hävittää aidon silmän luoman katuperspektiivin.

Pitäisikö minun ryhtyä myymään pääsylippuja terassilleni vakuuttamalla ihmiset: Täällä koette autenttisia taide-elämyksiä. Jaan teille korvanapit ja kun jotakin mielenkiintoista ilmestyy näköpiiriin, sanon: ”hep, katsokaa oikealle”. Tämä siksi, jottei katseen kohteena oleva ohikulkija häiriintyisi ja lakkaisi käyttäytymästä luonnollisesti. Kameran esiin ottaminen pilaisi viimeistään tunnelman joten se on ehdottomasti kielletty.

”Ongelmani” ei rajoitu esteettisten elämysteni tallentamismuodon löytämisen vaikeuteen. Jo yksinkertaisen tekstin tuottaminen on joskus kiven alla. Ei siksi, etteikö aiheita tai ideoita löytyisi, vaan siksi että niitä on liikaa ja kaikki ovat muistikirjassani. Sieltä niiden tietokoneelle vieminen on minulle joskus äärimmäisen työlästä. Tai sitten en saa niistä selvää, koska olen kirjoittanut ne haltioituneen kuumeisessa vihreä tee -humalassani. Jos siis joku haluaa käydä läpi keittiönkaapillisen muistikirjojani, siitä vaan!

Sitä odotellessani haaveilen, että joku loisi sähköisen muistikirjan. Siis Ipadimaisen tallennusalustan, johon voisin kirjoittaa sähköisellä kynällä kuin muistikirjaani konsanaan. Kun sivu olisi täynnä, se tallentuisi automaattisesti ja avaisi tilalle uuden puhtaan sivun. Näin toteutuisi a) käsin kirjoittamisen terapeuttinen terveellisyys, lihasten liike on yhteydessä tunteisiin b) käytännöllisyys ja ajan säästö; teksti muuttuisi nappia painamalla Times New Romaniksi c) kulttuuriperinnön tallennus: nyt ei muistikirjoja tarvitsisi enää etsiä kaappien pohjalta. Kaikki olisi tallella, sekä kirjoittajan omalla autenttisella käsialalla että selkeällä kirjasintyylillä d) nuoriso säilyttäisi käsin kirjoittamisen taidon ja yo-kirjoituksetkin voitaisiin hoitaa tarkastajien riemuksi edelleen käsin.

Saisinkohan tästä keksinnöstäni patentin?

Ainakin voin nyt kulauttaa kolmannen teekannuni rippeet helpottuneena kurkkuuni. Todistin taas kerran itselleni, että kun vain ryhtyy kirjoittamaan vaikka aidanseipäästä, siis tällä kertaa kirjoittamisen vaikeudesta, syntyy paperille aina jotakin säällistä ja hyvällä tuurilla uusia ideoitakin.

P.S. Menin kahvilasta suoraan koneen ääreen ja kirjoitin tarinan puhtaaksi. Ensimmäiseen versioon kului noin 20 minuuttia, enkä edes vilkaissut muistikirjaa kuin ensimmäisten rivien kohdalla: käsin kirjoittamisen fyysisyyden loistaviin puoliin kuuluu, että kirjoitettu jää myös muistiin.

Päivi Tolonen