Liisa Enwald, kirjallisuustyöläinen ja Elämäntarinan entinen päätoimittaja katselee, kuuntelee ja tunnustelee kirjastohuoneessaan sanoja ja säveliä sekä elämän pieniä ihmeitä.
21.2.2021
Toisessa valossa
”hän seisoo oviaukossa”. Näin alkaa Rauha Kejosen neljännen kokoelman kolmas runo. Näen siinä monia avainsanoja ja teemojen aihioita, joiden merkitys kasvaa teoksen Kukaan ei ole poissa (ntamo 2021) mittaan. Yksistään ovella seisomisesta niitä aukeaa. Ovihan on läpikulkupaikka, johon liittyy edestakaisuutta, odotusta, niin katoamisen kuin läsnäolon mahdollisuutta, pelkoakin (lapsuudessani vieraan ihmisen ilmestyminen oviaukkoon oli kauhun paikka, ja arkailin myös sitä, että itse seisoin ovella).
Ovella seisovan ihmisen kahta puolta on tyhjä tila, aukko. Sen aistii ja täyttää mielessään hiukan eri tavoin se, joka näkee seisojan ulkoapäin, kuin itse siinä seisova. Rauha Kejosen runoissa sillä, kummasta on kysymys, ei useinkaan ole merkitystä, sillä nähty ja kokija menevät yhteen samoin kuin monet muut vastakohtina pitämämme asiat.
Myöhemmin samassa runossa sanotaan:
– –
kesä on ohi
kirkkaudessaan koko taivas
veressään joka pihlaja
kuulee nyt menneitä keskusteluja
outoja vuosia edestakaisin
Useimmin kertautuvia teemasanoja ovat ne, jotka liittyvät aukkoon (avaamiseen, aukioloon) ja kirkkauteen (valoon, aurinkoon). Kirkkauteen voi kadota, mihin viittaa Kejosen edellinen kokoelma Katoamisen kirkkaus (Kirjokansi 2017), ja nytkin voi häipyä johonkin paljastavaan, mutta samalla katoamisen totuttu merkitys tyhjentyy, kuten teoksen nimikin sanoo: kukaan ei ole poissa. Hänet voi unohtaa (vain) muistaakseen hänet jälleen, ja jos ollaan hautajaisissa ja ruumis on poissa, hän onkin täällä, kulkee ”halki katettujen pöytien” ja hyräilee. Vastaavasti, rakkaan ihmisen lähdettyä, voi ”katsoa taivasta sen hetken jälkeen/ ja vähää ennen sitä/ kun ei vielä ollut/ saapunut” ja havaita: ”toinen valo, toinen”.
Toista valoa lienee myös se, ettei jähmety totunnaisten vastakohtaisuuksien vankeuteen, vaan oivaltaa niiden vähittäisen liukumisen toistaan päin. Tuo liu’unta näkyy Kejosen runomuodossakin: lähes kaikki välimerkit puuttuvat, säkeet solahtavat toisiinsa ja säkeenylitykset vihjaavat useaan asiaan yhtä aikaa. Lähes systemaattisesti poisjätetty kieltosana saa niin ikään verbin viittaavan vähintään kahtaalle. Kun runo loppuu: ”- – elämää ei pidetä epäonnistuneena, muuttuu onnistuneeksi/ tiedä/ mitä tekevät”, tiedä-sanan voi lukea sekä ”en tiedä” -ilmauksena että käskymuotona. Tämä tihentää ilmaisua, joka ulkoa katsottuna vaikuttaa hyvinkin väljältä ja ilmavalta, osin kepeältä ja leijuvaltakin, vaikka teemat ovat raskaita.
Toisiinsa solahtavia vastakohtia ovat muiden muassa lähellä ja kaukana, täällä ja poissa, liike ja paikallaan olo, tosi ja valhe, tuttuus ja tuntemattomuus sekä minä ja sinä.
– –
tuijotan taaksenne
en enää kuule mitä kysytte minulta
olen niin lähellä silloin
Ja:
yksin yhteydessä
minä unohdin sinut
muistaakseni
sinut
takaisin
Teoksen vaikuttavimpiin kuuluu sen ainoa proosaruno, joka alkaa: ”ihmiset tulevat kuin laskuvarjot taivaalta, ne jotka tulevat, kaikki eivät tule koskaan, vaikka istuisin heidän kanssaan joka aamu saman pöydän ääressä – -”. Runon muodossa ja rytmissäkin näkyy myös teemoissa korostuva edestakaisuus, tuttuuden tuntemattomuus ja tuntemattomuuden tuttuus. Usein muulloinkin nimettömät, osin tai kokoaan näkymättömät hahmot menevät ja tulevat, poistuvat ja jälleen palaavat. Vaikka he tuntuvat erilaisilta, he ovat lopulta sama, mitä korostaa myös kirjan kansikuva, jonka pohjana on Teisai Hokuban teos Kaunotar lumisella laiturilla.
Samuuden ja erilaisuuden yllätyksenkin voi kohdata siinä toisessa valossa, jossa kukaan ei ole poissa.
Runojen sävy on paikoin sakraalinen, jopa julistava, mikä on tuttua Kejosen aiemmista teoksista. Myös Jumala kohdataan ja häntä puhutellaan. Mutta ihmisiin liittyvä läsnä- ja poissaolon keskustelu koskee häntäkin:
kaipaan aina jonnekin
missä en ole
sinä Jumala kuljet minussa
paikkaan, jossa
sinä olet
missä sinä olet
onneksi et kerro sitä minulle
Aiemmin myös proosaa ja draamaa julkaisseen Kejosen uusi kokoelma näyttää kuitenkin myös hänelle uuden kirjoitustavan, jossa pinnan ilmavuuden ja aukkoisuuden alta avautuu odottamattomia ovia ja läpivalaistuu maailmoja. Siellä kohdataan kirkkauden ja edestakaisuuden lisäksi muisti, uni, hiljaisuus, särkyminen ja putoaminen, ero ja kuolema, kaipaus ja suru – joka on erään runon mukaan ”suurta ja vapauttavaa niin kuin/ metsässä olisi laaja niitty – -”. Sille niitylle voi lukija lähteä rauhassa kävelemään.
6.2.2021
Runon ja sanan iloa
Muistatko, milloin lumouduit ensimmäisen kerran runoriimeistä? Minulla se tapahtui laulujen myötä jo ennen lukemaan oppimista, ja sen jälkeen tutustuessani Aku Ankkaan (joka 1950-luvulla oli osittain riimitetty) tai Mika Waltarin Kieku ja Kaiku -runoihin. Rakastuin sanoihin ja tavuihin, niiden yllättäväänkin liittoutumiseen toisten sanojen ja tavujen kanssa, ja pian aloin soinnutella myös itse, alkuun vähemmän järkevällä tavalla: ”Oi aamun kirkas aurinko, / sa Luojan luoma sana, / on kukkanurmes kedolla / kuin tuvan vesihana…”
Kun runoudessamme siirrytiin hissukseen sidotusta muodosta vapaaseen rytmiin, oli vielä paikkoja, joissa mitta ja riimit säilyivät. Laulut tietysti, sekä lastenkirjallisuus, johon Kirsi Kunnaksen 1956 ilmestynyt Tiitiäisen satupuu toi oman kiehtovan lisänsä. Pöytälaatikkoon riimittelivät ne, jotka eivät oitis omaksuneet uutta runokieltä. Kustantamoihin he kolkuttelivat usein turhaan, mutta nykyisin soinnuttelu on antanut yhä selvempiä paluun merkkejä.
Viimeisin löytöni tällä saralla on Leena Sainion, helsinkiläisen runoilijan, laulajan ja kuvataiteilijan Rapuooppera (Enotone 2021). Se kasvattaa häpeämättä pienestä suurta, leijuu sanailottelujen mukana ja ennen muuta ihmettelee, niin lapsen kuin vähän aikuisemmankin silmin ja korvin. Runopondinnan kohteeksi tulee milloin ajattelu, kuunteleminen tai oma paikka, milloin taas muutos ja muutto, oikean ja väärän asetelma tai eläinten olemus.
Yhtenä tavoitteena on innostaa lapsia omaan tekemiseen: lukemaan, kirjoittamaan, laulamaan, esittämään oopperaakin (jonka pienoislibretto kirjassa on) tai yksinkertaisesti vain nauttimaan sanoista, niiden eri merkityksistä sekä mahdollisuudesta niitä muunnella ja yhdistellä. Mitä kaikkea irtoaisi vaikkapa korvasärystä, kuminauhasta tai jalkapuusta. Ja miten se, minkä tajuamme jotain tarkoittavan, tarkoittaakin samalla jotain vallan muuta. Näitä ihmeitä kirja avaa samalla kun raaputtaa itsestäänselvyyksinä pitämiemme asioiden pintaa.
Käypä teos myös pienestä kirjallisuuden oppikirjasta, sen tietolaatikoissa kun saavat lyhyet esittelynsä muiden muassa aforismi, typografia, oodi, haiku, tajunnanvirta, ooppera ja aseeminen kirjoitus. Näistä annetut esimerkit innostavat kirjoittamaan lisää. ”Kaktuksen tuska on ilmeinen, kun se istuu omien piikkiensä päälle” (aforismi), ”paperikasat / mieluummin värikynät / kuin kylmä ruutu” (haiku). Mutta vaikka ruudusta varoitteleekin, kirja on myös kiinni ajassa: google ja Wikipedia tulevat tietopankkeina tutuiksi. Ja onpa mukana aivan perinteistäkin kasvatushenkeä, kun ”Oodi uonnolle” -runo loppuu näin:
Vettä, lämpöä, valoa
me kaikki tarvitsemme,
ja hyvää hengen paloa
suuriksi kasvaaksemme.
Loitsuista esimerkkinä annetaan runo, jolla voi häätää pois koulukiusaamista. Soisin näiden karkotussanojen runon tulevan laajempaan käyttöön:
Laula lierot loitommalle
iske ilkeät ikehen,
tuuppaa pahikset perästä.
Virneet vedä viistommiksi
kiusaajalle kissanviikset,
korpinkynnet raakkujalle.
– –
Lopussa laulatetaankin sitten ”päivä paremmaksi”, jotta ”koulu sytyttäisi/ opin tielle kirkkaat valot”.
Pari vuotta sitten Leena Sainiolta ilmestyi esikoiskokoelma Särmää serenadissa (Pesä 2019). Se otti kantaa muun muassa syrjäytyneiden osaan. Vailla tärkeää sanottavaa ei ole myöskään uusi kirja: hienovaraista sapiskaa saa eläinten vangitseminen ja pyydystäminen silkkaa juhlintaa varten. Rapuoopperan libretossa osat kääntyvät päälaelleen – mutta miten, sitä en tässä paljasta. Kannattaa avata kirja siltä kohden, laulaa se ooppera, miksei myös kirjoittaa siihen lisää – ja antaa vaikkapa auringon säestää esitystä, mihin viitataan teoksen osassa ”Universumin mysteeri” valonhehkuisen kuvan kera.
Yleensäkin runoilijan piirtämät ja maalaamat kuvat säestävät tekstejä, joilla on pääpaino. Välillä nähdään visuaalisia runoja, kuten se, jossa huilunsoitosta muodostuu hauskasti kiemurtava kuvio. Sitähän sopii lukea lapsille vaikka huilun säestykselle – tai, ellei huilua ole paikalla, lapsi voi runon kuullessaan sen kuvitella. Mielikuvituksellahan ei ole rajoja.
Omasta lapsuudestani muistan, miten halusin aina jatkaa satua, kun aikuiset lukivat sitä ääneen. Ja olin kiitollinen siitä, että koulukirjoissakin oli paljon myös kuultavaksi sopivaa. Runon loppusoinnuista tuli sittemmin hyvä apu mieleenpainamiseen, ja vieraat kielet tarttuivat lorutteluista helposti päähän. Aikuistuessani en ehkä enää verrannut Luojan sanaa vesihanaan; runot järkeistyivät, mutta samalla voi kysyä, menettivätkö ne jotain.
26.1.2021
Paikan henki
On paikkoja, joiden väkevään kokemiseen vaikuttaa outous ja tuttuus yhtä aikaa; ne ovat kuin yhdistelmä salaisuutta ja mitä kohtikäyvintä ilmeisyyttä, syvältä viiltävää muiston ja unen totta. Tähän havahduin taas kerran, kun jouduin uuden esseeni tiimoilta selvittämään erääseen lapsuuskaupunkini paikkaan liittyviä faktoja. Mutta niistä hiukan tuonnempana.
Elämäntarinakursseillakin kehotetaan usein etsimään ja kuvaamaan kirjoittamalla perusmaisemaa, joka vaeltaa elämänmittaisesti mukana ja tulee myös sinne, minne sen ei pitäisi. Olemme ulkomailla – ja hups, äkkiä näemme merkin jostain jota katselimme jo ennen kuin osasimme edes puhua. Merkit ja merkitykset, siinä semiotiikan tutkimuskohde, mutta myös psyko- ja sosiologia tekevät niistä päätelmiään, samoin kuin niinsanottu uusi maantiede. Se tutkii, miten muistojen paikat rakentuvat uudelleen nykyisyydessä. Ajan ja paikan voi haistaa, kuulla ja maistaakin. Ellei näin olisi, emme voisi löytää uudelleen kadonneeksi jo luulemaamme.
”Kun muistamme aikoja ja paikkoja, muistamme itsemme”, toteaa Leena Krohn Tribar-kirjassaan ja saa maisemantutkija Pauli Tapani Karjalaisen pohtimaan pitkään ajan, paikan ja minuuden suhdetta artikkelissaan ”Aika, paikka ja muistin maantiede” (1997). Ajan, paikan ja minuuden kolmiyhteydestä ei voi erottaa mitään, ilman että kokonaisuus hajoaa – ja tuo kokonaisuus on meidän ominta todellisuuttamme.
Sitä kokonaisuutta yritin jäljittää yhdessä nyt jo lakanneen Elämäntarina-lehden ensimmäisistä numeroista, kun olin oivaltanut, ettei muistissa lineaarisesti kulkeva tarinamme ole pelkästään sitä, mille tietoisuutemme luo selväpiirteiset kasvot. Kirjoitin eräästä lapsuuskaupunkini rantapolusta, joka kuului yhtä hyvin uneen kuin valveeseen, ja vuosien varrella tuo muistelus muuntui aina kulloisenkin mielen ja uudelleenjulkaisuajatuksen mukaan. Nyt aiheesta on tulollaan alkuperäistä paljon laajempi essee.
Mutta perusmaisemastani siinä on epäilyksittä kyse. Sen tietää myös toistuva uneni, jossa kävelen metsäistä joenrantaa. Kuta syvemmälle tiheikköön joudun, sitä kirkkaammaksi käy maisema, mutta ei sillä tavoin selväksi ja tarkkarajaiseksi, kuin kohde ulkopuolelta yleensä nähdään, vaan sisältä säkenöiväksi; tunnen, että siinä on yhä enemmän latausta. Olen yhtaikaa itseni katsojana ja kulkijana. Aistin rantapolun jatkuvan ja jatkuvan, kunnes lopulta aistin vain salaisuutta, ja niin tiheästi, että tapahtumasta ja sen henkilöistä on vaikea saada selvää. Joku kumppani minulla siellä kuitenkin on, ehkä Elvi-täti. Selvältä näyttää myös se, ettei sitä tietä koskaan pääse loppuun asti, vaan se katkeaa aina, kun jokin salaisuuden osa yrittää paljastua.
Ehkä joskus salaisuus aukeaa ja pääsen perille. Ehkä. Unen, kaikkien unien perustunnelma on ilmaistavissa juuri tuolla sanalla. Ja silti uni voittaa väkevyydessään kaikki muut kokemukset.
Katja Seutu, joka on tutkinut Antti Hyryn teosten muistia ja maisemaa, puhuu itsestä liikkuvana maisemana. Minän maailma kaikkine muistinmaisemineen muuttuu jatkuvasti olleessaan suhteessa muihin maisemiin, jotka nekin ovat liikkuvia. Näin itse kunkin oma maisema on kuin hölläporttinen puutarha, jonka voi rajata ympäristöstä juuri ja juuri. Muisti tuo sen nykyhetkeen jonkin merkin avulla, niin ettei siirtymää muistin todellisuuteen aina edes huomaa. Mutta oleminen on täyttä, vahvaa ja syvää, kun muisti paikantuu nykyhetkeen, sen ääneen, hajuun, makuun, maisemaan.
Miten sitten mieleeni syöksähti viime viikolla miltei arvaamatta muuan toinen paikka kotikaupungistani? Unohtanut en sitä ollut, sillä muistin sen lapsen kielelle hankalasti sopivan nimenkin, johon aikuisten puheessa lyöttyi ylimääräinen vokaali. Esseessäni se vilahti vain sillä tavoin, että eräs isäni kuoleman jälkeen pidetyn remontin työmies oli sieltä kotoisin. Ateljeekriitikkoni, jonka sukujuuria on tuossa samaisessa kaupungissa, havahtui kuitenkin outoon nimeen ja pyysi minulta tuon parakkikyläksi kutsumani alueen tarkempaa paikannusta. Jostain se mieleen solahti, sillä muistelin ohittaneeni sen ainakin kerran kenties potkukelkassa tai lapsenrattailla istuen. Synkältä se oli vaikuttanut ja juuri niin tumman-kiehtovalta kuin paikkaan liittyvä uni parhaimmillaan – tai pelottavimmillaan. Tuttu ja vieras. Perinpohjin outo ja mitä syvimmin tosi. Toistuviin uniin se ei, toisin kuin joenrantatie, ollut tullut, mutta pieni virike sai paikan hengen äkkiä lennähtämään esiin lähes kauhistuttavan kutsuvana.
Miksi en muistanut paikalla käymisestä mitään selväpiirteisempää? Auttoiko asiassa edes valokuva, jonka serkkuni siitä lähetti? Se oli julkaistu Panu Pulman ja Oiva Turpeisen teoksessa Pikkukaupungin unelmia. Kajaani 1906–1971 (1994). Nyt pyöritän kuvaa käsissäni ja katson tasaista kuutiota muistuttavien hökkeleiden riviä. Niitä on viisi, ne näyttävät pieniltä ja niiden voi kuvitella kuvaa otettaessa jo slummiutuneen. Slummiasumiseen niitä ei ilmeisestikään ollut tarkoitettu, sillä kuvan yläpuolelta luen, että ne ovat Ruotsin lahjoitus sodan runtelemaan kaupunkiimme.
Oudon nimensä tuo talorivi (tai joidenkin lähteiden mukaan rivitalo – vaikkei tuota sanaa taidettu vielä 1940-luvulla juuri käyttää) oli saanut sen syntyyn vaikuttaneiden miesten etunimien alkukirjaimista; se oli NEMRO (kansan suussa Nemmoro). Ja talokokonaisuus oli purettu jo 1952, joten kovin tarkasti minä tai ikätoverini emme voineetkaan sitä muistaa.
Unen ja syvämuistimme tarkkuus on kuitenkin aivan toisenlaista kuin valvetilan. Siihen kuuluvat monet kysymykset, mutta sen voi kokea unen ja runon varmuudella: ” – – Onko se ’alue’ tai ’tila’ sinun tuntematon maasi,/ kukaan ei voi oottaa sitä pois./ Se on käsittämätön ilon lähde./ Se on suurempi kuin runon/ mutta runous on sen kieltä.” (Sirkka Selja, kokoelmassa Mahdottomuuden ylistys, 2005.)
11.1.2021
Ole kiinnostava tai kirjasi katoaa
”Hyytävä tarina”, ”huikea kuvaus nykyhetkestä”, ”viiltävä katsaus”, ”veret seisauttava tapahtuma”, ”teräksenkova kertomus”, ”pökerryttävä kokonaisuus”, ”huikaisevaa analyysia aikamme ilmiöistä”. Näillä sanoin puffataan uutuusteoksia – eikä pelkästään mainoksissa, vaan kulttuurisivuilla kirjan tai kirjailijan esittelyissä, siitä riippumatta, onko tuo hyytävä tarina jo ilmestynyt vai julkistetaanko se vasta parin kuukauden päästä.
Sanojen on oltava raflaavia ja lauseiden lukijaa pysäyttäviä, jotta puffi tai otsikko saisi klikkauksia ja kirja ostajia. Mahdollisimman dramaattisen asian kertominen tai edes vilauttaminen takaa nykyisin myös kiinnostavuuden, joka sana on viime vuosina muuntunut sisällöltään. Johannes Ekholmin romaanin Planet Fun fun (2020) mukaan se tarkoittaa ”huomioarvoa, jännitystä, jippoa, eli toisin sanoen yllätystä”. Huomiotalouden aikaahan elämme, ja se vaikuttaa myös sanojen sisältöihin. Elämyskin jo lähes kaikkialle levinneenä lienee tuon talouden lapsi.
Kirjakauppias ilmoittaa haastattelussa: ”Nostamme kirjoja hyllypaikoille esille niiden kiinnostavuuden perusteella. Jos kirja on kiinnostava, toki se on meillä esillä.” Sopii kysyä, millä tavoin haluttu tuote on kiinnostava, ja ke(i)tä se kiinnostaa. Tietysti mahdollisimman monia! Muuta selitystä ei myyntipolitiikassa varmaan tarvitakaan. Mutta jos lähdettäisiin laatu- eikä määräarvioista, olisi eriteltävä, mitä kiinnostavuudella tarkoitetaan kunkin teoksen ja lukijayksilön tapauksessa. Jos jotain kiinnostaa räppärin runokokoelma, toista retkeilykirja ja kolmatta filosofinen teos, hajonta on jo melkoinen. Monia kiinnostaisi myös se kirjallisuus, jota alan myyntipisteistä ei enää löydä, kun on luotettu vain yleiseksi luultuun kiinnostavuuteen.
Vai kirjailijan kiinnostavuusko onkin kyseessä: hänen elämänkäänteensä, selviytymistarinansa, painonsa nousut ja laskut? Elämme henkilökultin aikaa. Jo vuosikymmen sitten kustantajat tunnustivat markkinatemppunsa: syksyllä päätetään, kenestä uutuuden julkaisseesta nyt tehdään Se kirjailija, ilmiöitä kun on osattava myös rakentaa. Yksi taattu rakennuskeino on haastattelu. Vielä pari vuosikymmentä sitten sillä ei ollut juuri asiaa kulttuurisivuille. Nyt henkilöjuttuja on siellä pääartikkeleina, ennakoimassa teoksen tulevaa arvostelua tahi osana kritiikkiä. Toisaalta joissain kriitikkokoulutuksissa edelleen tähdennetään arvostelujen olevan kulttuurijournalismia, joka on vastustuskykyisintä taiteen henkilöitymiselle. Onko se, sopii itse kunkin kulttuurijournalistin tai sivun ylläpitäjän myös omalla kohdallaan kysyä.
Toimittajat ovat tunnustaneet, että tarkoitus on saada sivuille uusia, nimenomaan nuoria lukijoita. Tavoite ei yllättäne, kun ajattelee, mihin vaikeuksiin perinteinen lehdistö on ajautunut digitaalisuuden hallitessa lukemistakin. Klikkausten saanti edellyttää yleensä sisältöä, jossa teosten uutis- ja kohuarvo peittoaa sen esteettisen arvon, johon ennen luotettiin. Tämän kehityksen näki Tommi Melender jo 2013: ”Kritiikit ovat usein rutiinisuorituksia. Kuvaillaan kirja ja nostetaan joku pikkuasia, joka ei ole edes kirjallisesti perusteltu”, vaan ”jokin uutisarvoinen asia”. Ja kun uutispainotteisten juttujen pituutta lisäävät vielä kookkaat kuvat, ei ihme, että perinteisten kritiikkien – siis sellaisten, joihin ei sisälly tai oheistu haastatteluja – tila kapeutuu ja yhä useampi vastailmestynyt teos saa luvan vain kadota.
Uutisarvon voittokulku on sidoksissa siihen, millä vimmalla journalistisuus on tullut kulttuurisivujakin hallitsemaan. Erään kulttuuritoimittajan mukaan se tuo ”kirjat ja kirjallisuuden keskelle päivittäistä uutisvirtaa” ja arvioi niitä ”tiettynä hetkenä tietyssä sosiaalisessa, henkisessä ja yhteiskunnallisessa tilanteessa”. Tämä vaikuttaa tietysti myös kriteereihin; enää ei teosten ansioita juuri tarkastella niinsanotussa ikuisuusperspektiivissä, kirjallista perinnettä ja kaanonia vasten.
Kun härkäviikot ovat syksyllä kipinöineiden kirjamarkkinoiden hiljaista aikaa, laskin taas kerran huvikseni, tosin varsin pienellä otoksella, arvostelujen kriittisiä sanoja. Nyt olivat ykkösinä vetävyys, mukaansatempaavuus ja koukuttavuus, tyylin rentous, liikkuvuus, helppolukuisuus, viihdyttävyyskin (jolla tuskin vielä 1990-luvullakaan olisi ollut kehuissa paikkaa). Lisäksi kiitettiin ”kielen kaunista soljuvuutta”, ”tarinoiden ihanuutta” ja ”tarinan voimaa”, ”lauseiden jalokivimäistä välkkyvyyttä” sekä sitä, että kokonaisuus oli upea, lumoava tahi siinä vaikutti polte. Ei yllätä, että nuo aikamme tunne- ja elämyskeskeiset kukoistussanat ovat levinneet jo kritiikkeihinkin.
Kauniimpaa tietysti, että korusanoin kiitetään kuin teilataan niillä kyynisillä tavoilla, jotka jäivät leimaamaan moitearvioita viitisenkymmentä vuotta sitten. ”Hän julkaisi esikoisromaanin. Miksi?” jäi kiertämään esimerkkinä niiden laadusta. Kriteerinä käytettiin myös jutun pituutta: lyhykäisimmissä teos tyrmättiin, pisimmissä sitä analysoitiin perusteellisesti, mikä viestitti myös, että tämä kannattaa lukea, vaikkei mukana ollut yhtään suoraan kehuvaa sanaa.
Nykyisin pituutta tuo kulttuurijuttuun kohteen kiinnostavuus siinä uudessa merkityksessään, jota tässä esittelin. Ja siinä on suuri osuus henkilöbrändillä, jonka rakentamista kuulemma taideyliopistossakin jo opetetaan. Ketään ei mahda enää kiinnostaa julkisuudessa viihtymättömän kirjailijan tasaisen tavallinen elämä.
Mitä jos kuitenkin kiinnotuttaisiin vielä vanhanaikaisestikin: sivuutettaisiin kirjailija ja perehdyttäisiin teoksen syvimpiin, jos usein myös piileskeleviin sisältöihin. Niistä voi nimittäin kiehtovasti koskettua ja yllättyä, juuri siksi, ettei niistä etukäteen melua pidetä.
27.12.2020
Joulun vierestä
Joulun vieressä ollaan nyt kalenterinkin mukaan, olihan toinen joulupäivä eilen. Tosin nyt, kuukauden 27. päivän osuessa sunnuntaille, vietetään kirkossa kolmatta joulupyhää, joka ennen vuotta 1774 kuului virallisestikin kirkkovuoteen. Neljäskin joulupäivä oli, viattomien lasten päivä.
Nyt en aio kuitenkaan puhua ajallisesta vieressäolosta, vaan siitä, miten ”oikeassa” joulussakin saatetaan tieten tai tiedottomasti sivuuttaa jouluaihe. Se on vähän samaa kuin, että laulaa ”nuotin vierestä”, monen hyväkorvaisen mielestä väärin, mutta tavalla, jossa ja jonka ympärillä on paljon tilaa.
Koronapandemia teki vuoden 2020 joulusta erilaisen monella tapaa, mutta tämän yleisen poikkeavuuden ohessa on hyvä miettiä myös niitä yksilöllisiä ”jouluttoman joulun” tapoja, jotka ovat kuuluneet meistä monillakin tähän vuoden pimeimpään aikaan. Osaltaan ne voivat olla harkittua vastaääntä liian kattaviksi ja stereotyyppisiksi kehittyneille joulurituaaleille ja -unelmille, mutta myös osin ihmisen tietämättä ja tahtomatta ne voivat alkaa ja jatkua, osoittautua sitten niin antoisiksi, ettei entisenlaiseen jouluun tee mieli palata.
Jotkut meistä unohtavat tahallaan tai tahattomasti perinteiset jouluruoat. Miksi ostaa tai valmistaa pöytään kinkkua, laatikoita, rosollia ja ”väskynäsoppaa”, kun mieluisammilta tuntuvat vaikkapa paistetut silakat, läskisoosi ja kasviskeitto. (Itse muistan ”juhlineeni” erästä nuoruuteni yksinäistä joulua lämmittämällä pussikeiton.) Päiväkahvilla ei välttämättä tarjota torttua, täyte- ja piparkakkua, vaan särpimeksi riittää hyvin normaalin pullapitkon pala tai voileipä. Stressiksi asti ei jouluaterioiden valmistelu silloin tule.
Suklaarasiatakaan ei osteta sulostuttamaan kahvi- tai lukuhetkeä, vaikka niitä lokakuun lopusta asti ruokakaupat pursuavat. Jos sellainen paljastuu lahjapaketista, sen voi panna hyllylle odottaaan kierrätystä. Ja mitä lukutuokioon tulee, teos ei välttämättä ole mikään syksyn sesongissa palkituista tai ilmestyneistä, vaan vaikkapa jokin klassikko, edellisvuosien piiloon jäänyt julkaisu tai jouluun miltään osin liittymätön tietokirja.
Lahjojen antamisesta tiedän jo luopuneen varsin monen, erityisesti lapsettoman perheen vanhemman tai yksin elävän. Ja joulukortteina lähetetään yhä useammin taide- ja maisemakortteja tai muita sellaisia, joissa eivät esiinny enkelit, kuuset, tähdet, tontut tai pukit. Tärkeämmäksi kuin kuvan jouluisuus koetaan se, että ylipäätään muistetaan ystäviä.
Monien jouluun kuuluu olennaisesti työ. Ansiotyötä on pakko tehdä niiden, jotka osuvat tehtaissa, sairaaloissa tai muissa laitoksissa pyhävuoroon, mutta yhtä lailla töitään tekevät tutkijat, kirjailijat ja taiteilijat. Kun takaraivossa kutittaa esiinpääsyä odottaen uusi analysoitava asia, romaani, runo tai maalaus, ei väliä sillä, tarttuuko toteutukseen arkena vai pyhänä. ”Muista pyhittää lepopäivä” -käskyn voisi mielestäni muuntaa kehotukseksi pyhittää ja juhlistaa päivä tekemällä jotain joka tuottaa sydämen iloa. Sellaisena se virkistääkin, eikä rajaa työ- ja loma-ajan väliin ole pakko vetää.
Joulustereotypioistamme sitkeimpiä lienee se, ettei jouluna pitäisi olla yksin. Onneksi sekin alkaa vähitellen himmetä, mutta vielä se elää ja aiheuttaa ahdistusta. Tämän päivän Helsingin Sanomiin Anna-Stina Nykänen oli kirjoittanut yksinäisyydestä pitkän jutun, joka alkaa näin: ”Kohta se on jo ohi. Vuoden pahin yksinäisyys. Se iskee aina jouluna, kun on paineita olla onnellinen.”
Olla onnellinen, niin, tai vähintään iloinen. Joulunahan sen onnen uskotaan kukoistavan, tai siitä vähintään unelmoidaan, vaikka tiedetään myös sen särkymisen mahdollisuus. Muuan tuttavani ei kestä kuulla joululaulujakaan, kun muistaa jo aikaa sitten edesmenneen isänsä rähjänneen nimenomaan jouluisin humalapäissään. Jouluihin kuuluu myös perheriitoja, aterioivien ”yhteisöjen” hajoamisia, ja tuhoisuutta. Kerran näin kokonaisen joulukuusen kynttilöineen päivineen lennätetyn ikkunasta ulos. (Onneksi tuo moisen kyydin saanut ei sentään ollut ihminen.)
Toki myös iloa löytyy, mutta osa siitäkin saattaa olla poseerausta, erityisesti someen postatuissa kuvissa. Lapsena iloa toki toivat punaiset kortit, kukat ja tonttuhiipat, lahjapaperien veikeät kuvat, jopa se, että noissa kääröistä vapautetuissa ja lattialla rypistyvissä papereissa saattoi telmiä ruokapalveluksestaan väsyneiden vanhempien jo mentyä nukkumaan.
Mutta kun alkoi kasvaa irti näistä, huomasi huokailevansa sitä, missä se onni oikein viipyy, vaikka juuri siihen piti nyt vihkiytyä. Aattona tuo aito tai epäaito ilolallatus oli pahimmillaan, joulupäivinä alkoi jo hellittää. Siinä tapauksessa, että kohtalon oikku keksi tuoda kotiin ”joululahjaksi” yllättävän matkan tai rahapulan, vakavan sairauden, kuolemankin ja sitä seuraavan surun, saattoi joskus tosin huomata myös sen, että juuri pettymyksestä, surusta ja siihen liittyvästä rakkaudesta koitui salainen, mutta sitä syvempi ja kestävämpi riemu. Muodiksi levinneellä sanalla onnellisuus sitä vain oli lähes mahdoton kuvata.
”Tuijotetaan pimeyttä ja kuunnellaan hiljaisuutta”, kirjoitti jouluksi eräs ystäväni. Eikä nähnyt siinä mitään pahaa. Omanlaistaan rauhoittumista vain.
Ja onhan se joulu, perinteinenkin, vieressä sentään. En halua turhentaa sitä tällä saarnallani. Ikkunalla palaa kynttelikkö, tähdet hehkuvat saapuneissa korteissa ja ikkunan takana metsän reunassa seisoo korkea kuusi.
17.12.2020
Etäopetuksen esihistoriaa
Etäopetuksen hyöty- ja haittapuolista on näinä korona-aikoina keskusteltu jo lähes väsyksiin. Kun asia on tuttu omaltakin opetusuraltani, päätin palata sen juurille ja muistella, miten kaikki alkoi. ”Esihistoriassa” ei kuitenkaan tarvitse mennä kuin viime vuosituhannen alkupuoliskolle, jolloin lähiopetusta antava koululaitos natisi meillä vielä uutuuttaan, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa pyöri jo omana bisneksenään opiskelijain ohjaaminen kirjeitse.
Ruotsiin kirjeopetus tuli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, ja sieltä saadun mallin mukaan Suomeenkin synnytettiin keväällä 1920 Kansanvalistusseuran Kirjeopisto. Tiedetään, ettei sitä koskaan virallisesti perustettu, mutta alkuun se pääsi muutamien kurssien voimin. Ensimmäinen opiskelijakin muistetaan; hän oli erityisesti fysiikasta kiinnostunut paimiolainen pienviljelijä August Pyölniittu, jolta on jäänyt elämään muun muassa toteamus, että menestyksen avain on hiki. Fysiikan lisäksi opisto kurssitti alkuaikoinaan liiketoiminnassa, sähkötekniikassa ja käytännön aineissa. Yleissivistystäkin jaettiin Kansanvalistusseuran toimintaohjelman mukaisesti, ja pian kirjeitse saattoi suorittaa myös kansa- ja keskikoulun sekä lukion oppimäärän. Kun alkuvaiheesa oppilaita oli vain kuutisenkymmentä, opisto laajeni nopeasti, kunnes se oli maamme suurin oppilaitos.
Ikäisissäni ja heitä vanhemmissa tapaa yhä ihmisiä, jotka kertovat suuresti hyötyneensä Kirjeopistosta ammentamistaan opeista. Niiden saaminen liittyi aikaan, jolloin paperipostitse tapahtuva kirjeenvaihto oli muutenkin voimissaan. Se viive, joka syntyi luonnollisesti suorituksen lähettämisen ja vastauksen välille, ei juuri haitannut, sillä nopeampia kaukaa viestimisen välineitä ei monia ollut puhelimenkin kuuluessa vain vauraimpien talojen varusteisiin.
Itse en Kirjeopistossa opiskellut, mutta siellä opettamisen aloitin 1970-luvulla. Sinne oli yhteistyössä Nuoren Voiman Liiton kanssa kehitetty myös luovan kirjoittamisen opetusta. Runoilija Väinö Kirstinä, joka kuului maassamme tuon oppialan pioneereihin, oli rakentanut kymmenen opetuskirjettä käsittävän Sanataiteen kurssin. Ensin hän opetti sitä itse, mutta oppilasmäärän kasvaessa tuli kasvattaa myös opettajistoa, ja niinpä minäkin löysin itseni sieltä.
Työtä sai tehdä omalla ajalla kotona – etänä, kuten nykyisin sanottaisiin –, ja se minulle kirjallisuuden jatko-opiskelijana sopi hyvin. Kun elettiin, paitsi paperikirjeiden myös lähettien aikaa, opiston lähetti haki oveltani kuhnkin opintokirjeen tehtäväsuorituksiin laatimani vastauksen ja toi samalla uudet opiskelijain kirjeet. Palautteen pituudeksi oli suositeltu noin puolta sivua, mutta vähitellen luovuin siitä ja kirjoitin niin pitkästi, kuin kussakin tapauksessa parasta oli. Paperia tarvittiin paljon, sillä vastausten kopiot piti ottaa niin opistoa kuin itseä varten. Kun lähellä ei ollut kopiokoneita, digilaitteista puhumattakaan, monistus tapahtui hiilipaperilla, jota työnnettiin kaksi arkkia kirjoituskoneen telalle valkoisten paperien väliin. Oppilaitten arkeille sai, Kirstinän sanoja käyttääkseni, ”ohuita lyijykynämerkintöjä, jotka on helppo pyyhkiä pois”.
Aina keskustelu ei rajoittunut tehtäväpalautteisiin, vaan monien kanssa kehkeytyi syvempi kirjeenvaihto, joka saattoi kurssin päätyttyä jatkua vuosia, jopa vuosikymmeniä. Sellaiseksikin se joskus kääntyi, että kurssin oppilaana aloittanut arvioi lopulta opettajan tekstejä, kunnes noita rooleja ei enää ollut, vaan ystävystyttiin ja tavattiin myös kasvokkain.
Monelle maaseudun yksinäiselle kirjoittajalle, vangille tai sairaalan potilalle, kontakti palautteiden antajaan oli ainoa, missä saattoi ylipäätään tavata toisen saman asian harrastajan. Tuolloin oli vielä myös niitä, joiden oli salattava kynäily perheeltäänkin. Niin lähellä olivat sotienjälkeiset uurastusvuodet, että niin kirjoittamista kuin lukemista pidettiin pahimman lajin laiskuutena tai kylähulluutena. ”Olis eres kunnon juappoo, vaan kun sen vaan noita värssyjä kirijutteloo”, kertoi muuankin isäntämies pohjalaiskylällä puhutun.
Kun Helsingin Neljännellä linjalla toiminut opisto siirtyi Orivedelle 1990-luvulla ja sen nimi muutettiin Etäopistoksi, muistelin joskus nostalgoiden vanhoja aikoja. Samanlainen kaiho saattaa suuntautua ylipäätään paperille kynäiltyjen tai mekaanisella koneella naputeltujen kirjeiden aikaan. Etäistä kommunikointiako se? Väitän, että usein syvyysulottuvuudessaan läheisempää kuin someen tai sähköpostiin huitaistu viestittely. Tästä olen tälläkin palstalla jo kirjoittanut, joten jääköön tämä huokaisu tähän.
Itse en kovin nopeasti halunnut hypätä sähköiseen viestimiseen. Suosin paperikirjeitä vielä silloinkin, kun enimmät kollegani opettivat meiliteitse. Mitä se työ olisi videoyhteyksillä, sitä eivät hekään ehtineet kokea, ennen kuin Etäopisto lakkautettiin. Mutta kyse oli vain yhdestä opistosta, ja kirjoittamisen verkko-opiskelu elää sen jälkeenkin yhä useammin muodoin.
Kun Kansanvalistusseuran Etäopiston vuonna 90-vuotisantologialle mietittiin nimeä, taisin ehdottaa sitä, mikä siitä sitten tuli: Etäällä on lähellä. Tuo 2010 ilmestynyt teos on ollut lähteenä myös tässä blogissani, ja sen sisällysluettelosta voi päätellä jotain siitä, miten opiskelun ovat kokeneet niin oppilaat kuin opettajat: ”Uskaltaa, yrittää, luottaa”, ”Näkymätön ikkuna ihmisyyteen”, ”Kirjoituspöytä kaikkialla”, ”Ahaa-elämyksiä aikuisiällä”, ”Ei koskaan punakynää”, ”Opettaja oli paras kannustajani” ja ”Mitä etäopiskelua se muka oli?”.
3.12.2020
Uutta näkökulmaa kirjoittamiseen ja sen tutkimiseen
Hyvä kirjoittajakumppani, oletko koskaan tiedostanut, että kirjoittaminen on myös tätä: kynän rapinaa tai näppäimistön näksätystä, paperin rypistymistä ja haavoittavuutta, tuolin ja takapuolen kontaktia, suhinaa, puhinaa ja huhhuttelua? Minä en ole. Tai olen kyllä kokenut tuon kaiken olemukseni jollain tasolla, mutten ole katsonut sitä varsinaiseen kirjoittamiseen kuuluvaksi, toisin kuin ankaraa ajattelua, tekstin suunnittelua ja sen lajiluokitusta jo etukäteen, kriittistä pohdintaa siitä, tuotanko hyvää kirjoitusta ja kuinka paljon se vaatii hiomista jälkeenpäin.
Kirjoittajakursseilla olen tottunut siihen, että tekstit, useimmiten jo etukäteen valmistetut, monistetaan ja jaetaan ryhmälle, niiden lukemiseen käytetään muutama tovi ja sitten aloitetaan niiden arvosteleva käsittely, joka ohjaa työstämään tekstiä entistä valmiimmaksi ja paremmaksi. Yleensä tämä ja kritiikin kuuntelu lutviutuu huomaamattoman luontevasti, tai ainakaan toisille ei paljasteta tilanteen synnyttämiä pettymyksiä, vertailuja ja kateuksia tai vähintään hämmästelyjä, kun kuullut arviot ovat menneet ristiin. Joskus se kuitenkin kärjistyy ikäviin tapahtumiin, joista muutamat ovat vaatineet jopa sairaalakäynnin. Niistä nyt enempää kertomatta totean vain, että perinteisen näkemyksen mukaan kirjoittaminen on pohjimmiltaan yksinäistä (vaikka ryhmässä toisinaan ollaankin), ankaraa työtä, joka leijuu irrallaan kirjoittajan ruumiista ja materiaalisista oloista.
Näillä käsityksillä on nykyisin myös kyseenalaistajia, kuten Julia Cameron ja Natalie Goldberg, joiden kehittämiä kritiikittömän kirjoittamisen menetelmiä on jo pitkään käytetty meidänkin kursseillamme. Viimeisin haastaja on Emilia Karjula, jonka väitöskirja Sommitellut muusat – rituaali ja leikki luovan kirjoittamisen prosesseissa ja kirjoittajaryhmän toimissa on tieteellisenä tutkimuksenakin erikoinen yhdistäessään luovan kirjoittamisen tutkimista kokeilevaan etnografiaan. Paitsi että se on, tekijän omien sanojen mukaan, leikittelyä muusan kanssa, se umpeuttaa kuilua vapaasti luovan ja tutkimuskirjoittamisen välillä.
Aineistona ovat ne havainnot ja haastattelut, joita väittelijä on tehnyt kokoamassaan kirjoittajaryhmässä 2010-luvulla. Hän kertoo havainnoinnin tapahtuneen suurelta osin ”tutkijan silmänurkassa, katseen rajoilla, kirjoittamisen sisällä”. Siinä, kuten ryhmäläisten kirjoittamisessakin, jaettu etsiminen ja hapuilu, ennakoimaton eksyminen ja sivupoluilla kuljeskelu astuu varmojen vastausten sijaan. ”Väitöskirjani ei ole matka ei-tietämisestä tietämiseen, vaan sarja törmäyksiä, pysähdyksiä ja liikkeellelähtöjä – epäröinnin, eksymisen, sietämisen ja sietokyvyn venyttämisen mahdollinen tulos”, tutkija sanoo.
Hän näkee myös luovan kirjoittamisen olevan ”luonteeltaan pysyvästi keskeneräistä, liikkuvaa, maailmaan kietoutunutta ja maailmaa aina uudelleen ja aina tilapäisesti asettelevaa”, ”toisiinsa kytkeytyvien järjestysten ja suhteiden verkostoa”, prosessuaalista, tulemista enemmän kuin olemista. Kirjoittaminen on ruumiin liikettä ja tekemisen rytmiä, sellaista joka ei hylji kynästä, käden liikkeistä, kirjoituspaikasta tai sen äänistä tehtäviä havaintoja. Niitä on ryhmän istunnoissa jopa nauhoitettu ja arkistoitu, mikä on samalla ollut esiintymistä arkistolle: ”Tuotamme sille esitystä kajahtaneesta, nauravaisesta ja outoutta juhlivasta kirjoittajuudesta.”
Esiin pääsee niin ikään kirjoittamisen sekä–että-luonne. Sitä voi lukea teoksen kielestäkin. Edellä siteeratussa lauseessa näkyy ’kajahtanut kirjoittajuus’, ja kajahtaneisuuden voi tulkita sekä ääniefektiksi että (luovaksi) hulluudeksi. Pilke silmäkulmassa lienee laadittu myös 4. luvun otsikko ”Yhdessä kirjoittavat ruumiit”. Kyse on sekä toisten läsnäolon luomasta taikapiiristä, sen kihinästä että siitä aaveenkaltaisuudesta, joka syntyy, kun jokin uusi ja arvaamaton astuu ryhmää inspiroimaan liikuttaessa ”mitä jos” -tilassa, tavallisen ja erityisen, arjen ja pyhän rajoilla.
Taikapiirin voi Karjulan mukaan tosin luoda myös yksinään kirjoittava ympärilleen, elää rinnakkaistodellisuuksissa ja kokea tekstin toimimisen omana muusanaan. Kirjoittajaystäväni, ehkä olet myös perinteisen kirjoitusnäkemyksen vallassa ollessasi kokenut tämän samoin kuin sen, että tekstin imu vetää sinua vääjäämättä ja kynäsi kirjoittaa ikään kuin itse, vie kehittämääsi tapahtumaa haluamaansa suuntaan.
Vaikka tutkija repäisee itsensä irti tekstipaja- ja -kritiikkikeskeisestä koulutuksesta, niin että lukija voi jopa kuulla erkaantumisen rasahduksen, hän ei äkkijyrkästi tyrmää niitä, vaan suo niillekin olemassaolon ja toivoo, että kehitettäessä opetusmenetelmiä otettaisiin entistä enemmän huomioon myös luovan kirjoittamisen prosessuaalisuus, jatkuva tuleminen ja ”tarkoitukseton nautinnollisuus”, joka voi vallata kirjoittajan lumouksen tavoin.
Ja vielä, kirjoittaja, mikäli olet ollut pajoissa ja piireissä, niissä perinteisissä, olet taatusti kokenut myös sellaisen yhteyden ainutlaatuisuuden: edes väliaikakahveilla ei välttämättä puhuta samoista mistä kotona, vaan sukelletaan kohti syvyyttä, yllätystä ja kummallisuutta. Aina sitä tuntua ei herätetä niillä leikinomaisilla keinoilla, joita Karjulan teoksessa suositellaan, vaan ne tulevat luonnostaan, meille kirjoittaville, kun vain tohdimme irrottaa otteemme liiasta tuttuudesta ja loikata kokeilemaan jotain aivan muuta.
21.11.2020
Elämäntarinaa yhteistuumin
Marraskuussa kaksi vuotta sitten lapsuudenystävykset Pirjo Heikkinen ja Hanna Tolonen aloittivat yhteisen muistelemisen ”todenteolla”, vaikka hankkeen siemeniä oli kylvetty jo 2012. Puuha tuntui hauskalta, ja sitä jatkettiin sekä suullisesti että koneen äärellä ensin kummankin kotona, lopulta Hannan koneen ääressä, Misu-kissan työtä avustaessa ja ”fiiliksen mukaan, hyppien, heiluen ja pomppien asiasta toiseen”. Tietty johdonmukaisuus työtä kuitenkin on kannatellut, sillä sisällykseen aihepiirit on jaoteltu selkeästi ja lukijaa palvellen.
Tavoitteena oli valmistaa lasten ja lastenlasten iloksi yhteinen elämäntarinakirja lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta 1960-luvun pienviljelystiloilla. Ja nyt työ on valmis. Pari viikkoa sitten sain käsiini yli 300-sivuisen teoksen Kaksi kyläluutaa.
Nimi tuli siitä, miksi äidit näitä innokkaita kylässäkävijöitä kutsuivat. Mutta sen voi ajatella myös ilmentävän sitä, mitä ystävykset kotikylälleen Kajaanin Koutaniemelle tekevät: ”luutivat”, s. o. perkaavat ja analysoivat sen historiaa, maantiedettä ja ennen muuta arkista työtä ja elämää Aholan ja Karkearannan tiloilla. ”Ympäristö luonnon keskellä, paikassa jossa olemme varttuneet, on osa meitä itseämme”, tekijät tunnustavat ja lisäävät: ”Emme koe tarpeelliseksi mennä halailemaan puita saadaksemme niihin yhteyttä, näköhavainnot riittävät meille vallan mainiosti.”
Ja näköhavaintoja kirja tarjoaa. Lisäksi mukana on tuhtia asiatietoa niin maamme kuin koululaitoksen rakennemuutoksesta 60- ja 70-luvuilla sekä kulusta kohti hyvinvointiyhteiskuntaa. Paitsi tietopankkina teos palvelee myös kansa-ja perinnetieteellisenä aineistona.
Asiatiedot eivät pitkästytä, kun niiden lomaan on ujutettu kuvauksia arjen tilanteista, kuten siitä, miten hiiri hiipi yöllä nukkujan suuhun, kuumemittari särkyi tai lehmät hyppivät keväisin laitumelle. Kylän eriskummalliset eläjät, kuten kulkukauppias Nyyssönen ja ”Tolos-muori”, saavat omat herkulliset jaksonsa, samoin se, miltä maistuivat hiihto- ja uintiretket tai mitkä olivat kotien ulkopuolella tärkeitä paikkoja. Muistetaan ainakin Seurantalo, kylän vanha koulu, kauppa-autokin, mutta ennen kaikkea maitokoppi, jonka punamultaiset seinät pitivät sisällään monia tarinoita. Yksi maitokopin tehtävistä oli toimia aikansa yhteisöllisenä keitaana.
Vähitellen moderni tekniikkakin saapui arkea helpottamaan. Saatiin pulsaattoripesukone, jääkaappi ja pölynimuri, viestintää, viihdettä ja harrastelua varten puhelin, ”töllötin” ja tussikynä. Sisävessa tosin pysyi kummallisuutena, jonka saattoi tavata lähinnä vain kaupunkikäynneillä. Hannan isän ensimmäiset autot virittävät tarinoita, siitäkin, miten kirves ja kanki piti olla aina mukana siltä varalta että tie pettää, ja lentokoneessakin jo istuttiin, vaikka matkailu rajoittui sukulaisvierailuihin. ”Mölytoosa” eli putkiradio tutustutti niin uutisiin kuin ajan iskelmiin ja niiden esittäjiin. Mutta sen äärelle myös pyhäisin hiljennyttiin kuuntelemaan jumalanpalvelusta. Kodin perintönä molemmat kirjoittajat saivat lepopäivän kunnioituksen, vieraanvaraisuuden ja halun auttaa toisia.
Tilojen pihapiirit, sisustukset ja ruoat kuvataan tarkasti. Tutustutaan solokkusankkoon, hantuukipeittoon sekä halkolaatikkoon, joka yleensä oli emännän istuin. Kirjat olivat työille tärkeitä, ja niitä luettiin iltaisin peiton alla taskulampun valossa. Kirjan kirjoittamisen ideakin jo muhii, mikäli Pirjon päivyrimerkintää on uskominen: ”Tänään aijon kirjoittaa kirjan, en satukirjan vaan aivan muunlaisen jos se onnistuu kirjoitin aiheena matka kuuhun – -.” Päiväkirja- ja kirjepätkät värittävät kokonaisuutta samoin kuin valokuvat ja kartat. Onpa mukana pitkähkö katkelma myös Hannan isän sotapäiväkirjaa.
Tuon ajan koululle ja koululaitoksen murrokselle, johon kuuluu peruskoulun tulo, on omistettu peräti 60 sivua. Näytetään täyteen ahdettuja kouluautoja, ruokatunteja sekä tietysti sitä, mitä oppitunnit tarjosivat. Kouluterveydenhuoltoon kuuluivat vielä säännölliset läpivalaisut ja tuberkuloositestit. ”Tippatädit” ja äksyilevät hammaslääkärit saavat esittelynsä. Hämmentäväkin kokemus oli siirtyminen 30–40 oppilaan kyläkoulustan kaupungin suureen opinahjoon. Välituntileikit ovat katoavaa kansanperinnettä, jota kirja valaisee. Kavereiden kanssa yleensä viihdyttiin, kiusaamista ei ollut.
Kielen verevyyttä ja iloa on yllin kyllin. Sitä kuvastavat jopa lehmille annetut nimet, kuten Jeeri, Meppu, Mönttinen, Hela Puukko ja Yläpihan Iskevä. Hauskasti kuvailevia verbejä on paljon. Virkata suoputetaan, kötöstellään nukelle vaatteita, rönötetään pulpetissa. Kirjan lopussa on selityksin varustettu luettelo nykylukijalle kenties oudoista sanoista, sellaisista kuin lantala, pänikkä, pääläri, rante, tanahua ja tappityttö. Yksittäisilmauksissa kajahtaa Oulujärven seudun kainuulaismurre, vaikka kokonaisuus on yleiskielinen.
Luin kirjan siksikin niin innokkaasti, kun siinä pulppuilevat muistot liittyvät omaan elämäntarinaani. Toinen kirjoittajista on kolmas serkkuni ja hänen kotitilansa ukkini mummola. Sinne menimme mekin, neljännen sukupolven edustajat, aina lomilla, ja siellä sai tutustua lehmiin, kanoihin ja kissoihin. Samalta kylältä keräsin opiskeluaikanani myös paikannimiä.
Kaksi kyläluutaa sai kaiken kaikkiaan toivomaan, että muutkin lapsuusystävykset, koulutoverit, serkukset tai sisarukset ryhtyisivät yhteiseen muisteluun ja – vaikkeivat kirjaan asti pyrkisikään – huomaisivat, miten nautinnollista moinen puuha voi olla.
8.11.2020
Noita, nokaton auto ja Kultainen nuoru(u)s
Isä kuuntelee pienestä mustasta Telefunkenistamme Kalle Kustaa Korkin seikkailuja. Noteeraan sen kahden oven takaa ja huudan: ”Paa latio kiini, paa äkkiä!” Ja isä tottelee. Hän on jo oppinut, että alan itkeä ja pitelen korviani, kun kuuluttaja ilmoittaa jakson päätökseksi hitaalla ja möreällä äänellä: ”Jatku-uuu huo-men-naaa.”
Toinen kauhu, joka liittyy radioomme, koskee Kullervo Linnan hittivalssia ”Ei kultainen nuoruus jää unholaan”. Tosin Linnasta enempää kuin hiteistäkään en vielä 1940-luvun lopussa tiedä mitään, mutta sanoista sitä enemmän. Laulajahan laulaa: ”Se kultainen nuorus jää unholaan”, ja unholaan jääminen on surullisinta, mitä tiedän. Kuulen siis ei-sanan myönteisenä – ”se” – ja jäämisen samoin. Aikuisena tiedän, että laulajalta – Olavi Virralta tai joltain häntä varhemmalta? – uupuu aspiraatio kahden vokaalin (jä)ä – u(nholaan) välistä. Nuorus jää siis väistämättä unholaan. Mutta mikä ”nuorus”? En kuule nuoruudessa myöskään kahta u:ta ja miellän ”nuoruksen” nuoreksi ihmiseksi, tytöksi. Se sekoittuu jossain satukirjassa näkemääni ikiunta uinuvan prinsessan kuvaan.
Niin vahvaksi kasvaa tuon laulun pelko, etten anna isän kuunnella edes uutisia. Jos hän yrittää sitä minulta salaa, tajuan sen kuitenkin ja kiljun: ”Paa latio kiini, paa oikein tiukatti!” Onneksi tuo vaihe ei kestä pitkään, ja uskallan taas antaa radion kuulua. Sen puhe tulee Helsingistä, ja ajattelen, että Helsinki on radion sisällä, siellä, mistä vilkkuvat ikään kuin kaupungin valot. Ja soittaahan Helsinki välillä ihan hyvää. Erityisesti pidän ”Kesäillan valssista” Nekalan tyttökuoron laulamana. Markus-setää seuraan, mutta en satukuunnelmia, sillä peikkoja ja möriseviä ääniä saattaa tulla sieltäkin.
Myös satukirjoissa on paljon pelottavaa: mörköjä, noitia, jättiläisiä, pahoja haltioita. Vaikka nautin siitä, että joku aikuinen lukee minulle, alan kammoksua satuja, joissa voi kohdata jonkun noista olennoista. Nautinkin eniten tarinoista, joissa eläimet, tontut tai muut kiltit kaverit seikkailevat, ikään kuin normaalissa maailmassa. Aikuisena opin, että sellaisia sanotaan puolisaduiksi, Mielikirjoihini kuuluu Göstä Knutssonin Pekka Töpöhäntä -sarja, mutta siinäkin tulee kerran vastaan Vuorenpeikko. Jotain kissahenkilöistä kutsutaan sillä nimellä, mutta sitä en ymmärrä, vaan takerrun peikkouteen ja alan itkeä, vaikka minulle lukeva isä rauhoittelee: ”Kissoistahan tämä vain on.” Lukeminen on keskeytettävä, kyseinen Töpöhäntien osa pantava piiloon. Isä vaihtaa käteensä toisen kirjan ja pitää minua edelleen sylissään. Se tuntuu hyvältä – aivan samoin kuin isän muisteleminen isänpäivänä ja milloin tahansa muulloin.
Kotini oli turvallinen, rauhaisa paikka, jossa sain yllin kyllin aikuisten hellyyttä. Tosin siellä sattui myös sairastumisia ja kuolemantapauksia, jopa niin paljon, että 13-vuotiaana saattelemani Elvi-täti oli perheen seitsemäs lähtijä. Isän menetin viiden vanhana, jo aikaisemmin, kuin Vuorenpeikko-kissasta kertova kirja otettiin piilostaan. Ja meillä usein vieraileva ambulanssi rinnastui kammoamiini kuvitelmaolentoihin myös ilkeästi ujeltavan äänensä takia.
Varhaisista menetyksistä lienee johtunut sekin, että äiti alkoi ylenmääräisesti suojella minua. Ennen koulun aloitusta en saanut poistua minnekään pihastamme, jota ympäröi korkea lankkuaita. Myös juoksu ja hyppiminen, jopa ääneen nauraminen kiellettiin, sillä kaikki ne saattoivat ennustaa jonkun kuolemaa. ”Vaara vaanii joka paikassa”, oli äidin lempilause. Ja vaaroja vaarojen perään aloin havaita ympärilläni kaikin aistein. Pelkäsin jopa paperitehtaan pilliä, joka neljältä kuulutti päivän työt päättyneiksi. Mutta kammottavin kaikista oli paloaseman ulvova ääni, kun kaupungissa pidettiin paloharjoituksia sotien jälkeen. Itkuni ujelsi kilpaa sen kanssa, eikä paljonkaan lohduttanut aikuisten tokaisu, että kyllä möly maailmaan mahtuu.
Autoja en pelännyt, sillä niistä, sen harvan kerran kun niitä kadulla kulki, lähti vain lempeä hyrinä. Kammosin kuitenkin linjureita, joiden etuosasta oli poistunut pitkä, eteenpäin työntyvä ”nenä”. Uusi ilmestys sai nimen Nokaton auto ja ahdisti minut itkemään aina kun vilahti talomme ohi. (Mitenhän olisinkaan kauhistunut nykyisiä busseja, joiden nokattomuudesta nousee vielä kaksi sarvea.)
Houkuttauduin muistelemaan lapsuuspelkojani luettuani lehtiartikkelin siitä, miten lapsia oli vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten varoiteltu joutumasta onnettomuuksiin: syvässä järvivedessä tai kaivossa vaani Näkki, möröt hiippailivat pimeillä teillä, kiroilija sai odottaa päähänsä putoavaa kuumaa kiveä. Suomalais-ugrilaisen kansanuskon mukaisesti myös tontuilla ja haltioilla peloteltiin. Minun luokseni möröt ja muut pahat olennot tulivat muuten vain, osana sitä selkäpiissä tuntuvaa kuva- ja äänimaailmaa jossa elin. Mörkö asui yhtä hyvin vastapäisessä talossa, jonka kellarissa harjoitteli iltaisin soittokunta, kuin joessa, jonka vielä valjastamattomista koskista tukit vyöryivät alas. Tonttuja en säikähtänyt, mutta parrakasta joulupukkia kyllä, sen jälkeen, kun minut kerran istutettiin sen karheanuttuiseen syliin.
Satukirjojen kuvista kavahdin Helga Sjöstedtin tarkkoja mutta kiemuraisia piirroksia – sen sijaan Maija Karman samettiseen ja iloiseen pensselinjälkeen olin ihastunut. Oudointa oli näin jälkikäteen ajatellen, että painoin mieleeni kummankin kuvittajan nimet, samoin kuin monien kirjailijoiden: Knutssonin Töpöhäntien lisäksi pidin Marjatta Kurenniemen ja Kaija Pakkasen teoksista. Olisiko kirjastonhoitajatätini opettanut, ettei kirjassa ollut tärkeää vain sisältö ja kirjan nimi, vaan kirjailija.
Mutta tärkeintä kaikesta on se, että kirja, sisälsi se satuja, puolisatuja tai jotain muuta, ei unnuta vain pehmeisiin unelmiin, vaan tuo esiin myös elämän marraskuunharmaat ja mustat puolet. Niitä peikkoja ei lopultakaan tarvitse pelätä, vaikka ne ensin säikäyttävät painajaisiin asti. Peikot kuuluvat elämään ja tuovat siihen syvät äänensä. Kun Orivedellä opettaessani kirjoitin kollegani Soili Perkiön kanssa musiikkinäytelmän, yksi sen henkilöistä oli vuorenpeikko Mumilius Möhkö, jonka suusta kajahteli ikiaikaisia viisauksia.
”Lapsena tuntenut murheita en …”. Mikä valhe, voisin nyt kommentoida lapsena kammoamani valssin tekijälle. Mutta murheineen, kammotuksineen kaikkineen lapsuus on meidän. Se on tehnyt meistä sellaisia, kuin nyt olemme. Eikä ole jäänyt unholaan.
30.10.2020
Mittarit avoimessa tilassa
Juoksen sinne ja tänne, en löydä paikkaa, sellaista, johon voisin edes hetkeksi laskea tavarani ja jonka tuntisin omaksi. Niin juoksevat muutkin, säntäilevät, härnäävät siinä rynnistelyjen lomassa toisiaan, lyövät kirjoilla tai puhelimilla päähän, välillä heittäytyvät patjojen superloneille – kas tässähän pystyy huilaamaan, tai ei sittenkään: aina on syöksähdeltävä eteenpäin, vaikka se käytännössä onkin sitä, mistä lasten liikennelorussa varoitetaan: ”Ristiin rastiin kanan lailla/ ryntää, ken on mieltä vailla.”
Mieltä vailla, niin. Ihmisen mieltä ei isommin tarvittane, kun ranteessa, sormessa tai taskussa on tekoäly, joka laskee askelet. Yli kymppitonnin menevä luku on hyvä, siitä kone kiittää. Ja kun se on mukana jo täällä, avoimessa ja onnellisessa oppimistilassa, se myös mukana pysyy. Eikä se edes omasta halusta taskuun tule, vaan isompien määräyksestä, sillä kaiketi jo päiväkodissa lapsilta tulisi muuttaa numerosarjoiksi sitä ominaisuutta, jota aktiivisuudeksi sanotaan. Luvuin ilmaistu tuloshan näyttää eksaktilta, mutta pötkii vain pintaa pitkin; syvemmällä ymmärtämisellä on oma elämänsä, joka ei mittauksiin mahdu. (”Kasvun harha: enemmän on paremmin.” Markku Envall.)
Mittauksista saati älykoneista ei herra Orwell tainnut liiemmin puhua kuvitellessaan vuotta 1984, mutta kylläkin siitä, että meitä seurataan, isoveli valvoo. Nyt, lähes 40 vuotta myöhemmin, meitä valvovat robotit ja algoritmit. Meidät pelkistetään numerosarjoiksi, jotka kertovat, paitsi askelluvut, myös paino- ja työtehoindeksimme. Ja tämä pannaan alkamaan jo ennen kuin lapset siirtyvät ”avoimiin oppimisympäristöihin”. Kaikkialla tämä ei ole vielä toteutunut, onneksi, mutta se vaara on, ja usea kasvatusoppinut on jo siitä älähtänyt, jos kohta myös puolustuksen puheenvuoroja on kajahdellut.
Yhden vahvaäänisen puolustuksen luin pari viikkoa sitten sanomalehdestä. Sen olivat laatineet alan kokemusasiantuntijat – eivät kuitenkaan oppilaat (anteeksi: oppijat), vaan heidän opettajansa. En halua kieltää heidän kokemuksensa arvoa, hämmästelin vain sitä positiivisten trendisanojen määrää, joka kirjoitukseen oli kasattu: puhuttiin kodinomaisuudesta, toiminnallisuudesta ja itseohjautuvuudesta, hyvinvoinnista sekä viihtyvyydestä, joka oli huippuluokkaa. Olipa mukana sellainenkin ilmauskummajainen kuin oppimisen omistajuus.
Ironia on siinä, että opiskelu tulisi mieltää ”kivaksi” lojuskeluksi tai seikkailuksi, samalla kun mitataan suorituksia esimerkiksi juuri askelmäärin. Ja syntyyhän niitä askelia jo siitä, että etsii seinättömässä hallissa paikkaa, jossa voisi edes hetkeksi keskittyä, sulkea korvansa hälyltä ja silmänsä vilinältä. Sellaista mittaajaa, joka tunkeutuisi aivojen sisään ja lukumäärittäisi siellä syntyvät uudet oivallukset, ajatukset ja suunnitelmat, ei ole keksitty ainakaan vielä, eikä toivottavasti keksitäkään. Toisaalta se voisi laajentaa nyt varsin yksipuolisesti mielletyn aktiivisuuden sisältöä.
Loin kirjoitelmani alkuun kauhuskenaarion. Silti en kiellä, että uudenlainen oppiminen voisi joille kuille sopia. Vapauttaahan se vähintään siitä vankilasta, joksi pulpetissa kuunneltava kateederiopetus saatetaan tajuta. Mutta ujolle ja introvertille lapselle, jollainen itsekin olin (minkä ääneen tunnustaminen ei kylläkään sovi aikamme suorituskuvioihin), se on painajainen. Sellaiselta tuntui jo koulunpiha, kun sinne ensi kertaa astelin. Moista meteliä, juoksuvilinää ja teutarointia en ollut ennen kokenut.
Luokassa opettaja sentään hiljensi huutosakin. Pulpetteihin piti asettua ehdottoman äänettömästi, ja läksyä koskeviin kysymyksiin sai vastata vain seisaaltaan pulpetin vieressä. Kurilla ja häpeällä koulittiin, enkä väitä, että se olisi kokonaisuutena ollut nykyistä parempi menetelmä. Pienestäkin rikkeestä joutui nurkkaan seisomaan tai, mikä vielä pahempaa, arestikoppiin. Siinä oltiin kaukana avoimesta oppimistilasta, mutta päästiinhän pian taas pihalle purkamaan leikkeihin pahaa mieltä ja juoksemaan – ilman aktiivisuusmittaria. Pihalle puikahtaminen oli pakkokin, sillä välituntien vietto sisällä kännykkää näpelöiden oli tuon ajan opettajille mahdoton kuvitelma (paitsi etteivät he kännyköistä, edes mittarittomista ja älyttömistä, olleet ikinä kuulleetkaan).
Kaiken mitattavuus, numeraalisen suorittamisen ja niinsanotun elämänhallinnan oppiminen on syvässä ristiriidassa sen kanssa, mitä sanotaan avoimuudeksi, tuoksi vapauden heijastumaksi, jonka toteutumisen kalpeita kuvia väliseinättömät työ- ja oppimisympärisöt ovat.
Moisissa valtakunnissa oloni olisi yhtä painajaismaista kuin avokonttoreissa, sillä niiden aukaisemaan vapauteen tai avaraan ajatteluun en voi uskoa. Vetoapua saan filosofi Gaston Bachelardilta (1884–1962), joka Tilan poetiikka -nimellä* suomennetussa kirjassaan tunnustaa suosivansa pesää, simpukankuorta, nurkkaa ja piironginlaatikkoa. Näiden sopukoiden näennäisestä ahtaudesta aukeaa hänelle ulottuvuuksia, joihin ei juuri muuten voi päästä: ”Kaikki mikä on pikkuriikkistä avaa maailmaa – ja tämä portti on ahdas jos mikä.” Rainer Maria Rilke, Bachelardille tärkeä runoilija, kirjoittaa: ”Ei linnuntila, jossa siipi vie,/ se tila ole, joka hahmon antaa./ Vapaana leijut – etkä löydä rantaa,/ pois itsestäsi johtaa ilman tie.- -”
*Tilan poetiikan (La poétique de l’espace,1958, Nemo 2003) on suomentanut Tarja Roinila ja siihen sisältyvät Rilken runot käänsin minä.
18.10.2020
Lukuvirheiden lume – ja lumo
Olen vaihtanut työpaikkaa ja seikkailen vielä käytävien labyrintissa. Kesken alkujännityksen yritän tavata ovista uusien kollegoitteni titteleitä. Yhdestä kyltistä luen: PÄÄMINISTERI. Kas kummaa, tämähän tuntuu jo juhlalliselta, ellenkään nyt ihan näin vahvasti hallinnolliseen virastoon uskonut tulevani. Kun sitten tarkennan katsettani, huomaan, että kyltissä lukeekin VAHTIMESTARI. Tutustuttuani vihdoin työtovereihin ilmoitan asianomaiselle kahvipöydässä, mitä ensin luin hänen ovestaan. ”Ooo, sepä hauskaa”, ilahtui puhuteltu. ”Vihdoinkin sain ansaitsemani arvonnousun!”
Sanat eivät ole yksinäisiä saarekkeita, vaan niillä on aina kavereita. Ne ovat yhteisöllisiä, voisi aikamme muoti-ilmauksella sanoa, sillä ne kantavat muassaan muita sanoja. Riimirunojen tutkijat ja itsekin riimittelyä harrastavat ovat kiinnittäneet tähän huomiota havaittuaan, että loppusoinnuksi tarjolla oleva sana herättää usein itsestään eloon riimisanan, ja tämä pätee myös muihin kuin kaikkein kliseisimpiin sointuihin (antaa – kantaa, tie – vie, koittaa – voittaa). Riimeiksi hakeutuvat yhtä hyvin vastakohdat tai niitä läheltä liippaavat sanaparit, kuten suukko ja puukko tai kuilu ja huilu. Loppusointuisen runon lukijoiden tulkintakenttää tämä avartaa ja saa tulkit tiedostamaan, ettei sanan – tai säkeen, säeparin – merkitys ole kapea, vaan siinä vilkuttaa mitä moninaisin assosiaatioiden ja sivumielteiden silmänpilke.
Sekö vie meidät myös edellä kuvatun kaltaisiin väärinlukemisiin? Freudilla on niiden synnystä oma teoriansa, mutta minä luotan hiukan yksinkertaisempiin. Miksi esimerkiksi luin eräästä runosta tähtikirkkauden tähtirakkaudeksi tai valkokaritsat valokaritsoiksi? Kirkkaus houkuttaa, ja onhan se rakkauttakin, kun tähdet kimaltavat syyspimeällä taivaalla.
Mutta entäpä nämä: ”NN sairastui [oik. rakastui] karismaattiseen mieheen.” ”Hän sai johdettavakseen upean [oik. apean] puolueen.” Ja: ”Varkaus [oik. vuokraus] onnistuu meiltä kätevästi. Myös etänä!” Rakastumistahan on sanottu mielen sairaudeksi, joten siinä virheessä ei mitään yllättävää. Ja olisiko muuatta puoluettamme kannattajineen moitittu jo niin usein apeaksi, että tuo adjektiivi vaati sijaisekseen aikamme positiivisuustrendin siunaaman upea-sanan. Tästä onkin suora tie seuraavaan virheluentaani: etävuokrausta puffaava mainosteksti lipsauttaa silmiini kielihuiputuksiinkin vihjaavan varkaus-sanan. Kieli toimii (koronasta riippumatta) sillä tavoin etänä, etteivät sanat synnytä iholle suoraan aistittavaa näpäytystä, ja siksi koko imelä reklaamisanasto voi välillä vuotaa negatiiviseen suuntaan, muuntamaan vaikka vuokrausta varkaudeksi.
Kieli liikkuu, paitsi rinnakkais-analogioin, myös vastakohdin, ja saa mielemme leipomaan hyvästä pahaa, pahasta hyvää. Muuan psykologi varoittikin mainostajia liiasta turva(llisuus)-sanan käytöstä, se kun saa lukijansa tai kuulijansa ajattelemaan myös vaaraa. Ja kun jotain kehutaan kauniiksi, mielemme salainen etsivä alkaa kuulostella, millainen se ruma sitten on – kenties se onkin juuri tämä kauniiksi kiitetty. Muraalitaideteos muuntuu moraaliteokseksi, jos siitä lukeva on jo saanut kylläksensä muraalien kehuista ja toivoo muuta. Missä on näiden kiitosten moraali, hän väärin lukiessaan kysyy.
Talvivaaran paljon porua herättäneen kipsisakan luin jo ennen viimeisimpiä kohuja kipsiakaksi. Se oli tietysti loukkaus omaa sukupuoltani kohtaan, mutta ehkä anteeksiannettava, kun muistaa, miten rumina stereotypioina velloivat psyyken syvyyksissä vanhojen satujen noita-akat ja äitipuolet. Minäkin piilotin meille aikoinaan tulleen Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -lehden piirongin piiloutuvimpaan etänurkkaan, jotta ei tarvinnut enää kohdata tuota kauhunväristyksiä synnyttävää vanhan naisen kuvaa. – Niin, mikä merkitys sillä ja sen kaltaisilla oli pitkään jatkuneeseen naisvihaan, on oma kysymyksensä, joka liittyy kieleen, akka-sanan assosiaatioihin, sananparsistakin ilmenevään: ”Akka ei oo immeinen eikä harakka lintu.”
Vanhojen merkitysten rasitteita ei sen sijaan ole sillä uudissanalla, joka alkoi kilistä silmissäni ja värittyä korvissani, kun luin eräästä kirjallisuusesseestä lauseen: ”Modernius on koekilu, jota ei ole osattu lopettaa.” Varsinaisesti puhe oli kokeilusta, mutta koekilunahan sen saattoi hyvin tunnistaa: sanana joka ei ole perinteisin merkityksin ladattu, vaan vaikuttaisi esimerkiksi runossa sattumoisin syntyneeltä – siis kokeilevalta. Synestesiani sai sanassa liikehtimään keltaiset, turkoosit ja punaiset värivilkut.
Hauskasti äänteet pomppivat myös luettuani ”johtamistaistossa” alkavan ”viimeisen kiriviikon” kivirikoksi. Kilpatilanteitahan olen aina vierastanut, joten rikoin mieluummin kauniita kiviä, jotka alkoivat punertavina kimaltaa kivirikko-sanassa. Assosiointiketjun ja muistin pohjalla kuulutti olemassaolostaan myös K.E. Kivirikko -niminen mies, jonka laatimia kasvikirjoja koulussa luimme.
Niitäkin teoksia sopii mennä lukemaan keskelle erämaata tämän virkkeen myötä: ”Perinteinen erämatkailun muoto on tietysti kirjonen lukeminen.” Kirjoittaja tarkoitti tietysti etämatkailua, näin korona-aikana. Ja totta on, että kirjan kera pääsee niin kotoa etäälle kuin raivaamaan polkua mielikuvituksen koskemattomiin erämaihin. Lukuvirhe ei ole vain lumetta, vaan sillä on mitä houkuttavinta lumovoimaa.
10.10.2020
Kirjallisuuden päivä
Aleksis Kiven päivän aattona luin uusinta Parnassoa (5/2020), ja silmään osui Savukeidas-kustantamoa lähes 18 vuotta vetäneen Ville Hytösen muistelus noista ajoista. Mukana oli kirjallisuutemme nykytilan kritiikkiä. Todettuaan, että ”[k]irjakauppojen rappio on samaa rappiota kuin kulttuurijournalismin ja kirjallisuupalkintojen rappio”, Hytönen kirjoittaa: ” Kiinnostavin kirjallisuus harvemmin voittaa palkintoja. Kahvipöytäkeskusteluun sopiva voittaa.” Ja hiukkaa tuonnempana: ”Suomalainen kirja ei ole merkittävä tekstinsä vuoksi, vaan sen merkittävyys kasvaa kirjan saaman näkyvyyden mukaan, – – Pakettiin täytyy kuulua uskottavan näköinen ja sanavalmis kirjailija – -.”
Kärjistysten takaa paljastuu oikeaa asiaa, mutta huomaan, että kiinnostava-sanaa on käytetty vanhassa merkityksessä – siinä, missä minäkin opin sen ymmärtämään. Parin päivän takaisessa valtalehdessä psykologi Maaret Kallio otsikoi kolumninsa: ”Aikaamme leimaa kiinnostavuuden puute” ja tuo esiin kiinnostavuuden muuntuneen sisällön: pelkkä asia ei enää kiinnostavaksi riitä, vaan sitä esittävän henkilön on oltava ”ennen kaikkea tyyppinä kiinnostava”, toisin sanoen vetävää, särmikästä ja dramaattista tarinaa omasta elämästään tarjoava.
Kirjallisuudesta puhuttaessa tähän voi lisätä, että sitä merkinnee nykylukijoille, tälle yhä harvenevalle joukolle, myös ”kiinnostava” proosa tai runo: avointa tai autofiktiivistä elämäkertaa, ja sen kohteen tai kokijan näkyvyyttä mediassakin. Hänestähän on helppoa tempaista kahvipöytäkeskustelu. Vielä viitisenkymmentä vuotta sitten kupposen ääressä juoruttiin naapurien avioeroista, sitten julkkisjournalismi vei niiltä tilan, ja nyt kiinnostavat (sanan nykymerkityksessä) yhä enemmän myös kirjailijat. Elämä ennen kaikkea, ja sen raflaavimmista puolista luetaan teoksista – eikä edes niistä, vaan niiden pohjalta tehdyistä haastatteluista, joita on yhä enemmän sanomalehtien kulttuurisivuilla.
Näkyvyyttä saadakseen kirjailijan on itsekin markkinoitava itseään, työnnyttävä julkisuuteen. Toki häntä auttavat tässä agentit ja muut markkinakoneiston osat, mutta noihin koneistoihin ei luonnollisestikaan ole varaa kuin kustantajista suurimmilla. Yksilökeskeisen kaupallisuusvimman levitessä kulttuurista tulee todella suurta peilisalia, kuten luin päivän lehdestä professori Christopher Laschin ennakoineen jo 1979 lopulla teoksessaan The Culture of Narcissism.
Se kulttuurijournalismin muutos, johon Ville Hytönenkin viittaa, tarkoittanee myös pyrkimystä saada sivuille uusia, nimenomaan nuoria lukijoita ja somelaskuopin mukaan runsas määrä klikkauksia. Nykyisinhän kirjallisuuden ja taiteenkin arvottaminen kulkee enemmän määrän kuin laadun mukaan. Eikä määrien laskeminen yllättäne, kun ajattelee, mihin vaikeuksiin perinteinen lehdistö on digiaikana ajautunut. Klikkausten saanti taas edellyttää sisältöä, jossa teoksen uutis- ja kohuarvo peittoaa sen esteettisen arvon, johon ennen luotettiin. Myös tämän kehityksen näki Tommi Melender jo 2013: ”Kritiikit ovat usein rutiinisuorituksia. Kuvaillaan kirja ja nostetaan joku pikkuasia, joka ei ole edes kirjallisesti perusteltu”, vaan ”jokin uutisarvoinen asia”.
Kun uutispainotteisten juttujen kokoa lisäävät vielä kookkaat ja raflaavat kuvat, ei ihme, että kritiikkien – siis sellaisten, joihin ei sisälly tai oheistu haastatteluja – tila kapeutuu. Varsin moni kaupallisenkin kustantajan teos voi jäädä tyystin vaille arvostelua. Se, että kirjaa ei arvioida, taas johtuu yhtä hyvin sen huonoksi katsotusta myyntiennusteesta kuin kehnosta esteettisestä tasosta.
Enää ei teosten ansioita siis juuri tarkastella niinsanotussa ikuisuusperspektiivissä, kirjallista perinnettä ja kaanonia vasten. Mitäpä historiasta, kun kirjan rinnalla ja taustalla havaitaan lähinnä kirjailija, joka on myyntiä edistääkseen varmistanut näkyvyytensä vähintään somessa.
Tällaisen kehityskulun kyseenalaistajiakin sentään on. ”Älä usko tämän maailman helppoheikkejä. Ei kirjailijan ammatti ole muuttunut. Kirjailijan ammatti on kirjoittamista. Piste. – – Ole rehellinen, rakasta työpöytäsi rauhaa.” Näin sanailee Rauha Kejonen Kirjailijaliiton verkkosivuilla, sarjassa ”Ammattina kirjailija”. https://kirjailijaliitto.fi/ajankohtaista/ammattina-kirjailija-rauha-kejonen/
Ja kuin tätä säestäen tunnustaa Sibelius-palkinnon saanut Jukka Tiensuu ansioituneen säveltäjän vähäistä esilläoloa kummeksuvalle Samuli Tiikkajalle (HS 10.10.2020), ettei ole koskaan tehnyt elettäkään markkinoidakseen teoksiaan, sillä ”minä en ole tässä tärkeä, vaan se, että saan sävellettyä teoksia, joilla on riittävä laatu”.
Tällaiseen ajatteluun ja teosten markkina-arvosta riippumattomaan hyvyyteen meidän on luottaminen myös nyt, Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä, joka tätä kirjoittaessani on jo hiipumassa iltaan.
4.10.2020
Riittäisikö jo?
Ihmisoikeuksista on viime viikkoina puhuttu lähinnä koronarajoitusten yhteydessä. Mutta tämän rinnalle on noussut vantaalaiskouluun liittyvän järkyttävän tapauksen vuoksi myös koulukiusaaminen. Taas kerran. Eikö siitä ole jo kylliksi puhuttu, voi joku kummastella. Tai: eikö sitä ole saatu loppumaan? Ei ole, vastaan molempiin kysymyksiin. Ja vaikka itsekin olen siitä kirjoittanut jo monessa yhteydessä, en malta vieläkään pitää suutani kiinni, niin tärkeä asia se on.
Tilastollisesti kiusaamisen väitetään kymmenen viimeksi kuluneen vuoden aikana vähentyneen. Kuitenkin sitä on kokenut ja edelleen kokee yläkoululaisista noin kuusi prosenttia, Kiva koulu -hankkeesta, runsaista keskusteluista ja sovittelutoimistoista huolimatta. Vantaan-esimerkki on tyrmäävä: koulutoveri piestään sellaiseen kuntoon, että apuun tarvitaan ambulanssi, samalla teko videoidaan ja saatellaan someen leviämään. Sitä häpeän määrää, minkä tämän uhriksi joutunut koululainen saa – eikä vain tähän elämänvaiheeseensa, vaan kaikkiin seuraaviin, uskallan ennakoida. Häpeä jää ihoon kuin tatuointi. Raija Kannon kirjassa Koulukiusattu (1997) eräs häväistyksi tullut vastaa ”Mitä opit koulussa ?” -kysymykseen: ”Opin, etten ole mitään eikä minusta koskaan tulisikaan mitään. Olen ruma, inhottava, tyhmä ihminen. Minua ei voi kukaan koskaan rakastaa – -.”
Omana kouluaikanani ei ollut internetiä, somenolauksista puhumattakaan. Luojan kiitos, sanon. Silti se julkisuus, jota kiusattu sai jo koulunpihalla seisoessaan, jätti elämänmittaiset jäljet. Aikuisena uuteen ryhmään menemisestä tuli vaikeaa, lähes mahdotonta, ja kun pelkäsi tulevansa poispukatuksi jo ensi askelella, jättäytyi ulkopuolelle omin toimin. Korvissa kaikui alakoulun välitunneilla kuultu litania: ”Mitä se Envaltti tänne tullee. Menisi muualle!”
Kun sittemin kirjoitin näistä tyrmäyksistä Intervalleja-kokoelmaani, sain yllättävän yhteydenoton. Muuan entisistä kiusaajistani soitti ja halusi tavata. Kutsuin hänet silloiseen työhuoneeseeni Villa Kiveen, jossa vietimme pitkän ja antoisan keskustelutuokion. Hän kertoi, että tuskin olisi mennyt pilkkaajalaumaan mukaan, elleivät opettajat olisi kiusanneet häntä, vähävaraisen työläisperheen kasvattia. ”Koulukiusaaja on ehkä itse tullut kiusatuksi”, valaisee asiaa myös Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla muuan johdon mielenvalmentaja. Näitä syitä ei pidä missään nimessä vähätellä, sillä psykologisilla ja yhteiskunnallisilla tekijöillä on vaikutuksensa.
Mutta kun elämme medikaalisessa ja psykokulttuurissa, en voi mitään sillekään vaikutelmalle, että usein psykologiaan vetoamalla myös sivuutetaan se, mikä olisi tärkeintä pohdittaessa kiusaamista – jolle vasta näinä aikoina on annettu kuvaavampi nimi: kouluväkivalta tai peräti rikollisuus. Eettisyysnäköala unohdetaan, kun myös pahuudesta puhuminen on saanut liian negatiivisuuden stigman. Leena Krohn on niitä harvoja kirjailijoita, jotka uskaltavat yhä pitää esillä paha-sanaa. Hän toteaa Kynä ja kone -teoksessaan (1996), ettei omantunnon puutetta paranneta terapialla. ”Olen vakuuttunut siitä, että on olemassa tekoja, jotka kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa ovat yksiselitteisesti pahoja ja vääriä, ja toisia jotka ovat aina oikein.”
Ikätoverin silmätikuksi ottaminen voi auttaa sitä, joka tullut aikuisten syrjimäksi, sen ymmärrän, ja autetuksi tulemista tehostaa ryhmähenki. Ryhmäilmiöhän kiusaaminen jo todistetusti on (mitä osoittaa sekin, etten muistanut minuun yhteyttä ottanutta yksilökiusaajana, mutta ryhmän mukana hän taisi huudella, kuten luokasta suurin osa). Ryhmä tuo turvallisuutta kiusaajille, ja sitä se tekisi myös toiselle osapuolelle, mikäli hänellä olisi seuraa. Useimmiten vain kiusattu on yksin, yksinäinen ja joko ulkonäöltään tai muilta ominaisuuksiltaan toisista eroava.
Kiusaajaporukassa on kivaa, mutta nautintoa voi tuoda myös yksin kiusaaminen. Tästäkin on jo todisteita painetussa sanassa, ja kyynisesti ajatellen tämä tuo oman ulottuvuutensa Kiva-kouluun. Taina Kinnusen kirjassa Vahvat yksin, heikot sylityksin (2013) muuan haastateltu tunnustaa muistelevansa tekojaan ”lämmöllä” ja hehkuttelee: ”En usko, että muutkaan koulukiusaajat katuvat tekojaan. Ei sitä ajattele, että voisi vahingoittaa toista, sillä kiusaamisen tuoma nautinto on niin suuri.” Toisen alistaminen ja nolaaminen on siis viihdettä, eikä vain koulunpihalla vaan mitä useammin myös verkossa ja tosi-tv:ssä. Riittääkö alistetulla empatiaa iloita siitä, että hänen pilkkaajansa ilahtuvat? Nostaako hänen itsetuntoan tieto, että hän auttaa toisia tahtomattaan? Jos niin pääsee käymään, eettisyyden täytyy olla hänessä poikkeuksellisen syvää.
Ysinkertaisempaa kuin sukeltaminen etiikan monisyisiin ongelmiin olisi hyvien käytöstapojen reilu esillä pitäminen – edes se. HS:n Mielipiteestä luen pari päivää sitten, että koulussa tulisi opettaa ”hyvät käytöstavat – toisten huomioiminen, toisen asettaminen itsensä edelle – omana oppiaineena, josta annetaan myös arvosana. Vaaditaan oppilailta hyvää käytöstä”, Jari Toivo ehdottaa ja katsoo sen voivan vähentää kiusaamista. Siihen on helppo yhtyä.
En tunne koulujen nykyistä numerokäytäntöä, mutta omana aikanani käytökseen kuului antaa kymppi, ellei jokin lunttaamista tai myöhästymistä isompi rike johtanut niinsanottuun käytöksenalennukseen. Vaikka kurinpito oli huippulukemissaan ja aiheutti monille vähintään yhtä suuria traumoja kuin kiusaaminen, käytöksenalennus oli erittäin harvinainen. Piilo-oletus oli, että hyvinhän ne kaikki lapsukaiset sentään käyttäytyvät. Omana aineenaan käytöstä ei opetettu.
Viimeistään nyt alkaisi olla sen aika, ja samalla voisi ottaa uutta näkökulmaa niin käytökseen kuin yleensä empaattisuuteen ja hyviin tapoihin. Ei niiden korostaminen olisi pahitteeksi myöskään niitä someryöpytyksiä ajatellen, jotka eivät suoranaisesti liity kouluväkivaltaan. Ei ole syytä sanoa toiselle rumasti, pilkkaavasti, hallitsemattoman vihaisesti tai häpäisevästi. Piste. Valitettavasti vain taivumme edelleen panemaan pisteen tilalle pilkun, mutta-lauseella höystettynä.
18.9.2020
Tyhjät seinät
Kun muuttaa, ei ehdi ripustaa seinille kaikkea sinne kuuluvaa, ei ainakaan heti. Kirjahyllyjen pystyttämisessä ja järjestelyssä on vielä hitaampi urakka, olkoonkin että ”mitä mieluisin ja rentouttavin”, kuten muuan kirjaihminen minulle kerran sanoi.
Mutta taulujen, tekstiilien ja kirjojen sijoittelu ei ole vain sitä, että alkaa majoittaa niitä uuteen paikkaan muuttolaatikoista; paljon muuta tarvitaan: jonkinlaista sisustussuunnitelmaa, hyllyjen pystytystä ja sen miettimistä, miten täysiksi huoneiston pystypinnat haluaa. Lisäksi seinien rei’ittämiseen (joksi taulukoukkujen kiinnittämistä voisi sanoa) tarvitaan lupa, jos kyseessä on vuokra-asunto. Kerran onnistuin pilaamaan mahdollisuuteni asumiseen, kun lapsellisesti ja liian innokkaasti tartuin vain vasaraan ja nauloihin, joita ei ollut edes tarkoitettu kiviseiniin, ja aikaansain etenkin eteisen seinään kolhot reiät – naulakkoa ei nimittäin ollut ja koetin korvata sitä. Se sai vuokraisännän älähtämään: ”Siellä on turmeltu tahallisesti kiinteistöä!”
Edelleen katselen siis tyhjiä seiniä, vaikka muutosta tien toiselle puolen on vasta kolmisen viikkoa. Onneksi talomme, entinen asuinpaikka, on edelleen hallussamme, joten kirjoista voi hakea ne, mitä kulloinkin tarvitsee. Ja nyt kun ne ovat kaukana (noin 300 metrin päässä!), huomaa, miten monenlaisia kirjoja ja suurin joukoin niitä tarvitseekin.
Myös tauluista tyhjiä seinämme ovat toistaiseksi, sillä moite ”kiinteistön tahallisesta turmelemisesta” pyörii yhä mielessäni, vaikken enää usko olevani naulojen suhteen niin tyhmä kuin tuolloin, nelisenkymmentä vuotta sitten, ja vaikka laiseni naispuolisen blondin apuna häärää nyt tumma mies, jolta rakennushommat sujuvat. Kovin täyteen en kyllä seiniä saa vähistä tauluistani, sillä en ole ollut koskaan taiteenkeräilijä, vaikka kuvataiteesta pidänkin. Vain yhden minulle tärkeän maalauksen olen tuonut tänne. Sen luoja on kainuulaistaiteilija Usko Nyström, ja se esittää lapsuuden aikaista kotitaloani. Tuoda haluan myös Oriveden-kollegani Olli Marttilan monitahoisen työn Säveltäjän talo, jonka sain jättäessäni opetustoimen opistolla. Hiukan huvittikin, että minulle annettiin taideteos, kun muut lähtijät tai pyöreitä täyttävät olivat yleensä saaneet tuolloisen uutuuden mikroaaltouunin. Ajattelivat kai, ettei tuo haikailija ymmärrä ruuanlaitosta mitään (kuten ei ymmärräkään!), sille on annettava taidetta.
Joitain muitakin tärkeitä tauluja on, mutta enimmäkseen olin täytellyt asuntojen seiniä postikorteilla ja lehdistä leikatuilla kuvilla, joissa silmäni viihtyi. Esimerkiksi makuuhuoneeseen rakensin sinisen seinän, jonka kuva-aarteet olivat taivaan ja veden sävyisiä. WC puolestaan sai joulukorttivalikoiman, jota ihailin, oli vuodenaika mikä tahansa. Lisänä olivat raanut ja ryijyt, erityisenä muistoaarteena äitini opettajaseminaarissa kutoma Laulupuu.
Nyt, kun katselee puhtaan valkeita seiniä, tulee miettineeksi ensinnä, mitä ja miten paljon niille kannattaa täyttöä tuoda. Miksi ylipäätään himoitsemme täyteläisyyttä, emme vain seinille, vaan muuhunkin elämäämme, täyteyttä niin äänten, ihmiskontaktien, tekstien kuin liikkeiden suhteen, ei pelkästään kuvien. Ikään kuin maailmassa ei olisi jo kylliksi meteliä, kiirettä, tungosta ja villiä vilinää. Meillä on tyhjän ja aution pelko, jonka moni psykologi on yhdistänyt kuolemisen kauhuun. Tiedän kyllä, että täydellisen virikkeetön olotila voi olla kidutusta ja saada aivomme kehittämään harhoja. Mutta sitä ei tarvinne pelätä asunnossa, jossa lattiat ovat jo liiankin täysiä kalusteista.
Lapsena tosin tutuksi kävi myös tuo harhatila. Kun makuuhuoneemme seinät olivat joitain viikkoja autioita isän kuolemaa seuranneen remontin ja desinfioinnin jälkeen, niiltä alkoi hyppiä häkkisänkyyni vaaksanmittaisia hirviöitä, pikkupiruja, jotka öisin täyttivät unet painajaisin. Ja kun vähän aikuisempana katselin vuoteen vieressä pelkkää ruudullista tapettia, ruudut alkoivat muuttua talojen pohjakaavoiksi. Talothan tarvitsevat asukkaita, ja niitä kuvittelin ruutuihin aina iltaisin, ennen kuin uni tuli.
Seinien valkoisuus virittää nytkin fantasiaa, mutta ei enää niin konkreettisesti kuin lapsena. Se herättää monenväriset ajatukset, joita on oikeastaan rentouttavaa katsella. Pää ei täyty muistoilla, joita herättäisi lapsuustaloni kuva, puhumattakaan Säveltäjän talosta, joka uudistaisi työajan kokemukset yhtä hyvin kuin toisi mieleen kuvan, sanan ja sävelten kiintoisan kohtaamisen. Sellaista täyteläisyyttä lopulta kaipaisinkin, mutta en pane pahaksi myöskään tyhjyyttä, hiljaisuutta ja aistilepoa, joka hiljaa odottavista seinistä tulee.
Samaa tyhjää tilaa kaipaisin myös ihmisten kohtaamiseen. Miksi en voi nähdä toista, oli hän ennestään tuttu tai tuntematon, ikään kuin tabula rasana, tyhjänä tauluna, jossa ei mieltä pääse häiritsemän mikään ennakko-oletus suhteessa häneen, ei liioin se stereotyyppinen lokero, johon hänet oitis asettaisin. Vapaa olisin myös sen asian pelkäämisestä, kuinka hän suhtautuu minuun, (oman luokitukseni mukaan) outoon olentoon.
”Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan/ ja pidän sen avoimena.” Tämä Mirkka Rekolan runo kokoelmasta Ilo ja epäsymmetria (1965) on tyhjyysläksy, jota koetan pitää mielessä yhtä hyvin kohtaamistilanteissa kuin lukiessani, kirjoittaessani – tai havainnoidessani tyhjää seinää. Runossa kirjoittaminen viittaa kahtaalle: kun kirjoitan tuon päivän ja tyhjän lehden metaforan, muistan sen, mutta se toteutuu – tai sen tulisi toteutua – myös kirjoittamisessa yleensä. Kirjoittaminenhan on syvimmiltään tuntemattomaan astumista, avointa tilaa, eikä tyhjä paperi tai nykyisin useammin koneen tyhjä ruutu ole pelon paikka, vaan mahdollisuuden.
1.9.2020
Viisauden päivä
Kun olin vielä vuoteessa ja unenpöpperössä, uuden asuinpaikan ja muiden elämänmuutosten synnyttämässä hölmöyden tilassa, kuulin radion varhaisuutisista, että naapurimaassamme Virossa vietetään tänään, syyskuun ensimmäisenä, Viisauden päivää. Tämä tarkuse päev on koulujen alkamispäivä, ja silloin liputetaan, jotta juhlistettaisiin koulutuksen tärkeyttä. Vanhemmat saavat töistä vapaata, jotta hekin pääsevät osallistumaan koulujen avajaisseremonioihin ja juomaan täytekakkukahveja.
Myös mellä koulut alkoivat 1.9. vielä viime vuosisadan keskivaiheilla, mutta juhla- saati liputuspäivä se ei ollut. Viisauttakaan (tai edes ihmisten latelemia viisauksia) ei taidettu ajatella siinä määrin kuin niitä huolia ja hermostuksia, joita lasten ja opettajien pitkän kesäloman päättyminen muassaan toi. Niitä, jotka menivät ensimmäiselle luokalle (suoraan kotioloista tai päiväkerhosta – esikoulua ei ollut), sekä jännitti että kutkutti kivasti se, millaisen opettajan ja toverijoukon ympärilleen saa. Iloinen odotus saattoi kuitenkin vaihtua suruun ja pettymykseen, jos joukko, kenties myös opettaja, osoitti kiusaamishalua. Tosin siihen aikaan, kun itse koulua kävin, ei koulukiusaamisesta puhuttu, vaikka sitä ilmiselvästi oli. Ehkä opettajatkin hiukan pelkäsivät ”ilkeitä” oppilaita. Äitini, joka opetti alakoulua, tiesi jo syyskuun ensimmäisenä, miten monta ”kilttiä tyttöä” tai ”räähkää poikaa” uudella luokalla oli. Oppilaiden moralisoiva sukupuolittaminen oli vahvaa ja vaikuttavaa — viisasta ei.
Viisaus on myös eri asia kuin silkan älyn, tiedon ja oppineisuuden osoittaminen. Mitä kaikkea se sisältää? Ainakin siinä on tietävyyden ja sivistyneisyyden lisäksi myös tunnetta, ymmärrystä, elämänkokemusta, eettisyyttä ja tahtoakin (toivottavasti ei kuitenkaan nykyisin kaikkialla vaahdottua tahtotilaa). Joku viisas on sanonut, että vasta sitten, kun oppi ja sivistys pyyhitään pois, jää jäljelle viisaus. ”Joku viisas”, niin. Näinhän on tapana ”nimetä” se filosofi tai kirjailija, jonka yksilönimi on painunut unohduksiin.
Tosin viisautta on ilman muuta sekin, että pitää oppia ja sivistystä arvossa. Eikä vain tähän maailmanaikaan liittyvää, vaan historiaa ja pitkää kulttuuriperintöämme. Sen kunnioitus on käytännössä myös sitä, että edes siivuja siitä saavat koululaiset oppitunneillaan. Yhä isompi alue vaikkapa antiikin tieteestä, taiteesta ja mytologiasta alkaa olla nuorilta hukassa, eikä Orfeuksesta tai Odysseuksesta tai Oidipuksesta voi mainita mediassa selittämättä, mitä tuon O-kolmikon tarinat ovat, olen kuullut. Sama pätee latinasta juontuviin sanoihimme. Kun selitin opettamisvuosinani, että esimerkiksi kulttuuri tulee latinan viljelystä tarkoittavasta sanasta, sain vastaani tuhahduksia: Eihän latinasta tarvitse mitään tietää, enää, se on kuollut ja kuopattu. Tai joku viisas – niin, tässäkin tuota sanaparia voi käyttää! – heittää kysymyksen: ”Oot sä koskaan käyny Latinassa?” Sitä vastoin anglismit, nuo aikamme kielenvalloittajat kyllä tunnetaan. Omankielisemme vastine sen sijaan on kadoksissa.
Mitäpä tällaisia horiset, homekorvainen vanhus, kuulen jo vastaäänen. Tosin perinteisissä sanonnoissa viisaus liitetään myös vanhuuteen. Kun on karttunut ikää, on jo kokemusta, taitoa suhteellistaa asioita, kytkeä yksittäinen opin- tai tiedonjyvä siihen kokonaisuuteen, johon se kuuluu – tai suuriin elämänkokonaisuuksiin yleensä. Vähintään yhtä usein kuin viisautta vanhuuden seuraan tarjotaan kuitenkin höperyyttä. Nuoruudessani, ennen kuin tunnettiin muistisairauksia, outoja käytöspiirteitä saanut vanhus oli yksinkertaisesti ”vanhuuden höperö”. Ja nykyisinkin, tai sanotaanko erityisesti nykyisin, hupsuus, höpsyys tai paikalleen jämähtäminen liitetään vanhuuteen – anteeksi, seniori-ikään – vaikkei kyse olisi sairaudesta. Viisauden päivänä, jos sellaista meilläkin juhlittaisiin, kakkukahveja tuskin tarjottaisiin ainakaan ensi sijassa vanhuksille.
Kieltää ei voi, että viisautta opettavat, tosin usein varsin kurinpidollisin menetelmin, myös rajut elämänkäänteet: läheisten kuolemat, omat sairastumiset, diagnoosit joissa on mahdoton nähdä paranemisen toivoa. Kun tulevaisuusnäkymää ei ole, jyllää mielen pohjalla menneisyys, oma elämäntarina siltä osin kuin muistikuvat ovat sitä rakentaneet. Läheskään ainahan se rakennelma ei vastaa todellisuutta, niin ahnaita olemme kehimään valemuistoja. Se ei aina ole tietoista – aivomme nyt vain täyttävät tarinaan jääneet aukot. Viisauttakaan valemuistot eivät välttämättä ole – sen sijaan kyllä ne tietoiset tai spontaanisti syntyneet laajennukset, joita elämän rajallisuuden valjetessa käsitys elämästä saa. Kysehän ei ole vain minun elämästäni tai egosta, vaan sinun, hänen, heidän ja ennen muuta niiden tuntemattomien, joista en, heitä koskaan tapaamatta, voi käyttää edes noita pronomineja. Tuntea tuntemattoman tavoin, siinä yksi viisauden kriteeri ja samalla ylipursuvan egohuuman tai viharyöpsähtelyn taltuttaja.
Koulujen alkamispäivänä 1950- ja -60-luvulla tavattiin veisata Martti Ruuthin suomentamaan Topeliuksen runoon syntynyt virsi ”Totuuden henki, johda sinä meitä”. Siihen ei liittynyt läheskään samaa ilomieltä kuin loman alkamista osoittaneeseen Suvivirteen. Moniko meistä edes ajatteli, mitä se totuus syvimmiltään on. Mutta olisi siinä muistamista myös hakusanastojen tekijöille. Esimerkiksi juuri tuo totuusvirsi on ilmoitettu sen levyttäneen Samuli Edelmannin sepittämäksi. Eikä tapaus ole ainoa. Nykyartisti ennen ammoin kuollutta runoilijaa, aamen.
Kun oikoluin tätä tekstiäni ensi kertaa, silmiin osui lyöntivirhe: en ollutkaan aamulla ollut hölmöyden tilassa, vaan hölmöyden tiedossa. Mitä kaikkea voi tarkoittaa hölmöyden tieto. Siinäkin miettimistä, näin viisauden päivänä.
22.8.2020
Muutto
Mitä mietit, kun herättyäsi on heti vastassa uusi seinä, outo ja tyhjä, ilman kuvia ja tekstiilejä, ilman kirjoja. Koet ehkä unessaolon ikään kuin toiseen kertaan, tai sitten havahdut tilaan, jota et tunnista – etkä sen myötä itseäsikään. Nouset vuoteesta ja lähdet suuntaan, jonne olet tottunut kulkemaan aikaisemmin, vain huomataksesi, että se suunta vie jonnekin aivan muualle, taas uuteen paikkaan.
Kokemus voi tulla vastaan hotellihuoneessa, sairaalassa, tilapäisellä yöpymisellä tuttavan luona, tai sitten, kaikkein muuttuvaisimmin – ja tulevaisuusperspektiivissä pysyvimmin – asunnossa, johon ihminen on juuri muuttanut.
Muutto ei ole aina iloinen asia, vaikka sellainen siitä useimmiten tehdään ainakin mediassa. Sisustuslehti intoilee siitä riemusta, kun pääsy pitkään rakennettuun tai remontoituun, ennen muuta intensiivisesti unelmoituun paikkaan on vihdoin koittanut. Unelma, joka ei mahdu asianomaisten unelmointiin enää (tai on tuottanut jopa pettymyksen), myydään nyt unelmana toisille, lehden ostajille ja mahdollisille tilaajille. Sanaakaan ei puhuta siitä, miten hankalasti löydettävissä tavarat nyt ovat, ikkunanäkymät vaihtuneet, entiset päivärutiinit poissa. On vain kokemus, että ”vieras mies tuli taloon” – tällä kertaa ennen kokemattoman elämänmuodon hahmossa. Ja vieraaksi muuttunut tai muuttumassa myös oma itse.
Muuton käsite tulee muuttumisesta, ja muutostahan se on – yhdellä nykykielen taikasanalla ilmaistuna uudistumista. Astua uuteen! Sehän on lähes samaa kuin lehden tai firman tai oman mielen uusiutuminen. Siihen voi saada kehitys- ja innovaatiotukeakin, jos kohta kestävä kehitys on sananmukaisesti ottaen epälooginen sanaliitto.
Paitsi kehityksenä, muutoksesta puhutaan myös äkkikäänteenä ja -kääntymyksenä. Ne liittyvät uskonnollisiin kokemuksiin, tahallisiin tai tahattomiin elämänmuutoksiin, kriiseihin tai ratkaisuihin. Myöskään niillä ei ole tarinallistuneessa ajassamme juuri negatiivista sävyä. Muutokset kuljettavat pimeydestä valoon, heikkoudesta vahvistumiseen, ja ovat sellaisina kehitys-, selviytymis- ja sankaritarinoiden peruskauraa. Tietysti niihin voi kuulua myös ikäviä kokemuksia: tapaturmia tai muita äkkisairastumisia, omaisten kuolemia ja suruprosesseja, mutta tarinan idea on, että niistäkin toivutaan: taudit hoidetaan, surutyö päättyy, kriisissä, tuossa vaaran ja mahdollisuuden yhdistelmässä, korostuu mahdollisuus.
Muutosta ei tavata esitellä niitä puolia, jotka liittyvät ajolähtöihin, ihmissuhdesolmuihin, sairastumisiin tai muihin pakkotilanteisiin. Ei, sillä positiivisuusnäkemysten mukaan myös asunnosta – anteeksi, kodista! – toiseen siirtyminen on iloinen asia, muutos hyvästä parempaan. En ole liioin tavannut oma-apuoppaita, jotka liittyvät muuttokriisiin.
Miten harhauduin miettimään tällaisia? Kaiketi siksi, että olen noin viikko sitten kokenut elämäni noin kuudennentoista muuton. Ja kun vuokralaisuutta on ollut asumisesta valtaosa, lienee ymmärrettävää, etteivät läheskään kaikki siirtymiset ole olleet unelmoituja tai muutoin harkittuja siirtymisiä kohentuneisiin oloihin. Ajolähtöjä niistä on ollut suurin osa, työntöjä eikä vetoja. Syitä nyt tähän listaamatta totean vain, että toki se uusi, johon olen ajautunut yksin tai kumppanin kanssa, on sisältänyt myös hyvää ja kivaa, vähintään jännää, mutta mustia kausiakaan ei ole voinut välttää, ylipäätään ei mielialan äkkijyrkkiä heittelyjä.
Toisinaan uusi on ollut niin totaalista, että kuorma on kuljettanut paikkakunnalle, josta en ole ennalta ollut tiennyt mitään. Ulkomaille en ole tosin muuttanut koskaan, mutta elämään vaikuttavia kulttuurieroja on silti ollut. Enemmän kuin ihmisiin tutustuminen minua on aina kiehtonut ympäröivä luonto- tai (harvemmin) kaupunkimiljöö: ennen näkemättömät metsät, pellot ja kadut, ennen polkemattomat tiet. Sitten, kun on vähittäin alkanut oloutua myös paikkakunnan pysyviin asukkaisiin, muukalaisuus on ollut ensi kokemus.
”Hän loi viimeisen silmäyksen kotiinsa, joka oli katoamassa kuusten taa.” Tämän tapaisia fraaseja oli perinteisissä tyttökirjoissa kuvittamassa muuttajien tunnemaisemaa. Kovin surullista kaihonkokemusta ei noista silmäyksistä kuitenkaan tullut, kun oltiin matkalla uuteen ja ihmeelliseen tai vähintään jännittävään. Itse olen viimeisiä silmäyksiä pyrkinyt välttämään, vaikka seitsemän asunnoistani on ollut sellaisia, joihin en ole enää edes kertakäynnillä palannut. Olen onneksi osannut ottaa mukaan realismin: sinne ei ole nyt paluuta, ja ”tääll’ ollaan, sano Kluuperi kun uunilta putos”. Mutta kieltämättä se on mukana kulkenut, ikäväkin.
Viimeisin muuttomatkani kulki vain karkeasti sanoen tien yli, ja vanha koti on pystyssä yhä, käytettävissäkin. Minkä tien yli kuljin, ja mistä mihin? Näistä kerron tulevissa blogeissani, ehkä.
3.8.2020
Pahat sedät?
Lapsena minua varoitettiin menemästä tietylle rantatielle, koska sen reunoilla saattoi piileskellä ”pahoja setiä”. Vähän kauniimmin sanottuna se tarkoitti ”pulisetiä”, tuolloin varsin ikävästi leimautuneita viinakaupan asiakkaita, jotka viihtyivät pulloineen puistonpenkeillä ja tienvarsipöheiköissä.
Hiukan myöhemmässä lapsuudessa sain opetuksen: eivät ne ”pahat sedät” ole välttämättä pahoja, vaan heissä on moneksi. Muuan heistä, joka oli niin äitini kuin tätini vanha tuttu, kurotti kerran päätään pihamme lankkuaidan yli, kun täti hääräsi liiterin edessä halkotöissä. Setä heilutti siellä pulloa ja sanoi tädille: ”Otahan moukku!” Minua huvitti moukku-sana samoin kuin hauskan tuntuinen mieskin, ja oloni oli kaikkea muuta kuin pelkääväinen. Täti heilutti ilmassa olematonta pulloaan, oli juovinaan sen suulta ja teki päällään kiittävän eleen. Sitten moukun tarjoaja veti leikkiin ilmeisen tyytyväisenä päänsä piiloon.
Aikuisena sain puhelinsoiton samaiselta ”pahalta sedältä”. Hän pyyteli anteeksi sitä, että oli nuorena esiintynyt niin usein juovuksissa. Nyt oli elämän suunta muuttunut: hän oli tullut uskoon opittuaan Isosta kirjasta, että oli vain kaksi tietä, taivaaseen ja helvettiin vievä, ja toki hän tahtoi valita niistä sen ensimmäisen. Olin reagoida anteeksipyyntöihin sanomalla, että ethän sinä mikään paha ollut, vaan ihan mukava mies. Mutta samalla mieleeni liukui toinen stereotypia ”humalikkouden” jälkeen. Hän oli siis nyt uskovainen, vieläpä kovin dualistisesti: ellei taivas, niin helvetti. Taas kerran huomasin, miten vaikea on suhtautua ihmiseen sellaisena, kuin hän todella on. Oma filosofinen ongelmansa on, mitä sitten tarkoittaa se sellaisuus tai todella oleminen. Kuitenkin saisimme silloin tällöin ravistaa kliseisiä kantojamme.
Hyvä kirjallisuus auttaa siinä, huomasin jälleen, kun luin Eila Kostamon vastikään ilmestyneen neljännentoista proosateoksen Rakas Mathilda. Kertomus Mathilda Wreden ja Matti Haapojan ystävyydestä. Se on laajoin dokumentein taustoitettu, osin romaanimaisesti etenevä ja tutkijan ottein pohtiva kertomus vankien hyväntekijänä tunnetun Mathilda Wreden (1864–1928) ja paatuneeksi ”hirmumieheksi” mainitun Matti Haapojan (1845–1895) ystävyydestä ja samala niin auttajuuden kuin rikollisuuden motiiveista.
Teoksen mottona on Simone Weilin toteamus, että usko muiden ihmisten olemassaoloon ihmisinä on rakkautta. Ihmisyyden kaikkine ristiriitoineen Eila Kostamo todella näyttää niin Wredestä kuin Haapojasta. Erityisesti viimemainitun, tuon ”pahimmista pahimpiin” kuuluvan ”sedän”, psyykeä ja motiiveja hän kaivaa syvältä etenkin tämän jälkeenjääneen omaelämäkerran (Yhren onnettoman nuorukaisen Elämänvaihet) valossa. Osoittautuu, että murhiin ja tappoihin päätynyt mies on lahjakas, ylpeä ja äkkipikainen, yhtä lailla herkkä kuin raaka, harras kuin kyyninen, kaiken kaikkiaan ailahteleva ja monipersoonainen.
Teos valaisee kiintoisasti myös pinnalta vastakohtaisuuksilta näyttävien ystävysten yhtäläisyyksiä. Niihin kuuluu muun muassa itsepäinen, taisteleva tahto, uhmakkuus ja kapinallisuus. Molemmilla on väkevä tunne-elämä, ja he pystyvät eläytymään eri rooleihin. ”Kumpikin koki olevansa yksin maailmaa vastassa”, Kostamo kirjoittaa ja jatkaa: ”Kaiken yläpuolelle ponnahtava hybris salli Haapojan tappaa toisia ihmisiä omien päämäärien saavuttamiseksi. Mathildaa kannatteli usko, että hän on Jumalan valittu ja lähetetty ’ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman… julistamaan vangeille vapautusta’.” Itsestäänselvästi nöyrää kristillisyyttä tämä ei ole, vaan sitä voi tulkita myös hengelliseksi omahyväisyydeksi. Yhtä lailla ongelmallista on Haapojan uskoontulo: oliko se näyteltyä vai ei, sitä puntaroivat muutkin hänestä kirjoittaneet.
Pohtiessaan Haapojan Elämänvaihet-kirjoitelmaa Kostamo väläyttää J.P. Roosin näkemystä omaelämäkerrasta. Se ei ole suoraan todesta otettava ”kronikka elinvuosien tapahtumista, vaan kirjoitushetken aikainen näkemys ja tulkinta eletystä elämästä”. Roos vertaa omaelämäkertaa ’epätarkkaan vedokseen’, ’jonka täydennykseksi tarvitaan muista lähteistä saatavia tietoja’. Ja noita muita lähteitä Kostamo esityksessään käyttää, mutta jää silti epäilemään, tapahtuiko kaikki teoksessa kerrottu oikeasti, ja viittaa kaunokirjailijalle ominaiseen kuvittelutaipumukseen.
Kannanottoakin on mukana. Se kohdistuu puhtaina itseään pitävien ihmisten moralismiin siinä kuin 1800-luvun lopun vankeinhoitoon sekä naisen, erityisesti prostituoidun asemaan ja rasismiin, joka näkyy myös vankien kohtelussa. Lukijalla ei ole pitkä askel kysymykseen, mitä sukulaisilmiöitä näille on meidän aikanamme.
Pystyä näkemään ja kokemaan kanssaeläjät ihmisinä eikä tiettyjen luokkien ja lokeroiden asukkeina, on vaikeaa, usein mahdotonta, mutta Eila Kostamo onnistuu siinä, lankeamatta stereotyyppisiin yleistyksiin. Olen itse huomannut niiden houkutuksen erityisesti vastakohtaisuuksien äärellä, sillä kun näemme pelkkänä dualismina vaikkapa hyvän tädin ja pahan sedän, piiloon jää joukko ominaisuuksia, jotka eivät mahdu tuohon kahtiajakoon. Minun käsitykseni pahasta sedästä romahdutti moukkua tarjoava iloinen mies. Mutta edelleen, aina uuden ihmisen tai ihmisjoukon kohdatessani joudun varomaan lokerointia ja leimaamista. Pyrkimyksemme maailman jäsentämiseen kaiketi solauttaa tapaamamme ihmisen oitis johonkin ryhmään, kunnes hänen koko avaruutensa kaikkine ristiriitoineen alkaa paljastua. ”Ihminen on liian laaja, tahtoisin kaventaa”, toteaa Dostojevski, joka jos kuka pystyi menemään syvälle rikollisena pidetyn henkilön sieluun.
21.7.2020
Asiatta tai ei?
Ilman asiaa ei pitäisi kirjoittaa mitään. Tätä läksyähän meille hoettiin ainakin 1970-luvun kirjoituskursseilla. ”Asia” viittasi useimmiten yhteiskunnalliseen tai muutoin ajankohtaiseen kannanottoon. Tekstillä tuli olla selvä sanottava, uskottava tausta ja osoite. Siihen aikaan ei ollut vielä somea, jonne suorimmat viha-asiat olisi voinut paukuttaa yksilöityine osoitteineen – maalituksineen, kuten nykykieli sen sanoo. Toisaalta osoitetut tekstitkään eivät 70-luvun kursseilla olleet tyylittömiä purkauksia, vaan sentään runoiksi, novelleiksi tai romaaneiksi muotoiltuja. Myös pakina, tuo kolumnien ja blogien tieltä lähes kadonnut laji, oli voimissaan, ja siihen sopi ironialla ryyditetty asia.
Asiantäyteisen kirjoittamisen oppitunnit eivät suosineet luontolyriikkaa. Vaikka japanilaiset tanka- ja haikurunot alkoivat samoihin aikoihin rantautua myös meille, niiden suomalaisversiot tai jäljitelmät herättivät lehdistössä ja opetuksissa korkeintaan hymähdyksiä: irvailtiin lintulyriikasta tai ikkunastakatselurunoista. Silti pienet ja hiljaiset luontorunot saivat vakaat kannattajansa, mutta he eivät huutaneet tai nauraneet suureen ääneen, vaan pysyivät taustoilla.
Asiaa tai ei -nimen rohkeni Pentti Saarikoski antaa 1980 ilmestyneelle teokselleen. Mutta hän olikin Saarikoski, paikkansa jo vuosia aiemmin lunastanut. Ja kirjoittanut kylliksi sitä ”asiaakin”, jota 70-luvulla vaadittiin.
Nyt ovat ajat toiset, ja kun olin jo muutaman päivän pähkäillyt, mistä syntyisi seuraava blogi, päätin alkaa kirjoittaa ilman asiaa ja antaa vain näppäimistön viedä. Jos se sitten kuljettaisi kohti jotain asiantynkää, sanan missä merkityksessä vain, seuraisin sitäkin. Ihan ensiksi ikkunarunouden miettiminen työnsi esiin haikun:
Ruutu rauhassa.
Kukaan ei katso siitä
sisään, ei ulos.
Tarkoitinpa sitten koneen näyttöruutua tai sitä, mikä on vieressäni ja aukeaa ulos, huomasin, että valehtelin. Kyllähän minä katsoin, molemmista ruuduista sitä, mitä sinne oli syntymässä tai mitä sen takaa näkyi. Näyttöruudun takana ehkä piileksivät ne elämää suuremmat asiat, joista ammoisen läksyn mukaan kirjoittaa piti. Ja ikkunasta avautui sama hiljainen maisema, joka siellä oli liikahdellut kesän kulkiessa heinäkuun päiviin. Ja juuri nyt
perho lepattaa,
levoton laikkusiipi
luo tuuleen runon
Asiaa siis nokkosperhosellakin, mitä ilmeisimmin. Ja tuuli, sehän henkäilee meille asioitaan kaiken aikaa. Suuria ne asiat eivät ehkä ole, ihmisen mittapuulla, mutta ei niitä pieniksikään voi sanoa. Itse asiassa (ja taas tulin käyttäneeksi tuota monimielistä sanaa!) tässä lähes paikalleen pysähtyneessä nykyolossani, josta matkat ja kävelyretketkin ovat poissa, huomaan selvemmin kuin koskaan sen kaiken hämmästyttävän suuruuden, jota olen pieneksi sanonut, ja tavallisena pitämäni ihmeellisyyden.
Viime blogissani siteerasin Anneli Pääkkösen runoa ihmeiden ajasta. Siihenhän ei tarvita muuta kuin että raanasta tulee puhdasta vettä, laivan pilli huutaa, lokki lentää ja lapset nauravat. Minä voisin sanoa samaa pihaan levinneestä kärsämömatosta, myskimalvoista jotka kukkivat yhä vain sekä vesipisaroiden timanteista, jotka ilmestyvät männyn havujen kärkiin aina sateen jälkeen. Miksi ostaa kalliita timantteja, kun niitä saa katseltavakseen ilman sentin hyrrää.
Aivan erityisenä ihmeenä voi pitää myös kahta keltaista orvokkia, joista toinen on ilmestynyt ruohikolle hylättyyn kukka-amppeliin, toinen taas kaivonrenkaaseen, joka on täytettynä palvellut milloin samettiruusujen, milloin taas krassien tai petunioiden alustana, ei kuitenkaan vielä orvokkien – paitsi nyt, tämän yhden. Orvokillahan on ihmiskasvot, ainakin melkein, ja se katsoo katsojaansa takaisin. Siksi sitä voi jopa hieman pelästyä. Ja vaikken pidä keltaisista kukista yhtä paljon kuin vaikkapa sinisistä ja punervista, en lakkaa kummeksumasta tuota orvokki-ihmettä. Viime kesänä, jolloin orvokkeja oli ikkunalaatikoissa, siemen lienee lentänyt noihin kahteen paikkaan, jossa kultaposkiset katselijani nyt viihtyvät.
Ja sisällä kirjat. Ne ovat ihmeitä aina vain. Erityisesti se, että hyllyistä voi osua silmiin jonkin, jonka on luullut jo unohtaneensa. Milloinhan tuon ja tuonkin ehtisin uudelleen syventyä, mietin silloin aina, kun on uudempaakin. Nyt odottavat tuossa työpöytäni vieressä lukuvuoroaan Eila Kostamon Mathilda Wredestä kirjoittama Rakas Mathilda sekä Kersti Juvan Löytöretki suomeen. Niihin ehkä tälläkin palstalla palaan vielä.
Ja eiköhän puhe asiastakin saa jäädä omaan rauhaansa. Sen rauhan tuo lukuhetki ja keinutuolin hidas liike.
Kiire on poissa,
kun valo vaiti kulkee
kirjan lehdillä.
7.7.2020
Ihmeitten aika
Eilen oli Runon ja suven päivä. Luin Anneli Pääkkösen runoja hänen karjalanmurteisista kokoelmistaan Arje ihme (2017) ja Mahottoma hyvvää (2020). Teoksista etenkin viimeisin on vahvasti elämäntarinallinen: edetään lapsuudesta keski-iän kautta vanhenemiseen, kumppaneina mummo, äiti, täti ja naapurin täti sekä tähtipoika, joka kantaa avaruutta kainalossaan. Mutta jo Arje ihmeessä esittäytyy pienuuden suuruus:
Mie oli pienen nii suur
et minnuu mahtu maailma niiko kesäkirkkaasee lätäkköö
mahtu sinise taivaa pitelemät pilvet.
Minnuu mahtu männikö pihkahaju,
ojan märänkeltaset rentukat,
pihapensaan salamyhkäne kimalaislaulu. – –
Myöhemmin filosofia jatkuu: ”Emmie tään kaike kans elä./ Mie oon tää kaik.” Ja ihmeiksi osoittautuvat myös ne, jotka näyttävät itsestäänselvyyksiltä. Mahottoma hyvvää -teoksen ”mie” toteaakin, ettei ihmeitten aika ole ohi, vaan
maailma kehrää paikallaan.
Miu suol toimi.
Iha minnuu varte tul raanast puhast vettä.
Satamas laiva pilli huus nii luottavaisest.
Lokki lens miu päätä hipoe eikä kakant.
Kahvi ei maistunt kitkerält.
Mie kuuli ko koira haukaht ihteesä tyytyväisen.
Mie kuuli ko viis lasta nauro. – –
Runo on kirjan loppuosastosta ”Potut puttuina”, jossa on kannanottoa moniin nykymenon ilmiöihin: ”vaarapuitten” kaatamiseen (kun ”vaaraihmiset” saavat kuitenkin porskuttaa), jatkuvaan uudistumisen ja kasvun palvontaan, robotiikkaan ja vanhustenhoitoon. Osoitteet ovat selviä, mutta runo ei jäykisty saarnaamiseksi, vaan elää ja liikehtii niin murteen kuin lähes huomaamattomien pikkuasiain ja yllättävien rinnastusten voimin: ”- – Parsilehmie o kesäl päästävä lain mukkaa/ vähintää kaheks kuukauveks ulos./ Vanhuksie ulkoilust laki ei sano mittää. – -” Ja kommentti kaupallisesti ilmenevään valinnanvapauteen: ”- – Pitkä hylly hammastahnaa täys./ Kolkytyks erilaist./ Valitse siin sit vappaast./ Mie tuu sairaaks kolmekymmeneyhe hammastahna äärel. – -”
Pikkutyttönä runojen ”mie” kummeksuu mustan lampaan syrjimistä ja liimaa sen kuvan aivan Jeesuksen jalkojen juureen. Hänen mielensä ja väliin suunsakin tekee kysymyksiä, joista aikuiset saattavat hermostua: eikö kärsimätön ihminen osaa kärsiä? saako lauantaimakkaraa syödä maanantaina? ja miksi aikuinen sanoo ehtimiseen ”joutavaa” tai ”kaikkee kans”? Runoissa saunotaan, tiskataan, silitetään nenäliinoja ja syödään – muutakin kuin sitä ”mahottoma hyvvää” – , ja oman runonsa saavat kädet, lihakset, varpaat ja hampaat. Arkitilanteiden alla kuplii elämän suuria kysymyksiä kuljettava pohjavirta. Se näkyy tästäkin Arje ihmeen runosta, joka jos mikä sopii suvipäivään.
Laps miussa juoksee
sormissa mansikkaheinä.
Heleiksi helmiksi
muuttuu
sydänsopukkain surut.
Jaloin paljain mie kuulen
hiekanjyvän ikuisuuven.
Mitä lukukokemukselle tekee se, että runot on kirjoitettu murteella? Olen miettinyt tätä siitä pitäen, kun Heli Laaksonen aloitti meillä murrerunobuumin. Sen hiukan taltuttua murrekokoelmia ovat julkaisseet monet muutkin, Anneli Pääkkösen lisäksi muun muassa keskipohjalaismurretta kirjoittavat Seija Mustaneva ja Heikki Niska. Murre kutsuu lukijan mukaan sanojen pulppuiluun ja tuo eloa niihin teemoihin, jotka ilman sitä voisivat käpristyä liian asialliseen käsittelyyn. Toisaalta murre, erityisesti jos se on vieras lukijalle, voi hidastaa lukemista, eivätkä siitä sen takia kaikki pidä, ainakaan jos runo tulee heihin silmän eikä korvan kautta.
Mutta onko luennan hidastuminen vain huono asia? Verkkaanhan lyriikkaa tulee lähestyäkin, eikä hoppuhousuin. Ja jos eteen ponnahtaa itselle vieras sana, eikö sitä voisi katsella edes hetken vain kirjain- ja äänneyhdistelmänä, ilman merkityksen painolastia. Toisten sanojen kanssa se kyllä sitten jatkaa viiletystään kohti sitä kokonaissanottavaa, joka runolla on. Myös murre voi palvella vieraannuttajana, elementtinä joka kiinnittää huomion itseensä kieleen eikä vain sen viestimiseen. Samaan suuntaan vaikuttaa luettaessa tehtävä virhe. Minäkin luin eräästä Pääkkösen runosta ensin, että ”[m]ie ota piristävä puhekapula käpälää”, kun se kapula oikeasti oli ”pirisevä”, ja nautin hetken siitä kännykkäironiasta, jota ”piristävän” ”pirisevän” yhteispelistä syntyy.
”Mahottoma hyvvää” siis, voi lukutapahtumastakin sanoa.
23.6. 2020
Kiemurainen
Olipa kerran rantakäärme, jonka nimi oli Ilmo. Se asui Saimaan rannalla, kesämökin laiturin luona, ja kiemursi aamuisin mökin omistajia tervehtimään. Kun nämä istuivat laiturilla, Ilmo mateli sen alle ja asettui kuuntelemaan runoja. Niistä se piti, ja niitä mökkiläiset sille lukivat milloin Carpelanin, milloin Juvosen tai Mannerin tuotannosta. Sattui sitten yövieraaksi ihminen, jonka mielilyyrikoihin kuului Rilke. ”Kokeillaanko, uppoavatko Ilmoon myös sellaiset säkeet”, ehdotti emäntä. Ja heti seuraavana aamuna huikkasi herätyksen: ”Tule nyt joutuin rantaan Rilken kanssa, Ilmo on täällä!”
Vieras asteli unenpöpperössään rantapolkua alas, mutta äkkiä pysähtyi ja hyppäsi tasajalkaa. Vastaan luikersi nimittäin pelottavan pitkä ja tumma matelija. Ei kai noin iso, tämä herkkä runojen rakastaja, vieras ehti ihmetellä, ennen kuin vastaantulijakin säikähti ja vilahti pikavauhtia metsän suojaan. Taisi äimistyä myös Rilke, kun putosi runopaperillaan polun viereen.
Osapuolet – joista toisen tunnistan itsekseni – kavahtivat tavalla, joka kuvastaa ihmisen ja muun luonnon kohtaamista. Ihmisiä on opetettu pelkäämään käärmeitä, ja pelko on pinttynyt hänen lihaksiinsa, vaikkei kohde olisikaan myrkyllinen. Luontokappale taas säikkyy ihmistä vaistonsa varassa.
Ja vaikka luokitan itseni luontoa rakastaviin ihmisolentoihin, tunnustettava on, etten pelkojeni takia pystyisi viettämään villissä metsässä edes yhtä yötä. Hiiriä, pörriäisiä ja hämähäkkejä en kavahda, mutta jo viaton vattumato tai sisiliskoveitikka saa minut pois tolaltani, puhumattakaan kookkaammista kiemurtajista. Kun vietin lapsuuden kesiä Savossa, rukoilin joka ilta: ”Rakas Taivaan Isä, elä anna minun huomennakkaan nähä yhtään käärmettä.” Ja rukous toimi. Luikertajilta säästyin, vaikka talon lapset koettivatkin pelotella huutamalla: ”Kiärme tulloo!”
Käärme, tuo paratiisin häirikkö, on mytologisesti varsin ladattu eläin, muttei vain kielteisin varauksin. Kaukoidän uskomuksissahan sen kulmilla on jopa kuninkaan kruunu. Pelkäävää auttaa, kun koettaa miettiä, missä kauhistuksen syvin lähde on. Sitä opettelin myös minä asuessani Pirkanmaalla, jossa kyyt luikertelivat jopa kesäteatteriin, ylittivät teitä ja makasivat kerällä sienestyskallioilla. Paljon niitä näki myös yliajettuina, ja ne kävivät sääliksi. Kirjoitin itselleni, ja kaiketi myös käärmeille, lohturunon, ”Madon virren”, jonka alkusäkeet (”Kiemurainen, kyömyräinen,/ mato, metsien eläjä”) johdattivat sadunomaiseen kohtaamiseen ”peltomiehen” kanssa.
Jos nuo matoparat olisivat somessa, ne kyllä hukkuisivat vihapostien määrään, samoin kuin nykyisin riesoiksi mielletyt peurat ja valkoposkihanhet, supit ja espanjansiruetanat. Osat ovat vaihtumassa: ihminen, joka aikojen alusta on käyttänyt hyväkseen eläimiä, pillastuu nyt siitä, että eläin tunkee hänen reviirilleen hyötysmisaikein.
Linnuissakin, jotka näihin asti ovat, kiitos positiivisen myyttilatauksen, yleensä säästyneet haukuilta, on jo vihattuja, erityisesti lokit, jotka torikahviloissa ryöstävät käsistämme herkkuja. Mutta osaa myös ihminen! Kun eräässä Helsingin rantakahvilassa majaili kanoja, ne hyppivät kesyydessään asiakkaiden syliin ja pöydällekin, siinä nappasivat nokkaansa munkkipossun tai piirakan. Silloinpa herkkunsa menettänyt käveli kassakopille ja pyysi saada samaan hintaan uuden possun, koska ”kana vei”. Ja kun henkilökunnan katse ei ulottunut alueen joka nurkkaan, moni keksi pian pyytää samaa, vaikkei kana ollut tepastellut lähimaillakaan. Lopulta kaupungin terveysviranomaiset kielsivät kanojen pitämisen, ja kahvila kukoistaa nyt ilman siivekästä henkilökuntaa.
Mutkikas on ihmisen ja villinä vaeltavan eläimen suhde, etten sanoisi kyömyräinen. Sitä kuvastaa – paitsi rantakäärmeen ja erään kesävieraan kohtaaminen – se, että me seilaamme sankkoina joukkoina Korkeasaareen ja tervehdimme rautahäkkien tai lasiseinien takaa karhuja, susia, leijonia ja tiikereitä. Siellä vieraslajit kyllä miellyttävät, toisin kuin pihoillamme, olivat ne kasveja tai eläimiä. Juuri nyt keinuvat tuulessa lupiinien liekit. Voikukkakin, vaikkei ole vieraslaji, herättää närää. Muuan tuttava kertoi, että kun oli listimässä pihaltaan noita keltapäitä, siihen tupsahti pikkutyttö tiedustamaan: ”Miksi sä hei revit niitä?” ”Siksi, että tähänkin voisi nousta kukkia”, kuului vastaus. ”Mutta nämähän on kukkia!”, tyttö penäsi jo itkua vääntäen. Mitäpä siihen osaisi sanoa tyhmä täti!
Vanhassa saturunossani, kun peltomies toivottaa kohtaamaansa käärmettä tervemenneeksi manan maille, tämä vastaa: ”Pois menen matelemasta,/ myrkkymato matkaamasta,/ mutta silloin kuusi kaatuu./ Kuolen – kuolevat kukatki,/ lintu lakkaa laulamasta,/ varpunen visertämästä – -.” Ei siinä auta peltomiehen, joka sentään luontoa rakastaa (tai ainakin väittää niin tekevänsä), kuin sanoa: ”Jatka matkaasi, matonen/ kiemuroiden, kyömyröiden,/ leiki vain, laulava veikko.” Ja loppuhuipennus on kuin se Jesajan kirjan (11:6) kohta, jossa ”susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen”:
Yhtä jalkaa astelivat,
vaelsivat veljeksinä,
mato, suuren metsän veikko,
miesi, peltojen pitäjä.
Nousi niitty korkeaksi,
kukka kasvoi, kuusi kuiski,
lintu latvassa liritti.
Paremmasti päivä paistoi,
tähti kirkkaammin kimalsi.
Tämä, juuri tämähän minun olisi pitänytkin lukea Ilmolle, tulee jälkiviisautena mieleen nyt, lähes kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Silti en pyytäisi sitä vierailemaan pihallani.
13.6.2020
Toinen puoli
Ensimmäisiin proosarunoihin, joita joskus 1960-luvulla luin, kuului tämä Pekka Parkkisen kirjoittama laivamatka, jos niin voi sanoa. Kaikessa lyhykäisyydessään se hykerrytti suunnattomasti huonetoveriani ja minua:
Tein kaarnalaivasta kevään ja purjeet paperista. Kun aioin ryhtyä uittamaan laivaa ammeessa, huomasin, että paperin selkäpuolella, siinä, mihin minun tarkoitukseni oli puhaltaa, oli kuolinilmoitus. Kyllä minä poika pelästyin.
Jo alussa kevään teko kaarnalaivasta oli hauska kielikuva, samoin kuin se, että paperipurjeet liittyivät kevääseenkin. Ja molempia lauseita somisti alkusointu. Se arkinen tilanne, että pikkupoika kylpyhuoneessa leikkaa sanoma-aviisista pienen purjeen kokoisen palan, unohtui vallan – kunnes yllättävässä kuolemaviittaudessaan palasi. Ettäkö kuolinilmoitus lehdestä siepatussa paperinpalassa – sellaisiakin sattumia voi olla. Ja kun runominä aikoi puhaltaa siihen, hän piilevästi puhalsi myös kuolleeseen elämän. Runo ei tosin kerro, pystyikö hän pelästykseltään puhaltamaan, vai muuttuiko orastava kevätilo syksyn tai talven tunnelmaksi.
Myöhemmin analysoiden voi todeta, etteivät runossa yhdisty vain vain kevät ja talvi tai, temaattisesti ilmaistuna, elämä ja kuolema, vaan hauskan naivistinen ilmaisu ja vakava teema. Komiikan toisella puolella oli siis jotain, samoin vakavuuden, aina katselukulman mukaan.
Muistikuvani kulki Parkkisen kaarnalaivasta omiin laivojen uittoihin lapsuuskaupunkini Pohjolankadulla, joka siihen aikaan oli vain pahainen kinttupolku. Sillä oli kuitenkin laajat reuna-alueet, joihin kevät teki kuplivia puroja. Kerran, kun leikkipuistosta palatessani kuljin sellaisen ohi isän kanssa, muistin voipaperiveneen, jonka kerran taittelimme näitä retkiä varten ja jota isä kantoi virkamiessalkussaan. Nyt isä otti sen esille ja pudotti kimaltavaan veteen. Hetken se keinui siinä, mutta kastui sitten ja kaiketi upposi. Minä tyttö en kuitenkaan pelästynyt, sillä tiesin, että huomenna odottaisi taas uusi voipaperinpala, uusi vene ja uusi matka virran äärelle. Tuonenvirtatarinoista tiesin tuolloin yhtä vähän kuin siitä, ettei isän elämä jatkunut enää kauaa sen jälkeen. Minä elin kevättä.
Kulunut kevät ja alkukesä on meistä useimmille ollut poikkeusaikaa. Tosin monia rajoituksia on jo purettu ja taivaskin muistanut meitä heleällä auringolla. On päästy taas terasseille ja muutamiin ulkoilmatilaisuuksiin, eikä kaikkien ikäihmisten ole tarvinnut pysyä enää vankiloissaan. Kuten olen jo aiemmin näissä blogeissa vihjannut, minua eivät rajoitukset enempää kuin niiden purkamisetkaan ole paljonkaan koskettaneet, sillä omassa terveydentilassani on tapahtunut asioita, jotka ovat pitäneet pauloissaan koronauhkaa ankarammin. Kevätpurjeitteni kääntöpuolella on ollut ilmoitus, jota en tiennyt itse sinne asettaneeni. Ei silti, että kevät ylinousevassa kasvussaan olisi koskaan aiemminkaan ollut mielivuodenaikojani. Hiljaisuutta ja alakuloa rakastavana olen sulautunut paremmin syksyyn.
Ehkä myös Bo Carpelan koki jotain samaa, kun kirjoitti Tuomas Anhavan suomentamassa kokoelmassa Vuodet kuin lehdet (1989):
Herää, herää, kevät on jo tullut
ja sinusta on tullut muukalainen itsellesi,
näet kuihtuvan sen mikä orastaa, onnessasi
näet siemenen, kohta varjon,
ja kylmän tuulen joka riepottaa jokaista
vasta puhjennutta lehteä.
Asiat eivät ole yksioikoisia, vaikka sellaisina niitä lienee helpointa käsitellä, niiden yllättävyyden unohtaen. Vaikka ”toisaalta – toisaalta” -rakenteita on moitittu älykkönä esiintymisen yhdeksi keinoksi, niitä ei pitäisi hylkiä ainakaan ajatusten tasolla: toisen puolen katsominen ja näyttäminen tuo aina uutta totuutta esiin.
Tuulessa heiluvan purjeen kuolinilmoitus, kesässä kurkkiva (ja kukkiva) alakulo, ikävä diagnoosi – näillä kaikilla on puolensa jos toisensakin. Ja sama taitaa päteä myös koronauhkaan. Vaikka rajoitukset ovat tuskastuttaneet monia, on ollut aikaa rauhoittua, hidastella ja hiljentyä, vaikkapa sen miettimiseen, mitä on olla ihan vain tässä ja nyt: menneitä muistelematta ja tulevaisuuteen tähtäämättä. Vielä tässä eletään, lepatellaan kuin perhonen ruohikon yllä, hauraana ja uhanalaisena. Mutta silti, kaikesta huolimatta. Kun ikää tulee, ihastuu yhä enemmän tuohon pikkusanaan silti. Ja siihen, mitä avaruuksia se voi avata parhaimmillaan.
Juuri nyt on aikaa todeta, miten taas uusi orvokki on puhjennut esiin maasta, eilen nähty rusakonpoikanen puikkinut pihaan, sisilisko työntänyt nenänsä aurinkoon portaan alta. Ja mustarastas virittänyt mollilaulunsa.
Voi nauttia hetkistä, vaikka niillä onkin se ominaisuus, ettei niihin voi takertua, ne kun muuntuvat kaiken aikaa toisikseen. Elämä on silmänräpäysten liikkumista, tuskin huomattavaa, mutta juuri siksi niin kiintoisaa. Eija Aromaan tankarunon* sanoin:
Siipi kirjoittaa
ja märkä pilvi pyyhkii
vastaukset pois.
Eikä missään näy
pilvenhattaraistakaan.
* Runo on Aromaan kokoelmasta Eksymisen kartasto. ntamo 2018.
2.6.2020
Ystäviä muistaen
Edessäni on iloinen kortti: tonttuja, isoja ja pieniä, touhuaa pöydän ympärillä punaiset hiippalakit liekkeinä liehuen. Lahjoja siinä kai valmistellaan. Kääntöpuolelta luen toivotuksen: ”- – pitkästä aikaa, viehkeätä ja satuisaa joulua.”
Miksi joulukuvasta nyt, kun omenapuu on täydessä kukassa, pörriäiset lentelevät ja ruoho on, Mustapään runoa mukaillen, liian vihreää? Kortin lähettäjä on ollut mielessäni siitä asti, kun huhtikuussa luin hänestä laaditun nekrologin. Pirkko Heikkinen, mikkeliläinen kirjallisuusvaikuttaja, kulttuurin voimanaiseksikin sanottu, kohtasi matkansa pään kevään koittaessa. Näin hänet ensi kertaa 1970-luvun keskivaiheilla, tilaisuudessa, jossa kuultiin puheenvuoroja aloittelevan kirjoittajakoulutuksen puolesta. Yhden vaikuttavimmista käytti Pirkko Heikkinen, Suomen Nuoriso-opiston äidinkielen opettaja, joka suunnitteli kirjoittajaopistoa Mikkeliin. Pian se toteutui kolmijaksoisena monimuotona ja minäkin hakeuduin kirjoittajien ohjaajakurssille, jota Pirkon lisäksi veti legendaarinen kirjailijakolmikko Väinö Kirstinä, Arto Kytöhonka ja Matti Paavilainen.
Pirkon muistosanoissa mainitaan useaan kertaan hänen osoittamansa kannustavuus. Siitä sain todistuksen, kun myös minut oli kutsuttu ohjaajakurssille opettamaan. Ensimmäinen luentoni oli katastrofi: en uskaltanut edes nostaa katsetta papereista. Olin varma, että siihen alkuunsa se ”ura” loppuu, mutta Pirkko kehottikin vain ottamaan hiukan enemmän kontaktia yleisöön. Myöhemmin hän tunnusti ajatelleensa, että olihan se alku kauhea, mutta hän oli päättänyt antaa minun yrittää, vaikka siihen menisi viisi vuotta. Hiukan lyhempi aika meni, ja harjaannuin askel askeleelta työhön, jota tein sitten moniaalla muuallakin kuin Mikkelissä runsaan kolmenkymmenen vuoden ajan.
Pelkkää velttoa lempeyttä Pirkon kannustavuus ei ollut. Olemuksessa oli terästä, kohtikäyvyyttä ja lasinkirkasta oivallusta, mutta myös vapauttavaa letkeyttä. Sliipattu jakkupukuvirkanainen tai tärkeilijä hän ei todellakaan ollut, vaikka arvostettuja valtakunnallisiakin kulttuuritoimia hänellä riitti: hän oli useiden taidetoimikuntien jäsen, teatteri- ja oopperakriitikko sekä pitkään myös J.H. Erkon runo- ja novellikilpailujen organisoija. Niissä merkeissä tapailin häntä vielä vuosituhannen taitteessa. Sitten yhteytemme hiljeni, kunnes viime jouluksi tuli tuo Minna Immosen maalaama tonttukortti, atmosfääriltään hyvin lähettäjänsä oloinen.
+++
Vajaa vuosi sitten luin ja tarkistelin tässä työpöydälläni käsikirjoitusta, jonka minulle oli lähettänyt Mervi Tammi. Kyseessä oli hänen itse kuvittamansa satukirja Sinihuppu ja Keltahippu – merten sankarit. Siitä, miten sattuma tutustutti minut tähän monipuoliseen taiteilijaan, olen, tosin nimeä mainitsematta, kertonut ystävänpäiväblogissani 2018. Outoa mutta merkitseväksi muodostunutta kohtaamista taustoitti Rovaniemen lentokenttä, koneen lähtöä viivyttänyt vika, terminaalin kahvio ja Lukeva tyttö -niminen maalaus, jota pöytään astellut nuori nainen tuli tönäisseeksi ja kysyi, miksi kuljetin sitä mukanani. Kerrottuani, että sain sen eräältä kurssilaiseltani, juttu syveni kirjallisuuden ja taiteenteon ydinasioihin, ja koneen vihdoin startattua keskustelu jatkui.
Ystävyydeksihän se kehittyi ja vuosikymmenten yhteistyöksi. Mervi kuvitti opaskirjani Luova kirjoittaja (1980) ja piirsi toimittamaani Taite-runouslehteen kansikuvat. Minä puolestani järjestin hänelle työkeikkoja Oriveden Opistolta. Siellä hän kävi niin opettamassa nukketeatteria kuin pitämässä lapsille koiranäytöksiä cockerspanieliensa Sabin ja Saschan kanssa. Koirat olivat pääosassa myös hänen vieraillessaan luonani Lohjan Saukkolassa lähes kymmenen vuotta sitten. Hän osallistui agility-kisoihin ja suunnitteli kirjoittavansa spanielin muistelmia Elämäntarina-lehteen. Koirineen ja nukkeineen hän teki myös paljon vapaaehtoistyötä lasten, vanhusten ja sairaiden parissa.
Auttavaisista merikeijuista kertova satukirja oli kehitteillä pitkään, ja iloitsin, kun se syksyn 2019 koittaessa vihdoin valmistui. Hiukan hämmästelin, ettei ystäväni sitä sitten enää kommentoinut. Hän oli kesällä kertonut sairaudestaan, mutta toivoa oli, joten en osannut varautua siihen, mitä sittemmin Espoon Kirjailijoitten verkkosivuilta näin: Mervi oli menehtynyt vain muutama päivä sen jälkeen, kun olimme yhdessä saatelleet Sinihupun ja Keltahipun painoon. Kustanaja oli Bookcover, ja sitä ennen olivat Gummerukselta ilmestyneet kuvakirjat Kenguru Sinisukka ja Loistelammen mysteerio (1978) sekä Kivimaailman ympäri kymmenen kertaa (1979). Mervi ehti pitää myös monia taidenäyttelyitä, tanssiesityksiä ja lasten piirustuskouluja.
+ + +
Kun elää yli 70-vuotiaaksi, on ehtinyt hyvästellä, yllättyneenä tai asiaan varautuneena, monta muutakin ystävää. Edellä tuli esitellyksi heistä vain kaksi, Pirkko ja Mervi, joihin molempiin tutustuin aloitellessani työtä kirjoittamisen ohjaajana. Heitä yhdisti humaani auttavaisuus, kiintymys lapsiin ja leikkimieli, niin erilaisia kuin he ihmisinä ja kulttuurivaikuttajina olivatkin.
Kirjallisuusväkeä on viime päivinä järkyttänyt myös suomentaja Tarja Roinilan äkkikuolemaan johtanut polkupyörätapaturma. Häneen en ehtinyt juuri tutustua muutoin kuin hänen käännöksistään, mutta muutaman ajatuksen vaihdoimme hänen pyydettyään minulta suomentamaansa Bachelardin Tilan poetiikkaan Rilke-käännöksiä. Tällaisissa tapauksissa mieleen tulee väistämättä hokema elämäntyöstä joka katkeaa kesken. Mutta sitähän se ei koskaan tee, sillä se jatkuu meissä sen vaikutuksissa elävissä. Siksipä uskalsin startata tähänkin kirjoitukseeni iloisella tonttukortilla. Surun ja elämänilon, kaipuun ja valoisien muistojen väliin ei koskaan rakennu umpiseinää, ja jo muistaa-verbistä voimme lukea elämän jatkuvuuden.
19.5.2020
Etänä lähellä
Etä-alkuiset sanat ovat viime kuukausina levinneet lähes yhtä nopeasti kuin muuan pieneliö, jonka kaikkien oikkujen olemusta eivät virologitkaan vielä tunne. Etäinen taitaa olla siis sekin, kun se ei haise, maistu, kuulu eikä näy kuin vaikutuksiltaan ja mutkien päästä.
Miten etä-alkua käytettiin aikaisemmin? Itse törmäsin siihen ensi kertoja 1990-luvulla, kun vanha tuttu kirjeopisto-sana korvattiin etäopistolla. Miksi niin kylmä uudismuodoste, miksei kirjeellä viestiminen – tai opettaminen – enää kelpaa, mutisin mielessäni, olinhan aloittanut Kirjeopiston opettajana jo 70-luvun alussa ja tottunut nimenomaan paperipostitse tapahtuvaan keskusteluun. Sitä harrastin työn ulkopuolellakin: kirjeeni venyivät useiden tiuhojen sivujen mittaisiksi, ja niissä pohtimillani asioilla pidin yllä ystäviini sellaista läheisyyttä, josta olisin kasvokkain istuttaessa saanut vain kalpean aavistuksen.
Etäopisto-sanaan siirryttiin, kun postissa kulkevat paperit vähenivät ja kommunikointi tapahtui yhä useammin tietokoneilla. Itse olin työpaikallani viimeisiä, jotka käyttivät niitä, ja Kansanvalistusseuran Etäopistossakin suosin postiljoonin kuljettamia kirjeitä. Paperitse teen yhä mieluiten esimerkiksi arvostelupalvelua, sillä siinä saa käyttää myös kynää, tuntea sormenpäissään ajatustensa juoksun. Kirjeenvaihto on kuitenkin vuosien varrella siirtynyt yhä enemmän nettiin, ja mikäs siinä, pitkin ja perusteellisin keskusteluin voi sielläkin touhuta – jos unohtaa sen paineen, minkä uudet viestimisvälineet tuovat mukanaan: tee tämä nopeasti ja lyhyesti, iske kuin salama.
Viime vuosina etä-sanan merkitys on laajentunut ja menettänyt tylyyttään. Ja kun muistelen työaikojani, päädyn toteamaan, että etänähän tekemiseni ovat enimmäkseen tapahtuneet, ellei oteta lukuun jaksoja kurssien vetäjänä ja kansanopiston opettajana. Kirja- ja käsikirjoituskritiikkien laatiminen oli pitkään lähes päätyötäni, ja sitä tein kotona. Myös Elämäntarina-lehden toimittaminen on tapahtunut etänä yksistään pitkien välimatkojen vuoksi. Eikä minulla ole siitä kuin hyvää sanottavaa; kuten arvostelupalvelussakin, moni yhteys kirjoittajaan on syventynyt ystävyydeksi, joka kestää.
Kotona työskentely on sitä paitsi miellyttävää. Kun jossain vaiheessa Helsingin-vuosiani vuokrasin työhuonetta Villa Kivestä, vanha yliopisto-opettajani ihmetteli: ”Etkö sinä osaa tehdä työtä kotona?” Toki osasin, mutta silloin asuin yksiössä, jossa vuoteesta oli vain pari askelta kirjoituspöydän ääreen; tekemättömät työt olivat aina edessä. Ei silti, että olisin koskaan osannut pitää rajaa työn ja harrastusten välillä. Kirjallisuus on molempia. Enkä erityisemmin kaipaa ympärilleni ihmisiä, lapsuus kun antoi lahjaksi hyvän yksinolon siedon. Ymmärrän kyllä, että monilla näin korona-aikana seuran kaipuu on ja että myös konkreettista kosketusta on ikävä, suomalainenkin kun on vihdoin oppinut halailemaan, jos kohta vaikkapa poskisuukko onnistuu edelleen kankeasti. Molemmat ovat nyt kiellettyjä, sikälikin ollaan etäällä.
Minun sukupolveni ei tottunut nuorena halauksiin. Vain ne, jotka olivat viettäneet kesiä ulkomailla, osasivat syleillä, mutta lopettivat sen pian tultuaan torjutuiksi. Oudolta tuntuu näin jälkeenpäin sekin, että kun seksi alkoi vapautua 60-luvulla, se ei lisännyt fyysisiä kontakteja muulla tavoin.
Vielä tuolloin tunnettiin kuitenkin yksi lähikontaktimuoto, joka nyt on yhtä kadoksissa kuin tervehtiminen niiaamalla. Se oli käsikoukku, tai kynkkä, kuten sitä kotiseudullani kutsuttiin. Koukkuotteissaan ystävykset kiersivät koulunpihaa välitunneilla ja vaelsivat iltaisin kaupunkimme pääkatua edestakaisin kahden, kolmen tai neljänkin tytön rivistöinä. Ilmiötä on tulkittu omanlaisekseen soidinmenoksi, sillä poikiahan tytöt taisivat vilkulla sivusilmin, vaikka näkyvin katse osui näyteikkunoihin. Ja pojat tietysti tarkkailivat tyttöjä aivan kuin tanssilavojen rintamissa. Kun kumpikin sukupuoli kävi koulua omassa lyseossaan, se oli kai harvoja tutustumisen tapoja.
Seurustelun sitten alettua tyttö ja poika saattoivat kulkea kynkätysten, eivät siihen aikaan vielä kaulatusten tai käsi kädessä. Tapa jatkui myös vanhenevilla aviopareilla, ja erityisesti, jos toisen kävely muuttui hankalaksi, toinen kynkitti häntä. Ikäihmisillä se on osittain säilynytkin, ei enää nuorilla. Tuntuu hyvältä aistia, edes takin läpi, toisen kylki.
Koulupojat eivät toisiaan kynkittäneet, vaan saivat kai lähikokemuksen painiessaan. Varsinaista tappelua tai kiusaamista se ei kuitenkaan tainnut olla, vaan leikkiä, tenuamista. Sitähän se on eläimilläkin ja kuuluu pentuuteen. Tytöt taas janosivat pääsyä, ei vain toistensa, vaan välituntia valvovan opettajan käsikynkkään, silläkin uhalla, että heitä alettiin nimittää lellikeiksi.
Itse olin irti niin käsikynkistä kuin myöhemmin halauksista, joihin tottuminen kesti pitkään. Ajatukseni oli, että ensin pitää luoda toiseen syvä henkinen kontakti, ja vasta sitten voi syleillä. Olin kai kasvanut etäihmiseksi ja löytänyt läheisyyttä sieltä, missä sen ei helposti ymmärretä piilevän. Kirjeet tuli edellä jo mainituksi, lisäksi ilmeet ja eleet, sanattomat kutsut ja kuulostelut, hiljaisuudet ja niiden kuuntelut, muuttuivat kai mielessä halauksiksi. Opin tuntemaan noiden koskettamattomien kontaktien vahvan vaikutuksen, sen miten ne parhaimmillaan lähentävät. Etänä pystyy siis olemaan lähellä, vieläpä syvemmin ja monipuolisemmin kuin ihojen koskettaessa, uskallan väittää.
8. 5.2020
Taiteilijan elämäntarinaa räiskyvin sanoin
Heikki Niska on monialainen kirjailija, jonka laaja tuotanto käsittää niin runoja kuin lastenkirjoja. Hän on myös Elämäntarina-lehden pitkäaikainen avustaja. Jo 1990-luvulla viehätyin hänen suomalaisista haikuistaan, joita julkaistiin ensin kokoelmassa Sinioranssi ja sitten 2017 teoksessa Solisevaiset, tankarunojen kera. Yksinkertaisen kirkas kieli ja pieni mutta tärkeä havainto tuovat eläinaiheisiin myös huumoria:
Kissa: Kirjoita
minusta olen paras
aihe, kuulitko!
Kosmisia näkyjäkin viritellään:
Oi, linnunradan
maahan varisematon
hopealumi!
Lastenrunot osoittavat Niskan loruttelutaidon, ja kirjoittaapa hän myös synnyinseutunsa Keski-Pohjanmaan murteella, esimerkiksi 2000-luvun alussa julkaistuissa teoksissa Uljasta väkiä sekä Mehtätähtejä ja uuen kylän outoja.
Viimeisin kokoelma on uudistumiskykyisen runoilijan yllättäväkin aluevaltaus. Teoksessa Frida ja käärmeehameinen yö (Kulttuurivihkot 2020) sukelletaan meksikolaistaiteilija Frida Kahlon (1907–1954) toivon ja traagisuuden sävyttämään maailmaan. Jo nuorena vammautuneella maalarilla oli ristiriitainen avioliitto toisen taiteilijan, Diego Rivieran kanssa. Hän koki keskenmenon, yritti itsemurhaa ja tuli tunnetuksi erityisesti surrealistis-naivistisista omakuvistaan, joissa esiintyi usein eläinten, eri toten apinoiden kanssa. Värit olivat suggeroivan tehokkaita, huutavia, mutta myös herkkiä, milloin kuvaan pääsivät mukaan paratiisimaiset kukat.
Tähän maailmaan Heikki Niska on sukeltanut niin elämäkertavihjeiden kuin ennen muuta kielen kolorismin ja tajunnanvirtamaisuuden kautta. Tämä on uutta hänellä, sanojen räiske, kuvien ilotulitus ja visionäärinen runsaus. Näin runot puhuvat myös sille, joka ei tunne Kahlon taidetta tai elämäntarinaa; runoissa on yleispätevää rakkauden, uhrin ja kuoleman teemaa. Niitä korostavat rohkeasti elämän ja sen päättymisen, ennen muuta veren kuvat. ”- – Imettäjä ja kuolema tanssivat/ talon ympärillä, maisema on päivä ja yö,/ aurinko ja kuu. – -”
Heti kokoelman avauksessa annetaan tuntumaa siihen, mitä tuleman pitää:
Jo lapsena tuulen häntä
sivalsi kasvoni.
Taivaasta putosi
vertavuotava taulu.
Tiesin: osoitteemme on
vainajien alttari.
Fridan ja Diegon lisäksi tavataan muita taiteilijoita ja mytologian hahmoja (lähes myyttinen hahmohan Fridakin jo alkaa olla!); kohtaamme Dalin ja Buñuelin surrealistisen elokuvan Andalusialainen koira, Paul Kleen, Isoldan ja Antonion, Marxin ja Stalinin, Juudaksenkin. Kulttuuriviittaukset eivät tyrkyttäydy, vaan upottuvat taiteilijan tarinaan ja runojen kuvakieleen.
Haikulyyrikon niukka ilmaisu näkyy sekin paikoin, esimerkiksi kiteytettäessä taiteilijuutta:
Hulluus lensi silmiin
kuin hiekka.
Minusta tuli taiteilija.
Lyhimmässä runossa rakkauden tragiikka ilmaistaan monimielisin luontokuvin:
Lähdit, vedit valon
juurineen maasta.
Näiden tihentymien vastapainoksi teoksesta voi poimia runsain määrin kitsailematonta sanasurrealismia, joka hehkuu huumoria ja näkyy yksittäisistä lauseistakin: ”Pitävätkö kirahvit punaisia hameita?” ”Pihistikö apina banaanin silmälasit?” ”Auringon iiriksessä on kuoleman kello.”
Traagiset sävyt taittuvat kuitenkin toivon siintämiseen, ja päätäntörunossa kuolemalle lyö kättä elämä:
Seuraan valkoista
siemennauhaa, saavun
kuoleman huoneeseen.
Maalaan vielä meloneita,
kirjoitan etumaiseen palaan
Viva ja Vida.
Tarkoituksellista tai ei, Vida asettuu riimipariksi Fridan kanssa. Kyse on voittajan tarinasta, sittenkin.
29.4.2020
”Tie pois, tie kaikkeen”
”Minun sisareni kuoli palamalla.” Näin aloittaa Ritva Hellsten autofiktiivisen teoksensa Orvot (ntamo 2014), jossa hän käsittelee lapsuudenperhettään, erityisesti suhdettaan sisareensa Raija Siekkiseen (1953–2004), joka ehti ennen kuolemaansa tehdä merkittävän kirjailijanuran. Minullekin hänen hienovireinen novellitaiteensa oli erityisesti 1980- ja -90-luvuilla tärkeä eväs niin omalla tiellä kuin opettaessani kirjoittajia. Nyt Hellsteniltä on ilmestynyt kokonaan häneen keskittyvä romaani Raija (Aviador 2020).
Kerronnan nykyajassa kulkee Raija Siekkisen viimeinen vuosi, josta poikkeillaan menneisyyteen, aina vaikeaan lapsuuteen asti. Käytän hänestä tässä vain etunimeä, vaikkemme tavanneet koskaan, ja se mitä hänestä sanon tai häneltä siteeraan, on Raija-romaanin sisältä poimittua. Onko kyseessä siis ”oikea” Raija? Siihen voi vastata vain, autofiktion äärellä kun ollaan: ei ole – ja on.
Kohtalokas tulipalo tapahtui 7.2.2004, vähää ennen, kuin kirjailija olisi täyttänyt 51. Syntymäpäivää hän päätti juhlia etukäteen ja kutsui kylään sisarensa, jonka kanssa kävi pitkän ja tärkeän keskustelun. Syksyllä ilmestyneestä teoksesta Kalliisti ostetut päivät ei ollut tullut arvostelua valtalehteen; se masensi, mutta valoa toi yhä varmemmaksi kypsynyt käsitys oikein valitusta tietä ja siitä, että kirjoittamaan hän oli maailmaan tullut, oli lukijoita tai ei.
Valo ja pimeä vaihtelevat romaanin maailmassa ja välillä sulautuvat toisiinsa, samoin kuin monet muut vastakohtina pitämämme: pesä ja turva tuo avaran olon, saari on suljettu tila ja silti avoin, vieraus ja yksinäisyys yhdistää toisiin (”Kuljen yksinäistä polkua, jota kulkee jokainen.”). Tuli-motiivikaan, joka on esillä alusta asti, ei vain ennakoi tragediaa, vaan viittaa lämpöä tarjoavaan kodin uuniin. Elävä tuli ja kuoleman tuli! Myös niiden yhteys luo tarinaan kaksoisvalaistusta.
Hajoavat tai jo hajonneet talot viittaavat nekin tulevaan. Toisaalta talo ja mökki ovat onnensijoja, eri toten kun niiden seiniä kiertävät kirjahyllyt. ”Jokaisen muuton jälkeen hän oli aina ensi töikseen koonnut kirjahyllyn ja asetellut kirjat paikoilleen, silloin tunsi olevansa kotona. Turvassa. Kirjat olivat koti.” Turvaa tuo niin ikään kynän rapina paperilla sekä kirjoituskone – tietokoneella Raija ei suostunut operoimaan – ja mustat näppäimet, jotka silmien edessä kokee tien aukeavan pois ja samalla kaikkeen. Niiden äärellä voi myös upota ”sanojen kirkkaaseen veteen”.
Koti oli tärkeä, mutta ulkomaillakin Raija viihtyi. Matkoista viimeinen suuntautuu Italiaan ja muodostuu käänteentekeväksi. Siitä ja muista merkittävistä tapahtumista kertova ”Syksy 2003” on jännitteisyydessään romaanin hienoimpia jaksoja. Siitä syksystä alkaa myös häviön ja hylätyksi tulemisen kokemus, ja kirjoittaminen uhkaa lamaantua. ”Minä olen pelkkää hapuilua ja hajoamista”, Raija tuntee. Puhelin pysyy mykkänä, kutsuja ei kuulu eikä lehtikritiikkiä. Se panee ounastamaan, että hänen kirjansa unohdettaisiin ja niiden mukana hänet.
Tuota arvelua sopii miettiä myös nykyisen kirjallisuuspolitiikan valossa. Muistetaanko lahjakkaasta tekijästä enää muuta kuin hänen dramaattinen kuolemansa? Ilmestyihän se vihdoin arvostelukin. Elettiin vielä aikaa, jolloin novellistiikka ei ollut painunut periferiaan, ja vaikka viihteellisyys oli lisääntynyt, ihmiset malttoivat syventyä lyriikan sukuiseen lyhytroosaan, jossa pinnalta katsoen ei tapahdu mitään. ”Novelli on kunnianhimoisen kirjoittajan laji, haastava muoto jossa yksi lause, jopa yksi sana voi pilata kokonaisuuden”, Raija luennoi äidinkielen opettajille. ”Novelli korostaa usein elämän käännekohtia ja perustuu ajatukseen, että pieni on tärkeää ja ilmaisevaa.”
Raijan uran käynnisti 1978 pidetty Otavan novellikilpa, joka toi esiin niin ikään Olli Jalosen ja Sirkka Laineen. Entä nyt, voisiko sellaista kilpailua edes kuvitella pidettävän? Novellin ei nähdä enää myyvän, pienen ja vivahteissa liikkuvan sijaan on tullut suuri ja säväyttävä. Enteitä näkyi jo Raijan eläessä. ”Lehdet nostivat esiin uusia tekijöitä. Se että kirjoitti yhtä hyvin, paremmin, kuin ennen, ei riittänyt uutisaiheeksi. Piti uudistua, mitä se sitten tarkoittikin, uudistua vain siksi, että olisi uutisoitavaa? Olisi mitä mainostaa, myydä, markkinoida? Entä laatu? Taide, sen vapaus?”, hän kysyy aiheellisesti ja viittaa siihenkin, että esiintymisestä ja julkisuudesta on tullut osa kirjailijan työtä ja hänen tekstistään sisällöntuotantoa.
Uudistusmisvaatimuksista tulee mieleen se, mitä äskettäin edesmennyt Pentti Linkola tohtii sanoa Parnassossa 6–7/2012. Hänelle ”kehitys, edistys, uudistus ovat aina kielteisiä ja murheellisia” ja ”jo sana ’uusi’ on kammottava, pelottava”. Ja ilman Linkolaakin voi todeta, että kun vaaditaan uudistumista, unohtuu se pieni, pinnanalainen liike, joka uudistaa kieltä ja kirjallisuutta sisältäpäin. Vivahteiden hiljaista elämää seuratessaan voi nähdä myös, miten tie aukeaa yhtaikaa pois ja kaikkeen.
”Kaikki on tallella. Kukaan ei ole kuollut.” Näin todetaan Orvot-romaanissa, ja toki myös kadonneeksi luultu kirjailija voi herätä eloon, unohtuneet teokset löytyä hyllystä uudelleen tutkailtaviksi. Omalla tavallaan Raijaa herätti henkiin jo 2010 Joel Haahtela romaanillaan Katoamispiste (Otava 2010). Ja nelisen vuotta sen jälkeen ntamo julkaisi yhdessä Kansallisteatterin kanssa kaksi Raijan esittämättä jäänyttä näytelmää 1980-luvun lopulta sekä Hellstenin Orvot-kirjan.
Raija-romaanista huokuu kunnioitus sisarta kohtaan, mutta ei pateettisen pönäkästi. Sisarensa tavoin Hellsten on hienovireinen kirjoittaja, joka antaa hiljaisuuden ja rivien välien puhua. ”- – kuun ja tähtien valossa hän kuunteli sataman ääniä kilometrien takaa, katsoi kaukana saarissa vilkkuvia loistoja. Siellä, pimeän keskellä, nukkui myös hänen oma saarensa, mennyt, sydämeen kätketty.”
Vapun lähestyessä toivon meille hiljaisuushetkiä hyvän kirjallisuuden parissa.
19.4.2020
Tuttuuden outous
”Se, ettei ole mitään erikoista, on tärkeää.” Tällainen lause paljastui erään kirjan sisäkannesta, kun sen hyllystä ottaessani liikautin sen lievettä. Ilmeisesti tuo teos oli antanut minulle kunnon evästä, sillä harvoin kirjoitan lukemastani sitaatteja jo teoksen kanteen. Vaikka avasin aivan muussa tarkoituksessa kyseisen kirjan – Katja Seudun tutkimuksen Antti Hyryn proosasta – , on sanottava, että tässä paljon puidussa poikkeustilanteessamme siitä sieppaamani lause kohoaa aivan uuteen merkitykseen. Monihan haikailee nyt erityisesti sitä, että se ”erikoinen”, joka aiemmin tarjoutui mausteeksi arki- tai pyhäpäivään, on jäänyt pois. Ei voi matkustaa ulkomaille, juhlat, kisat, konsertit ja muut massatapahtumat ovat kiellettyjä, ravintolat suljettuja, ostoksillekin ikäihminen pääsee vain erikoisjärjestelyin. Jopa päivittäistä ulkoilua on häneltä rajoitettu.
Mitä jää jäljelle? Tavallinen kotirutiinien täyttämä arki, johon ”erikoisuus”, mikäli sitä haluaa, on revittävä tutun maiseman katselusta, mielikuvituksesta, televisiosta, kirjoista sekä tietysti radiosta. Sieltä osui korvaani keskustelu, jossa yksi harmitteli, ettei voi enää astua kadulle vaikkapa kirjastosta, sulautua ihmisparveen ja poiketa kotimatkalla oluelle, toinen taas valitti päivien samanlaisuutta toisiinsa nähden. Mutta hetkinen. Eikö päivissä kaikesta tästä huolimatta ole eroja ja eivätkö toisaalta toistuvat rutiinit suojele meitä tukehtumasta pelkoihimme? Ja eikö käy niinkin, että kuta tutummin ja toistuvammin tukipistein rakentuu arki, sitä vauhdikkaampana käy pään sisäinen liike. Sillä ”[a]rkipäivä on arvokasta sinällään, siinä on kaikki”, siteeratakseni jälleen Seudun teosta.
Itselleni jokseenkin tapahtumattoman arjen arvo on käynyt sitä tärkeämmäksi, mitä pienemmiksi ovat supistuneet ulkoiset liikkumisympyräni jo hyvän aikaa ennen viruksen maailmanvalloitusta. Kulkuongelmani antoivat rajoitetuille oloille harjoitusajan, jonka ansiosta voin jopa sanoa, että samanlaisenahan elämä jatkuu. Mutta tämä on vain yhden ihmisen kokemus. Toki ymmärrän, että arjesta on tullut riskialtista niin lapsiperheissä kuin niiden vanhusten elämässä, joilta rajoitukset ovat vieneet läheistenkin tapaamisen tai jotka eivät edes voi ymmärtää, miksi kaikki tämä. Tuntuu, että vasta nyt on mediassakin havahduttu niihin traagedioihin, joita yksistään liikkumisen väheneminen voi heille aiheuttaa. Ja miten tuskaisaksi käy arki, kun ei jaksa lukea, eikä nettiyhteyttä ole, tai ei vain halua lähteä verkkoon seikkailemaan.
Sinne en halaja itsekään, en liioin virtuaalijuhlintoihin, kuvakemuihin tai omilla hyvillä teoilla poseeraaukseen somessa. Miksi sitä paitsi juuri nyt pitäisi elämään saada viihdettä ja hulpsuttelua. Eikö pikemmin olisi aika – ja vihdoin ehkä jopa aikaa! – uppoutua syviin ja ankariin asioihin.
Someton ja videoton arki on hiljaista, hidasta, vakavaakin. Ja tällaiselle introvertille, joka ei viihdy ihmispaljouksissa ja jolle katukuhinaan astuminen on pikemmin kauhu kuin ilo, tämä hartautta muistuttava rauha sopii. Luulen myös, että etätyöhön siirtyminen on helpotus monelle, jonka avokonttoriarki – tai -angsti – ei hellitä iltaisin kotonakaan. Ja vaikka koululaisten etäopetuksessa on eittämättömät ongelmansa, usea äiti on kiittänyt sitä, että lapsi saa nyt vihdoin rauhan kiusaajilta.
Ei pidä myöskään unohtaa ikkunastakatselua, tarkkojen, kiireettömien havaintojen tekoa. ”- – pöydän takana olevan ikkunan takana oli pajukko ja ruohikko angervonkukkien kirkkaita kellanvalkoisia läikkiä, kuin, mitä se väri muistuttaa, kuin kuusipuun ohuita kiharaisia lastupalloja, sykkyröitä, tai mitä ihan muuta.” Näin kirjoittaa Hyry Uuni-romaanissaan, ja hänen hidasliikkeisen proosansa pariin on nyt nautinnollista palata. Mitä kaikkea muuta voi nähdä lasin takaa: juuri nyt huhtikuunsinisen taivaan, siellä pilvien vaelluksen, maassa ylivuotiset vaahteranlehdet, jotka muistuttavat paperinpaloja (ja sanovat: kirjoita runoja meihin!) ja rinteen väriläikkänä krookusten tummanvioletin seurueen. Ystävä kehotti kuuntelemaan niiden moniäänistä laulua, ja senhän kuulenkin; muuta virtuaalikuoroa en kaipaa.
Hyry saa, Katja Seutua mukaillakseni, arkisen ja tavanomaisen ’perimmäinen käsittämätön ihmeellisyyden ja monimutkaisuuden’ paljastumaan. Ja Aarne Kinnusen, joka hänkin on tutkinut tätä kirjailijaa, puhuu pihan ja muun kotoisen alueen metafysiikasta, jota hän teoksissaan ilmentää. Esimerkkinä voikin lukea taas pätkän Uunia: ”Tämä – – liikkuu halki avaruuden eikä aika pysy kohdallaan. Tämän kokoinen osa, tila, tästä ajasta, maailman avaruudesta, pysyy kohdallaan tai liikkuu minun kanssani. Tässä vain aion muurata. Nyt panen laastia ja nyt asetan tiilen ja nyt kaavin liian laastin.”
Pienistä liikahduksista kasvaa suuria, kun ulkoinen dramatiikka ei pääse häiritsemään. Ja tuttuudessa on aina myös outous. Tosin sen ei tarvitse merkitä uhkaavuutta, vaan vain sen toteamista, miten erilaista kaikki samanlaiseksi luultukin syvimmiltään on. ”Kummallisuuteen ei tarvita mitään kummallista”, toteaa Kinnunen Hyryä tulkiten.
Myös piha on tuttu ja samalla kummallinen. Ja pihapolku, se ei ainoastaan päästä meitä kävelemään, vaan kulkee itse, vähintään hiiviskelee. Kun antautuu sen minimaalisille liikkeille ja hipaisuille, ei kaipaa muille maille. Jos sinne nyt lähtisi, voisi päinvastoin käydä niin, että yhä uusien panoraamojen voima hyökkäisi petona päälle ja peittäisi tyystin kotoisten arkipäivien hiljaisena hiipivän ilon. ”Merkitys syntyy siitä, että elämä jatkuu tänäkin päivänä.” (Katja Seutu)
****
Lainaukset ja referoinnit ovat seuraavista:
Antti Hyry, Uuni. Otava, Helsinki 2009.
Aarne Kinnunen, Horror vacui. Antti Hyryn proosasta, lyyrisestä ja dramaattisesta. Siltala, Helsinki 2015.
Katja Seutu, Ja mieli on jakautunut maan yli. Muisti ja oleminen Antti Hyryn teoksissa. Otava, Helsinki 2001
7.4.2020
Kun sanat eivät jätä
Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. – – minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan.
Ote on Antti Röngän esikoisromaanista Jalat ilmassa (Gummerus 2019), mutta voisi yhtä hyvin olla omaa muistelustani. Kiinnostuin teoksesta, kun tiesin sen kertovan koulukiusaamisesta, josta myös itselläni on karvas kokemus. Ja kun heti perään luin Röngän ja hänen isänsä Petri Tammisen kirjeenvaihtokirjan Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020), huomasin, että siinäkin kiusaaminen vilahtelee, ja erityisesti sen kauaskantoisista seuraamuksista tulee tärkeä teema.
Kirjeenvaihdolle perustuvissa teoksissa on se hyvä puoli, että ne nostavat esiin hitaan kirjekeskustelun merkitystä tänä salamoivan chatti- ja appiviestittelyn aikana. Mutta usein niitä myös kangistaa suurien asioiden pikkutärkeä tai peräti pompöösi pohdiskelu sekä se, että kirjeet on laadittu kustantajan tilauksesta. Myös Rönkä ja Tamminen ovat kaiketi tienneet kirjeiden tulevan julkaistuiksi. Silti tulos on mitä luontevin. Toisilleen avautuessaan isä ja poika paljastavat lukijallekin asioita, joiden tunnustaminen ei liene ollut helppoa, ja samalla kumpikin toteaa muuttuneensa. Tästä rehellisyydestä muovautuu yli 200 sivun matkalla draama, jota väliin seuraa kuin jännitystarinaa, tai vähintään kahta elämäntarinaa, keskenään erilaista, mutta ihmisarkuuden, syyllisyyden ja häpeän yhdistämää.
”Kukaan ei tykkää musta.” ”Olen surkea.” ”[Minua] pitäis vetää turpaan.” Näin puhuu Jalat ilmassa -romaanin, ilmeisen autofiktion, päähenkilö Aaro ja tietää myös: ”- – jokainen ihmiskontakti on riski. Jokainen sosiaalinen tilanne antaa toiselle mahdollisuuden sanoa: ’Ole hyvä ja poistu. Kukaan ei halua nähdä sua. Kuole.’ ” Silti myös yksinäisyys on ahdistavaa. Tulee mieleen Leinon säkeet: ”En tahtois ma touhuun ihmisten/ ja en tahtoisi yksin olla.”
Vahvimman draaman kokemastaan rakentaa myös kirjeenvaihtoteoksessa Antti Rönkä isän pysytellessä taustalla. Toinen draama, jos niin voi sanoa, syntyy vanhemmuuden pohdinnasta, ja sen huipun muodostaa syyllisyys tapauksista, jotka poika nostaa esiin. ”Olen luultavasti ollut hirviö”, isä tunnustaa, ja hänen on vaikea suoda anteeksiantoa itselleen, vaikka poika sen suo ja sanoo: ”Olet ollut hyvä isä.” Välillä osat kääntyvät, ja poika ”hoitaakin” isää. Näissä jaksoissa jaetaan myös elämänohjeita puolin ja toisin.
Kirjoittavaa ihmistä kiinnostanee kuitenkin eniten se, mitä kirjeet puhuvat tekstinteon merkityksestä, kirjoittamisen opetuksesta ja romaanin syntyprosessista. Petri Tamminen tunnetaan, paitsi palkittuna kirjailijana myös kirjoittajien kouluttajana, jonka opetukset testautuvat kirjekeskustelun aikana suhteessa pojan tekeillä olevaan käsikirjoitukseen. ”Kannattaako minun jatkaa?” on lähes kaikkien kursseille tulevien perushuokaus, sanotaanpa se ääneen tai ei. Rivien välistä sen voi lukea askarruttavan myös Antti Rönkää, kun hän antaa isän lukea käsikirjoituksensa ensimmäisen ja toisen vaiheen. Romaania ja kirjeenvaihtokirjaa valmistellaan rinnakkain, ja niissä kerrotaan muutamat samat tapahtumatkin, muiden muassa se kaikkein syvin ja dramaattisin, mitä Rönkä – alias fiktion Aaro – on joutunut kokemaan.
Miesten suhde kirjoittamiseen on erilainen: siinä missä isä omaa ja muiden tekstiä hioo hiomasta päästyään, poika antaa rosojen näkyä. ”Ei täydellistä, vaan rehellistä”, on hänen credonsa, ja useaan kertaan tuleekin esiin kirjoittamisen suhde oman itsen löytämiseen. Kun lauseet ovat rehellisiä, niiden ei tarvitse pyytää olemassaoloaan anteeksi. Lopulta isä ja poika saavat yhdessä iloita kustannussopimuksesta, joskaan pojan ilo ole mutkatonta. ”Jos kirjoittaminen oli kamalaa, julkaisun odottaminen vielä kamalampaa ja julkaisu kaikkein kamalinta, mitä järkeä koko touhussa on?”
Näissä ristiriidoissa painii varmaan jokainen, jonka vuosien työ palkitaan kirjan julkaisulla. Pelon ja häpeän hyökkäyksiltä ei aina pelasta edes kehuva arvostelu tai se, että teosta mainostetaan jo ennakkoon. Suhde julkisuuteenkin voi olla kahtalainen. Rönkä hyväksyy aikamme lapsena sen, että myös kirjailijan itsensä on oltava esillä, ja kummeksuu ”vanhoja” kirjailijoita, jotka sellaista halveksivat. Silti hänen on tunnustettava, että julkisuus on valheellista, koska ”siinä ei tapahdu aitoa kohtaamista kenenkään kanssa”.
Tuli kirjaa tai ei, kirjoittamisella on eittämätön merkityksensä, ja tämä jos mikä käy teoksesta ilmi. Koko olemassaolo voi levätä kirjoittamisen varassa, mutta kun peloilleen ja yksinäisyydelleen saa sanat, ne kestää. Muistan omasta nuoruudestani ne hetket, kun maailma teki kipeää ja oleminen oli pelkkää häpeäpainajaista. Kun silloin sai avata päiväkirjan tai pienen ”ruutuvihkoromskunsa”, pääsi huulilta (tai kynästä) äänettömästi tahi äänekkäästi: ”Vaikka muut hylkäävät ja pukkaavat aina joukosta pois, kirjoittaminen ei minua jätä.” Eivät sanat jätä Antti Rönkääkään, eivät pilkkaa, vaadi eivätkä tuomitse, vaan ”ojentavat kätensä: tule”.
Teoksesta olikin alkuun pitänyt tulla kirjemuotoinen kirjoittamisen opas. Vaikka se sitten sai hiukan eri suunnan, myös oppaana se palvelee mainiosti, tai vähintään vertaistukena niille, jotka kirjaa valmistellessaan kieppuvat toivon ja häpeän, uskon ja pelon väliä. Enemmän kuin ulkopuolisen ohjaajan teesit ja teoriat taitaakin monille merkitä se, että voi lukiessaan eläytyä kaltaisensa ihmisolennon kokemuksiin, oli kyse kirjoittamisesta tai kiusatuksi tulosta tahi siitä, miten yhdistää nämä kaksi. Ja niihin nivoutuu, mikäs muu kuin lukeminen. Petri Tammisen sanoin:
Vaikka kirjoittaminen on hapuilua yössä, lukeminen on kuitenkin valoa. Mikä mahtava ilo, että pelkkien sanojen avulla pääsee toisen ihmisen maailmaan, vaikkapa harharetkelle Tromssaan, ja saa kokea kaikki ne tunnistettavat pelot ja ilot.
30.3.2020
Valon polkuja
Tuulen suhinaa, astioiden kilinöitä, tulen räiskettä, lintujen huutoa, puron luritusta… Tätä kaikkea ja lisäksi ihmisäänen sävyjä niin melodioina kuin säestyksinä. Sekä tietysti runojen puhetta. Mia Simanaisen uutuuslevy Soi Helvi Juvonen viittaa jo toteutuksellaan siihen monimielisyyteen, jolla paras moderni lyriikkamme aukoo lukijan mieleen aina uusia polkuja.
”- – [A]voin tuulien tulla ja valojen loistaa”; sellainen toivotaan olevan ”toden ja kirkastuvan” runossa ”Rukous”, yhdessä niistä Mia Simanaisen säveltämistä, jotka kuulemme levyllä. Mukana on heleä-ääninen soittorasia, joka on tuotu Tokiosta ja jonka säestyksessä kuulen pentatonisuutta. Säveltäjä kertookin, että taustalla kulkee japanilainen kansanlaulu ”Sakura”.
Helvi Juvonen on, kaiketi muutamien kiputeemaisten runojensa ansiosta, saanut myös synkän tai vähintään tummasävyisen lyyrikon maineen. Tällä levyllä korostuu kuitenkin valo. Se hiipii hämärästä päivään ja naurun myötä päivästä pois, vedenvälkkeestä jään leimuun ja tähdistä aurinkoihin. Näistä poluista puhutaan tekstissäkin, mutta ennen muuta ne tulevat esiin siinä äänitaiteessa, jota levyllä kuullaan ja jonka Simanainen on suunnitellut ja toteuttanut yhdessä musiikkiteknologi Joonas Outakosken kanssa. Syntyy erilaisia tunnelmia, maisemia, visioita ja sointikuvia, joista kuulija saa vahvasti synesteettisen kokemuksen, paradoksaalisenkin: sinne, missä teksti luo hiljaisuushorisontin, musiikki tuo huutoa, ja missä on vakavuutta tai muistojen nostalgiaa, se kuljettaa leikkisyyttä.
Erikoisimman toteutuksen on saanut Juvosen syvimpiin runoihin kuuluva ”Pohjajäätä”, jolla säveltäjä sanoo olevan niin ”hohtava sielu”, ettei hän voinut siihen koskea. Runon suomenkielisiä sanoja ei kuulla, kun ruokailuäänien taustalla soi vain niiden englanninnokseen tehty ”Bottom Ice”. Sitä vastoin ”Toin tuulen” kuullaan lopusta pitkälti kertautuvana selkeäsanaisena ja raikasäänisenä lauluna, joka ei kuitenkaan asetu runon eteen, vaan antaa sen puhua. Levy on esimerkki myös siitä, miten kiinnostavasti kerroksista lyriikan tulkinta parhaimmillaan on.
Soi Helvi Juvonen vaikuttaa erityisesti kokonaisuutena, monitaiteisena teoksena, johon kuuluu myös levykotelon visuaalinen puoli. Sen on suunnitellut Tanja Ahola, ja siinä näkyy se idea polun, puron ja puuvillalangan kiertelystä, jota runot sävelmineen puhuvat. ”Puuvillaa”-laulussa, jota säestävät sormipiano ja takkatuli, kestävästä langasta syntyikin kalaverkon sijasta ”riippumatto/ karhunpojan pienintä kokoa”. Vaikka tämä on ainoa runo, jossa mainitaan karhu, ”Nalleksi” sanotun Juvosen sielueläin, tuon eläimen pehmeys ja pörröisyys tulee sekin esiin levyn tunnelmassa.
Mia Simanainen on musiikin ammattilainen, joka sanoo itseään lajien välissä liikkuvaksi kokeilijaksi ja toisintekijäksi. Hän aloitti lauluopinnot Oulunkylän Pop & Jazz Konservatoriossa Maija Hapuojan johdolla ja jatkoi niitä Sibelius-Akatemiassa. Nykyisin hän opettaa itse jazzlaulua. Konsertteja samoin kuin äänitteitä on ollut useita, ja säveltämisen lisäksi hän on paljon myös sanoittanut. Juvosen runot hän kertoo löytäneensä 39-vuotiaana, samassa iässä, jossa kirjailija kuoli. ”Tutustuessani hänen tuotantoonsa hullaannuin aivan”, hän kirjoittaa. ”Ahmin niitä kuin nälkiintynyt, ja pian ymmärsin että niiden kanssa tulen viettämään tovin aikaa…”
Kuten kerroin marraskuisessa blogissani, Mia esiintyi myös Juvosen satavuotisjuhlassa Maunula-talon Metsäpurosalissa. Siellä kuultiin muutama tälläkin levyllä oleva laulu. Nyt runoilijan juhlavuosi siis jatkuu monitaiteisella tavalla. Ja jatkuahan sen pitää, sillä kerrasta tyhjeneviä nämä runot eivät ole.
Miten sitten itse löysin Juvosen? Siinä tapahtumassa ei ollut äkkihullaantumista, vaan hidasta samoilua näiden polkujen luo. Tutustuttuani Mirkka Rekolaan – niin hänen runoihinsa kuin häneen ihmisenä – en voinut olla huomaamatta, miten syvästi ja pysyvästi ”Nallen” tuotanto oli häneen vaikuttanut. Minäkin aloin kiinnostua joistain tämän runoista, ensin niistä, joita Rekola suggeroivalla äänellään eri tilaisuuksissa lausui. Ajattelin, että näiden tekstien parissa voisin tehdä pitkän ja antoisan tutkimusmatkan. Ja sillä startattuani aloin katsoa varpuja, sammalia ja jäkäliä, toukkia ja muita mönkiäisiä, aivan kuin ristikuvioitakin, uusin silmin.
Kun tätä kirjoittaessani avasin sattumanvaraisesti Juvosen Kootut, peukalo osui ”Kasvaminen”-runon toiseen säkeistöön. Ja kuinka ollakaan, se kuvaa niin omaa matkaani kuin sitä, mikä tehdään Mia Simanaisen levyllä:
Vaiti olla, olla pieni
niin kuin pensas, ruoho, sieni,
matala ja pitkin maata,
olla valo varjon luova,
olla varjo säteen juova,
liikkumatta, joka tiellä,
yhtä aikaa täällä, siellä,
maailmat saan kaikki tässä.
23.3.2020
Mitäs me ikänuoret!
Elämme poikkeustilassa, ja jo ennen kuin meille asetettiin kaikkein ankarimmat suojatoimet, Jussi Ahlroth korosti Helsingin Sanomissa tarinoiden merkitystä. Ne ovat kulkutautien levitessä ”inspiraatioita muutokselle ja siksi niin arvokkaita”, ”antibiootteja apatialle ja rokotetta pelkoa vastaan.” Nehän auttavat myös kestämään uusia, ikäviäkin muutoksia, sillä tarinoissa jos missä muutos elää ja muuttuvuuteen saa eläytyä. Ja jos suullisia tarinoitsijoita on yhä harvemmassa, niilläkin makkaranuotioilla, joita karanteenin kestäessä muodostuu metsään, meillä on kirjat.
Lukiessani edelleen hyllyyni kotiutuneita vanhoja kirjoja, tutustuin toistamiseen myös Antti Kariston kokoamaan Suuret ikäluokat -teokseen vuodelta 2005. Se inspiroi tämän palstamme näkymätöntä toimitusta haastattelemaan erästä noihin ikäluokkiin kuuluvaa. Tarinanpoikasia kuultiin häneltäkin, ja lukijan pääteltävissä on, missä määrin ne voisivat olla totta.
MISTÄ LAPSUUDESSASI HUOMASI, ETTÄ TEITÄ ON PALJON?
Olen kai sikäli poikkeus, että perheessäni oli vain yksi lapsi eikä juuri leikkitovereita ympärillä. Kuvittelin itselleni kaverit, piirsin ja kirjoitin heistä. Mutta koululuokissa suuren määrämme kyllä näki ja koki. Vielä keskikoulun viimeisinä vuosina (niin, meidän historiaammehan kuuluu peruskoulun sijasta kansakoulu ja oppikouluun pyrkiminen, sitten – jos sinne pääsi – keskikoulu ja lukio) meillä oli rinnakkaisluokat A, B, ja C, kaikilla oppilaita 30–40. Ryhmän suuruutta ei kuitenkaan mielletty ongelmaksi, kun opetuskin tapahtui enimmäkseen kateederilta, tavalla josta oli kaukana niin ”ilmiökeskeinen” kuin ”itseohjautuva” oppiminen.
NÄKYIKÖ YMPÄRILLÄSI SOTIEN JÄLKEINEN OPTIMISMI JA USKO UUTEEN?
Siinä pikkukaupungissa, jossa kasvoin, korjattiin aktiivisesti pommitusten jälkiä. Joka puolella näkyivät, tuoksuivat ja kuuluivat rakennustyömaat. Kiviä räjäyteltiin ja varoitukseksi huudettiin: ”Ampu tulee!” Uusiin keittiönkoneisiin ihastuttiin, jääkaappeja, sohvakalustoja ja henkilöautoja ostettiin. Kiehtova tulevaisuuden uutuus oli myös avaruusmatkailu. Minäkin piirsin kuuraketteja yhdessä serkkuni kanssa. – Silti sanalla moderni oli kahtalainen kaiku: yhtäältä se merkitsi, että parempi tulevaisuus oli täällä jo, toisaalta moderniutta vierastettiin kirjallisuuden ja kuvataiteen yhteydessä. Televisiota sekä siunattiin että kirottiin, ja silkkaa kauhua herätti uuden sodan uhka. Se tiedettiin kohtalokkaaksi ”atomisodaksi”. Oman jälkiviisaan tutkailunsa aihe olisi myös se, milloin ja mistä syystä alkoikin vierastaa uutuuksia ja jarrutella tai vähintään pelätä vaikkapa digiloikan hyökkäyksiä.
LAPSITYÖVOIMAA KAI KÄYTETTIIN, JA TYÖ OLI LÄHES PYHÄÄ?
Kun perheessäni oli neljä aikuista ja vain yksi tenava, en joutunut pienenä kummoisiin kotitöihin. Toisin oli vaikkapa maatiloilla, joiden kentillä temmelsi suuri lapsilauma. Työn, ahkeruuden ja tunnollisuuden eetos kaikui myös koululauluista, joissa ”poikaset, tyttöset kilvan, kilvan” tekivät heinää, hakivat saunapuita ja kylvivät ruista. Yhä huomaan kertaavani säkeitä, joiden mukaan ”[t]yö ei ole waiwaksi,/ Se on elon suloksi./ Toinen työ taas lewoksi/ Ompi ahkeralle”.
MUUTTIKO POP- JA NUORISOKULTTUURIN TULO MAAILMAASI?
Siitä olin pitkään autuaan tietämätön. Kun olin eräänä kesäpäivänä 14 täytettyäni päättänyt, etten enää hoilaa iskelmiä tai muutakaan kevyeksi katsottua musiikkia, se päätös piti, eivätkä Beatlet, Paul Ankat ja Elvikset tehneet vaikutusta. Vasta opiskelemaan muutettuani jouduin astumaan minihameisiin ja uusimman pop- ja työväenlauluston rytmeihin. Vaatemuodin rajun muutoksen huomasin oikeastaan vasta jälkeenpäin katsoessani keskikoulun viimeistä luokkakuvaa: siinä seisoo kolme riviä jakkupukuisia pikkuaikuisia korkokengissä, tukka tiukassa ojennuksessa ja totisin ilmein. Vuosi on 1962, eikä farkuista, pitkistä hiushapsuista ja virttyneistä villapaidoista näy vielä vilaustakaan.
TUNNETKO OLEVASI 60-LUKULAINEN, VAPAUTUMISEN JA RADIKAALIEN LIIKKEIDEN LAPSI?
Tämä on vaikea kysymys. Mitä se 60-lukulaisuus ensinnä on? Olihan tuota vuosikymmentä eletty jo pitkään ennen Lapualaisoopperaa, Euroopan ”hullua vuotta” ja Vanhan valtausta. Eivätkä nämä nyt ikonisina pidetyt ilmiöt lopulta koskettaneet vuosikymmenen lopunkaan nuorisosta kuin murto-osaa. En mennyt mukaan uuteen liikehdintään, kun kaikissa sisäisissä liikkeissäni oli tuolloin ihan tarpeeksi tekemistä. Silti imin 60-luvun henkeä, ja ehkä siitä syystä minun on vaikea sulattaa joitain aikamme uutuuksia, kuten oman onnellisuuden ja kukoistuksen ”selfie-kulttuuria” ja tykkäysten keräilyä sekä yhteisöllisyyden hehkutusta silkkana muotisanana.
KOETKO, UUTEEN NUORISOKULTTUURIIN KASVANEENA, NUORUUTTA VIELÄ VANHANAKIN?
Jaa-a. On kai tunnustettava, etten ole koskaan oikein identifioitunut ikäkausiin enempää kuin perhesuhteisiin. Elintoiminnot ja liikuntakyky kuitenkin rapistuvat, ja nykynuorison puuhat näyttävät yhä kaukaisemmilta kummallisuuksilta. Yhtä kummaa on, että yhä useampi 60-luvun radikaali ja ”vihainen nuorimies” on edelleen luomisvoimaisena ylittänyt jo 80:n rajapyykin (M.A. Numminen, Kaj Chydenius, Hannu Salama) tai siirtyneet kaikkien rajojen taa (Arvo Salo, Claes Andersson, Jörn Donner). Tätä miettiessään tulee ajatelleeksi ikäkausiakin: miten nuori voi olla noin vanha? Ja nythän, korona-aikana, me suuret ikäluokat olemme riskiryhmää. Meitä sanotaan ikäihmisiksi, kun vanhuksella on ankea leima, ja meitä patistellaan karanteeniin. Siinä voimme sitten toteuttaa iki- tai mieluummin ikänuoruuttamme vihdoin rauhassa reipastumishuuteluilta. Ja ehkä se tulevaisuuskin siellä jostain muistellun tarinan nurkasta iskee silmää.
PS. Karanteeni on myös kuuntelun aikaa. Mikä korvaisikaan Ylen ykköskanavan päivittäistä ohjelmatarjontaa. Ja blogin toimitus lupaa, että ensi kerralla kuunnellaan myös erästä uutuuslevyä.
14. 3.2020
Runoilija!
”Kielentekijä”, ”ihmisen edustaja”, ”kauneuden ihminen”, ”ainoa uutisten kertoja”, ”oikea tohtori”, ”keisari omalla oikeudellaan”, sellainen joka ”näkee ja käsittelee sitä, mistä toiset näkevät unta” ja jonka syntymä on ”ajanlaskun tärkein tapahtuma”. – Mikä ihmeolento tällä tavoin ”määritellään”? Onko hän keskuudessamme, onko meidän mahdollista tavata hänet?
Kyllä. Silloin tällöin hän kävelee vastaan kadulla. Häneen voi myös tavallinen tallaaja samastua, vaikkapa nähdessään hänet matineassa tai klubilavalla, ja ottaa kynän käteen. Kustantajan infossakin hänet vielä silloin tällöin näkee, tosin harvemmin kuin siihen aikaan, kun yllä siteeraamani sanat lausuttiin, tarkemmin sanoen suomennettiin.
Radion Päivän mietelauseena on kuluvalla viikolla (11) luettu Ralph Waldo Emersonin (1803–1882) teosta Ihmiskunnan edustajia (suom. Volter Kilpi, alkuaan Representative Men, 1900). Tekijän nimen kuullessani muistin, että myös omassa hyllyssäni on jotain häneltä, ainakin Esseitä, jotka J.A. Hollo suomensi 1958. Muisti kertoi niin ikään, että olin lukenut teosta viimeksi lukiovuosinani ja kopioinut parhaita paloja kynällä Muruja-vihkoon. Ulkoakin osasin sieltä yhden lauseen: ”Jokainen seinä on ovi.” Vaikka käytin sitä paradoksiesimerkkinä aforismiluennoilla, olen nyttemmin miettinyt, mahtaako tuo olla totta konkretian tasolla: fyysinen olentoni ei ollut astellut vielä yhdenkään seinän läpi ikään kuin ovesta. Symboliikkana ajatuksen voi kyllä hyväksyä.
Mitä muuta merkillistä mies kirjoitti? Uteliaisuus pani tarttumaan WSOY:n mainion Humanitas-sarjan sinertävään kirjaan ja avaamaan sen sattumanvaraisesti. Eteen osui essee ”Ystävyys”. Sitten luin ”Runoilijan” ja sieppasin siitä alun siteeraukset. Noin ylevällä ja kokonaisvaltaisella tavalla näki runoilijuuden tuo 1800-luvulla elänyt yhdysvaltalainen filosofi ja kirjailija, itsekin (myös) runoilijaksi mainittu. Suomentaja tosin toteaa jälkisanoissaan, ettei hän yrittänytkään kehitellä omaa systemaattista filosofiaansa, vaan oli ”ennen muuta esseisti, sanan perinnäisessä ja säilyvässä merkityksessä”. Huvittavaa, mutta aiheeseen erinomaisen sopivaa on, että luin säilyvän ensin häilyväksi. Häilyvyyshän jos mikä luontuu esseen olemukseen ja määrityksiin, ja sitä tuntuu myös Emerson puolustavan, esimerkiksi näin: ”Lupaus on aina suoritusta suurempi. Me elämme likimäärien järjestelmässä. – – Me olemme luontoon majoitettuja, emme kotiutettuja.”
Luonto onkin mitä lumoavin ja pyhin ”majapaikka”, käyttääkseni Emersonin ylätyylisiä sanoja, sillä kun ”[v]aiteliaat puut alkavat kehottaa meitä asumaan niiden kanssa ja jättämään juhlallisista mitättömyyksistä koostuvan elämämme”, olemme päässeet kotiin. Tämän puheen allekirjoitan täysin. Samaa pyhyyttä ja mitättömyyden yläpuolelle kohoamista hän löytää runoudesta ja runoilijoista. Eikäpä kauas taakse jää niinkään ”arkinen” toimitus kuin se, että pidämme päiväkirjaa, johon ”rukouksen ja ja katumuksen hetkinä” ikuistamme ”sielumme aivoitukset”. ”Siten kirjoitetut sivut ovat – – palavia ja tuoksuvia”, ja niitä polvistumme lukemaan ”sydänyöllä ja kointähden noustessa”. Kyynelilläkin niitä kostutamme, sillä ”ne ovat pyhiä, liian hyviä maailmalle”. Näistä kirjoittamisen apoteooseista tuntuu jäävän kauaksi se meidän aikamme lyyrikkoa rasittava kysymys – pikkuseikka, sanoisi varmaan Emerson –, kustantaako näitä sielumme aivoituksia kukaan. Julkaisemista arvokkaampaa on se, miten niissä yhdymme luonnon ja maailmankaikkeuden jumalaiseen voimaan.
Omana aikanaan eivät moiset julistukset hymyilyttäneet – kuin korkeintaan sillä tavoin, että lukijan suulle levisi hento elämän rikkauksiin tyytyväinen, niistä jopa huumaantuva hymy. Romanttisen kirjoittajan tapaan Emerson suosi sanoja sulo, jalo, nero, sydän, jumalainen, herooinen, henki, sielu, loisto, säteily ja ritarillisuus. Tekstissä oli dramaattista, pystyakselilla liikkuvaa, mutta samalla herkkää kuvakieltä: ”Niin kuin elävät olennot siirtyvät muodonvaihdoksessa korkeampiin elimellisiin muotoihin, niin ne myös muuttuvat melodioiksi.” J.A. Hollo luonntehtii tyyliä sanoilla ”kohoileva, kumpuileva, kuohahteleva ja räiskyväkin”. Ja kuta pitemmälle hänen käännöstään luin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin, että myös taitavan suomentajan ansiosta tuo pian 200 vuotta sitten elänyt ”kauneuden ihminen” yhä onnistuu kiehtomaan, vaikka hänen jälkeensä tulleet realismi, naturalismi, modernismi ja mitä niitä -ismejä nyt onkaan, onnistuivat kitkemään runoilijainsa sanomisista etenkin tuon ”kumpuilevuuden”, mikäli sillä tarkoitetaan tyylin keinuntaa ja aaltoilua myös vertikaalitasossa. Emerson käytti pitkiä, monisivuisiakin kappaleita. Nykyisin, kun olemme wiiolaiset jutunteon ohjeet sisäistäneet, sellaiset joutuisivat armotta leikkuriin.
Annetaan vielä ”Ystävyys”-esseenkin puhua: ”Huolimatta kaikesta itsekkyydestä, joka hytisyttää maailmaa kuin itätuuli, koko ihmissuku kylpee rakkauden elementissä – -.” Ja: ”Kuinka monia näemmekään kadulla kävellessämme tai kirkossa istuessamme sellaisia, joiden läsnäolo virittää meihin lämmintä ilon tunnetta, vaikka emme sitä ilmaise! Lue näiden vaeltavien katseiden viesti. Sydän tietää.” Sydän tietää tosin senkin, että ystävyyteen voi myös pettyä, ja tämä teema hallitsee esseen loppua ikään kuin novellia käänteen jälkeen. Tänä minä-minä-aikanamme on yhtä kaikki hyvä muistaa, että ”[ä]lylliset ja toiminnalliset voimamme kasvavat kiintymyksemme ohella”.
Volter Kilpi, joka vuonna 1909 suomensi teoksen Representative Men, huomauttaa: ”Varsinkin luulisi kirjan semmoisen kuin tämä otolliseksi ja terveelliseksi aikana ja oloissa semmoisissa kuin nykyiset meillä täällä Suomessa, jolloin keskinäinen arvonanto ja kunnioitus ihmisten välillä tuntuu olevan järkähtänyt sijoiltaan ja jolloin kaikenmoiset, ei päivänsankarit edes, vaan päivänkirkujat täyttävät pimeällä, pienellä touhullaan ja kiihkollaan mielet ja jolloin räikeys tuntuu vievän miehensä pitemmälle kuin pätevyys.” Jos tämä on tuntunut sanomisen arvoiselta jo tuolloin, miten sitten nyt, kun keskustelupalstat täyttyvät ”päivänkirkunoista”. Ja mitä olisi mahtanut ajatella itse Emerson, joka jo 1840-luvulla suomi uudistumisen pakkomiellettä: ”Olomme yksityiskohtien orjuudessa hairahduttaa meidät satoihin typeriin toiveisiin. Me aavistelemme uuden aikakauden tulevan, kun on keksitty höyryveturi tai ilmapallo; mutta uusi kone tuo mukanaan vanhat haitat.”
Sen sijaan vaikkapa vanhaa teosta lukiessaan yllättyy usein, ei vähiten siitä, miten uusi, toisin sanoen ajankohtainen se joiltain osin on. Nyt, kun uusi virus (ei kone!) on patistamassa meitä kotiarestiin, ei ole hassumpi arjentäyttötapa se, että kaikessa rauhassa syventyy klassikkokirjaan.
6.3.2020
Tuhat mummoa – Tuhatmummo
Lapsena, kun uni ei ottanut tullakseen, matkustin usein vanhuksen luo. Hän oli kaikista ikivanhoista ikivanhin, ryppyinen ja jo ilmeeltään luoksepääsemätön, mutta myös sellainen, jossa asui ikiaikainen viisaus. Hänen nimensä oli Tuhatmummo, ja se viittasi hänen ikäänsä – tuhat vuotta – , mutta kun niin valtavaa vuosien määrää en oikein osannut käsittää vielä tuolloin, hänet oli helpompi ajatella 80-vuotiaaksi. Ja se lukuhan kai olikin melkein sama kuin 1000, päättelin keskenkasvuisella numerotajullani.
Painajaiseksi Tuhatmummo muuttui silloin, kun yhdistin hänet jossain satukirjassa näkemääni kuvaan: salin ja keittiön välisessä oviaukossa seisoi totisena ja kaapinkorkeana vanha nainen, jonka tukka oli jykevällä nutturalla ja jonka hartioilla lepäsi ristipistopöytäliinaamme muistuttava huivi. Vaikka yritin häneen kontaktia, hän ei vastannut, vaan vain seisoi ja tuijotti minua ilkeyteen pysähtyneillä silmillään. Miellyttävämmässä, joskaan ei juuri lempeämmässä Mummo-kuvassa levisivät pelkät kasvot, niin ryppyisinä, että uurteita olisi voinut laskea montakin tuhatta, ja silmät katsoivat syvälle sisäisyyteen, siihen viisauteen, jota tiesin niin vanhojen edustavan.
Mitä tuo ikiaikainen viisaus sitten merkitsi? Muistelen, että ainakin mahdollisuutta tehdä kysymyksiä, kun uni ei tullut. Ne eivät liikkuneet niin ”maallisissa” kuin että saanko huomenna uuden nuken tai paraneeko kissani, vaan paljon isommissa. Kerran kysyin häneltä, mitä tarkoittaa iankaikkinen elämä, tuo kummallisuus, josta olin kuullut uskovaisen Lydia-tädin puhuvan. ”Se tarkoittaa elämää, joka ei lopu milloinkaan”, vastasi Tuhatmummo. ”Ei lopu milloinkaan!” kertasin järkyttyneenä, ja vastaajan ympärille musteni hirviömetsä. Olin oppinut, että kaikella on alku ja loppu, joten se, ettei jokin loppunut milloinkaan, oli kauheinta, mitä saatoin kuvitella. Kysyin niin ikään, että jos Jumala asuu kirkossa (kuten Lydia-täti sanoi), miten hänet voisi siellä nähdä. ”Valona”, vastasi auttajaolentoni, sillä sellaisen myyttihahmojahan nuo vanhat viisauden edustajat ovat. (”Riittävästi nähneen vanhan ihmisen arkkityyppi on ikuisesti tosi.” C.G. Jung.) Muistin sen keltaisen hohteen, joka näkyi kirkon ikkunoista, kun ajoin sen ohi potkukelkassa, jota Lydia työnsi. Sisään en silloin mennyt, ja vasta myöhemmin tajusin, mistä se valo tuli: kirkkosalin kattokruunuista.
Mutta miten niin vanhuksessa piilisi ikiaikainen viisaus? Näin kysyy yhä useampi nykyihminen, jolle uutiset työntävät jatkuvaa tietovirtaa vanhuksista sosiaali- ja terveyspalveluiden murheenkryyneinä. Hehän eivät enää kasvata kilpailukykyämme tai hyödytä maailmaa muutenkaan, makaavat vain toisten autettavina sairaaloissa ja vanhainkodissa – anteeksi, tehostetun palvelun hoitoyksiköissä. On jotain paradoksaalista siinä, että samalla kun vanhus-sanasta on tullut pian lähes erääseen ”n-sanaan” rinnastuva tabu, joka on korvattava sellaisilla eufemismeilla kuin ikääntynyt, ikäihminen ja seniori), korkenee ylenkatse tätä ikäluokkaa kohtaan. Kauaksi jää se kunnioitus, jota kohdistettiin vielä lapsuudessani vanhuksiin – niihin, joista todella sai käyttää tuota sanaa. Tästäkin huolimatta vanhuuden ja viisauden liitosta edelleen joskus puhutaan. Miltäpä kuulostaisikaan puhe viisaasta seniorista.
”Senioreita” on kuitenkin nykyisin paljon, kun me suuret ikäluokat olemme jo reippaasti ylittäneet eläkkeelle siirtymisen iän. Reippaasti! Reippauttahan meiltä yhä edellytetään, kenties myös sitä nuoruuden radikaaliutta, josta tulimme ikäluokkana tunnetuiksi. Tuhat mummoa, vähintään tuhat, ja paljon enemmänkin keskuudessamme reippailee, istuu ja makaa. Askelmittareista ja kuntosaleista on tullut meille joko iloista harrastusta tai sitten hirvitystä, johon meitä patistetaan. Muuan mummo huokaisikin aiheellisesti erään lehden kysymyspalstalla, emmekö me saisi jo hellittää, asettua rauhassa vaikka pötköllemme. Tai vaikka olemaan muistisairaita, tekee mieli lisätä. Nämä sairaudet yleistyvät, koska niitä tiedetään nimetä sellaisiksi eikä puhuta vain ”vanhuuden höperyydestä” kuten vielä meidän nuoruudessamme. Silti ”höperöt” olivat tuolloin vain poikkeuksia niiden joukosta, joiden luota unessa, unta odoteltaessa tai valvetilassa haettiin viisauksia.
Ja nyt kun jostain oudosta päähänpälkähdyksestä päädyin Tuhatmummosta kirjoittamaan, ilmestyi muistikuviin myös yksi matkustustapa, jolla tuota olentoa saattoi lähestyä. Se oli yksinkertaisesti laskeminen. Ei tarvitse laskea vain lampaita tai muita nelijalkaisia, jotta uni tulisi, vaan voi vaikka luetella lukuja yhdestä tuhanteen, kuten minäkin tein sitten kun numerotaju oli jo petrautunut. Yleensä nukahdin viimeistään edettyäni kaksinumeroisiin, mutta jos joskus pääsin lähestmään tuhatta, vanhus lävähti eteen entistä suurempana, kurttuisempana ja harmaampana. Näin sen tulevaisuutena, jota kohti itsekin olin menossa ja josta seuraava askel olisi kuolema. Samalla Mummo kuitenkin edusti jotain kuolematonta, sellaista jonka olemisessa – kuten ”ikuisessa elämässä” – aika lineaarisesti vain jatkuu ja jatkuu.
Kovin harhauttava tuollainen jatkuvuuskuva silti oli, sillä vasta nyt alan minäkin tajuta, että vanhassa ovat kaikki kaudet yhtä aikaa ja sellaiselle kokemiselle lineaarisuus saa antaa tilaa. Tuossa yhtaikaisuudessa ei liioin erotella ikävuosia tai vuosikymmeniä omiksi lokeroikseen. Myös tähän kai viittaa Mirkka Rekola onnitellessaan aforismeissaan päivänsankaria: ”- – sinä olet valehdellut koko ikäsi.” Vähemmän kärjekkäästi ilmaisee asian Aila Meriluoto, joka kuoli viime lokakuussa yli 90-vuotiaana: ”Se tässä elämisessä on niin yllättävää: kerroksellisuus. Kun yhtäkkiä on siinä pisteessä että mikään ei ole pelkkää puuta tai maisemaa tai olemista vaan kaikki ajat ja asiat säteilevät yhteen.” (Tältä kohtaa, 2010.)
Ehkäpä tämän tajuamisessa on myös hiukka siitä viisaudesta, joka on perinteisesti liitetty vanhuuteen. Mutta tähän samaan saattaa kytkeytyä myös ikivanhuuden pelottavuus. Ja käytän nyt tahallani liitettä iki-. Ikuisuushan on nimenomaan aikojen sisäkkäisyyttä, ja kun sitä ei häkkisängyssään makaava vielä käsitä kuin jollain vaistonhitusella, tuhatmummoista tulee vieraita, toisen planeetan olentoja. Viisauden lumo ja viisauden kammo, sellainen yhdistelmä säikäyttää. Ja niin vahva se on, että vaikken enää Tuhatmummoani konkreettisesti näe, tunnen hänet mieleni pohjalla.
25.2.2020
Arkea pari vuosikymmentä vuotta sitten – ja nyt
Oikeastaan tämä blogi olisi pitänyt kirjoittaa 2.2.2019. Silloin olisi tullut tasan 20 vuotta siitä, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura houkutteli kirjoittavan kansamme pitämään päiväkirjaa ja lähettämään sen tiistaipäivän kuvaukset arkistoonsa. Seura luonnehti tätä hankettaan varaslähdöksi Lönnrotin juhlavuoteen. Ja varaslähtö onnistui: arkistoon tallentui 24 000 päiväkirjaa, joista 99 pääsi mukaan Juha Nirkon toimittamaan ”arjen eepokseen”, Suomalaisen päivään. Se oli myös Aamu-nimisten päivä, seuraava päivä oli Valon ja viikon päättävä sunnuntai kynttilänpäivä. Moni kirjoittaja muistikin tämän ”valoisuuden” ja uuden kynnyksellä olemisen, jota päivä myös merkitsi. Itse en ollut tuolloin tarttunut kynänvarteen, mutta en myöskään kirjaan sen ilmestyttyä 2001. Löysin sen nimittäin vasta hiljan eräästä korkeasta pinosta, joka sisälsi sekä luettua että lukematonta aineistoa.
Lukukokemus oli kieltämättä hiukan puuduttava, sillä teksteissä kertautuivat samantapaiset asiat: aamiainen leivän, kahvin ja lehden kera, koti-, navetta- tai konttorityöt tai sitten työttömyyden paineet. Tarkemmin katseltuina merkinnät kuitenkin paljastivat sen, mitä eräs kirjoittaja luonnehtii sanomalla: ”Tällä päivällä on tuhannet eri kasvot.” Ja olihan varsin ”erilaisia” päiviäkin: yhden kirjoittajan sisko oli viettänyt häitä, toisen läheinen joutunut sairaalaan, josta ei enää palannut. Kovin spontaanisti mukaanheitetyiltä kirjoitukset eivät vaikuttaneet, vaan hyvinkin tietoisesti muotoilluilta. Vaikka useimmat pyrkivät raportoimaan ”tässä ja nyt” -tilanteesta, moni sukelsi samalla muistoihin ja muuhun historiaan. Sotaveteraaneja oli vielä elossa paljon enemmän kuin nyt, ja he kirjoittivat. Isovanhempia muisteltiin ihmisinä, jotka ”oloonsa tyytyen, huumorin voimalla – – elivät ilman minkäänlaisia positiivisen ajattelun kursseja”.
Eräs päiväkirjureista toteaa, että ”tavallisen ihmisen arkipäivä” on aina ollut ”historian ylivoimaisesti kiinnostavin puoli, mutta niin säälittävän huonosti tunnettu”. Pian keruukutsun jälkeen virisikin innostus mikrohistoriaan. Kärsämäellä perustettiin jo huhtikuussa Elämäntarina-akatemia-niminen kirjoituskoulu, siitä neljän kuukauden kuluttua Suomen Elämäntarinayhdistys, joka alkoi julkaista Elämäntarina-lehteä. Myös moni tutkija kiinnostui arkihistoriasta ja siitä, millaisen kurkistuskanavan se antaa yleiseen historiaan.
Tässä valossa Suomalaisen päivääkin on syytä katsastaa vielä lähemmin. Mitä päivään mahtui? Edellä tuli muutama seikka jo mainituksi. Lisäksi oli käsitöiden ja arkiruokien tekoa, sukututkimusta, lasten ja vanhusten hoitoa sekä urheilua, erityisesti hiihtoa – talvet kun olivat vielä lumisia, pakkasta oli Lapissa peräti yli 30 miinusastetta etelän ”kelin” lähetessä nollaa. Yöllä oli ollut täysikuu, jota moni ihaili mutta yhtä moni myös tuskaili sen takia valvottuaan.
Kevättalveen kuului laihduttaminen, Painonvartijoissa tai omin voimin. ”Potkureilla” kelkkailtiin, poljettiin kuntopyörää, runopiirissä, teatterissa ja oopperassa käytiin, lehtiä luettiin ja uutisia kommentoitiin. Usea ilmaisi kantansa lennonjohtajien lakkoon, joka tuolloin oli. Televisiosta katsottiin Kyllikki ja Johannes Virolaisen haastattelu (Johannes oli täyttänyt 85); myös Onnenpyörää ja Kymppitonnia seurattiin sekä tietysti Kauniita ja rohkeita. Radiosta mainittiin pari ohjelmaa, jota siellä ei enää ole: Kielikorva ja Luostarin puutarhassa. Median seuraamisen rinnalla kirjojen lukeminen jäi yllättävän vähälle. Omasta kirjoittamisesta taidettiin puhua enemmän, vaikkei ammattikirjailijoita mukana ollutkaan kuin pari kolme.
Moni opetteli ATK-laitteiden ja internetin käyttöä, mutta sosiaalisesta mediasta ei maininnut kukaan, koska sitä ei ollut. Kirjeenkirjoitus sen sijaan oli voimissaan, ja postin tulo päivän odotetuimpia hetkiä. Kännykkä oli jo useilla, mutta sitä vempainta hiukan myös ihmeteltiin. Puhelinta käytettiin nimenomaan puhumiseen, ja joku paheksui ”puhelimessa roikkumista”, jonka näki ”nykyajan teemaksi”. Älypuhelimet odottivat vielä tuloaan. Yhtä kaikki suunta näytti olevan humanismista tekniikkaan. ”ATK on tullut, oletko valmis luopumaan jostakin muusta”, heitti joku. Mistä kaikesta on luovuttu, sen tiedämme nyt, samoin kuin ehkä myös, pitikö paikkansa se, mistä joku sanoi: ”Äly toimii kehittäen yhä täydellisempää teknologiaa, mutta viisaus nukkuu.” Todettiin niin ikään, että ”[m]aailma muuttuu, minä en.”
Vuoden 1999 kevättalveen kuului edelleen HIV-sairauden pelko, huoli suomalaisuudesta ja maisemakonttorien tulosta, muttei juuri ilmastosta. Sauvakävelyä kummasteltiin. Ja aamuisin herättiin perinteiseen kellon pirinään. Ajankulkua pohdittiin, samoin toivoa, muutoksessa mukanapysymistä ja ihmisen paikkaa. ”- – kirkot ovat toivon näyttöpäätteitä ahdistavassa maailmassa”, kommentoi joku, ja muutkin tietotekniikasta otetut kielikuvat alkoivat levitä. Saamme kurkistaa myös päivystävän papin päivään, lautamiehen pitkään istumiseen käräjillä sekä talkoisiin – muun muassa Kyläkeskus Sykettä pystytettiin yhteisvoimin.
Pitihän minunkin avata vuoden 1999 kalenterini ja katsoa, mitä olin tuona tiistaipäivänä puuhannut. Ystävä oli ollut yökylässä, ja aamiaisemme oli venähtänyt peräti kuuteen tuntiin. Tuskin oli sentään koko sitä aikaa syöty ja kahviteltu, mutta juttelua oli riittänyt, niin että olimme vihdoin kadottaneet ajantajun. ”Olennaisessa olemisesta” oli keskusteltu lakonisen merkintäni mukaan. Ehkäpä kaikki se ”olennainen” oli sitten estänyt minua, kirjoitusmaanikkoa, raportoimasta SKS:lle tuota tiistaipäivää.
Jälleen on tiistai, pari vuosikymmentä vaihtunut sitten tuon tekstienkeruuvuoden, ja vietämme täällä Etelä-Suomessa lumetonta laskiaista. Aurinko kuitenkin säteilee. Syntyisiköhän tästä 2020-luvun päivästä uutta arkiraporttia. Ja millainen se olisi?
16.2.2020
Väri soi ja sormet näkevät
Kursseja vetäessäni kirjoitutin usein kuvista. Yhdessä niistä istuu iäkäs sarkanuttuinen mies rennosti lippalakki silmillä ja puhaltaa tupakasta savuja ilmaan. Vieressä sivustavedettävällä sängyllä, jonka maali on lohkeillut, lojuu sekarotuinen koira, ja lattialla palvelee tuhkakuppina peltipönttö, jossa on ollut O’boy-kaakaota. Miltä tämä kuva tuoksuu, tuntuu, maistuu, kuulostaa – kirjoita siitä, on tehtävänä, ja syntyyhän sitä, vahvaa, aistivoimaista tekstiä. Havaitaan vanhan tuvan hieman ummehtunut tuoksu, pitkään päällä olleiden vaatteiden, sukkahien sekä tietysti tupakan haju. Kenties kaakaopurkistakin leyhyää joitain aromeja, maku karkaa kielelle, ja koirassa on koiran tuoksu. Sen hengitys tuhisee, puusänky narahtelee, hirsien karheus tuntuu sormia vasten. Ja aivan ensiksi katsojaa vastaan tulvahtaa huoneen atmosfääri, joka karkottaa tai kutsuu astumaan sisään tupaan, menneisyyteen, arvatenkin myös omiin muistoihin.
Tämä harjoitus tuli mieleen, kun luin Juhani Pallasmaan teoksen Ihon silmät – arkkitehtuuri ja aistit (suom. Kirsti Heininen-Blomstedt, ntamo 2016). Pallasmaa, joka on kansainvälisesti tunnetuimpia arkkitehtejamme, on haastatteluissakin sanonut saavansa aisteja yhdistävän kokonaistuntemuksen, kun astuu uuteen tilaan, ja puhunut atmosfäärisestä aististamme. Postmodernia aikaamme hän moittii sirpaloitumisesta ja silmän ylivallasta, joka ”työntää meitä eristyneisyyteen, irrallisuuteen ja ulkopuolisuuteen” sekä saattaa kodittomiksi ”muistin, mielikuvituksen ja unelmat”.
Katseen vallan voi havaita kielestä: puhumme maailmankuvasta, sielun silmistä ja abstraktienkin asiain näkymisestä. Samaan sanaseuraan lyöttyy mielikuvitus, katsomus, kuvitelma, ajankuva, mielikuva ja kielikuva sekä moni muu visuaalisuudesta lähtenyt käsite. Näemme unia, vaikka niitä myös kuullaan, maistetaan ja aistitaan niidenkin atmosfääri, unen tunnelma. Ympäristöstä kirjoitamme tai maalaamme kuvauksia, vaikka niihin kuuluvat yhtä hyvin muiden aistien havaitsemat asiat. Kuvittelemme, että näkö on primaari aistimme, vaikka esimerkiksi atmosfäärin kokemiseen tai muistikuviin työntyy vahvaksi kilpailijaksi hajuaisti.
Juhani Pallasmaa puhuu Italo Calvinoon viitaten ”kuvien kaatosateesta”, jota ilmeisesti oli jo 1990-luvulla, Ihon silmien englanninkielisen alkuteoksen (Eyes of the Skin) ilmestyessä. Saati sitten nyt, kun kuvien tulva vyöryy myös sosiaalisessa mediassa. Itse pidän kyllä katselusta ja kuvista, mutta kun sitä tarjontaa on liikaa, kuvaan, kauniiseenkaan, on mahdoton suhtautua. Ja kaikkein vähiten pidän näkymisen ja näyttäytymisen velvoitteesta, joka sekin liittyy näköaistin tyranniaan.
Kerran, kun menin pitämään kurssia, jonka avausluennon olin otsikoinut ”Aistit ja kirjoittaminen”, pelästyin jo esittelykierroksella. Kaksi opiskelijaa ilmoitti tulevansa lähiaikoina sokeaksi. Ainakaan näköön liittyviä harjoituksia ei siis voinut teettää. Mutta olihan jäljellä kaikki muu. Pyysin kirjoittajia muistelemaan, miltä eri paikat tuoksuivat ja kuulostivat heidän lapsuudessaan. Ja taas päästiin kiinni tuntemuksiin, jotka visuaalisuuden ylivalta oli jo ehtinyt miltei huuhtoa pois. Lihakaupassa haisi raaka liha ja veri, suutarinliikkeessä kenkärasva, leipomossa pullanpaistaminen, ja sekatavarakauppaan astujaa kohtasi oikea hajujen sinfonia. Ulos astuessa vastassa oli pakkasen kirpeys, savun, autojen tai lehmänlannan tuoksu. Sairaalan ja hammaslääkärin hajut muistettin, ja tätä kaikkea kuunnellessani sureksin sitä, että nykyisin on pyrkimys tuoksuttomiin kaupunkeihin. Hajuallergikoille se on tietysti on pelastus, inhoan parfyymileyhähdyksiä itsekin, mutta kaikista muista hajuista vapaata tilaa lienee edelleen mahdoton edes kuvitella. Ja viihtyisikö sen steriiliydessä kovin kauaa? Jäisikö sieltä muistoja?
Aistien yhteiselämästä nykyisin puhutaan enää harvoin. Synesteetikot, joihin itsekin kuulun ja joille tuo yhteys on jokapäiväistä elämää, pysyvät kaapeissaan eivätkä outona pidetyistä kokemuksistaan juuri kerro. Tosin ääniä ja musiikkia luonnehditaan visuaalisin metaforin: tumma tai vaalea ääni, kirkas sopraano, samea basso. Sen sijaan se, joka erottaa vihreän, keltaisen ja sinisen sävellajin tai puhuu punaisista vokaaleista, leimautuu pian friikiksi. Ja harvemmin aisteja assosioidaan toisin päin. Kuvataideopettajamme Liisa Vanas teki niin luonnehtiessaan värisointuja. Kerrankin hän näytti vaaleanruskeaa kangastilkkua, jonka päälle oli asettanut roosanvärisen. ”Kuunnelkaa, miten kauniisti ne soivat”, hän sanoi. Edelleenkin, kun näen nuo värit yhdessä, kuulen niiden harmonian. Ja katsoessani kuvaa kaupungista, jossa puutalot on säilytetty, sukellan syvälle aistimuistoihin. Puuseinä tuoksuu, ja sormet näkevät lautojen raot, kaviot kopsavat mukulakiviä vasten (vaikkei hevoskulkuneuvoja enää olisikaan), ja taustalla kajahtaa kirkonkello. Voi myös aistia astuvansa vanhaan puukirkkoon ja tuntea sekä sen koleuden että kutsuvan tuoksun jo paljon ennen, kuin näköaisti sieppaa alttariseinältä maalauksen ja katosta kynttiläkruunut.
Kuva vanhasta kaupungista vie omaan menneisyyteen, mutta sen voi sitä katsellessaan myös kuvitella. Pallasmaa puhuu valtavista ”muistin ja kuvittelun kaupungeista”, joita me jatkuvasti rakennamme. Arkkitehtuuri on hänen mielestään ”luonnon jatketta ihmistekoisessa maailmassa”.
Seuraava ei ole muistoa eikä kuvitelmaa, vaan romaanihenkilön kokemusta tässä ja nyt. Aistit astelevat käsi kädessä ja luovat niin suoraan kuin kielikuvin ilmaistuina maiseman atmosfäärin:
Täällä haukkuvat koirat, karkeat äänet roiskuvat kuin kipinät taivaalle – -. Järvenselät avautuvat, jäät ajelehtivat verkalleen pois, puunrunkojen lomissa leikittelee valo, auringon läikittämät männyt tuoksuvat kesältä, ja kaikesta syntyy kapinallista, kiihkeää musiikkia.
(Kokijana on Axel Bo Carpelanin samannimisessä romaanissa, jonka on suomentanut Kyllikki Villa.)
9.2.2020
Lukurauhaa!
Tänään vietämme kuudetta kertaa Kirjasäätiön alullepanemaa Lukurauhan päivää, joka on aina helmikuun toisena sunnuntaina. Kovin suurta julkisuutta tuo vuotuinen merkkipäivä ei ole saanut, ja minutkin havahdutti siihen vasta eilen Helsingin Sanomissa ollut Jukka Petäjän Lauantaiessee. (Ei silti, että enää muistaisimme monia perinteisempiäkään merkki- ja liputuspäiviä. Jopa Runebergin päivä pääsi hiljattain livahtamaan ohi ilman suuria hälyjä.)
Petäjä lähtee liikkeelle yhdysvaltalaisen kirjallisuusprofessorin Harold Bloomin (1930–2019) teoksesta Lukemisen ylistys, jonka Otava kustansi Kalevi Nyytäjän suomennoksena 2001, vuosi sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt kotimaassaan nimellä How to Read and Why ja kohonnut pian kassamagneetiksi. Pitihän se minunkin kaivaa hyllystä esiin ja katsella, mitä olin alleviivaillut, kun aikoinaan arvostelin sen Taite-lehteen. Mitä kummaa, enpä ollut tehnyt mainittavia merkintöjä, en niellyt purematta kaikkia kirjan teesejä.
Eniten olin kummeksunut sitä Bloomin väittämää, että parasta on lukea vain ”oman itsensä eikä minuuden ylittävien, oletettujen etujen vuoksi”. Mitä nuo edut sitten olisivat? Kaiketi sitä, että ihminen lukee toisten vuoksi, heitä ymmärtääkseen ja ollakseen vuorovaikutuksessa. Tosin ei Bloomkaan tätä täysin kiellä; lukemisen yksinäisyys ei ole hänestä itsekästä, sillä itsestä on tie toisiin ja yksityisin on yleisintä. Se on ehdottoman totta, eikä siihen aikaan, kun Bloom lukemista ylisti, kirjallisuuden tai muun taiteen interaktio- tai hyvinvointivaikutuksista puhuttukaan niin paljon kuin nyt, ei liioin empatiakyvystä, jota vahvistaa eläytyminen romaanihenkilöihin. Nykyinen hyvinvointipuhe on kaiketi puolustusälähdys sille, että lukemisen katsotaan olevan rapautumassa ja taiteen rahoitus vähenee. Jokin hyötynnäkökohtahan on tällöin löydettävä, sellainen jonka avulla voi vedota myös sen hyödyn taloudellisiin vaikutuksiin.
Lukemisen puolustukset meidän aikanamme eivät kuitenkaan vedä vertoja niille, joita aiheesta kajauteltiin 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla. Meidän, laveaan maaseutuproosaan kasvaneiden, oli silloin totuteltava uudentyyppiseen kirjallisuuteen, jota ei ollutkaan kovin helppo niinsanotusti ymmärtää. Kaunokirjallisuuden lukemista tuli opiskella, meidän kaikkienkin, mutta eri toten harrastajakirjoittajien, joiden koulutus alkoi noina aikoina nousta esiin. Lukeminen piti äkkiä mieltää ankaraksi työksi, niin analysoivaksi kuin luovaksi, ja luovuudessa lukijan katsottiin olevan kirjailijan kumppani. Omanlaistaan valistusintoahan se oli, eikä valistuksessa mitään pahaa. Joskus vain tuntui, että lukijalle olisi voinut suoda hiukan enemmän vapautta ja, niin, rauhaa.
Tehokkaan lukuvalistuksen aikoihin kaiketi lanseerattiin tämäkin iskulause: ”Lue enemmän, luulet vähemmän.” Bloomiin jälleen palatakseni sitä voisi muuntaa myös muotoon: ”Lue enemmän, häliset tai heliset vähemmän.” ”Puhdista mielesi sanahelinästä”, neuvoo Bloom ja tarkoittaa sillä puhetta, joka vilisee hurskaita latteuksia, lahkoille – myös akateemisille lahkoille – ominaista sanastoa.
Lukurauhan sunnuntaina sopisi siis olla rauhassa niin omalta kuin taustojen hälyltä, vetäytyä muiden näkemyksistä piittaamatta hitaaseen, hiljaiseen ja keskittyneeseen tilaan, käsitti sen sitten kirjaimellisesti – häiriötön lukusopukka lampun alla – tai abstraktimmin. ”Lue omassa sisäisessä valossasi”, on Bloomin ohje, jota en vain ollut alleviivannut, vaan jonka löysin tekstattuna paperilapulta kirjan välistä. ”Oma sisäinen valo” on kaunis metafora, jonka jokainen saa tulkita omalla tavallaan, siinä valossaan kun on. Siinä ei ole velvoitetta päkistää vuorovaikutusta tai läsnäoloa, minkäänlaista suhtautumista toisiin tai ”toiseuteen”, ellei sitä luontaisesti tunnu tulevan. Sen sijaan voi nauttia siitä ajatustilasta, muualle matkaamisesta ja uusien näkökulmien avautumisesta, joka kirjan äärellä herää. Mutta saa myös olla hermostumatta, ellei sellaista tapahdu.
Hämmentyminen on sekin mitä sallituinta ja syvimmiltään kenties antoisinta lukemisen vaikutusta. Omista perinohjaisen hämmennyksen hetkistäni olen löytänyt polkuja sellaisten kirjailijoiden tuotantoon, joiden parissa olen sittemmin viettänyt vuosikymmeniä.
Teoksessa Lukutikku kirjallisuuden lukijoille, joka ilmestyi lukemisen opetusbuumin aikaan ja kului myös kirjoittajakouluttajien käsissä, Auli Viikari (yksi teoksen toimittajista, sittemmin kirjallisuuden professori) kehottaa ”sietämään, jopa pitkittämään” epävarmuutta ja hämmennystä, sitä hetkeä, jolloin ”tekstille ei millään tahdo löytyä avainta”. Ja samoilla jäljillä on sittemmin toinen suomalaisprofessori, Aarne Kinnunen, joka kirjoittaa Haavikko-tutkimuksessaan Kaksi metriä syvistä kysymyksistä 2009: ”Lukijan on rakennettava – – omat hämmästyneet kysymyksensä, joihin hän ei saa koskaan vastausta. Lukijan kysymysten verkosto kuuluu teokseen, rakentaa sen lopulliseksi.” Kukaan ei ”neuvo hänelle täsmällisiä merkityksiä”. Ja ikään kuin tähän vastaten – ja teemaa laajentaen – sanoo Paavo Haavikko itse: ”Vain niiden kysymysten avulla, joihin ei ole vastausta, on maailmankuvaa piirrettävä koko ajan, loputtomasti.”
Epävarmuuden ja kysymysten sietäminen ei ole vähimpiä niistä pysyvistä anneista, joita lukemisella meille on. En sekoittaisi sitä kuitenkaan hyötyyn tai hyvinvointiin. Kun on hämmennyksissä kirjan risteilevien maailmojen, henkilöiden ajatusten ja luonteiden parissa tai jäädä kummastuksiin runon lepattavien merkitysten äärellä, virittyy olotilaan, joka jää kauas niistä totuusjulistuksista, joita digimaailma meille kaiken aikaa tuuttaa.
Silti lukurauhan tulisi merkitä myös sitä, ettemme omilla saarnoilla, hälinöillä tai helinöillä häiritse niitä, joille verkossa keskustelu tai pelaaminen on tärkeää. Koulurauhan julistuksella pyritään estämään kiusaamista. Sama sovellettuna lukemiseen: eipäs tänä sunnuntaina tai sen jälkeen moitita lukemista laiskotteluksi tai naureta ivallisesti niille muutamille harmaapäille jotka vielä lukevat, muttei myöskään niille lukemattomille, jotka inhoavat kirjaan syventymistä. Kiusaamisesta luopuminen voi herättää epävarmuutta, kun omat ajatusjuuttumat ja vihahalut joutuvat mylläkkään. Mutta, Auli Viikarin sanoin: ”Epävarmuus, uusien lähestymistapojen etsiskely, pitäisi saattaa kunniaan myös tutuimpien tekstien, klassikoiden kohdalla.” Sovellettuna edellä sanomaani: myös tutuimpien ajatustottumusten.
Entä mitä aion itse lukea tänään, kun vesisateinen sääkin suosii sisälläoloa? Sunnuntain sanomalehdissä on paljon luettavaa, joten niitä jatkan, ilman mitään kiirettä. Ja kirjastohuoneen pöydällä on odottamassa vielä aloittamaton Juhani Pallasmaan Ihon silmät. Lisäksi aion tutkailla uudelleen 1970-luvun Parnassoja. Menneeseen aikaan vie myös aikoinaan vähälle tutkailulle jäänyt Juha Nirkon toimite Suomalaisen päivä, joka kertoo, mitä me puuhasimme parikymmentä vuotta sitten, tiistaina 2. helmikuuta 1999. Mitä niin – siitä saatan kertoa jossain tulevista blogeistani.
1.2.2020
Kyyhky lentää
Löysin muhkean mapin, niin raskaan, että heikentyneet käsivoimani hädin tuskin nostivat sen lattianrajasta syliin. Se oli sanan konkretiamerkityksessä painotuote, mutta painokoneen läpi papereista ei ollut kulkenut yksikään. ”Tuote” ei liioin ollut ainoa laatuaan hyllyissäni; vastaavanlaisia sinne on uppoutuneena kymmeniä.
Mappi sisälsi kirjeenvaihtoani noin neljän vuosikymmenen takaa. Vaihtoa nimenomaan, sillä käymilläni kirjoittajakursseilla neuvottiin säilyttämään nekin kirjeet, jotka oli itse kirjoittanut. Miten säilyttäminen oli mahdollista? Tietysti ottamalla kopioita, ja kun kopiokoneita (kuten ei tietokoneitakaan) yksityiskäytössä juuri ollut, kahden A-nelosarkin väliin sujautettu hiilipaperi antoi alimpaan arkkiin kopiojäljen, tosin hieman epätarkan ja suttuisen. Kirjoitusvälineenä oli mekaaninen kirjoituskone, joskus myös kynä, jonka jäljen kopioinnissa sininen kalkkeeripaperi toimi mustaa hiilipaperia tehokkaammin.
Löytämäni mapin kirjeiden lähettäjiä oli vain viitisen (itseni lisäksi), mutta niin tiuhaan kirjoiteltiin, että kansiolle tuli paksuutta. Sisältöihin en enää jaksanut kovin tarkasti syventyä, sillä aina ei tyydytä edes nostalgointitarvetta pinkoa ammoisten vuosikymmenten asunnonvaihtojen, kurssimatkojen ja muiden seikkailujen kintereillä. Kiehtovaa oli kuitenkin uiskennella niissä tunnelmissa, jotka mieleen palasivat, kun muisteli aikaa, jona kirjekommunikoinnilla ei ollut vielä sellaisia kilpailijoita kuin nyt ja jona hitaus, keskittyminen ja huolellisuus olivat voimissaan yhtä lailla kuin korrekti kieli. Toisen ajatuksia kunnioitettiin, vaikka ne saattoivat poiketa omista, vihapuheesta ei ollut puhettakaan eikä tyylisävyjä tehostettu tai korvattu emojeilla tai muilla kuvilla.
Vieläkin kauemmas menneisyyteen kirjekommunikoinnin muistelu mielen vei: niihin vuosikymmeniin, joina kirjettä – ainoaa mahdollista viestiä kaukana asuvalle läheiselle – kirjoitettiin sotakorsussa tai kotirintamalla, tuvan tai peräkamarin pöydällä verkkaisesti, kastaen kynänterää mustepulloon, öljylampun tai kynttilän valossa. Sellainen kirjeenkirjoitus näyttäytyy idyllinä, mutta myös hyvän aikaa myöhemmin kirjeenvaihto oli harras rituaali ja postin saapuminen, joka tapahtui päivässä parikin kertaa, vuorokauden odotetuin hetki. Postiljooni samoin kuin keltainen postilinjuri oli arvossaan, junissa oli postivaunujakin. Ja kirjeet kulkivat: toisin kuin nykyisin, perillepääsyssä ei yleensä ollut ongelmia, ja helsinkiläinen tavoitti Lapissa asuvan sukulaisensa vuorokauden sisällä ”kyyhkyn siivin”. Reaaliajassa tapahtuva chattailu tai Appeilla viestiminen ei ollut mahdollista, mutta perusteellisuus ja asiaan syventyminen korvasi sen, mikä nopeudessa menetettiin.
Oma kirjehistoriani ei sisällä vain henkilökohtaista ja vapaa-ajalla tapahtuvaa ajatustenvaihtoa. Olen tehnyt kirjeitse myös ansiotyötä, niin kirjeopiston (sittemmin etäopiston) opettajana kuin arvostelupalveluitten kriitikkona. Suomentanutkin kirjeitä olen, Rainer Maria Rilken ylenpalttisen kohteliaita ja kiirehtimättömiä, sisällöltään esseensyvyisiä ”puheluita” ”nuorelle runoilijalle” Franz Xaver Kappusille sekä lukuisille ystäville, mesenaateille, kustantajille ja tutkijoille. Hänen tiedetään kirjoittaneen päivittäin noin kolme kirjettä, eikä niitä voi moittia ainakaan lyhyydestä.
Aikanaan kirje on ollut myös tärkeä opetusväline. Tiedämme Paavalin ja kumppanien epistolat, jotka ovat säilyneet Raamatussa, ja ainakin runouden harrastajat tuntevat Horatiuksen kirjeistä kootun ohjekirjan Ars Poetica – Runotaide. Julkaistut kirjeet ovat oma perinteensä, joka ei ole meilläkään hiipunut samassa tempossa yksityisen kirjeenvaihdon kanssa. Kirjeitä kirjoitetaan myös varta vasten julkaistaviksi, ilmeisesti kustantajan tilauksesta. Kansien väliin on päätynyt muiden muassa äskettäin kuolleen Jörn Donnerin kirjeenvaihto John Vikströmin kanssa. Nuoruutensa kirjeenvaihtoa ovat julkaisseet professorit H.K. Riikonen ja Eero Tarasti sekä kirjailijat Katarina Eskola ja Satu Koskimies, vain muutamia mainitakseni. Kirjeromaani sen sijaan ei kukoista enää samoin kuin vielä 1800-luvulla, mutta silloin tällöin sellainenkin julkaistaan, esimerkiksi Leena Krohnin Tainaron, jonka sisältämät kirjeet jäävät vastausta vaille.
Kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden, presidenttien ja heidän rouviensa, poliitikkojen ja tutkijain kirjeenvaihtoja lepää niin julkisissa kuin yksityisissä arkistoissa odottamassa elämäkertureiden käsittelyä tai jo sinne päätyneinä. Elämäntarinan kertomiseen ja tarkasteluun ne ovatkin mitä parhainta aineistoa. Maijaliisa Mattila toteaa Kanava-lehden (3/2019) artikkelissaan ”Kirjekulttuurin nousu ja tuho”, ettemme ilman kirjeitä näkisi Södergranin sanojen kasvualustaa” ja ettemme toisaalta huomaisi ”suurmiestemme ja -naistemme ajoittaista pienuutta”. Joulun seutuun lukemani Riitta Konttisen elämäkerta Aino Sibeliuksesta pohjaa paljolti kirjeisiin, ja piispa Eero Huovinen on kertonut useissa medioissa, millaisen ajatus- ja kirjoitusmatkan hänessä virittivät hänen varhain kuolleen äitinsä kirjeet.
Ei ihminen edes kirjeessä tietenkään koko sisintään avaa, ja toisinaan tuonkin ilmaisumuodon tarinallisuus lipsahtelee – kuten päiväkirjan – fiktion puolelle. Myös kirjeenvaihdon jännitekentissä riittäisi tutkittavaa, kirjekyyhkyhän liitelee, paitsi minän ja sinän, piiloisuuden ja avoimuuden yhtä lailla kuin etäisyyden ja läheisyyden välillä. Olen puhunut tästä mm. esseessäni ”Kirjeen paljastavat naamiot”, joka päätyi Intervalleja-kokoelmaani 2001. Sanon siinä kirjeenvaihdon olevan myös ”suuri Puoliväli”. Kuulostaa epäeksaktilta, mutta juuri sellaisena se on mitä kiinnostavin, samoin kuin runouden ja yleensä kielen lepattelu eri merkitysten välillä.
Kirjoitellaan!
20.1.2020
Kymmenlukujen kutistettu elämä
Virhetoiminnot ovat, paitsi suuria runoilijoita, tietäjiä. Kun kirjoitin tämän blogin päivämäärää, sormi lipsahti kakkosen paikalta ykköseen, eli vuosiluvuksi tuli 2010. Ja jos aatoksen lento johtaa sormea eikä päinvastoin (vaikka niinkin usein tapahtuu kirjoittavalle ihmiselle), saattaa arvata, että olen äskettäin vuotta 2010 ajatellut. Se pitää paikkansa, eikä sinne vienyt vain kuluneen vuosikymmenen katsastaminen, vaan erään läheiseni ikä, jossa niin vuoden 2010 kuin 2020 alussa etunumero vaihtui.
Vuosikymmenajattelu on kutistavaa, toki sen tiedämme. Silti vain pelkistämme ja pyöristämme kuluneita ja tuleviakin ajanjaksoja kymmenlukuihin. Näemme esimerkiksi kuusikymmenluvun uuden nuorisokulttuurin, arvovallankumouksen, Lapualais-oopperan ja radikaalisuuden kautena (radikalismi tosin ymmärrettynä toisin kuin nyt), vaikka nuo mullistukset itse asiassa alkoivat vasta kymmenjakson lopulla ja vaikkei niistä maamme rauhallisimmissa kolkissa tiedetty juuri mitään. Vastaavasti 2010-luku on, jo nyt nähtynä, digiloikan ja keskustelukulttuurin muutoksen vuosikymmen, vaikkeivat suinkaan kaikki ole loikanneet siihen mukaan eivätkä keskustele somessa toisia mollaten.
Kuluneen kauden retrospektiivi paljastaa myös uutta kirjoittamisen kulttuuria: julkistusmahdollisuuksien kuihtuessa suurilla kustantajilla lähes kuka tahansa saa sanansa ”läpi” verkossa ja voi samalla itse verkottua, sanan monessa mielessä. Tämä lisää demokraattisuutta ja yhteisöllisyyttä, näin nähdään, mutta myös nakertaa tekijänoikeuksia, kun minkä tahansa verkko- ja jo printtitekstinkin voi sähköisesti jakaa, heittää luettavaksi muille, siitä piittaamatta, että se saatetaan yhtä helposti myös plagioida ja jakaa edelleen jonkun toisen nimissä. Digi-innostus, joka tähänkin liittyy, sumentaa näköalaa myös sinne, missä demokratisoitumista ei tapahdu: kauppojen vähenemiseen syrjäseuduilta, joukko- ja taksiliikenteen lakkaamiseen niin ikään siellä, minne urbaani keskittäminen ei ulotu, ja ylipäätään palveluyhteiskunnan kulkuun kohti palvelemattomuutta. Lukutaidon ja kirja-alan vähemmän iloisista muutoksista on turha puhuakaan; siinä määrin ne ovat olleet jo esillä.
Kuluneesta vuosikymmenestä tultaneen muistamaan myös mittausten, lukujen ja yleensä määrällisyyden merkityksen kasvu: kävelemme askelmittarit kännyköissä, mittaamme kaikkea muutakin kehoon liittyvää mukana kulkevin keinoin. Ja tietysti laskemme tykkäyksiä ja klikkauksia. Siinäkin, mitä ennen sanottiin kulttuuriksi (nythän käsite on laajentunut lähes määrättömiin!) analyyttisen kritiikin tilalle rynnii määrällinen ja mutu-perusteinen pika-arviointi: elokuva saa tähtiä tietyn määrän, mikä puolestaan vaikuttaa kävijä- ja maksajalukuun, jotain teosta pintapyyhkäisyin kehuva blogi tai twiittaus saa (tai sitten ei saa) satoja tykkäyksiä ja seuraajia. Näin se, mihin aiemmin hartaasti paneuduimme, vilisee ohi yhtä sekavana ja silmiin käyvänä kuin musiikkivideon tai digitaalisen valomainoksen värikaaos, ja tätä vilistystä kaipaamme koko ajan vain lisää.
Tällaisenako siis 2010-luku on nähtävä? Korjaan heti. Eihän sitä digimaailmaa luotu kertaräjäytyksellä kymmenen vuotta sitten, vaan sillä, kuten ihmissuvulla, on pitkä kehityshistoria. Sen aikana minäkin, hidas ja kömpelö vaeltaja, opin vaihtamaan mekaanisen kirjoituskoneen atk-tekstinkäsittelyyn ja lankapuhelimen kännykkään, jos kohta en ole vieläkään hiplannut älypuhelinta. Somen kummallisuuksia olen katsonut sivusta, väliin harkinnut mukaan menemistä, mutta sitten päätynyt tekemään lähipiirini tavalla: pysymään poissa.
Digiloikasta luopunut tai sitä osaltaan pienentänyt vähemmistö on kansan hiljaista osaa, josta ei paljon puhuta – se kun ei itsekään paljon puhu, ei ainakaan nykyteknologian suosikkifoorumeilla. Se ei voi liioin muodostaa omaa somekuplaa, koska on vaikea koota Facebook-ryhmää niistä, jotka eivät tuossa suuresti mainostetussa ”buukissa”, ”instassa” tai missälie ”appissa” ole, vaan jotka haluavat – postinkulun hidasteista huolimatta tai juuri niiden takia – kommunikoida edelleen paperikirjein ja lähestyä toisiaan kasvokkaiskontaktissa sekä älyttömässä, tahi jopa vielä langallisessa puhelimessa. Käykö tämän kansanosan, kuten vanhojen kaupunkien puutalojen 1970-luvulla: se puretaan tyystin pois tai sen oleminen saatetaan muuten uhatuksi. – Vai eikö sittenkään? Kuulin eilisistä uutisista, että puutalorakentamista elvytetään, ja lehdestä luin, että tamperelaisen laatikkotalon tilalle on joku arkkitehti suunnitellut klassististyylisen rakennuksen, jonka tämä sanoo – heureka! – edustavan ”uudentyyppistä rakentamista kantakaupungissa” (kursivointi minun).
Vanha siis uutta! Tällaista kehitystä tai sanoisinko loikkaahan muutama uskalikko on jo rohjennut ounastaa. Vuosikymmenkategoriointi on, paitsi kutistavaa ja tosiasioita peittävää, myös yleistävää ja kliseyttävää – ja se puolestaan helpottaa asiain käsittelyä muistilokeroissa, aivan samoin kuin kronologian pötkyttäminen vuosikymmenien kaltaisiin pelkistyksiin. Eletty aikakin näkyy haaleana panoraamana kaukaa, kun ei ole malttia zoomata lähikuviin, muistella sitä, mitä on arkipäivisin eletty, mitä säröjä, ristiriitoja, vihlaisuja ja ilonkipinöitä koettu.
Jos tarkennan paljonpuhuttuun kuusikymmenlukuun, näen aran opiskelijatytön seisomassa Vanhan ylioppilastalon ihmispaljoudessa, täysin tietämättömänä, mistä tuo tungos ja kohina johtuu ja mitä huudoilla kuulutetaan. Hänen huomionsa on keskittynyt erääseen poikaan, jolta hän toivoo edes vilkaisua palkaksi siitä, että on tätä tiiviisti ajatellut viime päivät. Ja vihdoin se vilkaisu tuleekin, lisäksi puhuttelu: ”Ai, säkin tulit tekemään vallankumousta.” Mitä vallankumousta? Tyttö punastuu ja ihmettelee. Vasta seuraavana päivänä hän lukee lehdestä, että meneillään oli yhdeksi vuosikymmenen maamerkiksi pelkistynyt Vanhan valtaus.
Lähikuva 2010-luvusta taas voisi olla tällainen. Tyttö – se sama, joka ei tiennyt astuvansa vallankumoukseen – seisoo, nyt puoli vuosisataa vanhenneena, pidellen älypuhelinta ja hiplaa näkyviin Facebookin, jonne on vihdoin mennyt mukaan, kokemaan digikumousta muutoinkin kuin vain sen stereotypiaa hellitellen. Mitä hän kohtaa, kun on päässyt sisälle, on oma tarinansa, eikä siitä voi kirjoittaa tähän, kun se ei ole vielä alkanutkaan – eikä ehdi mukaan 10-luvun katsaukseen.
5.1.2020
Patti-ilta
Vuodenvaihteen tienoilla näin unen tuttavastani, joka tunnetaan voimakastahtoisena. Hän soitti ja kysyi, tiedänkö, että nyt on Patti-ilta. ”Mikä ihmeen Patti-ilta?” hämmästelin. ”Sellainen, että sinäkin lähdet kiertämään naapureissa ja sanot aina ovella, oli siellä tuttu tai tuntematon: ’Voi että olet ihana!’ ” Vastasin, että minulta sellainen tuskin tulee onnistumaan – ihanuuskehunhan voi ymmärtää myös ironiaksi. ”Ei, kun se on vihapuheen vastustusta”, tuttava siihen. ”Ja aloitat nyt heti!” Huomasin joutuneeni pattitilanteeseen – siitä kai illan nimi. Pian tulisi tarkistussoitto, teinkö ihanuuskierroksen, ja jos vastaisin, että en voinut, syy pitäisi selittää.
Sen yritänkin tehdä nyt hereillä ollen. Ensimmäinen jarru tulee kyvyttömyydestä sanoa ihanaksi jota kuta, jota ei ole aiemmin tavannut. Se tuntuisi yhtä hullulta kuin sometykkäyksen klikkaaminen asiaan, jonka merkityksestä itselle tai yleensä ei ole varma. Aina on tykkääjän mielessä nimittäin toinenkin puoli, ellei tiedostettuna, niin jossain syvällä: ei siitä ihan kaikilta puolin pitää voi. Ja silti olisi peukutettava, jotta asian esilletuojalle tulisi hyvä mieli.
Sama juttuko ihanaksi kehumisessakin? Ihana on tunnesana, jonka sisältö vaihtelee eri yksilöillä. Silti näistä sanoista – joihin luen myös onnellisuuden ja elämyksen – on tullut aikamme mainos- ja konsulttikielen hokemia, joilla koetetaan osoittaa, että jokin on yleisestikin merkittävä. Elämyspuisto – kokevatko kaikki siellä vierailevat elämyksen, vaiko vain paineen siihen, kun sitä elämyksellä mainostetaan? Onnellisuusvalmentaja – mihin hän lopulta valmentaa, kun onnellisuuden kokeminen vaihtelee yksilöittäin?
Ihana ei ole tainnut kuulua aktiiviseen sanavarastooni paitsi joissain nuoruudenhuokailuissa. Silloinkin puhuin mieluummin kivoista tai mukavista tai jännistä ihmisistä, joissa toki tiesin olevan myös muita puolia. Aloin oppia myös, että ihmisen leimaaminen vain yhdellä sanalla on yhtä valheellista kuin hänen näkemisensä pelkkänä ominaisuuksien kasaumana. Ihmisessä käy liike, joka voi sohia myös äärilaidasta toiseen, ja siksi verbi kuvaa häntä laatusanaa paremmin. Kaikille ihana (samoin kuin kivakaan) ei sitä paitsi ole positiivinen ilmaus. Muuan erinomainen kotikokki ei halunnut sitä ruoistaan käytettävän, koska (a) eihän hän huonoa syötävää edes osaisi tehdä ja (b) se ihanuus on niin kovin kulunut määre. Molemmissa perusteluissaan hän oli oikeassa.
Mutta jos unohdan sanat ja otan uneeni laajemman näkökulman, tajuan toki, että kyse on ihmisen, tutun tai tuntemattoman, ilahduttamisesta kiittävin sanoin. Sitähän tässä maailmassa tarvitaan, erityisesti nyt viha-aaltojen vyöryessä ja rumien puheiden yhä vain levitessä. Sekin vaara tietysti on, että kehu todella tulkitaan ironiaksi tai vaikka vain ”viattomaksi” pelleilyksi ja viriää uutta vihaa. Tahi kiitosta ei osata ottaa vastaan. Muistan kansakoulun pihalta, että kun joku hipaisi toista sanoen: ”Sulla on nätti takki”, toinen melkein karjaisi kirjoittamattoman säännön mukaan: ”Eikä oo!” Aikuinen, jonka päässä pyörivät sekä käytösnormit että kiitoksen spontaanit kieltämiset, hämmentyy ja kakistelee esimerkiksi takin kehujalle: ”Höh, kirpparilta löysin tämän viime maanantaina.”
Miten itse reagoisin, jos ovella seisoisi kutsumatta – ei pääsiäisnoita tai halloween-keppostaja, vaan – rooliasuton ihminen, joka kiittää ihanuuttani? Miten vastata? Veikkaanpa, että tilanteen outous estäisi asian miettimisenkin. Sitä paitsi enää ei ole tapana ilmestyä toisen kuistille kutsumatta.
Silti tiedän, että on tätä ”pattiutta” muistuttavia kampanjoita. ”Kehu vastaantulija päivässä.” ”Halaa tuntematonta” (muuten kuin varastamistarkoituksessa, voi tähän lisätä). ”Sano jotain positiivista tuntemattomalle ihmiselle.” Lehdissä on näistä tilanteista kuvia, joskus myös piilokamera tallentaa ihmisten reaktiot, jotka voivat vaihdella laidasta laitaan.
Pitäisikö ”Patti-iltoja” olla siis useammin, tai edes kerran, todellisuudessa eikä vain uudenvuoden unessa? Lähtisinkö kierrokselle, jos keksisin ”ihanuuden” tilalle jotain vivahteikkaampaa, mielestäni todempaa? Tiedän ainakin, että se edellyttäisi pitkää pohtimista, asian analysointia kenties esseen mitalta. Ja kuta pitemmälle asiaa punnitsisin, sitä kauemmas karkaisi spontaanius. Se siitä ihmisen kohtaamisesta sitten!
Entä jos kehujen sijasta annettaisiinkin ”vain” läsnäoloa, lähellä pysymistä, ymmärtämistä ja kuuntelua. Tai aivan konkreettista apua tuttavalle tai vieraalle. Tarjouduttaisiin lapsenlikaksi tai koiran kävelyttäjäksi, autonkuljettajaksi kun toinen haluaa käydä ostoksilla tai lääkärissä, kenties myös siivouskumppaniksi pihalle. Tietysti tätäkin voi joku säikähtää ja miettiä maksua tai muuta korvausta, luvata vastapalveluksia korkojen kera. Mutta useimpia pyyteetön apu varmasti ilahduttaa. Eikä siitä huou tunnevoittoinen ”tykkääminen”, vaan välittäminen, halu kulkea vierellä, muistaa kun ihmiskumppanilla on vaikeaa. Tätä auttamisen ja rinnalle jäämisen halua olen kuluneenkin vuoden aikana nähnyt ja kokenut lähelläni, ja siitä on nyt aika kiittää.
28.12.2019
Välipäivien viisaus
Kirjoitan tätä niinsanottuina välipäivinä, jotka sijoittuvat joulun- ja uudenvuodenpyhien lomaan – tai, oikeammin kai aattojen, sillä aattoinahan me nykyisin juhlimme, pyhien muistuttaessa yhä enemmän arkipäivää, suurin osa kaupoistakin kun on auki. Välipäivinä, osin jo aattoiltoina, niissä juhlivat alennusmyynnit. Niihin vaelletaan tekemään löytöjä ja viemään vaihdettaviksi pukintuomisia. Työpäivä on tehty ”sisään”, aikaa siis on vaikka kuntosalissa rehkimiselle, ja samalla tilaisuus hengähtää joulupaineiden jälkeen, ennen kuin uudenvuoden (aaton) paukahteleva paine alkaa.
Välipäivien lehdet täyttyvät rakettimainoksista, vaikka kuinka olisi ilmansaasteista varoiteltu. Radiossa on paikkausohjelmia, kun syys- ja kevätkauden varsinaiset repertuaarit eivät voi käynnistyä enää tai vielä; välipäivät ovat myös korvausten ja sijaisuuksien aikaa. Niinä sulatellaan, paitsi tietysti kinkkua tai tuhtia vegaaniruokaa, äsken elettyä suku-, perhe- tai sinkkujoulua, samalla kun valmistellaan uutta aattojuhlintaa. Vanha vuosi vaipuu hautaan, uusi on tulossa – siinäkin yksi vastakohta, joiden väliin jäävä alentuu mielessä yhtä arveluttavaksi kuin poliittinen välistäveto tai kirjailijan välityö.
Väli on jotain epämääräistä, tilapäistä hämmentävää – aivan kuin männynrunkojen väli näyttää tyhjyydeltä, jossa vain ilmavirrat tuskin huomattavasti väreilevät. Mutta metsääkin voi katsella toisin: tarkentaa näköala juuri sinne pystypilarien väliin, nähdä pientä ja tärkeää runkojen lomasta, kuten Helvi Juvonen otsikoi Pohjajäätä-kokoelmassa olevan luontorunosarjan. Kokeilin kerran tuota välistäkatsomista, ja hämmästyin, kun ne välit alkoivatkin näyttää puilta, aina uudistuvilta ja kasvavilta, todemmilta kuin ensin todellisiksi uskomani rungot. Tämän havaittuani aloin nähdä myös muissa asioissa välin tärkeyden, ei enää- ja ei vielä -tilojen merkitsevyyden, ja oivaltaa, että kahden välissä on paljon harvoin havaittua mutta tärkeää tilaa.
Runouden kieli, se missä sanat lepattavat monensuuntaista merkitystään, on välissä huojahtelun koekenttää erityisesti meille lyriikanlukijoille. Ehkä se on, tuo väliin kotiutuminen, myös omanlaistaan täsmällisyyttä, kuten Mirkka Rekola sanoo kokoelmassaan Tuulen viime vuosi: ”- – Täsmällisimmät jotka nousivat siitä välistä/ mihin he nousivat/ käyvät yli ymmärryksen.” Vaikka puhe vaikuttaa suoralta, jo ilmaus ”käyvät yli ymmärryksen” viittaa kahtaalle: sekä asian yleiseen tajuamattomuuteen että sen kohoamiseen tavanomaisen tajun yli, johonkin odottamatta aukeavaan ymmärryksen tasoon.
Psykologian oppikirjasta muistamme vaihduntakuvion, jossa kani ja ankanpää hahmottuvat samasta piirroksesta. Ensin näemme ne vuorotellen, mutta sitten emme pysty enää havaitsemaan vain ankkaa tai kania, vaan aina molemmat, yhdessä lepattavina, päällekkäiskuvana. Yhteyden viisaus on siinä, ettei mieli paikannu vain toiseen tai toiseen, niitä eri olioina tai totuuksina pitäen, vaan tajuaa myös niiden rikkaan orkesterikudoksen, ”välistävetävän” yhteiselon.
– – –
Pääsin blogissani tähän asti, kun päätin – kuten usein ennenkin – jättää sen yöksi hautumaan, jotta aamulla voisin tarkistaa, oliko kirjoittamassani mitään järkeä. Ja aamun lehteä lukiessani kävi, niin kuin on käynyt jo monesti: kohtasin siellä kirjoituksen, joka solahti kuin eilisten ajatusteni säestäjäksi ja niitä täydentämään. Jussi Ahlroth pohti lauantaiesseessään kiltteyttä ja sen suhdetta yhtäältä epävarmuuteen, toisaalta etenkin somessa kaikuvaan totuuksien julistukseen.
”Epävarmuus on eettisesti kaikkein arvokkainta”, Ahlroth kärjistää ja asettuu kannattamaan kyselemisen kulttuuria, sitä, joka vallitsi ”antiikin puutarhoissa ja pylväiköissä”. Siellä ei tyrmätty toisia omin varmoin mielipitein, vaan tohdittiin kysellä, haparoida ja antaa tilaa toisille. Rohkeutta tuollainen epävarmuus tietysti vaatii, erityisesti sen tunnustaminen julkisessa sanassa. Epävarmuus on pehmeyttä, kiltteyttä, hyvää käytöstä – toista kuin ”näin se nyt vain on” -tyyppinen kannanotto. Edelle kirjoittamaani viitaten lisään, että epävarmuus on myös välitilaa, yhtaikaa kahdessa valtakunnassa asuvaa kummastelua, jossa ajatus kypsyy ja halu totuushuuteluihin hupenee.
Itse olen irti somesta, mutta sivusta seuranneenakin tiedän sen olevan tyrmäys- ja solvausiskujen kuntosali. Ja olihan sitä ääntä jo aikaisemmin, vaikkapa keskiolutbaareissa, joissa totuuttaa kuuluttava löi nyrkkiä pöytään, niin että tupakantumpit lentelivät, ja ilmoitti: ”Kyll mää tiärän. Se on vissin varmaan niin!”
Välipäivinä ”tiärämme” joulun ja uudenvuoden ”oikean” viettotavan tuskat ja ilot. Niiden väliin jäävässä rakosessa on sitten keikuttava, haahuiltava epämääräisyyden oudoilla poluilla, kun kukaan ei ole vielä säätänyt asianmukaista väliaikojen viettotapaa. Mutta tilanteenhan voisi nähdä myös toisinpäin: arjen väliaikoja ovatkin juhlapäivät, joita itse kukin saa viettää tai vietellä haluamallaan tavalla, itseään tai toisia määräilemättä, ihanassa epävarmuuden tilassa.
16.12.2019
Omakätinen ilo
Meillä oli hyvä historian opettaja. Olen muistellut ja muistutellut tätä monessa muussakin yhteydessä, mutta sanottakoon se jälleen. Hän, lehtori Taimi Lohi, opetti kyllä myös menneitä tapahtumakulkuja, sotien syitä ja seurauksia, taiteen ja kirjallisuuden kehitystä. Mutta ennen muuta hän opetti ajattelua, ja siihen hänellä oli mainio väline: muistiinpanotekniikan istuttaminen meihin. Ei tarvitse kirjoittaa kokonaisia lauseita, kun merkitsee muistiin asiaa, josta ei ole oppikirjaa, hän tähdensi. Ja sellaista asiaa oli hänen tunneillaan paljon. Siihen liittyvät koevastaukset onnistuivat vain, jos olimme tehneet siitä hyvin jäsennellyt ja loogiset muistiinpanot. Ei sirpaletietoa, vaan se, miten asiat hierarkoituvat ja liittyvät toisiinsa, oli asian ydin.
Kirjoittaa muistiin on jännittävästi moni-ilmeinen sanapari. Muistiinhan emme tietenkään konkreettisesti kirjoita, tai emme kirjoittaneet ainakaan minun kouluaikanani, kun tietokoneen muistista ei vielä ollut käsitystä. Paperille kirjoitettiin, vihkoon tai lehtiöön, ja käsin, sillä ei tuon ajan koululainen olisi edes jaksanut kantaa kouluun kirjoituskonetta. Kynä oli kevyt, ja sillä sai hyvän jäljen, nopeankin, kun mallikirjoitus ei vielä muistuttanut tekstautta. Kirjaimilla oli siis toisiinsa sidos – aivan kuin asioilla, jotka muistettaviksemme merkitsimme.
Muistiin siis todella kirjoitimme, ilmauksen abstraktissa, filosofisemmassa mielessä. Ja nyt ovat aivotutkijatkin todistaneet nimenomaan käsin kirjoitettujen seikkojen sekä uppoavan mieleen että säilyvän siellä pitempään kuin koneella näppäiltyjen. Tämän aamun lehdessä selostettiin eräässä koulussa tehtyä testiä, jossa muistiinpanot tehtiin käsin. ”Koetulokset paranivat keskimäärin kaksi numeroa”, kertoi asiaa tutkinut opettaja.
Ryhtymättä nyt pohtimaan tutkinnan tieteellisyyttä jatkan siitä kokemuksesta, jonka itse käsin tehdyistä muistiinpanoista sain. Ja turha puhua imperfektissä, sillä kokemus jatkuu; vaikka muu kirjoittaminen on siirtynyt paljolti koneelle, käytän esimerkiksi radiota kuunnellessani usein kättä ja kynää. Asioiden jäsentäminen, tuo jo koulussa opittu taito, auttoi suunnattomasti myös myöhemmissä opinnoissa, joissa kirjojen lisäksi oli tentittävä luentosarjojen sisältöä. Eivätkä luennoitsijat tuohon aikaan jakaneet puheensa tiivistelmiä monisteina tai käyttäneet piirtoheittimiä, powerpointeista puhumattakaan. Saamiaan tietoja ei voinut täydentää tai tarkistaa Google-hauilla. Ainoa keino oli keskittyä kuuntelemaan ja sisäistää se, mitä oli puhuttu.
Sisäistämiseen kuului myös kriittisyys: kun asiaa ei nielaissut niinsanotusti purematta, se säilyi mielessä ajatteluprosessina. Prosessointi alkoi jo paperilla; kehitin koulussa opitun pohjalta omatkin tekniikkani, joissa erilaiset väkäset, kaaret ja pistesarjat, osin matematiikasta lainatut, ilmaisivat niin asioiden suhteita toisiinsa kuin omaa suhtautumistani niihin. Tentin lähestyessä kokosin pääseikkoja erilaisiin taulukoihin – miellekarttoihin en, sillä ne (samoin kuin hymiöt, emojit sun muut) tulivat käyttöön vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Taulukkotiivistelmän teippasin sitten vessan oveen tai sängyn viereen, jossa sitä tuli vilkaisseeksi, vaikkei olisi halunnutkaan. Jossain mielen ja muistin uumenissa opittavat asiat työstyivät samalla.
Opiskeluaikanani oli tapana myös kopioida kaverin muistiinpanoja, kun itse ei ollut päässyt luennolle. Samaa tuntumaa asioihin ei tietenkään saanut kuin omista merkinnöistä, kun puuttui niiden paperiin tuoreeltaan piirustamisen omakätinen ilo. Toisaalta siinä saattoi kurkistaa toisen iloon (tai sitten tuskaan), ja vähintään tulkita käsialoja, mikä sekin alkaa olla jo mennyttä aikaa.
Sitten kun aloin opettaa itse, avasin kurssini usein puhumalla opiskelutekniikasta, jossa korostin muistiinpanojen tärkeyttä. Ihanteena oli edelleen, että niistä olisi tullut apu ilman piirtoheittimiä tai monisteita. Saamani palaute kertoi, etteivät kaikki opi kirjoittamalla, vaan pelkällä kuuntelulla, tai ettei puhuttua asiaa pysty seuraamaan vain kynää käyttäen. Itselleni oli vuosien varrella kehittynyt ikään kuin kaksiraitainen kuuntelutapa: kun opettaja puhui kynänvauhtini edellä, sen kyllä rekisteröin, samalla kun työstin jäsennykseen hänen ensin kertomaansa. Sitten jäsennysvuorossa oli se edellä juossut, ja näin edelleen. Kaikille tämä tekniikka ei tietenkään sovi, oivalsin, enkä enää tähdentänyt sitä ainoana oikeana.
Yhtä kaikki, kun edellä mainittu lehtiartikkeli huipentuu toteamukseen, ettei olennaista ole se, tekeekö muistiinpanot käsin vai koneella, vaan keskittyminen, lisäisin olennaisiin myös asiain mielessä työstämisen. Siinä auttaa muistiinpanotekniikka, ja aina parempi, jos se on ihka oma. Prosessoinnin huomaa tenttivastauksista. Itse annoin maksimipisteitä usein niille, joiden papereista näki kriittisen suhtautumisen puhumaani asiaan. (Muuan näistä kriitikoista jatkoi suhtautumistaan, kun palautin hänelle tenttivastausta. ”Ei voi mennä näin hyvään numeroon, tässä on puutteita vaikka miten paljon”, hän penäsi – ja jääköön lukijan arvattaviin, muutinko arvosanaa vai en.)
Mutta miksi tällaisia joulua edeltävällä viikolla? Vastausta voi hakea siitä, että juuri tänään sattui aamun lehdessä olemaan mainittu artikkeli – mutta myös käden suhteesta jouluun. Moni ostaa pukinkonttiin käsitöitä, ja vielä on niitä, jotka neulovat tai virkkaavat itse, eivätkä luota sähköisiin joulutoivotuksiin, vaan kirjoittavat käsin kortteja, kenties niitä tekevätkin. Pukki ehkä on oppinut tutkailemaan jo myös nettiviestejä, mutta uskoisin, että hän pitkän elinkaarensa ansiosta ilahtuu erityisesti, kun saa kynällä tehdyn kirjeen. Samainen sanomalehti, jota aamuisin luen, julkaisi pari päivää sitten eri aikojen lasten kirjeitä ”Rakkaalle joulupukille”, ja kas, aivan meidän aikoinamme oli kynällä listattu muun muassa peli-ilta, joulurauha, ystävyys, rakkaus, ilo ja itse tehdyt villasukat – ei siis kovin aineellista jouluonnea. Pukki vaikka en olekaan (yhden aaton pukkiutumista lukuunottamatta), toivon tätä hyvää kirjoittajalle. Ja meille kaikille!
5.12.2019
Lukujärjestyksen lumossa
Ei, en tarvitse lukujärjestyksiä enää. Olen eläkkeellä, niin koulunkäynnistä, opiskelusta kuin opetustyöstä, enkä kovin usein muistele äitiäkään, joka jo ennen omia oppivuosiani rakensi syksyisin aina uuden lukujärjestyksen oppilailleen. Ja silti tunnen säännöllisen päiväohjelman kutsun – lukujärjestyksiä siis teen, vaikka en ripusta niitä seinille nähtäviksi enkä piirrä kalenteriin. Hermostun, jos rutiineihini tulee poikkeama, enkä ryhdy rikkomaan niitä edes paljonpuhutun luovuuden nimissä.
Toki muistan, mihin muuan kurssinvetäjäkollega evästi Luova mieli -nimisillä luennoillaan. Hänen näkemyksessään totutusta poikkeaminen oli uuden ja produktiivisen ajatustoiminnan ehto. ”Kävelkää vaihteeksi töihin toista reittiä kuin sitä tavallista.” No, tähän saatoin vielä yhtyä. Tosin muistin mustan kissani, jota kävelytin Helsingin Kallion kujilla. Teimme päivittäin noin tunnin kierroksen samaan suuntaan, ja kun kerran päätin tarjota katille vaihtelua, se ei suostunut liikkumaan askeltakaan, ennen kuin kannoin sen jälleen tutulle reitille. Olen kissa, myös tässä asiassa, totesin. Ja luennoitsija jatkoi: ”Ajatelkaa tunnettua runoilijaa [sanoi hän nimenkin, mutta jääköön se nyt toistamatta]. Hän herää putkassa ja sonnustautuu illaksi presidentin juhliin. Se on luovaa elämää se!” Jaa että näinkö pitäisi meidänkin menetellä, mieleni kakisteli; tokko meistä monikaan sinne itsenäisyyskutsuille edes voi mennä – eikä ehkä putkaankaan.
Luennoitsija huipensi esityksensä omakohtaiseen esimerkkiin. Pankissa asioidessaan hän tapasi kysyä virkailijalta: ”Oletteko te onnellinen?” Pitkään sai kuulemma odottaa, ennen kuin tuli edes mutinaa vastaukseksi. ”Juuri näin”, puhuja jatkoi. ”Meidän tulee hämmentää toisiakin ja hämmentyä sitten itse, kun huomaamme hämmennyksen, ja tehdä hämmästyksestä uusi reitti elämään.” En tiedä, kuinka moneen tuo vinkki tepsi. Mutta minä tiesin edelleen toimivani kuten ennenkin: pankkiluukulla kertoisin kohteliaasti asiani enkä sotkisi virkailijan rutiinia kummallisin kysymyksin. Aina ei hämmästystä nimittäin seuraa suurempi luovuus, vaan aivojen sekoilu, ja sitä nyt pankissa asioiva kaikkein viimeiseksi toivoo. (Elettiin vielä ihmisvirkailijoiden eikä robottien aikaa, enkä tiedä, millaista luovuutta verkkopankissa virittäisi yllätysefekti, jonka syöttäisin sinne.)
Muuan muusikko kertoi hiljattain radiossa, että kun hän asettuu iltaisin klo 20.30 TV-vastaanottimen ääreen, hän tuntee, että kaikki on hyvin. Päivät täyttyvät harjoitteluista ja esityksistä, mutta tietty rutiini, kuten säännöllinen treenaustuntien määrä, varmistaa niissäkin onnistumisen, uskalsin olettaa, ja tylsistä tylsin skaalojen soittaminen pärskäyttää ilmoille vihdoin improvisoinnin.
Rutiini on toistumista, rytmin säännöllisyyttä, ja sehän on, kuten tunnettua, myös runouden perusta, vaikka toiston vaaroista yhä melko harkitsemattomastikin kursseilla varoitetaan. Ja säännöllisellä toistumisella tai muotokehyksellä voi olla vapauttava vaikutus. Olen itse huomannut tämän suomentaessani mitallista runoutta. Toistoa ovat myös vuodenajat, vuorokausien pyörät ja joulukuuset, jotka taas tänä vuonna saapuvat ”lailla ystävän”. ”Minä olen sitä lajia joka rakastaa arkeaan, rutiinejaan”, tunnustaa Merete Mazzarella kirjassaan Varovainen matkailija (suom. Raija Rintamäki, 2019). Tosin hän jatkossa pohjustaa teoksen matkustusaihetta sillä, että rutiini tarvitsee vastapainoa, kotimaan arki reipasta poikkeamista vaikka Australiaan. Säännöllisyys kyllä sitten jatkuu sielläkin, jos oleskelun pituus sen sallii.
Moni luovan ammatin harjoittaja on tunnettu tarkoin raamitetusta päiväohjelmastaan. Joku kävelee työhuoneelleen (aina samaa reittiä!) jo aamuvarhaisella, kirjoittaa siellä muutamat tunnit ja omistaa loppupäivän perheelleen. Joku toinen taas siirtää työperiodin iltaan, kun on aamupäivän elänyt radio-ohjelman ”lukujärjestyksen” mukaan. Siinä systeemissä työ ja elämä täytyy aina uusista kiintoisista havainnoista. Arjen kehyksiä ylevämpiä ovat kirkollisten tai akateemisten seremonioiden ja vuotuisten juhlapäivien raamit. Niitä vastaa oivallisesti myös se, että itsenäisyyspäivänä asetumme sohvan nurkkaan katsomaan – mitä, sitä lienee turha tässä sanoa.
”[E)i tarvitse matkustaa kauas nähdäkseen paljon ja uutta. On vain osattava katsoa.” Tämä toteamus sattui eilen silmään eräästä kirjakritiikistä. Matkakertomuksistakin riemastuttavimpia ovat ne, joissa ei kerrota nähtävyyksistä, turistien tai edes satunnaismatkailijoiden pitkistä poluista, vaan kirjataan huomioita aivan pienistä, tavallisista asioista. Hannu Niklanderin matkakirjaan (Luon katseen luoteeseen, 2014) viitaten voi todeta, ettei Tanska ole pelkkää ”pientä merenneitoa” eikä koko Norja Trondheimia. Merete Mazzarella huomaa uudessa maassa kanojen pitkät varpaat. Ja minä, kotipihalla, joka sai vihdoin pariksi päiväksi lumipeitteen, miten kauniita ovat ne talventörröttäjät, joita ei ehditty syksyllä katkoa pois, tai kuinka hauskasti miltei irrallaan heiluva pylväskatajan oksa muistuttaa oravaa.
Sen, että ei tarvitse matkustaa kauas nähdäkseen paljon ja uutta, kun vain osaa katsoa, voi tosin kääntää myös toisinpäin: ei tarvitse matkustaa kauas katsomaan sitä ja sitä, kun vain näkee sen, mitä on lähellä. Katsoa-verbin ilmiasu osoittaa aktiivisuutta, mutta aktiviteetti ja jopa luovuus – nimenomaan se – voi piillä myös siinä, missä sen ei oikopäätä luulisi olevan: näkemisessä. Katsoit sitä, tätä ja tuota, mutta mitä lopulta näit, kysyy tekstissään joku, jonka nimi on jäänyt unohduksiin. Mutta mitäs nimistä, asia on tärkeämpi: se, että kuljemme aktiviteeteissamme sokeina, vaikka suuntaamme katseen tai kameran silmän johonkin, jota emme itse asiassa lainkaan näe. Aktiivisuus ei ole läheskään aina askelissa eikä edes mielen tietoisissa liikkeissä, vaan juuri siellä missä ei luulisi: tutuista tutuimmissa ympyröissä, arjen harmaudessa – jos klišee sallitaan. Ja sallittavahan se on, sillä juuri klišeissä samoin kuin tylsiksi katsotuissa toistoissa on usein suuri viisaus.
26.11. 2019
Essee elää 2
Runo on hyökkäys tyhmyyttämme, sokeuttamme, unteluuttamme, itsekylläisyyttämme, luulottelualttiuttamme vastaan. Runo ravistelee meitä, raivaa sieluamme, riisuu meidät, jättää alasti, autioksi, sisäisesti tyhjilleen. Panee alkamaan alusta. Sen tavoite ei ole mielenrauha tai sopusointu. Päämääränä on hedelmällinen levottomuus.
Kuka kirjoittaa näin? Missä ja milloin? Sanojen syntyaikaa jäljittääkseen on mentävä noin 60 vuoden taakse, aikaan, jolloin runouden modernismin ns. toinen aalto piti meillä kohinaansa. Siinäkin pohjoisessa pikkukaupungissa, jossa asuin, kuohut suhisivat – eivät kuitenkaan samalla volyymilla kuin tuolloin vielä patoamattomassa Ämmäkoskessa. ”Nykyrunouden käsittämättömyydestä” keskusteltiin, mutta mainittiinko edes sanaa modernismi? Eipä kai. Edellä siteeratun tekstin kirjoittajalla on myös käsittämättömyyteen kantansa: runon hermeettisyys on sen avoimuutta, lukijan saattamista hämmennyksen tilaan. Ja lukijalla on tehtävä: hän saa luoda runon uudestaan. Lukija on kirjoittaja.
Kovin uutta ajattelua tuo ei enää ole, mutta aikanaan se saattoi hätkähdyttää, vaikka uuden runon puoltajat olivat Tuomas Anhavan johdolla jo kutsuneet lukijaa luomistyöhön. Ja vaikka Tulenkantajatkin olivat aukoneet ikkunoita Eurooppaan, kirjoittaja muistuttaa siitä nyt modernin runouden kohdalla, modernismin juurethan kiemurtavat aina saksalaiseen romantiikkaan asti. Edelleen meille osoitetaan, miten Baudelaire ja Rimbaud lähettävät ”sanat hyökkäämään ei-sanottuun tai valloittamaan sitä, mikä ei ole sanottavissa”. – No, sano jo, kuulen sinun hoputtavan, kuka tämä modernin hermeettisyyden ja kieliskepsiksen puolestapuhuja on. Yllätytkö, kun paljastan hänet Kaarlo Marjaseksi, nyttemmin enemmänkin lausujana ja puheretorikkona tunnetuksi ”vanhan koulun kirjamieheksi” (kuten Matti Suurpää Parnasson-historiikissaan luonnehtii häntä).
Marjanen esiintyi elinaikanaan (1899–1984) myös aforistikkona ja esseistinä. Hän oli puhetekniikan lehtori ja lausunnan opettaja, toimitti Parnassoakin 50-luvun puolivälissä. Hänen ainoa esseekokoelmansa Näkökulma (WSOY 1958) löytyi hyllystäni ja pani miettimään, olinko sitä aiemmin edes lukenut, vai olinko vain kuitannut sen määreellä ”sitä vanhaa”. Reunoistaan repeilleen kirjan käyttöhistoriasta muistan, että sain sen ystävältä, joka puolestaan oli saanut sen Marjasen lausuntaopissa olleelta ystävältään. Sivuilla on alleviivauksia ja reunakommentteja, joiden käsialan tunnistan. Nyt merkintöjä tuli lisää, kun luin sen. Ja totesin taas kerran, että ”sitä vanhaa” kannattaa käydä läpi ja pohtia myös vertaillen uuteen, nykyiseen uuteen. Hämmästys voi olla jonkinmoinen, kun huomaa, että muutamat kommenteista olisi voitu kirjoittaa tänään.
Paljon vanhentuneeksi luokiteltavaakin noissa teoksissa tietysti on. Mutta niistä voi nähdä myös, millaisia olivat tuon ajan esseekokoelmat. Ainakin niiden tekoprosessi tuntuisi olleen varsin kaukana siitä, miten jotkut nykyesseistit sanovat toimivansa: saan jostain pienestä idean, lähden spontaanisti kirjoittamaan ja kynä vie, kunnes lopulta huomaan synnyttäneeni maailmaan kokoelman. No, aivan niin ”helposti” se ei sentään kaikilla nykyisilläkään mene, mutta ”Vanhan koulun kirjamies” katsoi useammin taaksepäin: mitä puheita ja kirjoituksia on varastossa, mitä aiemmin julkaistuja voin vielä täydentää, syntyykö niistä kokoelma? Tämä sopii yhteen sen kanssa, keiltä ja millä perustein yleensä julkaistiin esseitä kirjan verran. Aiempaa näyttöä tuli olla, mieluiten kirjallista, tieteellistä tai filosofista meriittiä, varastossa kirjoitelmia. Meillähän vasta Matti Mäkelä debytoi esseekokoelmalla ja veti muassaan muita alkuaankin esseeuralle aikovia.
Aikansa kuvastajaa on Marjasen kirjoituksissa myös se, että vaikka hän modernismia kiittääkin, kieltä ei voi pitää järin modernistisena. Hän ei karta ylätyyliä. Enemmän kuin ironiaa hän käyttää innostunutta kiihdytystä, superlatiivisia ilmauksia ja sanoja sellaisia kuin kilvoittelu, henki, jalous ja nerous. Tämä ei kuitenkaan kuulosta uuvuttavalta tai tahattoman koomiselta, sillä Marjasella, retorikolla, on tyylitaitoa ja lauseiden sävelkorvaa. Häneen itseensä sopii muutettavat muuttaen se, mitä hän sanoo Kaarlo Sarkiasta: ”- – hyvien korvain häikäilemätön itseluottamus on tehnyt arvokkaimmat palvelukset suomalaisen runon soinnille.” Selvin ja ”musikaalisin” lyyrikko prosaistien joukossa on hänen mielestään Sillanpää. Tämä essee, jossa jaon pohjaksi asetetaan C.G. Jungin tyypittely (tuon ajan suomen kielellä sanottuna) ”ekstraversiivisiin” ja ”introversiivisiin” persoonallisuuksiin, ei tosin yllä tekijän lyriikkakirjoitusten tasoon.
Sarkiaa kiitellessään Marjanen lehahtaa sellaiseen hengenlentoon, joka ylittää tarkan havainnoinnin, mutta lopummalla esseetään hän todistelee myös, miten vallankumouksellinen Sarkia oli yksistään ”metrisen muodon murtajana” ja suomen kielen vapauttajana. Modernismiaiheisessa kirjoituksessa hänet nostetaan jopa modernimmaksi Katri Valaa. Tämä hätkähdyttää yhtä lailla kuin ”Elävä Kivi” -esseen toteamus, että Ahlqvist olisi ollut ”Kiven salaisesti, vääntyneesti läheisin aikalainen”. Päätelmässä näkyy paradoksitietoisen aforistikon käsiala.
Tämänkin blogin otsikko voisi olla, kuten muutaman kesällä kirjoitetun, Herkkua menneisyydestä. Päätin kuitenkin liittää sen sarjaan Essee elää, jossa yli kuukausi sitten (12.10.) käsittelin Aaro Hellaakosken kokoelmaa Kuuntelua. Mutta mitä se vanhaksi katsotun esseen elämä lopulta on? Sitäkö vain, että se havahduttaa nyttemmin luettuna ja avaa näköaloja kerran reaaliajassa koettuun historiaan, tai rassaa sitä ajatusluutumaa, että vain uusi on syventymisen arvoista? Vai sitä, että se tarjoaa lukijalle uutta poikkeamalla nykynäppärästä poleemisuudesta, josta on tullut yhden meidän aikamme esseelajin tunnusmerkki? Vai nimenomaan lajityyppinsä voiminko essee, niin vanha kuin uusi, elää, olemalla (nimensä etymologian mukaisesti) kokeilua eikä osaamisen varmuutta, keskustelua eikä lukkoon napsahtavaa julistusta. Paitsi lukijan, esseisti keskustelee aina myös itsensä kanssa, päämääränä ”hedelmällinen levottomuus”, kuten Marjanen alussa siteeratussa katkelmassa runosta sanoo.
17.11.2019
Puro, päästäinen ja pienuuden voima
Lupasin viime blogissani palata Helvi Juvosen sävel-elämään. Sitä saatiin kuulla ja kokea hänen satavuotispäiväkseen noin viikko sitten (9.11.) pidetyssä Iloni on pohjajäätä -tilaisuudessa. Juhla oli Mirkka Rekola -seuran järjestämä, ja paikkana oli Helsingin Maunula-talon Metsäpurosali. Voisiko metsän pienmaailman runoilijalle ollakaan parempaa juhlapaikkaa, ajattelin saliin mennessäni ja jäin höristelemään, solisisiko se puro jossain nurkassa. Ei solissut – muualla kuin runojen ja sävelten virittämänä mielessämme.
Juvosen runoja lausuivat Eeva-Liisa Haimelin ja Päivi Istala. Sävellyksinään niitä esittivät Seija Ahonen-Siivola, Lauri Seutu ja Mia Simanainen, jolta ilmestyy ensi vuoden alussa Juvos-aiheinen levykin, musiikillinen visio, joka hänen oman ilmoituksensa mukaan toteutuu pikemmin musiikillisina tuokiokuvina, maisemina ja tunnelmina kuin lauluina. Mia kertoo myös, että levyn ”säestävä” soundimaailma on luotu hänen ääntään muokkaamalla, säestävinä elementteinä mm. puron lirinää ja takkatulta. Itse hän soittaa pieniä instrumentteja, kuten sormipianoa, jolla hän Metsäpurosalin matineassa säesti ”Puuvillaa”-runoon tekemänsä laulun. Levyllä kuullaan sellaistakin kuin keiton syömisen ääntä, vanhan kellon raksutusta ja lyöntiä. Kuulostaa jännittävältä. Jäämme kiinnostuneina odottamaan.
Myös Seija Ahonen-Siivolan ja Lauri Seudun sävellykset muodostivat koskettavia kokonaisuuksia, joista ilmeni niin runojen leikkisä puoli kuin se tuskaisuus, joka kidustuspyörällä yllättäen huipentuu huutoon ”Minä rakastan”. Seija päätti tilaisuuden Juvosen viimeiseksi jääneeseen ”Elämään”. Sen monitulkintaisuudesta näkyi ja kuului vahvasti tie, jota perinteisen ja modernin rajoilla kirjoittaneen lyyrikon tuotanto olisi voinut edetä, ellei varhainen kuolema olisi katkaissut sitä. Toisaalta tien katkeamisesta on turha puhua niin kauan kuin runo elää lukijoissa ja kuulijoissa.
Helvi Juvonen ei kuulu sillä tavoin laulullisiin lyyrikoihin kuin monia perinteisiä muusikkoja inspiroineet Leino, Harmaja ja Pohjanpää. Äsken mainittujen laulaja-lauluntekijäin lisäksi Juvosta ovat säveltäneet muiden muassa Säde Bartling, Paavo Heininen, Olli Kortekangas ja Ahti Kuorikoski. Heidän musiikkinsa on jokseenkin modernia ja instrumenttina useimmiten kuoro. Esittänyt olen siitä vain Kuorikosken ja sittemmin Bartlingin säveltämää ”Uudet sanat” -runoa. Lapsuudessani ei Juvosta tullut radiosta ainakaan laulettuna, lausuttuna kylläkin. Eipä hänestä koulussakaan taidettu puhua. Ehkä varsinaisimmin tutustuin häneen vasta silloin, kun Mirkka Rekola kertoi hänen luonaan ensi kerran vieraillessani siitä käänteentekevästä vaikutuksesta, mikä Juvosen Pohjajäätä-kokoelmalla oli ollut häneen.
Rajamailla liikkuvien teosten on joskus vaikea saada suuren yleisön suosiota. Juvostakin vedettiin jo hänen elinaikanaan milloin perinteisten, milloin taas modernien kirjailijoiden leiriin, usein huomaamatta raja-alueen kiintoisuutta. Useimmissa runoissa oli metrinen muoto, mutta ajatusmaailma oli moderni. Juvosta raja-alue kiinnosti, eikä hän suotta nimennyt kesken jäänyttä romaanikäsikirjoitustaan Rajamaaksi. Satavuotisjuhlan vavahduttavana avauksena nähtiin Riikka Tannerin ja Kanerva Cederströmin elokuva Rajamaa vuodelta 1989.
Juvosen runot liikehtivät uskontojenkin rajoilla. Häntä on pidetty kristillisenä lyyrikkona, mutta hän kykeni myös loitsimaan: ”Portimo risurydössä,/ mäyrä maahisen kolossa,/ huuhkaja hämärän lintu,/ käärme ruohossa rujossa, / – -/ kaikki annoitte sanoja.” Hänen isoäitinsä oli kansanrunoilija, ja sukutaustassa oli körttiveisaajia. Virsikirja kulki mukana yhtä uskollisena kuin Nalle Puh. Ristiveto suhteessa kristinuskoon oli hedelmällinen runoudelle, jossa syvyydestä nousee niin ”ristin itku” kuin salasana. ”Maan matalat” ovat samalla ”maan väkeviä”, manan olentoja, joissa on sanan mahtia. Unet näyttävät ”kuvan kätketyn”, ja salasta välähtää värikirjo.
Rajamaat ovat myös mahdollisuuksien maailmoja, kuten mainitsin omassa osuudessani, joka käsitteli piilon ja pienuuden maailmaa. Kivien kiteistä, kallioiden ja ruohojen lomista paljastuu elämää, joka luo uutta, ylläpitää tuskan ja toivon kaksoistilaa. Salan tila on samalla valon tila, ihmeen ja luomisen ulottuvuus. Pimeässä on avaruutta, pienessä, rujossa olennossa omanlaistaan pyhyyttä. Runot purkavat sadun ja toden, unen ja valveen vastakohtaa. Maailmojen rajoilla nähdään kahteen suuntaan, ja suunnat voivat sulautua keskenään.
Katja Seutu valaisi esitelmässään sitä ahdistusta, jossa Juvonen joutui vielä 1950-luvulla elämään seksuaalisen poikkeavuutensa vuoksi. Esimerkkinä siitä, miten se heijastui runouteen, Seutu luki esikoisteoksen runon ”Seisova vesi”. Iloinen metsäpuro ei siinä todellakaan lirise. Silti vesielementti on Juvosella runsas ja ilmenee milloin raskaina virtoina, milloin syvyyksinä tai sateina – sekä jääksi jähmettyneenä. Jää samoin kuin kivi, tyhjyys ja kosmisuutta avaava pisara jäkälän pikarissa saa monia merkityksiä. Niiden ääreen kannattaa pysähtyä sittenkin, kun juhlavuosi on ohi.
Ja löytyihän se purokin, kun selasin esikoiskokoelmaa, runosta ”Etäinen kesä”: ”Ei täällä kesä – // Ruskean suomättään viertä/ puro noruu,/ rannalla on päästäisellä pesä,/ päästäisellä – (- -)” Päästäinen on myös Juvosen runouden onnellinen vaeltaja. Suon surullisuudesta pikkuolennon riemuun ei ole pitkä matka, jos malttaa jäädä tuokioksi kahden rajalle.
5.11.2019
Syntymäpäivä
Kirjailijoiden ja muiden kulttuurihenkilöiden unhoonpainuminen hidastuu, kun erilaisin juhlinnoin nostetaan esiin heidän syntymänsä, kuolemansa tai jonkin tärkeän tekonsa merkkipäivät. Yleensä noteeraus osuu pyöreisiin vuosiin, mutta poikkeuksiakin on: esimerkiksi Minna Canthia onniteltiin näyttävästi hänen syntymänsä 175-vuotisiksi.
Tänään, viides marraskuuta 2019, juhlimme mm. kirjailija Helvi Juvosen sataa vuotta. Eikä pyöreitä ole kulunut vain syntymästä, vaan esikoisteoksen ilmestymisestä (1949) ja kuolemasta (1.10.1959). Kuolinvuonna ilmestyi myös hänen viidestä runokokoelmastaan viimeinen, postuumi Sanantuoja. Ja kuinka ollakaan, esikoisteoskin (Kääpiöpuu) osui yhdeksikköön päättyvään vuoteen. Kauantaina 9.11., pidetään juhlat Helsingin Maunula-talossa otsikolla ”Iloni on pohjajäätä”: https://www.helmet.fi/fiFI/Kirjastot_ja_palvelut/Maunulan_kirjasto/Tapahtumat/Iloni_on_pohjajaata(197278
Aiemmista ”yhdeksikkövuosista” muistini sieppaa vain ne julkaisut ja tilaisuudet, joissa olen ollut mukana, ryhdyttyäni tutkimaan Juvosen tuotantoa. Niinpä muistan vuonna 1999 käyneeni luennoimassa hänestä Iisalmen, hänen synnyinkaupunkinsa, Karl Collan -salissa. Annikki Yrjänäinen omisti Juvoselle lausuntaillan ja Taite-runouslehti teemanumeron. Siitä seitsemän vuoden kuluttua, kun kirjani Pohjajään ilo (SKS 2006) oli ilmestynyt, puhuin Juvosesta niin ikään Iisalmessa, tällä kertaa lyseossa, jossa ”Nallena” tunnettu lyyrikko kävi koulua ja sittemmin opetti. Siellä hämmästelin nuorten kiinnostusta tähän karuudestaankin tunnettuun ja jo osin vanhahtavaksi miellettyyn runouteen. Myös SKS järjesti tuolloin Juvos-tilaisuuden, vaikkei vuosi ollutkaan pyöreä.
Syntymän 90-vuotisvuonna ilmestyi sitten Mirkka Rekolan kanssa toimittamani Juvosen runo- ja proosakooste Aukea ei koskaan metsään ovi. Aloite tähän hankkeeseen tuli Mirkka Rekolalta, ja hän halusi teokseen kollegansa ja ystävänsä koko kirjallisen tuotannon: ei vain lyriikkaa, vaan proosavalikoiman Pikku Karhun talviunet, jonka hän oli toimittanut 1974, lisäksi Juvosen runokäännöksiä ja esseitä, sekä hänen omiaan että hänestä laadittuja. Kirjasta saadaan lähiakoina näköispainos.
Taitteen teemanumeroon (4/1999) sain Juvosen ystävien muisteluksia vierailuista tämän luona Helsingin Jääkärinkadulla. Annikki Yrjänäisen mieleen olivat jääneet erityisesti ”suuret, kirkkaat silmät”, jotka katsoivat hänen lävitseen, ”eräänlaiset röntgensilmät”. Mirkka Rekola taas muistaa ”Nallen” intoutuneen ennemmin sadunkertomiseen kuin filosofointiin. Hän mainitsee myös, niin tässä kuin muissa puheenvuoroissaan, että Pohjajäätä-kokoelma (1952) oli hänelle ratkaisevan tärkeä, jopa käänteentekevä teos.
Erityisen kiitollisena otin lehteen Mirjam Polkusen kirjeenvaihdostaan kaivamat ennen julkaisemattomat Juvosen runot. Niistä ”Kansallispuisto” on kaikessa lyhyydessään ja ankaruudessaan sittemmin luonnonsuojeluteemastaan tunnetun ”Karhun” varhaisversio. Siteeraan tähän kuitenkin pätkiä runosta ”Maailmanloppu”. Lapsen näkökulmasta kirjoitettu runo alkaa elokuun 1. päiväksi julistetulla maailmanlopun ennusteella, kertoo lapsen pelosta, mutta päättyy lohdullisiin säkeisiin: ”Tuli ensimmäinen elokuun,/ toi touhun arkisen./ Keittiöstäkin kuului vain/ nyt kiire iloinen,/ sillä Jumala lapsien rukoilevain/ säästi metsän ja kaiken muun.” Usko rukouksen voimaan ei kuitenkaan himmentänyt Juvosen halua ottaa korostaa myös ihmisen vastuusta luonnonsuojelussa.
Valmistelin teemanumeroa pyytämällä pariltakymmeneltä lehden ystävältä ja avustajalta lyhyitä tulkintoja runoista ”Musiikki”, ”Pohjajäätä” ja ”Valiten”. Vaikka olin toisin luullut, ”Pohjajäätä” ei innostanut niin monia kuin kaksi vähemmän tunnettua, erityisesti ”Musiikki”. Vastauksia tuli kaksitoista, ja niistä puolet runomuotoisina. Mutta tuli tulkintoja ”Pohjajäästäkin”, jopa sen käännös: Esko Karppanen tulkitsi runon italiaksi nimellä ”Ghiaccio sotterraneo”. Pienoisesseitä runoista kirjoittivat Tuula Hökkä, Hanna Yrjänä, Risto Kormilainen, Rauha Kejonen ja Kaija Helminen, jonka ”Iloni on pohjajäätä” -näkemys kulkekoon nyt myös merkkipäiväterveisinä sinne jonnekin:
Iloni nousee syvältä, eikä sitä heikennä vuodenaikojen vaihtelu, sillä ”lähde kuultaa/ hopeaisen jääni yllä lasinkirkas”. – – Rytminen liike suo katseen yltä ja alta: syvällä käy jäätä kohti vesisuoni ehtymätön; jään yllä kuultaa hopeainen lähde, kuin suojaava taivas ylläni. Jokin kuultaa jonkin läpi, hauras kuultaa, kuultaa lasinkirkas; herkkyydessä on lujuus. Olen yhtä jääni kanssa: ”Näet jääni./ Älä koske./ Onhan kylmää lähdevesi.” Lähesty toisin: ”Katso./ Näet ihmiskasvot,/ omasi näet,/ kasvot hyvät.” Syvyyteen katsoessasi avaudut. Katsot ihmistä.
Huomaankin nyt, tämän historiakatsaukseni jälkeen, että kyllähän pyöreitä täyttävää kirjailijaa muistettu on ja että se mitä alussa puhuin unohduksesta, on ehkä tarpeetonta. Ja kun yhä uudet säveltäjätkin löytävät hänen tuotantonsa, elämä jatkuu myös toisen taiteen alueella. Näihin maailmoihin, Juvosen sävel-elämään, palaan myöhemmissä blogeissa.
29.10.2019
Syysmyöhään juhannusvalo
Piti tavata Helsingin kirjamessuilla ystävä, jonka kanssa asuin opiskeluajan parhaat vuodet. Sitten hän päättikin, ettei matkusta messuiksi Suomeen, ja myös minä peruutin, kun en oikein innostu ihmisvilinöistä, vaikka kirjoista pidänkin. Ystävä siihen: ”Mitä me messuilla. Käytetään lukemiseen sekin aika!” Ja niin me teimme. Hän syventyi ties kuinka monennen kerran Flaubertin Madame Bovaryyn. Minun käteeni taas osui uudempaa kirjallisuutta: Anneli Pääkkösen Juhannusnovelleja (ntamo 2019), joka jatkaa runokokoelmiakin julkaisseen kirjailijan runsasta proosatuotantoa.
Juhannus on ihmeiden aikaa. Silloin voi Suomessa paistaa kirkkaasti, vaikka etelässä sataa. Juhannuskakku voi pilaantua syöjien puutteessa, karhu tai juhannuspiru tonkia kasvimaata ja osoittautua lopulta onnenporsaiden kolmikoksi. Juhannus saattaa saada myös tajuamaan Jumalan yksinkertaisuuden, elämän katoavuuden ja sen, miten ajaa elämäänsä takaa, kun on ihminen. Kesäyön valkeudessa selkenee sekin, että maailmassa on paljon enemmän sitä, mitä ei sanottu, kuin sitä, mitä sanottiin, ja sitä, mitä ei tunnettu, enemmän kuin tunnettua.
Juhannukseen liittyy odotuksia, mutta elämähän ei mene odotusten mukaan. Juhlinta voi näyttää absurdilta sekoilulta, kunnes paljastaa oman logiikkansa ja ihmissuhteiden yllättävät puolet tavallisuuden naamion takaa. Yksinoloaan juhlivan naisen huvilatielle ajaa arvaamatta pappi, miehiä majassaan yövyttävä leski osoittautuu suurisydämiseksi eikä vain iloiseksi ja professori on onnellisin kun saa maata muurahaispesässä. Eläimillä on Juhannusnovelleissa muutenkin tärkeä osa; tapaamme Possessiivisuffiksiksi nimetyn kissan, savuhormissa räpistelevän linnun ja lutikkajoukon, joka saa kyytiä papin kädestä. Siat suurenevat ”Pako”-novellissa myyttisiin mittoihin.
Teoksen pisin ja mieleenjäävin on novelli ”Ainako aiot rakastaa”. Se kertoo Armista ja Raakelista, joiden intohimona on kerätä lehdistä kuolinilmoituksia ja ryhmitellä niitä sukunimien mukaan: Kasvit, Eläimet, Vesi, Työkalut, Hoidot… Armi nauttii palvelutalossa palveluyhteiskunnan antimista, Raakel asuu vielä talossa, joka jäi miesvainajalta. He ovat lapsuudenystäviä, ja vanhoina heitä yhdistää, paitsi kuolleitten keräily, rakkaus – mutta millä tavoin, se selviää kun lukee tarinan. Sivustatukea rakkausteemaan antavat runot, joita Armi lausuu Jyrinkosken äänellä ja joiden säkeet saavat tapahtumien edetessä monia merkityksiä. Väliin ujuttautuu viisauden sanoja niin kertojan kuin vanhusten suusta: ”Oikeaa aikaa ei voi mitata.” ”[J]ärki on ihmisen pahin vihollinen.” ”Ei sitä nuorena tiennyt, miten hauskaa on vanhana.”
Viimeksi siteeraamani lause sopisi novellin motoksi, sillä vaikka tarina välillä kääntyy traagiseksi tai vähintään surulliseksi ja tuo vanhuuden yksinäisyyden lähes käsinkosketeltavasti esiin, hirtehishuumori tuo tasapainon. Hykerryttävinä kaikuvat naisten keräilyharrastukseen liittyvät lauseet, joissa kuolleet ”valuvat rauhallisesti ulos persialaiselle matolle”, roikkuvat verhossa pyykkipoikien piteleminä tai repeilevät ja tulevat teipatuiksi. Kuolinilmoituksia vaihdetaan kuin lapsena kiiltokuvia. Niistä muuan hopeahileinen enkeli kasvaa – ylikypsän kinkun ohessa – novellin johtoaihelmaksi. Kysytään, mitä se rakkaus lopulta on: vallankäyttöä, yksinäisyyttä, kuristavaa yhdessäoloa? Yksiselitteistä vastausta ei tule, kuten ei suuriin kysymyksiin muissakaan viisaissa teoksissa.
Kissaansa huoneessaan piilottava hoitaja Liisa kuuluu niihin elämää sivusta seuraaviin hiljaisiin, joita Pääkkönen muissakin novelleissaan hienosti kuvaa. Heitä on myös arvoituksellinen Teepee, joka ei tee mistään ongelmaa ja tajuaa kaikki selät, sekä nuori Mansi, joka opettelee suutelemaan, etsii asioille vastakohtia ja löytää maasta tärkeät merkit. He eivät nouse etuasemiin tarinain rakenteissa, mutta näkevät ja oivaltavat, vaikuttavat sivusta tapahtumiin ja henkilöihin enemmän kuin itse aavistavat. Lukija saa luvan päätellä, että heidän kaltaisissaan on maailman viisaus ja hyvyys.
Toinen toistaan kutkuttavammissa novelleissa näytetään vastakkain juhannukseen kliseisesti liitetty kauneus ja hurma sekä se mitä tapahtuu todella, mitä ihmiset tekevät toisilleen ja mitä kaikkea voi sattua totunnaisuuden kiiltokuoren alla. Silti mittumaari ja kesäyön luonto paljastaa myös oikean kauneutensa, sen joka ei tee itsestään numeroa mutta silti varmasti on. ”Sininen taivas lauloi kirkkautta.” ”[I]kkunaruutu pudotti auringon lattialankuille – -.” ”Tuntuu suolaiselta hartaudelta.” ”Sinikirkasta ilmaa oli hyvä hengittää.” – Tai, niin kuin ”Piipussa”-novellin Sinikka-leski sanoo Arille, jonka mielensuunnan yllättävä juhannusyö onnistuu muuttamaan: ”Ah auringon yltäkylläisyyttä! Elellään. Elellään normaalisti, vaikkei mitään normaalia ole olemassakaan. On vaan ihminen vailla mittaa ja outo. Outo on ihminen.”
Ihmisten oudosta tavallisuudesta kokoelma kertoo, samoin kuin jalkojen tarkoituksesta: niillä kävellään jonkun luo. Puhuu se siitä kapeasta sillastakin, jossa tapahtuu kohtaaminen – ja jossa ei mahdu ohittamaan. Outoutensa tai vähintään monimielisyytensä näyttävät myös tavallisista tavallisimmat sanat, kuten tuo ohittaminenkin. Juhannuksen taianomainen valo saa kielenkin ilakoimaan.
Vaikkei julkaisupolitiikka enää oikein luota novelleihin, muutamat poikkeukset osoittavat, että laji voi hyvin. Hyvin asettuvat myös juhannusnovellit syksyn pimeyteen.
22.10. 2019
Valjastettu vakavuus
”Vakavuus on huonossa huudossa.” Lause osui silmääni selatessani kymmenen vuoden takaista Parnassoa (7/2009), ja sen on kirjoittanut runoilija ja Savukeidas-kustantamoa johtanut Ville Hytönen osaksi nykyrunoutta käsittelevää esseetään. Hänen mukaansa älyllisyyttä osoitetaan ja kasvoa varjellaan käyttäen ironiaa, ’suomalaista virnuilua’, joka on kehittynyt ”amerikkalaisen sokeri-ilotulituksen rinnalle”. Kommentin huipentaa tunnustus: ”Minua surettaa kuolemanvakavuuden puuttuminen. Se itkettää minua.”
Niin minuakin. Uusimmasta runoudestamme en nyt puhu – se olisi oman juttunsa aihe – , mutta oudoksun eräitä radion kulttuuriohjelmien puffauksia, joissa julistetaan: ”Kulttuuriko vakava asia!” ”Klassista musiikkia, mutta ei missään nimessä vakavaa.” Miksi tällaiset puolustuspuheet! Kosiskellaanko niillä kuuntelijoita, jotka ovat tottuneet pelleilyyn ja iki-iloiseen mekastukseen ja joille vakavuus tai totisuus on kirosana? Ja päteekö tämä myös luterilaisten messujen ”keventämiseen” virsiviihteellä ja show-riehunnalla. Seurakuntayhteyttä uudelleen kokeillut esseisti Antti Hurskainen toteaa Image-lehdessä 8/2019: ”Messusta puuttui arvostamani luterilainen raskasmielisyys.” En voi kuin olla samaa mieltä. (Tosin Luther ei liene aina kovin raskasmielinen ollut tai ainakaan askeettinen, mutta eihän hän ollut luterilainenkaan.)
Vanhaan vakavuuden kulttuuriin kasvaneena pidän karun luterilaisista perusmessuista, ja vaikka nauruherätys olikin takavuosina vakava hengellinen suuntaus, kammoksun klovnin tai räppärin tuomista messua piristämään ja kirkkoväen katoa korjaamaan. Lapsuuskodissani vallitsi – ellei nyt sentään naurukielto – mieliala, jossa kaikenlaisen ”remakehtamisen” sanottiin ennustavan jonkun kuolemaa. Koulukiusaamiskokemukset taas saivat minut vierastamaan aikuisenakin ääneen nauramista, erityisesti, kun se tapahtuu näkymättömissä, selän takana.
Tuo nyt oli henkilökohtaista ongelmaani, mutta ehkä on muitakin, joita ei erityisemmin kiehdo se yhä yleisempi ilmiö, josta on käytetty myös nimeä poseerausnauru. Se on verrattavissa somen esiintyvään elämään. Miten viehättävästi, vetävästi tai raspikurkkuisen rohmeasti osaan nauraa, siitähän voisi nipsauttaa vaikka ääniteselfien! Toisaalta pelon ja hermostumisen voi purkaa nauruksi. Paitsi, ettei nauru aina rentouta, sen tietävät muiden muassa Alexander-opettajat, joiden mukaan pelonvoittamisnauru tai -hymy vain lisää niskajännitystä. Olen kokenut sen. Siihen en kuitenkaan yhdy, mitä 60-luvulla käymässäni rippikoulussa kuulutettiin: nauru on syntiä, samoin kuin hymy, sillä Jeesuksenkaan ei kerrottu koskaan näitä harjoittaneen. No, se nyt oli saattanut vain unohtua evankelistoilta. Ja hymyilihän se rippirovastikin, jopa hautajaisissa, jotka sentään ovat totisia tilanteita.
Mutta niin olen ”remakehtimista” vastaan rokotettu, etten voi pitkään kuulla naurunpyrskähdyksiä esimerkiksi radio-ohjelmissa – jotka on (ehkä) ohjelmoitukin osoittamaan, ettei kulttuuri ole vakava asia. Kulttuurin jos minkä luulisi silti olevan elämän ydinasioiden ja ihmisen perustuntojen asialla: kuoleman, moraalin, syyllisyyden. Juuri näiden kysymysten latistaminen on vaarana ”julkisuushakuisessa filosofiassa”, toteaa filosofi Sami Pihlström viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Ota elämä vakavasti. Olen referoinut sitä tällä palstalla ennenkin, siitä kun on pikku hiljaa tullut kirja, johon haluan aina vain palata. Pihlströmin metodinaan käyttämä ”negatiivinen ajattelu” on perusteemojen tarkastelua ”vakavuus edellä”, pahuuden, vastuun, kuolevaisuuden ja syyllisyyden tutkimista.
Esimerkiksi juuri kulttuurista voisi avautua varsin laajat ja seikkailuun kutsuvat näköalat, jos sen pohjimmainen vakavuus myönnettäisiin. Vakavuus on myös syvyyttä, mutta syvyyteen katsomisessahan uhkaa kuilu, ja pelkäämme putousta. Siksi parhaamme mukaan peitämme sitä, torjumme ”epäterveellisenä” syyllisyyden ja kätkemme kuoleman sairaaloihin. Vakavuuden valjastamme kuin hankalan häirikön, ettei se liian voimakkaasti pääsisi riehumaan
Jos vakava tunnelma jossain kurkistelee, sen ahdistavuutta verrataan hautajaisiin. Mutta mikä ihmeen vika hautajaisissa! Lapsuudessani niitä monia kokeneena en voi sanoa niistä järin nauttineenikaan, mutta pitäväthän ne kiinni elämän perimmissä, joihin myös kuolema kuuluu ja joita saa surra, – vaikka suru kuinka julistettaisiin pillereillä lääkittäväksi mielensairaudeksi.
”Kuolemanvakavuutta” kaipaava Hytönen ei Parnasson-esseessään puhu konkreettisesta naurusta enempää kuin hautajaisistakaan, vaan hänen tähtäimessään on runouden ironia, sen ”postmoderni” muodikkuus. Sitäkin ymmärrän, onhan tuo karnevalismi ja irvileikki myös tarpeellinen vastaääni sille milloin tärkeilevälle, milloin taas kyynelehtivälle esitystavalle, jolla ”vakavista asioista” on perinteisesti puhuttu.Myös vakavuudella, perimmäisyydellä ja syvyydellä voi poseeraata edes haluamatta miettiä perustavammin niiden merkitystä.
Vakavuuden vastakohtana en kuitenkaan näe ironiaa tai yleensä huumoria, enkä samaista vakavuutta tosikkouteen. ”Mitä suurempi koomisuuden voima, sitä vahvemmin vakava on läsnä”, heittää huumoritutkimuksessaan Aarne Kinnunen. Mikäpä on kutkuttavampaa kuin lukea naurua teemoiltaan traagisenkin kirjallisuuden rivien välistä. Kun löysin tuskaisuuden kuvaajana tunnetun Kafkan naurun, hurrasin näille ”neurootikoille”, jotka huulillaan pieni, viisto hymy kohtasivat elämän tumman puolen.
12.10.2019
Essee elää
Kansi hillitty ja tasapainoinen, punaisella versaalitekstillä kirjan nimi, sen yläpuolella tekijä kursiivilla ja alla niin ikään vinolla versaalilla alaotsikko ”Esseitä teoksista ja tekijöistä”. Sitten tyhjä tila, ohut vaakaviiva ja kustantaja. Näin huomiotaherättämätön etukansi ei menestyisi nykyisessä huomiotaloudessa. Mutta kieltämättä se vangitsee silmän jo poikkeavuudellaan. Vau, tekee mieli ajatella – vaikkei tuo kiljahdus sovi laisinkaan siihen aikaan ja atmosfääriin, jota teos edustaa. Aikakautta voi arvailla jo siitä sormituntumasta, jonka lehtien reunoista saa. Se on kiehtovan röpelöinen ja kielii, että painoarkit on pitänyt avata paperiveitsellä.
Kursiivilla painettu esipuhe suuntaa piikkinsä yhtäältä pönöttävään, toisaalta halventavaan käsitykseen kirjailijoista. Tällaisiahan he ovat: ”- – pakonalaisia epäihmisiä, abnormeja, edesvastuuttomia, pähkähulluja. – – Henkilöinä he saattoivat aikanaan olla mallikansalaisen irvikuvia, johto- ja muihin lautakuntiin perinjuurin kelvottomia (ajatelkaa Kiveä tai Leinoa ministerinä! tai edes kansanedustajana!), mutta heidän teoksiaan kerätään uljaaksi halkopinoksi, jolle kultakirjaimia maalataan juhlallinen kyltti: Kansalliskirjallisuus.” Lopuksi kirjoittaja päättää kuitenkin kuunnella näitä ”epäihmisiä”, laatia heistä esseekokoelman metodilla ”[k]oetan. Kuuntelen. Kirjoitan”. – Ja näin syysloma- eli uudelta nimeltään lukuviikon alkaessa sopii kuunnella tätä kuuntelua vuosikymmenten takaa.
Kuunneltavina ovat muiden muassa Jobin kirja, Hiltu ja Ragnar sekä Ryysyrannan Jooseppi, kansalliskirjallisuuden edustajina lisäksi Leino ja Kivi, Siljo ja Kailas. Esseistä ensimmäinen käsittelee kuitenkin yleisempää asiaa, ”kirjojen koristamista” näyttävin kansi- ja sisäkuvituksin. Aluksi ilmaistaan huoli, jonka voi jakaa yhä ja entistä vahvempana: kirjamarkkinoilla on ajauduttu ”tehdasteollisuuteen” ja tässä uudessa tuotantotavassa tarvitaan näkyvyyttä.
Moitteen kärki kohdistuu siihen, että kansi tilataan joltain taiteilijalta, joka ei tunne teoksen sisältöä, sillä seurauksella, ettei ”kannella ja tekstin ulkoasulla – – ole aavistustakaan toisistaan” ja syntyy ”sekasikiöitä”. Kirjoittaja puolustaa hartaasti kirjaa, ”joka on kaunistettu yksinomaan typografisin keinoin”. Tämä tarkoittanee vanhoissa painotuotteissa käytettyjä ”Anfangeja” sekä tekstin ja palstan tasapainoa suhteessa kirjan kokoon. Tällaisen kirjan sisällön lukija vastaanottaa ”vain mielikuvituksellaan”, mutta jos mukana on kuvitusta, kuvitelma häiriintyy. ”Kuvat voivat joiltakin lukijoilta kokonaan tuhota tekstin tai ainakin tappavat intuition, sen ainoan keinon, jolla teksti voidaan omistaa.”
Lisäksi tekijä suomii kohtuuttomiin paisunutta kuvien valtaa. Mitähän hän olisi siitä tuumannut, jos olisi nähnyt meidän päiviimme, noin sadan vuoden päähän. Nythän olemme niin kuvien kyllästämiä, että luemme moitteita kirjankuvituksista kuin vierasta kieltä. Miten niin kuvat tuhoavat – eivätkö ne erityisesti elämäkerroissa tuo kohdehenkilöitä suoraan silmiemme eteen, tee heistä tuttavia. Elämäkerroista kirja ei varsinaisesti puhu – tuskin niitä 20-luvulla nykyisen kaltaista määrää olikaan – mutta kiinnittää huomion romaanihenkilöiden ”kuvittamiseen” valokuvin tai piirroksin. Tämän ymmärrän, ovathan hahmot mielikuvituksessa toisen näköisiä – jos näköisiä ollenkaan, sillä paraskaan proosakirjailija tuskin pystyy luomaan henkilöstään tarkkaa näköiskuvaa. Ja miksi pitäisi! Petyin, kun käteeni osui Anna Kareninan kuvitettu laitos, jossa kuvat olivat elokuvasta. Annalla, josta minulle oli teoksen aiemmin luettuani kypsynyt oma mielikuva, oli nyt Greta Garbon piirteet. Ei ei ei, ajattelin ja halusin säilyttää oman Annani, sen epätarkan ja epävisuaalisenkin kuvan, jonka olin hänestä luonut.
Samanlaisia kuviahan (tai ”kuvia”) me luomme radiossa esiintyvistä henkilöistä, ja radiota onkin sanottu visuaalisimmaksi viestintävälineeksi. Sitä se on antaessaan fantasialle liikkumatilaa. Radiossa tai kirjan sivuilla kohtaamamme henkilö kulkee ja ilmehtii mielessämme ilman tunnistettavia piirteitä – ja silti tunnistettavampana kuin joku, jonka näemme valokuvasta tai joka kävelee kadulla vastaan. (Ilmeethän ovat luettavissa myös kirjoitustyylistä, tai ainakin niiden tulisi olla. Siksi kaikki emojit ja hymiöt ja mitä niitä nyt onkaan tuntuvat vähintään päälleliimatuilta keinoilta ilmaista mielialoja.)
Lukeminen on näkemistä ja kuulemista, molempia vain totutusta poikkeavalla tavalla. ”Koetan. Kuuntelen. Kirjoitan.” Näin määrittää tekijä tekemisensä – ja samalla lajin, jota teoksen tekstit edustavat. Kokeiluahan esseen nimikin – tuo myös meillä joskus koelmaksi suomennettu – tarkoittaa aluinperin.
Turun kirjamessuilla viikko sitten keskusteltiin muun muassa esseestä. Halusin muistuttaa, ettei tuota ”lajitonta lajia” kannattaisi tutkailla vain viime vuosina kirjoitetuista opuksista, vaan myös varhemmista, niistä jotka olemme jo paljolti unohtaneet. Tässä esittelemäni kanneltaan nöyrän tyylikäs teos kuuluu niihin. Sen nimi on Kuuntelua, ja sen on kirjoittanut runoiljana tunnettu Aaro Hellaakoski. Painovuosi on 1950, mutta osa sisällöstä on laadittu jo kahta tai kolmea vuosikymmentä sitä aikaisemmin. Essee elää – ja eli jo tuolloin, vieläpä yhtä pisteliäänä ja ärhäkkäänä, kuin nuoren sukupolven esseetuotannon sanotaan olevan.
Lasken kirjan kädestäni ja koetan kuvitella sitä nykyiselle myyntipöydälle. Häipyisikö kannen hiljainen kauneus kaiken sen räikeyden alle, mikä pöydillä vallitsee? Tai olisiko sille tai sen uudemmille lajitovereille edes pöytää, enää? Mistä voi ylipäätään löytää Kuuntelua-kirjan, tai Kaarlo Marjasen, Alex Matsonin tahi Annamari Sarajaksen esseekokoelman? Emmehän me likikään kaikkea niiden väitteistä tai edes ”kokeiluista” allekirjoita enää, mutta kiinnostavia ne ovat, vähintään ilmiöinä ja osoittamassa, miten laajalle lainehtiva essee, tuo ”lajiton laji”, on.
30.9.2019
Kultainen puu
Ikkunani alla kasvaa kultainen puu. Kesän se komeili vihreänä, mutta muuttui muutama päivä sitten keltaiseksi pala palalta. Ensin oranssiin vivahtavaa keltaa näkyi vain latvalehvistössä, nyt siinä värissä – kullassa siis – kylpee koko vaahtera, ennen kuin luovuttaa tähtikämmenensä maata koristamaan ja vihdoin ruokkimaan.
Näky, josta saan nauttia lukupaikaltani, on siksikin niin lääkitsevä, että olen ollut jo viikon lähes kävelykyvytön nilkan niukahduksen takia. Ulos ei juuri pääse, muita kullaksi kuorruttuneita kasvustoja ihailemaan. Mutta yksikin riittää. Siihen voi kohdistaa katsetta vaikka lehti lehdeltä edeten, kuten eräällä kuvataidekurssilla neuvottiin tekemään. Tosin tuo tarkkuusharjoitus voi olla myös erinomaisen väsyttävä.
Muistotkin vaeltavat. Juuri tuon vaahteran varttumista seurasin kuin silmäterää, kun tänne muutettuamme se käsitti vain kaksi kaitaista haaraa, joista muodostui V – voiton merkki. Pian ilmestyi viereen kaksonen, ja nyt niiden välissä on vaahteraportti, josta voi kulkea sekajätepöntölle ja liiterin edustalle, jota koristaa muhkea risukasa. Ruusuja ja risuja – tässä tapauksessa vaahteranlehtiä ja polttopuita, kauniimmin sanottuna.
Monet inhoavat vaahteroita eivätkä halua niitä ainakaan tontilleen, ne kun valtaavat muilta kasvualaa ja levittävät syksyn tullen lehtensä siistinä varjeltuun pihaan. Tiedän tämän ja mielessäni sadattelen, kun löydän yhä uusia taimia pihamme sokkeloista, vaahteroiden yhtä hyvin kuin kirsikkapuiden poikasia. Ne ovat päättäneet lisääntyä ja täyttää maata. Mutta entä sitten? Vieraslajeina niitä ei sentään voi tuomita vainoharhaisinkaan. Ja ainahan vielä lyhytvartisen puunpojan voi lapiolla listiä pois.
Kellanhohtoista puuta katsellessa muistan aina myös syksyn 1994, josta osan vietin Tukholmassa. Kävelin Djurgårdenilla ja huusin hämmästyksestä mielessäni, kun koko tienoo oli muuttunut kultamaaksi – tai kultakaupungiksi, hengellisen taivaankuvauksen mukaan. Taloja tai katuja nuo kultaiset ilmestykset eivät olleet, vaan vaahteroita. Aikuisen mittoihin kasvaneita uljaita lehtipuita, joiden välissä puikertavilla kävelyteillä oli niilläkin jo keltaväriä ja aivan päällimmäisenä huurteen luomaa kimallusta. Kävelin ja kävelin, haukoin henkeäni ja ihailin, miten kaupunki voikin olla kaunis: niemiä, lahtia, salmia, kanavia; rantateitä kuljettaviksi niin valtaisasti, että valinnan mahdollisuus oli jo mieltä rasittavaa: jos tänään vaellan tuosta ja huomenna otan toisen suunnan, polkuja jää vielä niin monia, että riittääkö stipendiviikkojeni aikakaan.
Mutta riittihän se. Vaikka saamaani rahoitukseen kuului lukuvelvoitteita, käyttööni annettu hotellihuone oli lukemiseen lähes mahdoton: oli vain sänky – enkä koskaan ole pitänyt vuoteessa lukemisesta –, ja niin kapoinen kampauspöytä, ettei siihen oikein voinut kirja-arsenaaliaan levitellä. (Miksihän muuten niin harvoissa majoitusliikkeiden huoneissa on kunnon kirjoituspöytä tai edes lukemiseen houkuttava tuoli kohdelamppuineen.) Onneksi kirjastoissa oli rauhaisat lukusalit, ja museoitakin riitti. Aamupäivien askareeksi jäi kävely, aina vain uusia reittejä rantoja ja puistoja pitkin. Näillä retkillä kohtasi, paitsi kultapuita, hanhia ja joutsenia, pyöräilijöitä ja patikoijia lapsikatraineen tai koirineen, oravia ja muuttomatkaa miettiviä siivekkäitä. Siinä vilahti kolme tai neljäkin tuntia aivan huomaamatta, ja samalla saattoi ajatella.
Kävellessä ajattelu oli ylellisyyttä, johon kotimaassa ei muka koskaan ollut aikaa. Vieraassa kaupungissa asioihin sai tuoretta näkökulmaa, ja se virkisti, ainakin milloin paniikki, tuo ulkomaanmatkojeni tuttu vieras, ei päässyt yllättämään. Ajatukset kulkivat paljossa muussakin kuin niissä teemoissa, joiden käsittelystä jouduin raportoimaan rahanjakajille matkan jälkeen. Pohdin elämää ja kuolemaa. Pari viikkoa ennen lähtöäni oli nimittäin tapahtunut siihen astisten elinvuosieni järkyttävin merionnettomuus: Estonian uppoaminen. Hiljattain vietimme sen 25-vuotismuistopäivää. Se loi oman varjonsa myös minun stipendisyksyyni Tukholmassa. Pelkäsin jo menomatkallani risteilyaluksella ja kävin kumppanini kanssa tarkistamassa pelastusveneet. Perillä ollessani Riddarholmenin kirkkoon tuotiin katastrofin ruotsalaisuhrit. Maria Magdalenan kirkossa taas esitettiin vainajien muistoksi Mozartin Requiem, jonka esittäjistöä en enää muista, mutta sitäkin paremmin esityksen korkean tason. Jossain keskustan elokuvateattereista näytettiin myös Kieslowskin Kolme väriä -sarjan Punainen, jonka lopussa tapahtuu, kuinka ollakaan, laivaonnettomuus. Vakavaa mietittävää siis oli, silloinkin kun kävelin Djurgårdenin ”kultakaupungissa”.
Yhtenä stipendivelvoitteenani oli tutustua ruotsalaisiin kulttuurilehtiin. Ja niistähän siellä ei ollut pulaa. Akateeminen kirjakauppa valkeine ”puistonpenkkeineen” tarjosi rauhaisan paikan niiden selaamiseen, ja kiintoisimmat numerot tietysti ostin. Vaikka myymälässä oli täysi touhu päällä, tunnelma ei ollut levoton, sillä lauantaipäiväänsä viettävät ihmiset vaelsivat hyllyjen ja pöytien välissä hitaasti nautiskellen. Osa oli (kuten minäkin) palannut kahvikonsertista, joka pidettiin viereisessä talossa. Tällainen on klassisen musiikin, kirjojen ja kulttuurilehtien maailma ilman ylenpalttisen markkinoinnin painetta tai pauhua, ajattelin. Ja kotiin palattuani perustin ystävien ja entisten Oriveden-oppilaideni kanssa pienen runouslehden, jolle annoimme nimen Taite.
Taite eli tuosta Estonia-syksystä kesään 2007, jolloin asuin jo osin uudessa maaseutupaikassani. Niitä suuria taitteita, jotka kulttuurimaailmaa kohtasivat pian sen jälkeen ja joissa sinnittelemme yhä, en vielä tuolloin osannut aavistaa. Nyt, nilkka kääreessä pihavaahteraa katsellessa, mieli palaa siihenkin: taitteeseen, sanan kaikissa mielissä.
19.9.2019
Selkeästi selkeä sää
Kirjoitin viimeksi sanoista, jotka ovat vuosien ja vuosikymmenten varrella muuntuneet sisällöltään. En malta olla jatkamatta, parantumaton sanamaanikko ja kielen hienosäädöistä humaltuja kun olen. Tietysti minä ja kaltaiseni usein lankeamme myös saivartelun syntiin, mutta se meille suotakoon, onhan kieli ja harkittu sanojen sovittelu yhä tärkeimpiä käyttövälineitämme (vai pitäisikö puhua käyttöliittymästä), vaikka luku- ja kirjoitustaito onkin – en sano nyt rapautumassa, vaan muuttamassa muotoaan.
Puhe ja sen kuunteleminen kuuluvat sen sijaan edelleen toimintoihimme. Ja yhä on myös tässä käytössä toiminta-sana, vaikka on saanut uusia merkityksiä. Toimintaelokuva tai –video on kiltti ilmaus sille, että valkokankaalla tai ruudulla tapahtuu kauheuksia: roiskitaan ja räiskitään, tapetaan ihmisiä. Samaa negatiivista väritystä on saanut aivan viime vuosina tilanne: kyse ei enää niinkään ole rauhaisasta tuokiosta kotona, koulussa tai työpaikalla kuin riitaisasta ja muutenkin riskaabelista pienoisdraamasta ihmisten kesken. ”Onko teillä vielä tilanne päällä?” saatetaan kysyä, tai: ”Taisinkin tulla keskelle tilannetta?”
Entä yrittäminen. Toisin kuin edellä mainittujen, sen aikaisempi merkitys oli nykyistä kielteisempi. Yrittää, koettaa (tai koittaa, kuten yhä useammin auringonnousupainotteisesti kirjoitetaan), – nehän tarkoittivat kokeilevaa ja ponnistelevaa tekemistä, nimenomaan sellaista, joka ei oletetusti aina pääty hyvin, vaan saattaa vaatia aina vain enemmän riskinsietoa ja voimankäyttöä, varautumista epäonnistumiseen. Tästä johdannaisena yritteliäs, jolla oli jo myönteinen ääni: ihminen, joka jaksaa kaikesta tuosta huolimatta. Muuan kirjailija kertoi huvittuneensa hautakivestä, johon oli jonkin vainajan elämäntyöksi oli kultakirjaimin piirretty: ”Hän yritti.” Lauseella on monisiipiset sivumielteet: ikuisesta epäonnistumisesta aina yrittäjyyteen asti.
Yrittäjyys, yritys ja yritystoiminta; siinä onkin jo aikamme kolme kovaa sanaa, suorastaan kestävyyteen ja innovatiivisuuteen vertautuvaa. En tarkalleen muista, millä vuosikymmenellä yrityspuhe alkoi nousta pintaan, liiketoimista puhumisen tiallle. Yhtä kaikki vielä kouluaikanani ne, jotka nykyisin yrittävät, olivat liikemiehiä tai yksinkertaisesti kauppiaita (nämäkin miehiä nimenomaan). Sittemmin, viimeistään rötösherrajahdin aikaan, liiketoimet saivat jo hiukan epäilyttävääkin leimaa, siinäkö hyvä tilaus uudelle ilmaukselle – tarkemmin yrittämisen uudelle merkitykselle. Nykyisin yrittäminen on erityisesti alue- ja paikallislehtien kestoteema: sejase tarmokas pienyrittäjä avasi kylään kahvilan, yrittäjät tekivät elämysretken, hyvinvointialan yrittäjä perusti taas uuden salongin ja näin poispäin. Hyöty on tietysti molemminpuolista: yrittäjät rahoittavat lehtiä mainoksillaan.
Tästä onkin lyhyt matka kestävyyteen, yhteen aikamme toistuvimmista mantrasanoista. Kestävä kehitys tosin pesiytyi politiikan kieleen jo vuosikymmeniä aikaisemmin, ja siinä eräs tunnettu sanatyöläinen havaitsi heti loogisen ristiriidan: miten voi kestävää olla jokin joka on periaatteessa liikkuvaa, eteenpäin menevää? Sitäpä tuskin puntaroivat ne sadattuhannet, jotka puhuvat kestävästä kasvusta, kestävästä matkailusta, kestävästä ympäristönsuojelusta ja kestävistä hankinnoista. Mutta jos kestävyydellä tarkoitetaan – kuten ymmärrettävää olisi – sitä, ettei yrityksen tuote rikkoudu tai vanhene käyttökelvottomaksi ensimmäisen myrskyn tullen, on käsite miellettävä laajemmin: kännyköitä valmistava innovaatiokeskus kestää sen voimin, että saa yhä uusia kuluttajia koneiden hajotessa ja muodin muuttuessa. Muistammehan historiasta, että mekaaninen kirjoituskone vuosikymmeniä, kun älypuhelin, meidän aikamme ihme, on uusittava miltei vuosittain. (Kestävästä muodista ei kukaan taida vielä puhua.)
Niin korkealle hypettyä kestävyys jo on, että se lienee pian synomyymi sanalle hyvä. Ja senhän tiedämme, ettei liioin hyvä tarkoita kestävästi kasvaneessa – ja sanaa latistaneessa – käytössään enää sitä, mitä sen ennen katsottiin tarkoittavan: pahan vastakohtaa. ”Olipa hyvää ruokaa” -kehu vaatii heti tarkennuksen: hyvää miltä osin? oliko suolaisuus sopivaa, mausteet maun mukaisia, hinta-laatusuhde kohdallaan? Ja moniko ”hyvän päivän” tai ”yön” toivottaja syvimmiltään ajattelee toivovansa toiselle päivää tai yötä, jota ei paha peikko puraise? Uteliaana odotan, milloin aletaan toivotella kestävää huomenta tai kestävää yötä.
”Kestävien ja innovatiivisten julkisten hankintojen verkostomainen tapaamiskeskus” – mitähän sielläkin päivittäin puuhataan, millaista toimintaa tai tilannetta siellä voi kohdata. Leikkasin tuon kielikukan mediaviljelmästä, jonka nimeä en ollut muistiin kirjoittanut – eikäpä tuolla väliäkään; tällaisen puheen keskellähän nykyisin elämme. Puuttuu enää vain kestävyystiede ja -taide sellaisina hengenviljelyn alueina, joihin taatusti irtoaa rahoitusta jopa isommitta suunnitelmitta, siihen kun automaattisesti liittyy myös kehitys, kasvu, iloinen yrittäjyys ja elinvoima. Tuntematta kestävyyden nykymerkityksiä voisi kyllä myös aavistella, että kestävä taide on yksitoikkoista, se kun vain kestää ja kestää, jatkuu ja jatkuu pysyen paikallaan. Ja sitä kuuluu katsojan, lukijan tai kuuntelijan sitkeästi kestää, toisin sanoen sietää.
Mitä jos lähtisinkin nyt kestävälle kävelylenkille metsään, polulle, joka ei ole opinto-, ura– tai hoitopolku, vaan polku sanan alkuperäismerkityksessä: ”Pieni polku metsän halki vie – -” Tai, Helvi Juvosen sanoin: ”Polkua koukeroista/ metsä sinua vie./ Ihmettä tuskin moista/ tarjosi tasainen tie – -.” Ulkonahan on mitä selkeimmin havaittavasti selkeä sää. Toivottavasti myös kestävästi. Ainakin selkeä-sanan laajentunut käyttö tuntuu kestävältä, ja sitä tulee vain sietää.
5.9.2019
Elävät sanat
Olisi kai aika jo siirtyä Lönnrotin ja hänen muistelijoidensa päivistä nykyaikaan. Ei kuitenkaan liian pitkin askelin. Mennään noin puolen vuosisadan taakse ja vaihdetaan teemaa: puhutaan sanoista. Niitä on kyllä tutkailtu jo aiemminkin. Mutta aihe on ehtymätön.
Kansakoulussa on oppiaine, jonka nimi on siveysoppi, vaihtoehtona uskonnolle. Muuan oppikoululainen kyhää kotiainetta – ainetta, niin, ei esseetä – otsikolla ”Mitä on siveys?” Pikkuserkku hyppää pihalla ruutua yllään reipas ruutumekko. Kodin huoneisiin kuuluu myös sali, tosin pieni verrattuna koulun juhla- ja voimistelusaliin. Seinälle on ripustettu puhelin. Sillä puhutaan ja kuunnellaan puheita, jotka keskus välittää, eikä sillä voi tehdä mitään muuta.
Kesken siveyden selvittelyn koululaisemme unohtuu selaamaan päivän lehteä. Sen Kirjallisuus ja taide -sivuilla kerrotaan, kuinka nuoret kulttuuriradikaalit ovat taas osallistuneet mielenosoitukseen, radikaaleja on muuallakin kuin kulttuurin alueella ja radikaaliuden vastakohta on konservatismi. Radikaali on edistyksellinen – mikä on sikäli hassua, että radikaalius tulee juuria tarkoittavasta sanasta, oppikoululainen tietää jo. Radikaaleilla on omia klikkejä. Niihin siveyttä selvittelevä tyttö ei kuulu, mutta saa aineeseensa uutta pohdittavaa: kuinka radikaalit edistävät tai kutistavat maassamme vallitsevaa siveyttä?
Selvennettäköön nykylukijalle, että sukupuolimoraalista ei tosiaankaan ole kyse. Siveys on ajan kielenkäytössä paljolti moraalin, laajemmin eettisyyden synonyymi, ja siveysoppi varhainen vastine sille, mitä nyt sanotaan elämänkatsomustiedoksi. Puhelin-sanan uudet sisältöalueet jokainen tietää, mutta moniko yhdistää ruutua enää lasten pihaleikkiin, jossa potkitaan litteää kiveä tai lasinpalaa hiekkaan piirretyssä ruudukossa eteenpäin. Leikki tunnetaan myös nimillä kinkkaus, kunkkaus ja barbi, aina käyttöalueen mukaan.
Ruutupaitoja ja -mekkoja toki on edelleen. Mutta enemmän ruudusta taidetaan puhua tietokoneen näytön ja älykännykän – niin, puhelimen – yhteydessä. Raskaammin kuin nuorten siveys huolettaa se, miten paljon he tuijottavat ruutua, käyttävät ruutuaikaa. Siitä kiinnostui jo Mirkka Rekola, joka kirjoitti Silmänkantama-kokoelmassa (1984): ”Istumme ruudun edessä, pelkäämme loppua, kun taju on mennyt kankaalle jo.” Emme kuitenkaan istu kännykän edessä tuolloin vielä, vaan television. Siihen viittaa myös kangas, jota käytettiin elokuvaesityksen pohjana – tai alustana, sanottaisiin kai nykyisin. Sama huoli kukoisti kyllä myös siinä: oma ajattelu jätetään lomalle, kun ruutu vangitsee.
Näin ovat arvatenkin nähneet pikemmin konservatiivit kuin radikaalit. Paitsi, ettei radikaaleista enää tässä merkityksessä juuri puhuta; hehän ovat terroristeja, Isisin ja muiden väkivaltaisten yhteisöjen jäseniä, joiksi päädytään radikaalistumisprosessin kautta. Oma klikkinsä – tai nykykielisesti kuplansa – hekin ovat, vastaavasti kuin kuusikymmenluvun pasifistit, feministit ja kulttuurin ”vihaiset nuoret miehet”. Tosin klikin tämä merkitys on saanut väistyä älylaitteiden mukanaantuoman klikkauksen tieltä. Kun jotain näppäintä näpsäytetään tai ruutua hipaistaan, syntyy klikki, parhaimmillaan tykkäys, ja klikkejä kalastelevat tiedotusvälineet katoamisvaarassaan – siitä piittaamatta, että klikkisaaliin tavoittelu kadottaa jotain myös siitä, mihin juttuotsikon tulisi viitata. Usein on kyse jutun keskeisestä sisällöstä.
Sellaistakaan otsikkoa kuin Kirjallisuus ja taide ei enää lehdissä näe. Tilalle on tullut Kulttuuri, ensin tarkoittamassa vain kauno- – ei viihde- – kirjallisuutta, klassista musiikkia ja kuvataidetta, nimenomaan näistä tehtyjä kritiikkejä. Nykyisten kulttuurisivujen (klikki)sisältöjä ovat pitkät ja teemoiltaan räväkät henkilöhaastattelut, pituudeltaan rajalliset mutta tähditetyt elokuva- ja teatterikritiikit, popmusiikkijuttujen katveessa punastelevat sinfoniakonsertti- ja ooppera-arvioinnit. Sisällöltään laajentuneen kulttuuri-käsitteen rinnalle on tarvittu termi korkeakulttuuri tai peräti elitismi, jonka piilomerkityksenä on, että vain suurenmoisesti tienaavilla on halu ja mahdollisuus kuluttaa kulttuuria. Näin sanat elävät. Ja livahtavat aluperäismerkityksistään pois.
Saleja elitistienkään kodeissa tuskin enää on, mutta he käyvät kyllä salilla, kuntoa kohottamassa, heillä kun on myös palveluiden ostovoimaa. Sellaisesta ei kuusikymmenluvulla puhuttu – rikkaudesta tai varakkuudesta kyllä ja sen vastakohtana köyhyydestä. Viimemainittu on poistumassa jo virsistäkin, mutta ei maailmasta. Köyhät sentään pääsevät salille ainakin kun eläköityvät ja julkinen taho maksaa.
Lihaskunnosta näyttää yhä enemmän riippuvan myös kulttuurikunto, kun taas entiset kulttuuriradikaalit kuluttivat kulttuurikapakoiden tarjontaa. Siellä päivät päästään istuneista moni elää yhä, pitkälti yli 80-vuotiaina. Kummasti vanhenevat myös ikinuoret, tulee ajatelleeksi, kun heistä joidenkin kuvia vielä lehdissä näkee.
Kodit taas ovat kuivettuneet myytäviksi asunnoiksi, joita voi nähdä lehtien (niiden vielä hengittävien) myyntisivuilla tai sitten verkossa, jonne mennään ruutua pitkin. Verkko, niin. Sekään ei ole enää kana- tai kalaverkko siinä määrin kuin se, mihin me kaikki teemme vierailuja tai jonne suorastaan muutamme kodeissamme – siis yhä niissä entisissä, niitäkin on: paikkoja, jotka eivät ole vain seinien jakamia huonekokoelmia, vaan jotain abstraktimpaa ja jotain enemmän: sellaista, mitä voi kantaa mukanaan, vaikka tulisikin karkotetuksi konkreettisesta asuinpaikasta pois.
26.8.2019
Kuvilla kuvien taakse?
Sarjassani Herkkua menneisyydestä ammensin evästä parista viime vuosisadan alkupuolen kirjallisuusalbumista. Lönnrot-aiheisessa oli muun muassa Emil Wikströmin tunnustuksellinen muistelus siitä, millaista oli toteuttaa Lönnrotin ja Kalevalan muistopatsas. Näitä kuvanveistäjäin kertomuksia harvoin käsiin osuu. Uusimpia on Johanna Venhon romaaniin Ensimmäinen nainen (WSOY 2019) sisältyvä Essi Renvallin mietiskely Sylvi Kekkosen kuvasta, jota hän tekee. Kohteen toiveena oli ollut ”ettet tekisi rouva Kekkosta, vaan minut”, ja tätä ”minuutta”, sen edustamaa ihmisyyttä kohti taiteilija kulki. Wikström taas pyrki kuvaamaan ”Suomen runoudessa esiintyvää vaatimatonta mahtavuutta”.
Emil Wikström (1864–1942), ”taideniekka”, kuten häntä albumissa tituleerataan, puhuu omana itsenään, suoraan. Essi Renvallin (1911–1979) pohdinta taas on kirjailijan luomaa fiktiota. Tosin lähteenä on käytetty dokumentteja, kuten Sylvi Kekkosen päiväkirjoja ja Essi Renvallin teosta Nyrkit savessa (1971).
Taiteilijatunnustukset ilmentävät kahta aikaansa sidottua pyrkimystä: modernia yksilöllisyysihannetta ja kollektiivista kansallishenkeä. Kuvata ”minut” – kohteensa tunteneelle veistäjälle siis ”sinut” – ja ”Suomen runouden henki”, joka ”vaatimattomuuden” osalta kyllä vastasi Lönnrotin persoonaa, eivät tavoitteina olleetkaan niin vastakkaisia kuin pinnalta näyttää. Molemmat kohteet olivat jo kansallisia instituutioita: toinen Kalevalan luojana, toinen UKK:n vaimona, ”maan ensimmäisen naisen” roolissa, joka jätti varjoonsa kirjailijuuden. Venhon fiktio sijoittuu vuoteen 1966. Vielä tuolloin oli tavallista, että naista ”tituleerattiin” hänen miehensä virka-aseman mukaan: oli rovastinnoja, tohtorinnoja (”tohtorin” tarkoittaessa lääkäriä), insinörskiä ja rehtorskoja. Tästä käytännöstä on paljolti luovuttu, mutta yhä määräytyy presidentin rouvan julkisuuskuva ainakin osin puolison mukaan.
Kokeillessaan, miten vaikean tehtävänsä toteuttaisi, Essi Renvall näkee yhden tien siinä, että keskittyy persoonan aukkoihin ja katoavuuksiin, ikään kuin tyhjiin kohtiin. Piirrosluonnoksessaan hän varjostaa ”Sylvin kasvot kadoksiin oksien sekaan” ja arvelee kuvanneensa ihmisen, ”jossa on sisällä iso avara aukio”. ”Hän voi kadota sinne milloin haluaa, siksi hän jaksaa”, taiteilija päättelee. Mutta pian hän ruttaa paperin syyttäen ajatuksiaan lavertelusta.
Ei ole parempaa keinoa nähdä ihminen kuin tehdä hänestä muotokuva, Renvall toteaa. Omalla vähäisellä piirtäjänkokemuksellakin tiedän sen edellyttävän, paitsi kohteen tuntemista muiston, kuvitelman ja läsnäolon kautta, intensiivistä katsomista. Sitä tosin voi säädellä se varsin stereotyyppinenkin käsitys, jonka katsoja on kohteesta saanut. Silti, tai siksi, kuvanteko voi olla varsin jännittävää ja tulos yllättävä: tällainenhan minä oikeastaan olin, tuntuu vihdoin aikaansaatu kuva sanovan – sellaisin ilmein, joita en edes uskonut kuvattavalla olevan. Pyrkiikö silloin jotain todellisempaa, mutta ennen näkemätöntä salasta esiin?
”Nähdä kuvan sijasta ihminen. Repalereunainen, repeillyt, sellainen josta kääntää katseen pois, kun pyrkii harmoniaan”, Renvall pohtii Venhon kynällä. Revitty (tai rutattu!) paperi, rönsyreunainen lehti tai vaikka leikkaamaton ruohikko paljastaa moninaisuuden, todellisuuden joka ajaa stereotypian taa johonkin ennalta arvaamattomaan ulottuvuuteen.
Emil Wikström suuttuu patsasluonnokselleen, jo kilpailussa voittaneelle, koska se on ”liian konventsionellinen” eikä sellaisena kuvasta Suomen runoutta. Toisaalta, mitäpä muuta kuin ”konventsionellisuutta” voisi ollakaan sellaisessa taideluomassa, jonka tulee olla koko kansan omaisuutta, kun sen kohde jo sitä on. Hänen ansioissaan kohoaa Eliaksen muisto -kirjasen alkusanojen mukaan ”muita muhkeampana” Kalevala, ”tuo Suomen kansan henkisen aateluuden kirkkain vaakunakilpi”. Sanat kilahtavat kovin juhlatyylisinä nykykorvaan, ja turhaa ylevyyttä pyrkii ehkä jo Wikström välttämään, kun lopulta murskauttaa luonnoksensa. Muutettavat muuttaen voi tässäkin sanoa käyvän niin, että kun ”huono huilu” on heitetty maahan, se alkaa helistä: luonnoksen rikkominen on taiteilijalle ”vapautuksen ja riemun hetki”. Ja nyt uusittu patsas on Helsingin Lönnrotin puistossa kaikkien nähtävillä. Oma kysymyksensä on, pysähdymmekö sitä enää tarkasti havainnoimaan, vai rinnastuuko tuo kansallismies Runebergiin siltäkin osin, että mieleen jäävintä patsaassa on sen päälaelle seisahtanut lokki?
Venhon romaanin Essi-osuus päättyy veistäjän aikomukseen antaa saviluonnoksensa katsottavaksi Sylville sellaisin saatesanoin, että työ on vielä kesken, ”tässä on jotain tulollaan, mutta onhan meillä aikaa”. Mitä on tulollaan, sitä emme romaanissa enää saa tietää, mutta keskeneräisyys onkin kiintoisampaa ”repaleisuutta” kuin ”valmis” näky. Yhtä kiintoisan huokoisina näemme romaanin tärkeimmät henkilöhahmot, Sylvin ja Essin lisäksi Marja-Liisa Vartion. Tällaista rakenneratkaisua ei romaaneissa kovin usein tapaa: Sylvi esiintyy omin miettein, päiväkirjoin ja muisteloin, Essi taidepohdintoineen ja Marja-Liisa, ”vain” Sylvin mielen asukkaana, kuviteltuna keskustelukumppanina, jonka yksilöllisyys ilmenee siinä, miten toinen häntä puhuttelee. Samoin, mutta vain epäsuoremmin, esiintyy Sylvin persoona Essin pohtiessa, miten tätä kuvata. Kuvien takana oli hiljattain kuolleen Claes Anderssonin 1972 ilmestyneen esikoisromaanin nimi. Kuvilla voidaan mennä missä tahansa taiteessa kuvien taakse. Mutta päästäänkö sinne? Ainakin kovin kerroksinen on kuvien paljous.
Mietin Ensimmäistä naista lukiessani, testaako romaani yhdeltä osin myös sitä, miten kirjailija voi kuvata henkilöitään, joilla on niinsanotusti todellisuuspohja. Minultakin on muutama ihminen kysynyt, onko hän sejase henkilö siinäjasiinä esseessäni. Kun harvoin mainitsen tuttujani näiden nimillä ja sulautan muistoista kirjoittamaani fiktioon, voin vain vastata, että olet ja et. Olet kuva siitä kokemuksestani, jossa esiinnyit kerran – kirjassa siis kuvan kuva.
17.8.2019
Herkkua menneisyydestä 2
Repeillyt ja ruskettunut
kansi, kulmista murennut,
kauhtunut koreinkin lehti,
reunoistansa repsahtanut.
Mutta on sisältö sorea,
aatoksista aivan kelpo.
Kuinka ollakaan, tämän Kajaanin-eväänä saamani kirja-aarteen kuvailu kiepsahtikin kalevalaiseksi, kun olin aikani ihmetellyt Eliaksen trokeista kirjeenvaihtoa torniolaisen pastori Carl (Kaarle) Heickellin kanssa. Kas näin:
Paljon olis pakinoita,
Lausua ja lasketella,
Vielä kansas kahen kesken,
Veikkonen veli-hopio!
Vaan ei kaiku Kanteleeni,
Sormet oikeen somasti,
Sovi sitä soittamaan.
Moinen vähättely ei ole Eliaksen, vaan Heickellin. Ja vaikka kantele ei ”kaikukaan”, runokirje jatkuu vielä monen sivun verran. Terveisiäkin lähetetään ”Tuttaville, Tovereille,/ Koko Kajaanin kylässä,/ Katovassa kaupungissa”.
Ei liene epäselvää, kuka on tämä Elias ja mitä hän 1830-luvulla puuhaa, runonkeruun ohessa. Siitä ja vähän muustakin kertoo kirjanen, jonka otsikoksi on merkitty Eliaksen muisto 19 10/X 02 ja jota ohuutensa vuoksi (58 sivua ynnä Ilmoitusosasto) voisi nimittää myös lehdeksi tai vihoksi, kenties albumiksi (tai nykykielellä antologiaksi). Toimittaja(t) ei(vät) ilmoita nimeään, mikä lienee tuon ajan tapa. Lukujen alkuja koristaa taidokas ornamentti ja anfangi – sekin osoitus siitä, miten painotuotteita tuolloin arvostettiin. Ilmoituksissa ilmoitetaan muun muassa kirjakaupoista, atenttitoimistoista, hautapatsas- ja ilotulituskaupoista sekä ”pianiinoja” myyvästä Hellaksesta.
Varsinaisilla sivuilla voi kohdata Eliaksen myös tämän omin kirjoituksin. Kovin mairittelevaa kuvausta ei niissä saa Kajaani, jossa hän toimi piirilääkärinä 1833–1853. Kahdella kadulla vastassa ovat ”puoliksi mädänneet talot, kerjäläiset, lurjukset ja kyynärän kokoinen lika” ja ”Vielä siat siirteleksen,/ Pitkin kaupungin katuja,/ Karja samoopi alati,/ Lammaslauma määkileepi”. No, näinhän minäkin tuossa lapsuuspaikassani vielä 1950-luvulla Kauppakatua vaeltavan lehmäjonon. Mutta kaupungin katoovaisuudesta (vrt. Heickellin kirje) voi nykyasuja olla hyvinkin toista mieltä.
Muistan myös vanhat puutalot, joista toisessa Lönnrot asui, toisessa hoiti lääkärintointaan. Jälkimmäisessä toimii nykyisin ravintola Anorakki; minun lapsuudessani se oli kirjastona, jonka ikkunasta aina vilkutti sitä hoitanut Elvi-täti minun luikutellessani potkukelkalla Ämmänmäkeä alas. Ja Ämmänpuistossa, kirjastoa vastapäätä, istui patsaana itse Elias, jonka mustaan syliin lapset kiipeilivät. Mauno Oittisen luoma muistomerkki pantiin paikalleen 1942 ja on siinä pysynyt, toisin kuin kaupungin perustaneen kreivi Brahen patsas, jonka paikanvaihdot kiistelyineen muistan nekin. Mutta ei niistä nyt.
Sen sijaan on mainittava, että Eliaksen muisto -kirjan toiseksi päähenkilöksi kohoaa Emil Wikströmin Helsinkiin veistämä patsas, jonka valmistumisvaiheista kerrotaan sekä arkkitehti Ahrenbergin että taiteilijan itsensä kynällä. Siihen palaan myöhemmissä blogeissa.
O. A. K. -niminen kirjoittaja ylistää Lönnrotin ”kielipajaa”, siinä kun ”syntyi entisen kaavoihin kangistuneen, turmeltuneen ja kuoleutuneen kirjakielen sijalle” uusi yleinen kirjakieli, jota ”huokeasti ymmärtävät” kaikki suomalaiset, ”niin Auran rannoilla asujat – – jäykät jäämiläiset kuin ketterät karjalaiset”. Kehuihin on helppo yhtyä – ja samalla todeta, ettei moinen kielitakoja olisi haitaksi nykyisinkään.
Viime vuosisadan alun ylistystyylistä ei superlatiiveja puutu. Elias kiiri O. A. K.:n mukaan ”kansansa suurimmaksi mieheksi”; nousi köyhistä oloista ”jaloksi henkiseksi ylimykseksi”, joka tosin oli ”vain keskinkertaisin lahjoin varustettu,” mutta kykeni ”luomaan suuria”, kun hänellä oli ”uuttera työ ja ylevä tarkoitusperä apunaan ja innostajanaan”. Työ oli tärkeämpi kuin oma maine ja itserakkaus. Ja sitähän jos mitä sopii kiittää edelleen, vaikka lahjojen keskinkertaisuudesta olisi eri mieltä.
Vihkoon niin ikään kirjoittaneen Eino Leinon mukaan Kalevala vapautti meidät vieraan vaikutuksen alta. Runoutemme ”sai siivet lentääkseen, suuret symbolit liikkuakseen”. Nykyisin Lönnrotin tuomiin ”traditsioneihin” voinee lukea muutakin kuin kansallista runo- ja myyttiaineistoa, eikähän ”vieraan vaikutuksesta” pääseminen olekaan enää sellainen arvo kuin kiihkeimmän kansallisuusaatteen aikaan.
Kiintoisana voi pitää sitä Leinon otaksumaa, että aivan uusikin kansallinen runomitta saattaisi syntyä ”Kalevala-mitan pohjalta”. – Miten tuo olisi, ryhdytäänkö sitä synnyttämään. Ensin jos kuitenkin kokeiltaisiin, kuinka meidän sukupolviltamme syntyisi kalevalainen viestiminen.
Taaspa kirjettä kiherrän,
ruudullani rupattelen
kertoellen kuulumiset
pihapuitteni parista,
vaahteroiden varjostosta
– –
Jatkamisiin!
10.8.2019
Herkkua menneisyydestä 1
Heinäkuisella Kajaanin-matkallani sain pikkuserkultani Hannalta niininyörillä sidotun paketin: kymmenkunta hänen kotoaan löytämäänsä, aikoinaan isoisäni omistuksessa ollutta kirjaa ja lehteä. Muistelin äitini joskus lainanneen ne Hannan tutkijasieluiselle sedälle Aulikselle. Nauhat avattuani kääröstä putkahti esiin muun muassa Kajaanin seminaarin historiikki, Eliaksen muisto -niminen Lönnrot-albumi sekä Suomalainen Suomi -aikakauslehden numero 2/1934. Sitä, miten nämä olivat päätyneet farfarilleni, niin ikään tutkijasieluiselle, en enää ryhtynyt jäljittämään.
Jo junamatkalla kotiin avasin Suomalaisen Suomen. Tämän vuosina 1933–1968 ilmestyneen lehden eräänlainen jatkehan on Otavamedian kustantama Kanava. Suomalaista Suomea taas kustansi aikoinaan Suomalaisuuden Liitto, joka perustettiin Johannes Linnankosken aloitteesta 1906 ja jonka tavoitteena edelleenkin on ”herättää ja vahvistaa kansallista – – ajattelutapaa sekä edistää suomalaista ja suomenkielistä kulttuuria”. Lehti taas perustettiin korvaamaan Liiton aikakauskirjaa. Kirjan mitat sen toisen ilmestymisvuoden numerollakin on: 124 tiheää sivua.
Lehti alkaa Kansallis-Osake-Pankin sekä Kangasmuodin Kuvakirjan mainoksilla. Varsinaista pääkirjoitusta ei ole – ellei sellaiseksi katsota Elpiö Kailan kirjoitusta ”Yliopiston suomalaistaminen oikeudelliselta kannalta”. Yliopistoa haluttiin suomalaistaa kitkemällä siitä ruotsalaisuutta, joka katsottiin tuolloin yhtä harmilliseksi kuin nyt tutkimus- ja opetuskieleksi rynnivä englanti. Harmistuksen syyt vain ovat perin erilaiset, mutta niiden pohtiminen jääköön toiseen kertaan.
Kielidebatti kaikuu vielä äänekkäämmin nimimerkki (?) Mies Suomalaisen artikkelissa ”Suomalaisuuden rintamalta”, jonka solvaussävy ei jää kauas aikamme vihapuheesta. Kohteena ovat ”ne vanhat huuhkajat”, jotka suosivat ”kotiruotsalaistemme” ajamaa politiikkaa ja vaativat lopettamaan kielitaistelun. Huh huh! Onneksi tällaista yliammuntaa ei muutoin kyllä varsin kansallis-intoisessa lehdessä ole.
Vailla suomalaisuuden hehkutusta eivät ole liioin kirjallisuus-, teatteri- ja musiikkiarvostelut, jotka nykykäytännöstä poiketen ovat lehden keskiosissa, pitkinä, tyyliltään rönsyävinä ja juhlavina. Esitellyksi tulee muun muassa ”tuomari Urho Kekkosen” lentokirjanen Terveen järjen kritiikki sekä V. Tarkiaisen Suomalaisen kirjallisuuden historia. Jälkimmäisestä kirjoittaa Elsa Enäjärvi-Haavio, joka käärii tarkan asiantuntevasti esitetyt virhepaljastukset sumeilemattomiin kiitoksiin tätä ”kansalliskirjallisuuttamme rikastuttavaa sivistysteosta kohtaan”. Kansallisuus eri muodoissaan juhlii myös lehden runsaissa ”reklaameissa” – niillä kai sitä tuolloinkin osin rahoitettiin. Kansallista elämäkerrastoa mainostetaan ”uutena suomalaisena merkkiteoksena”. Mainostilaa saa niin ikään Suomen kansalliskirjallisuus -sarja samalla sivulla kuin Oy. P. Sinebrychoffin Sitruuna- ja Samppanjasima.
Sulho Rannan laajassa musiikkikritiikkikoosteessa juhlii tietysti Sibelius, kansallinen ikonimme, ja lisäksi tämän sinfonioita johtanut Werner Jansen, joka seisoi orkesterin edessä ”elävänä, sytyttävänä, haltioivana, ilman koroketta, ilman partituuria, pitkine käsineen, joista virtasi kuin näkymätöntä sähköä”. Sitaatti paljastaa sen adjektiiveja kukkivan kuvailukielen, jolla sävelmaailmaa tuolloin luonnehdittiin. (Hieman toinen ääni on siinä kuvailussa, jonka luin eilisaamun Helsingin Sanomista: soinnin sanottiin olevan ”muhjoisen möhköä”.) Harmin aihekin Rannalla on: ”Iskusävelmäin elikkä ’Schlagerien’ menestys meillä on aina vain kasvamaan päin.”
Tunnevoittoista maalailua harrasti sittemmin musiikkikritiikeissään niin ikään Heikki Aaltoila, jonka elokuvamusiikista on jäänyt elämään Akselin ja Elinan häävalssi, jossain määrin myös Erik Tawastsjerna. He sävelsivät omaa sanamusiikkiaan autuaan tietämättöminä nykyjournalistien edelleen suosimista Osmo A. Wiion lyhyysnormeista tahi juttujen merkkimääristä.
Talouden ja yleisön maun armoilla lehdistö sen sijaan oli jo 30-luvulla. Näin Eino Suova artikkelissaan ”Yleinen mielipidet ja sanomalehdet”: ”- – saadakseen – – levikkiä ja ostajia sanomalehden täytyy pyrkiä siihen, että se miellyttää ostajapiiriä, ja mitä runsaammaksi menekki halutaan, sitä useammalle ostajalle on tehtävä mieliksi.” Harmillistahan tämä, mutta kirjoittaja uskoo, että yleisön makua voi kasvattaa. Levikkitaistelua siis käydään, kuten meidän aikanamme netin voittaessa lehdistön uutiskirin nopeudessa. Journalistinen terminologia kyllä poikkeaa nykyisestä: Eino Suova puhuu sanomalehtimiehestä ja sanomalehtimieskamarista, joka ilmeisesti vastaa nykyistä toimitusta. Mies-sanahan, kuten hyvin tiedämme, tarkoitti myös yleensä ihmistä.
Mainoksia lukuunottamatta lehdessä ei ole kuvia. No, eihän Parnassossa ja Kanavassakaan ollut vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Uskottiin kirjoitetun sanan riittämiseen (sekä siihen, että lukijoilla on hyvät silmät). Huomioni kiinnittyy nykyisestä poikkeavaan taittoratkaisuun: sivuilleen mahtumattomat artikkelit jatkuvat aina seuraavien alaosissa.
Ja yhä eroja: kirja-arvioiden ns. bibliografisessa otsikossa ilmaistaan tekijän, teoksennimen, kustantajan ja sivumäärän lisäksi sidoksen laatu ja myyntihinta. Nykymarkkinoilla ainakin viimemainittu tieto on mahdottomuus. Mennyttä aikaa edustaa niin ikään alkukirjain kirjoittajan etunimen paikalla. Enäjärvi-Haavio, saa kuitenkin olla täyskirjaimisesti Elsa; hän onkin lehden ainoa kirjoittaja, joka ei ole – muutoin kuin ’ihmisen’ merkityksessä – mies. Usein nimi varustetaan tittelillä; esimerkiksi päätoimittaja on ”tohtori, dosentti” Martti Haavio.
Etukansi täyttyy sisällysluettelosta, joka jo paljastaa joukon historiasta yhä muistamiamme nimiä: V. J. Sukselainen, L. A. Puntila, Aapeli Saarisalo. Onpa siellä kaksi verratonta retorikkoakin: Yrjö Kivimies ja Kaarlo Marjanen. Toimituksessa – anteeksi, aikakauslehtimieskamarissa – lienee ollut myös kelpo editoreita, koskapa kömpelyyksiä ei kielenkäytöstä juuri löydä. Nykylukijaa muutamat ylen juhlavat kiekaisut huvittavat, mutta paikoittaisessa tunnekielessäänkin lehti tarjoaa sellaista tyyliherkkua kuin uusin painettu saati verkossa kiertävä sana vain harvoin.
Herkut jatkuvat blogini seuraavassa numerossa.
4.8.2019
Harrasta tekemistä
Koulussa on lääkärintarkastus. Kun valkotakkinen on minua aikansa kopeloinut ja todennut selässä kyfoosin, minkä luokanvalvoja kirjoittaa muistiin, hän kysyy tältä, ei minulta: ”Minkälaisia harrastuksia hänellä on?” Luokanvalvoja empii hetken ja sanoo: ”Eiköhän se Liisa… enemmänkin sellaisia kynähommia, piirustustakin. Ja lukemista.” ”Oi joi”, kuulen lääkärin äänen. ”Pitäisi kyllä harrastaa jotain aktiivisempaa. Muuten tämä selkä on pahasti lytyssä jo keski-iässä.”
Niin kuin onkin, tiedän, jo keski-iän ylittäneenä. Mutta nyt en puhu selästä, vaan siitä, miten myöhään harrastus-sana oikeastaan otettiin käyttöön. Ja mitä sillä ymmärrettiin. Luokanvalvoja oli aivan oikeassa: minä kirjoitin, piirtelin ja luin jo oppikoulun alaluokilla. Mutta ne olivat vain luonnollinen osa elämääni, sellaista joka tapahtui lähinnä iltaisin koulutuntien päätyttyä. Ja mitä tarkoitti ”jonkin aktiivisemman” harrastaminen? Urheilua kenties? Sillä alueellahan olin koko kouluajan, liikuntalehtorin sanoja siteeratakseni, ”plus miinus nolla”. Eikö aktiivisuudeksi riittänyt, että paneutui koko fantasiallaan niihin maailmoihin, joita kirjoitti ja kuvitti? Niin, ja liikutti aktiivisesti kynää.
Tuolloin, 1960-luvulla, harrastusta ei sentään vielä mielletty ikään kuin paikaksi, johon mennään – nykyisin yhä useammin isän tai äidin autolla: pelaamaan palloa, soittamaan pianoa, puuhaamaan partiossa tai vaikka vain seurakunnan puuhakerhossa. Yleisessä käsityksessä harrastus rinnastuu työhön siltä osin, että sinne lähdetään. Ja sieltä palataan joidenkin tuntien kuluttua. Mitä tapahtuu sitten: istutaan kotona, selataan kännykän näyttöä, kenties myös tv-ohjelmia, tavataan kavereita ja biletetään – tahi torkutaan. Kaikesta siitäkin nautitaan, mutta harrastukseksi ei sitä taida sanoa kukaan. Sen sijaan kuntosali on jo yhä useammin. Sinnehän mennään, harvalla on sali kotona (paitsi joillain vielä huoneen merkityksessä, ei voimailupaikan).
Viime blogissani puhuin lomasta. ”Et kai sä vain kotona ollut?” tivataan lomalta palaavalta, ja voi mikä häpeä, jos joutuu vastaamaan myöntävästi. Lomasta on tullut suoritusta samoin kuin harrastuksesta. Molemmista täytyy myös maksaa. Kuka matkailisi ilmaiseksi, kuka harrastaisi kotona – enää. Ja kuka sanoisi harrastuksen olevan osa elämää. Kun se on jo paikkana kotoa irrotettu, se on irti myös elämästä: oma alueensa, jonka miellyttävyys (lue: tehokkuus) takaa taatun sijan aikamme elämys- ja onnellisuuskilpailussa.
Harrastanhan minä kirjoittamista ja lukemista edelleenkin. (Piirtäminen on, se myönnettäköön, jäänyt.) Mutta samalla nuo kaksi ovat osa työtä – siis elämää. Sillä en osaa ajatella elämää irrallaan työstä. Työnä ne ovat tosin kovin tuottamattomia. Kirjailijan keskiansioksi on laskettu pari tonnia vuotta kohti, kirjallisuuden tutkijalla saldo on vielä köykäisempi, ellei istu professorin virassa. Millaiseen paikkaan sitten siirryn, kun tuollaista harrastan? Kirjastoon ehkä, mutta kun kirjoja riittää kotonakin, sen teen yhä harvemmin. Aina on luettavaa, kun ei karsasta samaan teokseen sukeltamista yhä uudelleen. Ja siellähän se paikka onkin: niissä maailmoissa, joissa romaanien henkilöt liikkuvat, niissä kysymysten ja oivallusten avaruuksissa, joissa lukevan ja kirjoittavan mieli liikkuu. Ja jos kirja on kotona, niihin meneminen ei maksa mitään. Ulkoisesti voi olla ihan hiljaa, antaa vain ajatuksen matkustaa.
Hiljaisuus ja hartaus ovat minulle kaksosia, siksi minun on vaikea kestää uskonnonharjoituksissa meluisaa musiikkia tai liikehdintää. En tarkalleen tiedä, miten harrastus-sana on meille tullut, mutta otaksun sen olevan yhteydessä hartaaseen. Sanakirjakin sen sanoo: ”osoittaa harrasta halua jhk.” Harrasta tekemistä, sitähän se. Tämän ilmauksen voi tietysti kääntää myös kehotukseksi harrastaa tekemistä, siis jotain aktiivista, sellaista joksi esimerkiksi lukemista ei oikein mielletä (vrt. Jaakko Heinimäen viinikirjan nimi Harrasta viiniä).
Aktiviteetti- ja suorituspaineista huolimatta suomalaiselle harrastaminen on edelleen ikään kuin hartaudenharjoitusta: syvämietteistä ja vakavaa. Englannin hobby on jo sanana toisenlainen: iloinen ja pomppiva. Saksalainen taas yhdistää harrasteen mielenkiintoon: Interesse, kiinnostuksen kohde, sananmukaisesti oleminen sisällä jossakin. Sanakirja antaa kyllä myös sanat Eifer (into) ja Bestrebung (pyrkimys). Niissä ei pompiskella, vaan keskitytään totisesti siihen, mihin on sisäistä paloa. Tältä osin saksalainen ”harrastus” lähestyy suomalaista – jos kohta englannin Hobby on rynninyt jo näillekin kielialueelle.
Harrastuksilla on statusta, ja niillä voi kaunistaa ansioluetteloa, ainakin ilmoittamalla, minkä harrasteryhmien luottamushenkilönä on ollut. Mutta myös dismeriittiä harrastus tuo, sillä kukapa ilmoittaisi CV:ssä olevansa harrastajakirjoittaja tai -pianisti. Sen ja ammattilaisen välillä katsotaan edelleen olevan suuri ero, vaikka vain harva taidealojen ammattilainen elättää itseään pelkällä taiteen luomisella tai esittämisellä. Amatööriyden halveksijan sopisi kuitenkin muistaa, että sana tulee rakastaa-verbistä. Siis rakastan sitä mitä olen tekemässä, siitäkin tekemiseni hartaus.
Kun kysyin mieheltäni, mitä hän harrasti lapsena, sain naurua vastaukseksi. Hänen kymmenlapsisessa maanviljelijäperheessään riitti kesäpäivisin ja talvi-iltaisin työtä, jos siinä välissä koulussa käytiinkin. Ja työ oli elämää, talonpitoa, hengissäpysymistä. Sunnuntaisin tosin oli vapaata myös jollekin muulle, mutta harrastuksista ei puhuttu.
Harrastan olemassaoloa, ei liene kukaan vielä vastannut niissä (henkilön)hakuteoksissa, missä harrasteita kysytään. Kotoilu sen sijaan hyväksytään jo harrasteeksi, vieläpä trendikkääksi, eikä mökkeily jää paljon jälkeen, vaikka hieman ohi jo onkin. Joku sanoo harrastuksekseen ihmettelyn, joku ihmisten katselun. – Entä, jos harrastaakin harrastamista itseään. Sellaisten hobbien suuntaanhan sanan nykykäyttö jo viittaa.
28.7.2019
”Vaarallinen poikkeustila”
Elämme aikoja, jolloin moni kokoaa itseään ja autopakkauksiaan lomaltapaluuta varten. Heinäkuu on lomailtu, sen alku sateessa ja viileässä (ellei ole ostettu äkkilähtöä etelään), jälkipuolisko helteessä, jonka tukaluudesta varoitetaan joka uutisissa. Tätä kirjoittaessani elohopea on pysähtynyt 33,5 plusasteeseen, pihatuolille ei kärsi majoittua, sisällä sen sijaan voi tuulettimen suhistessa tehdä töitä.
Töitä? Lomalla siis? Ja eikö eläkeläinen ole loppuikänsä lomalla kaikesta siitä mikä työhön liittyy? – Ei suinkaan, on vastattava sen ”paavalilaisen” fraasin tapaan, joka vanhemmassa käännöksessä kuului: ”Pois se minusta.” Pois minusta kuin hyttynen, tauti tai tarpeeton vaatekerta, loman pakko! Oikein luit; kukapa pitäisi pakkolomasta tai lomapakotteesta, siitä, että kun kerran on kesä ja loma (tai eläkeläisyys) ja vielä hellekin, pitää yrittää nauttia kaikin mahdollisin keinoin. Ja jos nautinto on revittävä siitä, mistä ei normaalioloissa saa suurinta iloa, se ei tunnukaan hyvältä.
Lomaongelmasta kirjoitin jo yli 30 vuotta sitten erään paikallislehdn pakinapalstalle. Sattui silmään tuo kellastunut lehtileike, kun siivosin kansioitani, enkä malta olla tuomatta siitä tähänkin paria kohtaa, vaikka ehkä jo jutun otsikko sanoisi olennaisen: ”Loma on väärinkäsitys”. Puhuin mm. siitä, miten julma hallitsija sääoloista voi tulla, kun on ”vapaalla”:
Jos hellettä on koko loman ajan, täyttymyksellä ei ole rajoja – -. Istut kuistilla, haluat heti rantaan. Käyt vesirajan kivelle, sinun on pakko pulahtaa järveen. Mutta voi: vilunväreet menevät selkää pitkin, uiminenkaan ei tunnu kyllin hyvältä lomanautinnoksi. Ja kierros on aloitettava uudestaan, hermojarepivä, ytimiin asti koskeva ahdistava nauttiminen.
Muistan hämärästi, että kun tuota kirjoitin, ei ollut helle. Perheeni, johon lisäkseni kuuluivat mies ja kissa, oli vuokrannut kahdeksi viikoksi rantamökin ja päättänyt ottaa nautinnon kannalta, kun mökistä oli muutama satanen (silloista rahaa) maksettukin. Olin freelancer, siis varsinaisesti lomaa pitämätön, mutta nyt olin päättänyt rentoutua ilman muita velvoitetta kuin pakinoiti – ja nauttiminen! Vaan kuinkas kävi: niinä kesäkuun viikkoina mittari näytti tuskin kymmentä plussaa, koivujen viherrystä oli katseltava ikkunasta ja takkaa poltettava päivittäin. Tulisi nyt edes pari lämpöpäivää, mieleni rukoili. Mutta niitä ei tullut. Mökin vuokrauksella loma oli kuitenkin ikään kuin lunastettu, eikä tarvinnut sanoa, että oltiin vain kotona. Lomallehan kuuluu lähteä aivan kuin töihin (ja nykyisin myös harrastuksiin) mennä, irrota kotoa. Ja jos sisätila on lomalla käytettävissä, kuuluu mennä ulos.
Kissa viihtyi ulkona. Sitä lämmitti musta turkki, ja se oli löytänyt pihasta myyränkolon, jonka äärellä se istui vahtimassa, tulisiko se Matias tai Maukas tai mikä nyt olikin vihdoin esiin. Ei tainnut tulla. Pettyikö kissa samoin kuin kuin ihminen, joka odotti suotuisaa lomasäätä, en saanut tietää. Sen vain näin, että Muusa-mirrini vahti ja vahti, tuskin ruokakupille tai silitettäväksi hievahtaen yötä päivää. Onko se nyt töissä vai vapaalla, huomasin pohtivani, tai onko koko vastakkainasettelu turha, aivan kuin se on työhönsä vihkiytyneelle ihmiselle, jolle työstä heivaaminen merkitsee samaa kuin päästä lomalle elämästä. Ja sitä ei kukaan meistä taida toivoa.
Suomen loma-sana tarkoittaa alunperin väliä, rakoa, koloa, esineiden välistä tyhjää tilaa. Sen huomaamme yhä monista sanonnoista: panna sormet sormien lomahan, tehdä arkiaskareiden lomassa jotain muuta, nähdä päivän pilkottavan pilvien lomasta. Rako-merkityksestään sana on sitten abstrahoitunut tarkoittamaan myös työstä tai opiskelusta saatua vapaa-aikaa. Minun sukupolveni muistaa, miten loman kanssa kilpaili ainakin koulun vapaista puhuttaessa vielä 50-luvulla lupa-sana: lupa olla poissa, levätä, laiskotella, rentoutua tai miten itse kukin sen mielsikin. Äiti ja ukki, jotka olivat saman koulun opettajia, puntaroivat iltaisin, milloin olisi sopivaa pitää lauantai- tai maanantailupa tahi mihin syksyn kohtaan mahtui puolukkalupa tai perunalupa. Kesäluvasta en muista puhutun, sen sijaan kyllä siitä, miten opettaja parhaiten käyttäisi tuon vapaa-ajaksi katsotun, mutta töiden valmisteluun ja opiskeluun sopivan kolmen kuukauden koulukatkon. Opin jo tuolloin, ettei työn ja loman (tai luvan) väliin rakennu muuria ja että nauttia voi molemmista, sillä erolla vain, ettei lomanautinto ole pakkomielle. Ehkä nyt etätyön yleistyessä ollaan pääsemässä samaan.
Markku Envall toteaa Vastassa kulman takana -teoksessaan, että lomien alkamista ja loppumista on mahdoton erottaa, ja jos hän irrottautuu lähtemällä matkalle, sinne lähtee myös vähintään muistikirja. Häntä säestää moni muu kirjailija, Matti Mäkelä muistelmissaan näin: ”Kesäloma on ihmiselle vaarallinen poikkeustila.” Tähän voi tilastojen valossa lisätä, että avioerotkin enenevät kesälomilla. Syntyy kärhämiä, kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan eikä niitä suunnitelmia edes jaksa kylliksi tehdä. Ja entä jos sattuu sairastumaan, ampiainen, punkki tai käärme puree, tahi vain vattumato livahtaa suuhun huomaamatta? Tai masennus uhkaa, kun sitä kauan kaivattua ilotilaa ei tulekaan? Loma on pilalla, eikä sitä voi (muuta kuin leikisti ja feikisti) kehua työ- tai somekavereille.
”Hyvän loman” sijasta voisikin alkaa toivottaa ”hyvää vaarallista poikkeustilaa” tai vähintään ”hyvää tyhjää paikkaa”. Tosin tyhjällä on myös positiiviset merkitykset, enkä kiellä lomaraon tarpeellisuutta silloin, kun työ on uuvuttavaa ja rajan voi todella vetää sen ja loman väliin. Kun opetin päätoimisesti, erkanin ”luvan” aikaan opetusahjostani mahdollisimman kauas, vaikka luontaisetuihin olisi kuulunut siellä itsekin kesäisin opiskella. En käyttänyt aikaa itseni kehittämiseen, silti päässäni potkivat ideat, joita saatoin syksyllä hyödyntää leipätyössä. – Työssä, niin. Helpottuisiko elämä, jos luopuisimme tykkänään työn ja loman käsitteistä, olen miettinyt joskus.
Palaan ammoiseen pakinaani, jonka lopussa kuitenkin kiitos seisoo:
Tietysti kunnon lomaan kuuluu myös se, että haave paremmasta elämästä posahtaa puhki kuin pyörän kumi. Pamaus ei yleensä ole sen kummempi, kuin että nauttija havahtuu jonain aamuna toteamaan: tätähän tämä vain on, ei arkea, ei työtä kummempaa. Loman jäännösajan voikin sitten ottaa ihan iisisti.
18.7.2019
Tapahtui Kärsämäellä ja Kajaanissa
Otsikko ei viittaa sellaisiin tapahtumiin, joista sensaatiolehdet repivät lööppejään, vaan Suomen kulttuurikesään kuuluviin tilaisuukiin, joilla on jo pitkähkö perinne. Samalla ne olivat tapahtumia omassa elämässäni, eikä vain siksi, että molemmista tarttui mukaan palkinto, vaan tuodessaan erakko-oloon terveellistä vaihtelua.
Kärsämäellä kisattiin 13.7. tarinaniskennän Suomen mestaruudesta jo18:nnen kerran. Kovatasoisen kilvan voittajaksi ja yleisön suosikiksi kipusi Tukholmassa asuva Eino Kaitala, hopealle joensuulainen Timoi Munne ja pronssille kilvan ja niiden kärkisijojen konkari Sirkka Huhtahaara Jyväskylästä. Enemmän kisasta Elämäntarina-lehden syyspuolen numerossa. Omana osuutenani oli kantaa lavalta paikalleni ja vihdoin kotiin vuosittain jaettava taiteilija Antti Ylösen muotoilema Elämänmalja, jonka oheen kuului kalligrafi Leila Päivärinnan tekstaama kunniakirja. Kiitospuheessani kiitin samalla siitä kaikesta, mitä Elämäntarina-lehden jo kahdeksan vuotta jatkunut toimitustyö on muassaan tuonut: Olen oppinut paljon, elänyt paljon, saanut monia ystäviä. Samalla omaan tarinointiini on tullut elämänvoimaa ja minulle uskallusta kirjoittaa. Kirjallisuudesta on avautunut aivan uusi puoli.
Kärsämäeltä, Suomen oletetusta keskipisteestä, matkasin sitten vähän pohjoisemmaksi, lapsuuskaupunkiini Kajaaniin, osallistuakseni Eino Leino -talon kirjapäivistä jälkimmäiseen, jonka järjesti 45 vuottaan juhliva Kainuun Kirjailijat ry. Paltaniemi, myös Leinon kotiseutuna tunnettu, puhkaisi muistojen virran ja viritti nostalgian, pyöräilinhän sinne monin nuoruuden illoin katsomaan, miten aurinko laskee ”Kainuun mereen”.
Pyhäaamu aloitettiin Johan Knubbin 1726 rakentamassa kuvakirkossa, jonka seinä- ja kattomaalauksia pidettiin Mikael Toppeliuksen tekeminä, kunnes maalariksi paljastui Emanuel Granberg. Osa viimeistä tuomiota esittävästä kuvasta jouduttiin aikoinaan poistamaan, kun naiset pyörtyilivät sen nähdessään, mutta viime vuosisadan puolella nämäkin kauhukuvat on palautettu. [T]ääll’ mummonen virttä veisaa/ ja vaarikin valkopää, kuvaili Leino ”Kirkossa”-runossaan, ja näihin säkeisiin pystyin mieheni kanssa jo hyvin eläytymään. Seuraavassa säkeistössä pauhaten pappi saarnaa/ ja joukkoa herättelee. Tämä ei kyllä oikein sopinut kirjailija-rovasti Risto Kormilaisen varsin kirjallisuuspitoiseenkin saarnaan. Hän aloitti myös kirjapäivien esitelmäosuuden kertomalla teoksistaan ja muistelemalla muun muassa nuorena tapaamaansa, nyt jo unohtumassa olevaa runoilija Kalervo Hortamoa.
Esitelmiä kuulemaan väki oli istahtanut Lystinurmena tunnettuun Leino-talon latoon, räsymatoin peitetyille penkeille. Aika tuntui pysähtyneen, heinäkuun viileydessä paleli, mutta yleisön ja luennoitsijoiden lämpö piti veret kiertämässä ja tunnelman tiiviinä. Kirjaijaliittoa edustaneen Sirpa Kähkösen juhlapuhe oli mitä syvin ja avarin katsaus kielemme ja kirjallisuutemme vaiheisiin suullisen kansanrunouden ajoista nykypäiviin. Sirpa otti myös vahvasti kantaa suomen kielen asemaan, jota englannin leviäminen jo pahasti uhkaa.
Päivän päätti Mikko Moilasen vavahduttava esitys kainuulaisista pyöveleistä. Mutta sitä ennen sain Eine Syvävirran ja Pekka Tammelanderin kädestä kirjallisuuspalkinnon, joka on konkreettisesti Matti Koskelan Waves-niminen grafiikkatyö. Sen aaltokuvioissa voi halutessaan nähdä myös kirjoitusta, ja kirjoittamisesta sen vastaanotettuani puhuinkin: palasin ajassa 1950-luvulle, oman kynänkäyttöni varhaishistoriaan: Ensimmäinen ”teokseni” oli Suurinpiirteinkirja. Se sisälsi suuria piirroksia. Ja kun olin kuullut, että kissat poikivat, ajattelin että kirjakin poikii, ja niin syntyi Suurinpiirteinkirjalle poikanen: Poikakirja. Sen seikkailut kerroin pelkillä pysty- ja vaakaviivoilla, joita vedin paperiin vuoronperään hokien samalla: nurin – narin – nurin – narin… – – Alle kouluikäisenä kokeilin myös lehden toimittamista. Pyysin äitiä hakemaan sitä paperia, jolle Kainuun Sanomat tehdään, ja väkersin sille lehden, jonka nimeksi tuli Kainuun tervehdys. Panin oikein portinpieleen ilmoituksen, että uusi lehti on tilattavissa tästä talosta, ja taisi muutama lukuhaluinen käydä sitä kysymässäkin. Lehdessä oli uutisia vihaisista koirista ja uusista keksinnöistä, kuolinilmoituksia, kauneudenhoito-ohjeita, sarjakuvia ja luettelo oppikouluun päässeistä. Väsähdin kuitenkin jo ennen takasivun täyttämistä, joten mahdolliset tilaajat eivät olisi saaneet markoilleen vastinetta.
Kerroin myös eräästä sunnuntaista, jolloin pohdin serkkuni Ritva Juntunen, sittemmin Huttusen, kanssa, miten saada tylsään iltapäivään viihdykettä. Kun avaruusraketin suunnittelu ei enää huvittanut, Ritva hihkaisi: ”Minä ainakin kirjoitan rommaanin!” Vaikka olin toki jo lukenut monia ”rommaaneja”, jäin ihmettelemään, mitä se sellainen kirjoittaminen voisi olla. Uskollisen ”pikkusiskon” roolissani tartuin kuitenkin vihdoin sinikantiseen ruutuvihkoon, ja siihen alkoi syntyä tarinaa – ei tosin läheskään sillä vauhdilla, jolla serkku työnsi maailmaan seikkailuromskuja vielä vuosikausia tuon illan jälkeen. Mutta myös minussa oli syttynyt mielikuvituksen ja kirjoittamisen kipinä, ja siinäkin lienee ollut yksi syy, että hakeuduin opiskelemaan kirjallisuutta. Mitä sitten kirjoittamiselle tapahtui, on vähintään oman ”rommaaninsa” aihe, joten jääköön se tästä. Yhtä kaikki kynänkärkeni suuntautui vihdoin esseisiin, joita on Intervalleja-nimisen alkupalan jälkeen ilmestynyt ntamon kustantamina neljä kokoelmaa. Ilmeisesti jo opiskeluvuosina tunsin salarakkautta tuohon lajiin, koskapa olin sanonut unilauseena huonetoverin kuullen: ”Essee on tapa elää.”
Kärsämäen-puheessani olin siteerannut myös Goethea, joka sanoo: ”Harmaata on kaikki teoria,/ vihreä vain elon kultapuu.” Ihan purematta en ole tätä hokemaa niellyt, olenhan nauttinut vähintään yhden viheriöivän puun veroisesti myös teorioita. Silti on pakko summata, että edellä kuvaamieni kesätapahtumien suurin henkilökohtainen anti taisi lopulta olla entisten luokkatoverien, nykyisten työtovereiden, äidin oppilaiden – noiden nyt jo melkein ikäisikseni kasvaneitten – sekä sukulaisten tapaaminen. Ja mikäpä sen kirjoittamisestakaan erottaisi.
30.6.2019
”Ymmärryksen tuolle puolen”
Juhannus, tuo monilla mytologioillakin lastattu korkean kesän juhla, yhdistää ihmisiä, jos erottaakin. Tänä vuonna se toi suruviestin aikamme merkittävän suomalaispoeetan kuolemasta: Leevi Lehto (1951–2019) jätti kohtalokkaan MSA-sairauden väsyttämänä tämän maisen olomuodon.
Monet sittemmin tärkeiksi osoittautuvat tuttavuudet alkavat kuin sattumalta, jopa väärinkäsityksillä voi olla asiassa osansa. Leevi Lehdon nimi oli kyllä tuttu jo niiltä ajoilta, kun ex-mieheni Kauko Aho suositteli minulle hänen 16-vuotiaana julkaisemaa esikoiskokoelmaa Muuttunut tuuli (1967). Myös nuottilehdeltä tuon nimen muistan: lauloimme kuorossa Esa Liljan säveltämää ja Hannu Sinnemäen sovittamaa laulua ”Rakasta minua, minussa ei ole mitään hyvää – -.” Runo oli Leevi Lehdon.
Henkilökohtainen yhteys syttyi kuitenkin vasta 2000-luvun alussa, kun Lehto toimitti Tulta&Savua ja minä Taitetta. Molemmat olivat runouslehtiä, ja työtoveriani loukkasi se, että edellinen mainosti itseään Suomen ainoana. Lähetimme näytenumeron ja muistutimme, että toinenkin on. Eikä vastausta tarvinnut odottaa pitkään: Lehto, nyt jo Leevinä itsensä signeerannut, lupasi poistaa maininnan ainoasta ja kiitti lehden artikkeleista, erityisesti yhdestä, joka oli lohduttanut häntä lähiomaisen kuolinvuoteella. Hän ehdotti myös tilausten vaihtokauppaa: jos hän saa Taitteen vuosikerrat, vastauksena saamme me Tulen&Savun.
Vaihdon teimme, ja samalla minäkin aloin kaivautua sisemmälle language-runoudessa, jota olin aluksi vierastanut. Nyt, noin 15 vuoden kuluttua – ja Leevin jo lähdettyä – luin uudelleen tämän esseekokoelmat*, todetakseni, että niissä vieraus- ja väärinkäsitysteemat nousevat vahvasti esiin. Kääntämisaiheisessa esseessään myös valtaisasta suomennostuotannostaan tunnettu Leevi kirjoittaa uudesta utooppisesta yhteisöllisyydestä, joka yltää ”ymmärryksen tuolle puolen” ja perustuu ”epäonnistuvaan kommunikaatioon”. Siitä syntyy ”[r]iitasoinnun ja jatkuvan yllättymisen ääni, väärinkäsittämisen riemun ääni”. Huomaan reunamerkinnöistäni innon ja – tosiaan – riemun, minkä tuo teksti oli minussa synnyttänyt jo lukiessani sitä ensi kerran. Sillä virheisiin ja väärinkäsittämisiin jos mihin olin törmäillyt useammin kuin pari kertaa myös omassa suomennostyössäni.
Sama päti ihmisten maailmaan, ja siihen Leevikin kaiketi viittaa puhuessaan ”luulluista yhteisyyksistä”, siitä, miten elätämme illuusiota onnistuneesta viestinnästä, ymmärtämyksestä, harmoniasta. Olen monesti miettinyt, kuinka usein unohdamme aivan yksinkertaisissa kohtaamisissa toisen, sen tutuksi luulemamme, perinjuurisen vierauden ja sen myötä kyvyn kuunnella toista. Miten eri tavoin kuin minä hän asiat kokee, miten kaukana on niissäkin tilanteissa, joita kuvittelemme meille yhteisiksi – tämä kaikki unohtuu, kun ehätän jo kesken toisen puhuman lauseen kertomaan jostain omasta ”vastaavasta”, taputtamaan olalle ja ottamaan kasvoille kaiken ”oikein” ymmärtämisen hymyn.
Leevi kuuluttaa meille provokoivalla tyylillään ”lisää väärinkäsityksiä ja kykyä sietää niitä”. Ja muistuttaa outoudesta, joka ”sisältää oman torjutun tuttuutensa”. Mutkia oikovan ajattelun, stereotypioihin turvautumisen kritiikkiähän tämä. Sen voinee tulkita niinkin, että tuttuusilluusion rakoillessa repeää vastaavasti outona pitämältämme se vierausvaate, johon näemme sen kääriytyneen. Kun valekaavun alta paljastuukin outouden tuttuus, voimme nähdä kummallisimmassa ”kylähullussa” tai ”erikoisuuden tavoittelijassa” – oman itsemme.
Stereotyyppinen käsitys outoudesta hankaloittaa myös runon lukemista samalla tavoin kuin ymmärrettävyyden, viestivyyden ja selvän asiasisällön vaade. Kokeilevan lyriikan osana on ollut kantaa kummallisuuden kaapua jo pitkään. Sanoja peräkkäin, kirjaimia ristiin rastiin, sitä saatetaan kuvailla. Ja lisätä: Sitähän voi tehdä kuka tahansa. Tai: Minä ainakaan en käsitä siitä mitään. Leevi Lehdon language-traditioon – ja yleensä perinteeseen! – pohjaava poetiikka puolestaan toteaa, että runous on ajattelua, ja nimenomaan sellaista, ”jossa eräät ajattelun käsitteeseen sisältyvät ristiriidat voidaan viedä pidemmälle ja tuoda esiin paljaammin kuin missään muussa”. Hän puhuu runoudesta ei-ymmärryksen ilmaisijana – ja senkin, ettei kaikkea voi ilmaista. Niinpä ”ei minkä tahansa taiteen oleellinen prosessi” voi toteutua ”jakelun tasolla”. Näin sanoessaan Leevi protestoi ”hallitsevaa bestseller-paradigmaa”. Essee on kirjoitettu 2000-luvun alkuvuosina, joiden jälkeen, kuten hyvin tiedämme, tuo paradigma on saanut yhä enemmän valtaa.
Omasta lukemishistoriastani muistan yhä ne hetket, kun tavasin Herttoniemen rantakallioilla erästä arvosteltavaksi saamaani kokoelma, josta en uskonut ymmärtäväni yhtään mitään. Silti luin ja luin, sillä hankauskohta aina myös aktivoi. Ja katso: sain vihdoin kiinni lauseesta ”Minä näin kaksosia – -.” Kaksosuuden teema näytti kulkevan läpi kokonaisuuden; joku vertautuu johonkin toiseen, on sille sisar, asettuu pariksi – siitä huolimatta, että runo ja lukija olisivat valovuosien päässä toisistaan. Sitten kun vihdoin olin saanut julkaistuksi arvioni, soitti runoilija ja kiitti tajusta, jollaista tuskin kukaan aiempi kriitikko oli hänen työnsä äärellä saanut. ”Tosin”, hän lisäsi ”paljon jäi sinulta vielä tajuamatta, suurin osa.” Vierauden viesti toi kuitenkin tajun murenen – ja vuosikymmenten vedon tämän runoilijan, Mirkka Rekolan, teosten ääreen.
Niihin aikoihin en tuntenut vielä, muutamaa runoa lukuunottamatta, Leevi Lehdon tuotantoa; esseekokoelmienkin julkaisemiseen oli aikaa. Mutta ehkä, alitajuisesti ja sanattomasti, kiitin häntä jo tuolloin oivalluksista, jotka sain hänen teoksiaan lukiessani vasta vuosien jälkeen. Tutun kummallisuus ja kummallisuuden tuttuus on tätä, myös tätä.
*
Sitaatit ovat Leevi Lehdon esseekokoelmista Alussa oli kääntäminen. 2000-luvun poetikkaa. Savukeidas 2008 ja ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi”. Esseitä 2010–2017. ntamo 2017.
Tällä viikolla (26.6.) julkistettiin Lehdon seitsemäs runoteos Handy McCoystysen rakkauslaulu. ntamo 2019.
17.6.2019
Takaisin!
Sunnuntaina vietimme luonnonkukkien päivää. Kävin heti herättyäni pihalla onnittelemassa päivänkakkaroita, leinikkejä, kissan- ja harakankelloja, koiranputkia, sinisilmäisiä nurmitädykkeitä ja lemmikkejä, joista osa jo lakastumassa, akileijoja, hiirenvirnoja, puna-apiloita, niittynätkelmiä, hanhikkeja, heinätähtimöitä, maksaruohoja, ja onpa siellä sellaisiakin, jotka olen nimennyt tähtitillukoiksi. Ikkunalaatikoissa ei asu luonnonkukkia, vaan orvokkeja, jotka katsovat ihmiskasvoisina, elleivät sitten lehahda lintuina tai perhosina ilmaan sieltä, taas kotiinsa palatakseen. Olen vasta tänä kesänä löytänyt orvokin monimielisyyden, vaikka jo lapsuuspihallani niitä kasvoi.
Kun asetuin pihatuoliini lukemaan käsikirjoitusta, valkealla A-nelosella käveli nuppinelunpään kokoinen ötökkä. Koetin olla häiritsemättä sen rauhaa ja puhaltaa, jotta se tajuaisi siirtyä kirjoituksen päältä pois, mutta hetken se vain lensi ja palasi takaisin. Sekin. Luontokappale osaa palata, ja paluuseen hakeutuu myös kehiin mieltyneen ihmisen mieli. Takaisin luontoon! Takaisin siihen, missä on viettänyt elämän alkuajat, juurille, perustuksiin.
Perustuksiinko lienen palannut, kun olen parina viime kesänä suosinut pihalla kukkatulvaa. Toisin sanoen en ole parturoinut ruohikkoa sileäksi vihreydeksi. En ole enää siinä iässä, jolloin vietetään piknikkejä tai otetaan aurinkoa ”nurtsilla” – täällä niitä ei tosin näytä suosivan nuorempi polvikaan. Tässä iässä eivät pihatyötkään enää suju kuin leikki, joten piha rehottaa, naapurien kauhuksi – ja kieltämättä usein itsenikin, silloin kun en muista ihailla kukissa karkeloivien pölyttäjien määrää.
Kirpunsilmääkin pienempi otus livahtaa juuri nyt sieraimeen ja panee aivastamaan. Hyttynen tervehtii pistimellään, ja kimalainen on jäänyt lehdelle tuumailemaan. Pian siihen liplattaa kaaliperhosten lemmenpari. Se saa minulta tykkäyksiä, ja joitain heltiää myös sisiliskolle, joka luikkii häntä heiluen heinikossa.
Ääniäkin on, tosin ei aina luontoon liittyviä; etäällä tykittää jumputustaan jonkin ajelijan radiorokki, ja toinen motoristi virittää mopoaan. Näistä viisveisaa peipon ikiriemukas suvivirsi, jonka säkeistöjen loppuun se – Matti Pulkkista mukaillakseni – pyöräyttää aina kiveräkärkisen pieksun kuvan. Orkesteriin yhtyy pian mustarastaan mollilaulu, ja variskin hellittämättömine kraakkuineen; äänellään jokainen. Jostain tuo lintumaailman älykkö on hermostunut, ehkä pesä on lähellä. Silloin se vierastaa rauhallista lukijaakin, – ellei sitten ala tehdä tuttavuutta ja asetu kulkemaan mukana, kuten ”eine Krähe”, tuo vaeltajan pettämätön seuralainen, Schubertin ja Müllerin Winterreise-laulussa, jonka loppusäkeistön suomensin joskus näin: ”Uupumus kun ennättää,/ painaa talven taakka,/ uskollinen varis jää/ luokse, hautaan saakka.”
Suurempiakin eläimiä näköpiirissä on, kun tontin itäpuolella kulkevaa Vanhatietä liikehtii kaksi ratsastajaa, toinen harmahtavan, toinen valkoisen pollen selässä. Jälkimmäistä luulisi jopa Yksisarviseksi, jos antaisi kesäpäivän taialle täyden vallan. Hevosia täällä näkee paljon useammin kuin nautakarjaa, vaikka lapsuudessani lehmälaidun oli kaikkein leimallisin maaseutunäky. Menneisyyttä se alkaa olla, aivan kuin moni muu vanhan maiseman osa: maitolaitureita ei enää kohtaa kuin koristeina, keltaiset postilinjurit, kuten juuri muutkaan bussit eivät liikennöi, kodikkaita kyläkauppoja ei ole, ei liioin puhelinkeskuksia – niiden ja muiden juorutupien paikan on ottanut sosiaalinen media.
Ja jos pihatuoleja vielä onkin, lukeeko niillä paperisia kirjoja kukaan vaikkapa kymmenen vuoden päästä. Kirjoja kannetaan korvilla ja kännyköissä. Niiden sisältöä jaetaan tekijänoikeuksista piittaamatta ystäville ja kylänmiehille. Onko lukumummoja tai edes -koiria, käykö kukaan avaamassa kirjojen sisältöjä lapsille, vanhuksille ja vammaisille? Palvelevatko kirjastot muuna kuin puuhamaina ja olokeskuksina?
Näitä miettiessäni huomaan ruusupensaassa, siinä sallitussa (kurtturuusun jouduimme listimään oman kansalliskasvuston tieltä), muutaman uuden nupun. Ruusu ja nuppuja siinä, miten kliseemäistä. Ja silti kiehtovaa. Olen aina lumoutunut merkeistä, jotka viittaavat melkein-tilaan: ei vielä, vaan kohta tai pian; suurena lupauksena. Sitä edustaa elokuvissa valojen hidas sammuminen, konsertissa taiteilijoiden kävely lavalle, ravintolassa se, kun tilattu annos tuoksuu aina vain lähempänä. Ja sekin, kun on hakenut luettavaa kirjakaupasta tai kirjastosta ja alkaa verkkaisesti maistella teoksen sivuja. No, en niitä sentään ihan suuhun työnnä, vaan silmien iloksi: tätä ja tätä kivaa on odotettavissa, kun käy varsinaiseen lukemiseen.
Ja kyllähän sitä, lukemista, vielä on. Nupulla, eikä vain lakastumassa. Jos se muualta katoaa, sitä riittää hyllyissäni. Klassikoihin voi aina sukeltaa uudelleen, ammentaa niistä jotain, mikä on jäänyt huomaamatta. Uutta kirjoittamistakin niistä saa, kuten sai jo lapsena sillä pihamaalla, jossa kukki ja nuputteli myös valkoinen ruusupensas, peippo otti tanssiaskelia ja keto, joka niitettiin vain syksyn tullen, kuhisi pörriäisiä.
Kesä houkuttaa paluuajatuksiin. Eihän meillä olisi vuodenaikojakaan ilman ajan jatkuvaa kiertoa: kesästä kesään, syksystä syksyyn ja niin edelleen. Tuttu talitinttikin on palannut samaan räystäspesään, jossa se tityytteli jo viime kesänä. Siinä se istuu kuivaneella omenapuun oksalla, katsoo pää kallellaan ja sanoo jotain, josta en ymmärrä kuin rivien välit, mutta ne saavat riittää.
10.6.2019
Jatkuu yli kansiensa
Kirjastoni pienokainen on pituudeltaan kolme ja leveydeltään kaksi senttiä, paksuutta on noin sentin verran. Kannet ovat tuohta, selkä kangasta ja lehdet tukevahkoa paperia. Selkäsidoksen alla kulkee silkkilanka, jonka päähän rengastetulla hakaneulalla kirjan voi kiinnittää vaatteisiin. Se ei siis koko aikaa asu kirjastossa – sinne se kokonsa vuoksi helposti hukkuisikin –, vaan myös koruna omistajansa rintamuksessa.
Pikkiriikkisiä tuohikirjoja myytiin maailman ensimmäisellä elämäntarinafestivaalilla parikymmentä vuotta sitten. Niitä valmisti kärsämäkinen tuohikäsitöiden tekijä, ja niitä jaettiin myös lahjaksi. Koko oli kaikissa sama, mutta selkiä oli erivärisiä. Minulle osui vihreä, kun Anja Vähäaho, Elämäntarinayhdistyksen silloinen puheenjohtaja, ojensi kirjakorun kiitokseksi osallistumisesta Elämäntarina-akatemian kurssin vetämiseen.
Kursseille tuota käsityötaidon näytettä sittemmin veinkin. Kun se roikkui puserossani, annoin osallistujain ensin ihmetellä, mikä se on, ja taustan kerrottuani pyysin heillä nimet kirjaan. Pienokainen sai palvella ystäväkirjanani. ”Kun olette nyt tässä kirjassani, kannan teitä sydämen päällä”, lupasin. Ja paljolti tuo lupaus on pitänytkin. Tosin on sanottava, etten muistanut kirjoituttaa nimiä läheskään kaikilla kurssilaisilla, kuorolaisilla tai muilla ystävillä, varsinaisessa vieraskirjakäytössä kun oli isompi opus.
Marjo, Ritva, Salla, Terttu, Katja, Pirkko, kaksi Annelia, Vesa, Tuulikki, Sanna, Annikki, Maritta, Satu, Susanna, Vili, Iina, Lauri, Pirjo, Kristiina, Alice, Leena-Maija, Riitta, Jonimatti, Helena, Toini, Reeti, Pia, Tiia, Juha. Yhteensä 30 nimeä – eikä tämä ole järjestettyä, vaan sattumaa, kuten moni muukin elämään osunut tasaluku. Ja vielä kirjaseen mahtuu: jos ottaa käyttöön lehtien kääntöpuolet, vähintään toinen mokoma. On siellä jäljellä typötyhjiä sivujakin.
Nuorin nimensä antanut on kummityttöni Salla, joka kyläili yhdeksän vanhana luonani Helsingissä ja oli myös ensimmäisiä, jotka kirjaan kirjoittivat. Vanhimmista pystyn sanomaan vain, että he taitavat nykyiässään olla lähempänä yhdeksää- kuin kahdeksaakymmentä vuotta. Monet suurten ikäluokkien suosikkinimet kavaltavat, että heitä, siis ikätovereitani, on kirjoittajista iso osa.
Kääpiökirjani sisäänsä mahtuvine nimineen on yksi osoitus siitä, että kirja laajenee aina ohi kansiensa. Olivat ne nahkaa, kartonkia, samettia tai tuohityötä, ne ovat vain pitelemässä moninaisia maailmoja, joita niiden välistä aukeaa. Siellä on ajatuksia, kuvitelmia, maita ja maanosia, ulkoavaruuden planeettojakin. Siellä on sanojen monia merkityksiä, kielen kerroksia. Mutta ennen muuta siellä on ihmisiä. Enkä nyt tarkoita vain niitä henkilöiden verkostoja, jotka romaaneissa puhuvat, ajattelevat ja elävät elämäänsä, en liioin sitä, miten sisältö liikehtii eri tavoin eri lukijoissa. Tämä kaikki on tärkeää, mutta nyt nostan esiin ihmisiä, jotka tuttavinani ovat omin käsin painaneet merkkinsä lehdille.
Kädestä on lyhyt matka sydämeen, ja sydämelläni kannan tuohikirjaan kirjoittaneita, yhtä hyvin kuin minulle kirjoja lahjoittaneita, olivat he niiden tekijöitä tai muita omistuskirjoituksensa piirtäneitä. Tutun talon ohi ei voi kävellä miettimättä sen asukkaita, eikä kirjaankaan tarttua, ilman että sen lahjoittaja tai siihen puumerkkinsä jättänyt alkaa elää mielessäni. Kirjallisuus on ihmissuhteita, kohtaamispaikka.
Tuohikirja tuo ajatuksiin myös kirjan ja käden suhteen. Siitä olen näissä merkinnöissäni ennenkin puhunut, ja se tulee sitä tärkeämmäksi, kuta enemmän elämme abstrakteissa virtuaalimaailmoissa. Digitaalista kirjaa ei voi ottaa esineenä käteen – paitsi tietysti sen puhelimen tai milloin minkäkin koneen muodossa, jonne se on ohjelmoitu. Paperisen kantta ja lehtiä voi silittää, milloin sormilla, milloin kämmenellä tai vaikka pölyrätillä. Rilke on kirjoittanut hartaan kuvauksen siitä, miten hellin käsin hän pyyhkii kirjastostaan pölyjä.
Kirjan lehtiä voi silittää kynälläkin, tahi raapia niitä, ihan miten vain. Kun on kirjallisuustyöläinen, lukeminen on aina myös kynätyötä, vaikkei tarvitsisi mihinkään mediaan analysoida kädessä pitelemäänsä teosta. Ja kynätyö on mieluisaa. Hitaus ja kärsivällisyys kuuluu siihen, samoin kuin se, että loppusivuilta voi halutessaan palata taaemmaksi, aina alkuun saakka. Käsi juurruttaa ajatusta kirjan lehtiin, joilta se palaa entistä avarampana takaisin. Siinä avaruudessa kohtaamispaikka laajenee, liikkuu ja yllättääkin kysymyksin ja keskusteluin. Muutenhan kohtaamisesta ei voisi puhuakaan.
”Ohittamaton/ tarjous:/ kohtaaminen”, kirjoittaa Minna-Karoliina Heino aforismikokoelmassaan Läpileikkaus. Olen elämäni varrella saanut useita käsin sidottuja kirjoja, ja sellaisten selaaminen on aina juhlaa. ”Minkan” tänä vuonna ilmestynyt teos on niistä uusin. Käden jälki näkyy niin mietelmiä kuvittavissa piirroksissa kuin sidonnassa. Kokoa kirjalla on kymmenkertaisesti tuohikantiseen nähden, eikä sitä voi pitää rintakoruna, mutta lukutoukan sydämeen se hyvin mahtuu.
31.5.2019
Metsään toukokuun
Kuluvassa ja pian taas ohimenneessä toukokuussa on juhlia riittänyt: tuskin selvittiin pääsiäisestä, kun tuli vappu, sen jälkeen äitienpäivä ja helatorstai. Siinä välissä ehdittiin viettää EU-vaalit, kiljahdella Suomen kiekkovoittoa ja osallistua kansainväliseen Mirjam Helin -laulukilpailuun kuka minkäkin vastaanottimen välityksellä tai ihan paikan päällä. Viimemainittu juhlinnan aihe taisi saada vähemmän seuraajia kuin muut, mutta minua tuo joka viides vuosi pidettävä kilpa on kiinnostanut aina ensimmäisestä kerrasta (1984) asti, ehdinhän tuntea musiikkia suuresti sponsoroineen Mirjam-rouvan myös henkilökohtaisesti niin lämpimän rohkaisevana laulunopettajana kuin keskustelukumppanina.
Lauantaina sitten juhlivat kouluvuotensa päättävät valmistumista ylioppilaaksi tai ammattiin, ja tietysti jo loman alkaminen on riemun aihe. Kilpailu liittyy tähänkin triumfiin vähintään piilevänä, kun kisa niin opiskelu- kuin työpaikasta on valmistuneilla pian edessä. Tosin valmistuminen on aina hiukan kyseenalainen asia. Mikäpä täällä elämäntiellä ei kesken jäisi, ja keskeneräisyys samoin kuin repaleisuus on kaunista. Mirjam Helinin kursseilta muistan lauseen ”taiteilija ei valmistu koskaan”. Pätee se tottamaar meihin kaikkiin muihinkin.
Lauantaina kajahtaa myös Suvivirsi, tuo kiistelty, enimmäkseen kuitenkin kiitetty yhteislaulu, jossa käännöksen vanhan kieliasun mukaan ”caunist’ caicen paican/ Caunista cuckainen”. Juhlakukkina ovat kuulemma tänä vuonna trendikkäitä isot ja näyttävät. Omasta lakkiaispäivästäni muistan, miten kodin ulko-ovesta roikkui ruusupaketteja ja -puketteja, kun tulomme sankarihaudoilta myöhästyi emmekä ehtineet kotiin ennen ensimmäisiä onnittelijoita. Tosin siihen aikaan kukkalähetyksiä toivat tilauksesta myös kauppojen lähetit.
Suuret ja tuoksuvat sesonkikukat eivät nykyisiin varsin kituliaisiin juhlintoihini kuulu, mutta onneksi voin seurata pihallamme, miten lemmikit ja nurmitädykkeet puhkeavat ja keto-orvokkeja kurkistaa ruohon seasta. Helvi Juvonen (1919–1959), jo unohtumassa oleva klassikkorunoilijamme, kirjoitti noista vähimmistä, muisti niin kärpässienen valkoiset pilkut kuin ”pienen ilokukan terän”, johon ”hyväin silmäin hymyilyllä/ luotu onni sopii kyllä”. Runon nimikin on ”Ilo”, ja muistan sen aina, kun kasvikunnan miniatyyrit kasvavat kokoa mielessäni.
Juvonen oli pienmaailman ystävä, jonka lyriikassa kulkivat silti tai juuri siksi suuret teemat. Hänen ”Pikarijäkälänsä” muistanee vielä aika moni, mutta saman ”Runkojen lomasta” -sarjan muut osat ovat voineet jäädä vieraammiksi, esimerkiksi tämä:
Piilossa, liikahtamatta
linnut luoksesi saat.
Kumarra selkäsi syvään,
kun kukkivat apilaat.
Polvistu pienemmän eteen
silmin kuunnellen.
Siinä on kätketty sana
kirkas ja hiljainen.
Yhtä lailla kuin polvistumiseen kutsuvat kasvit Juvosta kiehtoivat pörröiset pikkueläimet. ”Maamyyrä nukkuu,/ lapiokäpälä, samettiturkki/ pimeän pehmeää unta nähden/ – -” Tämä katkelmaksi jäänyt runo, joka on julkaistu postuumissa kokoelmassa Sanantuoja, on joskus luettu myös tekijänsä kuolinrunona. Yhtä kaikki kontiaisen uni on kutsuvaa, autuasta ja turvallista – samoin kuin sen mirrin, joka Samuli Suomalaisen ja P.J. Hannikaisen laulussa löysi viimein ”isän tohvelihin tien”. Kissasta Juvonen ei kirjoittanut, mutta hiirestä kyllä ja päästäisestä sekä tietysti karhusta, sieluneläimestään. Runoissa käväisee myös ”merkillinen tapiiri”, jolla on ”sana pieni kärsän päässä”.
Esikoiskokoelmansa runossa ”Tuohilippi ja lähde” Helvi Juvonen kaipaa kaveria ”metsään toukokuun”, ja vielähän sinne ehtii lähteä, kun tätä kirjoittaessani eletään kuukauden viimeistä päivää. Eikä runoilija siellä tuonpuoleisilla poluillaan pahastune, jos huomisesta alkaen astelemmekin metsään kesäkuun. Myös siellä ”[p]olkua koukeroista/ metsä sinua vie”, ja ”[i]mettä tuskin moista/ tarjosi tasainen tie”. Näistä säkeistä olen aina pitänyt, sillä niiden sanoma soveltuu, paitsi rakastamaani metsäpolkuun, elämään yleensä. Eikä tässäkään vastaansanomista:
Asuu kaikissa puissa
kauneus hiljainen.
Viipyy lintujen suissa
onni sen.
Runon loppusäkeistössä kuvataan ”tuohilippi ja lähde”, jotka ovat ”siellä juurella puun”; niistä en aivan konkreettisesti pääse nauttimaan. Kuvitelmissa kyllä voin hörpätä lipistä toukokuun pitomaljan. Helvi Juvosen muihinkin runoihin palaan vielä blogeissani, onhan hänelläkin ja hänen lyriikallaan juhlinnan syytä, kun hänen syntymästään tulee 100, kuolemastaan 60 ja esikoisteoksen ilmestymisestä 70 vuotta.
24.5.2019
Pahelin?
Ottipa nykyisin käteensä melkein minkä tahansa lehden, saa lukea sen jostain nurkasta, että keskittymiskyvyn ja sitä mukaa myös lukutaidon pahin vihollinen on puhelin, josta emme enää pysty olemaan irti. – Heti ihmettelen: miten niin? Tuossahan se nytkin makaa nöyränä, mustana ja kapeana, hiljaisenakin, ei edes itke, vaikka unohdan sen päiväkausiksi. Joskus tosin se tarjoaa tekstiviestin henkilöltä, joka on turhaan koettanut tavoitella minua.
Puhelimellani voi soittaa ja kuunnella toisten soittamia. Esineen nimi vastaa siis sitä, mitä ilmaisemaan se alkuaan kehitettiin. Viestejäkin puhelimeni lähettelee ja ottaa vastaan (elleivät ole multimedia-nimisiä), ja olisi siinä myös kamera, mutta sitä en käytä. Sähköpostit saan pöytäkoneelle. En hylji nettiä, paitsi jos sieltä pitää lukea tekstiä lehden tai kirjan mitalta. Hakukonettakin tarvitsen tiedonhankintaan tuolloin tällöin, vaikka ne tiedot pitää yleensä tarkistaa jostain paperiesineestä. Ihminen saatetaan esimerkiksi ilmoittaa kuolleeksi, ennen kuin hän on syntynytkään – koneajan jälleensyntymisoppia kai.
Päivälehdessä on ollut juttua ihmisistä, jotka eivät koskaan käytä nettiä. Eräs heistä hihkaisee kuultuaan kaltaistensa prosenttimäärän, joka on 9: ”Ihanaa kuulua tällaiseen hienoon vähemmistöön.” Kirjailija Jukka Pakkanen taas ilmoittaa kirjoittavansa ”niin kuin on tuhannet vuodet kirjoitettu” ja toteaa, että luontevin yhteys mielestä paperiin on käsi ja kynä. Tästä alkavat aivotutkijatkin olla jo samaa mieltä. Pakkanen ennakoi myös, että digiloikasta on lyhyt matka digiputoukseen.
Itse en ryhdy ennustelemaan putouksia, vaan totean, että myös loikkimattomana on toimeen tultu. Tosin palveluiden saaminen käy kaiken aikaa vaikeammaksi. Tuohan se äly puhelimiin paljon hyvääkin: kuvia voi sekä räpsiä että jakaa nopeasti, äänittää voi (ellei muuta niin katumelua), sanovat siellä piilevän myös pankin, etäkoulun ja kirjastonkin. Niin ikään ystäviä huitelee siellä, virtuaalipaikassa. Puhelimella voi leikkiä myös paimenta, jonka perässä vaeltaa seuraajien tai tykkääjien lauma. Eksyvä löytää kartat ja aikataulut, saa ehkä jopa taksin tänä taksiongelmien aikana, ja bussien odotusajoiksi on jotain tekemistä, näpräämistä vähintään. Taitaa myös tupakointi vähentyä, kun on käsillä tekemistä.
Sukupolvien ero on helppo havaita silmätessään vaikkapa kauppakeskusten sohvilla istuvia. Nuoret keskittyvät kännyköihinsä, vanhat taas viihtyvät keskenään rupatellen tai vain tuntemattomia katsellen. Tuleeko heistä tutumpia kuin niistä koneen aktualisoimista ihmisistä, jotka ilmoittautuvat ystäviksi, ennen kuin on edes kasvotusten tavattu? Olen itse mieltynyt kirjoitustapaamisiin, hyvin pystyn myös kuvittelemaan henkilöitä, mutta silti ymmärrän niitä eläkeläisiä, jotka tulevat näihin paikkoihin päivittäin tapaamaan tai vähintään katselemaan kaltaisiaan, oikeita, lihallisia ihmisiä.
Monilla ystävilläni ei ole älypuhelinta, eivätkä he siedä siihen edes viitattavan sanoilla sellaisilla kuin insta, face, twitter, mobiilisovellus. Ilman näitä pärjää varsin hyvin, totta se. En silti demonisoisi puhelinta, sen nimeä pahelimeksi muuntaen, sillä kuka tietää, jos ihmelaite tuo vielä elämäämme jotain lukutaitoakin tärkeämpää. Oma elämäni tosin lienee jo päätöksessä, ennen kuin on siirrytty gutenbergiläisestä ajasta vaikkapa peliaikaan.
Digiloikka on ollut muutoksena pyörryttävä, mutta onhan pyörrytyksiä kohdattu ennenkin; koko tämä koneistuminen, jonka yhtä huipentumaa nyt elämme, oli aikanaan – ellei pyörtyilyjen niin ainakin – kauhistusten tai vähintään vitsien aihe. Koulussa lauloimme Afrikan marakateista, jotka Arvid Lydeckénin sanoittamassa laulussa kuulivat uudesta ihmeellisestä keksinnöstä. Miten saada se heidänkin, apinain, kesken toimivaksi? Keinoa ei löytynyt ennen kuin ”elefantti, vanha setä” antoi avun: ”Häntä pannaan toiseen korvaan, toinen kärsää käyttää,/ ja tuo uusi telefoni kaikki toiveet täyttää!” Näin tehtiin sadussa, ja oikeassa arjessakin uusi maailma rynni kauhistuttamaan käsillä työskentelyyn tottuneita. Seinille ilmestyi mulkosilmäpeikkoja, jotka pärisivät äänekkäästi, kun joku soitti. Meilläkin sellainen oli, ja muistan yhä myös numeromme: 36. Pitempiä numerosarjoja ei tarvittu. Mutta kovaa ääntä kyllä, oletti moni, joka puhui laitteeseen ensi kertaa: pitihän äänen kantaa kymmenienkin kilometrien päähän.
Ihmeapparaatin yleistyttyä ja pienennyttyä pöytäkapineeksi myös puhelinkioskit alkoivat koristaa katukuvaa. Ilman moista koppia ja mukana kulkevaa kolikkokasaa ei olisi matkoilla pärjännyt. Varsinaisia ”matkapuhelimia”, noita taskussa kulkevia, oli vain liikemiehillä ja muilla tärkeillä henkilöillä. Korvissani mahtailee yhä se äänenpaino, jolla muuan junassa istuva salkkuherra hoiteli asioitaan ja lopetti viimeistä sanaa painottaen: ”Kuule, kun oot funtsinut tätä keissiä kohdallasi, niin soita hei tähän mun kännyyn!” Sitten aarre työntyi povitaskuun, ja ilme puhui: huomasittehan varmasti, edes tästä esineestäni ulos työntyvän sarven.
Sitten ”kännyt” yleistyivät ja banaalistuivat, sarvetkin väistyivät. Myös minun, muutosvastarintaisen muumiokasvon, oli alistuttava uutuuden käyttöön. Kodikkaiden puhelinkoppien kadotessa ei oikein enää muuten pärjännyt. Kerrankin oli hyvin alkanut seurustelusuhde mennä kumoon, kun odotimme eri kadunkulmissa toisiamme eikä selittää voinut. Vihdoin oli siis ihmelaite jopa minulla taskussani, kun matkustin junilla. Niissä sain havaita saman, minkä moni muukin: paikassa, missä ei ollut muuta tekemistä, puhuttiin kännyköihin, pitkästi ja kuuluvasti. ”Mä istun tässä, kato, just vilahti Lapua ohi, pian tullaan Seinäjoelle.” Liikesalaisuuksien paljasteluakaan ei kaihdettu. Meluntorjuntajoukkueet saivat hoitaakseen uusia tehtäviä, kuten kännypuheiden kieltämisen yleisissä kulkuneuvoissa. Mitä siitä seurasi? Yksityisautoilijat puhuivat puheluitaan auton ratissa.
Nyt on puhelinkommunikointi enimmäkseen äänetöntä, kun ruuduilla kiertävät kuva- ja kirjainsekoitelmat. Korvien ja suun huilatessa silmille syöksyilee yhä uusia vilinöitä, uutisia uutisten perään, uusia kavereita, niiden uusia upeita matkoja, perhepotretteja, uusia sisustusideoita, uusia ajatuksia sikäli kuin aivot enää pysyvät perässä. Pitäisikö tähänkin soveltaa Dag Hammarskjöldin mietelmää, jonka korvani sieppasi radiosta juuri kun olin aloittamassa tätä Pahelin-blogia: ”Ylistä levottomuutta, sillä se on merkki siitä, että elämää vielä on.”
16.5.2019
Maailmaa valmiimmaksi!
Kun julkaisupolitiikka on rajussa muutoksessa, eikä aina kovinkaan hyvässä, iloinen asia on, että silloin tällöin kimmahtaa ilmoille uusi erikoiskustantamo. Asennekustantamoksi itseään sanovan Pesän perustivat viime vuonna (2018) Jonna Nummela ja Nelli Ruotsalainen. Viimemainitun esikoiskokoelma Täällä en pyydä enää anteeksi (2018) nousi, Pesän avausjulkaisuna, heti Ylen Tanssiva karhu -palkintoehdokkaaksi. Ohjelmanjulistuksessaan Pesä lupaa julkaisa ja hypettää ”feministisestä tietoisuudesta kumpuavaa taidetta kunnes maailma on valmis”.
Lupausta lunastaa mainiosti myös Pesän toinen julkaisu, Leena Sainion Särmää serenadissa. Sen lyriikassa on niin asennetta kuin feminististä ja muutakin kannanottoa humoristis-ironisen riehakkuuden kera. Kirja tuo siekailematta esiin naisen osaa ja elämäntarinaa vauvasta ja teinitytöstä vanhukseen. ”Särmää serenadissa, / ryhdikästä epäpuhtautta”, nimiruno kuuluttaa, ja luen ’serenadin särmästä’ myös viittausta siihen, mikä kaikki voi säröyttää serenadeissakin lauletun naisylistyksen sileää pintaa.
Myötätunto on myös muiden alistettujen puolella: köyhien, joita voidaan poistaa pelistä matemaattisin todisteluin; kidutettujen eläinten ja ihmisten; vammaisten ja unohdettujen. ”Täällä tarvitaan nyt apua” -vetoomus laajenee koko maailman kattavaksi. Ja ”maatuskan” itku vaeltaa sukupolvien halki:
maatuska
se kaikkein pienin, sisimmäinen puunainen
muiden kohduissa
maa, tuska
maatuskat sukupolvista toiseen
maan tuska, niistä kohduista syntyneiden, syntyvien vastuu
raskautetusta, rakkaasta maasta
– –
Teoksen kokonaisuudessa maatuska viittaa niin maahan kuin ’kohdusta syntyneisiin’, nukeiksi alistettuihin, yhä vain synnyttäviin ja niihin, jotka panevat toivonsa uusiin elämiin. Pienokaisetkin satavat ”itkuna alas / täyttävät joet ja meret”, kunnes ”syntyvät äideistä uudelleen / uuteen maailmaan / uuden maailman lapsiksi”. Tässä välähtää toivo.
Runojen taustalla kajahtaa ”naisen nauru”. Kivusta huumori usein kumpuaakin, ja siksi naurua tarvitaan.
Kirjan pitkähköt runot ovat suorapuheisia, mutta ilmauksissa on kiehtovaa monitulkintaisuutta, joka tulee esiin, kun raaputtaa vähän pintaa. Teoksen verbaliikka on muutenkin poikkeuksellisen kekseliästä ja hersyvää. Se puhuu myös riimittelyillä, dialogeilla, murteilla ja sanaleikittelyillä:
Maista kauneutta
naisen maisen
kauneutta
tai sen kauneuden naiseutta,
sen kauneuden, jonka
aistii ja maistaa
naisista kaikkien maiden!
Mieskin saa kielikujeilusta osansa – lukija voi itse päätellä, mistä muusta:
– –
Paras-Olli, mahtikolli
antaa naiselle pollipapukaijan
jonka nimi on Raija ja joka syö vain papuja
– –
Sanat vievät myös äänneanalogioillaan toisiin sanoihin: raskautettu rakastettuun, syli sylkeen, veri versoon ja vehreyteen. Paikoin runoon upottuu aforismi, joka voi sanoa vaikkapa, että ”haavat tapaavat kasvaa umpeen / minä en”.
Serenadien särmissä arjen tilanteet muuntuvat prismoiksi, joista välkähtelee paljon enemmän kuin sanat itsessään sanovat. Muutamiin runoihin rakentuu loppukäänteen kautta novellin muoto. Välillä viittaillaan myytteihin ja kirjallisuuden klassikoihin, erityisesti naisista kertoviin.
Särmää serenadissa on, paitsi Leena Sainion kirjailijuuden komea avaus, lupaava merkki siitäkin, että runous elää. Sen kenttä myös monitaiteistuu, ovat viime vuodet osoittaneet. On lavarunoutta, runomusiikkia ja kuvitettuja kokoelmia. Käteeni on osunut useita teoksia, joissa on kirjailijan itsensä maalaukset tai valokuvat. Niin myös Sainion teoksessa: hänen akryyli- ja vesivärityönsä osoittavat kirjan osastojen vaihtumisen. Yhdentekeviä välilehtiä nuo kuvat eivät ole, vaan varioivat runojen teemoja niitä lisäillenkin. Kannen maalaus Mikrobeja Vostok-järvessä vie pienoismaailmaan, jonka yhteydet universaaleihin asioihin tulevat kokoelmassa ilmi monin tavoin.
Myös laulajana tunnetun Leena Sainion altra ego on kabareehahmo Laina Sieniö, joka esiintyy seuraavan kerran Turun Pinellassa 6.6., ja luvassa on ”hurja runo-laulu-setti”. En pääse sitä kuulemaan, mutta toivotan kevätauringon myötä onnea, niin Leenalle ja Lainalle kuin Pesällekin.
(Leena Sainio, Särmää serenadissa. Pesä Kustannus 2019.)
10.5.2019
Sanat pysyvät
Miksi viestimissä edelleen käytetään vanhanaikaista ja pitkää sanaa ”kirjeenvaihtaja” – – ulkomailta raportoivista toimittajista? Eikö ”toimittaja” olisi aivan yhtä hyvä nimitys, sillä toimittajan työtähän he tekevät?
Näin ihmettelee suuren päivälehden kyselypalstalla muutama päivä sitten nimimerkki Termit kuntoon. Niinpä niin. Myös monen muun sanan tarkoitteen muuttumista sopii kummastella. Kirjeenvaihtaja ei enää vaihda kirjeitä, kuten ei postinkantajakaan pelkästään pudota luukkuihin valkeisiin ja ruskeisiin kuoriin käärittyjä kirjoituksia, vaan hänelle on keksitty myös oheistyötä
Nimitys juontaa juurensa ajalta, jolloin kirjeenvaihtajat todella lähettivät juttunsa kirjeitse, vastattiin kysyjälle samalla kun todettiin monien vierastavan ”juhlalliselta kalskahtavaa nimitystä”; ”toimittaja” olisi arkisempi.
Jäin miettimään ”juhlalliselta kalskahtavaa” samoin kuin kysyjän puhetta ”vanhanaikaisuudesta”. Minulle kirje ei ole erityisen juhlava sana eikä edes vanhahtava, sillä vaihdan edelleen oikein paperipostikirjeitä muutamien ystävieni kanssa. Miksei kirjeistä voisi puhua yhä jopa sähköisessä viestinnässä, ainakin milloin viestit ovat henkilökohtaisia ja kasvavat pituutta.
Mutta suinkaan ainoa sisältöään muuttanut sanahan kirje ei ole. Perinteiseen kirjoittamiseen kuuluu myös kynä. Sekin sana on pitänyt pintansa, vaikka harva kirjoittaa enää kynällä. Kirjoittamisen harrastajat ovat kynäilijöitä, kansalaisopistoissa on kynäilypiirejä, myös joidenkin kirjoittajayhdistysten nimissä kynä näkyy (Kynärit, Kynältäjät). Kirjoittajakoulutuksen alkuvaiheissa tässä ei ollut mitään kummaa: Arto Kytöhonka puhui kuntokynäilystä, sillä ja sillä sanottiin olevan hyvä kynä, kaikenlaiseen kynänkäyttöön kannustettiin niitäkin, joilla ei ollut kirjailijanhaaveita. Ja kynää tosiaan käytettiin. Arvostelupalveluihin tuli paperipinkkoja, jotka oli täytetty muste-, kuulakärki- tai lyijykynällä. Lukemista hankaloittivat vaikeat käsialat, joten lähettäjiä ohjeistettiinkin naputtelemaan kynätuotteensa koneella. Silti käsiala oli edelleen persoonallisen tyylin synonyymi, ja elleivät uudestisyntyneet kirjoiksi, tekstit säilyivät pöytien laatikoissa. Yhä pöytälaatikkokirjoittaja tarkoittaa julkaisematonta harrastajaa, sillä kuka nyt tiedostokansiokirjoittajista puhuisi.
Käsikirjoituksella lähestytään julkaisijaa yhä vain – ja onhan käsiä tarvittu näppäimistön naputteluun ja lähetysten klikkailuun, ellei enää kynän pitelemiseen. Tosin sanan kirjaimellisempikin merkitys lienee elänyt vielä 1970-luvulla: kun kerroin esimiehelle voittaneeni erään käsikirjoituskilpailun ja pyytäväni siksi vapaata, tämä kommentoi: ”Kaunis käsialahan sinulla onkin.”
Entä mitä on sanottava kirjastosta? Sana muodostettiin aikoinaan tarkoittamaan kulttuurilaitosta, jonka maksuttomuutta ja demokraattisuutta moni muun maan asukas oikeutetusti kadehtii. Viime vuosina sen demokraattisuus on laajentunut tarkoittamaan myös kaikille avointa oleskelua ja puuhaamista paikassa, jossa ei vain selailla ja lainata kirjoja, vaan ommellaan, treenataan ja äänitetään musiikkia, kokoustetaan, konsertoidaan ja keskustellaan. Tällaisia paikkoja tarvitaan, mutta miksi niitä pitää edelleen sanoa kirjastoiksi, jos kirjat ovat painuneet marginaaliin, moni varmaan miettii.
Puhelimesta puhumattakaan; sehän on jo aikaa sitten muuttunut ääniviestimestä monitoimikoneeksi, jolla valokuvataan, pelataan, viestitellään ja luetaan uutisia.
Kieli muuttuu hitaammin kuin asia, jota se pyrkii välittämään. Huomasin tämän myös kerätessäni Kainuusta paikannimiä: niihin jos mihin kiteytyy niin maanmuotojen kuin ihmisyhteisöjen historiaa. Talo on Anttila, vaikkei siinä Antteja ole majaillut enää pitkään aikaan (siitäkin huolimatta, että eräältä haastattelemaltani emännältä lipsahti kummitustarina: ”Antti-vaenoo sen osti ja assuu siinä yhä eelleen.”). Nimiin museoituu myös kielen historiaa, minkä sain tuta pohtiessani Salinsuon alkuperää. Tiesin, etteivät maastonimet synny ”linnoissa kreivien”, tuskin kuntosaliharrastajienkaan parketeilla, vaan pyynti- ja viljelykulttuurin parissa. Tämä ei salpaa sitä iloista fabulointia, jolla maanomistajat outoja nimiä tulkitsevat. ”Ne on ne metot siellä suolla juhlie pitänneet, sali se niille lie ollu”, intoili eräskin isäntämies ja sai minut oivaltamaan, että suo oli ollut metsälintujen suosiossa jo siihen aikaan, kun noilla seuduin oli vielä ollut hämäläisasutusta. Ja joissain hämäläismurteissa yleiskielen sadin on salin. Siis suo, jolla on pidetty pyydyksiä, satimia: Sadinsuo, pyydyssuo – siitä nimi. Vastaavasti Nuottijärvi-nimi liittyi nuottaan eikä musiikkiin, vaikka sen rannan asukasta olivatkin myöhemmät polvet alkaneet kutsua Sävel-Iitaksi. Heille ei kalanpyydys kenties ollut yhtä tuttu kuin rumpu tai kitara.
Niin muuttuu maailma, Eskot, Antit ja Iitat. Mutta nimet ja sanat pysyvät. Tätä halusin sanoa kirjoitukseni nimellä – mutta myös sitä, että puhuttu ja kirjoitettu sana – kieli, kirjallisuus – on ajat ohittavaa pään, käden, suun, silmän ja korvan omaisuutta. Sälytin otsikkoon myös aran toiveen, etteivät kynät, kirjat ja ihan ääneen puhutut keskustelut lopullisesti katoaisi, vaan ne löydettäisiin jopa uudelleen.
2.5.2019
Kevätihmeitä
Eilen vietimme vappua. Tai viettivät jotka viettivät, voisin sanoa, sillä opiskeluajan pakkomielteiset juhlimisvaput ovat jättäneet jäljen, joka saa yhä kavahtamaan karnevaalitouhua. Vaikka nuo viitisen vuotta, jotka lähes päätoimisesti opiskelin, ovat mitä merkityksellisintä aikaa monilta osin, en kaipaa sitä, että piti yhteisön painostuksesta vain bilettää, teki mieli tai ei, tai että toiset järjestivät vappuheilan, kun sitä ei muuten ollut kohdalle osunut.
Vappuun kuuluivat jäynät, kepposet ja yllätykset, eivätkä ne aina ilahduttaneet. Tosin ne saattoivat kuljettaa ”juhlijan” paikkoihin, joihin pääsyä muutoin ei osannut kuvitellakaan, kuten Kaivopuistossa asuvan kuuluisuuden kotiin (julkkiksista ei vielä puhuttu), sellaisten kirjallisuuden opiskelijain geimeihin, jotka nyt ovat tunnettuja kirjailijoita tai tutkijoita, tahi ”vain” tukihenkilöksi kämppäkaverin vuoteen viereen, tämä kun oli turhaan odottanut soittoa silloiselta sulholtaan. Kokemusten vakkaan tämän kaiken tietysti kerää, vaikkei se aina ilahduta, kun kohdalle osuu.
Vasta Helsinkiin muutettuani sain huomata, että aattohan se tässä kevään kohotuksessakin on se tärkein päivä. Lapsuuskaupungissa juhla keskitettiin vapunpäivään ja vietettiin varsin siististi siman, tippaleipien ja värikkäiden kreppipaperihuiskien kera. Kuorolaulua kuunneltiin, isä kun oli mukana Mieslaulajissa, ja vappu oli nimenomaan miesten esittämien serenadien aikaa. Korvissa soi yhä Vappulauluksi nimettykin kuoroteos, jonka paatokselliset sanat vasta myöhemmin havaitsin Larin Kyöstin kynäilemiksi: ”Kuin astuisitte aurinkoon,/ niin tienne astukaa,/ kuin kuninkaita oisitte,/ ja teidän kaikki maa!” Näin kuulutettiin kolmannessa säkeistössä, ja muihinkin liittyi komea kertosäe: ”Nyt Vappu on, nyt Vappu on,/ taas, veikot, laulakaa,/ niin että taivaan luhtihin/ tää laulu kajahtaa.” Laulun syntyaikaan liene vielä ollut voimassa juhlapäivien nykyinen pienikirjaiminen kirjoitusasu. Sana luhti taas oli minulle aivan vieras; kuvittelin sen varmaan komeaksi kaariportiksi, joka liittyi taivaan ihanuuksiin. Nyttemmin, kun jo tiedän luhdin aitta-sanan vastineeksi, mielikuva kotoistuu: siellä laulun tavoittamissa korkeuksissa on siis vaatimattomia luhtejakin, niissä kenties myös vieraita hehkeään kevätaikaan.
Larin Kyöstin runossa on kuvaavaa sekin, että ”veikot” ovat laulajia, eivät ”siskot”. Sekakuoroja lienee ollut jo tuohon aikaan, mutta ilmeisesti Melartin oli säveltänyt laulun nimenomaan mieskuorolle. Ja nehän meillä edelleen kukoistavat, myös muulloin kuin vappuna. Ne vetävät myös väkeä aivan toisin kuin sekakuorojen henkilövajausta potevat miesrivit.
Oli sukupuoliero syynä tai ei, äitini viritti usein vappunakin R. Raalan ja V.A. Koskenniemen laulun ”Ihme”, joka kutsui tulemaan ”aamuhun hymyilevään” ja ”tuoksuun syreenein”, kun ”[e]ns’ kukkasista kevään/ ens’ seppeleen mä tein.” Syreenit harvoin kukkivat vielä vapun aikaan, mutta kesäheilaahan siinä ilmeisesti kutsutaan. Muistan yhä äidin hempeän huuliasennon, kun hän jatkoi: ”Kevätlintujen laulussa helää,/ koko elämän ihanuus,/ on sille, ken varjossa elää,/ joka suvi ihme uus.”
Omiin kevätihmeisiini taas kuuluu sekin, kun jouduin kuoromme vappumatineassa laulamaan lemmendueton porukkaamme tuolloin tilapäisesti johtaneen Jukan kanssa. Kyseessä oli unkarilainen laulu ”Armaani, sanothan,/ teitkö jo valinnan:/ lemmitkö minua/ niin kuin mä sua…” Enkä minä ollut vähääkään valmis moiseen tunnustukseen edes kysymysmuodossa. Se pelkästään hävetti samoin kuin koko lauleluni, joka oli ensimmäisiä julkisia soolojani. Palautettakin sain: muuan aplodeeraaja kompuroi eteeni oluen pehmentämin säärin ja kehui, että olin ”piipittänyt” ”ihan kivasti”.
Sittemmin kuorolaulu vei minut vain kerran Ullanlinnanmäelle, jonne nykyisin niin laulajat kuin laulamattomatkin pystyttävät megatason piknikit. Sieltä piknikmuoti laskeutui Helsingin puistoihin ja muille nurmikoille vasta lähempänä milleniumia. Vappuinen kevätasu on hiljakseen vaihtunut opiskelijahaalareihin, joiden kaikkea merkkikieltä ei ikäylioppilas ymmärrä enää. Mantan lakitus on niin ikään aikaistunut keskiyöstä aattoiltaan. Ja ylioppilaslakit ovat jälleen kunniassaan, toisin kuin kuusikymmenluvun kuohunnoissa, joihin se itseltänikin katosi. Ennen kuohuivat ideologiat, nyt konkreettisesti lasinsisällöt, joissa on olutta ”sivistyneempää” juomaa. Sitä saadaan ilman viinakorttia, joka oli vielä minun aloittaessani opiskelut vain harvoilla ja valituilla, yleensä pojilla.
Nykyiset kevätjuhlani eivät sanottavasti innosta lasien kilistelyyn. Ahnaasti kuuntelen kyllä, kun kevätvirsiä viidakko kaikaa, mutta juhlamaljan juon mieluiten Helvi Juvosen pikarijäkälästä. Metsäpoluilla valkovuokkojen keskellä kävelen, milloin jäähtynyt sää ja säätiedotuksissa uhkaava lumisade sen sallii. Äitini albumissa on kuva, jossa Kajaanin linnanraunioilla leikitään lumisotaa jonain 1920-luvun vappuna. Ei kuulemma ollut ainoa kerta. – Ja onneksi sotaa käytiin vain lumipalloilla.
22.4.2019
Pihalla
Kone hälyttää.
Ihan pihalla olen.
Katselen kukkaa.
+
Hylätty ruukku
ruusupensaan kupeessa
ja sinililja.
+
Tuulen värinä
pysähtyi ikkunalle,
vihreä höyhen.
+
Valkoinen kukka
kuin pala paperia:
kirjoita minuun!
+
Koivu odottaa
otsallaan oksaristi
ja silmujen kruunu.
+
Varjot näkyvät
ihmistä pitempinä
kun valo voittaa.
+
Aurinko maassa!
Pikkutyttö polvistuu
voikukan eteen.
+
Sienirihmoina
syvimmät rukoukseni
matkaa tekevät.
+
Pilvipatsas, sen
uponnut katedraali
järvessä nyt.
+
Tyyni kuin kivi,
sanoin lammikolle.
Ja heti se liikkui.
+
Pian työntyvät
oksista hiirenkorvat,
lehdet keltaiset.
+
Hiljaisuus. Sitten
aloitti mustarastas
ja lauloi, kunnes
unohdin, mitä piti
kirjoittaa runon loppuun.
+
Vaalii pilkkuja
kaadettu koivupölkky.
Sanaton runo.
13.4.2019
Suulla suuremmalla
Kukas sen nyt taas sanoikaan, on pakko miettiä joskus, kun ilmassa pallona lennellyt sitaatti tarjoutuu käytettäväksi. Erityisesti kirjoittajakursseilla kiertävät samat ohjelauseet. ”Kill your darlings!” ”Tyyli on ihminen itse.” Ja elämäntarinaopetuksessa nimenomaan: ”Unohdan, että voisin muistaa.”
Keiden nämä ovat? Siis alunperin – eikä siinä tilanteessa, missä niitä siteerataan. Siellähän ne ovat senkertaisen opettajan ja sitä rataa kaikkien kuulijoiden. Kuinka moni, joka aikoinaan istui esimerkiksi Arto Kytöhongan oppitunneilla, poistikaan tekstistä kirvelevin mielin suosikki-ilmaisujaan, kun ne lempilapset piti ottaa hengiltä, darlingit tappaa. En kuitenkaan muista Arton, joka muutoin oli tarkka sitaateistaan, koskaan maininneen, että tuo verenkarvainen käskylause on Oscar Wilden.
Entäpä ”Tyyli on ihminen itse.” Sitähän on toisteltu myös muuhun kuin kirjoitukseen liittyvänä. Vaatteet eivät ole vain aatteet, vaan oma persoonasi, se niihin verhoutunut olento, joka niiden alla kulkee. Nyt meitä ei kuitenkaan kiinnosta, kuka siellä on, vaan kuka tyylistä noin sanoo. Kaivoin taas kerran esiin vanhat luentokansioni. Ja sieltähän paljastui kokonainen tyyliaiheinen essee Anto Leikolan suomentamana. Siitä tuo lause, mutta ei erillisenä aforismina, vaan osana laajempaa pohdintaa, jota oli harjoittanut 1700-luvulla Buffonin nimelläkin tunnettu ranskalainen Georges-Louis Leclerc, Buffonin kreivi.
Unohtamisen ja muistamisen yhteyksistä taas lienee monikin käyttänyt sanansäilää, ja tämä moninaisuus juuri johtaa usein harhateille, kun alkusanojaa etsitään. Löysin aforismin ”Unohdan, että voisin muistaa” monisteesta ”Mottolauseita elämäntarinakurssille”, ja huomasin jälkikäteen tekstanneeni sen perään Paul Austerin nimen. Kysymysmerkki kavalsi, ettei tuokaan tekijyys ollut varma, vaan unohduksissa, ja ison työn olisi vaatinut etsiä se uudelleen Austerin tai jonkun muun tuotannosta.
Elämäntarinakursseille kuuluu myös ajan pohtiminen. Sen tapasin avata siteeraamalla katkelmaa, joka oli osunut jostain kirjoituksesta silmiin Martin Heideggerin sanomana: ”Aika? Jos minulta ei kysytä, niin tiedän, mitä se on, mutta jos minulta kysytään, niin en osaa selittää.” Tarjottuani tätä myös erääseen omaan esseeseeni, huomautti filosofituttava, ettei se taida ihan Martinin sanoma olla. Niinpä korvasin sen johtolauseella, johon näissä tapauksissa usein paremman puutteessa turvaudutaan: ”Joku viisas on sanonut.” Vasta vuosia myöhemmin avasin Poimintoja-nimisen arkistokansioni Eero Ojasen Ajan filosofia-teoksesta nyppäämieni sitaattien kohdalta, ja asia selvisi: Augustinushan se jo keskiajalla tuonkin tunnustuksen lausui. Sittemmin se oli ajautunut Heideggerin nimiin, huomautti Ojanen.
Surrealismi-nimistä taidesuuntaa on luonnehdittu siteeraamalla sen metaforista kuvausta: ”Ompelukoneen ja sateenvarjon odottamaton kohtaaminen leikkauspöydällä.” Olin ilman muuta olettanut, että tuon kuvauksen luoja on surrealismin perustajana pidetty André Breton. Vaan eipäs olekaan. Taas johti vanha luentopaperini oikeammille jäljille: luonnehdinta onkin Comte de Lautreamontin, yhden surrealismin edeltäjän.
Miksi nämä oikaisut sitten ovat tärkeitä? Eivätkö ns. lentävät lauseet ole yhteistä omaisuutta, kuten suusta suuhun kiertäneet kansanrunotkin, tai ne, jotka ilmestyvät tuon tuosta värssykirjoihin ja kuolinilmoituksiin ilman tekijää. Kun joku sanoo – tai sanoi, ennen kuin piiskaaminen kiellettiin –, että joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, hän tuskin ilmoitti perään lähdetietoa: Sananlaskujen kirjan 13. luvun jae 24. Kiertäviä ovat sananlaskut, kuten ne kirjoittamisen ohjeetkin, joista tässä puhuin. Eikä ole mahdotonta, vaan päinvastoin hyvin mahdollista, että sama ajatus ja jopa sen kielellinen muotoilu keksitään eri tahoilla yhtä aikaa. Eräällä kurssilla muuan aforisti kertoi kauhistuksestaan, kun radion Päivän mietelauseina oli siteerattu hänen mietteitään jonkun tunnetun kirjailijan nimissä. ”Minun ajatuksiani varastetaan!” hän suorastaan vaikeroi ja sitä vailla ettei syytettä nostanut. Varastamisesta ei kai kuitenkaan ollut kyse, eihän hänen lauseitaan ollut edes (vielä) julkaistu missään.
Augustinus tai Buffon tuskin nousee haudastaan syytteitä harkitsemaan, jos kuulee lauseensa toisen nimissä, vaikka nyt jo elämme tekijänoikeuslajien aikaa. Yhtä kaikki lauseen siteeraajan kuuluu jo eettisyyden nimissä huolehtia, ettei se leviä ihmisten tietoisuuteen väärissä nimissä., tai että kun sitä käyttää, ympäröi sen edes lainausmerkein. Virheillä on taipumus monistua, ja tuon ilmiön tulokset antavat entistä selvemmän merkin siitä, miten puutostilaisen sivistyksen ajassa elämme.
Ei silti, että ylenmääräinen sitaattien levittelykään varsinaista sivistystä tai ainakaan ajattelua osoittaisi, vaikka tekijätiedot pitäisivät paikkansakin. Miksi ”suulla suuremmalla” sitten niin mieluusti puhutaan? Kaiketi siihen ajaa auktoriteetteihin nojailun tarve. Myös minua on siitä monesti huomautettu. On silti helpompi tarjota omaa päätelmää, kun sen sukuisen on esittänyt joku muukin. Samalla saa tarjota kuulijoille sivistyksen rahtusia, kun jakaa kirjailijoiden ja filosofien lauseita. Erityisesti antiikin kulttuuria saisi nostaa taas tälläkin tavoin kunniaan, eikä vain mekaanisina lauseina, vaan ajatteluun ohjaajana, tyyli kun ei ole mitään ulkoaopittua tai päälle siroteltavaa koristetta, vaan mielen syvyyksistä pulpunnutta ilmaisua – aivan kuten eräs 1900-luvun alun kirjoittamisopas muistuttaa vapaasti lainattuna: ”Kirjoitus on ajatusten ilmaisemista kielen keinoin. Itsestänsä selvää siis on, että ajatuksia pitää olla, ennen kuin niiden ilmaisemisesta kielen keinoin voi kysymystä tulla.”
(Ja näin vaalien alla ja miksei niiden jälkeenkin kelpaa ylen mahtipontisia lupauksia kuullessaan palauttaa mieleen, mitä roomalainen Quintus Horatius Flacchus Runotaide-opetuksissaan sanoo: ”Vuoret vavahtelevat – syntyy piskuinen hiiri.”)
4.4.2019
Huhtikuu
”Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää/ sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa/ muiston ja pyyteen, kiihoittaa/ uneliaita juuria kevätsateella. – -” Nämä T.S. Eliotin Autio maa -runoelman alkusäkeet (Lauri Viljasen suomentamina) ovat niitä ”lentäviä lauseita”, runojen kierrätyssäkeitä, joihin vedotaan vähintään silloin, kun ylenmääräinen kevään hehkutus kyllästyttää ja vain lisää valosta masentuvan ahdistusta. Julmaa se on. Suomalaisittain voi sanoa, että huhtikuu saa kurat paljastumaan, koristaa pihan pälvillä, jotka muistuttavat, että syksyinen haravointi on jäänyt puolitiehen, ja heittää paperiroskat leijumaan kevättuuleen. Lentääkö siellä myös runoja?
Lentää tai ei, eivät sentään kaikki lyyrikot soimaa huhtikuuta. Monilla on huhtimieltä ja kevätintoa hyvinkin paljon. Olkoon esimerkkinä Saima Harmaja, jonka 1932 julkaistu esikoiskokoelma sai nimen Huhtikuu ja joka näinä aikoina on muutenkin taas kerran esillä Ritva Ylösen kirjoitettua hänestä elämäkerran. Sitä en ole vielä lukenut, mutta runoihin palaan aika ajoin. Runotyttönuoruuteen tosin eivät minulla kuuluneet, toisin kuin monilla muilla.
Huhtikuun valot ja äänet voi löytää myös Saiman muista teoksista kuin esikoisesta. Hän kirjoittaa sinisistä illoista, puhkeavista kukista, sateesta ja peipposesta – tosin myös kevään ”julmasta kirkkaudesta”, joka ”yli itkun kimmeltää”.
Riemukkaimpia kevätrunoja, eikä vain Harmajan tuotannossa, vaan koko runoudessamme, lienee ”Onnellinen aamu”, jonka hän kirjoitti 20.4.1935, kaksi vuotta ennen varhaista kuolemaansa, ja joka julkaistiin hänen postuumissa kokoelmassaan Kaukainen maa (1937). ”Huhtikuinen/ aamu heläjää./ Kultasuinen/ lintu livertää.// Syliin riemun nukuin, havahduin./ Peippo vie mun/ lemmenlauleluin// päivään uuteen,/ liian heleään./ ihanuuteen,/ jonka todeks nään.// – -” Kun runon lopussa puhuja kehottaa peippoa ”kohoomaan” ”alle/ armaan ikkunan”, mieleen tulee oitis saksalainen laulurunous, jossa viestinviejä on vain eri lintu: germaanisella kielialueella ahkeraan äännellyt Nachtigall, satakieli.
Kun puhuin Saima Harmajasta hänen nimikkoseurassaan 11.2., kutsuin häntä kuvien laulajaksi. Hänen runonsahan edustivat paria poikkeusta lukuunottamatta vielä perinteistä mittaa, ja sen hän sai helisemään, virtaamaan purona ja keinahtelemaan kaikusäkein. Hän on myös varsin visuaalinen lyyrikko, joka maalaa maisemia. Ne ovat pehmeitä kuin vielä kosteat akvarellit, kukkivia, valonkuultoisia ja värikkäitä. Niissä on vivahteita, liukumista näkymästä toiseen, eräänlaista aavistuksen avaruutta. Väreistä erityisesti sininen hehkuu siellä. Ja paitsi kukista, hän kirjoittaa perhosista ja tietysti linnuista. Niistä on ykkösenä meille jo äsken esiintynyt peippo, mutta muutaman kerran laulaa myös rastas ja kukkuu käki, onpa mukana äsken mainittu satakielikin. Päiväkirjassa 18.4.1932 Saima kirjoittaa: ”Jumala siunatkoon sinua, rakas peipponen, joka lauloit minulle kevään ensimmäisen päivän.”
Saima on spontaani luonnonlaulaja, joka jo koulutyttönä (1928) kirjoitti päiväkirjaan: ”Enhän minä niitä tee, ne syntyvät.” Tämä merkintä on toukokuulta. Pian tulee kuitenkin varaus, itsekritiikin myötä: ”- – kun koetan huolehtia loppusoinnuista, tuntuu kaikki välittömyys katoavan.” Mutta välittömyyden puolustus ilmaantuu päiväkirjaan taas marraskuussa 1931 – teesi, joka sopisi huoneentauluksi kenelle tahansa kirjailijalle: ”Eihän taide ole yksinkertaisen asian tekemistä vaikeaksi, minusta sen pitäisi olla vaikean tekemistä yksinkertaiseksi.”
Saima on, paitsi yleensä aistivoimainen, usein myös synesteettinen runoilija. ”Onnellisen aamun” alussa liverrys saa visuaalisen kuvan: lintu on kultasuinen. Peipon laulun kehyksessä runon ja sen maalaaman aamukuvan voi kuulla laulavan. Mutta laulaa se myös runomitan ansiosta: kaksi- ja kolminousuinen trokee vetää vaikutuspiiriinsä runon visuaaliset osat, saa kuvat soimaan.
Harmajaa on myös paljon sävelletty: annettu tälle kuvien laululle vielä uusi musiikin kerros. Kuinka runolle silloin käy? Väitän, että alkuperäisin laulu, se joka tulee runon kuvista ja metriikasta, ei katoa, vaan saa uutta tulkintaa ja saa sisällönkin varioimaan aina sen mukaan, kuinka sen tulkitsee säveltäjä, esittäjä ja vihdoin kuulija. Hänen kokemuksensahan on oma lajinsa runon tulkintaa, aivan kuin lukijakin lukee runon aina omakseen, tulkitsee sen niin sanojen, rytmin kuin kaiken eletyn kautta.
Oireita mitallisen ja riimillisen runon paluusta on näkyvissä. Sitä eivät ennakoi ainoastaan räppärit ja muut lavarunouteen vihkiytyneet, vaan muutamat suomentajat, jotka eivät luovu alkutekstin mitasta. Puhutaan jopa kapinallisuudesta, jota mitan palauttaminen edustaisi. Runoilija ja kääntäjä Leevi Lehto pitää esseeteoksessaan ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi.” (ntamo 2017) varsin radikaalina jo Paavo Cajanderin ja Otto Mannisen suomennostyötä, joka säilytti mitan. Radikaalisuushan on myös juurille palaamista. Ja runo on alkuaan laulua. Mutta mitallisuudessa tarvitaan, kuten jo sanoin, myös runotaitoa. Saima, luonnonlaulaja vaikka olikin, totesi päiväkirjassaan, ettei soinnutus synny itsestään, vaikka ruusupensas saattaa kuiskata runon.
Odotan mitallisen lyriikan paluuta samalla innolla kuin ensimmäisen peipon laulua aina keväisin. Nyt lähdenkin ulos kuuntelemaan, heläjäisikö huhtikuinen aamu. Ja samalla puntaroin kantaani siihen, onko tämä talven ja hehkeimmän kevään välikuu – joka sattuu olemaan myös synnyinkuuni – kuukausista julmin. Jos siihen liittyy niin valo kuin varjo, niin onnellinen aamu kuin tuskan yö, sehän on silkkaa rikkautta. Kokemukset saavat huomaamaan, että usein se, jolla on meille merkitystä, liikahtelee vastakohdasta toiseen ja kykenee lopulta sulattamaan ne.
24.3.2019
Kuljen millä kuljen
Kun ilmastonmuutos puhututti vuosien 2009 ja 10 vaihteessa, mukaan keskusteluihin pääsi toive, joka tänään on lähes unohtunut. Kööpenhaminan kokouksen tuotettua vain niukkaa tulosta, vedottiin vastuuseen joka kuuluu yksityisille ihmisille: toivottiin nähtävän enemmän yksilöitä, jotka käyttävät henkilöauton sijaan joukkoliikennettä.
Miten käytät, kun sitä ei ole, on meidän aikamme yhä vääjäämättömämpi vastaus haasteeseen. Isoissa kaupungeissa ja niiden välillä mahdollisuudet ovat kyllä jopa roimasti parantuneet, mutta sama kehitys on vienyt kurjistumiseen maaseudulla: edes kouluun tai terveyskeskukseen ei pääse julkisilla, saati toiseen taajamaan.
Ja samaan aikaan yhä useampi nuori huikkaa pääkaupungista, ettei omaa autoa tai ajokorttiakaan tarvitse hankkia nykymaailmassa. Mitenhän on. Kun elämä joskus heittää hänet maa(ilma)lle, ääni on toinen; bussiin (tai metroon tai ratikkaan) ei pääsekään joka korttelista öin tai päivin, se mitä luulisi läheiseksi on äkkiä etäällä. Itsekin olin pitkinä Helsingin-vuosinani tottunut liian hyvälle. Täällä hämmästyin ”hiljaisen” maaseudun runsasta liikennettä, joka palveli vain yksityisiä, ei joukkoja. Ja kun pääkaupunki oli hukkua polkupyöriin, kylänraiteilla niitä ei näkynyt. Moni sanoi, ettei ole noussut pyörän selkään sitten lapsuutensa. Mopot täyttivät kevyenliikenteen väylät, ikävä kyllä joskus metsäpolutkin, eikä kyseessä silloin ollut matkustus pisteestä A pisteeseen B, vaan taidonnnäytepörrääminen ja -keuliminen paksun pilven keskellä.
Lapsuudessani pyörään tottui jo hädin tuskin kävelevänä, kun se oli väline, jolla myös pienimpiä kuljetettiin. Heitä ei viety ”harrastuksiin”, koska harrastus-sanaakaan ei taidettu tuntea ja huvit löytyivät kotoa: nuket, kuvakirjat, puotipaperit piirustuksiin, Afrikan tähdet ja Mustat Pekat, pihalla pihaleikit. Auto oli harvoilla, mutta taksiliikenne toimi, lääkärit tulivat kotiin ja lähetit oville tuomaan ostoksia.
Kaupungin ulkopuolella taas kiersivät ”linjapiilit”, noukkivat tienhaaroista ihmisiä, veivät rahtia ja heittivät laatikoihin päivän postit. Aina ei tosin voinut yhtyä lauluun ”Linja-autossa on tunnelmaa”, niin tympeäksi kävi polttoaineen, oksennuksen ja meetvurstileipien haju, eikä nopeudesta voinut puhua, kun oli pysähdyttävä lähes joka maitolaiturilla. Mutta matkaan pääsi, vieläpä monesti päivässä. Yksistään se tuntuu ylelliseltä maaseudun nykyoloja vasten.
Mikä johti näihin oloihin, muna vai kana? Näen kurjistumisen kierteenä, jossa on vaikea osoittaa alkusyytä: onko se nopeaan edennyt yksityisautoilu vai se, ettei linjuriliikenne kannata, kun asiakkaita ei ole. Julkisten käyttämisestä on tullut lähes häpeä, anteeksipyynnön aihe, sen sijaan, että se ekologisena valintana nostaisi rintaa rottingille. Olen nähnyt monia bussiin nousevia, jotka ympärilleen pälyillen kakistavat, että kun se oma on juuri nyt huollossa, pakko turvautua tähän. Ja ratin toisella puolen taas sellaisia, jotka matkustajien matkalla vähetessä letkauttelevat yksityiskyydistä julkisen hinnalla. Mieli on tehnyt vastata, että en toki lähtiessäni tiennyt saavani näin ylellistä loppumatkaa, enkä siis älynnyt pulittaa pussista luksushintaa.
Kun ikäkin jo alkaa edellyttää yhä tiuhempia lääkärikäyntejä ja kävelykunto on romahtanut, huomaan usein miettiväni, miksi hoitoonpääsyssä nähdään vain yksi puoli: jonojen lyhentyminen. Nopeassa pääsyssähän on kyse myös siitä, miten saan kuljetuksi kotiovelta lääkärin ovelle. Kelataksit ovat uudessa tilanteessaan jo pettäneet monia. Tavallistakin pirssiä olen kerran odottanut moottoritien pysäkillä lähes tunnin, kun keskuksesta on vastattu vain, ettei autoja nyt vain ole, tai jos on, kyydittävän valinta on osunut edullisempaan vaihtoehtoon. Keskusääni keksi ehdottaa myös, että pyytäisin jotain sukulaista tai tuttavaa hätiin. Oli yö, ja ainoa näillä seuduin asuva sukulainen seisoi vieressäni. Tuttaville taas soin kyllä mieluiten sängyn ja unen.
Kyydin kerjääminen tutuilta ei ole helppoa myöskään päiväsaikaan. Myönnän kyllä, että olen saanut nauttia heidän ystävällisyyttään ja monet tuttavuudet ovat yhteisillä ajomatkoilla syventyneet. Siitä olen kiitollinen. Silti turvautuisin mieluiten meille autottomille ja kaikille muillekin järjestettyihin julkisiin palveluihin. Bussikyytien yleistyessä niistä poistuisi häpeästigma ja puskaradio suosittaisi kavereille samaa, minkä itse on kokenut hyväksi. Ja näin kirjoittaessani muistan taas muutaman kuljettajan kommentin asiakkaalle, joka rohkeni kummastella päivittäisvuoron muuttumista vain kerran viikossa kulkevaksi. ”Siitä vaan hommaamaan lisää matkustajia, niin pyörä pyörii taas!”
Kuljen missä kuljen, otsikoi Saarikoski kokoelmansa 1960-luvulla. Yksilö voinee valita myös, millä kulkee: starttaako fossiilisella polttoaineella vai sähköllä kulkevan auton tai odottaako pysäkillä kyytiä, joka kenties ei saavukaan. Autottoman mahdollisuudeksi jää yhä useammin mielikuvitusmatka. Siellä voi liikkua vapaasti, täysin päästöttömästi ja reittinsä itse valiten minne vain. Saman kai suovat pian yhä useammalle myös virtuaalilasit. Joskus toivoisi kuitenkin näkevänsä uusia maisemia ihan oikeasti ja siirtyvänsä konkreettisesti paikasta toiseen, kun tarvis on. Kuvitelmien oheen tarvitaan todellisuutta ja tekoja.
16.3.2019
Lentäen ja kontaten
Etunimeni on saanut perinnelaahuksekseen sääilmiöön liittyvän häntäosan: puhutaan ”Liisan liukkaista”, joita muistetaan erityisesti marraskuisen nimipäiväni aikaan, nykyisin yhä useammin siinä muodossa, että ”Onnea Liisalle – liukkaita ei tainnut vielä tulla”. Eihän niitä näinä ilmastonmuutoksen vuosina enää niin varhain tulekaan, ei liioin ”Kaisan kaljamia”. Sen sijaan nyt maaliskuussa niitä on riittänyt. On venähtänyt jo yli kuukauden kestäväksi se aika, jona postilaatikollekin mennessään on saanut varustautua, paitsi piikkipohjin, myös kävelysauvoin. Ja vaikka maata kuinka piikittelisi, silti se lipsuu.
Tiellä, jonka varrella asun, vallitsee kestävä jääkausi: sinne vuodenvaihteen tienoossa jähmettynyt vesi ei ole sulanut virtaavaan ja loiskivaan olomuotoonsa kuin paikoin, vaikka lämpöasteita on jo ollut. Korkeintaan se on suostunut sohjoksi tai jään pinnalla kelluviksi lätäköiksi, joihin astuminen on varsinaista akrobatiaa. Niin sitten kävi, että eilisellä sauvakävelyllä liukastuin sohjoon ja, kun lihasvoima ei riittänyt heti ylösnousuun, jäin minuuttikausiksi konttaamaan hyhmäiseen veteen. Olin kääntynyt metsätielle, jossa jäätä korvasi askelten kovettama lumi. Sille saattoi astua jännittämättä, uskoin – muistamatta, että juuri kun rentoutuu ja lopettaa ylenmääräisen varomisen, haaveri tulee. Eräänä talvena Kyproksella, lähdettyäni vuorenrinteelle patikoimaan siitä iloisena, ettei tarvinnut tehdä luisteluharjoituksia Helsingin kaduilla, liukastuin – liejuun. Haavoja tuli käsiin ja polviin, sillä se onnenpolku oli myös kivinen, ja kotimaahan lähteviin kortteihin kirjoitin, että täällähän ne Liisan liukkaat ovat. Tai oikeastaan olisi pitänyt puhuja ”Liisan liejuista”, samaa alkusoinnun soreutta siinäkin, liukaskielisyyttä.
Lapsuusmuistoihin ei monia liukastumisia mahdu, vaikka talvet olivat pitempiä. Silloin ei kuitenkaan ollut sitä jojoilua, jota säätilat nykyisin tekevät hypähdellessään nollan molemmin puolin. Suutarit eivät myyneet liukuesteitä, tuskin olivat sellaisista kuulleetkaan (enempää kuin urheilukauppiaat pyöräilykypäristä), ja tietysti lapsen lihas oli nykyistä notkeampi.
Meidän vuosinamme liukkaus on ongelma, joka ei vieläkään kovin usein pääse uutisiin. Ja kun pääsee, talousajattelu se kukoistaa siinäkin: todetaan, ettei murtumien hoito ole halpaa, ei liioin työtuntien menetys. Tosin myös eläkeläisiä muistetaan: tietyn iän ylittäneille on alettu jakaa ilmaisia piikkejä kengänpohjiin. Takuuvarmaa suojaa tosin ne eivät anna ja ovat sisään siirryttäessä hankalia. Niitä poistavan ja kiinnittävän pitäisi voida istua, mikä ei aina ole mahdollista. Hyvä olisi myös, että ulkona tämä ”kalossi” pitää ja piikit on sekä päkiän että kannan kohdalla. Ensimmäiset liukuesteeni liukuivat jalasta pois aivan huomaamatta Orivedellä, kun ylitin rataa, ja jatkoivat luisuaan ilmeisesti junan pyörissä, koska en kohdannut niitä enää.
Yksilön kärsimyksistä, joita kaatumisista koituu, ei juuri puhuta. Pelko on niistä yksi; moni vanhus luopuu ”jääkauden” kestäessä ulkoilusta, vaikka piikkipohjat omistaisikin. Erityisesti haja-asutusalueilla jää teiden hiekoitus vähiin, kun autoilu on yleisin liikkumistapa. Mitäpä huolehtimaan muutamasta mummelista, joka haluaisi nauttia raitista ilmaa. Ei silti, ettei vaara vaanisi myös autoilijaa, esimerkiksi hänen noustessaan ajokkiinsa jalkineilla, jotka on tarkoitettu sisätiloihin.
Työvuosinani sain jo kosolti murtumakokemusta. Vuosien 1995 ja 2000 välille rikoin luuni peräti neljä kertaa: kahdesti ranteen, kerran olkavarren ja kerran nilkan. Viimemainitun rikon merkitsen liiallisen estetismini syyksi: olin unohtunut ihailemaan Töölön kukkapuistoa enkä havainnut kuoppaa edessäni, ja niin sitä lennettiin. Lentää-verbiähän käytettiin kotimurteessani kaatumisista. ”Liisa on lentänyt”, kirjoitti muuan tuttava vielä vuosi tai pari sitten, kun olin kompuroinut hotellihuoneen lattialla. Hieman liian lennokkaalta se kuulosti, kun olin jo miltei unohtanut tuon verbin erityiskäytön.
Nilkka ei ensin tuntunut tavallista kummemmalta. Pystyin kävelemään Töölön rantatieltä Pohjoiselle Rautatiekadulle kuuntelemaan konserttia. Vasta väliajalla huomasin jalan nopeatempoisen turpoamisen, ja oli tilattava taksi Marian sairaalan päivystykseen. Siellä sain totisen tuntuman siihen, mitä ilta pääkaupukilaisessa päivystyksessä on: jonotin yökahteen asti, ennen kuin pääsin lääkärin pakeille – toisten jonottajien v- ja h-sanojen säestyksellä. Ymmärrettävästi myös hoitohenkilöstö oli hermostunut jatkuviin huuteluihin ja ovien jyskytyksiin. Nilkkani kuvattiin ja kipsattiin tempossa allegro agitato, ja kun sain vihdoin kyynärkepit ja lähtökäskyn, kehotettiin elämään vain ”ihan normaalia elämää”. Se normaalius joutui kuuden kipsiviikon aikana kyllä koetukselle etenkin silloisen asuntoni rautaportilla ja hissin ovessa. Mutta huomasin myös, että ihmiset olivat avuliaita, kantoivat kauppakasseja, aukoivat ovia ja kerran jopa taksi kyyditsi ilmaiseksi. Käsivoimat karttuivat, ja olotila oli muutenkin uudenlainen. Menetät jotain, saat uutta tilalle, näinhän se menee.
Silti kaatuminen on aina šokki: ihminen ei enää hallitse itseään, ja se, mitä hän pitää itsestäänselvyytenä – kuten kropan toimintakyky – ei sitä olekaan. Tuntee tulleensa petetyksi, on pakko hävetä ja nöyrtyä. Ennen muuta on pakko hyväksyä, vaikka miten muuta toitotettaisiin, että puhe elämänhallinnasta on täyttä tarua. – Vai olisiko elämänhallintaa eilisessä tärskyssäni ollut se, että kotiinpaluu olisi tapahtunut konttaamalla. Silminnäkijä olisi tekstannut paikallislehteen havaintonsa kylänraitilla nähdystä ihmiskoirasta tai peräti -sudesta. Vasta kun sutta olisi haastateltu, tutkivalle journalistille olisi selvinnyt asian oikea laita.
9.3.2019
Lauluvirran loiskiessa
Viimekertaiseen blogiin, joka osui Kalevalan päivälle, sieppasin vuosikymmenten takaisesta kansiosta yhden niistä runoista, joita tuohon aikaan kirjoittelin tai paremminkin vyörytin hypättyäni kalevalamitan virtaan. Sanaputous oli väliin niin villiintynyt, että sitä sai järjen voimin hillitä.
Mikä lähetti liikkeelle sanakosken? On turha kysyä, missä ja miten kuulin kalevalamittaa ensi kerran, se kun kaikui vielä minun ikäluokkani lapsuudessa, ellei muualla niin sananparsissa: ”Kissa kiitoksella elää.” ”Vattua vatun matokin.” ”Silmäkulta viimeiseksi.” Ja koulussahan luettiin sekä Kanteletarta että Kalevalaa. Lönnrotin eepoksen kaikkia tarinoita en pystynyt sisäistämään, mutta muutama Kantelettaren runo syöksähti mieleen syvälle. ”Jo noista joet tulisi,/ lammit laajat aukeaisi/ itkemistäni vesistä – -.” Se jäi lauluna korvaan, vaikkei sillä hetkellä olisi itkettänytkään.
Varsinaisen sysäyksen omaan runoiluun sain kuitenkin opiskeluaikanani, kun huonetoveri hukutti lemmensuruaan vapaasti virtaaviin kalevalasäkeisiin. ”Minä piika pelkopöksy”, hän surkutteli ja sai minut miettimään, josko tuota syntyisi omastakin kynästä. Ja sillä istumalla sepitin pitkän tarinarunon Prinsessa Ruususesta, vanhaa satua hiukan naisnäkökulmaisemmaksi muuntaen. Mitäs tekemistä Ruususella kalevalaisessa maailmassa? No ei taatusti mitään. Mutta tarinat ovat myös yhteistä omaisuutta, ja pääosassa kaiketi olikin kieli, sen iloinen poreilu.
Kalevalaista kerrontaa suolsin sen jälkeen kymmenien runotarinain verran, ja aloin vakuuttua, että olin kuin olinkin niiden laulavien esiäitien jälkeläinen, jotka jättivät merkkinsä suomalaiseen mieleen, korvaan, tanssivarpaisiinkin – tosin en ollut vielä nähnyt kalevalaista tanssia.
Aulis Rintala, jonka laatiman opaskirjan sain opettavaisena lohdutuspalkintona eräästä kilpailusta, tosin valittaa, ettei kielemme enää taivu ikivanhaan runopoljentoon. Mitenhän on? Esimerkiksi Heikki Laitisen runolauluilloissa olen kyllä kuullut aivan muunlaista näkemystä. Yhtä kaikki Rintalan Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle (1999) on tarkoin piirretty tienviitta niille, jotka haluavat metriikan sääntöjä totella. Ja minäkin sitä opiskelin, vaikken kovin urbaani runoniekka katsonut olevani.
Muinaiset laulajamme tuskin noudattivat sääntöjä tietoisesti. Runolaulu oli luonnollinen ilmaisutapa, ja sama runotarina muuntui kulkiessaan suusta suuhun. Kieli taas pirskahteli samanlaista luomisiloa kuin etenkin itäsuomalaisten suustaan syöksemät verbit, sellaiset, joita on vaikea kääntää muille kielille. Äitini puheessakin maata öhnötettiin, lukea lupsotettiin, kulkea kipsutettiin ja mennä vänkyröitettiin. Tällainen kielen runsaudensarvi purskii antimiaan myös kalevalaisen lauluvirran loiskiessa, runojoen jorahdellessa.
Trokeerytmin tasaisuudesta poikkeavat murrelmasäkeet viettävät omaa juhlaansa tuossa loiskinnassa. Ilman niitä mitta olisi kovin yksitotista, nakuttavaa. Kun sanan ensitavu, joka kielessämme on pääpainollinen, joutuu laskuasemaan, sen normaali paino eli korko murtuu. Äskeisessä sananparsiesimerkissä ”Vattua vatun matokin” näin käy tavuille va[tun] ja ma[tokin]. Aiemmin sanottiin sen joutuvan poljetuksi, ja ilmiöstä käytettiin termiä koronpolku. Se on ollut melkoinen kiistakapula metriikan teoreetikoilla, mutta esimerkiksi Lönnrotin mukaan juuri siinä on ”suomen luontainen laulusulo”. ”- – sitä wastoin on murroton runo, jossa korko ja isku sopiwat yhteen tawuehen, wähemmin kaunis – -.”
Tätä voi itse kukin testata, kun runolle ryhtyy. Ja mikä olisi ryhtyessä, tämän tekstien tiivistysvimman ja yhä abstraktimmaksi kuivavan kielen kurimuksessa. Vattumatolausetta en ennen kesää runoksi jatka, mutta näin lauantaina sopii loitsia saunaa kuumenemaan:
Iske tulta, tervakseni,
kiuas kiivaasti sytytä,
räiskytä rätinäroihu
terhakasti teutaroimaan
tuossa uunissa syvässä,
että on kuumana sauna
kylpijöiden kyyhötellä,
laakalauteilla levätä,
unohtaa arkien huolet.
Ja annetaanpa virran pärskyä vielä isommin:
Sitten kun ei kökkärettä
enää uunissa kökötä,
suljetaan seinien luukut,
kiuas hiljaa kypsymähän
juhlamielellä jätetään.
Tuoksuvat tuorehet vastat,
kun on kaikki valmihina
kelpo kylpijän kävellä
ovesta narisevasta
löylypirtin lämpimähän,
suojaan hirsien hyvien.
Suhise, korea kiuas,
vingahtele monta kertaa
vielä löylysi lumoa
hoppuhousu-ihmisille,
anna suuremmin iloa,
kuin voi suoda kaupungissa
korskehinkaan kekkeröinti,
raikuvaisinkaan rytinä.
28.2.2019
Eksynyt?
Tähti taivosta putosi,
korkealta kiepsahutti
hankikentälle kovalle.
Siinä hiukka hämmästeli,
sitten hohtoa lähetti.
Satutti silmiä miehen
kumarassa kulkevaisen.
Säikähti matala miesi:
– Minne matka, tähtirukka,
eksyksissäkö elelet,
kun olet ihmisen maassa?
– Itsepä eksynyt lienet,
kun et tajunne tapoja
taivosta tipahtavaisen.
Tänne talvisin tulemme,
ihmispirtit piiritämme
tulen tuimalla ilolla.
Kuiskasi kumara miesi:
– Minua halvalla haastat,
pilkallasi piikittelet.
Varma on minulla tieto:
ylhäällä tähdellä paikka,
ilman alla ihmisellä.
Kohotti kenkänsä miesi,
turmaiskun anturalla
tuikkivaiselle tekaisi.
Mutta ei kadonnut tähti:
yhden paikalla säteili
nyt jo tuhat tuikkupäätä.
Niitä ei havainne miesi
kumarassa kulkevainen,
kun on jo totinen tieto
tähtilapsien talosta
sekä tiestä ihmisien.
L.E. 1977
17.2.2019
Haasteita ja voimasanoja
Kun pitkään ulkomailla asunut ystäväni käväisi Suomessa parikymmentä vuotta sitten, hän kummasteli: ”Täällähän on alettu puhua vierasta kieltä.” Ei hän tarkoittanut englannin leviämistä, eikä se siihen aikaan vielä kovin merkittävää ollutkaan. Hän tarkoitti sitä, että kieleemme on tullut uusia sanoja ja vanhoille sellaisia merkityksiä, joita hän ei ollut kuullut. Kun hän esimerkiksi kysyi lähintä baaria, hänet neuvottiin pubin tiskille, ei rauhaisaan kuppilaan, jossa olisi voinut kahvitella. Kahvila tosiaankin, se oli ennen baari, ja sen ”syntisin” juoma oli cocacola, ennen kuin sieltä alettiin saada keskiolutta kuohuvan kuusikymmenluvun jälkeen.
Toki ystäväni kielistä ja kirjallisuudesta kiinnostuneena tiesi, että kieli muuttuu, sanat saavat uusia sisältöjä ja osa niistä, joihin on lapsena totuttu, katoaa kokonaan. Mutta se, että vaikkapa raitiovaunussa kuulee kyllä suomea, mutta ilman että sitä suomeksi enää tunnistaisi, lähes järkytti ystäväni. Hän kuunteli äidinkieltään ulkopuolelta, mikä herätti kiinnostuksen ja tutkivan mielen.
Ja samaan mielenliikkeeseen olen joutunut minäkin, en ulkomailla asumisen, vaan iän lisääntymisen vuoksi. Onko jonkin sanan vastenmielisyydelle myös muita syitä kuin se, ettei sitä kuullut lapsena? Ja jos, niin mitä?
Yksi selvä sanatrendi on tendenssi positiivisuuteen, tai vähintään neutraaliuteen, pois ”vääristä” tunneväreistä. Se johtaa eufemismeihin, peiteilmauksiin. Nyt ovat vaikeat asiat haasteellisia tai haastavia, vanhus on seniori, ikäihminen tai ikääntynyt, aivan kuin ihminen ei alkaisi ikääntyä jo muutaman tunnin vanhana. Toinen trendi – niin, trendi, ei enää muoti – on sanojen sopivuus markkinointikäyttöön. Siksi elämyksellisyydestä on tullut myyntivaltti, kunnissa on vetovoima– ja elinvoimajohtajia, ja siksi on yleistetty sana ostovoima ilmaisemaan kykyä – tietysti mahdollisimman runsaisiin ja hintaviin – ostoksiin, piilevästi myös sitä, että ostaminen on suuri hyve näin ilmastonmuutoksen aikanakin.
Noihin kaiken aikaa eneneviin ”voimasanoihin” kuuluu myös voimasta johdettu voima(ann)uttaa-verbi, jonka tilalla aiemmin käytettiin voimistamista. Kuulostaako voimaannutus jotenkin uljaammalta, yhtä upealta kuin kukoistus tai huippuelämys? Kun opetin Kirjeopistossa joskus myös lukion ainekirjoitusta, eräältä liikunnasta kirjoittaneelta oli jäänyt huippu-sanasta i pois; hän ilmoitti lähipiirissään olevan yhden huppu-urheilijan. Hymyilytti, vaikkei tuolloin elettykään vielä huippujen aikaa. Nyttemmin näen hänen kirjoitusvirheessään suurta symboliikkaa: noita huippuja, kukoistuksia ja voimautuksia kylvetään kielenkäyttöön kuin huppu silmillä ja korvilla: ei haluta nähdä, ei kuulla kielen hienosyisiä sävyjä, merkitysten moninaisuuksia, hienhajuista konkretiaa.
On nimittäin niin, että vaikka kuinka kukoistaviksi vähintään kielenkäytössä mielisimme, sanamagia ei poista köyhyyttä, pelkoa ja masennusta, jota meidänkin ”onnellisessa” maassamme edelleen on; päinvastoin noiden kaikkialla kuultujen mantrojen mahti voi lisätä katkeruutta ja kyynisyyttä. Ja samalla vauhdilla kuin positiivisuuspuhe lisääntyy kielessä, enenee somessa vihapuhe.
Palataan voimaan. Kun avasin tuon sanan kohdalta n. 40 vuoden takaisen Nykysuomen sanakirjan, löysin selityksiä noin neljän sivun mitalta. Sen katsottiin viittaavan (suoritus)kykyyn, tehoon, intensiteettiin, tietysti energiaan, vaikutusmahtiin, henkiseen kyvykkyyteen jne. Ihmeekseni löysin voima-loppuisista yhdyssanoista myös ostovoiman. Tosin en kuullut sitä koskaan vielä 80- tai 90-luvullakaan. Voimabuumi alkoi rynnistää meille vasta milleniumin jälkeen, samalla kun tänne vyöryi asioiden hallinta-aaltokin. Alettiin puhua elämänhallinnasta ja kurssittaa siihen, ajanhallinta-termi ilmaantui jopa kännyköihin yläkäsitteenä mm. herätyskellolle. Ihmisen omassa vallassa oli siis kaikki, ei vain herätysnapin klikkaaminen, vaan se, miten hän rakentaa kalenterinsa, kokoaa tärkeät työnsä ja huolehtii tietysti, että myös tekee ne. Kunnon kansalaisuus sai uusia sisältöjä. Ja jotta kunto kiipisi mahdollisimman korkealle, alettiin perustaa valmentajien virkoja muuannekin kuin urheilun pariin. Nyt on kuntosalivalmentajia, ajan- ja elämänhallinnan valmentajia, kirjoitusvalmentajia, surutyövalmentajia ja jopa kuolemaan valmentajista olen kuullut puhuttavan. – Niin, upeimmallakaan ajan- tai elämänhallinnalla ei taideta ainakaan vielä torjua kuolemaa.
Vierasta kieltä tosiaankin, suomea vaan ei silti suomea. Kun aloitin kirjoittajien kurssituksen (silloin ei puhuttu valmennuksista), yhtenä tavoitteena oli päästä pois abstraktioista, liian pyöreistä ja väljistä käsitteistä. Kuulijat puolestaan kammosivat ennen muuta ns. sivistyssanoja. He suorastaan rukoilivat, etten käyttäisi niitä. Ja niin aloin miettiä, miten välttäisin puhumasta vaikkapa symboleista, metaforista tai metafysiikasta. Sivistyssanakirjan selityksistä ei ollut paljon apua, ei liioin siitä, miten kirjallisuusteorian termejä on koetettu suomentaa. Symboli ei nimittäin tarkoita aivan samaa kuin ’vertauskuva’, metafora on paljon muutakin kuin ’lyhennetty vertaus’ – puhumattakaan metafysiikasta, jolle tarjottiin sellaista vastinetta kuin ’olevaisen olemusta pohtiva taso’. Vierasperäiset termit, ne joita sivistyssanoiksi moitittiin, olivat usein kirkkaampia ja terävämpiä kuin vastineensa.
Vastaavasti koulu on edelleen täsmällisempi sana kuin oppimisympäristö, ylä- tai ala-aste. Enkä kovin kernaasti menisi hoidettavaksi tehostetun palvelun asumisyksikköön. Kyllä vanha kunnon vanhainkoti olisi kaikkine äänineen, hajuineen ja kipuineenkin sentään iloisempi ja kiltimpi paikka.
9.2.2019
Vettä se vain on
Katso vastapäisen talon tuttua seinää, kuin näkisit sen ensi kertaa, ja kirjoita siitä. Jotenkin näin neuvottiin kirjoittajia, kun kursseilla opiskelin ja sittemmin vedin niitä. Kehotus kulki Ezra Poundin nimissä. Niin on moni muukin teesi asettunut jonkun tunnetun henkilön nimiin, vaikkei tämä olisi sitä sanonutkaan. Erno Paasilinna kyllä kirjoittaa Finlandia-palkitussa teoksessaan, että on elettävä sellainen elämä, josta tulee kirjailija, mutta jokin aika sitten kuulin tuon maksiimin olleen alkuaan Tuomas Anhavan. Yhtä kaikki on aina turvallista vedota suuhun suurempaan. Minäkin olen kerännyt mappikaupalla poimintoja niin lukemistani kirjoista kuin lehdistä ja radiosta, jotta voin siteerata niitä omissa teksteissäni.
Mutta siitä vastapäisen talon seinästä. Täällä maalla näen sellaisen – tai sellaisia – vain kaukaa, niin punatiilisiä kuin puna-valkoisiksi maalattuja ”mummonmökin” seiniä, joista osa on kuin suoraan Martta Wendelinin maalauksesta. Usein kiitän, että näköalassa myös pihapuita ja -pensaita, metsänreunaa, kiviä, kantoja – ja nyt talvella lunta. Kerrostalon seinää oli pakko katsella edellisessä asunnossani Helsingin Kalliossa. Verhot täytyi vetää kiinni pimeinä iltoina, jotta ei olisi tullut akvaario-olo. Kaikki vastapäisen asukkaat eivät verhoilua harrastaneet, vaan paljastivat elämäänsä jopa sänkykamarissa. Moni työnsi päänsä ikkunasta ja poltti tupakkaa. Tuhkat karisivat tietysti kadulle. Sateella vesi maalasi omia akvarellejaan talon seinään: siihen ilmaantuvista kuvioista Pound – tai se Poundina pidetty – olisi varmaan kirjoittanut kiinnostavia runoja.
Mitä minä kirjoittaisin siitä näkymästä, joka tänä lauantai-iltapäivänä edessä on? Miettiessäni blogin aihetta huomasin juuttuvani – ”vastapäiseen seinään”, jota nyt edustaa tasavalkoinen piha musta metsä taustanaan. Myös lumi tekee seiniä, etenkin talojen porteille, joista asukkaiden pitäisi päästä ulos. Järeä aurakalusto on syytänyt sohjoa ja nuoskalunta tien reunoille puolimetrisiksi kokkareiksi. Saman näyn kohtasin kävelytiellä, kun siellä urheilua yritin. Naapurin rouva, joka hääräsi portilla lapioineen, arveli, ettei kevyen liikenteen teitä enää kunnosteta, kun ei ole kävelijöitäkään, sulan aikaan sentään jokunen pyöräilijä. Muulloin elämme siis nelipyöräisten aikaa. Mutta ei autotiekään aivan puhdas ole, sohjotöntyröitä sielläkin.
Vettähän se vain on, sanoisi optimisti, joka näkee tässä kaikessa kevään merkkejä. Sulamassa ne valkoiset vallit nyt ovat, vaikka ikkunanäkymässä onkin vielä korkeita lumituutteroita puutarhapöydällä, kannoilla jotka katsovat toisiaan kuin käräjäkivet, yksin pyykinkuivaustelineelläkin. Hankeen hautautuneesta polkupyörästä on sentään jo satula paljaana, mutta takaratas vielä kinoksen syleilyssä. Lumiukolta, joka vartioi tätä perheemme ”autoa” ja samalla kuistia, koko taloakin, oli yöllä pudonnut pää, katolta puolestaan sellaiset kuormat, että kiitän Luojaa pääni niiltä säästyttyä.
Kauas sydäntalveen ovat jääneet valkopitsiset puut, kiteiden kimallukset ja ystävälliset kävelykelit. Suksillahan en ole enää vuosikausiin luikutellut, vaikka nuorena tein Kajaanin vaaroilla hurjiakin laturetkiä. Nyt olen tyytynyt sauvoitteluun, jota sen muotiintulon aikoihin myös dementiahiihdoksi kutsuttiin. Kelillä sen sijaan ymmärrän yhä lähinnä sitä, mitä oli suksien alla. Tällaisen nuoskalumen vallitessa hiihdettiin suvikelissä – suvi ei murteessamme tarkoittanut kesää, vaan suojasäätä.
Suvi tietää myös sohjoa. Kouluaikanani siinä kahlattiin harmailla päällyskengillä, joita sanottiin elefanttitossuiksi. Aluskenkä – eli se jalassa oleva varsinainen – liukui ja lonksahteli hauskasti sen sisässä. Norsun askeltaminen ei ollut kovin notkeaa, mutta piti kuivina jalat. Kovin pitkäaikainen tuo elefanttimuoti ei ollut, vaan vaihtui taas kumisaappaisiin vain miesten pitäessä päällyskenkiä, kalosseja.
Lapsena riemastuin sateesta, vaikka vaatteet kastuivatkin. Kerran kouluun hypellessäni sepitin laulun, tosin valmiiseen sävelmään, joka oli jostain wienervalssista: ”Loiskis, laiskis, saappaat saavat/ lamminkossa telmiä./ Puiden oksilla on paljon/ pikkuisia helmiä” ja sitä rataa. Eikä iloa paljon hillinnyt se, että liukastuin liejuisessa rinteessä aivan kuin jäällä ikään.
Mikään vesipeto en sentään koskaan ole ollut. En pidä uimisesta, veneessä pelkään, vaikka tulvan valtaan voi joskus joutua myös kotona. Lapsuuskotini vessassa alkoi kerran ryöpytä vettä sellaisella volyymilla, että sitä levisi eteiseen ja siitä ylikin (tai oikeammin kynnyksen ali) porraskäytävään. Äiti meni paniikkiin, kun mikään rätti ei riittänyt nesteen kuivaamiseen. ”Voi voi voi voi”, hän vaikeroi niin, että se kuului naapuriin, ja sieltä rouva ihmettelemään, mikä hätä meillä on. ”Vettähän se vain on”, hän rauhoitteli ja kehotti kutsumaan talonmiehen. Onneksi sellainen ammattikunta oli vielä siihen aikaan, ja oli pitkälti sen jälkeenkin, kunnes siihen vakanssiin astui kasvoton kiinteistöhuolto.
Tämän talven lumista voi ennakoida tulevan melkoiset tulvat. Talonmiehet eivät auta esimerkiksi Pohjanmaan pelloilla. Ilmasto ei ole entisensä. Kuiva kesä, sitten ylitsevuotava talvi ja kevät. Aina ei siitä voi iloita, vaikka saappaat ja kalossit kuinka telmisivät.
31.1.2019
Mitä kuuluu?
Vieras mies tuli vastaan, kun olin äidin kanssa kävelyllä. Äidin ”Mitä kuuluu?” -kysymykseen hän vastasi silmää iskien: ”Kukkuluuruu.” Minä opin uuden sanan, joka oli niin hauska, että aloin sanoa häntä Kukkuluuruu-sedäksi.
Toisenkinlaisia ”Mitä kuuluu?” -tarinoita olen nähnyt ja kuullut. Eräs ystäväni oli matkalla konserttiin ja tapasi raitiovaunussa tuttavan vuosien takaa. Vastaus hänen kuulumiskysymykseensä oli tällainen:
– Olen viime viikot ajatellut vakavissani itsemurhaa.
Aikaa ei ollut paljon, ystävän piti jäädä pois jo seuraavalla pysäkillä. Oli hän hetken punninnut, jättääkö käyttämättä konserttilippu ja syventyä keskusteluun tuon tuttavan kanssa. Mutta kiire, tottumus ja torjunta oli pannut vastaan, ja vastaamaan: – Soita mulle, kun on vaikeaa.
Ja sitä ystävä katui. Epätoivon valtaama ihminen ei nimittäin soittanut koskaan, eikä ystävällä ollut hänen numeroaan. Älykännykän ja sähköpostin aikaa ei vielä eletty.
Itse olisin varmaan toiminut aivan samoin. En olisi yksinkertaisesti uskaltanut antautua kuuntelemaan, saati neuvomaan, ihmistä, jota tunsin vain vähän.
Miltei samaan tilanteeseen jouduin kuitenkin muutaman vuoden kuluttua, ja kuinka ollakaan konsertissa.
– No mitä kuuluu? kysyi arvostamani tiedenainen, joka oli paneutuneesti ohjannut minunkin tutkimustani.
– Kiitos, hyvää, vastasin, eikä se ollut rutiinivastaus, vaan täyttä totta, sillä saatoin samalla esitellä hänelle ihmisen, jonka kanssa olin vanhoilla päivilläni kihlautunut.
– Minulle ei kuulu hyvää, toinen sanoi ja kopautti päätään. – Täällä todettiin tänään häiriö, joka vie parissa vuodessa minulta muistin ja järjen.
En ollut uskoa korviani. Laskiko hän leikkiä? Olin niin ymmälläni, että miettimistauko piteni ja tuttava ehti jo valua edelläni konserttipaikan ovesta ulos. – Mutta musiikki oli hienoa, eikö, hän huikkasi hyvästiksi.
Sen jälkeen en ole häntä tavannut. Hän elää yhä, mutta täysin tästä maailmasta poistuneena, kommentoi hänen kollegansa joka kävi tapaamassa häntä hoitokodissa. – Ei tuntenut enää minuakaan.
Jäin miettimään, miten minäkin, kaiken pintaa pitkin liitävän pikkupuheen ja positiivisuushömpän epäilijä, sorruin vaikenemaan, kun olisin voinut sanoa tuolle ihmiselle edes pari lohdun sanaa. Tai ei, lohdun ja osanoton sanoiksi tarkoitetut kääntyvät usein vastakohdakseen – mieluumminkin olisin voinut olla läsnä, vaikka sitten hiljaa, ja antaa hänen aistia se. Nyt hän aisti vain epävarmuuteni. Ja oli kiire, taas kerran, piti valua ulos ihmisvirran mukana.
Pohdin myös, mitä kaikkea muuta kuin sievää ja sileää kätkytyy ”Mitä kuuluu?” -tilanteisiin. En tarkoita, mitä kätkevät siihen annetut vastaukset, sillä nehän ovat useimmiten rutiinimaista ”kiitos hyvää” tai ”mitäs tässä” -linjaa, vaan sitä, mitä kaikkea piilisi niissä vastauksissa, joita ei syystä tai toisesta sanota.
Englantilainen kysyy: ”How are you?” ’Kuinka olet(te)?’ Saksalainen: ”Wie geht’s?” ’Miten menee?’ Ja virolainen: ”Kuidas käsi käib?” ’Kuinka käsi käy?’ Suomalainen johtaa kysymyksen kuulla-verbistä. Mitä sinä kuulet siinä? Tai näinkin: Mitä minä voisin kuulla sinusta? Kuuleminen ja kuunteleminen sisältävät yhteyden, sen että mitä sinulle kuuluu, kuuluu myös minulle, on minunkin asiani. Tätäkin rutiinivastailijan sopisi – kuuluisi (!) – miettiä.
Tosin meidät on kasvatettu juuri noihin sovinnaisvastauksiin. Minuakin äiti evästi: – Muista sitten, ettet vastaa sellaiseen kysymykseen mitenkään muuten, kuin että ”kiitos, hyvää”. – Vaikka olisin surullinenkin? ihmettelin. – Vaikka, painotti äiti. Jossain vaiheessa hän sentään kertoi, mitä isä oli vastannut jo tappavasta tuberkuloosistaan tiedettyään, kun joku oli kysynyt, miten on vointi:
– Siinähän tuo roikkuu kuin hantuuki naulassa.
Vastaus kuulosti kepeältä, hauskaltakin, mutta tilanteen tiedettyäni tunsin myös sen traagiset alasävelet. Paranemisen toivoa ei enää ollut, ”hantuuki” ei pysynyt naulassaan.
Me olemme small talkin vankeja, vaikka haluaisimme todellisempaa kuuntelua, avautumista, vierelläoloa. Ei silti, etten ihailisi niitä, jotka keksivät sopivan pikkupuheen tilanteeseen kuin tilanteeseen. Äitini esimerkiksi osasi aina puhua vastaantulijalle luontevasti säästä, vieläpä joka kerta hiukan eri sanoin. Mutta ystävät erotan muista tutuista suunnilleen sillä perusteella, kuka kestää puheessa sukelluksen syvemmälle. Ja kuka ylipäätään kestää hiljaisuutta, sellaista kuuntelua, jossa aistitaan toisen olemassaolo kaikkine suruineen ja iloineen, eikä siitä hermostuta. Kun seurassa on pakko puhua, siinä mennään väkisin pintaliitoon. Ja jäädään siihen. – Kiitos hyvää, vastataan, vaikka kannettavaksi olisi juuri sälytetty elämää suurempi taakka.
Tosin joskus satunnaiskohtaamisissa saa huomata myös syvemmän kommunikoinnin väläyksiä. Muutama päivä sitten seisoin bussipysäkillä ja olin astua väärään kulkuneuvoon.
– Se menee Lohjalle, ilmoitti pysäkille perässäni tullut tuntematon nainen.
Myönsin juuri kuulleeni saman kuljettajalta. Kun oikea, Helsinkiin suuntaava bussi oli myöhässä, ehdimme jutella yhä harvenevista autovuoroista ja asumamme pussinperän yhteysongelmista. Kesken kaiken toinen ilmoitti menevänsä sädehoitoon hiljattain todetun syöpänsä takia. Mutta pehmensi heti sanomaansa: – Ei siinä paha ennuste ole. Nämä kulut vain on niin hankalia, kun omalla autolla ei oikein, sinne liikenteeseen.
Niin, ymmärsin kyllä, että bussiyhteyspulmat, joiden kanssa itsekin tuskailen, tuntuvat sitäkin tukalammilta, kun on myös muuta huolta.
Sitten linjuri jo tulikin. Istuimme niille parille paikalle, jotka vielä olivat vapaina eri puolilla autoa, emmekä pystyneet enempään keskusteluun. Huomasin hiukan pettyneeni: kumpa olisin edes kuullut hänen nimensä ja saanut yhteystiedot, kontaktia olisi ollut hyvä jatkaa.
Miksi? Koska hän oli avautunut – tai ainakin avautumassa – hänelle vaikeasta asiasta. Hän oli vieraan ihmisen kohdatessaan torjunut kukkuluuruupuheen pintatien.
20.1.2019
Valkoinen kaupunki
Viimeksi kirjoitin lumesta, enkä voi olla nytkään kirjoittamatta, siinä määrin lumen iloa meillä täällä Etelä-Suomessakin on näinä viikkoina ollut. Tietysti ilon voi tässä ymmärtää myös ironisesti, ja tajuan täällä asuessani yhä paremmin niitä, joille lumentulo on silkkaa riesaa. Joutuu tarttumaan kolaan jo ennen kuin pääsee postilaatikolle noutamaan aamun lehteä, auton lumet on puisteltava, tuulilasi raspattava, eteinen lakaistava lumen koristelemien kenkien jäljiltä. Minua tuo, mitä kirjoitin autosta, ei koske, mutta pihateiden aukaiseminen kyllä tuntuu sanan kaikissa mielissä. Ja jos se jää tekemättä, tarpoo postilaatikolle puolisääreen ulottuvassa kinoksessa, joka pihan ja autotien rajalla vain korkenee, aura kun ei voi pysähdellä kotiporttien kohdalla.
Mutta silti on ilo, myös sanan valoisassa mielessä. Lumioksaiset puut ovat kiehtoneet minua lapsesta asti. Ja kun aurinko, joka näihin aikoihin alkaa yhä useammin pilkistellä, osuu noihin valkoisiin oksiin, ne alkavat hohtaa kynttilöinä. Mitä siis kuusia sisään, kun niitä on pihalla, voisi sanoa joulun aikaan. Silloin tosin aurinko vielä enimmäkseen piileskelee, eikä luntakaan näillä leveysasteilla aina ole. Kun muutin Kajaanista Helsinkiin, oli yksi monista järkytyksistä se, että paljonpuhuttu joulukatu kylpi sähkövaloissaan ilman hiukkaakaan lunta. Valkoista näkyi korkeintaan Stockmannin ikkunassa, johon somistajat olivat pumpuloineet maiseman tonttujen kulissiksi.
Lumettomuus järkytti, kun olin kotiseudullani tottunut talven totaaliseen valkoisuuteen. Oulua sanottiin Pohjolan valkoiseksi kaupungiksi, mutta kyllä Kajaanikin sellainen oli vähintään talvisin. Jo loka-marraskuussa sekä ajo- että jalkaväylät peittyivät niin kiinteästi painautuneeseen lumeen, että potkukelkka – tai potkuri, kuten tuolloin yleisesti sanottiin – eteni sujuvasti. Autoja useammin kaduilla näki hevosia, jotka vetivät sieraimet kuurassa rekiään. Ja reki oli myös kotipihassa, tosin ei pollen vetämä, vaan Elvi-tädin työntämä, hän kun ajoi sillä polttopuut liiteriltä lasiverannan eteen. Ihmettelin tuon välineen nimeä – vesikelkka –, ja annoin itse paremman: humputtikelkka. Kesäisin halot työnnettiin vastaavasti humputtikärryillä, ja niissä, samoin kuin kelkan jalaksilla, sain minäkin usein kyydin. Mutta kun aura-auto teki tehtäväänsä ajotiellä, kiljuin kauhusta. Enkä vieläkään tiedä, olivatko ne siihen aikaan nykyistä äänekkäämpiä, vai korvaniko herkempi. Meninhän paniikkiin myös palotornin ujelluksesta, tukkien putoiluäänestä Ämmäkoskessa ja jopa tehtaanpillistä, joka ilmoitti aina neljältä töiden päättymisen.
Talven valkoinen kaupunki kasvoi sitten mielessäni unelmamaaksi, jota katselin yöllä ja päivällä erityisesti Helsinkiin muutettuani. Kun olin siellä jo tottunut lumettomuuteen, loskaan ja liukkauteen, sadunomaisuus välillä kaikkosikin ja aloin selvemmin huomata ne rahansatsaukset ja velvollisuudet, jotka liittyivät lumeen taloyhtiöissä sen harvan kerran, kun sitä oli. Katolle kertyneet lumet – ne joita lapsuuskaupungissa olin ihaillut – oli säännöllisesti poistettava, jotteivät pudonneet ihmisten päähän, kunkin kiinteistöhuoltajan vastuulla oli jalkakäytävän kolaus ja hiekoittaminen. Kun tuo vastuu hoidettiin eri tavoin, kaduilla kulkemisesta tuli sirpaleista, jalatkin oli jännitettävä ja aseteltava eri tavoin; selvästi huomasi, minkä talon kohdalla huolto hoitui, missä taas oli kompuroitava tai kahlattava, liukasteltava ja varauduttava kaatumiseen. Totuin potemaan jäsenmurtumia, kunnes kenkiin kiinnitettävistä liukuesteistä tuli vakiovarusteeni, hankala mutta välttämätön. Vaikka jäätäkin oli potkukelkkailusta ei niissä oloissa voinut puhua.
Mutta takaisin valkoiseen kaupunkiini, jossa potkuri luisti. Kun en vielä osannut oikein kävelläkään, istuin Lydia-tädin kyydissä pakattuna kaniturkkiin, valkoiseen tottakai, ja puristin sylissäni Peppeliksi nimeämääni kumiolentoa, joka muistutti kasvoiltaan lähinnä ufoa. Tästä on dokumenttina valokuva, jossa valkeudesta erottuu huutomerkkinä vain Lydian musta palttoo. Hän oli uskovainen eikä suvainnut pukeutumisessaan muuta kuin mustaa ja harmaata.
Sitten kun omat jalat jo tottelivat, työnsin itse kelkkaa ja annoin kyytiä milloin nukelle, milloin nallelle tai aivan näkymättömälle mielikuvituskaverille. Opin pian matkan kirjastoon, ja sieltäpä olikin mukava potkutella takaisin kassi täynnä mieluisaa lukemista. Taivaalta putoili hiutaleita, tai tähdet tuikkivat. Mikään ei rikkonut rauhaa ulkona enempää kuin sisälläkään, kun uppouduin nojatuoliin ja aloin tulen uunissa rätistessä selailla kirjastosta hakemiani aarteita.
Kun niihin aikoihin kirjoitin myös itse ”romskuja” ruutuvihkoihin, oli tavallista aloittaa talveen liittyvä tarinan osa: ”Satoi pehmeitä, valkeita hiutaleita, kun Kaarina [tai mikä nyt oli milloinkin sankarittaren nimi] potkutteli luistimet olallaan…” Luistinten sijasta mukana saattoi olla lahjapaketteja, etenkin joulun seutuun, tai koululaukku. Lumimaisema ennakoi jotain kodikasta ja pehmeää, mutta äkkiarvaamatta juoneen tuli käänteitä: itsestään ilmaisi joku epäilyttävä tyyppi, rosvo tai kokonainen rosvokopla, jonka ikäviä tekoja Kaarinan (tai Mirjan tai Annelin) oli lähdettävä jäljittämään.
Niin muuttuu tyyneyskin levottomuuteen, ja valkoinen kaupunki mustenee ellei muuten niin symbolisesti. Se on romaanijuonien kulku, ja usein myös elämän. Mutta, sanon kuten Elsa Koponen joululaulussaan, ”siks’, oi tähtisilmät, loistakaatte”.
Liisa Enwald
9.1. 2019
Lumikirjoitusta
Aamuinen lehdenluku sohvan nurkkauksessa on arjen parhaita hetkiä. Tänään sitä sävytti pari ilmiötä, joita en ollut pitkään aikaan kokenut. Yöllisestä kurkkukivusta oli puhjennut nuha – kaiketi terveisinä eiliseltä Helsingin-seikkailulta, joka oli lähinnä rämpimistä sohjossa ja lätäköissä. Kun käy pääkaupungissa yhä onnettomammiksi muuttuneiden bussivuorojen välillä, jää luppoaikaa tuntikaudet eikä niitä voi juuri käyttää lepäilyyn tai märkien jalkineiden vaihtamiseen.
Toinen, äskeistä ilahduttavampi ilmiö oli, että öinen lumisade oli kerryttänyt puihin paksulti lunta. Maassa ei ollut jälkeäkään siitä ruskeasta vellistä, jossa eilen tarvoin. Millaista on tänään pääkaupungissa, en tiedä, mutta tästä nautin, samalla kun kuuntelin barokkimusiikkia radiosta. Ikkunassa aaltoili ohuen verhon hengitys, patterin lämpövirran aiheuttama, mutta ei riittänyt lennättämään ruudun edessä riippuvaa lasienkeliä eikä edes olkitähteä, jonka ostin takavuosina paikallisilta joulumarkkinoilta. ”Joulukuusikin” meillä vielä on, tarkemmin sanoen maljakkoon leikattu kuusenoksien ryväs kulmillaan hopeanauhoja. Se saa siinä pysyä aina Nuutinpäivään, johon kestää perinteinen jouluaikakin – ja alkaa adventista eikä suinkaan loka-marraskuusta, kuten nykymeno on sen pannut alkamaan.
Jouluajatuksin ja muutenkin huomasin taas kerran kiittäväni, että muutin maalle noin kymmenen vuotta sitten, – vaikka olen sen myös tuhannesti kironnut, kun palvelut tässä taajamassa ovat koko täällä asumiseni ajan valuneet alaspäin.
Mutta nyt, tätä viimeistellessäni, on sininen hetki, ja koivujen, vaahteroiden ja kuusienkin oksat valuvat nekin alaspäin lumitaakkojen alla. ”Alistuvuuden laki”, luonnehti äiti aikoinaan tuota näkyä. Myös minä sitä nuoruuden hiihtolenkeillä ihastelin, vaikka samalla jokin pakkomielle sai puistelemaan sauvalla lumikuormaa ja sitten riemastumaan, kun puu nosti oksakruununsa jälleen ryhdikkyyteen. Niin, ei kai tuon valkoisen taakan kantaminen puista hauskaa ole, siitä huolimatta että ihminen – luonnon ulkopuolelle asettuessaan – siitä hurmioituu.
Lumi kirjoittaa puihin. Lumi virkkaa pitsiä. Lumi putoilee valona, tahi leviää lakanana. Metaforia tästä talvinäystä riittää. Puhuipa muuan tuttava lumen lökäpöksyistäkin. Ja kun kurkistin maisemaa makuuhuoneen ikkunasta, niin siellähän ne pöksyt roikkuivat kolmen keskenkasvuisen männyn oksilla. Mies kävi jo noita pöksy- ja muita muodostelmia kuvaamassa. Kohteena oli myös polkupyörä, jonka satulassa lumi törötti kuin leipurinlakki. Mutta kun kuvien saaminen tähän ihmisen ja koneen luomaan kirjoitukseen on yhä hankalaa, heitän ne suoraan lukijan mielikuvitukseen.
Lumikirjoitus ei tarkoita vain lumen kirjoittamaa, vaan niitä merkintöjä, mitä on jätetty lumelle. Keiltä tai miltä niitä tulee? Tietysti kengiltä, tämän aamun tapauksessa vain yksiltä isoilta, kun puoliso kävi noutamassa lehden postilaatikosta. Kolan tai lapion jälkiä ei pihalumessamme tänä talvena ole, mutta sitäkin enemmän öisin vierailevien ystävien. Hiiret ja linnut ovat piirrelleet sinne terävällä kynällään, niiden perässä naapurin kissa. Peura on painanut sorkkarunonsa syvälle lumeen, jänis kirjoittanut hyppien. Pihahan palvelee suurena vieraskirjana lumien aikaan. Sekaannun siihen joskus minäkin piirtämällä – jo kauan ennen tätä emojiaikaa – kävelysauvan kärjellä iloisen hymiönaaman, jolla on myös pystytukka ja leveät korvat. On aina jännittävää seurata, kuinka kauan se siinä pysyy.
Minulle valkoinen maisema ei merkitsee vain kirjoituksen maailmaa, vaan suorastaan taivaan valtakuntaa, olenhan aina sanonut, että taivaassaani vallitsee talvi. Mutta ei sellainen, joka kohdataan Kanarialla joulukuussa tai kurakelillä Helsingissä, vaan juuri tämä. Tosin ikuiseksi tuo taivas ei jää, sillä seuraavat myrskytuulet kyllä puistavat puiden vaatetuksen tehokkaammin kuin suksisauvan varsi konsanaan, tai vesisade sulattaa sen. Tällaista sahaamistahan se on näillä leveysasteilla talviaika.
Siksi voi lumikin sanoa:
Nyt olen tässä.
Tarkenna katsettasi:
pian katoan.
Ja lumen katselija:
Varjot lumella.
Niitä piirroksia ei
tuulikaan pyyhi.
+
Polku on siellä
missä vaeltajien
jäljet eivät näy.
Liisa Enwald
2.1.2019
Onnellista – tai…
”Onnellista uutta vuotta!” Näin meillä on tapana toivottaa, ja edellä on yleensä ”hyvän” (tai ”hauskan”, ”iloisen”, ”rauhallisen”) joulun toivotus. Varsinaisia uudenvuodenkorttejahan ei enää juuri lähetellä. Mutta miksi onnellisuus liitetään nimenomaan uuteen vuoteen eikä jouluun (poikkeuksena mm. Tiernapoikien toivotus ”onnellista ja hyvää joulua”)? Joulullahan olisi paremmat mahdollisuudet olla onnellinen, sen kesto kun on vain pari päivää ja uuden vuoden sentään 365 – ellei toivotuksessa tarkoiteta sitä yhtä yönseutua, joka täyttyy maljojen kilistelystä, rakettien rätinästä ja ruudinsavusta. Eri asia on, miten usein onnellisuutta toivottaessamme todella tarkoitamme sanottua, saati analysoimme onnellisuuden sisältöä. Emmehän juuri näe sitä niissäkään etunimissä, joita annettiin lapsille erityisesti sotien jälkeen: Onni, Rauha, Toivo, Lempi, Uljas, Urho.
Toivotuksessa on aina myös unelmoinnin ja utopiankin ulottuvuutta: toivo(ta)mme, että kadotettu paratiisi palaisi. Perinteisten satujen päätäntölause ”He elivät onnellisina elämänsä loppuun” viittaa unelmaan sekin: jättäydymme sen varaan, että heille kaikkien koetosten jälkeen on käynyt hyvin. Sadun sabluuna hallitsee myös viihdekirjallisuutta ja pian journalismiakin. Vaikka huonot asiat koukuttavat lukijaa uutisissa, henkilöhaastattelua voi tuskin nykyisin lopettaa tarinan surulliseen osaan, ainakaan jos on kyse selviytymiskertomuksesta, yhdestä aikamme hitistä.
Käänteistä selviytymissisältöä on meidänkin kirjallisuuteemme jo kotiutuneissa oma apu -oppaissa. Ei niin, että ne etenisivät happy endistä alkutragediaan (mikä ”juonikaavana” olisikin kiinnostava!), vaan päinvastoin: selviytyminen ja elämäntaito, se jonka lehdissä haastellut ovat jo saavuttaneet, kääntyy tulevaisuuden tavoitteeksi ja tavoitteen nimi on yhä useammin onni tai onnellisuus. Onnentaidot, aivan oikein: sen nimisen teoksen silmäni havaitsivat erään keskeisen kirjakaupan psykologiahyllystä. Vieressä seisoi tällaisia: 52 reittiä onnellisuuteen, 52 listaa onnellisuuteen, Paremman elämän taito, Saa mitä haluat. Viitseliäisyys ei riittänyt oppaiden selaamiseen. Jäin vain miettimään, mitä nuo reitit ja listat mahtavat sisällään pitää ja miksi luku on juuri 52, ei esimerkiksi 50 (sehän tuottaa ikänäkin täyttyessään runsaasti onnentoivotuksia) tai peräti sata. Seitsemän olisi myös satujen suosima pyhä luku, pienuudessaan helppo hallita. Tai miksi ei kolme: Onnen saavuttamisen kolme pointia – ei hassumpaa.
Uutisotsikoihinkin onnellisuus kohosi, kun Suomi oli jonkin laskennallisen toimenpiteen tuloksena rankattu maailman onnellisimmaksi maaksi. Otsikkoa klikanneen onnea tuskin häiritsi se, että itsemurhatilastomme ovat edelleen näyttäviä, tai että Pisa-tuloksissa olikin tällä kertaa parantamisen varaa. Onnellisuusprofessoreille ja -konsulteille tuli töitä sen seikan pohtimisessa, miksi nyt tällaisina, vajavaisinakin, olemme kiilanneet onnenkisan kärkeen. Hehän joutuivat päivystävinä onnentuntijoina vastaamaan uteliaiden toimittajien kysymyksiin esimerkiksi siitä, mitä se meidät maineeseen nostanut onnellisuus lopulta on. Kukaan tuskin oletti, että tutkimuskiikari tavoitti kaikkien suomalaisten kaikki mielenliikahdukset tai että kohteena oleva ominaisuus oli analysoitu filosofian tai kieli- ja sielutieteen keinoin. Kyllä kyse oli jostain paljon pyöreämmästä ja väljemmästä.
Kun käsite leviää median, politiikan ja koulutuksen käytössä yleiseen kulutukseen, se kuluu myös sisällöltään: kompleksisuus saa antaa tilaa sileydelle. Onnellisuudessa ei vivahda enää edes sellaisia sivumerkityksiä, joita on sitä osin korvaavilla termeillä tyytyväisyys, ilo, kiitollisuus, viihtyvyys, autuus. Onnellisuustutkimuksen voi ounastaa tutkineen suurelta osin myös ihmisten tyytyväisyyttä, mutta tuskin alistuvaa ”osaansa tyytymistä”. Kiitollisuuden tarkastelu taas olisi johtanut kysymykseen, mitä tai ketä hyvästä osastaan tulisi kiittää. Ilo herättää myös riemunremahdusten ja pintailakoinnin mielteitä (iloliiteri, ilotyttö), viihtyvyys kodikkaita hygge-kuvia ja autuus hengellisiä. Aika näyttää, mikä näistä vielä ominaissävynsä ja -särmänsä säilyttäneistä käsitteistä alkaa seuraavaksi laajeta ja siloutua onnellisuuden lailla. Alkuaan pelkkään fyysiseen terveyteen liittyneelle hyvinvoinnillehan on jo käynyt näin.
Kun jostain ominaisuudesta tulee ikään kuin keräilykohde, se vie myös kilpailuun. Maalla, joka on voittanut onnellisuuskisan, kilpapaine vähenee, mutta maan asukkaat kilpailevat, elleivät niinkään siitä ”kell’ onni on”, vaan siitä, kuka onnellisimmalta näyttää. Onnen kätkeminen, jota Leino runossaan suosittaa, ei enää taida olla kovin trendikästä, kun onnesta on tullut suoritus. Onnen oppaat kilpailevat kirjamarkkinoilla muiden self help ja life style -kirjojen kanssa ja konsultit siitä, keiden kirstuun kilahtaa eniten rahaa. Firmat kaipaavat onnellisia työntekijöitä kilpakentilleen, ja sitä talouden rataa maailma pyörii. Mitäpä väliä sillä, kuinka joku yksityinen ihminen olemisensa kokee omassa köyhyydessään, epävarmuudessaan tai sairaudessaan. Tahi niissä pienissä ilonpilkahduksissa, joita arjessa välkkyy, mutta joita suuri, yleistävä ja särmiä kätkevä onnenkäsitys ei oikein iloiksi näe, ne kun tulevat meille useimmiten suorituspaineitta, sattumalta.
Torsti Lehtisen aforismi ”Onni ei ole velvollisuus” julkaistiin Nuorallatanssija-kokoelmassa (1987) jo paljon ennen nykyistä onnellisuushypetystä. Tämä on monen muunkin ajattelijan viesti, oli hän niinsanottu ammattifilosofi tai ei. Sami Pihlström erkanee kirjassaan Ota elämä vakavasti (2018) kauaksi onnenkonsulteista, kun sanoo, ettei ”vakava filosofia” ala ”onnistumista, kukoistuksesta tai loisteesta, vaan epäonnistumisesta ja rajallisuudesta, huonosta omastatunnosta”. Huonolla omallatunnolla hän viittaa siihen, että filosofia ja sen mukana vakava ja merkityksellinen elämä on syvimmiltään eettistä: se näkee oman navan ohi ja yli. Merkitsevyys tulee paljolti toisen huomaamisesta, ja ainakin minulle merkityksellisyys tuo myös onnea.
Samalla kun siis toivotan lukijoilleni merkityksellistä uutta vuotta, kuiskaan vielä lupauksen: luen alkavana vuonna ainakin yhden onnenopaskirjan, jotta näen, missä tuo edellä esitetty meni vikaan.
Liisa Enwald
28.12.2018
Tylsää?
Joillakin kursseilla tapasin antaa kirjoitustehtäväksi iltapäivän. Itsekö olin tuon tehtävän keksinyt, vai perinyt Arto Kytöhongalta, Aku-Kimmo Ripatilta tai Anja Vähäaholta, en enää muista. Joka tapauksessa halusin saada kirjoittajat tarkastelemaan jotain, jota yleensä pidettiin helposti ohitettavana, harmaana, tylsänä. Omalla tavallaan se vastasi Ezra Poundin harjoitusta, jossa piti käsiteltämän tuoreesti vastapäisen talon tuiki tuttua seinää.
Tekstejä palautettaessa muuan kurssilainen protestoi näkemystä iltapäivän tylsyydestä. ”Ajatelkaa, millainen se on Etelä-Euroopassa: kuuma ja ahdistava, sellainen jota on paettava siestaan tai sitten väkivallan tekoihin.” Myönsin, ja mieleen tuli heti Mersaultin teko Camus’n Sivullisessa. Toisaalta oivalsin myös – ja moni kirjoittajakin oli oivaltanut –, ettei tuon vuorokauden ”väliajan” tarvitse muutenkaan olla tapahtumaton: kun meillä on tylsintä ja arkemme on harmaimmillaan, meidän aivoissamme on usein eniten vipinää, aisteissa eniten herkkyyttä lukemaan vivahteita, niitä liikahduksia ja sävyjä, joita emme muulloin huomaa.
Elämme joulunajan välipäiviä, ja kun katson ikkunasta, näen savenvärisen taivaan ja sitä halkovat samean hiilipiirroksen näköiset koivut ja männyt. Pihalumikin, joka aattona pursuili vastasataneena ja kirjoitti runoja puihin, näyttää talviuneen vaipuneelta. Pian lähden tuohon ”tylsyyteen” kävelemään – muistaen lapsuusnaapurinani asuneen Einar Reuterin ihastuksen sellaiseen maisemaan, ”joka paljastaa harmaan kaikki sävyt”. ”Minulle alkavat valjeta harmaat päivät”, kirjoittaa Mirkka Rekolakin eräässä käännekautensa runossa.
Harmaan sävyjä ovat myös minun päiväni täynnään, vaikka monien mielestä elän täällä Lohjan takamailla niin tapahtumatonta elämää, ettei siitä voi kirjoittaakaan mitään kiinnostavaa. Sitä paitsi harrastan ”huipputylsiä” asioita: lukemista, mietiskelyä (ihan oman pään, ei minkään meditaatiokurssin mukaan) ja ajoittaista käveleskelyä metsäteillä. Käveleskeleminen on hauska sana, josta näkyy myös lapsuusmurteeni viipyilevyys, tapa venyttää kieltä – ääriesimerkkinä huokaisu kuhanpahan [tässä olla öllötettään], jota on hidastettu peräti kolminkertaisin liittein. Oleskelu on levinnyt yleiskieleen, mutta saanut arveluttavan ylä-äänen: kuka sitä nyt tuhlaamaan aikaa oleskeluun, kun voi – tai täytyy – kiirehtiä tehtävästä toiseen, tai vähintään kurkkaamaan, mitä juuri nyt on meneillään somessa, siellähän ei kaiketi ole koskaan ”tylsää iltapäivää”.
Hosumisten ja hyppäämisten, kaikkien pöhinöiden, infotulvien, liikkuvien melu- ja mainossaasteiden vastapainoksi voisi hyvin alkaa kunnioittaa taukoja, jotka ovat täynnä hitautta ja hiljaisuutta, ajatuslepoa ilman ulkoisia ajatusvirikkeitä. Ajatuslepo viittaa sekä ajatuksilta saatavaan lepoon että juuri niissä, ajatuksissa, lepäämiseen. Ja nyt ylistän tätä jälkimmäistä. Sopii oikeastaan kysyä, missä on mielemme silloin, ja missä me, kun ajatuksia jatkuvasti vain ärsytetään (sanan kaikissa mielissä!) ulkoapäin, jotta tylsyys, tuo pahalainen, ei pääsisi vallalle.
Sitä vallallepääsyä ryhdyin hehkuttamaan jo tämän blogin luonnoksessa, jolle annoin nimen ”Tylsyyden ylistys” – vielä tietämättä, että joku muukin oli samalla asialla. Vasta eilen kuulin radiosta, että kasvatustieteilijä Juha T. Hakalalta on ilmestynyt juuri sen niminen kirja. Hänen haastattelustaan (Havaintoja ihmisestä, 27.12.) sain tietää, että jo aivo- ja luovuustutkijatkin, nuo nykygurut, ovat todenneet tylsyyden hedelmälliseksi tilaksi, sellaiseksi, jota ei kannata eikä saakaan paeta älyhärpäkkeiden jatkuvaan vilinään. Tämä kuulosti hyvältä, vaikka pari epäilynpoikasta hiipi mieleen: ensinnä, tuleeko tylsyydestä pian trendikäs ja kursseilla voimistettava (ja rahastettava) ”elämäntaito”, ja toiseksi, jääkö sille näin, luovuuden virittäjänä, pelkkä välinearvo, sen sijaan, että oleskeluun tai käveleskelyyn keskittyvät hetket olisivat jotain itsessään merkitsevää, kuten lopulta se paljon puhuttu luovuuskin. Kirjoitan, piirrän, kuvittelen ja ajattelen, kun se vain on niin kivaa, lopulta välittämättä, julkaistaanko sen tuloksia koskaan vai ei.
Lapsena ainakin noista kaikista nautin, ne olivat itsessään tärkeitä, enkä siksi kovin usein parkunut äidille, ettei minulla ole mitään tekemistä. Sängyssä unta odotellessa keksin uusia ihmisiä, tein itselleni leikkikavereita, vieläpä pelejä, joita sitten päivällä pelasin itsekseni. Ja kun huomasin, etteivät aikuiset toimi samoin, päättelin heillä olevan tylsää. Miten joku vanhus voi istua vain edes sukkaa kutomatta ja tuijottaa eteensä, ihmettelin. Silloin ei tullut mieleen se muistojen ja muiden mielenliikkeiden tulva, joka heitä viritteli, trendisanalla ilmaistuna aktivoi. En ollut liioin lukenut, mitä Rilke kirjoittaa ”nuorelle runoilijalle”: ”Jos arkenne tuntuu olevan köyhä, älkää siitä huoliko, vaan pikemmin itsestänne, jossa ei ollut kylliksi runoilijaa houkuttamaan esiin arjen rikkauksia – -.” Rilke muistuttaa myös, että lapsuuden muistelemisessa meillä on arvaamaton aarreaitta. Olikohan ”kirjoittajakokelas” Franz Kappusilla, jolle hän näin vastasi, ollut tylsää. Tai odottiko tämä jotain, joka ei saanut täyttymystään.
Kuitenkin jo se, että odottaa, tylsistä tylsimmissäkin tilanteissa, kumoaa lopulta koko käsityksemme tylsyydestä, tai näyttää vähintään sen, miten se on sidottu ulkoisiin tapahtumiin, vain niihin. Aivan kuin tyhjä paperi tai näyttöruutu on kaikkea muuta kuin tyhjä silloin, kun olemme tarttumassa jo kynään tai näppäimistöön.
Tyhjä paperi:
vielä kirjoittamaton
elävä teos.
Liisa Enwald
28.12.2018
21.12.2018
”Me käymme joulun viettohon”
Joulun alla voi huvitella vaikka laskemalla, kuinka moni perinteisistä joululauluistamme on me- ja moniko minä-muotoinen. Tulos osoittaa, että edellisiä on vähän yli kaksi kertaa enemmän. Eikä yhteisöllisyys voita vain persoonamuodoissa, vaan aiheissa ja teemoissa. Joulua juhlivat, kenties enkelten kanssa laulaen, ”kaikki kansat”, siitä riemuitsee ”koko maailma” tai pyhiinvaellusryhmä, tonttujoukko hiipii varpaillaan, paimenet palvovat Jeesus-lasta tai ”lapset hyppiellen häntä seurajaa”.
Toisaalta seimen lapsi on yksin, vaikkakin Marian sylissä; hänen yksinäisyyteensä tulee vielä traagisia vaiheita, kuten tiedetään ”Heinillä härkien kaukalon” -laulun päätäntösäkeistöstä, ja yksinään se Betlehemin tähtikin tuikkii taivaalla. Kerrotaanpa joskus myös yksin liikkuvista enkeleistä. Sylvia sirkuttaa häkissään yksin, ja yksinään varpunen kohtaa tytön ”pienen pirtin portaalla”. Perheyhteys häivähtää vain sillä kohtaa, kun lintu ilmoittaa olevansa tämän kuollut veli.
Paradoksaalisesti juuri yksinäisyydestä puhuvat joululaulut kuuluvat meillä suosituimpiin, vaikka joulunvietto yksinäisyydessä on, paitsi tabu, asia, jota pitäisi hävetä tai vähintään puolustella. Asenteet ovat juuttuneet sellaisiksi, ettei joulua sopisi viettää vain omassa seurassaan, lukien, katsellen kynttilöitä ja kuunnellen, kenties laulaenkin joululauluja – myös niitä joukoista puhuvia. Tosin viime vuosina näihin käsityksiin on ehkä tulossa pieniä muutoksia; yksinäisille järjestetään joulujuhlia, aterioita, jopa kokonaisia kirkossa vietettäviä jouluöitä, heille – heillekin siis – avataan muuten varsin lukittuna juhla-aikana kirjastoja, saunoja, kahviloita ja pubeja. Silti, kuten yksinäisyystutkija Niina Junttila HS:n hiljattaisessa artikkelissa sanoo, ”vaatii rohkeutta lähteä yksinäisten joulujuhlaan”. Siinähän se juuri on: ei tee mieli osallistua sellaiseen, jonne yksinäisiä kutsutaan leimatusti, näiden poikkeavuutta korostaen.
Entä, jos on luonteeltaan niin arka ja introvertti, että tuntemattomien seuraan astuminen on silkkaa kärsimystä. Silloin pakkoyhteisöllisyys pilaa takuuvarmasti joulun, jonka voisi viettää rattoisasti ihan ”vain” kotonaan ilman seuraa – tosin varautuneena myös moitteisiin laiskuudesta ja itsekkyydestä. Yksinolijanhan ei tarvitse valmistaa perinneaterioita, kattaa sukulaisille pitkää pöytää, ei ehkä antaa lahjojakaan. Mitä se sellainen on jouluna, jonka tulisi olla perheen, suvun, me-hengen ja suuren kulutusjuhlan aikaa. En halua vähätellä perhejouluja, onhan sukulaisia hyvä tavata muulloinkin kuin syntymäpäivillä ja hautajaisissa, jopa matkustaa tapaamisiin satojen kilometrien päähän. Mutta asialla on kääntöpuoli: usein nimenomaan jouluna, kun odotukset ovat korkealla, pauhaavat perheriidat, suvun skismat kärjistyvät, ystävyydet rakoilevat, ja tämä kaikki aikaansaa yksinäisyyttä, jota ei vain ulospäin huomaa, kun kulissit kukkivat ryhmäiloa.
Yksin asuvia on maassamme yli miljoonaa, mikä saa äsken mainitun HS-artikkelin mukaan ounastamaan, että kymmenet, elleivät jopa sadattuhannet viettävät tänäkin vuonna joulua yksin, joko kotona, kesämökeillä tai ulkomailla. Muutamat sanovat lähtevänsä (perhe)joulua pakoon tai sitten puolustelevat valintaansa viimeistään jälkikäteen kertomalla juhlineensa ”vain” niin tai näin. Tahi – tätä tuskin tohtii edes kertoa – luopuvat kaikesta juhlimisesta, joulu kun on heille kuin mikä tahansa muu päivä.
Jouluna yksinäisyys voi ahdistaa sellaistakin, joka muutoin viihtyy mainiosti yksin. Ja kun joulu on syvien tunteiden juhla, ei ahdistuksesta hevin päästä sen älyllinen analysointi, miksi yksinoloa jouluna vierastetaan. Aattona paineet tuntuvat pahimpina, joulupäivänä jo helpottaa, sillä silloin saa perinteidenkin mukaan vetäytyä omaan oloonsa, hyvän kirjan ääreen. Eikähän kirjan tarinaan eläytyvä ole koskaan yksin, se tiedetään. Ja se sopisi tietää jouluaikanakin entistä perustavammin, onhan joulunalus kirjanmyynnin sesonkiaikaa.
Yhteisöllisyyttä ei vain nykyisin ymmärretä myös mielikuvitusseuraa koskevaksi. Ylisummaan tuo käsite kuuluu niihin aikamme mantroihin, jonka sisältö otetaan annettuna, erittelemättä sitä tarkemmin. Nykyisinhän sitä tuputetaan jo ”uudistuviin” kirjastoihin ja hyllyt tehdään mataliksi, jotta toisille kirjojen etsijöille voisi vilkuttaa iloisesti niiden yli. Vai sosiaalisuuttako sieltä etsitäänkin eikä kirjoja. Ja kun yhteisöllisyys on kerran saanut positiivisen leiman, unohtuu, että myös sota ja terrorismi, omaan ryhmään lukkiutuminen ja rasismi virittyvät yhteisöissä. Niissä unohtuu täydellisesti se, mitä enkelit laulavat jouluyönä: hyvä tahto ihmisten kesken.
Hyvää tahtoa ei osoita edes se, että yksinäinen vain tempaistaan mukaan riemuisaan juhlanviettoon. Parempi olisi koettaa vaikuttaa niihin stereotypioihin ja asenteisiin, jotka torjuvat yksin vietettävän joulua. Esimerkkikin vaikuttaa: vapaaehtoinen vetäytyminen aivan omaan oloon ja sen mieluisuudesta kertominen.
Yhtä kaikki, nyt kun me käymme juhlimme kuusin ja kynttilöin, toivon, että kaikilla, niin yksinäisillä, kaksinaisilla kuin yhteisöllisillä olisi onnellinen joulu!
Liisa Enwald
14.12.2018
Kirjan liepeiltä 5
Paperilla
Mikä oli ensi kosketukseni paperin kanssa, en edes muista – niin itsestäänselvä se oli. Kasvoin paperien keskellä: kotona oli hylly-, puoti-, voi-, nenäliina-, kakku-, piirustus-, nuotti- ja kirjepaperia sekä valtaisat määrät sitä paperia, joka oli kirjojen sisällä – päälläkin, sillä esimerkiksi koulukirjat varustettiin kansipaperilla. Useimmiten se oli hyllypaperia. Kansakoulusta muistan yhä sen kiiltävän sinipalloisen, joka suojasi Laskuoppia. Aapisen sisupaperille taas oli painettu värillisiä kirjaimia kukkojen, kissojen, puiden ja lasten kuvien kera. Että kirjat valmistettiin paperille, sekin oli itsestäänselvyys.
Isän konttorihuoneessa oli kirjoituskone, jonka telalle hän monesti päivässä nirskautti asialliset (ja ehkä asiattomatkin) paperinsa. Minä taas täytin kynällä niitä blokkeja, joita äiti tai täti toi läheisestä paperikaupasta – sellaisiakin vielä oli. Nautin lyijyterän vaelluksesta hieman rosoisella valkopinnalla ja välillä nuolaisin kynää, jotta jäljestä olisi tullut mustempaa. Paperia en sentään nuollut, vaikka myös siihen se olisi houkutellut. Sain siitä kokonaisvaltaista ja varsin konkreettista nautintoa, vaikka piirsin välillä aineettomia olentoja, jotka nimitin Sieluiksi.
Äiti taas puuhaili keittiössä voipaperirullien ja Mäntän nenäliinapaperien kanssa. Täti joskus vitsaili kyhäävänsä hänelle hautaseppeleen noista papereista. Tosin koulussa, työpaikallaan, äiti kulutti myös muunlaisia papereita. Oppilaat kirjoittivat aineita ja piirsivät niihin kuvia. Äiti toi usein kotiin niitä sisältävän paperipinkan.
Kaupoissa paperia vasta olikin. Ei vain myytävänä, vaan myymisen apuna: lähes kaikki ostokset käärittiin paperiin. Sitä sai halutessaan myös tuoda kotiin, ja moni lapsi raapusti ensi piirroksensa puotipaperille. Paperinpalalle ynnättiin myös ostosten yhteishinta, tietysti kynällä, joka oli monen kauppiaan korvakoristeena. Ellei ollut omaa kassia, kaupasta sai paperisen kantopussin. Sen sangat olivat paperinarua. Muovikassien valtakauteen oli vielä aikaa. Vaikka muita jätteitä ei lajiteltu, lehdet ja muut paperit niputettiin pinkkoihin, joita partiolaiset kävivät noutamassa ulko-ovilta.
Kun vietin lapsuuteni sellutehtaan kupeessa, tutustuin varhain myös paperimassaan. Koulussa sitä käytettiin muovailuaineena, josta synnytimme milloin lintuja, milloin kärpässieniä tai fantasiaolentoja. Kirjoituspaperin seuralaiseksi pääsi mustepullo, jonka nesteellä piirsimme kaunokirjaimia – ja josta joskus läikähti paperille epämuotoinen tahra. Erityisen arvokas apu muste oli, kun kirjoitettiin kirjeitä. Metallisen kynänterän levitessä tavallinenkin kirjain sai kauniin kalligrafisen asun. Muistan vieläkin ne kirjekuoret, joiden päälle Lydia-täti kaunokirjoitti pyöreästi: ”Fru Martta Iggman, Smedjebacka, Bergavegen 8.” Ja kun sain 15-vuotislahjaksi Otavan Suuren musiikkikirjan, äiti ja mustekynä muotoilivat omistuksen: ”Rakasta soittoa ja laulua koko elämäsi ajan, kuten on tehnyt oma Äitisi.” Sikäli paljon niitä rakastinkin, että jaksoin kopioida kirjastosta lainaamiani nuotteja mustekynällä paperin viivastoille. Se oli hidasta, sangen huolellista mutta myös nautinnollista käsityötä.
Paperia olivat myös kiiltokuvat eli muistit, jotka irrotettiin koristeellisista levyistä ja liimattiin sitten Muistikirjaan. Siihen kynäilivät koulutoverit värssyjään tilaustyönä, kuka mustekynällä, kuka ”vain” lyijyteräisellä. Itse tosin en juuri rohjennut pyytää värssyjä kavereilta, vaan runoilin niitä itse. Hartautta ja vakavuutta piti niihinkin tulla: ”Oot elämäs’ alussa, lapsonen, viel’,/ sa taivaltanut oot elon tiell’/ vain vuotta kaksi niin pitkää, niin kaitaa./ Oot nähnyt sa murhetta, tuskaa ja vaivaa.”
Kun on näin harras paperilapsuus, ei kai pidä kummastella, että kun joutui ensi kerran tekemisiin sellaisen uutuuden kanssa kuin tietokone ja sillä piti vielä kirjoittaa, tunsi lopullisesti menettäneensä käden ja paperin yhteyden. Olihan siinä välissä kyllä kirjoituskone, johon työnnetylle paperille tekstiä syötti metallivipuinen kirjasin. Totuttelemista siihenkin uutuuteen oli, mutta vähitellen sisäisti sen kirjoittajakursseillakin ohjeistetun asian, että liuska tarkoittaa A-nelospaperia, jolla on noin 30 riviä. Mutta entä kun se paperi tuli mukaan vasta jälkijättöisesti ja teksti tuli häilyvälle, kovavaloiselle ruudulle? Työtoveri, joka koetti totuttaa minua ruudun eteen, rohkaisi: ”Ajattele, että se on kirjoituskone.” Ja sellainenhan se olikin, vain kovasti erilainen kuin ne Adlerit, Remingtonit ja Olympiat, joilla isä oli kirjoittanut ja sitten minä. Tuntui, että virtuaalisuuteen ilmaantuvat kirjaimet, sanat ja lauseet eivät olleet laisinkaan totta. Saattoiko liuskoistakaan enää puhua?
Ja tässä nyt ollaan, noin 30 vuoden kuluttua. Tietokoneen ruudusta on tullut osa elämää, paperipinot vähentyneet, arkistomapit laihtuneet. Tosin tulostan edelleen lähes kaiken kirjoittamani, niin pääsen edes jotenkin palaamaan konkretiaan. En oikein ymmärrä paperittomia avokonttoreita, niitä joissa kaikki kulkee vain koneella kirjoittajan kuljettaessa konetta sohvalta toiselle. Paljon paremmin ymmärrän niitä kirjailijoita, jotka yhä naputtavat tekstinsä perinteistä kirjoituskonetta.
Tämän jälkeen on tarpeetonta sanoakaan, miten suhtaudun sähköiseen kirjaan. Olkoon paperitavara painavaa, kerätköön se pölypöpöjä ja näyttäköön tunkkaiselta, se on minun kirjallista maailmaani ja sitä vaalin myös liikkuessani kirjan liepeillä. Ja kynänjäljen kiemurtelusta paperilla edelleen nautin. Joskus se – eikä vain koneen tulostin – tuottaa myös paperipostikirjeitä. Sekä tietysti joulukortteja, nyt kun niiden aikaa elämme jälleen.
Liisa Enwald
14.12.2018
5.12.2018
Kirjan liepeiltä 4
Kirjasto-oodi
Tämän joulukuun alkupäivät ovat – eivät vain pikkujoulujen ja itsenäisyysjuhlien, vaan – kirjaston riemuaikaa. Ilonilmauksia voi lukea ja kuunnella mediasta, kun koko valtakunta on saatu pokkaamaan Oodille, tänään avautuneelle Helsingin keskustakirjastolle. Avajaiset kuhisevat erilaisia ohjelmia – ja vetävät minua puoleensa yhtä vähän kuin muutkaan kohutut ja hartaasti hypetetyt yleisötapahtumat. Siitä kiitän, että kirja, sivistys ja demokratia saavat siinä sivussa kunniaa, vaikka etulalalle nousevatkin tänä klikkausten aikana sellaiset uutuudet ja oheistoiminnot, jotka vievät sivuun kirjaston perinteisestä ideasta ja joita vahvistetaan yhtymällä elävyydestä, aktiivisuudesta ja viihtyvyydestä laulavaan kuoroon.
Nuo laulut saavat miettimään, miksei tämän kohun keskellä voitaisi kunnioittaa myös tai eritoten niitä uusia ja vanhoja, pieniä ja suuria kirjastoja, joita pääkaupungin ulkopuolella on ja joita sinne yhä perustetaan. Ja niitäkin, jotka joutuvat sulkemaan ovensa vähäisen käytön ja kutistuvien määrärahojen vuoksi, tai sitten muuntamaan perustoimintoaan joksikin aivan muuksi. Olette jaksaneet tähän asti ja aukoneet monille portteja kirjamaailmaan, siitä ansaitsette taputukset.
Kohtaamista korostettaessa unohtuu usein, ettei se tarkoita vain kanssaeläjien tapaamista vaikkapa hyllyjen välissä (vaikka sekin on mukavaa), vaan lukijan äänettömiä keskusteluja kertojien, romaanihahmojen ja runokuvien kanssa – sekä oman itsensä. Tähän ei tarvita ”kaikille avoimia, yhteisöllisiä olohuoneita”, vaan vain kirja, sen kanssa seurustelu. Olohuoneen ideaa en ole muutenkaan koskaan sisäistänyt, edes kotona. Olemmehan yhtä hyvin keittiössä, työ- ja makuutilassa kuin sille nimenomaan pyhitetyssä huoneessa, jollaista on nyt jo pitkään tarjottu myös kauppakeskuksiin ja kirjastoihin. Toki noista kahdesta valitsen mieluummin kirjaston, tilan, jossa ei vallitse kaupallisuus, Luojan kiitos, ainakaan vielä.
Oodin avautumista on juhlistettu myös moninaisin radio-ohjelmin, joissa on kerätty kirjastomuistoja. Omalta osaltani olen niitä jo eri ”alustoille” kirjoitellut, mutta tulkoon vähän tähänkin. Päällimmäisiksi nousevat tässä kuten monessa muussa asiassa lapsuuteeni ja toisaalta ensimmäisiin opiskeluvuosiin liittyvät muistot. Elvi-tätini hoiti Kajaanin kirjastoa, ja hänen mukanaan kirjasto tuli kotiinkin, kun hän kuljetti sinne hankittuja teoksia esiluettaviksi. Omia kirjojani hän auttoi järjestämään kirjastoluokituksen mukaan. Mutta kyllä myös kaupunginkirjastoon hänen mukanaan pääsin. Erityisen hauskaa se oli kesällä, kun Elvi teki lomansa aikana työtä talon vintillä, josta löytyviä aarteita hän halusi kunnostaa ja saattaa yleisön käyttöön. Haju-, kuulo- ja lihasmuistissani ovat sinne vievät, kesäisin aina vastamaalatut puuportaat. Lainaustiskin takana poukutti vanha seinäkello tasa- ja puolitunnein, vaikka ylisummaan tuossa tilassa tunsi ajan pysähtyneen. Rakennuksen historia, johon myös Lönnrot liittyy, olisi oman bloginsa, oikeastaan kokonaisen kirjan aihe, mutta ei siitä nyt. Ilmaisen vain iloni siitä, että talon on annettu olla yhä pystyssä, vaikka uusi kirjastotalo kohosi jo vuosikymmeniä sitten joen varteen.
Helsinkiin muutettuani kirjastot olivat ensin kynnyksen takana. En tiennyt, miten niissä toimitaan, miten saadaan kortti, mitä voi lainata ja kuinka pitkäksi aikaa. Varsinkin opiskelijakirjastoista olin kuullut kauhutarinoita: ovilla vartioi ”portsareita”, jotka pitävät kuulusteluja ja joille täytyi antaa kassi sekä todistaa opiskelijuutensa, sekin, miksi tarvitsee tiettyä kirjaa. Lainata ei saa, vaan lukemiset hoidetaan lukusalissa istumalla. Sekin tuntui alkuun oudolta, sillä kotikaupungissa olin aina lukenut kotonani.
Myöhemmin lukusaleista tuli kuitenkin koteja. Kun olin oppinut selviytymään ovenvartijoista ja sulautumaan myös muilta osin opiskelijajoukkoon, lähdin aamuisin kirjastoihin kuin turvasatamiin yhä levottomammiksi käyvistä vuokra-asunnoista. Kirjastot olivat tuolloin vielä absoluuttisen hiljaisia, ja sen hiljaisuuden soisin näissä nykyisissäkin ”kirjataivaissa” edes jollain tavoin säilyvän, sillä siinä ”kirjaston hiljaasuuress huutaa koko elämä”, kuten Marja-Leena Mäkelä runossaan sanoo.
Totta kai kuljin kirjastoissa myös lainaamassa. Töölön vanha kirjasto oli sokkeloisuudessaan jännittävä iltakävelyn kohde, mutta eipä ollut vikaa siinä uudessakaan, joka 1970-luvun alussa valmistui Sibelius-puiston reunaan ja jonka suurista ikkunoista puut pyrkivät melkein sisään. Perinteikäs Rikhardinkadun kirjasto oli kestosuosikkini. Pääkirjaston siirryttyä Pasilaan siellä tuli vierailtua harvemmin, samoin kuin entisen postitalon keskustakirjastossa. Sinne menevä ulko-ovikin oli vaikea löytää.
Helsingin ulkopuolisista elämänhistoriaani kutoutuu Oriveden Opiston kirjasto, jonka läheisyydessä 1980- ja 90-luvuilla sekä työskentelin että asuin. Taloon muutettuani sitä hoiti vielä nykyinen Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholm, joka kasvatti sen sisältöä paitsi dekkarifaneja, myös tutkijoita suosivaksi. Lainaus toimi itsepalveluna ilman ainuttakaan älylaitetta: asiakas täytti vain kortin, johon merkitsi sekä lainaamansa että omat yhteystietonsa. Se kasvatti nykyisin niin paljon puhuttua itseohjautuvuutta, tosin myös siihen suuntaan, että laina-aikaa jatkettiin omavaltaisesti lähes määrättömiin. Kukaan ei kirjan perään kysellyt, saati sakkoja maksattanut. Sääli, että kirjasto jouduttiin opiston kuolinkouristuksissa lopettamaan. Mihin lienevät jotuneet kirjat?
Oriveden kaupunginkirjastosta on mieleen jäänyt lainaustiskille nostettu ämpäri, jonne kutsuttiin katon reiästä valuvat sadevedet. Se oli kaupunginisille huutomerkki, että uusi rakennus tarvittaisiin. Ja se sitten kyllä saatiinkin.
Kirjastolaitos on kasvattanut kirjan liepeet maan ja maailman laajuisiksi. Yksistään se on oodin arvoinen asia.
Liisa Enwald
28.11.2018
Kirjan liepeiltä 3
Hyllyjen suoja
Runsas vuosi sitten kirjoitin tällä paikalla syyspimeästä ”kirjan ajasta”, jolloin on hyvä käpertyä lukutuoliin hyllystä otetun kirjan kera. Samalla oli kuitenkin todettava, että aika on ajamassa kirjahyllyjen ja kotikirjastojen ohi. Siitä nyt jatkan, silti iloiten, etteivät näkymät painettujen kirjojen markkinoilla ole ihan niin masentavat kuin tuolloin. Kirjan eksistoimista ei enää niin vain hyllytetä, ostoluvuissa on jopa pientä nousua. Tosin digi- ja äänikirja jatkavat voittokulkuaan.
Digimaailma ei ole minun maailmaani, vaikka älykoneella tätäkin tarinaa naputtelen. Yhä vain kuuntelen hiukan kummissani hehkutuksia kännyköiden sisältämistä maailmankirjastoista (sellaisista jotka lyövät laudalta jopa Helsingin keskustaan pian avattavan Oodin), tai siitä konmarillisesta autuudesta, jonka tuo kodin putsaaminen kirjoista. Luotan edelleen hyllyssä seisoviin tai makaaviin kirjoihin ja niiden luomaan turvajärjestelmään.
Eihän se tietenkään ole mikään tekninen ”securitas”, eikä siitä ole suojaa varkaiden tai varsinkaan tulipalon tullen. Ja onhan se vaarallinenkin: se kerää pölyä, allergisoi, aiheuttaa uhkatilanteita, kun ylähyllyyn pääsee käsiksi vain tikkaita kiiveten. Tiedän kirjanystäviä, jotka ovat ikävin seurauksin tulleet sieltä alas. Näitä ulkoisia uhkia vastassa on kuitenkin kirjaston sisäinen turvajärjestelmä: siellä seinillä seisovat vartiossa vuosisatojakin säilyneet viisauden sanat. Ja kun ajattelee, millainen määrä ajatusta, mielikuvitusta ja tiedonkeruuta yhteenkin teokseen on upotettu, alkaa jo huimata – tosin toisin kuin tikkaiden yläpuolalla seisoessa.
Ikkunoista hyllyt katselevat joskus myös naapureita, tai naapurit niitä. Hyllyilijä joutuu vastaamaan kysymyksiin: ”Miksi ostat nuo kaikki, lainastostahan niitä saa.” ”Oletko varmasti lukenut joka kirjan?” Tai lähellä asuvaa pikkupojan suulla: ”Teillä on hirrrrveesti kirjoja. Montako niitä on?” Tähän on vaikea vastata, sillä en ole koskaan laskenut niteitäni, saati hankkinut niitä saavuttaakseni komean luvun. En ole keräilijä. Enkä ole ostanut ehkä puoltakaan kirjoistani, vaan perinyt ja saanut lahjoina tai arvostelukappaleina. Tiedän kyllä, että antelias kirjojen ostaminen parantaisi nykyistä kirjan asemaa.
Entä olenko sitten lukenut kaikki? Työhön liittyvät varmaan erinomaisen tarkastikin. Mutta osaa en – vielä. Tiedän, että niihin voi tarttua sitten kun tulee tilapäisesti lukuvaje, eikä kirjastoon saati kirjakauppaan pääse autottomana noin vain. Muutamilla ystävilläni on periaate, että kotiin hankitaan vain jo luetut ja hyviksi havaitut kirjat. Toiset taas järjestävät hyllynsä mieluisuuden mukaan: lähinnä, aina käden ulottuvilla ne joiden anti on ollut suurin, etäämpänä tai kokonaan piilossa vieraiksi koetut. Kehnoiksi katsotut on kenties viety oitis pois.
Itselläni ei ole tuollaista luokitussysteemiä, ei liioin aakkosjärjestystä. Noin kymmenen hyllyäni on ryhmitetty lähinnä lajien mukaan, vaikka hyvin tiedän, että lajien väliin sijoittuvat ne usein vasta herkkupaloja ovat. Tässä tietokoneen yläpuolella asuu ammattikirjallisuus: kirjallisuus- ja kielitiede sulassa sovussa kirjoittamisoppaiden kanssa. Huoneen ikkunanvastaisen seinän täyttävät koti- ja ulkomaiset proosateokset, musiikkia ja uskontoa koskevat tietokirjat sekä elämäkerrat. Taakseni jäävässä huoneessa, jossa puoliso enimmäkseen työskentelee, on filosofian ja kuvateosten koti. Lisäksi sieltä löytää käytännön oppaita lintubongauksesta kasvissyöntiin. Ainoastaan keittokirjoja meillä ei ole, lukuunottamatta tyttökoulussa käytettyä Väänäsen ja Sorrin kotitalousoppikirjaa. Mistä se kertoo? Varmaan täydellisestä kiinnostuksen puutteesta ruoanlaittoon, tai sitten siitä, että keitoksenkin haluaa tehdä improvisoiden: sekoittaa ohjeettomasti sitä mitä jääkaapista sattuu löytymään.
Vielä on yksi tärkeä hylly, joka täyttää välieteisestä makuuhuoneeseen vievän käytävän seinän. Kun sittemmin ahtaaksi käynyt työtilani oli vielä sen viereisessä pikkuhuoneessa, sijoitin käytävähyllyyn esseet ja runot. Nyt niiden luo on käveltävä muutama askel myös pieniä portaita, ja liikuntahan on hyväksi, niin kauan kuin jalka kestää. Vain makuuhuoneen ja kapean keittiötilan olen vapauttanut kirjahyllyistä.
Hyllyt ovat kookkaita, mutta näöltään vaatimattomia, aikanaan kyllä opiskelijabokseissa trendikkäitä lundioita tai sellaisten näköisiksi puusepillä teetettyjä. Lasivitriinejä, umpikaappeja, saati sukulaisvalokuvien sijoja niissä ei ole. Hyllyt ovat kirjoille, eivät mille tahansa esineille. Kirja itsessään on (myös) esineenä korvaamaton. Sitä pitää voida nauttia moniaistisesti. Lapsena haistelin aina uutta kirjaa ja solutin sormeani sen lehdillä. Nyt haluan tuntea sen painon ja kansien pinnan, sitten istuttaa sen syliini hidasta ja harrasta lukunautintoa varten.
Sormituntuma kirjarivistöjeni selkämyksiin ei ole suora ja sileä. Toki selkämykset ovat erituntoisia ja -kokoisia. Ne tuovat katselunautintoa. Janne Saarikivi sanoo vasta ilmestyneessä Suomen kieli ja mieli -teoksessaan, että kirjoja pitää myös katsella: ”Niiden selkämykset tulee nähdä, eriväristen selkämysten muodostama paksu tapetti tummasävyisen huoneen seinillä.” Tätä opponoimaan sopii nuorena kirjoittamani aforismi: ”Teki kirjoista tapetin – ei lukenut enää.” Toki kirjaseinä voi olla – tosin ehkei nykyisin kovinkaan usein – myös sellainen statusmerkki, joka saa unohtamaan kirjan syvimmän tehtävän. Tiedän niitäkin, jotka asettelevat kirjat selkien värien mukaan. Siitä en innostuisi, en liioin sotilaallisen siististä hyllynäkymästä. Haluan nähdä elävän, sisältä liikkuvan hyllyn, jossa kirjoja on kaikissa asennoissa, myös makuulla niissä rakosissa, joihin ei seisova teos mahdu.
Elävistä elävimpiä ovat ne hyllyjen täyttämät, alkovit, kirjasopet tai -luolat, joihin ihminen mahtuu juuri ja juuri istumaan tai makaamaan, lukemaan pahaa maailmaa mielestään pois – toki tietäen, ettei hyvä kirja ole pakoväline, vaan apu todellisuuden syvimpien loukkojen kohtaamiseen. Siellä luolan uumenissa voi tarttua kädestä ihmiskumppania, joka teoksen lehdillä kulkee samoja syvyyksiä, joita itse on elämässään kauhistunut – tai aivan erilaisia. Ja näissä ystävissä, jotka kirjoista löytää, on hyllyjen turvajärjestelmän totisin arvo.
Liisa Enwald
20.11.2018
Kirjan liepeiltä 2
Kaurapaketin uusi elämä
Olen aina pitänyt paperin leikkaamisesta. Kun lapsena piirsin ja maalasin paperinukkeja vaatteineen, tuotti suurta nautintoa tarttua saksilla pahviin ja kaivaa ne irti alustastaan, leikata leikittäviksi. Nyt vanhana tämä ilo pyrkii uudelleen esiin kollaasileikelmien teossa: korttien, kalentereiden, kaikenlaisten ”muuten-vain” ite-töiden. Vuosikymmenten ajan olen kerännyt niihin kartonkeja erilaisista pakkauksista ja leikellyt kuvia lehdistä.
Leikkaan nytkin. Mutta taivaansininen kaurapaketti ei oikein antaudu jo tylsyneille saksilleni. Saa käyttää voimaa. Kieroonkin nuo leikkurini vetävät. Käden motoriikka on kai tässä iässä jo sellainen, että jälkiä on korjattava viivoittimen ja uuden leikkuun kera. Vihdoin saan reunat suoriksi ja värikkään paperisuikaleen jopa niiden väliin asettumaan. Eikä väliä, jos vähän vänkyröi, aforistisen tekstin piirtämisellä voi aina luoda sen optisen harhan, että suoraa on sittenkin – ellei pahvilla, niin mielen maisemassa. Tosin aforismeista puheen ollen suoruus ei ole aina hyväksikään, niissähän ajatus tekee, kuten joku aforisti on sanonut, pienen tiukan solmun.
Mutta miten ja miksi harhauduin tähän pahvipötkylöiden, kuin pidentyneiden korttien, askarteluun.
Joulu- ja onnittelukortteja olen aina leikannut ja liimannut, tekstannutkin, ja kun muuan kortti jäi kerran liian pitkäksi ja kapeaksi, en ryhtynyt korjaamaan, vaan ajattelin, että vastaanottaja saa sitten siitä myös kirjanmerkin. Tätä yhtä pitkulaista seurasi kaksi, kolme ja neljä, kunnes ne valtasivat kokonaan kädet ja mielen. Korttipostien vähetessä etsinkin lehdistä kuvia ennen muuta kirjanmerkkeihin.
Samalla aloin miettiä kirjanmerkin olemusta. Olin aiemmin nähnyt ja saanutkin sellaisia, joissa jotain yritystä tai yhdistystä mainostetaan. Veikeä keksintö sinänsä, mutta minua näiden sarjatuotanto ei erityisemmin huvittanut, minulla kun ei muutenkaan ole mainostusmieltä. Tai jos sittenkin … voisihan alkaa mainostaa itseään kirjaa – ei yhtä tiettyä, vaan kirjan ideaa, lukemisen merkitystä.
Kirjanmerkki sujautetaan kirjan väliin osoittamaan paikkaa, jossa lukeminen on jäänyt kesken. Joskus se merkitsee myös sellaisen paikan, joka on lukijalle ollut erityisen tärkeä. Merkki osoittaa sen kohdan ja laajemmin ajateltuna kirjan merkityksen.
Merkki ja merkitys kuuluvat yhteen. Tämän tietävät semiootikot, mutta myös me tavalliset tallaajat, joille maailma vilauttelee kuvia, logoja, liikennemerkkejä, pahvinpaloja, kirjaimia – ja vielä toistaiseksi kirjojakin. Luetun merkitys on ainutkertainen joka lukijalle, ja kun samalla kirjalla on useita lukijoita, kirja muuntuu siinä mielten moneudessa: monistuu itsekin, mutta ei itsensä kopioiksi, vaan aina uusiksi merkitysten risteilyiksi. Vastaavasti, kun luemme teoksen eri-ikäisinä, luemme aina eri kirjan. Niinkin voi sanoa, että kirjassa vanhat merkit uudistuvat – ja silti pysyvät myös vanhuudessaan: pitävät paikkansa.
Lukija näkee myös kuvia: maisemia, ihmisten kasvoja, tarujen visioita. Kuva ja sana, kuva ja kirja kuuluvat yhteen. Lapsena oli nautinnollista avata uusi kuvakirja ja ryhtyä katselemaan, hitaasti lukemaankin kuvien alle aseteltuja pikkutekstejä. Aikuisena tämä nautinto on abstraktimpaa: kuvat voi kuvitella, ellei niitä kirjassa ole, ja samalla herättää uudestaan henkiin kirjailijan sanoilla luoman maiseman tai henkilöhahmon. Sanat ja mielikuvat yhdistyvät; liikutaan kuin kahden taiteen alueella, kolmannenkin, jos kuullaan lauserytmit musiikkina.
Kirjanmerkissä on konkreettisesti kuvaa ja sanaa, ajatusta ja väriä. Yhdistelmä voi päältäpäin yllättää, syvempi yhteys on kudottu rivien, tyhjien paikkojen ja kuvanreunojen väliin. Sen oivaltaa ken oivaltaa, mutta oivaltamisen pakkoa ei ole. Sana saa yhtä kaikki lisämerkitystä siihen liittyvästä kuvasta, ja päinvastoin. Silti molemmat merkitsevät myös yksinään.
Sanaa kirjanmerkeissäni edustavat jo mainitut aforismit, mutta myös haikurunot. Lyhyydessään ne sopivat hyvin niukkaan tilaan, ja niiden ajatuspituus saa lisänsä kuvasta. Niinpä haikun pieneen tilaan – vain kolme riviä ja 17 tavua – voi mahtua koko pitkä, hidas elämä. Aforismi taas saa lisäpituutta sen mielessä, joka sen näkee. Joku on sanonut sitä keskenjääneeksi ajatukseksi, jonka lukija täyttää.
Oma hupinsa on siinä valintaprosessissa, jonka teen haiku- ja aforismisilpuissani. Valmistan kuvat ja runot useimmiten erikseen, toisistaan riippumattomiksi. Molempia on koneella melkoiset määrät, mutta kirjanmerkkejä varten tulostan ne, ja sopivan löydettyäni leikkaan sen irti. Paperiin muodostuu kolo, ja alan katsella, löytyisikö kolojen vierestä vielä jotain, joka sopisi pahviin liimattuun kuvaan? Monesti löytyy, ja paras löytö on sellainen, joka aloittaa kuvan kanssa kiivaan keskustelun. Nyt on tuossa vieressäni vielä tekstittämättömiä kuvia: pelkkää sinistä pintaa (taivasta, veden heijastusta?), verhottu ikkuna, musta kissa takanaan vihreitä ”viipaleita”, kuin jättiläislehtiä, kirjojen selkämyksiä, onpa ovea vasten seisova leijonakin, ja iso pöllö. Olisiko niihin vasiten kirjoitettava tekstit, ellei vanhoista löydy? Usein olen näin tehnyt – myös näin. Joka tapauksessa tiedän ihmiset, joille lähetettäviksi sopivat pöllöt, kissat, nallet, kukat ja koirat. Heihin kääntyy ajatus jo, kun tuon kuvan leikkaan.
Entä se kaurapaketti, josta merkkini tein? Sitä ei enää ole, kaurahiutaleita pitelemässä, ei liioin kartonginkeräyslaatikossa. Se on pirstoutunut kuin ihmisen mieli silloin, kun se on kohdannut jotain odottamatona – kenties pelottavaa, mutta lopulta avartavaa, merkityksiä sinkoilevaa. Ja sivupöydällä odottaa kirjapino, sekä lukemista että pahvinpaloja, jotka sujautetaan lehtien väliin.
Liisa Enwald
PS Vihdin Nummelan kirjastossa tervehtii kävijöitä taiteilija Minna-Karoliina Heinon ja allekirjoittaneen yhteisluomus Kirjanmerkkipuu.
14.11.2018
Kirjan liepeiltä 1
Kun en ole osallistunut kuluvien kuukausien suuriin kirjatapahtumiin enkä voi oikein sanoa olevani kirjasyksyssä sisällä, puhun nyt kirjan liepeiltä, sen liepeistä käsin. Mehän tiedämme kirjan liepeet: ne ovat ne kansilehden osat, jotka taittuvat pitämään irtopäällystä paikallaan ja samalla mainostavat sekä sisälleen pakattua teosta että tekijä(i)n ja kustantajan muuta tuotantoa. Otan hyllystä pari sattumanvaraista kirjaa. Kari Enqvistin ja Janne Saarikiven kirjeenvaihtoteoksen Ainoa, mikä jää vasemmassa liepeessä on Enqvistin nuoruudenkuva ja lyhyt esittely, oikeassa Saarikiven. Kurkkaan toisenkin kirjan liepeisiin. Sven Delblancin Kertomus Sörmlannista mainostaakin siellä
Per Olov Enquistin Kevyttä moukaria Pekka Tarkan kritiikkipätkällä. Ja toisessa liepeessä esittäytyy Fernanon Arrabalin Viva la muerte. Vain takakannessa esitellään kirjan lyhykäisen juonireferaatin jälkeen itse Delblanc.
Liepeitä vilkaistaan kirjakaupassa usein, kun on luettu takakansi ja halutaan lisäinfoa ostopäätökseen vaikuttamaan. Läheskään kaikissa kirjoissa ei liepeitä ole, ainakin monet pienkustantajien ja pokkarimuodon saaneet jäävät niitä ilman – ilman lisämainontaa, mutta myös helposti repeilevää ja nuhrautuvaa kirjan irto-osaa.
Konkreettisista liepeistä pitelee harva kiinni sen pysyvämmin, mutta kirjan liepeillä, laajasti ajateltuna, kuljeksii moni. Kokonaisia ammattejakin siellä on: libristit, kirjojen näytteille asettajat, kansitaiteilijat ja muut kuvittajat. Edelleen siellä puuhaavat kirjastotädit ja -sedät, äidinkielen ja kirjallisuuden sekä kirjoittamisen opettajat ynnä koko se näkymättömiin jäävä kansa, joka häärää kustantamoissa toimittajina, editoreina, esilukijoina. Toki näitä on myös kirjakoneistojen ulkopuolella; ateljeekriitikoita, haamukirjoittajia ja niitä, jotka kirjasuunnitelmissa ”vain” kannustavat. On siellä niin ikään kirjallisuuspalkintojen raatilaisia ja muita kriitikoita, kulttuuritoimittajia, apurahojen jakajia – unohtamatta kirjakerhojen ja lukupiirien jäseniä tai kirjabloggareita.
Ylisummaan tämä lievehahmojen komppania on niin laaja, ettei sitä hevin käsitä tai edes muista, kun lehteilee kirjakaupassa syksyn hittiteosta – sitä yhtä ja samaa, joka on pinottu näyttävästi eri puolille myymälää. Unohtuu, mitä kaikkea ”ulkopuolista” on tarvittu sen syntymiseen. Ja eritoten mitä niiden satojen muiden, jotka eivät tätä edustuspaikka saa. Sitä olisi hyvä keskittyä ajattelemaan edes joskus – kirjan liepeillä.
Liepeillä liikkuu tietysti paitsi ihmisiä myös esineitä (eläimenkin tässä voisi mainita, vähintään kirjastokoiran, jos se paljonpuhuttu lukutoukka unohdetaan). Kotien kirjahyllyjä, kaatopaikkojen ja makulaattoreiden yhä kasvavia ”kirjastoja”, ex libriksiä ja kirjanmerkkejä. Lukisinpa näihin ”lieve-ilmiöihin” myös ne liput ja lappuset, joita silloin tällöin putoilee vanhojen ja uudempienkin kirjojen väleistä. Siellä on kuolinilmoituksia, ostoslistoja, klemmareita, maksettuja ja maksamatta jääneitä laskuja tai sellaisia muistilappuja, joiden sisällöstä ei enää parhaalla silmälläkään saa selvää. Muuan kollegani, jolle lainasin erään kirjan, soitti perääni ja kysyi, tiesinkö, että sen välissä oli satasen seteli. En ollut tiennyt, mutta myöhemmin muistin kyllä, että olin joskus sen sinne piilottanut, arvatenkin itseltäni. Siinä kirjan ”liepeessä” olisi ollut kollegalle tilaisuus ties mihin, mutta rehellisenä miehenä hän palautti rahan, kun seuraavan kerran tapasimme.
Liepeisiin voi lisäksi lukea ne paksut tai ohuet kynämerkinnät, joita sivuille on tehty. Alleviivaukset, reunakommentit, kirjailijan kanssa käydyt ”keskustelut” (tosin vain yksipuoliset). Kertomus Sörmlannista on vielä avoinna edessäni, ja kas, sen painojäljestä tyhjälle taka-aukeamalle on piirretty teoksesta kokonainen rakennekaavio ja listattu sen ominaisuuksia: ”kovasydäminen kertoja”, saan tavatuksi, ”kertomus kerronnasta”, ”tutut tyypit ja musta-valk. symb”. Ilmeisesti olen tämän kirjan joskus arvostellut. Kulttuuritoimitus on sen lähettänyt, muuten tuskin olisin siihen tarttunut. Nykyisin teen arviointimerkintäni mieluummin erillisille papereille, mutta kynä sormissani luen aina: haluan käden voimalla saada painumaan mieleen sen, mihin juuri olen tutustunut. Kirjoittelen myös kysymyksiä ja kommentteja, piirrän plussia, miinuksia ja joskus ilkeitäkin huomautuksia, joiden ei tarvitse tulla tekijän kuuluviin. Näissä merkinnöissä samoin kuin moninaisissa omistuskirjoituksissa säilyvät myös käsialat, niin kauan kuin ne paperilla saavat asua – ja ylipäätään olla enää olemassa. Sillä kaukana ei liene enää aika, jota Pekka Tarkka ennustaa muistelmiensa päätäntökappaleessa: ”Oli hiljaista, mutta olin kuulevinani etäisen uhkaavan äänen julistavan: Aikanne menee mailleen. Muste ja paperi loppuu, eikä teitä enää ole.”
Mutta mennäänpä vielä kirjojen väliin. Luontoakin olen sieltä löytänyt: lehdelle tapetun sääsken tai muurahaisen, kuivattuja kukkia ja neliapiloita. Paksu kirjahan on mainio prässi. Myös muuta praktista arvoa sillä on. Esimerkiksi Alexander-tekniikassa ollaan selinmakuulla kullekin sopivan korkuinen kirjapino pään alla. Kovakantista kirjaa voi pitää myös kirjoitusalustana. Puhumattakaan siitä runsaasta käytöstä, joka hylätyllä kirjalla on. Sillähän sisustuslehdet takavuosina suorastaan hehkuttelivat: irrota kannet ja tee niistä kirjamökki, revi lehdet ja askartele niistä lampunvarjostimia, veikeitä kollaašeja ja vaikka mitä! Voisiko näillä käyttöarvoilla mainostaa kirjaa silloin kun sen lukuarvo on lopullisesti kyseenalaistettu.
Kirjan liepeillä on siis, aivan kuten nuotin vieressä, runsaati tilaa. Siellä sopii viipyä ja siitä kirjoittaa. Blogisarjan jatko-osista näkyy, mitkä edelle listaamistani ilmiöistä haluavat hypähtää esiin. Siihen asti kuulumiin.
Liisa Enwald
6.11.2018
Kosketuksia
On runo, on aforismi. Ja lukija. On säveltäjä, joka on saanut lukemaansa kosketuksen, sellaisen joka houkuttaa välittämään sen sisältöä toisen taiteen alueella. Aforismista tai aforismisarjasta syntyy instrumentaaliteos, runo saa sävelasun myös vokaliisina, sanattomasti.
Lapsena kuvittelin, ettei ole musiikkia ilman sanoja. Kun Nekalan tyttökuoro lauloi radiossa ”Kesäillan valssin”, suljin korvani, jos se alkoi tulla pelkillä soittimilla. Äiti tosin soitti sitä usein pianolla, mutta minä lauloin aina mukana, sillä laulaa se piti: ”Oi paista, päivä lämpöinen,/ suo lahjojas’ maan lapsille – -.” Vasta vähitellen totuin pelkästään soitettuihin kappaleisiin: Brahmsin Unkarilaiset tanssit, Smetanan Moldau, Chopinin valssit – niistä se alkoi, kunnes vuorossa oli autuas sukeltaminen sinfoniseen sävelmaailmaan.
Mutta sanat. Ne kuuluivat niin liedeihin kuin iskelmiin, toki myös kaikkeen koulussa laulettuun. Ja olin jo oppinut, että ensin on runo, tunnetun tai tuntemattoman lyyrikon kirjoittama, sitten se sävelletään. Säveltäjä saa kosketuksen sanoihin ja luo niihin melodian. Mutta että runo voisi inspiroida myös silkkaan soitinsooloon, sitä kummeksuin.
Mielemme syvin kerros liikkuu sanattomassa maailmassa, tajuaa tunteiden ja piilotajunnan voimin senkin, minkä moni runouden tutkija joutuu analyysiensa jälkeen tunnustamaan: kieli kertoo asiat vain puolinaisesti jos sitenkään. Musiikissa on musiikin kieli, eikä se joka säveltää instrumentille runon tai aforismin, analysoi vaan tulkitsee. Tosin, tulkintoihinhan tutkijan analyysikin tähtää. Se astuu kuitenkin taiteesta etäämmäksi, kohti tiedettä. Sanon näin, vaikka en halua vetää tiukkaa rajaa taiteen ja tieteen väliin.
”Tätä on ymmärtäminen, sanoin, ja koko ajan linnut lauloivat pois päin” – osa proosarunosta. Huilutaiteilija on pyytänyt tuttua säveltäjää sävelittämään sen. Poispäin, etäälle, syvyyden mysteereihin liikkuu myös huilun ääni, väliin suhisevana, väliin kirkkaana – ylisummaan sillä tavoin, ettei sävelten moninaisuudesta erota, mitkä ovat yläsävelsarjoja ja mitkä melodiaa.
Huilu soittaa myös aforismin. Ja kuulija oivaltaa, että aforistinen muotohn muistuttaa sekä grafiikkaa että ohutäänisen soittimen ilmaisua. Niukasti sanoja, paradoksien terävyyttä, kirkasta kieltä ja rakennetta. Sen kykenee tuomaan esiin myös soittimellinen korkea sopraanoääni. Eikä väliä, vaikka laulaja laulaa sanoillakin: sanat voi kuulija ohittaa ja herkistyä pelkälle melodialle ja värikirjolle, jonka aforismi on aukaissut säveltäjän mieleen. ”Maailma pakottaa, luita myöten.” Raapivaa ääntä, joka syntyy myös metalliesineellä soitetusta kitarasta, laulun himmennettyä sointia (folion läpi), ”pakotuksen” vaeltamista sitä kohti, mikä ihmisistä lopulta jää ja mikä vihloo kun kipu saavuttaa sen. Sinne, luunvihlontaan, pakottamiseen asti, etenee kokemuksemme maailmasta – ja koko maailma –, elämän ja kuoleman yhteispaikkaan.
Keskustelutilaisuudessa, joka edeltää konserttia, säveltäjä selvittää, miten aforismi on häntä puhutellut, millaisen kosketuksen hän on siihen saanut. Mieleen jää, että tunteilla, aforismien lepattavalla ja mystisellä ydinkerroksella, on tuossa kosketuksessa keskeinen osuus.
Kuulija saa kosketuksen säveltäjään ja esittäjään, kun kuulee teoksen. Syntyy monitasoinen, kaleidoskooppimainen kosketuskirjo. Kiitosaplodeissa ja -halauksissa, niissä muutamissa sanoissakin, jotka hän konsertin jälkeen taiteilijoille sanoo, se pulpahtaa syväkerroksista lähemmäs pintaa. Pitkiä puheenpulputuksia ei tarvita. On vain perinpohjaisen ymmärtämisen tunne kuulijan päästessä likelle sitä, missä taiteilijat ovat omissa kosketuksissaan liikkuneet. Ja ymmärtäminen leviää ympärille (ympäröimisestähän ymmärtää-verbi tuleekin): niihin päin, jotka ovat jakaneet kuulokokemuksen – joka silti, tuosta yhteisyydestä huolimatta, on kaikilla erilainen.
Näin ihmiset ovat toisistaan kauimpana ja kuitenkin lähimpänä. Kohtaaminen on tapahtunut – siitäkin huolimatta, että vielä noin kolmekymppisenä kuvittelin, etteivät ihmiset pysty lainkaan kohtaamaan toisiaan. Olin sen yleisen käsityksen armoilla, että kohtaaminen on keskustelua kaduilla, kujilla ja niissä kahvipöydissä, joissa kattaukseen kuuluu ”pienpuhe”, small talk. Kun se ei minulta sujunut, tuomitsin itseni erakkouteen, ollenkaan tajuamatta, että on myös muita tapoja, sellaisia jotka voivat sanattomuudessaan olla kaikkein tärkeimpiä. Hiljaisuudesta, musiikista ja runoudesta nuo tavat löysin.
Oi että kaltaisissa on helmi. Kaltaisilla on kirjo. Tämä maailma on uusi ja sarastaa. Sillä ei ole mahdollisuuksia aikoihin.
Tällaisissa liikkui mieleni, kun osallistuin Kuutamourakka-nimiseen Mirkka Rekola -festivaaliin Helsingissä 30.10.–1.11.2018. Sen konsertit oli nekin otsikoitu Rekolan kokoelmien nimillä: Maailmat lumen vesistöissä, Vesi on maailman muisti. Lisäksi nautittiin runousaamiainen. Siellä muistettiin laulusävellysten ja lausunnan keinoin Rekolan lisäksi Helvi Juvosta, jonka syntymästä tuli eilen (5.11.18) kuluneeksi 99 vuotta.
Tässä siteeratut runot ja aforismit ovat Mirkka Rekolan ja säveltäjät, joihin viittasin, Albert Lenkiewicz, Minna Leinonen ja Sauli Zinovjev, tulkitsijat huilutaiteilija, säveltäjä ja runoilija Johanna Kärkkäinen ja sopraano Tuuli Lindeberg. Myös muita taiteilijoita kuultiin niin, soittajina kuin lausujina, eikä kaikki musiikki ollut Rekolan teksteihin sävellettyä, vaan hänelle hänen eläessään tärkeää (Debussy, Messiaen, Hildegard Bingeniläinen, Bach, Takemitsu). Festivaalin oli järjestänyt vuonna 2015 perustettu Mirkka Rekola -seura, ja päävastuuta kantoivat sen puheenjohtaja Katja Seutu sekä suunnittelija ja taiteellinen johtaja Johanna Kärkkäinen. Kiitokset heille!
Liisa Enwald
26.10.2018
Kirjasofia
Vilkaisin sivusilmin pöydälläni seisovaa kirjapinoa, jonka päällimmäisenä lerpotti kansilehti Pekka Tarkan hiljattain ilmestyneestä muistelmateoksesta Onnen Pekka. (Irrotan kansilehdet aina, jotta ne eivät lukiessani repeytyisi.) Itse Onnen Pekka taas istui sohvalla odottamassa lukemista. Mutta lukuvirhe antoi otsikon tälle blogilleni. Luin nimittäin ensimmäisen takamainoksessa olevan sanan kirjasofiaksi. Sofiahan tarkoittaa viisautta, ja on ollut meilläkin käytetty etunimi, nykyisin jopa hitti. Tätini, joka hoiti Kajaanin kirjastoa, oli ristitty Elvi Aina Sofiaksi, kirjasofia siis hänkin.
Mitä Onnen Pekan kansilehden takasivulla sitten oikeasti luki? ”Kirjasotia, työtä, rakkautta. Vannoutuneen kirjallisuusmiehen elämä ja teot – -.” Sodilla tuskin on sofioiden kanssa muuta tekemistä kuin lettristinen yhtäläisyys; tietyllä fontilla aikaansaatu pieni t:hän muistuttaa hämmästyttävästi esimerkiksi sitä f-kirjainta, joka on Facebookin logo.
Mutta somet sikseen. Muistissa pilkahtivat ne kirjasodat, joita käytiin 50-luvulla Linnan ja Rintalan teoksista. Elvi Aina Sofia niistä kertoi aina kotiuduttuaan kirjastosta. Sejase asiakas (tai ”kirjastokundi”, kuten hän sanoi) oli käynyt ja puhunut Tuntemattomasta sotilaasta tai Sissiluutnantista, ollut sen puolella tahi sitä vastaan. Salama-sodan aikaan hän ei ollut enää elossa, mutta nekin tyrskyt muistan. Kirjoitin niistä kouluaineenkin otsikolla ”Kirjailija ja hänen vastuunsa”. Olisipa hauska lukea nykyisin, mitä mieltä olin.
Kirjasofia ei taida viihtyä kirjasodissa, ainakaan silloin kun närkästyksen tuulet puhaltavat liian Vihapuheen ei tarvitsisi levitä kirjallisuuden alueelle. Nuoruudessani sitä ei nykymuodoissa harrastettu, mutta kulttuurisivuilla toisinaan kiehui, ja niissä kirjallisuus- ja kriitikkoistunnoissa, joihin joskus piipahdin, lentelivät näkymättömät veitset, kuten muuan tuttava osuvasti sanoi. Oli palava – tai tuolloin pikemminkin jäätävä – tarve oman paremmuuden ja oikeammassa olon todisteluun. Sinne jos minne olisi kaivattu rauhallisia sofioita, enkä nyt tarkoita vain viisaita, vaan naispuolisia keskustelijoita.
Myös kirjaviisaudella on helppo ilkamoida. Käytännön ja kokemuksen tuoma taju on toista kuin kirjoista saatu, ajatellaan, ja osin se on tottakin. Ironiaakohan oli, että otsikoin aikoinaan erään sinikantisen vihon Kirjaviisaudeksi. Löysin tuon vihon sattumalta, kun etsin muistiinpanojani Nummen runoista. Olin listannut Kirjaviisauteen keväällä 1968 lukemani teokset. Niissä oli Jungia, Freudia, Russellia, Sartrea, Camus’ta, Shakespearea, Gogolia. Oli runoutta ja aforistiikkaa, Huutomerkki-sarjan kannanottoja, mutta myös nuortenkirjallisuutta ihmeen paljon siihen nähden, etten enää ollut teini-ikäinen. Yli kaksikymppisenäkö vasta luin Virtasen Selja-sarjan ja Swanin Iris rukan? Merja Otavan Priskan ilmestyminen oli tuolloin tapaus, joten siinä ei kummaa. Mutta mistä ja miksi tulivat listalle sellaisetkin kuin Joka kodin sisustusopas, Hieno tyttö, Mielenterveys ja ihmissuhteet, Tapa puhua? Oliko tuolloin jo elämäntaito-oppaita, vai etsinkö käsiini vain kaiken, minkä populaaripsykologiasta silmiini osui? Olinhan psykologiasta kiinnostunut, jopa siinä määrin, että siitä oli vähällä tulla ammattini. (Onneksi ammatinvalinnanohjaaja, itsekin psykologi, tyrmäsi sen.)
Kirjaviisautta-luetteloni katkesi kesken. Nyt harmittelen, etten tehnyt vastaavia useampina vuosina. Olisihan ollut kiintoisaa katsoa, mitä kaikkea sieltä löytyi. Luettujen listat kuvastavat, paitsi tekijänsä henkilö-, opiskelu- ja työhistoriaa, ajan henkeä, sukupolvikokemusta. Minunkin läpikahlaamani eksistentialistit, psykoanalyytikot ja pamfletistit liittyivät olennaisesti 60-luvun lopun henkiseen ilmapiiriin, olivat sitä, mitä vakavasti otettavan kirjallisuuden opiskelijan kuului tuntea. Entä jos olisin opiskellut jotain muuta alaa; olisiko listalla silloin ollut Shakespearea, Wildea, Gogolia? Olisinko edes osannut etsiä heidän teoksiaan? Ehkäpä viisauteni olisi ollutkin toisenlaatuista, eikä minussa olisi asunut se pikkusnobi, joka tiesi lukeneensa klassikoita, vaikkei sitä kuuluttanutkaan turuilla ja toreilla.
Tietenkään kirjaviisaus ei ole vain luetun luettelointia edustavaksi listaksi, vaan sekä viisautta, ymmärtämistä, suhteessa kirjaan (myös nykypuheisiin sen katoamisesta) että ennen muuta kirjasta ammennettavaa viisautta, ei pelkkä tietoa (dataa, kuten tänään tykätään sanoa). Oikeaa sofiaa saadaan romaanihenkilöiden maailmoista ja ajatuksista, siitä ”äänestä” jolla kertoja kertoo, tarinoiden rakenteista, runojen kielikuvista, kaiken kaikkiaan niistä merkityksistä, joita taitava sanankäyttäjä saa tulemaan esiin.
Eivätkä kirjasofian mielipaikkoja ole viisastelevien pikku-sofistien boksit, vaan yleiset kirjastot ja antikvariaatit, jotka yhä jaksavat vaalia kirjarakkautta sen syvässä mielessä. Myös kellareissa ullakoilla sofia viihtyy. Tyrvään kirjakellarista on hankkinut klassikkonsa moni sellainenkin, jolla ei koulun syöttämää kirjaviisautta ole. Ja ullakoilla, niillä tomuisilla (kuten Lassi Nummi eräässä puheenvuorossaan sanoo) voi tehdä suurenmoisia löytöjä.
Nyt ovat alkaneet Helsingin kirjamessut. Tänä vuonna jätän ne itse väliin, mutta varmaan myös siellä vaeltavat niin myymässä, ostamassa, puhumassa kuin vain katsomassa ja kuulemassa monet sofiat. Tai ainakin haluan uskoa niin.
Liisa Enwald
16.10.2018
Nuoruuteni Runoilija
Viikko sitten (9.10.2018) tuli kuluneeksi 90 vuotta Lassi Nummen syntymästä. Hänet tunnetaan runoilijana, mutta hän julkaisi myös kaunokirjallista proosaa ja mittavan määrän lehtikirjoitusta. Minulle hän oli runoilija, vieläpä isolla ärrällä. Ja nimenomaan nuoruuden runoilija: luin häntä nuorena, ja hän kirjoitti nuorena ne tekstit, mitä silloin luin.
Mistä tutustumisemme alkoi? (Mainittakoon, että tuttuus kulki kaiken aikaa tekstien kautta, ellei oteta lukuun muutamaan pientä kirjettä, omistuskirjoitusta ja lyhyttä puhetuokiota 1990-luvulla.) Alkoiko se pakinoista, joita luin teini-ikäisenä kuvalehdistä? Vai kokoelmista Tahdon sinun kuulevan (1954) sekä Taivaan ja maan merkit (1956), jotka lainasin lapsuuskaupunkini Kajaanin kirjastosta? Tai ehkä tutustuinkin ensin hänen hienostuneeseen profiiliinsa, jonka kuva julkaistiin pakinapalstalla? Mielenkiintoa lisäsi se, että myös hänen veljensä olivat taiteilijoita: Seppo sävelsi, Yki maalasi ja oli muotoilija.
Luin runokirjoja Kajaanijoen rantametsikössä, joskus myös Oulujärven ulapan äärellä. Siellä kolkuttelin myös Mannerin ja Meriluodon runo-oville, mutta niistä jäi aina aukeamatta jokin lukko. Niihin pätivät ehkä enemmän kuin Nummeen kirjastovirkailijan skeptiset sanat: ”Mitä sinä näistä luulet ymmärtäväsi?” ja: ”Tietääkö se äitisikään, että tällaisia luet?” En katsonut olevani äidille tilivelvollinen ja vein kirjat kotiin. Kotikaupungissani vallitsi yleinen skeptisyys suhteessa modernin runouden ”salakieleen”. Sille naureskeltiin jopa lukion tunneilla, eikä kirjastoon ollut helppoa saada tuon lajin edustajia.
Vasta paljon myöhemmin, jo kirjallisuusalalle päädyttyäni, tulin pohtineeksi, missä määrin lukemaani todella ”ymmärsin”. Älyllistä analyysia saati tiedettä en Taivaan ja maan merkeistä tehnyt; ymmärtämiseksi riitti se, että elin runoissa aisteillani ja tunteellani. Ja käteni kirjoitti niitä sinikantisten vihkojen ruudukkoihin. Esimerkiksi 14-osaista Chaconne-runoelmaa tuli niihin monen sivun verran, ja säkeet soivat edelleen korvissani, erityisesti se, jossa ”puoliksi tiedoton nauru” välkähtää esiin, kuin nilkkarenkaan helähdys / tanssin äkkiä sammuessa”. Rakkausrunoelma sijoittuu osaksi itämaille, jotka olivat Nummelle tuttuja hänen lähetyssaarnaaja-isänsä kautta. Kertasin lausetta ”bagodit kohoavat hämäristä”, vaikkei minulla ollut aavistusta, mikä bagodi on. Sana oli vain outouttaan niin viehättävä. Ja runon ymmärtämistähän sekin on: ei saa sanoista selvää, niiden sisältö oikuttelee, mutta ne kiehtovat silkkoina sanoina. Alussahan oli sana. Tai, kuten Samuli Paronen asian ilmaisee: ”Maailma on sana.”
Nummen lyriikan verbaalipinta on kaunis. Se ei säästele ornamentteja, helähdyksiä, rokokoomaisen keimailevia kuvia. Niitä aistiessani mietin usein, jo hiukan vanhempana, miten niin kepein askelin, leikittelevin lausein, saattoikin päästä niin syvään. ”Korkeuksiin kohoava tuuli, rotkon syvyys” – ovathan nekin Chaconnessa. Ja, sikäli kuin nuoruuden runoilijaa edelleen luin, myös muissa runoissa. – Mutta kun vastaan tulivat rypäleet ja viinilasi, kavahdin hiukan. Olin nuoruudessani, paitsi sanamaanikko, myös varsin puritaani, ja minulla oli se hurskas kuvitelma, etteivät runoilijat juo lainkaan viiniä, hengenmiehiä ja -naisia kun ovat. Miten ihailuni kohde siis saattoi kirjoittaa: ”Ilo nousee lävitsemme – kevyt, kirpeä viini”? En ryhtynyt hänen kanssaan punomaan ”seppeleitä viinin juhlaan”. (Tosin näin hänen sittemmin, jo Helsinkiin muutettuani, seisovan viinilasi kädessään vastapäisen kerrostalon parvekkeella. Tiesimme, huonetoveri ja minä, että muuan kirjallisuushenkilö piti siellä salonkiaan.)
En enää muista, missä määrin viinistä tai muista ruumiin iloista puhuttiin Nummen päiväkirjamaisissa pakinoissa, sittemmin Runoilijan kalentereina julkaistuissa. Perhe-elämästä ainakin, samoin Helsingin kulttuurielämässä, jonne minä maalaislukiolaisenakin pääsin siten mukaan. Monet ennestään oudot alueet valaistuivat: niin antiikin mytologia kuin Ranskan uusi romaani, niin Mukkulan kirjailijakokous kuin uuden aallon elokuva. Niihin sukeltaminen olikin sitten helpompaa, kun itse opiskeli Helsingissä. Tämänhän luin jo Lassi Nummen pakinoista, tuli usein mieleen. Toki luin hänen kirjallisuus- ja taidejuttuja sittemmin myös Uudesta Suomesta. Eikä vain lehdistössä hän ollut monialainen kulttuurivaikuttaja, vaan järjestöissä. Niissä hän otti kantaa ja osallistui, vaikka pysyikin sitoutumattomana 1970-luvun taistolaiskuohunnan ajan.
Kuohut kohisivat, mutta eivät koskeneet sivistyksen tai kulttuurijournalismin asemaa, joka on nyt 2010-luvulla uhattuna. Nummen, hänen lukijansa tai kenenkään muunkaan ei tarvinnut punastella, jos tunnustautui sen ystäväksi, joka nyt on saanut korkeakulttuurin tai elitismin ikävän leiman. Kulttuurisivuja oli muissakin kuin suurissa päivälehdissä, ja niille mahtuivat pitkät rauhaisat analyysit. Henkilökultti tai sensaatiohakuisuus ei vienyt siinä määrin kuin nykyisin huomiota ja palstatilaa.
Tänä kutistuvan lukemisen aikana on hyvä muistaa myös, että Lassi Nummelle kirjallisuus oli jo varhain lapsuudessa auennut paratiisi, ”kokonainen mielikuvituksen manner”, josta riitti ruokaa ihmisen koko iäksi. Hänen esseistään kootusta teoksesta Runon ja meren aallot (2008) löytää myös hänen puheenvuorojaan raamatunkäännöstyöstä. Korostuu, että kyse on todella kääntämisestä, ei lauseiden imitoinnista suomen kielen sanoin. Laulujen laulua hän sanoo lukevansa ”niin kuin kukkaniittyä luetaan” ja kuuntelevansa kuin ”kevättuulen henkäystä, joka kantaa mukanaan kaikenlaisia ääniä ja tuoksuja”.
Samantapaiseen lukukokemukseen viittasin minäkin puhuessani Nummen kolmesta varhaisrunosta hänen 90-vuotisjuhlaseminaarissaan 9.10. Nummi on tutkituimpia modernistejamme; häneen ovat perusteellisesti paneutuneet mm. Anna-Liisa Alanko, Katriina Kajannes ja Mikko Turunen. Oma polkuni hänen luokseen käy silti edelleen enemmän aisti- ja tunnevaikutelmien kuin analyysien kautta. Ja vaikka 1949 ilmestyneen Vuoripaimenen runoniekka-minä sanookin, että ”[a]jattelemista halveksin syvästi / ja raskaita aatoksia minä kovin vihaan”, en silti torju omia ”raskaita aatoksia”, jotka saattavat ilmaantua tekstiin heittäymisen jälkeen. Mutta sitä ennen ”[m]etsä on täynnä hopeista valoa. / Katse vaeltaa eteenpäin. / Maailma on saanut muotonsa ja lintujen äänet puhkeavat / lähellä puiden latvoja.” (Katkelma sarjasta Lähellä puiden latvoja, 1961)
Liisa Enwald
10.10.2018
Kiven päivänä
On Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä, taas kerran. Yhtään siniristilippua ei ole näkyvissä, eikä se ihmekään, elänhän lähes metsän keskellä, ja siellä liputtajiksi sopivat kullankeltaiset puut. Kukkiakin on pihalla vielä muutamia kirjailijaa ja kirjallisuutta juhlistamaan: petunioita, silkkikukkia, verenpisara ja lumihiutale, joka vuodenaikajaosta viisveisaavana kukoistaa kuistin amppelissa.
Tänä ja viime vuonna Kiveä on muistettu myös tuorein tutkimuksin. Hänen henkilöhahmojaan käsitellään teoksessa Ihmissydän. Henkilöitä ja kohtaloita A. Kiven maailmassa (toim. Reeta Holopainen et alii, ntamo 2018) ja runojaan, noita iki-ihania, viime vuonna ilmestyneessä artikkeliantologiassa Kanervakankaalla – Näkökulmia Aleksis Kiven runouteen (toim. Päivi Koivisto, Joutsen) Runsaasti uuttakin sanottavaa kansalliskirjailijastamme vielä on, sen nämä tutkimukset todistavat. Kirjoitan niistä tarkemmin ensi kuussa ilmestyvässä Elämäntarinassa 3– 4/2018.
Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torni-nimiseen elämäkertaan en ole vielä tutustunut muutoin kuin päivälehtiarvioista. Niistä ei tietysti pitäisi tehdä kovin suuria johtopäätöksiä, mutta se selvisi, että elämäkerrassa puretaan Kiveen liittyneitä käsityksiä, jo myyteiksi kasvaneita. Mervi Kantokorpi (HS 6.10.) puhuu ”klassikkopatsaiden pesusta” ja viittaa myös siihen ”pesuun”, jota tehdään ”Minna Canthin traagiselle hahmolle”. Eikähän pesussa vikaa: asenteet puhdistuvat, niiden juuttumat ja jähmettymät sulavat ainakin joiltain osin. Niillä on nimittäin, kerran synnyttyään, taipumus paisua ja laajentua: kun on yhden käsityksessä juoppo, hullu tai nälkäänkuollut, on sitä pian niidenkin mielessä, jotka tuosta käsityksestä kuulevat tai lukevat ja sitä sitten edelleen kuuluttavat. Niin legenda leviää, vastaväitteet kaikkoavat sen ympäriltä. Toisaalta myös myyttien tuoreutuksista uhkaa tulla vastaavanlaisia liikeilmiöitä. Juuttumista tai kivettymistä puhuminen on siis siltä osin harhauttavaa.
Kun klassikkoja ja heidän julkisuuskuviaan elämäkerroissa ravistellaan, on aina vaarana myös se, että terveellisen puhdistuksen voittaakin sensaatiohakuisuus. Sellainenhan on myös se, että juopoksi kerran leimautunut paljastetaan viinaksia varsin kohtuullisesti käyttäväksi tai naistennielijä selibaatissa viihtyneeksi. Elämme elämäkertojen kulta-aikaa, ainakin mitä puhdistaviin, paljastaviin ja julkisuushahmoja koskeviin elonvalaisuihin tulee. Niitä kun katselee (eikä edes kotonaan vaan kirjakauppojen sisäänheittopinoissa), alkaa entistä enemmän ikävöidä rauhallisia, kohinaan pyrkimättömiä tarkasteluita, joissa etualalle nousevat teokset, eivät niiden tekijäin elämänkummallisuudet. Ja onhan noita asiallisia kartoituksia tehty Kivestäkin, mainittakoon tässä vain Aarne Kinnusen tutkimukset hänen näytelmistään ja Seitsemästä veljeksestä. Ne osoittavat myös, ettei kohisemattoman tutkimuksen tarvitse olla tylsää luettavaa.
Paljon on meillä kirjailijoita, joihin kasautuvat elämäkerrat ja tutkimukset. Kiven lisäksi edellä jo mainittu Canth, Kallas, Lehtonen, Haanpää ja Haavikko. Vähintään yhtä paljon on klassikoita, joiden tutkintaa ei tietokirjallisuudesta hevin löydy. Nyt suomalaisen kirjallisuuden päivänä sopii mainita ainakin Manninen, Mustapää ja Hämäläinen sekä myöhemmistä, mutta vähintään yhtä hienoista tekijöistä Mannerkorpi, Vuorela, Joenpolvi, Pulkkinen ja Tikka. Ja täällä entisen Nummi-Pusulan Saukkolassa asuessani tulee yhä uudelleen mieleen Markku Lahtela, jonka kivi lepää lähes huomaamattomana Nummen kirkkomaalla, lähellä sankarihautoja. Laakea kun on ja lähellä puita, se saa usein kukikseen käpertyneitä mutta värikkäitä vaahteranlehtiä. Siitä on luettavissa monenlaista symboliikkaa.
Unohtuneiden ja unohtumassa olevien pelastaminen on haaste erityisesti nyt, kun kirjojen tarjonta keskittyy entistä enemmän syksyn uutuuksiin, romaaneihin (etenkin jännäreihin), lastenkirjoihin, elämäkertoihin ja elämäntaito-oppaisiin. Hiljainen kirjallisuus – esseet, aforismit, runotkin jo – jäävät varjoon, puhumatta klassikoista, joiden teoksia ei pian löydä enää kirjastoistakaan. Onneksi on vielä antikvariaatit. Ja onneksi jossain kirjallisuuden kulmauksessa uskalletaan ottaa kadonneista näköispainoksia. ntamo on julkaissut sellaisia jo pitkään; viime aikojen ”vanhoina uutuuksina” mm. Aholta, Onervalta, Södergranilta, Kaatralta ja Ain’Elisabet Pennaselta.
Antoisampaahan on aina hakeutua teoksen ääreen, vaikka jo viidennen kerran, kuin siitä tehdyn tutkimuksen. Ja lukijoitakin lukutaitoiseksi mainostetussa maassamme sentään yhä on. Että heitä olisi enemmän, sitä varten on perustettu Kansallinen lukutaitofoorumi, jonka Lukuliikekampanjasta kertoi tämänaamuisessa Ylen Ykkösaamussa Kiven kaimamies Aleksis Salusjärvi. Toivoa on, eikä vielä onneksi tarvitse puhua lukemisen jälkeisestä ajasta.
Ja paitsi Kiveä, tänä hohtavan kauniina lokakuun päivänä sopii lukea myös kiveä pienellä kirjaimella, sen pintojen ikikirjoitusta. Pihaamme reunustavalle hiekkatielle on tuotu koirankopin kokoinen siirtolohkare estämään salaista autoliikennettä. Sen harjalle oli joku tuonut läpimitaltaan lähes puolimetrisen herkkutatin. Syksyn iloja!
Liisa Enwald
1.10.2018
Ilmiöitä
”Se mikä jollakin tavalla näyttäytyy t. ilmenee ihmisen aisteille”, aloittaa Nykysuomen sanakirja ilmiö-sanan selityksen. Jatkossa sanaa mainitaan käytettävän mm. tapahtumista, asioista, ”us. erik. mielenkiintoa t. huomiota herättävistä” sekä ”olioista, us. vars. erikoisista, harvinaisista, oudoista, huomiota t. kummastusta t. ihailua herättävistä”. Tässä liipataan jo läheltä sitä ilmiöpuhetta, jota nykyisin on mahdoton olla kuulematta. Tosin ”huomion herättämisen” ja ”erikoisuuden” voi tällöin jo korvata sanalla šokeeraavuus, ja usein järkyttäväkin dramatiikka – sillä varauksella, että ilmiö on edelleen myös ”ihailua herättävä”.
Ilmiö on myös laajalti vaikuttava, ja siinä on uutuusefekti. Kasvihuoneilmiö ei ehkä enää herätä huomiota kuin korkeintaan erään liikeyrityksen nimenä. Nelisen vuosikymmentä sitten puhuttiin kirjoittajakoulutusilmiöstä, mutta tuskin enää, kurssien levittyä joka niemeen ja notkoon. Elämäntarinailmiö syntyi milleniumin tietämissä Kärsämäellä – ja sitä ennen myös muualla Euroopassa, mistä todistivat varhaisimmilla elämäntarinafestivaaleilla luennoineet ranskalaiset ja italialaiset tutkijat. – Nykyisin voi enemmänkin puhua elämäkertailmiöstä, sillä elämäkerroista, ja nimenomaan julkkiksiin kohdistuvista, täyttyvät syksyn kirjakauppojen näkyvimmät näytetornit. Tyypillistä on, että puhutaan Kimi Räikkösen teoksesta pro sen kirjoittajan Kari Hotakaisen, joka hänkään ei ole henkilönä tuntematon, mutta jää julkisuus- tai ilmiöarvoltaan kohteestaan jälkeen. Ja sitä suurempi on elämäkerran ilmiöstatus, kuta isommin siinä revitellään kohteen elämän pimeillä puolilla ja uskomattomilla seikkailuilla.
Myös medioiden kulttuuriosastot – sikäli kuin niitä enää on – täyttyvät ilmiöistä, kuta räikeämmistä, sen parempi. Vaikkei juttu itsessään niin räjähtävä olisikaan, siitä siepataan otsikkoon ja kuvitukseen kuohuttava kohta, kenties jutun ainoa. Analyyttisen ja rauhaisan asiain käsittelyn voittaa dramatiikka, uutuus- ja šokkiefekti, sillä se tuottaa klikkauksia. Huvittuneena olen havainnut tämän trendin yltävän jo säätiedotuksiin asti: lähestyvästä myrkystä tiedotetaan, kuin tulossa olisi vähintään maailmanloppu, ja jännitystä kiihottavien johdantosanojen jälkeen siirrytään katsomaan ”tätä hirveää karttaa”.
Tähän tekisi mieli sanoa kuin se entisen aapislorun kukko: ”Rauhoitu, rauhoitu, armas Lotta, / eihän se ollut edes totta.” * Uhkakuvin ennustettu myrsky saapuu varsin sopuisana, korkeintaan muutama puu kaatuu. Suuresti rummutetun julkkiselämäkerrankin lukuanti voi jäädä varsin vähäiseksi; tarinankuljetuksessa maistuu kiire, kun vetävä tuote on saatava markkinoille, ennen kuin toiset ja vielä isommin ilmiöitetyt ehtivät väliin.
”Ei mitään kiirettä.” ”Ei tässä hätää.” ”Nyt ei kilpailla sitten kenenkään kanssa, otetaan iisisti vaan.” Onko kauniimpia lauseita, ja tyynnyttävämpiä kaiken tämän sähinän ja säntäilyn keskellä. Sen hyökkäävyyttähän on jo mentävä pakoon ohjatun päiväunen kursseille – tietysti maksua vastaan, sillä valpas hyvinvointiyrittäjä havaitsee sen, mitä kaiken yltiöilmiöityksen keskellä kaikkein eniten tarvitsemme: ulkoista ja sisäistä rauhaa.
Päiväunia en ole koskaan harrastanut, ohjaamatta tai ohjatusti, mutta omat rauhoittumiskammioni löytänyt. Yksi on tämä kirjastohuone, jossa tätäkin naputtelen. Toinen on hautausmaa ja kolmas kirkko – jonne sinnekin päiväunitreenit ovat jo rantautuneet, olen kuullut kerrottavan.
Ja sitten on metsä, sen ikirauha. Siellä vaeltelin tänäänkin tunnin tai pari – ilman kelloa, ilman kännykkää, ilman ilmoittautumispakkoa minnekään. Sienten etsiminen oli tekosyy – löysin vain muutaman haaparouskun ja jo vähän höperöityneen haperon (vaikka puhutaan kuivan kesän jälkeisestä sieni-ilmiöstä). Sitäkin enemmän löysin mäntypylväiden ylevyyttä, sammalen syvää vihreyttä ja varpujen kimallusta yökasteen jäljiltä. Löysin myös korvia hivelevän hiljaisuuden. Ei liikkunut lehti tuomen (tässä tapauksessa koivun tai saniaisen), oli vaiti lintunen. Jäkälien korallimaiset verkot ruokkivat silmää, ja risut – joihin kompastumista kyllä sai varoa – tarjosivat ihailtavaksi grafiikkaansa. Risuilmiö ilmestyi lähimetsääni joitain vuosia sitten, kun sitä hakattiin hieman liian karkein keinoin. Mutta sitä en metsärauha mielessäni halunnut miettiä. Sen sijaan pohdin koulujen uutta ilmiökeskeistä opetuksessa, jossa lapsia viedään myös metsään. Sitähän voi kannattaa paljon lämpimämmin kuin move-kilpailutuksia, jotka veivät jo yhdeltä pojalta hengen. Metsää ei kuuluteta ilmiönä ainakaan vielä, siitä huolimatta, että se on monelle kaupunkilapselle uusi ja ennen tuntematon alue, tahi yhtä kuin se ainoa puu, jonka maisemoija on jättänyt törröttämään talon pihaan.
Metsästä palattua oli tyynnyttävää ja virkistävää antautua kuuntelemaan Yle 1:n Musiikkistudiota, jossa Lotta Emanuelsson esitteli metsäaiheisia pianokappaleita, muiden muassa Sibeliuksen iki-ihanan puita kuvaavan sarjan op. 75. Eikä ohjelmassa mainittu kertaakaan ilmiö-sanaa.
Liisa Enwald
* Immi Hellénin aapisissakin esiintyvä runo ”Aamukahvin ääressä” ilmestyi ensi kerran Pääskynen-lastenlehdessä 1909.
24.9.2018
Kuvia
Moni on ihmetellyt, miksei blogissani ole kuvia, edes sitä yhtä, joka näyttäisi kirjoittajan ääriviivat. Alkuun kyllä niitä olisin halunnutkin, mutta kun jo koko tämän alustan käyttöön ottaminen oli konetumpelolle hankalaa, luovutin. Ja nyt on, oman taidottomuuden torjuen, helppo vedota siihen, että kuvia on nettimaailma muutenkin täynnään. (Sitä paitsi, kuviahan voi aina kuvitella, myös bloggaajan naaman, jos se nyt lukijalle niin olennainen on.)
Oriveden Opistossa kuvataidetta opettava kollegani sanoi kerran, jonkun näytettyä luennollaan dioja, että yksikin seinälle heijastettu kuva on jo niin vahva, ettei katsoja kovin monta kestä ilman että se asia, johon hänen tulisi keskittyä, himmenee. Tästä on aikaa parikymmentä vuotta. Nykyisin aivotutkijat jahtaavat verkossa vilisevää kuvien ja pikaviestien paljoutta, jotka häiritsevät keskittymistä pitkäjänteiseen lukemiseen. He ovat laatineet myös oma-apuoppaita kuva- ja yleensä somepaaston pitämiseen. Minä en ole tälle paastolle ryhtynyt, kun en ole ryhtynyt somellekaan. Silti kohtaan kyllin usein kuvamelun. Sitä on jo talojen seinillä, pelloilla, kulkuneuvoissa ja odotustiloissa ylös, alas ja sivuille liikkuvana. Miksipä siis enää mennä taidemuseoihinkaan, kun kuvakylläisyyttä on joka puolla.
Edellinen oli kärjistys. Totta kai nautin hitaasta askelluksesta Ateneumissa, Kiasmassa tai pienissä gallerioissa. Uuteen Amos Rexiin en ole vielä tutustunut; sen yliampuva ”elämyksellisyys” pelottaa. Rajattu, maalarin tai piirtäjän pitkään suunnittelema ja työstämä taideteos onkin eri asia kuin sattumanvaraisesti klikattu selfie tai valovälkkeinen digimainos, joka ei suo silmälle hetken rauhaa.
Äkkijyrkän digitalisaation seurauksiin kuuluu, että pahviset perhealbumit katoavat ja kuvat siirtyvät koneelle. Siellä niitä onkin sitten kilpajuoksuksi asti: kuka jaksaa pysyä perässä alati vaihtuvissa perhe-, matka- ja lomanäkymissä sekä loputtomissa kasvokuvissa. Eri asia on ottaa hyllystä vanha albumi syliin, nuuskia kirjapölyn tuoksua ja antaa niin muistojen kuin kuvitelmien kulkea nyt jo museaalisissa, mutta aikanaan harkituissa ja taiten sommitelluissa otoksissa. En puhu viime vuosisadan loppupuolen taskukamerakuvista, joiden värit haaltuvat jo muutamassa vuodessa. Puhun ajasta ennen värifilmejä ja kotikuvauksia. Valokuvausstudiot olivat voimissaan, niihin mentiin elämän merkkipäivinä kuin suuriin juhliin, ja vastaavasti kotijuhliin kutsuttiin ammattikuvaaja.
Sellaisen saapuminen oli aina tapaus isolla t:llä. Kuvaaja asetteli perhekunnan talon rappusille tai pihapuun alle, käyttipä taustakankaitakin, joita koristaa kansallisromanttinen maisema. Nykykatsojaa nämä taustat huvittavat, sillä kankaan alareunaa on harvoin saatu piiloon, eikä maaseutunäky vaikuta kovin uskottavaltakaan kravattikaulaisten kävelykeppiherrojen miljöönä. Mutta onhan poseerattu ja poseeraus ikuistettu ihailtavaksi myös jälkipolville. Ja oltu juhlakuvassa edes kerran elämässä. Jos kertoja on useampia, tuskin luku on yhden käden sormimäärää ylittänyt.
Äitini albumikuvissa on yksi ylitse muiden. Siinä seisoo kaksi pikkutyttöä, joiden ilmeet ja olemukset ovat kuin eri maailmaa. Asetelma on kyllä tehokas ja symmetrinen, lasten jalkaterätkin saman verran sojollaan. Vaikka pihalla on ilmeisesti juostu paljain varpain, nyt on jalassa pitkävartiset nappaskengät, joiden yläpuolelta pilkottavat brodyyrireunaiset housunlahkeet. Mekot ovat taitavasti ommeltuja, ja niiden kuosi suunniteltu harkiten: isommalla tytöllä jopa olkakovikkeet ja tärkätyt pussihihat. Entäpä päät. Pienempi hymyilee mistään ymmärtämättömän autuaasti, ja vitivalkea tukkatupsu kehystää lapsenpyöreiden kasvojen yläosaa. Isompi murjottaa. Otsa on vetäytynyt äkäiseen ryppyyn, ja silmistä on lukea yhdistelmän pidätettyä itkua ja syvää vihaa. Mielessä kiljuu, näin päättelen. Miksi minut repäistiin kesken leikin tähän hölmöön tilanteeseen? Loppuisi jo! Ja kuin pelastavana enkelinä tyttö puristaa räsynukkea rintaansa vasten.
Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin kuulen kuvan historiasta jotain muutakin. Se äkäilmeinen tyttö on äitini Sylvi, nukke hänen ”lempilapsensa” Anneli, paikka Kajaanin (tuolloisen Kajaanin maalaiskunnan) Lehtovaara ja aika 1911. Sylvi on juuri ennen kuvaajan tuloa kursinut itselleen otsatukan keittiöstä löytämillään keritsimillä, ja leikkauksen lommoinen jälki näkyy kuvassakin. Kun hänen äitinsä, sittemmin Selma-mummoni, on tullut sisään keittämään kahvia kameraherralle, hän on kauhistunut ja uhannut selkäsaunalla: isäpappa antaisi sen, kun tulee kotiin. Itkua lykkäävän ilmeen syynä on siis myös Koivuniemen herra, jonka iskuja on nyt jo pelättävä. Pikkusisko Aune on niistä onnellisen tietämätön – ja muussakin olossaan niin hyväntuulinen, että Sylviä se on kiukuttanut: ”Kun ei sitä saanut edes suuttumaan!”
Lempeytensä Aune säilytti vielä aikuisena, eikä hänestä hänen kuoltuaankaan kuultu pahaa sanaa. Sylvissä sen sijaan näkyivät ja kuuluivat luonteensärmät, jos kohta myös ylenmääräinen sosiaalisuus. Kun hän aikuisiällään kierteli itse kylillä laatikkokameroineen, hänellä ei ollut ammattikuvaajan tekniikkaa, mutta oli taito suostutella kulloisenkin talon väki portaille tai kuistin äärelle. Kun olin mukana noissa tilanteissa, kuulin aina jonkun murahtavan, että kamera särkyy, jos tämmöinen ukko tai akka mukaan tulee. Mutta ei siinä auttanut kuin asettua ryhmän osaksi ja siristellä silmiään, sillä auringonhan piti olla aina kuvaajan takana. Niinpä kuvissa näkyy usein myös kuvaajan varjo. Hän otti siis tietämättään selfien, hieman nurinperoisen vain.
Liisa Enwald
16.9.2018
Horisonttihin
Kun lapsuudessani tähyiltiin tulevaisuuteen, horisontissa häälyi lähinnä avaruuden valloittaminen. Opin yhdyssanan, jonka hahmotin ensin kuura-ketti, kunnes tajusin, että on olemassa tai vähintään tulossa kulkuvälineitä, joilla voi matkustaa kuuhun, Marsiin, Jupiteriin ja ties minne tämän pallomme ulkopuolelle. Ja pianhan sinne lensikin ensin Laika-koira, sitten jo ihminen, yksi ja kaksi.
Kukaan ei tuolloin aavistanut, että se mikä lopulta muutti perin juurin koko kulttuurimme, ei ollutkaan maiden ja taivaiden takana, vaan – omassa taskussamme. Keksittiin tietokoneet, jotka aluksi olivat massiivisia möhkäleitä, sitten matkapuhelimet ja lopulta älykännykät, joilla ei purjehdittu avaruuteen, mutta kyllä tätä palloamme ristiin ja rastiin.
Kun lukiossa ohjattiin ammatinvalintaan, etäältä viisas luokanvalvojamme kehotti hakeutumaan ATK-ammatteihin. ”Se on varma tulevaisuuden ala, jolla ei tule olemaan työttömyyttä.” Minulle kyseessä oli pelkkä kirjainyhdistelmä, jonka sisältöä en osannut lukea, ja kun olin jo valinnut ne alat, joille opiskelemaan pyrkisin, viittasin koko suositukselle harmaalla lapasella. Ollenkaan arvaamatta, että ATK jo puolen vuosisadan kuluttua on rynninyt jo sellaiseenkin yksinkertaiseen asiaan kuin kirjoittaminen. Istun siis keskellä tuolloista tulevaisuutta, kun tätä tässä naputtelen.
Kansakoulun kevätjuhlassa lauloin merimieslakki päässä: ”Kapteeni katsoi horisonttihin, oli meri mustana…” Vaikka tuskin olin astunut vielä veneeseenkään, pidin horisonttien katselusta. Erityisen koskettava näky oli se, missä taivas rajautuu pellonreunaan tai pystyyn nousevaan tiehen ilman pensaikkoja tai muita esteitä. Ja sitä, kun taivas kosketti Oulujärven rannattomuuden, piti ihan pyöräillä ihmettelemään harva se ilta. Sen sijaan abstraktimmat horisontit, kuten tulevaisuuden ennustelut, eivät kiehtoneet. Kun leikkitoverini eli etukenossa, kaikkeen uudenaikaiseen (”modermiseen”, kuten hän sanoi) viehtyneenä, ja piirsi ahkeraan avaruusraketteja, viivyskelin vanhassa.
Olihan tosin etukenossa koko 1950-luvun yhteiskunta ja elämäntapa. Sotien jälkeen uudessa eläminen ja yhä uudemman suunnittelu oli miltei velvollisuus. Taloja kohoili korvaamaan pommitettuja, ja jos vielä jokunen puurakennus sinnitteli paikallaan, tulivat purkumiehet, ja pian senkin tilalla seisoi yksi ”modermisen” ajan ihmeistä, betonirakenteinen kerrostalo. Betonin ympäröimissä kodeissa oli keskuslämmitykset, sähköhellat, vihdoin myös jääkaapit ja pesukoneet. Tarpeet tehtiin ”vesikloseteissa”, eikä vesiä tarvinnut enää kantaa ulkoa sisään ja sisältä ulos. Elämä helpottui, pian ilmestyi iltojen viihdykkeeksi televisiokin.
Kirjoitus sen sijaan sujui edelleen kynällä, ja koulussa opetettiin kaunokirjoitusta. Kirjoituskoneita oli kyllä jossain, lähinnä konttoreissa, mutta puhelimia ei likikään joka talossa, tai jos oli, se oli kammesta väännettävä puolimetrinen seinäkone. Kuka olisi aavistanut, millaisiin laattoihin (mm. Seela Sellan älykännykästä käyttämä köllinimi) puhumme ja kirjoitamme vuosikymmenten kuluttua.
Nyt, kun olen elänyt nämä vuosikymmenet ja katson entistä useammin myös taakse, totean itsessäni parantumattoman vastarinnan. Lukija voi uskoa tai olla uskomatta, mutta en ole koskaan pitänyt edes kädessäni älypuhelinta. Lähimmät ihmiseni eivät omista sitä, eivät liioin Facebook-tiliä. Paperikirja ja -lehti on heille – siis meille – se Ainoa Oikea. Selityksen sain eräältä psykologilta radiossa (jos kohta se olisi pitänyt muutenkin tietää): kun on vuosikymmenten ajan tottunut kansien väliin painettuihin papereihin ja kirjahyllyihin, jotka kiertävät seiniä, ei tule ensimmäiseksi mieleen tarttua e-kirjaan. Niin, eihän siihen voi edes oikein tarttua! Ruudulta näkyvät sisällöt jäävät abstrakteiksi, ne eivät elä ja ole samalla tavoin kuin paperialustalla. Aivan toisin suhtautuvat ne, jotka ovat syntyneet älypuhelin, aikamme kultalusikka, suussa. Heidän on yhtä vaikea tajuta nettiä edeltänyttä aikaa kuin meidän sitä, jolloin tarinoitiin päreen valossa.
Minun sukupolveni on elänyt muutosten mylläkässä. Tuskin oli totuttu jääkaappeihin ja ularadioihin, kun tulivat pakastearkut, astianpesukoneet ja lähes kaikkien ulottuvilla olevat kaukomatkat. Rajuin mullistus koski viestimisvälineitä: kirjeiden, paperilehtien, tietosanakirjojen ja äänikeskustelujen rinnalle, lopulta tilallekin, tuli maailmanlaajuinen mediasysteemi, jonka haitat alkavat näkyä yhä selvemmin vasta nyt. Mutta niistäkös viis – tätä sivistyskansaamme viettelee yhä teknologiahuuma, joka vaikuttaa myös sivistyksen luonteeseen. Käyttökieli muuttuu, lukutaito kuihtuu kuvienseuraamiseksi, vanhukset syrjäytyvät, kun pian kaikki palvelut siirtyvät verkkoon. Lääkkeeksi ei riitä, että heitä koulitaan uusien apparaattien käyttämiseen – saati se, minkä sivukorvalla kuulin: ”Niistä ei kannata piitata, pian ne häipyy luonnollisella poistumalla.” Tepsivin lääke on saatavilla niin kauan kuin vielä yksikään palveluhenkilö istuu tiskinsä takana.
Myönnän kulkevani jälkijunassa, mitä uudistuksiin tulee, mutten näe sitä yksistään pahana. Toki seuraan niitä mahdollisuuksia, joita lehti- ja kirjamaailmassakin vielä eteen tulee. Iloitsen, jos huomaan vanhan koiran oppivan vielä jotain. Uuden mukaan en kuitenkaan halua lähteä vain siksi, että se on uutta. Uudistuksia silkan uudistumisen vuoksi on maailma pörhöllään. Niihin saadaan rahoitusta, koska – ne vievät uuteen, pelkästään positiiviseksi miellettyyn. Ja pian sen jälkeen uudistukset uhkaavat lätsähtää kuin kuplat tai pannukakut, kun taito ja tahto niiden toteutukseen ei riitä.
En innostu uudesta, joka muuttaa kirjallisuuden vain virtuaaliseksi, kasvoihin katsomisen selfiekisaksi, koko elämän levottomaksi surfailuksi. En innostu niistä maailmanlaivan kapteeneista, jotka katsovat vain edessä siintävään horisonttiin. Taakse jääneissä maisemissa voisi nimittäin niissäkin olla jotain, jonka pariin kannattaisi palata, itsetarkoituksellisen uudistamisen unohtaen. – Tai kukaties tämä paluu alkaisikin silkkaa outouttaan hohtaa uutuutena!
Liisa Enwald
8.9.2018
Katse menneeseen – vai tulevaanko?
Näin kirjasyksyn taas alkaessa palaan aikaan lähes 20 vuotta sitten ja runouslehti Taitteeseen (4/1999) laatimaani pääkirjoitukseen, jonka nimenä oli ”Siemenen sisältöteollisuus”. Kulttuurialan julkaisuista oli juuri alettu puhua talous- ja tuotantotermein, ja myös lehden ja kirjan sisältö miellettiin teollisuuden osaksi. Uutta termiä sisältöteollisuus kauhisteli julkisesti muun muassa kirjailija Leena Krohn, ja pian se vaihtuikin sisällöntuotanto-sanaan, tuskin sen miellyttävämpään. Lehdillä onkin nykyisin toimittajien lisäksi iso liuta tuottajia. Ja lehden arvo määritetään sen mukaan, miten se myy. Kuten tunnettua, nimenomaan pienet kulttuurilehdet ovat hengenhädässä, ja monen on ollut pakko muuttua verkkolehdeksi. Taitteen sammahtamisen aikaan, 2007, kirjallisia digijulkaisuja ei (Kiiltomadon lisäksi) juuri ollut, joten rakkaan runouslehteni tie oli kerrasta poikki.
Tulevaan katsominen ei ole koskaan ollut vahvuuksiani. Silti näyttää, kuin tuossa pääkirjoituksessa olisin tajunnut kehityksen suunnan: ”Imago, myyntimenestys, välityskoneisto, katsojaluku – siinä aikamme kulttuurielämän kolme iskusanaa.” Samaa voi sanoa nyt, vain paljon kärjistyneemmin. Iskulauseet ovat sisällöltään samoja, termit toiset: näkyvyys, kilpailukyky, markkina–arvo, brändäys, verkostoituminen sekä digiloikan muassaan tuoma klikkausten ja tykkäysten kalastelu. Näissä ratkaisee määrä, ei laatu, ja ostajalukujen mukaan juoksee kirjallinen maailma megakoneistoissaan.
Kirjoitin 1999: ”Runous on tuossa teollisuudessa kehno tuote – ainakin, ellei se karju itseään suoraan kuluttajien muovikasseihin.” Tuolloin oli runouden tilanne sentään vielä toinen: sen tärkeyteen oli taas kerran havahduttu, aaltoliikettähän eri lajien arvostuskin aina on. Perustettiin runouslehtiä ja -kustantamoita, muutama yhteisö, kuten Turun runousliike tai helsinkiläinen Elävien runoilijoiden klubi, toi lyriikalle näkyvyyttä. Ja saman tien kuuluvuutta. Karjumisvertaukseni tuli ehkä siitä, että runoja esitettiin lavoilla show-meiningillä ja suureen ääneen huutaen.
Se oli alkusoittoa nykyiselle runoklubi-, lavarunous- ja räppibuumille. Onhan se kieltämättä koitunut pelastukseksi kirjallisuuden vähälevikkiselle osalle, mutta myös hukuttanut alleen sen hiljaisen äänen ja visuaalisuuden, joka on runolle ominainen – ehkäpä kaikkein ominaisin. Runousaamiaiset ja muut tilaisuudet, mitä niitä nyt onkaan, vetävät väkeä, ja hyvä niin. Toisaalta tulee pohtineeksi, miksi sitä pitää kutsua pintakeinoin – aivan kuin museoiden ja näyttelyidenkään ei katsota enää houkuttavan ilman mitä kummallisimpia ”elämystarjontoja”. Ja erityisen surullista on, ettei lyriikkaa kadunvarren kirjakaupoista juuri enää löydä. Kirjoja julkaistaan mahtavat määrät, myyntikin on kuulemma nousemassa. Silti suuri osa teoksista jää pimentoon, mullan alle, ehtimättä pullahtaa sieltä lukijain tietoisuuteen. – Olen kohkannut tästä ennenkin. Nyt, kun on YK:n kansainvälinen lukutaidon päivä, kertausharjoitus sallittakoon.
Vielä ammoiseen pääkirjoitukseen mennäkseni, tuolloin elettiin Helvi Juvoseen, hiljaisen klassikkorunoilijamme, syntymän 80-juhlavuotta. Ensi vuonna tulee sata täyteen, ja sekin pani minut kurkkaamaan, mitä Taitteen Juvos-teemanumerossa kirjoitettiin. Siellähän oli myös Mirkka Rekolan, Mirjam Polkusen ja Annikki Yrjänäisen muisteluksia ystävästään. Hekin kaikki ovat jo mullan alla.
Helvi Juvoselle oli tärkeää luonto ja myös siemen, sen pieni, piilossa pysyvä osa. Näin hän aloitti 1954 ilmestyneen Päivästä päivään -kokoelmansa:
SIEMEN
Ei koskaan runko noussut,
ei lehti puhjennut,
ei piiri puuta laulavaa
iloiten kaartanut.
Se siemenenä syötiin,
sillä nälkä on.
Mutta kuinka laulaakaan
se puhkeamaton.
Siellä se laulaa omassa uumenpaikassaan välittämättä, kuullaanko ääntä vai ei, tai onko ympärillä megakoon tuotantokoneistoja. Tietysti otsikkoni ”Siemenen sisältöteollisuus” oli ironinen. Ja kun loppulauseena huokaisin: ”Kuka enää uskoo varjossa viihtyvään kulttuuriin”, voin sanoa nyt, yhä syveneviä varjoja nähtyäni: Minä uskon. Ja uskon myös sen, että aikaa myöten uskovien joukko kasvaa ympärillä.
Liisa Enwald
30.8.2018
Ajattelin sanoja
Eräässä viikkolehdessä oli vuosia sitten palsta ”Mitä ajattelin tänään”. Siihen muutamat julkisuuden henkilöt kirjoittivat vuoroviikoin kolumnejaan, paljon ennen blogiaikaa.
Minä ajattelin tänään sanoja. En mitä tahansa sanoja – niiden moninaisesta kirjostahan en pääse eroon enkä tietysti haluakaan, sillä rakastan sanoja ja kaikkea sitä, mitä voimme ilmaista niiden runsaudella. Ajattelin sellaisia, jotka ovat muodikkuuttaan sekä epämääräistyneet että latistuneet. Silti niitä vilisee mediassa, konsulttien puheissa ja iskulauseissa. Ja itse tulin juuri käyttäneeksi yhtä sellaista, nimittäin rakastaa-verbiä.
Tykätä-verbi on nykyisin vielä tykätympi, onhan tullut tavaksi sekä jaella että kerätä tykkäyksiä. Mutta mitä se tykkääminen tarkemmin analysoiden on? Pitkään harjoittamassani kriitikon ammatissa olen oppinut vähintään sen, että se hyvä tai huono puoli, jonka teoksessa havaitsee, tulee eritellä ja perustella. Siis, jos jostain voin sanoa tykkääväni, on voitava nähdä myös oman mielialan tai tuttavuussuhteiden vaikutus siihen, samoin kuin se, etteivät kaikki kenties tykkääkään. Tahi se, että siinä on tykättävyyden lisäksi muitakin puolia – ennen kaikkea se.
Kirjoittajakursseilla on niiden alusta asti varoiteltu käyttämästä kovin yleisellä tasolla liikkuvaa käsitekieltä. Hayakawa rakensi ”abstraktiotikkaat” esimerkiksi siitä, miten vaikkapa Mansikki viestii aina tehokkaammin kuin maitotuotanto tai elinkeino. Hämmennyin kerran erästä rantaa kulkiessani, kun auto pysähtyi hajoavan mökkirähjän kohdalla ja sisältä asteli salkkuherra, joka kysyi: ”Tiedättekö, kenen omistuksessa tuo kiinteistö on?” Sanavalinta kirvoitti naurun pikemmin kuin vastaamishalun. Virkakieli liikkuu abstraktioissa – sanoissa, joista on hiljennetty niiden sisäinen liike. Niillä on pyrkimys selkeyteen ja suoruuteen, mutta tuo kaunis tavoite kääntyy itseään vastaan. Niiden perään kuuluisi Katekismuksesta tuttu kysymys: ”Mitä se on?”
Kun niitä käytetään mainoksissa, sloganeissa ja nimissä, oletus on, että kaikki tajuavat ne samoin tai edes lähes samoin. Vaan kun eivät tajua. Eikä kaikkien mielessä ole sanan nykyistä trendisisältöä, vaan jotain menneisyydestä tuttua. Sanojen viesteillä on omat elämäntarinansa, jotka kytkeytyvät niiden kuulijoiden ja lukijoiden tarinaan. Minä esimerkiksi en pidä sanasta hyvinvointi, kun lapsuudessani ”hyvinvoipa ihminen” oli sellainen, jolla oli pulloposket ja kaksoisleuka. Hän oli saanut ”riittävästi” syödäkseen, mikä tietysti pula-aikana oli harvinaista. Positiiviseksihan sana silloinkin oli tarkoitettu – mutta kun ”hyvinvoivaa” lasta usein myös kiusattiin, vointi ei enää tuntunut kovin hyvältä.
Entäpä elämys. Sillähän mainostetaan nykyisin jo ties mitä, luolista museoihin, matkoista ruoka-annoksiin. Itse kuulin sanan ensi kerran, kun Leinosen Maiju-täti, kotisairaanhoitajamme, pisti käsivarteeni neulan testatakseen, olinko saanut tuberkuloositartunnan. ”Se oli tytölle elämys!” totesi joku aikuisista, ja minä jäin maistelemaan uutta sanaa samalla kun ihmettelin piikin jälkeä ihollani. Nykysuomen sanakirjan mukaan elämys on voimakkaasti vaikuttava kokemus, tapahtuma tms. Eikö siis Elämysmatkalla koettaisi yhtä hyvin tuskaisia kuin riemukkaita tunteita? Eikö tapaturma tai taloudellinen kriisi tuota elämystä siinä missä wow-henkinen näyttely?
Sanojen myönteiset ja kielteiset sivumielteet eivät ole kaikille samoja. Tunnen ihmisen, jolle ihana on maailman vastenmielisin sana, ja toisen, joka ei voi puhua terveydestä ilman että häntä alkaa ahdistaa. Hänen on puhuttava siitä kiertäen, esimerkiksi sanomalla: ”se sairauden vastakohta”. Miten käy lopulta niiden kehujen, joita nykyisessä hypetyksessä yhtenään kuulee: sejase on upeaa, mahtavaa, ihan huippua. Epäilen, että huipulta tullaan pian alas: sanat ironisoituvat liiassa käytössä. Niistä tulee hauskanpidon välineitä.
Ehkä myös aktiivisuus saa saman kohtalon. Sehän tarkoittaa yhtenä aikamme mantrana pelkästään sitä, että liikutaan ja touhutaan, näkyvästi ja kuuluvasti. Aktiivisesta ajattelusta, henkisestä liikkuvuudesta ei puhuta. Koulussa opettaja moitti minua passiiviseksi vain siitä syystä, etten uskaltanut usein viitata tunnilla. Tietäisittepä, miten aktiivisesti läksyt illalla luin ja niitä mietiskelin, teki mieli vastata. Mutta kilttinä tyttönä suostuin niihin passiivisuuden raameihin, joiden sisältä maisteri puhui – arvatenkin tietämättään. Muotisanat houkuttavat myös tottumiseen, joka torjuu niiden epäilyn. Kun se on kaikkien huulilla ja kaikessa kirjoituksessa, sen täytyy olla hyvä ja totta, tuumii se joka taas omalta osaltaan auttaa sanaa leviämään.
Onnellisuudesta on paahdettu paljon varsinkin nyt Suomen osoittauduttua maailman onnellisimmaksi maaksi. ”He elivät onnellisina elämänsä loppuun”, päättyy kaunis satu siis kaikkien meidänkin kohdalla, eikö niin. Eräästä lehdestä poimin kappaleen, jonka sisältö kyseenalaistaa sekä yksioikoisen onnellisuuden että ne menetelmät, joita käyttämällä tuo omaa lippuamme liehuttava tilastoyleistys saatiin: ”Suomessa masennusluvut ovat korkealla, mutta samaan aikaan täällä pärjätään hienosti hyvinvoinnin saralla ja ollaan onnellisia.” Niinpä. Suuria paradokseja ovat muotikäsitteetkin. Vaikka niillä koetetaan käydä kohti, ne ampuvat ohi
Vastapainoksi sopii kuunnella myös murteenpuhujan elävää ilmaisua: ”Kyllähän tuo niin mukavasti mielen pohjalla mutrahtelloo”, huokaisi äitini, kun oli ilmeisen tyytyväinen elämäänsä – tai vähintään siihen yhteen pieneen hetkeen, jota tuolloin koki.
Liisa Enwald
21.8.2018
Runokävelyllä
Käveleminen ja runous kuuluvat yhteen, muistuttaahan jo runon rytmi askelten ottamista. Risto Ahti piti kursseillaan harjoituksia, joissa pyrittiin etsimään kävelemällä itse kunkin oma runorytmi. Askeliin viittaa myös rytmin synonyymina käytetty sana poljento.
Torstaina 16. elokuuta runouteen vihkiytynyt piskuinen joukko polki Helsingin Pihlajasaaren hiekkateitä ja -rantoja. Kyseessä oli jo viides Mirkka Rekola -seuran järjestämistä runokävelyistä. Niitä on toteutettu niin Helsinginniemen rannoilla kuin Tampereella, niillä reiteillä, joilla myös Mirkka Rekola mielellään liikkui. Nyt olin ensi kertaa mukana, ja kokemus oli samalla kertaa sekä virkistävä että mielenmelskettä tyyntävä.
Runot elävät kävelijöiden mukana siten, että askelluksen lomassa pysähdytään niitä lukemaan ja kuuntelemaan. Rekolan laajasta tuotannosta niitä esittivät Pihlajasaaren hietikoilla ja kallioilla runoilijat Katja Seutu, Kristiina Wallin ja Johanna Venho. Musiikkinakin niitä kuultiin, kun Seija Ahonen-Siivola lauloi säveltämiään vesiaiheisia runoja. Niistä vaikuttavimpia on esikoisteokselle nimen antanut ”Vedessä palaa”, tuo iki-ihana runo, jossa on tulen ja veden, kalan ja katseen, ihmisen ja ihmisen kohtaaminen.
Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea
polttava, nopea.
Näetkö ne kaksi
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät.
Vedessä palaa.
Pysähtelimme paikoilla, joilla Mirkka Rekola parhaiten viihtyi. Sain tutustua niihin jo 1990-luvulla, kun hän, jonka tuotantoa tuolloin tutkin, kuljetti minua tärkeillä paikoillaan. Ensin ihailtiin jo vesibussissa avomerta, ja saaressa käveltiin pienestä satamasta uimarantaa pitkin kohti ravintolaa ja sen taustalla kohoavia meren hiomia kallioita. ”Mitä jos uimakoppikin lähtisi kävelemään”, kumppanini sanoi ja tervehti sitten sorsaemoa, jolle lupasi seuraavalla kerralla tuoda leivänmuruja. Kun oli ruoka- ja kahvitauon jälkeen kierretty koko saari, viivyttiin myös keinupaikalla ja lennätettiin runoajatukset lokkien mukana korkealle.
Se oli ensi tutustumiseni Pihlajasaareen, ja 2000-luvun alkuvuosina seilasin sinne joka kesä, helteisimmin ajoin myös kirjoitustöiden kanssa, kun kalliolainen yksiöni kuumeni liian tukalaksi. Esimerkiksi käännösluonnokseni Rilken Orfeus-sonetteihin syntyivät saaressa kynää pyörittäen. Myöhemmin työstin ne Villa Kiven viileydessä lopulliseen muotoon (sikäli kuin suomennoksen muoto on koskaan lopullinen). Se lyyrikko, joka tuolloin käveli rinnallani, oli tietysti Rilke. Ehkä myös hänelle runo oli kävelyä ja tilan aukeamista rannattomiin: ”On hengitys runo, se vaikka ei näy!/ Se on omimpani./ Siinä aika tila on, ja sen rytminä käy/ minun tapahtumani. // Se on aaltojen laulu/ – minä merenä aukean,/ ja silti niin tyyni kuin taulu/ on katse maailman. – -” (Sonetti Orfeukselle II:I)
Pihlajasaari – oikeastaan kaksoissaari, niitähän on sillan erottamina suuri ja pieni – on entinen huvila-alue. Nykyisin se kuuluu Helsingin kaupungille, ulkoilu- ja virkistyspaikkana. Vetonauloja ovat pitkä hienohiekkainen uimaranta ja Ravintola Pihlajasaari, jonka terassipöydät seisovat kuperalla kalliolla. Se oli pitkään tunnettu munkkirinkilöistään, ja niiden vetovoima tuntui olevan yhä jäljellä. Ilmeisesti myös ampiaiset, nuo hellekesän ”lentävät runoilijat” olivat niiden maittavuudesta perillä, niin innokkaasti ne liehuivat joukkomme ympärillä. Sen sijaan valkoposkihanhia, jotka saaressa vielä joitain vuosia sitten taapersivat, ei paljonkaan näkynyt.
Saarikierroksen jälkeen osalla kävelijöitä oli vielä hetki aikaa kuorojen Art goes Kapakka -kierroksen lähtölaukaukselle, joka kajahti Tuomiokirkon portailta. Siellä noin 2000-päinen joukko lauloi Marjukka Riihimäen johtamana tuttuja kesäisen suomalaisia säveliä, joihin triomme (Seija, Tanne ja minä) yhtyi yliopiston rappusilta. Kaikki kolme olimme aikanamme olleet yhteisjoukossa mukana, eri kuorojen jäsenenä.
Runokävely, etenkin sellainen, joka vaalii tietyn lyyrikon muistoa, on aina myös nostalginen muistokävely. Siinä omat eletyt ajat liukuvat osaksi niitä, jotka saavat ilmauksensa runoilijan ajattomissa säkeissä.
Tietoa Mirkka Rekola -seurasta, sen tulevista runokävelyistä ja muista tapahtumista saa seuran sivuilta:
https://mirkkarekolaseura.wixsite.com/mirkkarekolaseura
Liisa Enwald
9.8.2018
Kavereita
Tämän kesän pihakaverini ovat keltaisia, kauniisti ruskeajuovaisia. Ja kapeita, etenkin vyötäröltään, niillä on ampiaisvyötärö. Niin ampiaisiahan ne. Jotkut ovat tuskailleet hellekesän suurta hyttysten määrää. Täällä niitä ei ole näkynyt, mutta isompia surraajia siitäkin sijasta.
En ole koskaan potenut pörriäiskammoa, enkä ilmeisesti ole niille allerginenkaan. Päinvastoin nautin, kun tällä pörröisellä pihallamme surisee ja lepattelee ties minkä muotoista ja kokoista siivekästä. Kimalaisia liitelee kukissa ja mönkii maassa, noita hauskoja pulleroita, joita Helvi Juvonen sanoi pieniksi karhuiksi. Uusia perhoslajejakin kohtaa lähes päivittäin, ja tuntuu vaikealta uskoa, että meiltä ovat loppumassa pölyttäjät. Hyönteisten ihmeellistä elämää on rattoisaa seurata. Siinä vallitsee yhteisöllisyys mitä ilmeisimmin, jos kohta myös rojalistinen hierarkia.
Ampiaiset tulevat kahvikavereiksi erityisesti silloin, kun särpimenä on jotain makeaa. Sillehän ne ovat tunnetusti persoja (kuten Kainuussa sanotaan) ja hätkejä (hämäläissanonnan mukaan). Pari päivää sitten kahvileipänä oli pullapala, jonka olin voidellut omenasoseella. Ampiainenhan siihen heti, työntymässä jo suuhuni saman tien pullan kanssa. En sentään halua niellä sinua, ajattelin, ja keksin järjestää sille oman tarjoilun teevadille.
Pian vadin reunalle lehahti paarma reunalle kyttäämään, saisiko sekin vuoron. Kyyristeli siinä kuin kissa hiirijahdissa mutta ei uskaltanut käydä kiinni omenaherkkuun, jota ampiainen juuri nautiskeli. Ilmeisesti ampiaiset ovat paarmoja vahvempia ja arvojärjestyksessä niitä ylempänä. Yhden kerran se kaveriani kohti säntäsi, mutta sai tältä lähtöpassin. Tulipa sitten myös toinen ampiainen osille. Ensimmäinen selvästi älykkäänä olentona siirsi puruleuoissaan palan sosetta vadin toiseen reunaan. Se ei jättänyt lajikaveriaan, vaan antoi sille oman reviirin. Mutta ei toinen siihen tyytynytkään, vaan lensi ensimmäisen luo, ja niin alkoi paini – tai leikki, mitä lienee ollut, ilmeisesti ei sentään kovin veristä kamppailua. Ehkä ne olivat tämän loppukesän poikasia, vasta ensiluokkalaisia elämän kisoissa. Minulle ne soivat kesäteatterin, josta ei tarvinnut edes maksaa mitään. Sosetta jäi vielä vadille, kun lähdin sisään, ja kun illalla kävin katsomassa, sitä ei siinä enää ollut. Draaman loppuratkaisuksi ehkä riitti vain herkun loppuminen.
Koulussa piti yhtenä vuonna kerätä hyönteisiä. Vai oliko se vapaaehtoista, en enää muista. Yhtä kaikki kasvien keruu oli jo loppunut ja taraxacum officinalet sun muut painuneet muistisäilöön enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Ehkä halusin varmistaa ”elukkaopin” yhdeksikön siirtymällä sinä kesänä hyönteisiin. Opiskelin kirjoista perhos- ja kuoriaislajeja sekä sitä, miten ne siepataan haaviin ja myrkkypullossa tainnutetaan. Myrkkypullo! Sillä kohtaa jo mieli löi rajusti moista touhua vastaan, vaikka olin suruttomasti listinyt sääskiä ja kärpäsiä. Mutta perhoset ovat kaunottaria, siksikö nimenomaan ne jätettiin eloon. Samasta syystähän ei-toivotusta kissapoikueesta tapetaan epämääräisen väriset ja säästetään vain ne, joiden turkissa on säännöllisin kuvioin vaikkapa valkoista ja mustaa. Syrjivää on eläinmaailman estetiikka – mutta vain ihmisen silmin ja toimin.
Perhoshaavin kaikesta huolimatta teetin ja ryhdyin pyydystykseen, vaikka huomasin heti, että tuttu nikkarimies oli rakentanut sen aivan liian painavaksi. Apuun piti pyytää naapurin lapsia, joita metsästyshomma näytti kovasti innostavan. Pulloon päätyi kulta- ja sinisiipi, apollo-, nokkos- ja kaaliperhonen, itse uljas ritariperhonenkin. Joukon jatkona sarvijaakko, sittisontiainen ja muu maan päällä mönkivä. Kun ne vihdoin oli lävistetty ja aseteltu laatikkoon, taulu oli kaunis katsella, mutta julma ajatella. Ei enää koskaan, puuskahdin, ja kuin tämän varmistukseksi vitriinin lasiin ilmaantui pitkä haavasärö kuin Luojan vetämänä.
2.
Koulun alku on tuonut esiin taas saman kuin muina syksyinä. Ekaluokalla aloittavat toivovat ennen kaikkea saavansa kavereita. Ja ne vähän isommat, joilla niitä jo on, iloitsevat kesän jälkeen siitä, että saa tavata kaverit. Kuitenkin joka koulutalossa ja sen pihalla on joka vuosi, viikko ja päivä joitain, joilla ei kavereita ole ja jotka lymyilevät seinänvierustoilla, tuijottavat kostein silmin puhelimiaan tai vain surevat ja häpeävät, kun muut pitävät hauskaa. Nämä ovat kiusattuja tai muuten vain joukosta poispukattuja, niitä ihmismaailman ”rumia kissanpoikasia”, jotka joutavatkin mennä. Tämän ilmiön torjumiseksi on käynnistetty kampanjoita, perustettu yhteisöjä ja julkaistu kirjoja. Ja yhä se vain jyllää. Mitä (vielä?) voitaisiin tehdä, sen kysymyksen edessä olen sanaton.
Jos kerran joutuu kuulemaan jotain sellaista, kuin että ”sä et oo kiva tyttö, oot pöljä tyttö”, tai – mikä vielä pahempaa – ”susta ei edes tiedä, ootko kiva vai et”, kaveri-ilo ei palaudu, vaikka Facebookissa olisi tuhansia kavereita. (Onneksi niitä ei enää juuri sanota ystäviksi, sillä kuka nyt sellaista ystävämäärää kestäisikään.)
Toivon siis, että nyt, koulujen taas alettua, jokainen lapsi saisi kuulla tai muuten tuntea olevansa ”kiva tyttö” tai ”kiva poika”, millä termein tuon asia sitten nykyisin sanotaankaan. Olisikohan meillä opittavaa siitä tosipohjaisesta ampiaisfaabelista, jonka edellä esitin.
Liisa Enwald
31.7.2018
Varjo, metsä ja musiikki
Helteellä varjo on hyvä paikka. Nummen 1822 valmistuneessa kivikirkossa sinne pääsi kuitenkin vain symbolisesti, kun siellä pidettiin lauantaina 28.7. yksi vuotuisen Omenapuun varjossa -kamarimusiikkitapahtuman konserteista. Kirkko oli kuumentunut niin helleauringon kuin käsinkosketeltavan yhteishengen ansiosta, ja sävelet vaivuttivat miltei suloiseen uneen. Etenkin Suomen ensiesityksenä kuullun Drago Kocakovin kaksoisviulusonaatin hidas osa keinutti kuin kehto tai vene aalloilla. Sen esitti Krista Jäänsola yhdessä tapahtuman perustajiin kuuluvan Goran Gribajcevicin kanssa. Boccherinin F-duurikvintettoon siirryttäessä mukaan lyöttyivät alttoviulisti Riikka Lounamaa, sellisti Risto Rajakorpi ja klezmerin taitajanakin tunnettu basisti Sampo Lassila. Tunnelma kääntyi hiljaisesta melankoliasta iloon, kunnes taas Brahmsin G-duurisekstetossa se syveni tummaan täyteläisyyteen. Nyt mukana oli myös tapahtuman taiteellinen suunnittelija Anna Kreetta Gribajcevic alttoviuluineen.
Alkunumerona kuultu Händelin ooppera-alkusoitto, jonka Hannele Solala uruilla soitti, oli selvin esimerkki illan teemasta ”Säveltäjä vieraalla maalla”; Händelhän muutti Saksasta Englantiin ja sai teoksiinsa vaikutteita Italiasta. Varsinaisen ohjelman päätyttyä, kun soittajat olivat saaneet ansaitsemansa huomionosoitukset, Solala kertoi suruviestin konserttisarjan suojelijoihin kuuluneista sisaruksista. Heidän muistokseen sekstetti soitti ylimääräisenä jousisovituksen virrestä 560, ”Maat, metsät hiljenneinä”, ja tuon Saksassa jo 1400-luvulla tunnetun melodian tulkinnasta muodostui konsertin koskettavin hetki.
Kuten jo aiemmin olen kirjoittanut, osallistuminen seudun kesätapahtumiin on autottomalle varsin rajallista huonojen kulkuyhteyksien vuoksi. Joka kesä täällä asuessani olen sentään ystäväkyydeillä päässyt myös toiseen vuotuiseen ja kauniin varjoisaan tapahtumaan, nimittäin Paimentenkirkkoon, joka järjestettiin 22.7. jo 28:nnen kerran Lintukiimanvuorella, joka 150-metrisenä kuuluu Etelä-Suomen korkeimpiin. Läntisen Uudenmaan jylhän vaihtelevat pinnanmuodot jaksavat ihastuttaa ja ihmetyttää, kun kokemusta on myös Keski-Uudeltamaalta, jonka tanner on tasainen. Tietysti silloin, kun laskee pyörällä korkeaa ja kippuraista mäkeä tai sinnittelee sitä ylös, ihastus lievenee, mutta aina kun perille pääsee, saa havaita, miten paljon turistien vielä tuntemattomia saloalueita ja näköalapaikkoja näillä Lohjaakin halkovilla Salpausselillä on.
Lintukiimanvuorelta ei kovin kauaksi näe, kun mäntymetsä on edessä. Mutta juhlapaikka on laakealla kalliolla, jolta voi katsella kanervan ja poronjäkälän kirjavoimaa nummea. Vuoren kallioluolassa, jonka eteen on kyhätty alttari, paimenet ovat karjoineen pitäneet sadetta legendan mukaan. Yhtä hyvin paikkaa voisi sanoa Metsäkirkoksi, metsä ja paimenethan liittyvät yhteen myös tunnetuissa pastoraalilauluissa ”Paimenpoika”, ”Paimentytön sunnuntai” ja ”Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta”. ”Paimenpojalla” aloitetaan aina vuorella pidetty messu, mutta muutakin paimenmusiikkia voisi tapahtumassa olla, vaikkeivät päivän tekstit liitykään Paimenpsalmiin. Yhtä kaikki tunnelma on aina paitsi pastoraalisen rauhallinen, sellainen, että puupenkeillä istuva voi kokea ajan hetkeksi pysähtyneen. Nummen ja Pusulan kanttorit ovat säestyspestissä vuorokesin. Nyt virsiä soitti Sanna Kuoppala ukulelellaan, jonka säveliin yhtyi Teemu Heinosen huilu. Nummen kirkkokuoro innostui laulamaan vielä talkooväen valmistamien kenttäkeittiökahvien jälkeenkin muun muassa Anna Brummerin sovittaman skoonelaisen kansansävelmän ”Bred dina vida vingar” – ”Mua siipeis’ suojaan kätke”.
Paimentenkirkkoa ovat siivet suojelleet myös säiden suhteen, sillä niiden noin kymmenen vuoden aikana, joina olen itse mukana ollut, muistan vain kerran hennosti sadelleen, ja sekin tapahtui vasta kirkkokahveilla messun päätyttyä. Silloin sain tutustua ”paimentenluolaan” sen historiaan liittyvällä tavalla. Samalla totesin kuitenkin, että kovin kookas lammas- tai lehmälauma tai pitkänhuiskea paimenkaan ei sinne oikein mahdu. Mutta paikallistarinoiden totuudellisuushan lienee toistarvoista; tärkeintä on paikan ainutlaatuisuus sekä yhteisen tekemisen ja olemisen ilo. Siitä saaduin voimin jaksaa aloittaa helteisen elokuunkin.
Liisa Enwald
25.7.2018
Hikiset kesät
”Helle kulkee kuin hevonen, / ori oiva porhaltavi”. Säkeet eivät ole Kalevalasta, vaan omasta 80-luvun runostani. Silloinkin oli hellekesä, ja asuin ravimiehen vuokralaisena kylässä, jonka nimi on Orikorpi. Oriista en päässyt eroon vielä sen jälkeenkään, kun asuinpaikaksi tuli Orivesi. Hevoset eivät kuitenkaan enää tunkeneet teksteihini, eikä tuo oriin porhallus taida olla kovin hyvä vertaus helteen kululle. Jämähtänythän se pikemminkin on, tänä armon suvena 2018 seisonut päällämme ja ympärillämme pienin katkoin jo toukokuusta asti.
”Näitä on lysti muistella sitten kun pakkanen paukkuu”, lohdutti äiti, kun Kajaanin mannerilmaston helle kuumeni liian polttavaksi. Pyöräilin Teppanan puolelta Kesäniemi-nimiseen uimapaikkaan, ja vaikka palatessa olin märässä uimapuvussa, hiki virtasi taas. Onneksi hellejaksot eivät kestäneet kovin pitkään. Äiti itsekään ei niistä pitänyt, vaan hakeutui sydänvikaisena ja ylipainoisena mieluiten varjoon. Edes kevättalvella hän ei ollut aurinkoihmisiä, vaan veti hanakasti verhoa ikkunan eteen. ”Taas se siellä rävöttää, tekisi mieli tervata se.” Joskus hän kuitenkin nosti potkukelkassa ”istua öhnöttäessään” kasvonsa paisteeseen ja halusi ”älmöttää”. Jatkuvasti kieltä luovia olivat savolaissyntyisen verbit.
Helsinkiin muutettuani tutustuin pitempiin hellekausiin kuin lapsuuskaupungissani. Joskus ne alkoivat jo huhtikuussa, mutteivat kestoltaan yltäneet tämän kesän ennätyksiin. Kesä 1973 oli kuuma ja monessakin mielessä tukala, sillä palvelin työttömyystöissä eräässä ministeriössä ja jouduin lomittamaan toimiston päällikön sihteeriä (onneksi en itseään ministeriä sentään). Johtaja–sihteeri-puhelimessa oli opiskeltavaa, ja sähläsin koko ajan siinä sentraalisantran hommassani. Helpottavaa oli astella ulos Bulevardille neljän aikaan ja kävellä suoraan Hietarannalle.
Virkistävän kastautumisen jälkeen suuntana oli Domuksesta saamani tutkijankammio, jossa perehdyin loppuillan Rilken ”anatomisiin kielikuviin”. Etsin ja tulkitsin Gesammelte Gedichte -kokoelmasta silmiä ja korvia, kasvoja ja käsiä sekä sydämiä. Ajan kirjallisuustieteellisenkin tavan mukaan tein niistä tilastoja, ja voittajaksi suoriutuivat käsi-metaforat, hyvänä kakkosena sydämet. Rilkeä ei ilmeisesti kukaan ollut moittinut kliseisen Herz-kuvaston käyttämisestä. Ne napinat ilmaantuivat kirjoittajakoulutukseen (ainakin suomalaiseen) vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Niin, ja miksi Rilke olisi kursseja käynyt. Hänellä oli käytössään laajat lukemistot, keskustelukumppaneina 1900-luvun vaihteen uutta etsivät taiteilijat ja asuinpaikkana mesenaattien linnat. Niistä hän katseli vuorenjyrkänteille, joilla ne seisoivat. Ja runoja syntyi, lisäksi kirjeitä sellainen määrä, ettei nykyihminen perässä pysyisi.
Kesällä 1988 asuin jo Orivedellä, mutta suoritin sieltä käsin työajalla Helsingin kesäyliopistossa aikuiskasvatuksen approbaturin. Sain asua ystävän talossa Käpylässä hänen itsensä lomaillessa Savossa, ja maksoin ”vuokran” kastelemalla pihan kuusentaimet. Kastelukannun suihku virkisti kummasti minuakin, vaikkei ihan kohdalle osunut, vaikka tärkeimpiä olivat tietysti kuuset. Aamujunalla suuntasin taas opistopaikkakunnalle työskentelemään kuivassa ja kuumassa monistamossa, sillä me opettajat teimme opetusjaksojen välillä toimistotyötä. Siitä kesäpestistä muistan erään kirjoittajakurssilaisen aforismin: ”Ellei tekstiä synny, ryhdy monistajaksi.” Ihan kirjaimellisesti en ole kuitenkaan kehotusta noudattanut, vaikka kirjoittaja omassa tekstissään joskus kopioikin, tahallaan tai tahattomasti. Nuoren Voiman Liittoon tuli siellä kriitikkona työskennellessäni tekstinippu, jonka lähetteessä luki: ”Voisitteko sanoa, ovatko nämä runot Eino Leinon vai minun?” – Se kopioinnista. Monistetuiksihan tekstit tulevat joka tapauksessa, kun ne painetaan.
Niinä 1990-luvun kesinä, joina pyöräilin Oriveden ja silloisen kesäpaikkamme Virtain väliä, ei helteitä ollut kovin usein. Kerran tein tuon matkan kuitenkin noin 30 asteessa. Pakarat liimautuivat hikisiin vaatteisiin, ja vesipullon sisältö loppui pian. Oli kumarruttava Torisevan rotkojärven rantakiville janoa sammuttamaan. Loppukilometrit menivät miltei vastuuttomassa tilassa; onneksi en sentään kolaroinut. Kesäkodissa yritin virvoittaa itseäni konjakkihuikalla, mutta sillähän on taipumus vain kuumentaa lisää. Minut se vaivutti silloin kuitenkin ansaittuun uneen.
Tuorein hellekesän muisto (ellei nyt elettävää oteta mukaan) on vuodelta 2010, jolloin vedin elämäntarinakurssia Orivedellä. Kun ulkolämpötila hipoi nykylukemia, eikä sisällä ollut juuri viileämpää, olimme kaikki helleasuisinakin niin märkiä, että ryhmä sai nimen Hikiset. Luokan tuuletinta ei voinut käyttää kuin tauoilla, sillä puhe olisi jäänyt kuulumattomiin sen pauhun alta. Hikiset kokoontui sitten muutaman kerran talvellakin, ja hikeä oli hauska muistella, kun räntäsateet räimivät kasvoja ja – tosiaan – porhalsivat kuin ”ori oiva”.
Entä nyt? Helteiden vietto, vai onko sanottava pitäminen (vrt. sade), on kerrottu lyhyesti: pihalla hakeudun varjoon ja huoneessa tuulettimen vienoon henkäilyyn kirjoittamaan. Ei silti, hiki virtaa sittenkin. Liikkumiset jäävät olemattomiin, kun ei kerta kaikkiaan jaksa. Mutta hellettä pahempi häiriö oli oman tietokoneeni romahtaminen viime perjantaiseen sähkökatkoon. Sen äly hermostui kai niistä keskeytyksistä, joita kolmetuntiseen ”pimeään” kauteen aina välissä tuli, ja sekosi täysin. Kirjoittamisen halu olisi ollut, mutta tekstin koneellinen ori ei porhaltanut.
Lähetin tekstiviestejä ystäville, joiden oli nyt turha odottaa minulta maileja. Muuta älylaitetta kuin pöytäkonehan minulla ei ole. Eräs heistä vastasi, että tekstaisi pitempäänkin, mutta kun puhelimen akku on lopussa. Silloin havahduin muistamaan, että hänhän viettää kesää paikassa, jossa edes sähköä, älylaitteista puhumattakaan, ei ole. Ja se on oma valinta, samoin kuin se, ettei kirjailija–tutkija-pariskunnalla ole autoa, edes kesämökille johtavaa autokelpoista tietä. Tunsin syyllisyyttä omista nurinoistani ja kiitin, että vielä on ihmisiä, jotka elämäntavoillaan estävät ilmastonmuutosta äitymästä liian tukalaksi.
Jaa, millä tätä sitten kirjoitan? Onneksi miehelläni on kannettava kone, jonka käyttäjänä tosin olen vasta noviisi.
Liisa Enwald
14.7.2018
Ankaruuden imussa
Kesän kukkiessa hehkeimmillään on terveellistä kääntää mieli johonkin, joka ei hehku eikä heilimöi tai lepata perhosena. Luin pihatuolissani Sami Pihlströmin kirjan Ota elämä vakavasti (ntamo 2018) ja riemuitsin syvällä mielessäni: Jo oli aikakin!
Nuoruudessani vähän naureskeltiin sellaisille teeseille kuin ”ihmisen velvollisuus on suhtautua elämään myönteisesti”. Nyt tuntuu, kuin muuta velvoitetta ei olisikaan – ihmisellä itsellään enempää kuin yrityskonsulteilla ja hyvinvoinnin valmentajilla. Ei silti, on niitä elämäntaito-oppaita minullakin, olen jopa maksanut niistä: Tunne itsesi, Kohota itsetuntoasi, Löydä piilevät voimavarasi ja niin edelleen, enkä kiellä, että niistä olisi joskus myös apua ollut. Tosin niiden ostamisen aikoihin kirjakaupoista löysi myös paljon muuta, eivätkä ”selfhelpit” kuuluneet kustantamotuotteiden kärkeen.
Sami Pihlström, kansainvälisestikin tunnettu uskonnonfilosofian professori, kyseenalaistaa selvin sanoin oma-apuoppaiden hypetyksen, joka alkaa olla jo niin levinnyttä, ettei sitä hyökyaaltoa aina edes huomaa. Uuden teoksensa lähtökohdaksi hän ilmoittaa yrityksen ottaa elämää haltuun. Eetikkona hän kantaa huolta myös moraalin hämärtymisestä ajassamme.
Moni voi pelästyä teoksen alaotsikkoa Negatiivisen ajattelijan opas. Sen voi tulkita ironiseksi heitoksi positiivisuudenoppaisiin päin, mutta syvimmiltään se kannustaa elämän lähestymiseen ”ei”-alkuisin käsittein, ”vakavuus edellä”. ”[…] ymmärrämme hyvyyttä kunnolla vain tutkimalla pahuutta, vapautta ja vastuuta vain tutkimalla syyllisyyttä”. Ja tienä elämän käsittämiseen on kuoleman ja katoavuuden tutkiminen.
Eipä noita käsitteitä ole viime vuosina sanottavammin kuultukaan. Kuolevaisuus on piilotettu laitoksiin – joita saatetaan nimittää hyvinvointikeskuksiksi. Syyllisyydestä ei tohdita enää puhua, saati saarnata ihmisiä syntisiksi. Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on sairaampi toista, voisi sanoa Leinoa mukaillen. Monien rikosten syy löydetään traumoista tai neurooseista, ja niitä terapoidaan monesti syyllisyyskysymykset torjuen. Syyllisyys, samoin kuin kuolema ja elämän rajallisuus on kuitenkin Pihlströmin mukaan kaiken eettisyyden pohja. Moraali ei ole ”kiva” asia, vaan hämmentävää, vaativaa ja vaarallista. Sitä ei pitäisi myöskään välineistää. Tässä narsismin kyllästämässä ajassammehan ”moraalinen tekokin” voi olla kuin selfie, keino sometykkäysten saamiseen. Autoin eilen mummon kadun yli, kas tässä kuva, enkö ollutkin huomaavainen. – Ja peukut nousevat.
Syyllisyydestä ei voi luistella ulos vetoamalla siihen, että on sentään pyrkinyt hyvään tai ollut tekemättä murhia tai muita rikoksia. Pahuus ja syyllisyys on paljon totaalisempaa, sillä kaikki olemme syyllisiä kaikkeen mahdolliseen, muistuttaa Pihlström vedoten sekä Dostojevskiin että filosofi Levinasiin. Olemme toisillemme perustavasti toisia, ja se tulee hyväksyä ihmisiä kohdatessaan. Etiikka käy mahdolliseksi siinä välitilassa, eräänlaisessa ei-paikassa, joka on oman itseydenkokemuksen ja siitä luopumisen välillä.
Siihen taas tarvitaan itsekritiikkiä, jota ei pidä juuria pois psyykkisen hyvänolon tai päämäärään pyrkimisen nimissä. Nykyisinhän kritiikki ja erityisesti omaan itseen kohdistuva halutaan häivyttää jo opiskelustakin. Tietysti myös itsekritiikillä voi poseerata, syyllisyydentunnolla nostaa omaa häntää. Eräs nuoruudenystäväni totesi katumusta miettiessään: ”Tunnustan tehneeni pahoin, ja kun niin sanoessani tunnen itseni hyväksi, kaduttavaa siis sekin.” Niinpä niin, pahan ja syyllisyyden kierreportaat eivät pääty syvimmässäkään kellarissa.
Luovutin verta ja sain palkaksi hyvän mielen. Tuli mukava olo, kun jeesasin naapuria puutarhassa. Näillähän me hymistelemme, tunnemme itsemme moraalisiksi ja mukaviksi – edellyttäen, että se auttamamme naapurikin on meille mukava. Tällaista vastavuoroisuutta moraali ei kuitenkaan pohjaltaan ole, vaan pikemmin sitä, että menee epämukavaan, jopa äärimmäiseen tilanteeseen. Viime päivien uutisaiheista ne sukeltajat, jotka pelastivat henkensä uhalla luolapojat, täyttäisivät tämän ehdon. Jos aivotutkimus onkin todistanut hyvien tekojen lisäävän terveyttämme, Pihlströmin karu sanoma on, ettei näiden tekojen keräilyllä ole mitään tekemistä etiikan kanssa. Moraali ei ylipäätään ole ”hyviä tekoja”, vaan jatkuva tila, josta ei pääse koskaan lomalle.
Riittää jo negatiivisuus, lopeta tämä ankara laulu, toppuuttelee tässä vaiheessa lukijani. Ja minunkin on tunnustettava, että Pihlströmin luettuani valvoin kokonaisen yön. Olin ankaruuden imussa. Ja samalla mieleeni pulpahteli ongelmia, joissa painiskelin jo kouluaikoina: Onko minulla oikeutta olla iloinen, kun maailmassa on niin paljon tuskaa? Miksi en voi sitä lievittää, miksi vain pelkään ihmisiä? Mikä on ratkaisu pohjattomalta tuntuvaan suruun, kärsimiseen ja syyllisyyteen? Miksi ajatteluni pysähtyy aina johonkin ”pohjaan”, eikä uskalla painua pohjan alle?
Pohja-metaforalla Pihlströmin kirja ei juuri puhu, mutta haastaa juuri siihen, mitä nuorena en rohjennut tehdä. Mitä sieltä syvyyksien syvyyksistä löytyykään. Ainakaan ”positiivisuuden”, psyyken ”eheyden” tai ”terveyden” nimissä en sukeltamisesta saisi laistaa. Ja voihan niissä löydöissä olla myös valoa. Pihlströmin sanoin: ”Aidon toivon edellytys on eräänlainen pessimismi”, ja: ”Suru on kuin kehys, jonka sisällä ilokin pääsee loistamaan.”
Liisa Enwald
5.7.2018
Kesäyön rauha
Eino Leino kirjoitti ”Nocturnensa” vuonna 1903, vain 24-vuotiaana. Päivänvalon tuo rakastamamme runo näki Talvi-yö-teoksessa 1905. Runo alkaa kesäyön kiehtovasta tunnelmasta. Äänimaisemassa on ruislinnun laulu, pellon yläpuolella paistaa kuu, jossain tupruaa kaskisavu. Ja tuskin on runominä maininnut kesäyön-onnestaan, kun hän lausuu tunnetut sanansa: ”En ma iloitse, en sure, huokaa”. Onko tunnemaisema tyhjä? Vai onko siinä päinvastoin jotain normaalin tunnekokemuksemme lisäksi? Paria riviä ennen mainitaan onni, ”kesä-yön onni”. Sillekö ”En ma iloitse, en sure, huokaa” on uusi luonnehdinta, tarkennus?
Kouluaikana pyöräilin usein Paltaniemelle, Leinon lapsuusmaisemiin, katsomaan auringonlaskua. Kun aurinko Paltaselkään pudotessaan värjäsi taivaan ja osan vedestäkin, draama oli aina erilainen. Leino ei asunut aivan selän tuntumassa, ja ”Nocturnenkin” otaksutaan syntyneen yhtä hyvin Kangasniemen järvimaisemassa kuin Paltaniemellä. Runoa työstäessään Leino vietti kesää kollegansa Otto Mannisen luona. Maiseman konkretisoiminen elämäkerran – tai tulkitsijan oman kokemuksen – avulla on kuitenkin melko hedelmätöntä, tärkeintähän on runosta avautuva sisänäky.
Yksi tuon hiljaisen runon yllätyksistä on, että ilon ja surun kiellettyään puhuja pyytääkin tuomaan metsän tummuuden, pilven punajuovan, vaaran siinnon, tahtoopa vielä vanamon tuoksujakin ja veden varjoja. Näistä aineksista hän tekisi ’sydämensä laulun’. Viittaus Kiven tunnettuun tuuturunoon ei jää ainoaksi kuolemavihjeeksi. Puhutaan metsän tummuudesta, punajuovasta, joka on laskevan auringon merkki, mutta merkitsee Leinolla niin ikään – ”Elegiaa” mukaillakseni – kauneuden kaipuuta.
”Nocturnessa” on alkuaan ollut kolmaskin säkeistö, kahden nykyisin tunnetun keskellä. Se on julkaistu mm. Hannu Mäkelän toimittamassa valikoimassa Elämän koreus (Otava 1976), ja se on kysymysten ja vastausten sarja, jossa selitetään, miksi puhuja tiettyjä asioita kaipaa. ”Miksi metsän tummuus sävelehen?/ Kosk’ on mustaa murhe ylpeäin./ Miksi juova päivän laskenehen?/ Koska monta nuorta unta näin.” Runominä haluaa irrota niin murheista kuin unelmista, nuoruuden haaveilusta kuin ylpeydestä. Säkeistön lopussa se luopumisen ja kuoleman draama, johon on vihjailtu kaiken aikaa, saa myös kesäyön rauhaan viittaavan tulkinnan: ”Mutta miksi varjot virran veen?/ Kosk’ on mieli mulla siimekseen.”
Viimeisen säkeistön alku tuo mukaan rakastetuksi usein (myös elämäkerrallisesti) tulkitun ’neidin’, jolle minä halajaa laulunsa antaa. ”Neidin” ja ”kesäheinän” välissä on pilkku, mitä ei ole aina noteerattu tulkinnoissa. ”Neiti, kesäheinä” voi olla rakastetun epiteetti, metaforakin, mutta yhtä hyvin ”neiti” on kesäheinän kuvailmaus. Suurta intohimon vuodatusta ei ”kesäheinässä” ole. Miten voisikaan, kun puhuja ei ”iloitse”, ei ”sure, huokaa”. Jatkossa hän rauhoittumisensa ilmaiseekin: ”En ma enää aja virvatulta,/ onpa kädessäni onnen kulta” – tässä tapauksessa jokin laajempi asia kuin ilojen (ja rakkauksien) ailahteluun sisältyvä autuudenväläys.
Runon loppu, jonka on monesti nähty viittaavan kuolemaan, puhuu pienentyvästä elonpiiristä ja hämärästä tiestä, joka vie tuntemattomaan tupaan. Tie jää auki, jotain on vielä edessä: jotain pienentyvää, seestyvää ja turhasta riisuttua. Tahi jotain on juuri nyt elettävänä, tuttua mutta samalla tuntematonta – kun korviin soi ruislinnun laulu, tähkät huojuvat ja vanamot tuoksuvat yhdessä savun kanssa.
Leinolainen kannel, joka on implisiittinä mukana myös ”Nocturnessa”, on laulajan sydän, joka soittaa elämää yhtä lailla kuin kuolemaa, kaukaa katsoen, niitä kumpaakaan pelkäämättä ja niiltä mitään toivomatta, vain todeten: siinä ne ovat. Näin etäännyttäen runominä ottaa kokemuksen todella omakseen, tekee siitä ”sydämen laulun”. On menty vastakohtien tuolle puolen. Tämä ei ole ”Jumalten keinun” lyyrikolle aina tyypillistä. Leino on suuren draaman, myyttisten kertomusten ja henkilökuvien, mutta myös unen ja häilyvyyden runoilija, joka avaa näkymää puuntopilviin ja niiden taakse. Olisi hänen kirjailijakuvaansa kaventavaa pysähtyä vain kesäyön rauhaan ja ”Nocturneen”.
Silti siitä sopii nauttia ja sen eri sävellyksiä kuunnella vähintään nyt keskikesällä – ja samalla onnitella huomenna, 6.7., 140 vuotta täyttävää sankaria. Syntymäpäivää juhlistamaan ilmestyy Leino-kirjallisuuden uusin tulokas, Esko Karppasen Jumalten unet. Esseitä Eino Leinosta (ntamo 2018). Siinä avataan näköalaa moniaalle muuallekin kuin ”kesäyön Leinoon”.
Liisa Enwald
29.6.2018
Kotimaan matkailua
Suomen kesätapahtumien kirjo on kuin värikäs kukkaketo, jolla viikatemies ei ole vieraillut. Kassaa kasvattavia vierailijoita sen sijaan odotetaan, oli kedon keskiössä sitten tanssi, teatteri, jatsi, rokki, eukonkanto, tarinaniskentä, sirkus tai tenorilaulu. Ja useimmiten kassakone äännähteleekin mukavasti, kun sitä vastoin suuret taideinstituutiot, pienet kulttuurilehdet ja klassisen musiikin esittäjistöt potevat yhä raskaampaa rahapulaa. Paradoksi on tietysti sanoa pulaa raskaaksi, mutta tosiasia on, että tyhjyys on mitä painavinta täyteyttä silloin kun tärkeän asian (kuten työn tai varallisuuden) puuttuminen vie kärsijänsä mieltä lakoon.
Paikallisia kesätapahtumia ei tietenkään pelasta vain maksavien kävijäin määrä, vaan iloinen ja motivoitunut talkootyö – jota Suomessa virallisesti ei saa oikein enää tehdä, ainakaan paljoa, ainakaan aktiivisuositusten mukaan (vaikka se jos mikä aktiivista olisi). Iitin tai Ilmajoen, Lohjan, Kuhmon tai Kärsämäen kulttuuriviikko nostaa sitä paitsi paikallis-identiteettiä kuin maakuntalaulu ennen vanhaan ja lisää byrokratiakielellä sanotusti kunnan vetovoimaa. Siksikin kohonnut yhteisöhenki suosii talkoita. Tosin on nähty myös se, että yhteisöt herkästi rakoilevat juuri silloin kun kaikkien pitäisi puhaltaa yhteen tulipesään. Kipinät sinkoilevat, joskus syttyy metsäpalokin, pahimmassa tapauksessa koko pitkä perinne lakkaa.
Mutta eipä nyt maalailla piruja. Kipinöillähän on myös kyky elvyttää (tätä kaksoisvaikutusta olen monesti ajatellut, kun asumani talon nimi sattuu olemaan Kipinä), ja kaikkein kipinöivin – hyvässä mielessä – lienee tapahtuman ideointivaihe. Siinä hyödynnetään usein myös paikan nimeä tai flooraa ja faunaa: Joutsan Joutopäivät, Lohjan Omenakarnevaalit – tai Omenapuun varjossa -musiikkitapahtuma – sekä Mikkelin Rapu ja muikku.
Tuli jo mainituksi muutama oman uuden asuinseutuni kesäjuhla. Näitä mainostettaessa vain harvoin muistetaan, ettei läheskään ”joka niemeen, notkoon, saarelmaan” ole enää joukkoliikennettä. Sen puuttuminen estää myös oman osallistumiseni moniin lähiseutujenkin tapahtumiin ja vähäisten ropojeni kilahtelun kotikuntani laariin. Olen edelleen sitä mieltä, ettei yksityisautoilusta saa tulla kansallisvelvollisuuteen verrattavaa suositusta.
Sitä paitsi se tärkein kesätapahtuma taitaa sittenkin olla oman pään sisässä, ja sitä sisältöä voi kartuttaa esimerkiksi lukemalla. Se on ehdottomasti ekologisin ja silti (?) avarimmalle kuljettava matkailutapa. Omaa kesälukemistani ovat olleet mm. Hannu Mäkelän Isä ja uusi runokokoelma, Aarne Kinnusen tutkimus Haavikon lyriikasta, Marjo Heiskasen esikoinen Idiootin valinta ja alkusuven suurena matkana Tolstoin Sota ja rauha, joka oli jostain syystä jäänyt aiemmin lukematta. Pian aion tarttua Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin Sivistyksen puolustukseen.
Tämän aamun aluelehdestä sattui silmään kolumni, jossa kummasteltiin, miksi kesä- ja lomalukemisen pitäisi olla niinsanotusti kevyttä. Yhdyn siihen, sillä lomallahan, jos milloin, on (tai pitäisi olla!) aikaa ja rauhaa hiljaiseen mietiskelyyn, ajatuksen vaelluttamiseen kirjan lehdillä. Eräällä Kreikan-matkallani opas kuulutti iloisesti, että hotellin aulassa on sitten tarjolla lukemistakin: romantiikkaa tai jännitystä, ihan kumpaa vain itse kukin haluaa. Teki mieli huikata väliin, että vain noista kahdestako pitäisi valita. Mutta rauhaa rakastavana ihmisenä jätin sen tekemättä, olinhan omassa lomapakkauksessani varautunut myös muunlaiseen lukemiseen. Palautelomakkeessa tuosta ”valinnanvapaudesta” visahdin kyllä.
Moisesta lomalukemisen julistuksesta on nyt kulunut jo parikymmentä vuotta, ja näyttää siltä, että ”lomalukeminen” on muuttumassa lukemiseksi aina ja kaikkialla, sillä muuta ei kirjakaupoistakaan enää tahdo löytää kuin jännitystä ja romantiikkaa, lisänä self help -tuotanto, jonka uusimpana – ja vetovoimaisimpana! – ilmentymänä itse kynällä täytettävät opaskirjat. Miksihän niitä nyt uutuutena mainostetaan, kun niitä on ollut aikojen sivu: tyhjiä kirjoja päivyrinpitämistä, muistovärssyjä tai vieraskirjoituksia varten, lapsen kasvusta raportoivia paperipakkauksia (sellainen oli minunkin kotonani, romanttisena nimenään Elämän aamun auetessa) ja nyt viime vuosina aikuisten värityskirjoja. Kiitettävää niissä tietysti on se, että konkreettinen kynänkäyttö palaa entiseen arvoon. Mutta että ihminen voisi kirjoitella myös oman mielensä uumeniin, päänsä sisään, unohtuu. Tosin, vaikeapa tuota päänsisäisyyttä on kaupallistaa, ainakaan myytäväksi suoraan ja yksi yhteen toripöydällä tai putiikin hyllyllä.
Kirjoitin aikaisemmissa blogeissani pihoista. Siihen aiheeseen tekee mieli palata vielä yhdeltä osin. Kotimaiseen kesämatkailuun kuuluu nimittäin myös niiden pienten suurten ilmiöiden ihmettely, jotka päivittäin putkahtelevat omalle reviirille (tai ”omalle”, todella omaa maatahan meillä lienee vain hautapaikka, jos lopulta sekään). Eilenkin niitä katselin kiireettömästi muovituolissani mietiskellen. Seurasin muurahaisten maailmanvalloitusta ja kissankellorypään soittoa, havaitsin mukulakiven pinnasta ihmiskasvot, ja nuuskin pitsamausteen lemua, joka levisi kaikkialle kasvaneesta mäkimeiramista. Siihen kun lisätään päivänkakkaran poikanen, joka ilmestyi kuin tyhjästä hiekkatielle, omenapuunlehti johon toukka oli syönyt reiän, mieli oli kylläinen ja matka virkistävä. Niin, ja se jo kauniisti punastunut mansikkakin, jonka noukin suuhun piikkipensaan alta – siinä kaukomaata kerrakseen.
Eilen oli hellepäivä, tänään luonto saa elvyttävää sadetta. Muovituoli ei houkuttele, mutta ikkunasta, tämän työpisteeni vierestä, voi seurata, miten vesi valuu räystäästä lähes säännöllisin välein putoilevin viivoin. Putoamisen lumous, kaiken vain yltiöpäisesti kasvaessa, onni, jonka – Rilkeä mukaillakseni – voi nähdä vajoamisliikkeessä.
Etteikö kaikki tämä kutsuisi esiin myös kirjoitusta. Helvi Juvosen ”Runkojen lomasta” -sarjan sanoin: ”Polvistu pienemmän eteen/ silmin kuunnellen./ Siinä on kätketty sana/ kirkas ja hiljainen.”
Liisa Enwald
21.6.2018
Kohtaamisia
Kastepisara!
Aamun lehti tuo tänään
välkkyvän viestin.
Mullan sylistä
nousee pullea vauva:
kukka nupulla.
Ristipistoilla
kirjailee hietikkoa
variksen varvas.
Kivi hiljainen
kaltaisen kohdatessaan
kertoo tarinan.
Kun kyllin kauan
katsot samaa kiveä,
kirjoituksen näet.
hapsuheiniä
ilmassa siemeniä
ja lannan tuoksu
Anteliaina
leviävät vaahteran
tyhjät kämmenet.
Kirjani väliin
leijui puun lehti, sanoi:
Lue minutkin!
Sitten siinä on
äkkiä muurahainen,
elävä runo.
Varjojen tullen
aukeaa nurmikolla
vihreä valo.
Kokko jo palaa.
Siinä juhannusvene
paistaa makkaraa.
Piha tyhjenee,
oksa sormeilee seinää.
Yö on valoa.
Mikä toikaan niin
paljon vierailijoita
ei-minkään keskeen!
HYVÄÄ JUHANNUSTA!
Liisa Enwald
13.6.2018
Piha 3
Sillä on pituutta noin seitsemänkymmenen reilun askelen verran ja leveyttä siitä ehkä kaksi kolmasosaa. Suppilon kapein kohta tosin hoituu yhdellä harppauksella – jos silläkään, sitä kun verhoaa pihlaja-angervojen villiintynyt kasvu. Vaikea on enää uskoa sen alkuaan olleen santa- ja savikuoppa, jonka reunamilta kiskoin mätiä lankkuja. Taloa laajennettaessa rakennusjätteitä oli jäänyt pihaan ja isäntä kehui kaataneensa tontilta kolmisenkymmentä puuta.
Puilla on taipumus kasvaa ja lisääntyä, ja lähes kymmenessä vuodessa hiekka-aavikosta on siinnyt melkein metsä. On vaahteroita, kirsikka- ja omenapuita, joiden lisäksi alueen ovat vallanneet koivut ja männyt, pihlajat, kuuset ja raidat. Vaahteranoksat kaartuvat lehtiporteiksi, eikä syksyistä lehtimattoa pidä vielä ajatella. Tammien esikoinen on kiipinyt jo taivasta tavoittamaan, luumupuut taas kuivuneet ja kutistuneet. Alla rehottaa juolavehnä ja ties miten moni muu heinälaji, valko-, puna-, metsä- ja kelta-apila, matara, tädyke ja poimulehti. Kedonkukat kukoistavat, kun ruohonleikkuri ei ole niiden ylitse käynyt. Ja pensaita on: nyt juuri kukassa lumipalloheisi, on myös lumimarjoja, seljoja, kanukoita, hernepensaita ja ruusuja kolmea lajia.
Ihmisiäkin on, tosin vain kaksi, vieraita harvoin, tieltä käsin ihmettelijöitä useita. Kuistilta pihanperälle johtaa polku, jolta voi poiketa kohti kirsikoita tai villivadelmia, ahomansikoita tai paria istuinryhmää, joissa yleensä kyllä päiväkahveja nauttii vain yksi, seuranaan eläimistöä: kimalaisia, ampiaisia, muurahaisia sekä tietysti perhosia. Kedonkukat ja holtittomasti levinneet mäkimeiramit niitä erityisesti loppukesällä kutsuvat luokseen, ja niiden lepattelua on hupaisampaa seurata kuin televisiota.
Linnustoa vallitsee juuri nyt talitintti, joka on tehnyt räystääseen pesän, peippo ilmoittautuu äänenä, varikset ja etenkin harakat temmeltävät ruohistossa. Kyitä ei ole vuosikymmenen aikaan näkynyt, vaikka luulisi juuri tällaisen reviirin niitäkin houkuttavan. Kuivana kesänä, jota parhaillaan elämme, käärmeen virkaa toimittavat maata pitkin matavat kasteluletkut.
Tarjolla on niin lyyristä hehkeyttä kuin karheutta ja rappioromantiikkaa. Röttelöitynyt liiteri sopisi kauhuelokuvan kulissiksi. Sammaltunut sementtilaattapino kohoaa takaoven takana kuin lepoon asettuneen linnan muuri, ja suppilossa – Peikonperällä, kuten sen nimi kuuluu – komeilee heinä- ja lehtikasoja, jotka tuovat muodoltaan mieleen muumikirjojen Mörön. Eikä Mörkö halua olla ruma ja pelottava – se on vain yksinäinen. Kaihoissaan se katseli Runon ja rauhan puistoon, niin kauan kuin sellainen sen läheisessä koivikossa vielä oli, mutta kaikella aikansa. Kestävämmäksi on osoittautunut Pöllökivenpuisto, jossa samoin kuin talon toisella puolen asustaa Kivikansa.
Mitä näissä puistomuodostelmissa sitten tehdään – muuta kuin kuljetaan polkuja pitkin kesäseikkailulla? Talvisinhan se katoaa lumen ja varhaisen pimeyden alle eikä laajenna asumisreviiriä, muttei myöskään kinua työtä. Ainakaan siellä ei kitketä hyötypuutarhaa – yltiöpäisinä kasvavia heiniä kyllä. Ja se on röyhyävien pensaiden alla suloista. Voi eläytyä toukan, leppäkertun tai muun mönkiäisen osaan, tai olla vain kykkivä ihminen ja imeä energiaa lehväkatossa leikkivästä auringosta.
Työvälineitä kyllä seisoo tai makoilee pitkin aluetta: talikosta oksasaksiin ja kuokista lapioihin. Kottikärryn hyödyllisyyden olen oppinut vasta tässä elossani. Paitsi että sillä voi kuljettaa risuja, ruohoja, kiviä ja käpyjä paikasta toiseen, se toimittaa autottomalle nelipyöräisen virkaa. Sillä kyydillä on roudattu pihaan kaupasta kymmenen kilon multasäkki, huonekaluja ja trimmereitä.
Pääasiallista pihatoimintaa eli lukemista auttaa ratkaisevasti eräs esine, jota ei kaiketi enää saisi lainkaan kehua. Jo yli kymmenen vuotta sitten EU kielsi sen katuterasseilta, mutta yhä sitä näki keskellä direktiivien ulkopuolisia vanhojakaupunkeja, joissa se muodosti raunioille ja kolhiintuneille muureille iloisen kontrastin. Eihän se ole maailman kauneimpia eikä ekologisimpiakaan, mutta on kevyt siirrellä paikasta toiseen (aina varjon ja auringon mukaan) ja istuinalustana puisia heimolaisiaan mukavampi. Muovinen puutarhatuolihan se. Suin surmin en toisi reviirilleni topattuja sohvia ja divaaneja, jotka näyttävät yhä avarampien terassien ohessa olevan kesäpihojen valtatrendi.
Terassia saa luvan korvata laudoista kyhätty kuisti, jonka lattia on jo niin lahonnut, että sen yli kiviportaalle on miltei loikattava. Enää se ei kestä muovituoliakaan, saati yli 70-kiloista istujaa.
Entäpä aita, se joka rajasi lapsuuspihaani korkeana ja vahvalankkuisena. Se on täällä, talon salattuun historiaan sopivasti, kanalanverkkoa, paljolti jo revennyttä, yhdessä kohtaa on maahanvalunutta piikkilankaa, ja jollain sivustalla ei mitään, paitsi puita ja pensaita. Ne salpaavat tuulta ja suovat varjoa paahteelta. Näkösuojaksi niistä ei ikävä kyllä kaikin paikoin ole. Mutta täytyyhän pihan, tuon pyhän paikan, olla auki myös ulospäin.
Liisa Enwald
7.6.2018
Piha 2
Oikeastaan otsikkona pitäisi olla ”Pihoja”, sillä sitten varhaislapsuuden muistini on tallentanut iloisena mylläkkänä monenlaisia pihamaita, -puistoja ja -kiviä. Niissä on niin hiekka- kuin asvalttikenttiä, maatilojen ”kartanoita” kuin kaupunkien kivierämaatontteja, enkä kaikista nyt kerro. Vain mieleenjäävimmät saakoot tässä kunnian.
Kun muutimme koululle äitini työsuhdeasuntoon, piha oli äkkiä ilman aitaa. Se merkitsi vapautta. Vastarakennetun koulun vierestä avautuivat metsät ja joenrantarinteet, joille ei tuolloin vielä noussut kerrostaloja. Varsinaista pihamaata edusti (tai esitti!) hiekkainen alue, joka laajeni urheilukentäksi koulun siipiosan takana. Lasten välituntileikkejä sai seurata ikkunasta, ja sekaan tarvitsi mennä vain silloin kun tuli ruokatunnille omasta koulustaan. Pelkistä leikeistä puhuminen on kuitenkin kesyä siihen nähden, miten rajuiksi erityisesti poikien teutaroinnit joskus kävivät; painiotteluita riitti, sillä aikaa kun tytöt kiersivät kentällä käsikynkkää. Siinä oli 1960-luvun kouluelämän yksi sukupuoliero, jota osaltaan ruokki kasvatuskin: pojilta odotettiin reippautta ja pelottomuutta, tytöiltä kiltteyttä. Myös tuon ajan pihapelejä näki. Ne pyörivät milloin hauskana karusellina, milloin kauheana kaaoksena. Sateen sattuessa pompotettiin palloa pilarien tukeman katoksen alla. Välituntiin kuului pakollisena välituntivalvoja, joka puuttui tai oli puuttumatta esimerkiksi kiusaamisiin. Usein hänen käsipuolessaan käveli joukko tyttölapsia, jotka keräsivät siten pisteitä hyviin numeroihin, kenties.
Pihaleikkiä halutessani menin välituntitouhuista turvaisan matkan päähän. Metsäähän riitti, ja siellä oli rakennustyömaiden jäljiltä paljon kiintoisia esineitä sähköjohdon pätkistä lasinpaloihin. Niistä sai taikakaluja satupeleihin, joissa saattoi seikkailla yksinkin, mutta kun serkkutyttö tuli mukaan, volyymi kasvoi. Serkku pienenä huimapäänä keksi myös, että leikittäisiin Tarzania oksistoissa ja korkeilla kivillä. Minun roolinani oli Tarzanin poika (joka tosin isänsä mielestä oli ”oikea mammanpoika”), ja uljaan leijonan osan sai, itse sitä tietämättä, milloin kukakin metsässä kykkivä marjastaja. ”Metsäpiha” soi mahdollisuuden myös iskelmien hoilaamiseen, ja pensaikon reunaan riimutettu Kössi-koira sai kuulla moninkertaiset ”Maruzellat”, ”Pikku-midinetit” ja ”Monrepos’t”.
Hyppäys luontopihalta Helsingin kivikartanohin oli niin suurta draamaa, että aiheutti kuukausien ahdistuksen. Mutta olihan Helsingissä puistoja, kallioita, merenrantoja ja niin mahtaviin mittoihin kasvaneita puita, ettei sellaisista voinut uneksia edes lapsuutensa paratiisissa. Kun opiskelin yliopistolla ja kivipihaiset vuokra-asunnot vaihtuivat, valitsin kulkureittini yleensä puistojen mukaan. Tutuiksi tulivat sellaiset kaupungin ylläpitämät ”pihat”, joiden nimissä oli Kaivo, Hesperia, Johannes, Sibelius tai Topelius. Puistoissa ei tuolloin saanut edes astella, saati lojua nurmikolla; nykyisistä piknikki- ja auringonottoalueista ei ollut tietoa. Ei liioin yhteisöllisiksi mainostetuista kerrostalopihoista, joilla talonväki kahvittelee, pitää siivoustalkoita tai kasvattaa retiisejä.
Kauneimpia ”pihoja” olivat hautausmaat, ja niille kävi usein pyhäinen kävelyretki. Jo lapsena omaisten hautoja haravoidessani ajattelin, että siinä kiveyksen reunustamana on vainajan oma piha, puutarhakin, jos sinne tuodaan kukkia. Nykyiset haudat ovat nurmipihoja, jotka melkein sulautuvat puistokäytäviin. Mutta yhä näkee vanhimmilla hautausmailla myös rautapylväin ja kettingein vartioituja reviirejä, joilta sielu ei taatusti pääse karkaamaan.
Minun vaatimaton sieluni ja sen mukana ruumis taas lensi Helsingin jälkeen taas maaseutumaiseen oloon, hupsista vain! Oltiin Tuusulan Orikorvessa, haja-asutusalueella, ravimiehen vuokralaisina. Kerrostaloista tai asvalteista ei näkynyt jälkeäkään, en liioin hoidetuista puistoista, mutta oli aurinkoinen nurmikenttä, jonka toista laitaa koristi hevosaitaus ja perinteisen kaunis veräjä. Osa talon polleista tosin ei tarvinnut aitoja, vaan laidunsi varsoineen pihalla. Näihin rauhaisiin mutta arvonsatunteviin lämminverirouviin tutustuin ensi kerran, kun hain asuinkautemme alkaessa pumppukaivosta vettä (niinsanottuja mukavuuksia ei talossa ollut). Joku tönäisi takamustani, ja kun käännyin katsomaan, tumma silkkiturpahan se siinä, tervehtimässä uutta kaveria. Ratsastusasteelle ei kaveruutemme edennyt. Mutta taputella näitä tammoja sai ja juoda niiden ystävällisessä seurassa aamukahvit.
Kesäisin siirryin kirjoituskoneineni nurmikolle, tammojen huolellisesti leikkaamalle, ja tein töitäni, joista Nuoren Voiman Liiton kriitikonhomma nyhtäisi leijonanosan. Varpaitani nuoleskelivat talon beagle-kennelin koirat, joiden vapaata pihallaoloa ei tarvinnut pelätä. Melkoista dramatiikkaakin tuon pihan elämään liittyi, mutta sen raporoiminen jääköön johonkin toiseen kertaan. Nythän piti puhua pihaidylleistä.
Ensi kerralla ne jatkuvat.
Liisa Enwald
28.5.2018
Piha 1
Istuin pihalla seljapensaan, vaahterantaimen ja kirsikkapuun siimeksessä, ja toukokuun helletuulen sukiessa kampaamatonta tukkaa ryhdyin miettimään, missä oikeastaan olen. Tutun paikan kyseessä ollen sen usein unohtaa. Mikä siis on piha? Ja millaisissa pihoissa on itse elänyt?
Muuan kurssilaiseni toi kerran mukanaan käsikirjoituksen elämänsä pihoista. Olimme, Anja Vähäaho ja minä, kannustaneet, että elämän mittaisen tarinan voi hyvin koota myös tietystä rajatusta näkökulmasta: Elämäni koulut, Elämäni eläimet, Elämäni pihat… Ja rajattua, erotettua aluettahan pihakin alkuaan tarkoittaa; siltä osin se liittyy myös sanaan pyhä. Erotettu paikka voi supistaa elämää, mutta avata siihen myös syviä seikkailuretkiä sisältäpäin, etenkin jos miettii muistojen pihaa. Ehkä juuri tämä kahtalaisuus tekee pihasta kiinnostavan.
Siispä matkalle.
Ensimmäistä pihaani rajasi korkea lankkuaita. Se oli lapsuuskaupungissani tyypillistä; katuja reunustivat pitkät puutalot, joiden välissä oli pätkä aitaa, aidassa portti, sen yli kurkottamassa jokunen korkea puu. Mutta varsinainen pihanäkymä jäi aidan suojaan. Meidän pihaamme pääsi Pikkuportista ja Ajoportista. Viimemainittu viittasi hevospeliin, sillä autoa meillä – kuten suurella osalla muitakaan kaupunkilaisia – ei ollut, meillä ei tosin hevostakaan, mutta niin monilla oli, että kaduilla riitti kakkaroita istutuksia lannoittamaan.
Pihamme ei ollut korttelipiha, joita niitäkin oli paljon 1950-luvun puutalokaupungeissa. Lapsia ei minun lisäkseni siellä juuri liikkunut. Länsipuolella se rajautui naapurin lankkuaitaan, idässä Kruununpuodinmäeksi sanottuun kumpareeseen, jonka yli kulki polkuja ja jolla toisen naapurin lehmät Onnenkukka ja Kultaruusu laidunsivat. Kovin kultainen ei ollut alarinteen särmikäs kivikko, jolla leikin Ahistusteurastamoa. Teurastamo-sanan opin Osuusteurastamo-nimisestä lihakaupasta, josta meille ostettiin syötävää, mutta mistä ahistuksen – psykologiaa en ollut tuolloin vielä lukenut.
Enimmäkseen leikin kuitenkin omalla pihalla. Se oli kuin lehtevä puisto, kadotettu paratiisini. Keittiön verannalta liiterille kulki pihlajakuja, jonka reunoilla ruoho pidettiin lyhyenä. Aloin aina itkeä, kun Elvi-täti käsitteli sitä, sillä uskoin, että nurmeen koskee. (Ruohon leikkaamisesta en ole sen jälkeenkään suuremmin pitänyt.) Liiterin edessä hakattiin halot, jotka kuljetettiin talolle käsikärryillä ja talvella reellä. Se, että liiterirakennusta sanottiin myös talliksi, viittasi talon aikaisempiin asukkaisiin. Heillä oli ollut hevosia. Meidän eläimistömme rajoittui ajokoiriin, kissoihin, kaneihin ja yhteen kanaan. Ne asuivat pihaa vuorotellen. Olipa ennen syntymääni ollut lampaitakin, Elvi-tädillä kanoja oikein pienen munantuottamon verran, ja pula-aikana possuja. Ne päätyivät teurastamoon ja sieltä ruokapöytään.
Pihan keskuspaikkana oli paviljonki – sanaa huvimaja ei vielä tunnettu. Siellä juotiin kesäisin päiväkahvit, mutta muuhunkin toimintaan se kelpasi, esimerkiksi pyykkien kuivatukseen. Kerran alusvaatteiden roikkuessa narulla tekstasin seinäpylvääseen runonpätkän: ”Pyykkejä narulla, / autoja kadulla.” Riimi nyt ei osunut ihan kohdalleen, mutta kulkuneuvoihin liittyvä tematiikka oli kiinnostava: kun auto oli tuolloisessa kaupungissa vielä harvinaisuus, sellaisen näkemiseen suhtautui kuin merkkihenkilön käyntiin, ja moottorin jännittävän hurinan erotti unenkin läpi.
Paviljongin vieressä natisi vastakkain istuttava puutarhakiikku. Sen vieressä uljaana kohoavan kaksihaaraisen koivun sanottiin olevan niin ikäloppu, että se olisi pitänyt kaataa turvallisuussyistä. Mutta minähän olin jo kuuden vanhana puunkaadon vastustaja, ja kiinnitin koivunrunkoon lapun, jossa luki ”Varokaa, hengenvaarallinen”. Sellaisia kylttejä oli sähkökopeissa, joiden koskemiseen saattoi kuolla, ja uskoin, etteivät aikuiset koske koivuunkaan, kun siitä varoitetaan. – Eivätkä koskeneet. Vasta sitten, kun talo ja tontti myytiin, sai koivukin lähtökäskyn, kuten moni muu pihan puu. Onneksi sentään paviljonki säilytettiin, ja nyt se on pihaan rakennetun kerrostalon asujain ilona.
Kadotetussa paratiisissani hehkui myös kukkaloisto. Lydia-täti oli puutarhaintoilija, joka tilasi siemeniä ulkomaita myöten. Niinpä lähelle Pikkuporttia ilmaantui eräänä kesäänä myös lupiiniksi sanottu ihmekasvi. Nyt näitä ihmeitä on keskikesällä villipihat ja ojanvierukset täynnään.
Tulppaaneja ja narsisseja, unikkoja, leijonankitoja, krasseja, aina kesän etenemisen mukaan. Ruusujakin oli tuoksumassa monia lajeja. Runsaimpina muistan juhannusruusut, joita kuitenkaan ei juhannusruusuiksi sanottu, koska ne eivät niin pohjoisessa koskaan kukkineet ennen kuin heinäkuussa. Valkeita ruusuja ne olivat, sisältä tosin myös keltaisia, ja kun siihen keltaisuuteen työnsi pienen nenänsä, tuli tallettaneeksi vuosikymmenet kestävän autuaan-pehmeän tuoksumuiston. Ruusujen edessä leviävällä hietikolla leikin pallopelejä, kunkkausta ja palikkamaata. Kaverien puute ei haitannut, kun löysi omasta itsestään kaksi tai kolme puoluetta. Lapsenaivojeni uumenissa tajusin, että jos jostain on vaje, sen voi täyttää olemalla kekseliäs ja omatoiminen.
Leikkiessäni Paraativerannan ovi oli usein auki, niin että sen takaa näkyi isän työhuoneeseen. Piti oikein pysähtyä katselemaan, kun isä siellä naputteli kirjoituskonettaan ja välillä pukkasi sen sivusta työntyvää uloketta. Sillä tavoin hän vaihtoi riviä päästäkseen kirjoituksessa eteenpäin, mutta tämän opin vasta silloin, kun itse sormeilin jo ensimmäistä konettani. Isän kone oli Remington, yksi niistä esineistä, jotka häneltä jäivät meille muistoksi, kun hän kuoli. Pihakin jäi käyttöömme vielä viideksi vuodeksi. Kymmenen täytettyäni muutin toiseen taloon, ja piha oli äkkiä koulun piha. Mutta se on oma tarinansa.
Lisää pihoja blogin seuraavissa numeroissa.
Liisa Enwald
18.5.2018
Hiljaisuussanoja
Kirjoitin hiljaisuudesta viimeksi Hiljaisen viikon edellä. Oikeastaan haluaisin kirjoittaa siitä aina. Haluaisin vaihtaa kaiken aikamme säpinän, pöhinän, vilinän, kalkkeen ja melskeen verkkaiseen, kiireettömään olemiseen, jossa vain oman mielen ääni kuuluu. Tosin sekin voi aiheuttaa meteliä, joskus jopa niin ankaraa, että sitä on paettava autovirran tai vähintään älylaitteen humuun. Tai jatkuvaan touhuamiseen, ellei tekemiseen niin ainakin tekemisen teeskentelyyn.
”Sä istut usein pihalla ja vain kattelet tai sitten luet”, kommentoi muuan tuttava ja lisäsi, ettei hänellä itsellään olisi koskaan siihen aikaa. Valmistauduin jo vastaamaan, että minun ammatissani lukeminenkin on työtä, mutta sitten mieleni alkoi metelöidä, että vaikkei se työtä olisikaan, teet siitä suoritusta ja naputtelet luetusta vähintään muistiinpanot, joita joskus voisi hyödyntää jossain – sen sijaan että vain lukisit, antaisit henkilöiden ja tapahtumien hiljaa lipua sisään, yhtään välittämättä ohikulkijain puheista.
Luulen, että näin soljui sisääni viimeksi pihalla lukemani kirja, Soile Veijolan ja Janne Säynäjäkankaan toimittama Matkasanakirja hiljaisuuteen (ntamo 2018) – siitä huolimatta, että tein siitäkin muistiinpanot. Mutta lukuhetki oli rauhaisa. Siinä liikkuivat vain helletuulen leyhytykset, sitruunaperhoset ja ötökät, jotka purivat sääreeni kutiavia pahkuroita. Ötökkä on yksi aakkosissa etenevän Matkasanakirjan hakusana, muita esimerkiksi ihmettely, keinu, kuuntelu, lumi, oleminen, polku ja sade. Sanoja on kaikkiaan 101. Niihin voisi vielä lisätä omia hiljaisuussanoja: hetki, hämärä, ikkuna, ilta, kehtolaulu, kirkonkello, kivi, kynä, lampi ja lehmä. Hyvän kirjan merkki on se, että sitä lukiessaan alkaa jo rakentaa päässään uutta kirjaa, luetulle rinnakkaista tai aivan vastakkaistakin. Keskusteluhan on osa kirjan olemistapaa.
Matkasanakirjan seitsemästä kirjoittajasta suuri osa on matkailualan, sosiologian tai filosofian tutkijoita, onpa joukossa luovan kirjoittamisen professorikin (australialainen David Carlin). Matkailu, matkalla olo on teoksessa niin konkreettinen kuin symbolinen lähtökohta, mutta sitä ei esitetä markkinatalouden, brändäyksen tai muoti-ilmiöiden valossa, vaan päinvastoin syventymisen, seisahtumisen ja kodin kaltaisen tilan; ollaan metsäretkellä ja leirinuotiolla, kuuntelukävelyllä, äänettömässä yhteydessä. Esimerkit ovat arkisia, päätelmät jätetään paljolti lukijoille. Tekijät sanovat tehneensä matkaoppaan ”omaan maahan” – siis tänne Suomeen, mutta ilmeisesti myös omaan mielenmaahansa, hitauteen ja hiljaisuuteen.
”Puhutaan lähtijän rohkeudesta / harvemmin paikoilleen jäävän voimasta”. Tämä Rauha Kejosen aforistinen runo tulee mieleen, kun matkailututkija Emily Höckert suosittaa lomalla tekemisen utelua vaihdettavaksi kysymykseen ”Miten olitte lomalla?” Mehän hukumme nykyisin aktiivisuuden hypetyksiin: on aktiivisuusrannekkeita, lasten aktiiviteetteja, aktiivilomia ja on työttömien aktiivimalli. Myös matkailun tulee olla aktiivista: sitä, että siirtyilee lentokoneiden ja pikajunien vauhdilla paikasta toiseen, kiertää kaikki museot (tai, jos historia ei huvita, kauppakujat ja uimarannat), golfaa, sukeltaa, shoppaa ja sauvakävelee turistitaudin uhallakin – kunhan ei vain jämähdä silkkaan ympäristön ja olemisensa ihmettelyyn.
Matkailua voi kuitenkin harjoittaa myös kotipihalla, itse liikahtamatta seurata muurahaisen vaellusta korsipolullaan, mittarimadon mittauksia, pilvien lipumista, kastepisaran värinvaihdoksia tai jo liian pitkäksi kasvaneen heinän heilumista – ja seis, jos ajatus käväiseekin ruohonleikkurissa. Sauna-, joulu- ja koulurauhan lisäksi julistettakoon piharauha, eikä se tarkoita vain sopuisaa rinnakkaiseloa naapurien kanssa tai oman reviirin suojaamista rosvoilta, vaan sitä, että piha saa muotoutua ilman suorituspaineita, rauhoittaa niiltä itsensä ja matkailee ajatustensa poluilla tuntematta painetta edes mindfullnessiin (joka on ”suomennettu” sanahirviöllä ’tietoinen hyväksyvä läsnäolo’) tai tanskalaislähtöiseen hyggeen (jolle kyllä Matkasanakirjassa omistetaan yksi luku).
Hitaus ja hiljaisuus ovat keskenään sukua, minkä huomaa myös siitä, että sanotaan: ”Hiljaa [s.o. hitaasti] hyvä tulee” ja: ”Aja hiljaa, isi, nyt vain!” Molemmat ovat meiltä hukassa. Ihmisten puhetempokin on viime vuosina kiivastunut, videot sähäköityvät nopeissa leikkauksissaan, askelet ihmistungoksessa ovat niin kiireisiä, että jatkuvasti saa pelätä törmäämistä ’nopeampaansa tuohon’. Ei ihme, jos aivotkin menevät sellaiseen kirjavuustilaan, ettei keskittyminen enää onnistu muualla kuin maksetuilla mielenrauhan kursseilla.
Soile Veijolan ja kumppanien kirja ei suosita mitään maksettua, vaikka matkailu on esimerkiksi Lapissa (jossa osa kirjoittajista asuu) yhä varteenotettavampi elinkeino. Kuuntelukävely metsään ei maksa mitään, edellyttäen että kännykkä on kotona. ”Jos eksyt, palaa kotiin”, on yksi kirjan aforismintapaisista lausumista. Sen voi tulkita monella tapaa. Yksinkertaisimmillaan niin, että jos pelkää eksyvänsä, on syytä palata. Syvemmän merkityksen löytää aivan vastakkaiselta puolelta: eksyminen itsessään saattaa olla kotiinpalaamista, sillä ehkä meiltä on unohtunut, että eksyilyä on koko elämä ja juuri siksi niin kiehtovaa seikkailua. Turha sumentaa sitä harhakuvitelmilla suorista selityksistä ja oitis päämäärään vievistä oikoteistä.
Matkasanakirjan ansioksi luettakoon myös se, ettei se vaahtoa hyvinvoinnista, vaikka juuri sitähän hitaus ja hiljaisuus ruokkii. Tuon ruuan koostumus on vain useimmiten kuvattavissa aivan muilla kuin trendikkäinä hulmuavilla – ja ilmeisesti myös pian unohtuvilla – sanoilla.
Suositan teosta evääksi laiturille, metsäkalliolle ja pihanurmikolle. Ja jos kaipaa muuta hiljaista luettavaa, voi aina tarttua vaikkapa Antti Hyryn, Sirkka Laineen, Raija Siekkisen tai Eeva Tikan teoksiin ja antaa mielensä vaeltaa niiden verkkaisan lauserytmin mukaan. Runoevääksi sopii ottaa haikuja ja tankoja, Carpelania, Björlingiä ja paljon muuta, onhan lyriikka itsessään hiljaisuustaidetta. Se on jo olemassa, kun pitää kädessään tyhjää lehtiötä – johon alkaa sitten pikku hiljaa syntyä säkeitä.
Liisa Enwald
11.5.2018
”Kevät armainen”
”Kevät armainen, kevät armainen, / sä pieni reipas tyttönen! / Missä liikut vaan, missä kiikutkaan, / on riemu valloillaan! – -.” Nämä P.J. Hannikaisen laulun säkeet sopivat edustamaan vanhojen koulukirjojen vuodenaikalauluja yhtä hyvin kuin niitä tyypillisiä tuntoja, jotka liitämme kevääseen, nimenomaan siihen, joka jo saumatta sulautuu alkavaan kesään. Sellaista aikaa nyt elämme, kun vihreys tuli koivuihin kuin huomaamatta ja mittari kipuaa Pohjois-Suomessakin yli 20 asteen. Keväänhän kuuluu totutusti olla hehkeää ja iloista, syksyn taas surullista, kun lehti puusta variseepi ja ”minä pieni paimentyttö” en pääse muuttolintujen perään. Näitä tuntemuksia tulisi myös ihmisten kokea, jos mieli kuulua normaaliin joukkoon.
Kevät on – tai sen siis pitäisi olla – paitsi ”armainen” myös kaunis, riemukas ja kaiken kaikkiaan ”Suomen suloin aika”, kuten I. Mendelin kiteyttää Gunnar Wennerbergin vähemmän tunnetussa, mutta sävelmältään soreassa laulussa. ”Nyt sen luonto kukoistaa, / nyt sen kaikuu laulun taika, / Väinön kannel kajahtaa.” Mutta kaiketi se Väinö näppäili kanteloaan myös tummissa tunnelmissa. Kieltämättä hän on piipahtanut tähän vanhaan lauluun myös ajalle ominaisen kansallisromanttisen teeman vuoksi, isänmaalliset tunnot kun helisevät niin ikään leivon lentäessä oikeaan kotimaahansa ”niin varhain kevähällä”. Lintulaulut jos mitkä kuuluvat kevääseen, ja riemustahan ne siivekkäätkin niissä visertävät, vaikka nälkä olisi ja puolison viettelyssä tai reviirin puolustuksessa huolta. (Lisää keväisistä lintulauluista ja muustakin kevätlyriikasta voi lukea Esko Karppasen kanssa kirjoittamastani esseekoosteesta Auringon tanssi ja pimeän pidot [Robustos 2017].)
Modernit lyyrikkomme ovat sentään rohkaistuneet tuomaan keväästä esiin myös säröisempiä puolia. Lauri Viita näkee ’räntäseulan seudun päällä’, Hannu Niklander ’suksien surujuhlan’ ja ’ankaran musiikin ja liikunnan opettajan’: ”Laula, nyt on laulettava! / Tanssi, on tanssin aika! – -.”
Bo Carpelan taas huomaa keväällä sen, että ”sinusta on tullut muukalainen itsellesi”, ja jatkaa: ”- – näet kuihtuvan sen mikä orastaa, onnessasi / näet siemenen, kohta varjon – -.” (Suom. Tuomas Anhava)
”Varjot näkyvät”, kirjoitti eräs kurssilaiseni, kun pyysin kuvailemaan hehkuvinta kevättä. Sen havaitsin minäkin ensimmäisenä keväänäni Helsingissä, kun katsoin asvaltille: kulkijoiden varjot näyttivät heitä itseään pitemmiltä. Lehdet puhkesivat ja kirsikankukat, vaahterat hohtivat keltaisina (vain vähän vaaleammin kuin syksyllä), meressä välkähteli pieniä veitsiä – ja kaikkea katsottavaa oli kerta kaikkiaan liikaa, liikaa synkeälle, sisään sopeutuneelle mielelle. Kokemus oli sama kuin ulkomailla, kun olisi pitänyt jaksaa kerralla rekisteröidä ja vielä kuvatakin jokainen bougainvillea, oleanteri, kaunis kulkukissa ja lumihuippuinen vuori.
Kevät kuuluttaa naurua, leikkiä, nuoruutta, lempeä ja lisäksi aktiivisuutta, tätä aikamme autuaaksitekevintä olotilaa, ”kevät armainenhan” on myös ”pieni, reipas tyttönen”. (Hämmästyttävää kyllä reippaus yhdistetään tässä naissukupuoleen.) Entä jos olet luonnostasi introvertti ja sillä tavoin passiivinen, että toimit vain mielesi syvissä kerroksissa tai korkeintaan tässä koneen ääressä! Silloin ei kevät ole sinua varten. Pilvinen päivä ja hämyinen syys antaa rauhan: saa olla se mikä on, viihtyä siisteissä sisätöissä ilman että tarvitsee koko ajan möyhentää multaa tai pestä ikkunan likajuovia.
Siivouspaineiden lisäksi kevät tuo monia muita ilmiöitä, joita sen tyyppikuvauksista ei löydä. Pöly tupruaa niin pensaista kuin autojen alta, ampiainen suihkaisee kuistilta sisään, polkupyörät ajavat liian lujaa – no, eivät täällä maaseudulla kylläkään; täällä uskotaan autoon. ”Tule aamuhun hymyilevään”, kun tunkio tuoksuu ja varikset penkovat siitä muovisuikaleita. ”Murheesi suista, ilmasta puista soi riemuvirsi” – ja hiirenkorvaisten vierestä paljastuvat huutomerkkeinä metsänkaatokoneiden runtelemat, vielä elää kituuttavat puut. Polun varrella kasvaa pölykapseleita, tyhjiä tupakka-askeja ja energiajuomatölkkejä. Aktiivista on ollut! Se näkyy sään lämmettyä myös kaupungin terasseilla. Niitä ei ollut silloin, kun ’pienet reippaat tyttöset’ vielä hyppivät narua tai sitä ruutuleikkiä, jonka nimi vaihtelee eri puolilla maata (meillä Kainuussa se oli kunkkaamista). Pallot pomppivat seiniin, ulkoilma houkutti pienokaisia enemmän kuin sisätila. Nyt voi katsella kevätmaisemia älylaitteiden ruuduilta.
Luonnostelen tätä blogia pihatuolilla mopojen (pian kimalaistenkin) pörrätessä, hiirenkorvien heiluessa ja lauhan tuulen leyhyessä tukassa. Skillat, keväiset lempikukkani, siristelevät pieniä silmiään ruohikossa, ja ohi lehahtaa perhosena tai kirjelappuna ylivuotinen vaahteranlehti. Ah ihanuutta sittenkin! Onhan myös niin, että kun ajankohdasta tai ilmiöstä luodaan mieluisa kuva, ihminen jossain kerroksessaan asennoituu sen mukaisesti ja oppii nauttimaan. Se on kevään terapiaa. ”Sulon ajan” kuulutus ei siis herätä vain vastustusta. Että näkee vielä tämän kevään, on ikäihmisen ilonaihe – erityisesti, kun on hiljattain kuullut nuoruudenystävän kuolemasta.
Ja suloisia ovat sittenkin myös koulujen vanhat kevätlaulut, vähintään siksi, että niihin liittyy kaunista nostalgiaa. Soisi niitä laulettavan myös kirkollisissa tilaisuuksissa, muutenkin kuin Kansanlaulukirkkoon uudelleenrunoiltuina. Oikeastaan pitäisi puhua kansansävelmäkirkosta, sillä lyriikkahan on Anna-Mari Kaskisen. Yhtä kaikki, jos sen rinnalle otettaisiin kevyesti jumalanpalvelusta noudatteleva kokonaisuus, jossa virsien paikalla olisi hengellisen sävyisiä koululauluja, ei uutta sanoittamista tarvittaisi. Veisattaviksi sopisivat hyvin Hannikaisen ja Råberghin ”Pyhäaamun rauha”, Backmanin ja Korpelan ”Sunnuntaiaamuna”, Nybergin ja Hellénin ”Paimenpoika”, Hannikaisen ja Haahden ”Aamulaulu” sekä meillä melko tuntematon, mutta paimenlaulujen aateliin kuuluva Mendelssohnin ja Uhlandin ”Paimenen pyhä”. Veikkaan, että näillä saataisiin väkeä – ellei kirkkosaliin niin vähintään – leiri- ja muuhun ketokirkkoon. Onhan kauneimpien joululaulujen messujakin, miksei siis myös koululaulujen.
Liisa Enwald
3.5.2018
”Parhainta ajanvietelukemista”
Kiteitä, Rakeita, Takiaisia, Nuolia sumusta. Mitä ne ovat – paitsi pieniä teräviä esineitä, joista voi tulla haava. Aforismikokoelmien nimiähän ne (tekijöinä Sylvi Kekkonen, Markku Envall, Jouko Tyyri ja Kaarlo Marjanen). Otsikot kertovat jotain siitä, joka on perinteisesti nähty ominaiseksi tuolle kirjallisuutemme nykymarkkinoilla katveeseen jääneelle lajille: terävyys, äkkinäisyys ja yllättävyys, kielen kristalloitunut tiiviys.
Kirjoittajalle aforismi on kurin ja muodon koulu, ja sitä koulua käyneet määrittävät lajiaan myös kuvallisesti: ”- – nuolenpääkirjoitusta” (Panu Oikotie), ”- – parikolme tukipistettä; lukija heilahtaa kaaren” (Aku-Kimmo Ripatti). Tai näin: ”Aforismikokoelma on parhainta ajanvietelukemista, s.o. sen lukeminen, jos mikään, vie aikaa.” (Eero Havas.) Perinteinen ajatelma on usein muulloinkin muodoltaan kuin määritelmä: A on B, jolloin verbi voi tiivistyä myös välimerkiksi. ”Suomessa siveellisyys on: Ei.” (Samuli Paronen.)
Oma kosketukseni aforistiikkaan alkoi löydettyäni tädin kirjahyllystä Martti Haavion 1940 toimittaman kokoomateoksen Ikuisia ajatuksia. Murrosiän jälkimainingeissa luin sen kannesta kanteen ja kirjoitin valitut palat ruutuvihkoihin, joille olin antanut nimen Muruja (I, II, III jne. – kaikkiaan kaksitoista vihkoa täyttyi). Lisäksi liimasin niihin lehdistä löytämiäni ”Päivän mietelauseita” teipillä, tuon ajan ihmekeksinnöllä. Hiljattain putosi jostain hyllyni uumenista Murujen IV osa. Vihon välistä putoili pölypelmahduksen kera repeilleitä paperilappusia ja teipinpaloja. Sain sentään ruskettuneen teipin alta luetuksi muutaman liimatuista: ”Pelko saa aikaan juuri sitä, mitä se pelkää.” (Baudoin.) ”Suvaitsevaisuus telkeää anteeksiannolta tien.” (Tournier.) Ja: ”Oppia toisensa tuntemaan on samaa kuin oppia näkemään, miten vieraita olemme toisillemme.” (Morgenstern.)
Viimeisin esimerkki näyttää sen hiukan empivän ja monisanaisen tavan, jolla vielä 1900-luvun alussa aforismeja kirjoitettiin. Tekijä lähestyi oivallustaan kuin hiipien ja houkuttaen lukijaa hiivintään mukaan: olisikohan asia todella noin? Nykyaforisti napsauttaisi sen suoraan ja jättäisi vastuun paikkansapitävyydestä lukijalle; vaikkapa näin: Tutustun sinuun: näen sinussa vieraan. Tai sitten hän ilmaisisi sen kuvallisesti, lähestyisi runoa.
Sananparsiperinteessä on aforistiikan yksi alkumalli. Ja siellä jos missä puhutaan kuvin. ”Jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa.” ”Kaikki köyhän säkissä itää.” ”Suuret täit rikkautta, pienet täit tautii.” Moni sananlasku kiertää edelleen ”vaeltavana viisautena”, eikä tekijästä niin väliä, kunhan viisaus puree. Agraarimaailmasta otettuja vertauksia eivät kaikki tosin ymmärrä enää.
Paradoksaalista tai ei, tässä jo sukupolvien takaisessa kuvilla puhumisessa on nähty myös modernistisen mietelmäkirjallisuuden ominaispiirre ja suunta, jossa laji voi kulkea tulevaisuuteen, rikkoa vanhoja kaavojaan. Maataloudesta ei enää juuri kuvia heru, mutta eläimet ovat edelleen suosittuja. ”Minä kyllä vastustan leijonaa häkissä”, kirjoittaa Mirkka Rekola, yksi modernin aforistiikkamme airuista, ja tuosta lauseesta voi lukea kokonaisen merkityskirjon. Monimielisyys on otettu yhä runsaampaan käyttöön. Jos perinteinen kirjallinen ajatelma (en puhu nyt sananparsista) napsautti retorisilla kuvioilla ajatuksen ainakin näennäisesti lukkoon, lyriikan liepeillä liikkuva kuva-aforismi jättää sen auki.
Vaikka aforismi on kirjailijalle hyvä koulu, kovin moni ei halua jäädä sinne. Parodioinnillekin perinteinen aforismi on helppo kohde. Näin Nenä alias Pentti Saarikoski pakinassaan: ”Aforismi on ruumiin, sielun ja hengen kolmiodraamasta syntynyt hedelmä, jonka salaperäinen maukkuus perustuu juuri siihen tosiasiaan, ettei kenelläkään ole täyttä varmuutta siitä, mistä puusta se loppujen lopuksi on peräisin.” Torjuntaa syntynee siitäkin, että tätä lajia ovat usein kirjoittaneet vanhat viisaat miehet julistaen elämänsä perustotuuksia tai sanellen elämänohjeita.
Totuuksien toitottaminen ei kuitenkaan ole aforistiikan koko totuus. Kun joskus uskottavana pitämämme ajatus saa särön, siinä kimaltaa jo aforismin alku. Toisinaan kuultuun väitteeseen, että aforismi on katkennut ajatus, voi vastata, että aforismi antaa anteeksi keskeneräisen ajatuksen. Se ei ole koko tie, mutta viitoittaa lukijalle alun polkuun, jota kulkea.
Viime kuun lopulla vietimme Aforismipäivää. Kansallisista merkkipäivistämme se lienee vähiten tunnettuja, ei vähiten siksi, että kustantajien julkaisuohjelmissa ”kehnosti myyvä” aforismi on jäämässä yhä varmempaan katveeseen. Pimeä on kuitenkin hyvä siemenen itää, uuden liikehdinnän syntyä. Vuonna 2005 perustettu Suomen aforismiyhdistys vaalii lajin uudistuvuutta aforismi-illoissa, -näyttelyissä ja -kilpailuissa. Se pitää omaa verkkokirjakauppaa ja harjoittaa julkaisutoimintaa, organisoi Samuli Paronen -kilpailua ja valitsee vuoden aforismikirjan. Lapsia ja nuoriakaan ei ole unohdettu. Noin vuosi sitten ilmestyi ensimmäinen lapsille suunnattu aforismikirja Pinnalla. Pop, jossa on myös värikkäät kuvat. Tekijä on yhdistyksen nykyinen puheenjohtaja Minna-Karoliina (Minka) Heino. (Olen haastatellut kuvataiteilijanakin tunnettua Minkaa hänen teoksestaan Elämäntarinan numerossa 2/2017).
Mutta mitenpä pitäisi ymmärtää se Eero Havaksen väite, että aforismikokoelma on parhainta ajanvietelukemista. Ajanviete on tietysti riisuttu siitä sisällöstään, jolla se on aikaisemmin korvannut viihde-sanaa, ja palattu juurille: ajanvietteen avulla vietämme aikaa, jota ajatelman lukeminen meiltä todella vie. Lyhyt lause, suuri ajatuspituus ja -syvyys. Lauseiden välissä ruhtinaallisesti ajatustilaa. Tai sitten ”vain” sellainen nokkeluus, kielikuje, jonka parissa viihdymme – myös sanan viihde-merkityksessä – tuntikaudet. Pisimmillään aforismin luentaan kuluva aika voi olla koko elämä, jos tietystä ajatelmasta muodostuu meille pysyvä ja alati uusia merkityksiä läikkyvä elämänlause.
Suositan aforismeja kesälukemisiksi. Myös niitä.
Liisa Enwald
22.4.2018
Lukemisen tarinaa
Valtakunnallinen lukuviikko on päättymässä, kun tätä kirjoitan. Mediaa tuo nimikkoviikko ei tunnu erityisesti kiinnostaneen. Korkeintaan on taas tähdennetty lukemisen avartavaa ja empatiaa lisäävää vaikutusta – ja surkuteltu, miten uhanalaiseksi lukutaito on käynyt, myös ihan mekaaninen.
Vaikka syvällä mielessä yhdynkin kaikkeen tuohon, en aio tässä virittää yhtä valitusvirttä lisää. Lähden liikkeelle tarinasta, siitä missä on kaiken kirjallisuudenkin luennan alku. Ennen muinoinhan tarinoita kerrottiin niillä kuuluisilla nuotioilla (joista nykypuheessa on tullut milloin minkin yhteisöpuuhan tai keskittyneen hiljentymisen metafora) ja näistä kertomuksista sitten koottiin yhä klassikkoina tunnetut Decameronet sekä Tuhannen ja yhden yön tarinat. Eikä ole monta ihmisikää kulunut siitä, kun meilläkin vielä kokoonnuttiin iltapuhteilla tupaan sekä puhdeaskareitten että tarinain ääreen. Se jolla oli halua, kykyä ja mielikuvitusta, tarinoi ja muut kuuntelivat. Silloinkin, kun lukutaito alkoi jo kansakoulujen myötä yleistyä, yksi saattoi lukea ääneen ja koota ”nuotiopiiriläiset” seuraamaan tarinaa korvin, sieluin ja sydämin.
Oman tarinanuotion Ritva-serkulleni ja minulle sytytti yhteinen ukkimme, joka oli paljon elämää kokenut kertojakyky. Hänen suustaan pulppusivat korvakäytäviimme niin lapsuusmuistot kuin suomalaiset faabelit ja tarinat kotipitäjän kylähulluista ja muista merkkihenkilöistä. Vaikka samat seikkailut oli kuullut jo ties kuinka moneen kertaan, kiitoksen annoimme aina muodossa: ”Kerro lissää!” Ja ukkihan kertoi, – ellei sattunut olemaan kiire johonkin hänen lukuisista luottamustehtävistään.
Lukemaan opin nelivuotiaana ja niin äkkiä, että sitä tuskin huomasinkaan – ennen kuin vanhemmat alkoivat huolestua, että mitä tuo tyttö taas höpöttää. Olin nimittäin toistanut lehtiotsikon, jossa sanottiin, että tulirokkoa on liikkeellä. Kirjaimet, sanat ja lauseet avautuivat, mutta jatko ei ollut niin itsestäänselvää, että olisin oitis lukenut laajasta kotikirjastostamme läpi edes lasten osaston. Ei. Muodostin lehdissä ja kirjoissa näkemäni lauseet suullani puoliääneen ja kummastelin suuresti, kun isä sanoi, että hän lukee ”vain silmillään”. Olin tottunut kuuntelemaan. Muiden lukemia kertomuksia ja nyt sitten omaa lukevaa ääntäni. Silmiin tuo taito siirtyi vain hitaan ja kompastelevan prosessin myötä.
Olin siinä onnellisessa asemassa, että minulle luettiin, kun olin lapsi, ei ainoastaan iltasatuja (niitä taisikin useimmiten korvata äidin virittämä kehtolaulu), vaan pitkin päivää. Lukijat vaihtelivat, kun elin perheessä, jossa oli viisi aikuista ja yksi lapsi, ja aikuisten työssäkäynnit ajoittuivat niin, että aina oli joku kotona. Joskus saatoin hermostua luennan hitauteen; käskin lukemaan ”paremmin” tai ehätin itse juoksemaan juonessa eteenpäin, niin että Topeliuksen tai Swanin tarinasta tulikin oma satu. Sanelin omia satuja niille, jotka suostuivat niitä ruutuvihkoihin kirjoittamaan. Pekka Töpöhäntä -sarjaankin sepitin kolmannentoista osan. Ja kirjoitustaidon karttuessa täytin vihkoja itse, kirjoitelmin ja piirroksin.
Myös koulussa totuin ääneenlukemisiin. Ne eivät olleet vain luokkatoverien takelteluja läksyinä olleista Aapisen tai Lukukirjan kappaleista, vaan opettajien taustaääntä kaunokirjoituksen ja kuvaamataidon tunneilla. Kaunokirjoituskirjainten opettelua siivittivät Andersenin sadut, piirtämistä taas Nalle Puh. Itse en kuitenkaan kovin mielelläni satuja lukenut, niissä kun saattoi tulla vastaan kaamea mörkö, peikko, noita-akka, kävelevä puu tai kalanpyrstöinen neito.
Seikkailuja kyllä seurasin mielelläni, erityisesti, jos niitä oli kokemassa Töpöhäntä tai joku muu joukosta poikkeava ja kiusattu yksilö – joka silti lopulta osoittautui (vähintään arjen) sankariksi. Tapahtuma oli tärkeää. Mutta myös kirjan ihmiset – vaikka sitten eläinten hahmoon puettuina. Sisaruksettomana erakkolapsenakin olin pohjattoman kiinnostunut ihmisistä, erilaisista luonteista ja tyypeistä. Ja niitähän kirjoista löysi. Tässä yhteydessä on pakko mainita myös sarjakuvat, niistä ainakin se primus inter pares: Aku Ankka. Vaikka tuo housuttomana kävelevä lintuhahmo jossain lähihistoriamme vaiheessa tuomittiin sekä siveettömyyden että yltiökapitalismin tunkiolle, sen ja sen koko kirjallis-kuvallisen ympäristön merkitystä lasten lukutaidolle ja maailmankuvan avartumiselle ei voi kyllin korostaa. Minun maailmani laajeni isän sylistä uudellemantereelle ja sieltä jopa kosmisille kentille jo 50-luvun ensimmäisten, taitavasti suomennettujen Akujen myötä. Opin uusia sanoja, yhteiskunnan ja ihmissuhteiden tosiasioita ja makustelin sellaista kirpeyttä, joka vasta myöhemmissä ja järjestyneissä opinnoissa sai mielessäni huumorin ja ironian nimen. Osoitus luetun vaikuttavuudesta oli sekin, että Hessut, Roopet ja Iinekset tulivat uniin ja jatkoivat siellä toilauksiaan.
Pelkästään tapahtumissa ja henkilöissä ei kuitenkaan ole kirjan (tai sarjakuvan) koko viehätys tai se kiinnostavuus, jolla nykyisessä kirjallisuuspolitiikassa perustellaan teoksen pääsyä lukijain ulottuviin. Ei. Siihen kuuluu olennaisesti myös kieli, sen koko vivahteikkuus ja monimielisyys. Se alkoi minulla avautua vasta oppikoulun alaluokilla Aleksis Kiven ja Juhani Ahon proosan myötä. Ja seuraava vaihe olivat runot, niiden nautinnollisuus myös ilman laulettua melodiaa. Lyriikan parissa olenkin sitten koulun jälkeen kulkenut pitkät, mutkalliset, monipolkuiset ja -tasoiset reitit. Mutta se on jo oma tarinansa. Se vain vielä sanottakoon, ettei ammatilliseksi muuttunut lukeminen ole vienyt minnekään sitä nautinnonhyrinää, jota kirjan äärellä koen. Lopetan pateettisesti sanoihin: Olkoon jokainen viikko Lukuviikko, missä ja minkä mediumin kautta lukeminen sitten tapahtuukin.
Liisa Enwald
14.4.2018
Missä yksi tai kaksi…
Viime blogissani puhuin siitä, miten kirjahyllyt katoavat kodeista. Se katohan on osa paljon laajempaa liikettä: koko kulttuurimme murrosta, joka tuli nopeasti ja melkein arvaamatta digitaalistumisen myötä. Murtuvinta on tällöin painettu kirjallisuus ja lehdistö, Gutenbergin perintö kaikkinensa. Enää ei kaihdeta puhua kirja-alan kriisistä.
Ehkä nyt kevätauringon hehkuessa ja mustarastaiden soittaessa suruhuiluaan on sopiva hetki miettiä murroksen tuomia ilmiöitä, kun syksyn suuriin kirjamyrskyihinkin on vielä aikaa. En ole tietenkään ainoa, joka osaa luetteloida seuraavat faktat: kirjoja julkaistaan entistä enemmän ja myydään vähemmän, tietyt lajit katoavat kun suurkustantajien tuotanto keskittyy, kirjailijat jakautuvat kahden kerroksen väkeen. Kirjakaupoissa filosofia-, psykologia- ja uskontohyllyt (jos niitä enää onkaan) täyttyvät enkeli-, elämäntaito- ja itsehoitokirjoilla; julkaisemisessa tärkeimmäksi on noussut mahdollisimman iso liikevoitto. Voisi tietysti listata muutakin: ihmiset lukevat vähemmän, mekaaninenkin lukutaito kokee kolauksia, some, pelaaminen ja muu uusi ajankäyttö nakertaa lukemista, keskittymiskyky (ja -halu!) on vaarassa kadota, oppikirjatuotanto hupenee eikä kirjakerhoillakaan mene niin hyvin kuin ennen. Toisaalta lukupiirit ovat suosittuja, suorastaan trendikkäitä; kirjallisuusblogeja kirjoitetaan – ja ylipäätään kirjoitetaan enemmän kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Kirjoittamisen kurssituksessakaan ei näy hiipumisen merkkejä.
Lännen media julkaisi maaliskuun lopulla laajan raportin otsikolla ”Kaunokirjallisuus taistelee eloonjäämisestä”. Korutonta kertomaa jälleen kerran, vaikkei uutta, sillä tästähän on jo pari viime vuotta puhuttu. Markkinointi, huomiotalous (”naamatalous”, kuten kiteytti eräs haastateltu) nousivat esille. Kustantamojen tilaisuuksissa powerpoint-esitysten kerrottiin olevan ”pelkkää myynti-, markkinointi ja tulosjargonia, jonka päälle lyhyet kurssitukset siitä, miten kirjailija voi mainostaa itseään sosiaalisessa mediassa”.
Kun itse erehdyin nuorena kirjallisuuden noviisina kysymään kustantamoista töitä, minulle muistutettiin, että ei täällä ”humanistisella lisenssillä” paljonkaan käyttöä ole, ellei hallitse myös talouden lakeja, sillä ”kustantamo on sekä pörssi että katedraali”. Tämä maksiimi tunnettiin hyvin jo tuolloin, 1970-luvulla. Nyt on katedraali saanut väistyä pörssin tieltä, aivan kuten kirkotkin tyhjenevät ja kylien merkkirakennuksina kohoilevat suurten ruokamarkkinakeskittymien tornit. Arvo-sanalla viitataan markkina-arvoon, ei esimerkiksi siihen, miten syvää ajatusta, eettisyyttä ja esteettisyytttä lukija voi teoksesta löytää.
Jotain paradoksaalista on siinä, että (tuon mainitsemani lehtiartikkelinkin mukaan) ”ennakkotunnettuus” on markkinaetu, mutta toisaalta ”samoja kirjailijoita kuin 15 vuotta sitten” ei enää mielellään pidetä talossa, sillä veren on vaihduttava, kirjallisuuden oltava uudenlaista, kasvojen tuoreita. Liike-elämän trenditermi innovatiivisuus on loikannut jo kirjallisuuspuheeseenkin. Lisäksi kirjoilta vaaditaan kiinnostavuutta, mitä se sitten tarkoittakaan. Tuon mystisen kiinnostavuuden puutteella perustellaan myös sitä, että käsikirjoitus tulee hylätyksi. Mutta kun toisaalta kirjallisuudelta halutaan laaja-alaisuutta, eikö se sisällä myös lukijakunnan laajuuden ja monimuotoisuuden: yksi pitää kiinnostavana yhtä, toinen toista ja kolmas jotain mitä ei osaa ennalta arvatakaan.
Niitä kirjailijoita, jotka eivät täytä innovatiivisuuden ja tuorekasvoisuuden (lue: hyvän brändättävyyden) vaateita, kohtaa hylkäys, tai, jos lupaavuutta onkin, kustantaja ei käytä resurssejaan editointiyhteistyöhön. Mikäli veri vetää edelleen kirjoittamaan, mahdollisuudeksi jää pienkustantamo, jos jostain vielä löytää sellaisen, joka ei maksata kirjailijalla kuluja. Viime vuonna joutui pari vähälevikkisten asialla ollutta pienkustantamoa taas lopettamaan.
Palvelu- tai omakustanteesssa voi väikkyä viimeinen toivo. Niiden ja muiden pienkustanteiden rajat ovat sitä paitsi alkaneet häilyä, ja yhtenä tulevaisuuden näkynä kajastelee omakustantamisen arvonnousu. Kaikilla ei ole siihen korteen tarttumiseen kuitenkaan varaa, jos lisäksi joutuu palkkaamaan editorin ja kielenkorjaajan. Kustantamoksi itseään sanovaan taloon työntämällään rahalla tekstin tarjoaja saa teoksen ulos, mutta ei editointipalvelua. Julkaisujen määrä voi paisua lähes kohtuuttomiin, mutta laatu kärsii.
Lyyrikoille on lausuttu lohdutuksena, että ellei saa tekstiään kirjaksi, yleisöä ja ostajiakin löytyy runouden klubi-illoista sekä tietysti netistä. Usea on tähän täkyyn iloisesti tarttunutkin. Valitettavasti vain liian moni Pohjois-Suomen ja maaseudun runoilija jää tätä iloa vaille. Lavat, klubit ja runousaamiaiset keskittyvät pääkaupunkiseudulle. Ja jos esiintymään pääsisikin, ei välttämättä halua syöttää herkkää tekstiään taustamelun kera kuulijain korviin. Hienosyiset vivahteet ja monimielisyydet ovat parhaimmillaan, kun runon lukee paperilta keskittyneesti ja hiljaa.
Miten teksti kulkee lukijan sisään, kuinka se siellä kytee, mitä uutta tuo elämään ja lukijan omaan kirjoittamiseen, on niitä kysymyksiä, joiden edessä markkinamentaliteetin on pakko mykistyä. Kasvavilla luvuilla on kyllä kaupallista merkitystä, oli kyse tykkäyksistä tai muista klikkauksista ja kassakoneen kilahduksista. Mutta sitä, mitä polkuja runo tai romaani tekee vastaanottajansa, sen yhden ainoankin, mielenpohjaan, ei voi laskea klikkauksissa. Jos saan kahdelta tai edes yhdeltä lukijalta sellaista palautetta, että kirjani on koskettanut, jäänyt mieleen jopa elämää muuttavana, en peukutuksia kaipaa. Sillä silloin kirjani on tehnyt tehtävänsä.
Liisa Enwald
5.4.2018
Kirjat ja kissat
Viime yön unessani kirjoitin tätä blogia. Valitettavasti vain ei ole vielä keksitty sellaista robottia, joka kopioisi aivojen kirjalliset toiminnot suoraan paperille, vaikka kuinka olisi lehtiöitä yöpöydällä sitä varten. Siihen aikaan, kun systemaattisesti kirjoitin aamulla uneni (luettuani jonkin kirjan, jonka nimi taisi olla Luovaan unennäköön), havahduin usein ns. selkouneen, jossa kovasti yritin saada äsken nähtyä tarttumaan siihen varattuun kirjaan, mutta vireysaste ei siihen riittänyt. Kun vihdoin olin hereillä, uni ei tietenkään tullut paperille tarkkarajaisena (jos uni nyt koskaan sellainen on), vaan aloin kehittää sen kaoottisuuteen tarinajuonta.
Mutta se viimeöinen. Sen verran muistan, että leikin sanaleikkiä: listasin tietyllä kirjaimella alkavia, tällä kertaa k:lla, sillä se aloittanee useampia suomen sanoja kuin mikään muu konsonantti. K:ta seuraavaksi vokaaliksi tuntui tarjoutuvan i, ja niin niistä sanoja sitten luettelin: kirja, kirjallisuus, kirjasto, kirjahylly, kieli, kissa, kirkko, kivi... (Epämieluisten asiain nimiä en mukaan kelpuuttanut, en esim. kipua, kivistystä, kiroilua tai kirskuntaa.)
Että näistäkö sanoista juttua sitten? Ehkä mieleni tiedottomissa mutta tärkeissä kerroksissa oli päiväjäänteenä uutinen, jonka kuulin eilen radiosta sivumennen: kuolinpesiä viedään yhä useammin kaatopaikoille, kun jälkeläiset niistä vähät välittävät, ja erityisesti kirjoja ja kirjahyllyjä kertyy noille tavaratunkioille valtaisat määrät. Sinne nämä minunkin, ehdin ajatella, yksinkertaisesti siksi ettei jälkeläisiä ole ja ettei kirjalahjoituksiakaan enää juuri kukaan halua. Surku ja sääli. Mutta vaikka yritin ohittaa asian siirtymällä seuraavaan hommaan, se rassasi jossain syvällä yleisemminkin kuin vain omaan jäämistöön liittyvänä. Miksi kirjahyllyt katoavat kodeista ja jo kaupoistakin? Miksi kirjoja ei enää lueta, ainakaan paperilta?
En ryhdy etsimään asiaan vastauksia, sillä niiden antajista ei nykyisin ole pulaa. Sen sijaan muistelen taas kerran omaa nuoruutta ja keski-ikää, jossa kirja on niin pyhä, että pelkkä ajatus sen joutumisesta tunkiolle, silppuriin tai edes paperinkeräyslaatikkoon, repii sielua suurin hampain. Eihän sen pitäisi: kirja on vain pakka paperia kovissa tai taipuisissa kansissa, ei siinä elävää olentoa kiduteta jos se makuloidaan, eikä Jumalakaan voi tällaisen ”pyhän” tuhoamista panna pahakseen. Mutta silti. Ja ehkä kuitenkin elävä olento kärsii, vähintään se osa sitä, joka on kasvanut kiinni kirjan ja kirjallisuuden merkitykseen. Näinhän selitettiin – ja ihan uskottavasti – sitäkin raivoa, joka syntyi, kun kieliasiantuntijat hyväksyivät alkaa tekemään -muodon: ne joille sen karttaminen oli opetustoimen tai muun ansiosta osa nuoruutta, menettivät jotain oikeudentajustaan ja identiteetistäänkin, jos niiden – meidän – oli alettava tekemään sovintoa uuden hyväksynnän kanssa. Ei siinä paljoa auttanut tieto, että jo Agricola aikoinaan alkoi kirjoittamaan.
Moni kirjoistaan luopunut vetoaa siihen pölyttömyyteen ja muuttokuormien keveyteen, joka astuu auvona kirjoista saneerattuun kotiin. Onneksi minun ei ole vielä tarvinnut astua näihin puhtauden pesiin. Sen sijaan olen saanut, aivan viime viikkoinakin, vierailla kodeissa, joiden kirjasto alkaa eteisaulasta, jatkuu olo- ja makuuhuoneeseen, niiden välikköön ja vielä komeroihin ja joissa sieraimia hyväilee vanhan paperitavaran paksu ja pehmeä haju. Mutta miten muutoissa sitten, utelee saneeraushaluinen. Omalta osaltani voin toistakymmentä kertaa muuttaneena kertoa, että siitä vain purkamaan lundioita ja jälleen pystyttämään, pakkaamaan kirjoja laatikoihin, kantamaan niitä autoon ja sieltä taas uusille lattioille. Käsivoimia se tietysti vaatii, eikä ehkä minultakaan onnistu enää kovin kauaa. Mutta siinä ne teokset taas sitten ovat, valmiina tarttumaan käteen vaikka vuosien päästä ja yksi kerrallaan, nämä prosaistien, lyyrikoiden, tutkijain ja filosofien ajatukset osana sitä elämää jota elän.
Siksi unilistaani tulivat kirja, kirjallisuus, kirjasto ja kirjahylly, niihin olennaisesti liittyvänä kielikin. Mutta entä kissa?
Opiskeluaikana leikin huonetoverin kanssa joskus leikkiä, jonka aluksi piti sanoa spontaanisti mikä tahansa sana. Minulla se oli aina kissa. Se loi mielikuvan olennosta, jonka itsenäisyys, laumasta piittaamattomuus, notkeus ja ulkonäön sulous on aina kiehtonut. Vaikka pidän kaikista eläimistä (joitain matelijalajeja ehkä lukuunottamatta), koiran tyrkyttäytyvän anova katse ei vetoa minuun läheskään niin kuin kissan introvertti ja arvoituksellinen vilkaisu. Se on kuin kirja, jonka perimmäistä merkitystä ei ahkerinkaan analysointi pysty avaamaan – eikä varsinkaan se.
Ehkäpä tämän yhtäläisyyden vuoksi enimmät kissoistani ovat pitäneet myös kirjoista. Yksi piti tapanaan niitä pureskella, jos ne olivat jääneet pöydälle auki. Tämän mieltymyksen huomattuani annoin sille sentään mieluummin hylättyjä irtopapereita. Toinen lähes asui kirjahyllyssä, ja minulla on valokuva, jossa sen pää paistaa kuutamonpyöreänä teosten Fiktion mieli ja Literary terms välistä. Tämä Hämyksi nimeämäni karvakerä kätkeytyi vielä syvempään kirjaloukkuun aina, kun se kuuli minun kolistelevan kuljetuslaatikkoa. Hämyn äiti kyllä matkusti mielellään, mutta turvautui kirjahyllyyn, kun sen synnyttämisen aika tuli. Se oli tekemässä pesää Raamatun ja Lakikirjan väliseen koloon, kun minun piti tänä tärkeänä päivänäkin lähteä töihin. Palattuani tarkistin heti lakien välit, mutta sieltä ei kuulunut vikinää. Sen sijaan puhtaiden lakanoitteni komeroon oli ilmestynyt pienokainen ja toinen oli juuri tulossa.
Kissojen ja kirjojen yhteiselosta seuraa tietysti myös se, että hyllyt kuorruttuvat, paitsi pölyllä, karvatupoilla. Mutta väliäkös sillä. Onneksi en ole allergikko enkä muutenkaan supersiivousten tarpeessa – muuta kuin joskus. Sekä kissoista että kirjoista koituu korvaamatonta mielihyvää, ja voin sanoa, kuten eräs niin ikään noista molemmista pitävä ystäväni: ”Kirjaa en halua sähköisenä, sillä sitä täytyy voida pitää sylissä ja silittää kuin kissaa.”
Liisa Enwald
24.3.2018
Hiljaista
Hiljaista on. Lause äärimmilleen pelkistetty, sisältö varioi sanojan ja hiljaisuuden kokijan mukaan: vanhus joka turhaan odottaa puhenlinsoittoa, autioituneen kylänraitin kävelijä, ostajia kaipaava kauppias, eränkävijä nuotiollaan – kaikilla erilainen, eri tuntoihin virittynyt hiljaisuus. Ja sitten on Hiljainen viikko, myös piinaviikoksi tai (harhauttavasti) pääsiäisviikoksi sanottu, joka kuhisee tapahtumaa: ostoksia, pääsiäiskutsujen valmisteluja, lisättyjä junavuoroja, kirkkoiltoja ja konsertteja, joissa tulee kuuluvaksi, joskus näkyväksikin mytologian järisyttävin draama: ystävyysaterialta Getsemaneen, sieltä häpeäkuolemaan ja lopulta kuolleista heräämiseen.
Hiljaisuus syvimmässä mielessään sallii kuitenkin kaiken tuon. Liike ja dramatiikka ei ole sen vastakohtaa, eivät sanatkaan, sillä hiljaisuus on syventymistä, altistumista olemisemme perusteille. Se suuntautuu uuteen, mutta siinä on myös kaikkien aikojen läsnäolo. Tällaisenkin muistiinpanon tein Runous ja hiljaisuus -seminaarista, jonka Mirkka Rekola piti Orivedellä 1993. Puheosuuksiaan hän tiivisti sittemmin esseeseen ”Elementtien elementti” kokoelmassa Muistinavarauus (2000).
Hiljainen viikko on siis syventymisen viikko. Ja keskittymisen – siihen, minkä äärellä itse kukin haluaa olla: kristinuskon sovituskertomuksen, buddhistisen meditaation, ihmisten ja eläinten kärsimyksen, syyllisyyden ja myös sen mitä sanotaan syväksi iloksi. Voi katsella kynttilän liekkiä auringonvalossa (näky on oudon kiehtova, suosittelen), lapsen leikkimistä tai vaikka pajunkissaa. Hiljaisuuden ei tarvitse olla äänten puutetta, eikä se sitä voikaan olla. Siitä ei ylipäätään pitäisi puhua puutoksen termein. Hiljaisuudessa kuulee tuulen tai tulen huminaa, kissan kehräystä, talitintin tiukutusta tai etäistä koiran ääntä, jonka haikurunoilija sanoo tuovan ”vielä yhden sävyn aamun harmauteen”. Hiljaisuudessa voi ottaa hyllystä hyvän kirjan ja alkaa lukea, hitaasti ja paneutuen. Tai avata muistilehtiöstä tyhjän lehden, kokea sen mahdollisuutena ja alkaa kirjoittaa. ”Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan / ja pidän sen avoimena.” (Mirkka Rekola)
Näinä täyteyttä vaalivina aikoinamme puhutaan myös hiljaisuuden merkityksestä hyvinvoinnille, tuolle liikaakin mainostetulle ja lopulta melko epämääräiselle asialle. Hiljaisuutta tuotteistetaan ja sillä rahastetaan. Pidetään maksullisia retriittejä, mindfullness-kursseja, joogapiirejä (naurulla tai ilman); tyhjennetään koteja turhasta roinasta konmarin mallin mukaan, jotta niihin pääsisi majoittumaan tyhjä tila, hengityspaikka, visuaalinen(kin) hiljaisuus. Ei siinä mitään, jos ihmiset saavat näistä apua, itsekin olen joogannut ja ollut retriiteissä. Mutta samalla kun näitä terapioiksikin järjestetään voisi myös vähentää niitä häiriötekijöitä, jotka saavat meidät hamuamaan hiljaisuutta kuin parantajaa. Liikenteen ja taustamusiikin melun torjuminen lienee jo turha toive, mutta ylipursuvaa show-, mainos- ja somevilinää voisi koettaa hillitä edes hiukan ja karsia avokonttoreita.
Yksinäinen työhuone, jossa kuuluu vain ajatuksen ääni, oli pitkään ihanteeni. Silti kohtalo järjesti minut äänistä täyteen opetustyöhön – ikään kuin koetellakseen, voiko siinäkin kohdata hiljaisuuden. Onnistuihan se, opettaminen kun on myös, sanoisin jopa ennen muuta kuuntelutyötä. Ja kuuntelu ja hiljaisuus ovat kaksosia.
Hiljainen viikko on kristityille paaston syvintä aikaa. Enemmän kuin tietyistä ruoista kieltäytymistä tosin nykyisin suositellaan ekopaastoa ja puhelimen vilkuilusta luopumista. Viimemainittuun suositukseen voisin sanoa, kuten kerran sanoin lääkärille, joka kehotti lopettamaan tupakoinnin: ”Ensin se pitäisi aloittaa.”
Ruokapaastoja en osaa pitää edes terveyssyistä. Aina yrittäessäni olen muistanut opiskeluaikojen pakollisen paaston. Olin muuttamassa vuokra-asuntoa, kun raha loppui, sekin kymmenmarkkanen, jonka olin lainannut tuttavalta. Äidin lähettämää postiosoitusta en saanut nostetuksi, kun passini armonaika oli päättynyt, eivätkä todistajatkaan saaneet virkailijaa vakuutetuksi, että minä olen minä. Lopulta kotona oli syötävää enää vain voikimpaleen, mansikkahillopurkillisen ja pastillirasian verran. Rakentaa niistä maittava menu sopisi tehtäväksi kokkikilpailuun – minulta se ei onnistunut. Kolmannen nälkäpäivän aamuna syttyi kuitenkin valo: äiti oli postittanut kirjeen, joka sisälsi rahaa. Heti sen auki repäistyäni juoksin Primulan baariin, tilasin nakit ja ranskalaiset – sillä seurauksella, että… No, lukija arvannee.
Viime viikolla sain tuntumaa toisenlaiseen pakkopaastoon. Vasemman korvani pitkään paisunut vahatappi teki itsensä eräänä yönä totaalisesti tiettäväksi: en kuullut sillä korvalla enää mitään. Ja kun pääsy hoitoon on hankalaa – ei sen vuoksi, ettei aikoja olisi, vaan sen, ettei paikkaan ole julkista liikennettä – avaaminen oli aloitettava kotikonstein. Ne olivat hitaita, vaativat syventymistä ja keskittymistä. Prosessi kesti viikon. Sen aikana oli peruttava myös eräs lauluesiintyminen. Korvani ylimääräinen asukas oli nimittäin vienyt muassaan myös säveltajun. Kaunein musiikkikin – siis se minkä sellaiseksi tiesin – kuulosti kakofonialta, äänet metelöivät päällekkäin, sävelet puhuivat toistensa suuhun. Näinkö nyt kuunnellaan Hiljaisen viikon suuria passioita. No, sopiihan sekin; passio merkitsee paitsi intohimoa myös kärsimistä.
Ja sitten eräänä yönä, kuin unen tai salaman iskusta, korva oli taas auki. Olin kuuleva, kuunteleva ja puhuva ihminen. Ja vaikka väitetään, että hiljaisuudessa syntyy ihmisten välille syvin yhteys, kiitin, etteivät kontaktini olleet enää sen varassa.
Liisa Enwald
13.3.2018
Kevään keikkuvia merkkejä
Viime viikkojen pakkasilla räystäästämme riippuivat vielä komeat jääpuikot, mutta nyt ovat muutaman päivän plus-asteet sulattaneet niitä kuin eläinveistoksiksi. Kun äsken huilasin makuuhuoneessa sohjoisen kauppakävelyn jälkeen, bongasin pitkänenäisen apinan, joka katseli katolta profiili maata vasten vesipisarain tipahdellessa sen kiiltävästä nenästä. Pian se muuntunee taas uudeksi eläimeksi, sillä sateessa ei lumi ja jää pysy kauaa entisellään. Ja jääolioiden paikalle ilmestyy sulavan lumen alati muotoaan muuttava pitsiverho.
Muuntautua osaa kuistin vierustan lumiukkokin, joka sai alkunsa edellisillä nuoskalumilla, kun pakkasta ennustettiin, ja kauan se siinä taloa vartioikin kädessään kiekkomailaa muistuttava hajonnut harjanvarsi. Sitten se pudotti ensin toisen silmänsä, sitten toisen. Suu vääntyi yhä velmumpaan virneeseen, ikään kuin olisi sanonut, että mitäpä tuosta, vaikka nenäkin jo maassa makaa. Eikä eilen ollut enää suutakaan: se oli valahtanut rauhanpiipuksi kuonon alle. Siinähän poltelkoon, niin kauan kuin pystyssä pysyy.
Kevään merkit näyttäytyvät hitaasti, keikkuen ja oikutellen – usein juuri tavalla, jota ei hevin huomaisi keväiseksi. Sinen ja auringon sijasta taivaan täyttää sumu, jota vasten puut näyttävät pehmeällä lyijykynällä piirretyiltä. Päivänpaisteessa taas katseen vangitsevat pitkät varjot. Valkoinen tie värjäytyy kellanruskeaksi, kaupungin lumet, sikäli kuin niitä on ollutkaan, kokoontuvat katujen kulmiin nokisina kasoina. Jalkakäytävillä liukastellaan, potkitaan tieltä esiin ilmestyneitä tölkkejä, pusseja ja papereita – sekä koirankakkoja, joista riittää lehtien tekstaripalstoilla purnattavaa. Onneksi nuo karvaturrit itse eivät osaa niitä lukea.
Murroskohdissaan vuodenajat myös kohtaavat toisiaan. Kun pelastin maljakkoon tielle tunkeneesta koivusta katkaistut oksat, ne ovat nyt hiirenkorvilla ja keskustelevat ikkunan ulkopuolelle ripustamamme syksyisen omenapuun oksan kanssa. Mädät hedelmät näyttävät kultaisilta, kevät kuultelee niidenkin läpi ja kertoo muuntelehtivaa tarinaansa.
Hupeneva hankikin paljastaa, että pupujusseja on yöllä hypellyt talon ympärillä. Soisihan niitä myös päivällä näkevänsä, etenkin kun pääsiäinen on tulossa. Paljon hauskempia pääsiäismerkkejä ne olisivat kuin kauppojen hyllyille taas kerran ilmestyneet muovitiput ja suklaamunat.Yhtenä kesänä, kun asuin täällä ensimmäisiä vuosiani, tapasin kyllä rusakon, joka pomppi etupihallemme nauttimaan voikukka-ateriaa joka päivä noin kello yksitoista. Nimesin sen Joonakseksi. Sitten se jostain syystä vain hylkäsi tämän ravintolan – olisiko ottanut itseensä, kun yritin ottaa siitä valokuvaa. Näin kävi eräälle toiselle keväteläimelle vuosia sitten. Kun minulla oli työhuone Helsingin Villa Kivessä, ikkunan alla levittäytyvään vaahteraan ilmestyi aina maalis-huhtikuussa sama – tai ainakin kovasti samalta näyttävä – petolintu, jonkinlajinen haukka, päättelin vaatimattomilla lintutiedoillani. Mutta että se tuli siihen säännöllisesti kuin säntillisin virkamies, vieläpä samalle oksalle, ja siitä tuijotti tekemisiäni tarkastajan ilmein. Siitä, että ikuistin sitä piirtämällä, se ei välittänyt, mutta kun otin kameran ja tähtäsin sitä lasin läpi, se kohosi siivilleen, eikä saapunut enää, ainakaan sinä keväänä. Eikä se ihmekään, jos luontokappale valokuvausta pelkää, onhan se nykyaikainen ja koko ajan lisääntyvä tapa metsästää.
Pikkulinnut viestivät keväästä ainakin vanhojen koululaulujen mukaan. Niiden sepittämisen aikaanhan vuodenajat olivat vielä suhteellisen selvärajaisia, tinttikin lauloi ”titityy” eikä ”tityy”, ja varpunen, tuo laulujen ikuinen palelija, lakkasi hytisemästä ja löysi murkinaa aivan normaaliin aikaan. Olihan myös talitintillä ”[k]aiken talven pula juuri” talista (minkä säkeen eräs äitini oppilas oli muuttanut asuun ”kaiken talven punajuuri ollut on talista”), mutta kylmästä ja nälästä selvitäkseen se lauloi – siinäpä meillekin opittavaa –, ja ennen ”muuttolintuin” kuoroa’ otti paikkansa estradilla: ”titityy, titityy, titityy!” Tätä Martti Helan kevät- ja eläinlaulua kuulee sentään yhä, vaikka monet vanhat vuodenaikalaulut ovat unohtuneet – ehkä myös onnekseen, sillä kukapa jaksaisi aina keväässään ajatella, että ”[n]yt on Suomen suloin aika, nyt sen luonto kukoistaa – -.” Ei silti, tämä Gunnar Wennerbergin ja Irene Mendelinin laulu kuuluu minusta kevätlaulujen parhaimmistoon, nimenomaan sävelmältään.
Kirjapajoissa kevät on hiljaista aikaa, ja hyvä niin, kaiken syyshälinän ja palkintohuuman jälkeen. On, kuin koko kirja-ala vetäytyisi pimeiden iltojen introverttiin lepoon, kun lukijat voivat omissa vaalenevissa illoissaan syventyä uudelleen vaikka rakkaisiin klassikoihin. Niin tein minäkin, ja luin kolmanteen tai neljänteen kertaan (en ole jaksanut pitää lukua) Thomas Mannin Tohtori Faustuksen. Mikä hitaan syventymisen, kerronnan kirpeän ironian ja pienten mutta sitä merkitsevämpien tarina-askelten ilo! Ja mitä ruokaa pohdinnoille. Samalla hitaudella olisi mahdollista tutustua myös niihin harvoihin kotimaisiin uutuuksiin, joita alkukevät luettaviksemme tuo. Ja muutamiin niistä olenkin jo päässyt käsiksi. Lukukokemuksiani voi löytää mm. Elämäntarina-lehden alkuvuoden numeroista. Antoisia ne ovat olleet, surettaa vain se, moniko muistaa niitä teoksia syksyllä enää, silloin kun kirjasyksyn virroissa kohisevat taas uudet kosket.
Liisa Enwald
4.3..2018
Kasvot
Lapsena näin kasvoja kaikkialla: huonekaluissa, seinissä ja lattioissa, pihan mättäissä ja kivissä. Vaatekaappi, joka seisoi häkkisänkyäni vastapäätä, piti maalata valkoiseksi, jottei sen oven puupinta olisi muuttunut kauhukasvoiksi. Mutta se ei auttanut: vielä maalin altakin häämöttivät ne puunsyyt, jotka öisin alkoivat elää.
Sittemmin mielikuvituskasvot vaativat päästä papereille. Peikkojen ja mörköjen kasvoja ne eivät enää olleet, vaan niiden kavereiden, joita oikeiden sisarusten ja leikkitoverien puutteessa itselleni kehitin. Piirustuksesta tuli harrastus, joka oikeastaan oli totista totta: kaiken päässäni liikkuvan ikuistamista kynällä. Piirretyt kasvot alkoivat elää, enkä enää seurustellut ”olemattomien kanssa”, kuten aikuiset sanoivat, vaan ihmisten.
Koulussa piirsin kasvoja mielelläni myös mallista: syntyi kuvia luokkatovereista ja itsestänikin. Mutta vähitellen tuo harrastus painui muiden tekemisteni alle. Korkeintaan oppilaille piirtelin joskus enemmän tai vähemmän karrikoituja hahmoja ”havaintovälineiksi”, ja sitten sekin jäi. Vasta jokunen aika sitten aloin kokeilla piirtämistä uudelleen. Olin löytänyt kuolleiden sukulaisteni valokuvia, jotka olivat niin selväpiirteistä ateljeetyötä, että suorastaan kutsuivat kertaamaan piirteitä kynällä. Työlästä se ensin oli, käden ketteryys kun oli kadonnut jonnekin vuosikymmenten taa. Mutta se alkoi palata – ja käden työtä tärkeämmältä tuntui lopulta katsominen.
Me elämme kasvojen keskellä, mutta yhteiselon kirjoittamattomat lait eivät salli meidän katsoa toisen kasvoja kovin pitkään. Ja vaikka tuskin kukaan tahtoisi elää kokonaan ilman kasvoista kasvoihin -tilanteita, vastakkain istumisenkin voimme kokea uhkaavaksi. Valokuvasta saamme katsoa toista niin perusteellisesti kuin haluamme ja imeä energiaa siinä näkyvien silmien akusta.
Kirjoittajakursseilla opetetaan katsomaan kohdetta, kunnes se katsoo takaisin. Piirtäessäni huomasin, että tuo takaisinkatsominen tapahtuu jo ennen kuin sitä ehtii odottaakaan. Eikä vain se, vaan kohde – kohteeksi luulemani – alkaa puhua. ”Tässä minä olen, tällaisena, hauska tavata nyt, kun elämässä emme ehtineet.” Näin tervehtii1800-luvulla kuollut esi-isä, kohti kävelevänä ihmisenä. Samalla hän tutustuu minuun, vaikka lähtökohtaisesti hänenhän se pitäisi olla minulle objektina. Kohteen mieluisuus on eduksi; en ole vielä kokeillut, mitä tapahtuu, jos otan piirrettäväksi jonkun, johon suhtaudun ennakkoluuloin. Voin kuitenkin olettaa, että ne ja antipatiat karisevat pois, kun kasvoihin katsoo.
Kun ihmisiä teloitetaan, heiltä peitetään kasvot. Niiden näkemiseen filosofi Emmanuel Levinas perustaa etiikkansa: sitä, jonka kasvot näen, en voi haavoittaa. Niissä on tärkein perustelu käskylle ”älä tapa”. Kasvot tuovat ihmisen lähelle, mutta samalla osoittavat, miten perustavasti toinen hän on suhteessa minuun. Ja sitä toiseutta haluan kunnioittaa – hänen itseyttään.
Kun piirrän toista valokuvasta, teen periaatteessa näköiskuvaa. Tulos voi kuitenkin tuoda pettymyksen: ei siitä näköistä tullakaan. Erityisen petollisia ovat silmät, sekä piirustusteknisesti (miten saada esimerkiksi valotäplä näkymään mykiössä) että ilmeiden kotina. Yhä uudelleen huomaan ikuistaneeni katseen aivan väärin. Mutta samalla huomaan, että juuri tuo virhe paljastaakin ihmisestä jotain sellaista, mitä ei päältäpäin näe. Näköisyyshän, kuten yleensä toisen ulkonäkö, on meille illuusio; se ei perustu niinkään aistimukseen kuin toisesta saatuun kuvitelmaan, jota suhteutamme omiin odotuksiin, ennakkokäsityksiin ja muistikuviin. Emme näe häntä itseään, vaan sen, miltä osin hän muistuttaa joitain muita tuttavia, tai mitkä piirteet hänessä ovat omiamme, mitkä taas erilaisia.
Väliin tulee vielä sen valokuvaajan illuusio, joka kuvan on ottanut. Vaikka niillä kuvaajilla, joiden otoksista piirrän, ei ole ollut nykytekniikoita, he ovat silti voineet asetella päätä haluamiinsa asentoihin tai houkuttaa vippaskonstilla hymyä esiin. Muistan sen ahdistuksen, mihin jouduin, kun äiti vei minut Ateljee Hynniseen nelivuotiskuvaa varten. Itkin ja pelkäsin. Mutta ammattinsa osaava kuvaaja otti nurkasta kumikoiran, vingutti sitä, ja johan itku muuttui nauruksi, lyhytaikaiseksi tosin. Valheellinen näköisyys oli kuitenkin tärkein: hymykuvaa saattoi esitellä tuttaville otoksena harvinaisen valoisasta lapsesta.
Digiaika on tuonut eteemme yhä erilaisia kasvoja: eri tavoin tuotettuja, paranneltuja, kontrolloituja, toistettuja. Facebook on nimensä mukaisesti täynnä kasvoja, kasvoposeerausta. Siellä hymyilevät tai nyrpistelevät myös emojinaamat, nuo toisiaan kopioivat kummajaiset, jotka ovat tulleet korvaamaan kirjoitustyylin vivahteita. Elävän ihmisen kasvot saattavat näyttää muovisilta, ja toisaalta roboteille kehitellään aidon näköisiä ihmiskasvoja. Siinä nykyajan kauhukasvot: liian mekaaniset ja täydelliset, liian puhtoiset. Niitä ei tee mieli edes yrittää piirtää. Muutama virhe tarvittaisiin, jotta edes kykenisi tutustumaan silokasvojen kantajaan. Virheet opettavat, tekevät ihmisen ihmiseksi ja elämästä elämisen arvoisen.
Liisa Enwald
23.2.2018
Pakkanen
Lapsuuteni kauneimpia muistoja on kävely pakkasaamuna kouluun. Kauniiksi sitä ei tee poskien nipistely eikä sormien kirvely, vaan joki, jonka rannalla koivut koreilivat toinen toistaan herkemmissä harsopuvuissa ja josta pussahtelivat ilmaan erikokoisten patsaiden hahmossa höyrypilvet. Linnanrauniotkin olivat saaneet ohuen valkopeitteen, ja kun sillan ylitti, olivat vastassa vielä Rantapuiston sirot lehtipuut. Yhdessä palelemisen kanssa siinä oli elämystä, josta olisi hyvinkin voinut tehdä turistipyydyksen. Onneksi rauhallinen ja vielä 1960-luvulla melko pieni kaupunkimme ei tajunnut sitä.
Vaikka matkaa kotoani tyttölyseolle oli vain reilu kilometri, se tuntui pitkältä, kun maisema vaihtui koko ajan, ja sen havaitsemisessa olivat mukana kaikki aistit. Pekka Heikkisen leipomosta pöllähti sieraimiin vastapaistetun ruisleivän tuoksu ja poskille lämpöä. Ja sitten oltiin taas pakkasessa. Nenänpäästä karkasi tunto, ja sitä piti hieroa lapasella, painaa päätä syvemmälle mohairhuivin kätköön. Takin karvakauluksestakin oli apua; siihen aikaan ei kukaan motkottanut turkistarhauksesta.
Koulun ala-aulassa oli hetki totuteltava plusasteiseen sisäilmaan. Monet hieroivat paleltuneita poskiaan, etenkin ne, jotka ajoivat pyörällä kymmenen tai viidentoista kilometrin päästä. Ehtikö siinä katsella huurrepuita, mietin joskus; varmaan jo hengityksen ylläpidossa oli täysi työ, vaikka oltiinkin nuoria. Paleltumille altis oli erityisesti kropan alaosa, kun tytön ei sopinut käyttää pitkiä housuja muuta kuin silloin, kun koulussa oli urheilua. (Vielä yliopistoajoiltani muistan vahtimestarin kommentin, jos naisopiskelija erehtyi astumaan aulaan housuasussa: ”Tämä ei ole mikään urheilulaitos!”)
Pakkaseen piti pohjoisten koululaisen kuitenkin tottua, kun kunnan järjestämiä kyytejä ei ollut ja auto vain harvojen vanhemmilla. Tätä taustaa vasten kuulostaa kummalliselta nykyinen valittelu, että oppilaan on käveltävä jopa puolen kilometrin koulumatka. Välitunneilla ei enää tarvitse mennä ulos, mutta minun aikanani siltä pelasti vain yli 25 asteen pakkanen. Ei ollut harvinaista, että mittari putosi alle senkin, jopa –40-asteiseen säähän piti sopeutua, kunkin tavallaan. Ja tyttönäkin pitää mielessään Norénin ja Topeliuksen laulu ”Reippaat pojat”, jota kouluissa käytettiin osana urheuskasvatusta: ”Sen veltoks’ raukaks’ mainitsen, / ken talvet tutisee / ja tuulahduksen tuntien / jo turkkiin turvailee, / ja jota aina yskittää, / kun Pohjolass’ on raitis sää.” Toisessa säkeistössä toivotettiin ”kaikk’ kehnot alle kinoksen” ja heille lunta korviin.
Ensimmäiset talveni Helsingissä olivat nekin kuuluja pakkasistaan, mutta en osannut pitää sitä minään, olihan noin kymmenen miinusasteen sää vielä varsin kohtuullinen. Sitä tosin raikasti tuntuvasti viima, jota taas sisämaassa ei juuri kohdannut. Pääkaupungissa ei myöskään juuri saanut nauttia huurrepuista.
Tämä tuli mieleeni tänään, kun kaupoille kävellessäni sain pitkästä aikaa ihailla pakkasen maalaamia koivuja ja kuusia. Olen pohtinut, miksi ne näyttävät nyt paremmilta kuin musta- tai vihreäoksaisina. Onko syynä vain valkoisen oksan harvinaisuus, vai kenties se, että negatiivia muistuttavaa näkymää hätkähtää enemmän kuin normaalia. Valkoinen puu talven yötaivasta vasten on dramaattinen, mutta vähintään yhä pysäyttävä kiiltäessään miltei samanvärisenä valotaustalla. Se on silloin kuin päivänvalossa loistava kynttilänliekki. Oudon ihana! Ja outoudessa on aina sekä kauheutta että kiehtovuutta. Kauniina pakkaspäivänä jälkimmäisen voiton varmistaa huurteen ja lumen kimallus auringossa. Siitä voi, kun oikein keskittyy, kuulla pientä helinääkin, pakkasen hiljaista puhetta.
Helmikuun jälkipuoliskon säät ovat viritelleet eteläisessä Suomessa samanlaisia purnauksia kuin loppusyksyn jatkuvat pluslämpötilat ja vesisateet. Eikö ihminen ole mihinkään tyytyväinen? Vai haluaako hän kaikessa keskitietä, sitä antiikin filosofien mainostamaa kohtuutta? Sehän voi olla myös äärimmäisen tylsää. (Tosin nyt on jo aivotutkimuksinkin todistettu tylsyyden hyödyllisyys luovuudelle.)
Pakkanen saa surkeilemaan matkojen pituutta: kaupoille, bussipysäkille ja kirjastoon kaksi kilometriä, kauhistus sentään, ja oli sää mikä tahansa asioille on pakko kävellä. Olenko jo ehdollistunut pelkän nähdyn varassa siinä määrin autokyytiin, että oletan sen koskevan minuakin, niin kuin se koskee täällä asuvien valtaosaa? Enkä enää usko sitä, että kävely on ollut, on ja tulee olemaan luonnollisin, rauhaisin ja usein myös kiitollisuutta herättävin liikkumatapa.
Suksille en ole noussut pitkään aikaan, mutta voin muistaa, miten ennen, siinä huurrepuisessa lapsuuskaupungissa, kymmenen tai viidentoista kilometrin hiihtolenkki yli parinkymmenen asteen pakkasessa ei tuntunut missään. Mäet luistivat puusuksillakin, ja niiden pohjiin saattoi pyydystää lumen kimalteita, tönäistä väliin sauvalla kuusten vällyksi kääriytynyttä tykkylunta. Iltapäivällä laskeva aurinko loi länsitaivaalle punerruksen, joka sai valkeat kuusetkin näkymään pikimustina. Takaisin kaupunkiin saattoi sitten lasketella vaaralta sinisen hetken läpi. Tämäkin muisto on kaunis, vaikka en ole koskaan ollut urheiluihmisiä.
Pihaan synnyttämääni kaveria, lumiukkoa, pakkanen ei haittaa. Se voi suorittaa liikkumisensa mielikuvituksessa, eikä sen tarvitse pelätä ruumiin rappiota. Kun aurinko paistaa – ja sitä se näinä päivinä on todella tehnyt! – se voi nostaa nokkansa päivää päin ja hymyillä tyytyväisenä risusuullaan, aavistamatta, että koittaa päivä sellainenkin, kun sen hymy kirjaimellisesti sulaa kevätpaisteeseen. Mutta siihen on vielä aikaa.
Liisa Enwald
14.2.2018
Ystäviksi vahingossa
Heti alkuun on sanottava, että otsikko johtaa harhaan: ystävystyminen saati ystävyys ei missään tapauksessa ole vahinko, mikäli sanalla tarkoitetaan jotain vastenmielistä sattumaa. Ystävyys on tämän kirjoittajalle miltei pyhä, yksi niistä suurista siunauksista, joita elämä tuo.
Silti se voi syntyä ikään kuin sattumalta tai vahingossa, hetkenä jona sitä vähiten luulee, sellaisen ihmisen kanssa johon kaikkein viimeiseksi kuvittelisi edes tutustuvansa lähemmin. Eivät kaikki ystävyydet tietysti minunkaan elämässäni ole syntyneet noin. Mutta kun ajattelee niitä jotka ovat, ei voi kuin ällistyneenä kiittää siitä yllätyksestä, joka parhaimmillaan on muuttanut elämän suuntaa.
Alla kertomani esimerkit eivät kaikki ole omasta elämäntarinastani, siksi niiden subjektina on neutraali ”hän”. Tapaukset ansaitsevat kuitenkin vähintään ihmetyksen.
Lukeva tyttö
Koneeseen tullut vika viivyttää lennon lähtöä pohjoisesta Helsinkiin, ja odotusaikana lentoyhtiö tarjoaa matkustajille kahvit. Hän on ollut pitämässä kurssia ja raahautuu kahvion vapaaseen pöytään hankalan käsimatkatavaran kera. Se on maalaus Lukeva tyttö, jonka muuan kurssilainen on lahjoittanut hänelle. Vaikka hänelle ovat rakkaita kaikki lukevat tytöt ja hän on kerännyt näitä kuvaavia taidekortteja, tästä maalauksesta hän ei, ikävä sanoa, erityisemmin pidä. Pöytään astelee pian toinenkin nainen, tönäisee Lukevaa tyttöä ja kysyy, miksi hän kuljettaa tuollaista mukanaan. Kun hän selittää, tulokas tivaamaan, mitä hän maalauksesta tykkää. ”Mä en tykkäis. Mä oon itte piirtäjä.” Ilmenee, että tämä toinenkin on ollut kurssinpidossa, ja heidän välilleen sukeutuu keskustelu. Pian uusi tuttava leväyttää hänen eteensä itse kuvitetun satukirjansa vedokset. ”Kattoisit näitä tekstejä ennen kuin kone lähtee.” Hän huokaisee, mutta toteaa tämänkin kuuluvan ammattiin: palautteen antamisen melkein milloin ja missä vain. Keskustelu syvenee nyt kirjallisuuden ja taiteenteon ydinasioihin, ja kun kone vihdoin starttaa, he jatkavat puhumista. Siinä on startannut kahden ennestään tuntemattoman ystävyyskin, ja se jatkuu yhä.
Kadonneet laukut
Hän on matkaoppaana ja vapaaehtoistyöläisenä Lähi-idässä. Kerran Suomen-lennolta saapuu hänen puheilleen pari eläkeläisrouvaa, jotka valittavat, etteivät saaneet laukkujaan. Hän lupaa selvittää asiaa, mutta uskoo sen ratkeavan vasta seuraavana päivänä. Sitä ennen matkalaisten on suoriuduttava yön yli. Hänen majapaikassaan olisi kyllä tilaa, ylimääräisiä yöpaitoja ja pesuvälineitä, ruokaakin saisi ja aamukahvia. Sinne siis mennään. Hän ihmettelee, että erityisesti toinen rouvista on kovin rauhallinen ja pystyy laskemaan leikkiäkin, vaikka moni repisi vastaavassa tilanteessa, paitsi omansa, myös oppaan pelihousut. Mutta tämä nauraa vain: ”Eihän tässä mitään, pahemmastakin on selvitty.” Ei aikaakaan, kun myös tämä rouva pestautuu vapaaehtoistyöhön ja majoittuu oppaan luo pitemmäksi aikaa. Siitä alkaa ystävyys, joka kestää vuosikymmeniä, tämän hyvähermoisen rouvan kuolemaan asti.
”Minä myös!”
Keskieurooppalainen nuorisokuoro konsertoi hänen kotikaupungissaan, ja väliajalla hän alkaa kielitaitoa verryttääkseen jutella erään eturivissä laulavan alton kanssa. Juttu liikkuu kuorossa, musiikissa ja pohjoisen koleassa säässä. Hän kuulee, että kuoro on majoitettu läheiseen leirikeskukseen, ja päättää jatkaa ilmaista kielikurssia vielä pyöräilemällä illalla sinne. Majoituspaikan maisemissa on kirkasvetinen salolampi, ja sitä kierrettäessä käy ilmi, että tuo nuori nainen asuu, aivan kuten hänkin, äitinsä kanssa kahden, kun isä on kuollut eikä sisaruksia ole. Se virittää uteliaisuuden myös muihin yksityisasioihin. Harrastukset (paitsi tämä kuorolaulu, tietysti)? Kirjoittaminen, lukeminen ja piirtäminen. No niin on hänelläkin, hän paljastaa. Entä horoskooppimerkki – sama on. Missä kuussa syntynyt? Ai siinä, minä myös! Ja kun vihdoin päästään syntymisen päivämäärään, ilmenee, että jopa se on heillä täsmälleen sama. Tosin kaksi vuotta on väliä.
Hän keksii ehdottaa, että ryhdyttäisiin kirjeenvaihtoon, sillä eipä olisi hassummaksi sen kielen kirjallinenkaan virittely, joka ei ole tavallisimpia koulussa luettuja. Ja niin he ryhtyvät. Kirjekeskustelussa syvennytään elämän perustaviin asioihin, ja hän ihmettelee, miten kiinnostavasti pohdiskeleva filosofi tämä vasta 17-vuotias muunmaalainen on. Ennen muuta ilmenee, että niihin asioihin, jotka syvimmiltään askarruttavat, ei vaikuta juuri lainkaan se, miten pitkä on pohtijoitten maantieteellinen välimatka. Ystävyys elää muutaman vuoden kirjeiden varassa, ja syntymäpäivänään he muistavat toisiaan lahjoin. Kunnes lopulta tapahtuu se, mistä laulussa sanotaan, että maailma sitten vieroitti pois heidät toisistaan. Erkanemisvaiheiden kuvaaminen ei kuulu tähän, mutta parhaina vuosinaan tämäkin ystävyys oli – niin, lähes pyhä.
Yhteinen nimittäjä?
Mikä näitä tapauksia yhdistää? Ei ainakaan ”rakkaus ensi silmäyksellä” tai päätös ryhtyä ystäviksi ”ooksä mun kaa?” -tyyliin. Ehkä kysymys on pienestä, lähes näkymättömästä vihjeestä, joka saa tuntemattoman lähestymään toista ja toisen hyväksymään sen, vaikka tätä tietoisella tasolla vierastaisi. Ne jotka uskovat jälleensyntymisiin, vahvoihin intuitioihin tai telepatian voimaan, voivat tietysti antaa näille sattumalta näyttäville tapahtumille oman tulkintansa. Minä taas taivun otaksumaan, että suurilla ja tärkeillä asioilla on usein pienen pieni alku. Annetaan noiden alkujen puhua, ystävänpäivänä – joka oikeastaan on jokainen päivä.
Liisa Enwald
5.2.2018
Mistä ei tunneta
Henkilöhaastattelujen kylkitekstinä listataan usein henkilön tekemisiä, tutkintoja ja harrasteita. Alimpana on otsikko ”Mistä ei tunneta” ja sen alla maininta siitä, miten tämä aivan muulla alalla kunnostautunut nainen tai mies on juossut supermaratonin, keräillyt Aku Ankkoja tai voittanut karaokekisan. Se on hänelle itselleen ilmeisen tärkeää, mutta ei suurelle yleisölle.
Tuntemattomuuden tekijät ovat kiinnostavia, kuten yleensä elämän näkymättömiin jäävät puolet, aivan kuin romaanien sivuhahmot peittoavat monesti syvämerkityksessään ne sankarit tai antisankarit, joiden varassa juoni kulkee. Kansallissankareistammekin sopii kysyä, mistä he eivät tulleet tunnetuiksi tai mikä oli heidän tuotantonsa (jos kirjailijoita olivat) varjoon jäänyt puoli. Enkä nyt tarkoita niitä elämäkerran seikkoja, joista jonkin paljastuksen takia vaahdottiin skandaaleina – paljastuksethan tehtiin juuri tunnettuuden (tai jälkibrändäyksen, sanalla sanoen myynnin) tähden. Mutta mikä olisi vaikkapa J.L. Runebergilla se pieni teos tai teko, jolla ei ollut asiaa kansakuntamme suureen muistiin?
Runebergin päivänä muistan aina erään tapauksen, joka sattui kalliolaistalon sisäpihalla Helsingissä. Olin viemässä roskapussia, kun talonmies (sellaisiakin vielä silloin oli) ilmestyi sinne lippu kainalossaan. Hän puhui kotoisasti savoa: ”Tiijättekö te, mikä mies se Ruuneperi oekeen oli? Oliko se joku meijän presidentti?” Tapauksesta on jo parikymmentä vuotta, ja yhä aiheellisempaa on ajatella, moniko aikamme lipunkantajista kysyisi samoin. Pitäisikö otsikon kysymys muuttaa muotoon: ”Tunnetaanko häntä enää?” Valtakunnalliset sanomatkaan eivät tätä merkkipäivää enää juuri noteeraa, ja Yle 1:n Roman Schatzin Maamme-kirja otsikoi paljonpuhuvasti: ”Tuntematon Runeberg”. Runeberg-palkinto sentään jaetaan (tätä kirjoittaessani en vielä tiedä, mikä teos sen sai), mutta huomiossa se jää syksyn Finlandia-palkinnosta pahasti jälkeen, – vaikka tilanteen luulisi olevan päinvastoin, kisaavathan ”Runebergista”, toisin kuin ”Finlandiasta”, muutkin kuin romaanit.
Maamme-laulu kyllä yhä kajahtelee, vaikka sitäkin on ehdoteltu pantavaksi vaihtoon. Mutta kouluissa ei enää lueta Vänrikkejä eivätkä pikkupojat lausu kuusijuhlassa horjuvin polvin: ”Mun isän’ oli sotamies…” En harmittele, että nämä puolet koulukäytännöissämme ovat jääneet taa. Sitä sen sijaan on syytä kummeksua, että moni muu kansallisrunoilijaamme liittyvä seikka on jäänyt unholaan. Tässä niistä muutamia:
Runeberg oli antiikin kulttuurin harrastaja ja hallitsi klassiset runomitat. Hänen hirvenhiihtäjänsä kulkivat heksametrilla, Vänrikeissä juoksivat paitsi sotilassaappaat myös jambiset runojalat, Idylleissä ja epigrammeissa oli muodoltaan täysipainoisia lyyrisiä runoja – joita sittemmin on suomennettu, kuten vänrikkejäkin, myös trokeisilla mitoilla. Parempi tietysti näin, kuin että ei olisi käännetty lainkaan.
Moni nykylukija ja -kirjoittaja samastaa runon ja etenkin mitallisen lyriikan. Mutta mitalla kirjoittava Runeberghän oli myös eepikko, tämän mainitsee jopa Wikipedia, jonka tieto usein on varsin vajavaista. Hirvenhiihtäjät oli runoelma, ”Saarijärven Paavo” runomuotoinen kertomus, ja mitä Vänrikki Stoolin tarinat, ellei – jo nimensä mukaisesti – eeppistä eli kertovaa runoutta. Siinä lukiossa, jota kävin, pelastui joskus ulkoaosaamiselta, jos pystyi selostamaan edes läksynä olleen runon juonen. Muistan yhä sen tärinän, jonka vallassa yritin saada suustani ulos ”Torpan tyttöön” sisältyvää kertomusta. Ja kun sitä ei sieltä tullut – vaikka mielessäni se kyllä oli – lehtori huomautti hyytävästi: ”Kuinkas Enwaldkin nyt noin.”
Mutta noista teoksistaan Runeberg tunnetaan. Ja minunhan piti tässä kysyä: mistä ei? Ensiksi, ja tähän aikaamme sangen sopivasti, voi mainita hänen virsirunoutensa. Hänen kokonaan kirjoittamikseen mainitaan vuoden 1986 laitoksen hakemistossa 14 virttä ja lisäksi vähintään sama määrä sellaisia, joissa häneltä on joitain säkeistöjä tai jotka hän on ”uudistanut”. Niissä on puhdasta lyriikkaa (epiikkaahan ei virsitekstiin, ainakaan muuhun kuin raamatunaiheiseen, juuri pääse), jos kohta myös lajille uskollisesti saarnaa ja rukousta. Luonto on vahvasti läsnä, kuten hänen ”idylleissäänkin”. Esimerkiksi virren 593 säkeistössä 5 kuvataan Luojan kaikkivaltiutta sekä väkevin että herkin kielikuvin: ”Myös meren hautaan hyytävään / hän yltää, sieltä kädellään / pelastaa syvyydestä. / Ja hiekkaan kuuman erämaan / puhkeaa lähde laulamaan / Herramme hyvyydestä.” Kuudennessa säkeistössä seurataan sitten ”pienen muuttolintusen” matkaa ”takaa maiden, merien”, ja todetaan, että yhtä turvaisasti kuin linnun johtaa Isämme meidätkin ”kotiin asti”. Ja August Ahlqvistilta on kyllä onnistunut jambinen käännös.
Runeberg osallistui muiden ruotsiksi kirjoittavien suomalaisuusmiesten kanssa 1800-luvun lopulla ns. fennomaanien virsikirjan valmisteluun. Siksi häneltä, kuten Lönnrotilta ja Topeliukselta, lienee tilattukin virsiä. Maamme eturivin kirjailijat olivat myös kirkkorunoilijoita, mitä tilannetta olisi nykyisin mahdoton kuvitella. ”Maallisellakin” tekstillään mainetta saaneista nykylyyrikoistamme vain Niilo Rauhala on myös virsilyyrikko. Runebergin ja Lönnrotin aikana kirkolliset toimet olivat valtakulttuuria, ja vielä pitkään heidän jälkeensä virsiä veisattiin koulussa. Nyt ei, kun enemmän koulujuhliin kuin kirkkoon rituaalistunut Suvivirsikin on joutunut kiistakapulaksi. Eivätpä lapset luo enää silmiä ”ylös taivaaseen” ainakaan kyseisen lastenvirren voimin. Moniko muistaa, että myös se on Runebergin kynästä.
Paljon on Runebergiä sävelletty, muihinkin kuin veisuutarkoituksiin. ”Sua, lähde kaunis, katselen” -laulu lienee yhä muistissa hänen kirjoittamanaan. Minä tosin muistan sen isän laulamana vanhan suomennoksen sanoin: ”Sun kalvohos mä katselen, / sä lähde läikkyvä, / ja näen, kuinka vaihdellen / siell’ liikkuu pilviä.” Mutta lauluista haluan erityisesti nostaa esiin mm. Ture Rangströmin säveltämän runon ”Den enda stunden” (”Ainoa hetki”), jossa kuvataan ohimenemistä pienin ja täysin paatoksettomin sanoin. Mikä ero Suomen sodan sankarirunoihin! (Olen kirjoittanut ”Den enda stunden” -laulusta ja sen suomennoksista esseekokoelmaani Kesken, ntamo 2015.) Tälläkin runolla voi hyvin vastata kysymykseen ”Mistä ei tunneta?”
Yhdessä suhteessa Runeberg kuitenkin kytkeytyy vahvasti nykyaikaan. Siteeraan Annikki Yrjänäisen esseetä ”’Saarijärven Paavo’ matkalla suomen kieleen” Taite-lehdestä 3/2004. Ennen kuin alkaa pohtia ”Bonden Paavo” -runon synty- ja käännöshistoriaa Yrjänäinen huomauttaa: ”Runoilija joutui itse kustantamaan kokoelmansa [Dikter, 1830]. Siihen aikaan runokirjojen menekki oli niin pieni, ettei kukaan ottanut niitä kustannettavakseen.”
Liisa Enwald
25.1.2018
Kasvun paikka?
Joskus käy niin, että vanhoja paperipinoja kaivellessaan löytää jotain, jota ei ole luullut olevankaan. Minulle kävi niin, kun etsin erästä esseenraakiletta, josta olisi voinut vielä kehitellä jotakin – jonka siis olisi voinut antaa kasvaa. Kasvu on, kuten kehitys, luovuus ja selviytyminen niitä jo pahasti pönäköityneitä ja samalla epämääräistyneitä käsitteitä, joilla tehostetaan niin juhla- tai vaalipuheita kuin saarnoja, elämäntaidon opetuksia kuin aikakauslehtien henkilöjuttuja. Sejase kasvoi aikuiseksi, koettelemuksissaan vahvemmaksi, vihdoin omaksi itsekseen, osoitti moraalista kasvua ja niin edelleen. Kirjallisuuspuheeseenkin kasvu on pujahtanut, eikä kyse ole vain myyntiluvuista; runous on kielen kasvukärki, sanotaan. Nykyisin vain tuota kasvukärkeä ei enää näy juuri vaalittavan, ainakaan runoteosten painannassa ja esillepanossa.
Entäpä puheet kasvukyvystä tai -voimasta, jota osoittaa milloin kaupunki tai valtio, milloin kilpailukyky tai kansantalous. Näitä hypetyksiä kuunnellessaan haluaisi nuijia hengettömiin koko kasvun (sen mukana kasvatuksen) ja keksiä sijaan käsitteen, joka ilmaisisi myös jotain konkreettista, rikkoisi fraasin.
Kasvun voisi tietysti myös palauttaa juurilleen, niihin biologisiin yhteyksiin, joista se on aikanaan kuvallistunut ja vähitellen kiteytynyt lähes abstraktioksi. Kognitiivista kielitiedettä kehittänyt George Lakoff on todennut kasvin yhdeksi niistä kolmesta kulttuurisesta perusmetaforasta, joiden varassa koko kuvallinen ajattelumme on. (Ne kaksi muuta ovat säiliö ja matka). Ihminen on kasvi, siis jotain kasvavaa; mieli on säiliö; elämä on matka. Mieli kehittää kielikuvia siitä, mitä päivittäin näemme ja koemme, ja erityisesti keväisin näemme biologisen kasvun. Valon enetessä silmut valmistuvat ja puhkeavat oras pilkistää maasta, puut saavat lehtiä ja kasvukärjen. Nyt on vuodenkierrossa edetty tammikuuhun, ja lisääntyvästä valosta on jo teoreettisia lupauksia. Etelä-Suomen oikutteleva sää on kuitenkin tuonut varhaisen hämärän, kun kauan kaivattu lumi, tuo pohjolan talven valonlähde, suli viime yönä melkein tyystin pois. Alhoon rakennettua taloamme ympäröivät vetiset vallihaudat, ja ennen kuin pääsee edes postilaatikolle, on kierrettävä pari ylimääräistä järveä. Koskahan niihin laskeutuu joutsenpari, joka turhaan teki lähtöä kylmää pakoon. Joulun alla toin maljakkoon mustikanvarpuja, ja kas, ne tekevät jo kukkaa. Kasvamisen aika siis kuitenkin on, vaikka valoa ei vielä paljon näykään. Se on yksi paradokseista, joita ilmastonmuutos mukanaan tuo.
Politiikassakin käy kevään kohina: vaalikeskustelut kuumenevat (tosin monien mielestä yhä liian laimeasti). Suomen itsenäisyyden juhlinnasta on tuskin päästy, kun käsillä – ja käsiteltävänä – on sisällissodan satavuotismuisto. Kasvua kaivataan presidenttiehdokkaiden asenteilta ja arvomaailmoita (eikä vain kannattajajoukoilta), samoin kuin siltä ajattelulta, jolla ympäröimme tuon sadan vuoden takaisen tragedian: on päästävä vihdoin pois poteroista, rikottava kuplat ja muistettava, mitä kaikkea – muutakin kuin juhlapuhetta – kasvu voisi olla, jos sitä sanakummajaista nyt on pakko käyttää.
Mutta siitä yllättävästä paperilöydöstänihän minun piti puhua. Olin jo tovin pohtinut aihetta tähän blogiin, ja sieltä se putkahti kuin huomaamatta. Olin nimittäin tuuminut joskus kasvua, oikein mietelauseiksi kiteyttäen. Päiväykseksi oli merkitty ”vuodenvaihde 1989–90”. Julkaistavaksi en muista tarjonneeni tätä sarjaa, mutta nyt saa lukija mielessään päätellä, olisiko kirjoittajalla itsellään kasvun paikka tai aika.
Pitemmittä selityksittä:
Upposit ajatuksiin sydälle. Sieltä käy kasvu vain kohti pintaa.
”Syvyydestä minä huudan…” Ja kasvan.
Näkeekö siemen valon jo kun aloittaa kasvun?
Kasva, kunnes latvasi yltää maahan.
Kasvussa keskeneräisyys on siunattu tila.
Joka kasvunsa tietää, uskaltaa tunnustaa lapsen itsessään.
Kasvusi päättyi? Olet valmis nyt. Tai kuollut.
Voisiko kasvaja olla ammattinimike – kuten kasvattaja?
Isommaksi! Avarammaksi! Korkeammaksi! Viisaammaksi! Eheämmäksi! Vahvemmaksi! – Miksei kukaan, joka kasvua opettaa, puhu rikkoutumisesta, kivulla puhkeamisesta, kuolemasta jossa on uuden alku?
Olen kipeä sieltä, mitä uskoin terveimmäksi paikakseni.
Kasvaisinpa unieni kokoon.
Kasvuko vain tulevaisuuden asia?
Kasvaisin menneisyyteen, näkisin itseni sukupolvien mitalta.
Kasvu on paluiden spiraalia.
Tee rako viisautesi kiveen – sieltä alkaa kasvaa hullu puu.
Liisa Enwald
14.1.2018
Rauhoittumisen aika
Eilen oli nuutinpäivä, josta viimeistään joulukauden on katsottu päättyvän. Entisaikaanhan nuuttipukit kulkivatkin jo heti tapanin jälkeen. Nyttemmjin on annettu lisäviikko aikaa niille, jotka haluavat vielä katsoa hetken kotiin tuotua kuusenoksaa, kimallenauhaa tai ikkunatähteä. Ei raskisi viedä kaikkea pois – enkähän viekään, esimerkiksi himmeli saa meillä riippua katosta koko vuoden.
Iloiten voi sen sijaan luopua siitä myyntikarusellista, joka nykyisin jo lokakuussa valtaa kadut ja kauppakeskukset. On hössötettävä, sillä joulu tulee, tuo tällä haavaa yhä myyntivetoisemmaksi muuttunut juhla. Olisiko se jo peräti oma vuodenaikansa, kun selvästi erottuvaa talvea ei näillä raukoilla rajoillakaan enää ole, vaan on vain pienten sisä- ja välivuodenaikaväläysten toisiinsa liukumista: vesisadetta, johon pihojen koristevalot sekoittuvat, välillä pari hiutaletta, jotka leijuvat kohti maata mutta sulavat siihen heti, loskaa, tai sitten ohutta valkoista, joka näyttää pölysokerilta ja jonka tuulenpuuska pian lakaisee pois, mustaa jäätä ja lopulta jälleen sitä harmaan ja ruskean himmeyttä, johon jo syyskuussa totuimme ja joka on vastassa jälleen maalis-huhtikuulla.
Sopii siinä jatkuvien välivuodenaikojen välissä hyvinkin räiskytellä joku joulun tai uudenvuoden karnevaali, jollei toritapahtumana, ainakin – ja nimenomaan – suku- ja perhejuhlana, josta osattomaksi jää se jolle ei ole sattunut siunautumaan tai jäämään eloon ollenkaan omaisia. Ei silti, että ne perhejouluttelutkaan yhtä iloa olisivat, vaikka sellaisiksi pukeutuvatkin, eivätkä ainakaan rauhaisia. Rauhaa ei liiemmin tule yksineläjän jouluun, kun hän sitkeän perheperinteen keskellä pohdiskelee, kenen ystävän luo tohtisi tänä jouluna pyrkiä vierailulle, tai, vaikka kutusuttunakin menisi, missä määrin vie tältä ystävältä tilaisuuden sukujouluun.
Tätä taustaa vasten laskeutuu riemuiten härkäviikkojen arkisena ja harmaana pidettyyn aikaan, olkoon silloin lumetonta tai ei. Jos moni kokee nykyisin lähes rienaukseksi toivotuksen ”joulurauhaa”, miksei voisi alkaa lähetellä tammikuun kortteja (tai vähintään tekstiviestejä), joissa toivotetaan kokosydämisesti talven tai alkuvuoden rauhaa, onnellista asettumista tavallisen tapahtumattomaan oloon, kokemaan sitä hitautta, jossa voi hiljaa hengitellen seurata taivaan valostumista, silmujen turpoamista, kevään verkkaista tuloa kaikesta vuodenaikojen pettävyydestä huolimatta. Ja liittyyhän siihenkin meillä tänä vuonna omanlaisensa viihdekarnevaali, presidentinvaalit.
Lapsuudessani vielä uudenvuodenkorttejakin lähetettiin. Niiden suosituimpia kuva-aiheita olivat kellotaulu, neliapila tai veikeästi hymyilevä pikkulapsi, usein kaikki nämä kerralla. En tosin koskaan tiennyt, toivotettiinko onnellisuutta koko vuodeksi vai vain niiksi muutamiksi juhlapäiviksi, joina valettiin tinaa ja levitettiin tuvanpöydälle valkea liina vielä kerran ennen sen kaappiin (tai pesukoneeseen) panemista. Yhtä kaikki uudenvuoden tervehdykset lähetettiin joulukuun puolella, erityisesti niille, joilta oli tullut joulukortti, mutta joiden muistaminen oli itseltä unohtunut. Ilmeinen anteeksipyyntö siis. Työtoverini ällistyi kerran, kun oli saanut joltain korttitekstin ”Hyvää talvea!” Minä innostuin siitä niin, että maanisena korttitehtailijana tein heti samalla tekstillä varustettuja koko joukon. Niitä nyt sitten näinä päivinä sopii lähetellä, hartain lumentulonkin toivotuksin – täällä Suomi-neidon varpaissa. Pohjoisemmaksi taas voi toivottaa, että puut kestäisivät vielä helmikuussa tykkylumen taakan.
Härkäviikkoina myös kirjamarkkinat rauhoittuvat. Sinne lumi on tullut peittämään syysmyynnin, messuhallien ja kilpailujen kukoistavimmat kukat. Tosin finlandiavoittaja sinnittelee vielä likellä myynnin ja lainausten kärkisijaa, mutta vähitellen se luovuttaa paikkansa niille, joita ei ”tosi hyviksi julistettuina” enää osteta lahjoiksi. Runeberg-palkinto jaetaan helmikuussa, mutta sen saajien teoksia juuri lahjapöydillä näe, sillä ystävänpäivän muistamiseenkaan ei kirja ole vakiintunut, ainakaan vielä.
Olisiko jo aika muistaa kirjalahjalla itseäkin, ja nimenomaan sellaisella teoksella, jota ei ole syksyn mainosmylläkässä kohuttu hengiltä, vaan joka on etsittävä paisuvimpien pinojen alta. Kauppojen kirjatarjontaa ajatellen voi ounastaa, että tuollaisen lahjan löytää yhä varmemmin vain kirjastosta, jossa näkyvillä, vähintään palautettujen hyllyssä, saattaa olla myös muu kuin edellisvuoden tuote. Saattapa kirjastosta yhä löytää klassikonkin, sellaisen, jonka hyväksi havaitseminen on kestänyt jo vuosisatoja.
Liisa Enwald
1.1.2018
”Hyvää jatkoa, uusi vuosi!”
Ne herrat, jotka tekevät Suomen kansalle allakat, olivat määränneet, että uusi vuosi alkaa sitten kun vanha loppuu. Ja kun allakan määräämät kuluneen vuoden päivät oli elää kituutettu, saatoimme hyvällä omallatunnolla ryhtyä odottelemaan uutta vuotta. Ja tulihan se. Se oli jo ennen syntymistään ristitty ja nimeksi pantu 1923. – Niin se tuli, kuin tuulahdus vienona kesäpäivänä, ei kellon kilahdustakaan. Hiljaa kuin hiiri se tuli.
Sitaatti on Enwaldien perhelehdestä, jonka nimi oli Juoru=uutiset. Päätoimittajaksi oli merkitty sittemmin Kajaanin kirjastonhoitajana toiminut tätini Elvi ja vastaavaksi hänen veljensä Gunnar. Isälläni Waldemarilla oli helppo virka: hän oli tyhjäntoimittaja. Harri-serkkuni kertoman mukaan hänkin kyllä kirjoitti lehteen artikkeleita, toisen aktiivikirjoittajan ollessa Gunnar – jonka journalistinen harrastus jatkui sittemmin Kajaani Oy:n lehdessä. Isäni myöhempiä kirjoituksia en koskaan nähnyt. Sekin nahkakansivihko, jonka joskus 1970-luvulla löysin hänen jäämistöstään, sisälsi käsin kopioituja lakipykäliä. Niin, ja oli hän kirjoittanut äidilleni yhden rakkauskirjeen, kun joutui tästä vähäksi aikaa eroon Oulun-matkallaan.
Siinä katkelmassa, jonka alkuun lainasin, on kyse vuodenvaihteesta 1922–1923. Tuonnempana kirjoittaja, Gunnar tai Waldemar – tekijännimiä ei pantu esiin –, toteaa, että ei ”tässä mikään ole ollessa kun vaan muistaisi kirjoittaa kakkosen sijaan kolmosen – -. Mutta ehkäpä siihen tottuu. Siispä vaan tervetuloa ja hyvää jatkoa, uusi vuosi.”
Samaa sanon minä nyt, kun seitsemäisen sijaan merkitään kahdeksikko. Kalentereita ja ajanlaskuja on monia muitakin kuin se, mitä ”herrat, jotka tekevät Suomen kansalle allakat” noudattavat. Mutta niin on sen aikamaailma mieleemme iskostunut, että on vaikea tajuta jossain idempänä elettävän vasta 1400-lukua. Gregoriaaninen kalenteri laskee ajan oletetusta Kristuksen syntymästä, jota viikko sitten juhlittiin – ja jota pitäisi juhlittaman yhä, aina loppiaiseen tai nuutinpäivään asti, vaikka moni varhaisjouluiluun kyllästynyt heittää kuusen ja kilisevät kulkuset pois jo tapanina. Uudenvuoden viettokin tulee häirikkönä väliin. Itse en ole koskaan oikein osannut lyöttyä sen juhlijoihin, kun mieleni allakassa aloitan vuodenkin syksystä, sillä sehän se on alkamisten aikaa: koulut, opistot, kuorot ja harrastuspiirit lopettavat silloin kesätaukonsa, jonka tilalle tulee vilkas liikehdintä niin auto- kuin kävely- ja pyöräteillä, ja ajatuksetkin vilkastuvat, kun niitä voitelevat uudet opit. Vuodenvaihde tuo korkeintaan vuosilupauksia, joista sitten toteutuu vain murto-osa jos sekään. Katsaukset menneeseen vuoteen ovat tietysti tärkeitä näköaloja tuoreimpaan historiaan. Itse kyllä katsastin lapsuuden päiväkirjoissa vain kulunutta kouluvuotta sinä päivänä, kun oli veisattu Suvivirsi ja päästy lomalle. Ja syksyn taas alkaessa katsastin kesää.
Lapsuuskodissani uudenvuoden juhlintaan kuului tinojen valaminen turvaisasti pönttöuunin äärellä. Joskus äiti saattoi sytyttää myös ”pienoisilotulituksen”, tähtisadetikun. Siinä riitti ihmeteltävää. Isompia pommeja ei pikkukaupungissamme paukuteltu, kun sotapommeista oli vihdoin päästy eroon. Nyt raketteja saa varoa jopa kadulla kävellessään; uusi vuosi ei enää tule ”hiljaa kuin hiiri”. Kun viimeisinä Helsingin-vuosinani kävelin ystävän luota Harjukatua ylös kotiini, sähinkäisiä lennäteltiin myös kerrostalojen ikkunoista. Oli varustauduttava tukevalla päähineellä, kun kotiin piti kuitenkin päästä, kissaa rauhoittamaan. Kypäräkään ei olisi ollut haitaksi, pelastihan pyöräilykypärä minut kerran palavalta tupakantumpiltakin, kun se viskattiin ikkunasta suoraan päähäni.
Tinoista luettiin tulevaa onnea ja menestystä. Ryyhelö merkitsi rahaa, sydämen muoto rakkautta, auton näköinen möhkäle hauskaa matkaa. Mutta myös sairaudet näyttäytyivät, esimerkiksi Elvi-tätini sai kahtena viimeisenä elinvuotenaan niin pelottavat oliot, ettei tinoihin tehnyt mieli kajota sen koommin. Silloin ei tinan levittämistä myrkkyhuuruista tiedetty vielä mitään. Kun nyt olen lukenut tinakielloista, olen ajatellut, eikö suuremmin syin voisi torpata jotain muuta vuodenvaihteen juhlintaan liittyvää. Onhan sitä kyllä jo yritettykin, mutta varsin hennoin äänin.
Millainen mahtoi olla vuodenvaihteen viettäminen isäni kodissa siihen aikaan kun Juoru=uutisten ”Uusi vuosi” kirjoitettiin. Ehkä kokoonnuttiin saman uunin ääreen kuin minun lapsuusperheessäni, Aina-äiti, Gustaf-isä ja kaikki neljä lasta, joista Signekin oli saapunut käymään Helsingistä. Salin nurkassa seisoi vielä korkea joulukuusi, sitä ihailtiin ja joku soitti pianoa, kahvin kanssa saatiin täytekakkua. Suomi oli itsenäistynyt vasta muutama vuosi sitten, elettiin rauhan aikaa, mutta edessä oli vielä sotia, rauhaisan kotikaupunginkin pommituksia. Minun lapsuusaikanani taas ilmassa leijui atomipommin uhka. Ja nyt, vuoden 2017 päättyessä, maailman valtakeskukset varustautuvat suurin turvatoimin. Terroristi voi hyökätä mistä tahansa ja valaista taivaan jollain muulla kuin tähtösillä ja värivaloilla.
Mutta ei maalata seinille noita valoja enempää kuin muitakaan uhkakuvia. Nautitaan hankien rauhasta siellä missä niitä on. Vanhassa kotikaupungissani taatusti on, toisin kuin Helsingissä. Täällä Lohjan takamailla lunta on ohuelti kuin voita laihduttajan leivällä. Tosin uudenvuoden yönä oli, paitsi taivaalla räiskynyt tulitusta, satanut valkoista. Aamukävelylläni tein jälkiä neitseelliseen lumeen. Edes autoja ei ollut kulkenut, saati kävelijöitä – paitsi jokin kissankokoinen eläin ja jäniksenpoika, pätkän matkaa kyllä myös mies, jonka saattoi havaita isokenkäiseksi. Puut uinuivat hennonvalkoisessa vaipassaan. Toteutui hetkeksi se, mitä Elvi kuvaa runossaan, niin ikään Juoru=uutisissa julkaistussa:
Sataa lunta, lunta,
nukkuu luomakunta
sikeätä unta.
Näissä merkeissä hiljennymme täällä etelässäkin vuoden ensimmäiseen viikkoon.
Liisa Enwald
18.12.2017
Jouluviestintää
Kävin postilaatikolla. Sinne mennessä piti liukastella, tömäyttää piikkipohjat jäähän oikein tuntuvasti ja ottaa kuusenoksista tukea. Tietyistä hankaluuksista huolimatta lehdenhaku on joka-aamuinen rituaali, jota ilman ei oikein osaa aloittaa päivää. Kerrostaloissa pitkään asuttuani totuin ihmeen nopeasti siihen, että aamun uutiset on haettava ulkoa noin runsaan sadan metrin päästä. Samalla voi tuulettaa taloa ja tehdä palatessaan pienen lenkin. Niinä päivinä, kun lehti ei ilmesty, turhautuu aina hiukan. Sähköisinä en oikein osaa niitä lukea.
Jakeluhäiriöt ovat mellastaneet asuinseudullani entistä tiuhemmin. Lehtien kyseessä ollen keskeytys korvataan, jos jaksaa ottaa yhteyttä tilaajapalveluihin, mutta tyhjin toimin ei silti tekisi mieli laatikolta palata. Kirjepostin kulku onnahtelee sekin ja kantopäivät harvenevat – hintojen noustessa. Turha on tietysti toistaakaan, että paperina kulkeva liikenne on digiaikanamme rajusti vähentynyt. Ja kuta vähemmäksi se käy, sitä runsaammin heitetään postista ulos väkeä, jäljelle jäävien työtaakka kasvaa ja jokainen sairauspoissaolo on kohtalokas.
Väitetään, että etanapostiksi sanottu liikenne alkaa olla historiaa. Onhan se totta, että sähköinen viestinvaihto on vallannut siltä alaa, mutta itse kuulun vielä niihin outoihin olentoihin – ja onnellisiin –, jotka yhä saavat kirjeitä myös muuhun kuin elektroniseen laatikkoon. Uskollisten kirjeystävien kanssa kommunikoidessa ei edes tohdi käyttää viestinvaihdon teknistä sanaa. Kirjeet ovat pitkiä ja huoliteltuja, niissä on nähty vaivaa. Niiden laatikolta kantaminen vastaa sitä iloa, jota koki postiljoonin saapuessa ennen vanhaan.
Meille postin toi Kykyrin setä. Hän tuli kahdesti päivässä, uskollisena kuin uusi aamu, ja muistutti kengurua: vatsan päällä roikkui musta pullea nahkalaukku. Sieltä hän kaivoi esiin kirjeet, kortit ja lehdet (joista minulle mieluisin oli Aku Ankka). Laskuja hän ei tuonut, sillä sitä varten oli oma ammattikunta: kauppojen ”juoksupojat” ja ”-tytöt”, joita äiti ytimekkäästi sanoi laskunkantajiksi.
Yhtä varmasti kuin Kykyri liikkui kaupungissa, kierteli maaseutua keltainen postiauto. Se oli linjuri, jossa saivat matkustaa myös ihmiset, eivät vain kirjeet. Auton kulku oli hidasta ja mutkittelevaa, olihan sen tavoitettava pienimpienkin sivuteiden varsilla olevat laatikot, joihin auton apumies heitti kaaressa lehdet ja kirjeet. Usein ihmettelin, miten hän niin hyvin osuikin maaliin, jonka koko, näkö ja sijainti vaihteli aina kulloisenkin talon mukaan. Osuminen oli hänen ammattitaitoaan – ja sitä silloisilla postipalvelijoilla riitti.
Joulunaluspäivinä Kykyrin setä saattoi ilmestyä kolmestikin keittiön ovelle: oli vuotuisten tervehdysten ruuhka-aika. Etäällä asuvat sukulaiset ja tuttavat muistivat korteilla, joiden osoitteet oli piirretty huolellisesti mustekynällä, titteleitä unohtamatta. Kirjeitä ja kortteja saivat Neidit ja Rouvat, Rovastinnat ja Ylioppilaat, Ompelijattaret ja Pankinjohtajien Vaimot. Postinumeroita ei ollut, paikkakunta kirjoitettiin heti nimen alle ja katu tai talonnimi vasta viimeiseksi. Yksistään osoitteen kirjoittaminen oli rituaali, jota ei haluttu kiireellä pilata. Mattimyöhäinenkään ei kovin mielellään tarttunut puhelinluuriin tervehtiäkseen muualla asuvaa sukulaista, sillä kaukopuhelu piti ensin tilata keskuksesta, sitten odottaa, kun telefooni sen saapumisen merkiksi soi, ja kysyä puhelun jälkeen vielä keskuksesta, mitä se maksoi. Tämä oli tärkeää etenkin, jos käytti lainapuhelinta, jonka omistajalle kaikki keskustelut tuli maksaa. – Kun selität moista seremoniaa nykynuorelle, joka saa sometuksen tai puheen kautta oitis yhteyden joka maailman kolkkaan, saat vastaasi ällistyksen. Eihän tollanen voi olla totta, eihän!
Saman kaupungin asukkaat muistivat joulun alla mieluummin kukkalähetyksin kuin korteitse. Joulutähtiä, -ruusuja ja -amarylliksiä ei tunnettu meillä vielä; niiden sijaan paketeista paljastui hyasintteja ja tulppaaneja, jotka oli istutettu pieneen tuokkoseen tai prameaan koriin ja joiden juurilla oli koristenauhoja. Niiden kimallus valaisi pimeää kilvan kuusen kulta- ja hopeavöiden kanssa. Tosin koreista syntyi myös paineita: nuokin nyt lähettivät, niille pitää tietysti maksaa ostamalla kallis kukkalaite. Onneksi nämä olivat vain äidin mietteitä, lapsi oli kukkahuolista vapaa.
Vaikka korttilähetykset – kukista puhumattakaan – vuosi vuodelta supistuvat, edelleen joulutervehdyksiä postitetaan muutoinkin kuin sähköisesti tai tekstiviesteinä. Postilaatikon pohjalta paljastuu runsaudensarvi erityisesti niinä joulukuun puolivälin päivinä, jotka seuraavat halvemmalla postitettujen korttien viimeistä lähetysaikaa. Korttiystävissäni on paljon kaltaisiani, jotka askartelevat paperilähetyksensä itse. Eikä sen väliä, jos tämä viestinvaihto jää vuoden ainoaksi: muistettu on yhtä kaikki, ja joulu elää ihmisten kesken, kuten se hyvä tahto, jota paimenten kerrotaan joskus julistaneen.
Ehkä olen vähemmistöä siinäkin, että säilytän saamani kortit: albumeissa (kun valokuvat siirtyvät yhä useammin koneen uumeniin), virkatuissa pussukoissa tai seinään kiinnitettyinä. Jouluseimiä en harrasta, mutta jouluseinän aina teen, ja siihen syntyy joka talvi uudenlainen korttiasetelma, jonka parhaita paloja ei tee mieli kesäksikään ottaa pois. ”Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen” – ainakin korttien suhteen. Ja paperikirjeiden. Jos alkaisimme kaiken sähköistymisen uhallakin vaalia maanteitä pitkin kulkevan postin perinnettä, kenties keltaiset linjuritkin palaisivat ja toisivat tervetulleen apunsa maaseudun kurjistuvaan joukkoliikenteeseen.
Sopiihan joulun alla unelmoida. Toivotan kaikille rauhaisia pyhiä. Niiden jälkeen tavataan taas.
Liisa Enwald
7.12.2017
”Juhlimaan tulkaa”
Eilen juhlittiin Suomen itsenäisyyden sataa vuotta, niin kuin on oikeastaan juhlittu koko kuluva vuosi, syyskausi vähintään. Mukaan tosin mahtuu myös reformaation 500 vuoden vietto sekä, kirkon piirissä pysyäksemme, adventti ja joulu. Ne eivät täytä pyöreitä, vaan syntyvät aina uudestaan siihen aikaympyrään, joka vuosi useimmille meistä on. Adventti tosin alkaa jäädä noista kahdesta häviölle ja korvautua, ei vain pikku- vaan varhaisjouluilla. Adventtiinhan ei liity kaupallisuutta eikä katujen avauksia. Ehkä juuri siksi sen musiikki on pysynyt perinteisempänä kuin yhä viihdevetoisemmaksi käyvän joulun. Eri asia, kuuleeko kauniita adventtilauluja enää missään.
Pikkujouluista en pidä, enkä oikein juhlinnasta muutenkaan. Rituaalit kyllä virittävät parhaimmillaan juhlamielen, etenkin jos niihin liittyy laulua ja kulkueita. Riitit edustavat toistuvuutta, eikä niissä ole ajankohtaistamisen paineita. Siksi ne kenties vetoavatkin kaikkein syvimpään ja yhteisimpään joka meissä on. Toistuvuuteenko pohjaa myös se, että haluamme juhlia kymmen- ja satavuosia. Yhtä hyvinhän voitaisi kunnioittaa 97- tai 105-vuotiasta Suomea tai 49 vuotta täyttävää henkilöä. Ehkä pyöreiden lukujen arvostaminen kuvaa myös pyrkimystämme säröttömyyteen, johonkin joka ei kestä poikkeuksia. Ennen juhlaa silkkimekko silitetään, solmio oiotaan (kuten oiottiin myös sukansaumat silloin kun naisilla vielä sellaiset oli), pöytä katetaan taloustaiteen sääntöjen mukaan – siitä välittämättä, että jokin sukulaisriita tai muu rike voi sitten rikkoa kananmunankuoren, viiltää särön ”porvariston sharmin” pintaan.
Minun illuusioni juhlinnasta kilahti rikki ensi kerran, kun menin opiskeluaikana osakunnan pikkujouluun. Meteli koski korviin, kansa örvelsi oluissaan ja muistutti, miten ”mors grisar är vi allihopa”, kun joulu on. Myöhemmin oli kyllä pakko tottua tällaiseenkin, ja näköala juhlimiseen laajeni. Rutinoiduin myös enemmän tai vähemmän vapautuneisiin (tai ”vapautuneisiin”) pyöreiden vuosien viettämisiin – toisten, ei omien.
Syntymäpäivistäni en muista paljoakaan, mutta sen päivän kyllä, kun täytin kolme. Vaikka elettiin huhtikuuta, äiti oli koonnut porukkaa huvimajaan ja tuonut sen ristipistoliinalle porsliinikupit. Lahjojakin päivänsankari sai. Yksi oli pakattu isoon ruskeaan pahvilaatikkoon, joka nostettiin keskelle pöytää. Sen sisältä kuului rapinaa, ja kun äiti avasi nuorat, liinalle hyppäsi peloissaan kaakattaen valkoinen kana. ”Sylvi kun on aina halunnut saaha oman pihan munia”, perusteli lahjan tuoja hivenen hämmentyneille juhlijoille. Äiti ihastuikin (tai näytteli ihastunutta, olen päätellyt myöhemmin). Mutta kanan loikattua jo nurmikolle isä sanoi: ”Kyllä se on sitten toinen ääni kellossa kun se sotkee pihan.” Minä sen sijaan juoksin uuden lemmikin perään ja kahmin sen kainaloon. Siitä pitäen se olikin usein sylissäni, ja sille tehtiin pesä koirankoppiin, jonka edellinen asukas – albiinokani – oli talvella kuollut. Sieltä löytyi silloin tällöin munakin, vedettäväksi ulos pitkävartisella kauhalla.
Syntymäpäivät saattavat yllättää, vaikkei niitä vasiten juhlisikaan. Elämässäni on siitä monia esimerkkejä, joiden yksityiskohdat jääkööt nyt kertomatta. Yhtä kaikki juuri hetkenä, jona vähiten odottaisi, voi saada osakseen arvaamatonta hyvää, aivan arkisesti mutta kauemmin kestävästi kuin yksi kanakesä.
Arjen raa’alla mutta näkymättömällä työllä on tämä nyt juhliva maammekin rakennettu, ja arjen keskeltä löytää myös sellaista iloa, jolle hyvin sopii antaa vaikka juhlan nimi. Auringonkajossa hohtava lumi ja kevään aavistus juuri nyt, kun koko syyskausi on ollut silkkaa sadetta ja räntäloskaa. Tai se, kun aamuisin käpertyy sohvankoloon lukemaan postilaatikolta hakemiaan lehtiä. Tai kynttilä, joka pimeässä sytytetään punakanttiseen lasilyhtyyn. Helvi Juvosen tavoin voi silloin kohottaa maljan ”elämämme rikkaudelle”. Se, että kokee satunnaistuttavan kanssa äkillisen kontaktinvälähdyksen, on silkkaa juhlaa. Tai kun asettuu työpöydän ääreen. Juhla on silloin tyhjän paperin (= lue: näyttöruudun) lumossa, ei kullan ja kimalluksen.
Tämän kirjoitukseni otsikko on vanhan ”Adeste fideles” -joululaulun nykyvirsikirjaan tuodusta suomennoksesta, jonka ensi säe vaatisi kyllä alkuperäismitan vuoksi eteensä nyt-sanan. Runomittoja ei kuitenkaan tarvitse ajatella, kun muistaa tuonkin laulun kertoman tarinan: ”Herrojen Herra” on syntynyt pieneksi lapseksi ”aasein ja härkäin” kaukaloon. Tämä demokratriaa julistava paradoksi ja totutun juhla-asetelman käännös alkaa olla jo puhkikulutettu, mutta se – kuten useimmat myytit, legendat ja monet niistä paljonparjatuista kliseistätkin – on aina uusi. Ja juuri tällaiseen uutuuteen taitavat perustua myös useimmat rituaalit.
Liisa Enwald
23.11.2017
Vieraaksi kirjaan
Kun siellä ei vain olisi vieraskirjaa! Tämä huokaus pääsee monelta kirjoittavaksi tiedetyltä ihmiseltä, kun hän kyläilee uudessa paikassa. Miksi nimenomaan häneltä? Siksi, veikkaan, että kirjaan pitäisi sitten kirjoittaa jotain muutakin kuin nimensä, ja, jos vierailee porukassa, häneltä sitä kesken kaiken lähtökiireen nimenomaan odotetaan. Kirjoita meidän kaikkien puolesta, sinultahan se sujuu!
Tilanne on vähän sama, kuin jos ammattilaulajaa tai -lausujaa pyydetään ex tempore esiintymään. Ääni on jäänyt avaamatta, viritys ei nyt vain ole sopiva, eikä se akustiikkakaan täällä oikein… Mutta jos aivan välttämättä haluatte, niin… Ja lopuksi anteeksipyyntö. Kotimatkalla nolous, että kaikkeen sitä tulikin suostuneeksi.
Kotimusiikki, teki sitä amatööri tai ammattilainen, on kuitenkin niitä perinteitä, joiden soisi elpyvän. Sama pätee vieraskirjaan. Monessako kodissa tänä digiaikana enää edes on kirjaa, johon kauniilla kynänjäljellä piirretään oma puumerkki ja kömpelöt tai vähemmän kömpelöt, yhtä kaikki lämpimät kiitokset emännälle ja isännälle. Joidenkin kauppojen hyllyillä tuotakin kirjalajia vielä näkee. Minun lapsuudessani niitä oli oikein lahjamyymälöissä. Näyttävä vieraskirja olikin suosittu hää- ja tupaantuliaislahja.
Avioituessaan (maaliskuussa 1943) sellaisen saivat myös minun vanhempani, ja tuo visakoivukantinen, pellavaselkäinen komeus on kulkenut minunkin mukanani jo noin kymmenessä asuinpaikassa. Sen lehdillä on vieraillut kirjava joukko ihmisiä, ja sinne on tallentunut perheen, uskallan sanoa jopa kirjallisuutemme historiaa.
Ensimmäinen merkintä on uudenvuodenpäivältä 1947, ja sen on kaunokäsialalla kirjoittanut Lydia Mustonen, äidin pikkuserkku: ”Sydämelliset kiitokset ystävällisestä vastaan otosta ja vieraan varaisuudesta.” Kevään ja kesän kirja on levännyt, mutta sitten, 2.9.1947, on isäni 50-vuotispäivä. Vieraita (jos kaikki ovat kirjoittaneet) lasken olleen nelisenkymmentä ja kaikilla käytössään mustepulloon upotettava kynä – aina ei ehkä kuitenkaan imupaperia, sillä muste on myös sutannut. Juhlavimmalla mielellä lienee ollut se karjalaispariskunta, joka on kirjoittanut: ”Korkeimman siunausta toivomme tämän talon isännälle ja Emännälle samoin lapselle Jumala siunatkoon Elämänne työt ja aloitteet.” Välimerkkejä ei ole, isäntä aloitetaan pienellä, emäntä (samoin kuin elämäkin) isolla. Ehkä kirjoittaja on erityisesti nauttinut pyöräyttäessään eripaksuisiin jälkiin kykenevällä kynänterällä tuolloisen kaunokirjoituksen mallikirjaimistoon kuuluneen kaksisilmukkaisen ison e:n.
Jäätyään muutamaksi vuosikymmeneksi unohduksiin vieraskirjamme näyttää 1970-luvulla taas elpyneen, tällä kertaa melkein vain minun käytössäni. Opiskelutoverieni kynästä teksteihin alkoi tulla myös muuta kuin toivotuksia ja kiitoksia. Kieliäkin oli jo monia. Saksalaiskävijät kirjoittivat saksaksi ja huonetoveri kantasuomeksi tervehdyksen. Muutamaa vuotta myöhemmin samainen ystävä piirsi pelkän Kiitos!-sanan 101 kertaa tasaisiin palstariveihin, joiden viereen samalle aukeamalle liimasi suopursun varren – se on vuosien mukana kuitenkin vierinyt pois.
Opiskeluajan jälkimainingeissa kirjaan ilmestyi myös runonpätkiä, absurdien ”yölauseiden” yhdistelmiä, anagrammeja, jatkosepitteitä vanhoille loruille (kuten ”Oli ennen onnimanni”) ja jotain jopa (järjelliseksi tai järjettömäksi) aforismiksi kelpaavaa: ”Nuo suuret ymmärtäjät – mitä he ymmärtävät?” ”Hän häpesi itseään, koska rakasti muita.” ”Minua itkettää Jumalan onneton osa.” Oli myös sellaista, josta haluaisi nyt jälkeenpäinkin maalata taulun: ”Sininen aasi katsoi surullisena parvekkeen kaiteen yli.” ”Aurinko halvaantui ja enkeleistä tuli ristin muotoisia.”
Varsinainen ilotulitus kirjassa alkoi kuitenkin sitten, kun ensimmäinen mieheni oli muuttanut kotiini. Alkajaisiksi hän kirjoitti sivunmittaisen proosarunon, joka alkoi: ”maailma on puhkaistu sana, ja tänä aikana joka sen syntyyn kului, tunsi ihminen pienen kukan ja valon – -.” Näitä vuodatteluja tuli sitten melkein joka päivälle yksi (kenties korvikkeena Goldbergin ja kumppaneiden suosittelemille ”aamusivuille”, vaikkei hän, kuten ei kukaan muukaan, tuolloin vielä niistä tiennyt), ja öisin hän sanataitoisine vieraineen villiintyi sepittämään ja väliin piirtämäänkin merkintöjä, jotka kiisivät kirjan alkulehtien kankean-kohteliaista kiittelyistä aivan muihin maihin. Väliin joku oli iskenyt lakonisen lauseen tyyliin ”kovikset hirteen!”, mutta oli myös siteerattu Sarkian, Södergranin ja Tiaisen runoja. Silloin ei todellakaan arasteltu jättäytyä vieraaksi kirjaan tai aprikoitu, sattuiko runoääni olemaan auki.
Erityisen iloinen olen niistä runoista, tilannekuvista ja opetuspalautteista, joita kirjaan tallensivat Oriveden Opiston kirjoittajalinjalaiset 80-luvun lopulla. Yksi heistä ei kirjoittanut, liimasi tyhjälle sivulle vain silkkipaperista leikkaamansa filigraanimaisen ”lumihiutaleen” ja merkitsi etunimensä sulkeissa sen alle. Asuimme tuolloin aivan internaatin kupeessa, joten oppilaita tuli usein aamukahville tai iltateelle. Millaisin mielin mahtaisivat nuo kirjallisuus- tai muulla urallaan jo pitkälle edenneet sanailijat katsoa noita merkintöjään nyt, olen joskus ajatellut. Minulle ne ovat tärkeitä dokumentteja ja osoittavat, että kyllä vieraskirjaa kannattaa kotona käyttää, siinä missä vieraitakin.
Kunniaan mielisin nostaa myös kirjan sivuilta näkyvät käsialat, sanan kaikissa mielissä. Missä käsialoja enää näkee, kun lähes kaikki ovat siirtyneet koneiden näpyttelyyn? Eikö tuo persoonallinen kynän piirtojälki kuitenkin tuo poissaolevan kirjoittajan kasvot ja ilmeet silmäin eteen, aivan toisella tapaa kuin somekielen hymiö?
Liisa Enwald
14.11.2017
Kirjan aika
Syksy on kirjan aikaa. Jo kliseeksi on kulunut se pimeiden iltojen valaisuohje, että ota hyllystä kirja, sytytä lukuvalo ja kääriydy pehmeään huopaan, näin vältät kaamosmasennuksen, kiireen ja stressin. Ja kelpo ohjehan se onkin. Sitä olen ihan omasta halusta noudattanut – paitsi ettei kaamosmasennusta ole tarvinnut torjua, sillä sitä ei minulla ole, enemmän ahdistun hyökkäävän valoisista kevätilloista.
Kirjoistakaan ei ole puutetta – enkä nyt puhu kaupan syyssesongista ostettavista, Finlandia-ehdokkaista tai edes -voittajista, vaan kotini seinistä, joista useimpia peittää kattoon ulottuva kirjahylly. Niiden seinien välissä viihdyn, olkoonkin ettei ylimääräistä tilaa juuri jää tauluille ja raanuille eikä lisäkirjoja mahdu edes makaamaan lappeellaan entisten päälle.
”Ota hyllystä kirja.” Nimenomaan hyllystä, eikä siitä hullunmyllystä, joka syksyisin vallitsee kirjakaupoissa. Syksyhän on myös kirjanmyyntisesongin aikaa. Mutta aikamme näyttää senkin, että myytävien valikoima kutistuu kutistumistaan. Mistä löydät enää vaikkapa runoja ja esseitä, tai muiden kuin suurkustantajien romaaneja. Netistä, kuuluu digiajan vastaus. Mutta kaikki eivät elä vielä sitä aikaa eivätkä syystä tai toisesta hanki verkkoa kotiinsa.
Silti en lakkaa uskomasta, että kirja niin menneen, nykyisen kuin tulevan perspektiivistä edelleen elää. Kielen kauneimpia sanoja on tuo silti, kaikesta huolimatta. Siinä on paradoksi ja arvaamaton mahdollisuus, usko ja toivo, rakkauskin, mikäli uskoo tosi ystävänsä elämään kaikesta – murheesta, masennuksesta tai tappavasta taudista – huolimatta. Uskon yhä myös lausepariin, jolla päätin oppikoulun toisella luokalla kirjoittamani Kirja-nimisen esitelmän: ”Ilman kirjaa elämä olisi kuin pimeässä kuilussa kulkemista. Kirja on lyhty, joka tuo sinne arvokasta tiedon ja viihtyisyyden valoa.” (Sitä esitelmää en koskaan päässyt pitämään luokan eteen, sillä sairastuin. Mutta yhä uudelleen olen pitänyt sen itselleni.)
Minulla oli onni varttua kirjojen keskellä. Lapsuuskodissani niitä oli vielä valtaisasti enemmän kuin tässä nykyisessäni, ja lisää virtasi kaupunginkirjastosta, jota Elvi-täti hoiti. Kirjoihin uppouduin, kun sisaruksia, kavereita tai kilpailevia ajanviettotapoja ei ollut – tai ehkä olisin uppoutunut, vaikka olisi ollutkin. Minulle myös luettiin paljon, eikä kuuntelun, lukemisen ja kirjoittamisen välissä ollut rajaa: aina kun tarina loppui, sepitin sille jatkoa. Silti en väitä olleeni erityisen uuras lukutoukka. Luokallani oli tyttöjä, jotka tutustuivat Dostojevskin ja Camus’n teoksiin jo minun ollessani vielä Töpöhäntä-iässä. Ehkä se aika, jonka käytin lukemiseen, silti ylitti roimasti sen, mitä nykyinen ”uuslukutaidoton” sukupolvi käyttää tavatessaan lauseita – muita kuin niitä somekielen kuvakirjoituksella täytettyjä.
Ihka omaa kirjastoa aloin rakentaa opiskelemaan siirryttyäni. Sitä iloa, kun pienen vuokrahuoneeni senkinpäällys oli jo täynnä omia, ja kun muutin isompaan, hankin osamaksulla ensimmäisen lundiani. Sittemmin niitä tuli lisää, sekä seinille että seinien väliin pienenkin huoneen jakajiksi. Sisällön kartuttamisessa auttoivat keväiset alennusmyynnit, joista varasin jo hyvissä ajoin klassikkoja. Varsinaisena bibliofiilinä, kirjojen keräilijänä, en voi kuitenkaan itseäni pitää: ei haitannut, vaikka jostain klassikkosarjasta puuttui yksi osa. Tosin Thomas Mannin Joosef-sarjan, yhden mieliteokseni, neljännen osan sain vaivaa nähden pelastetuksi työpaikkani kirjaston kaatolavalta.
Vielä viime vuosisadan lopulla kotien täydet kirjahyllyt merkitsivät myös statusta. Sivistyneeksi leimautui – eikä aina kovin syvin perustein – se, jolla oli hyllyssään kirjoja eikä sukulaisten valokuvia tai palkintopokaaleja. Mutta nythän sivistys-sanalla on jo kehno kaiku, ja valokuvat kiertävät netissä – mihin siis kirjahyllyjäkään enää. Kun hiljattain leikkelin erään sisustuslehden vuosikertoja kortti-, kalenteri ja kirjanmerkkipajaani varten, tein paljonpuhuvan havainnon: vielä vuoden 2011 numeroissa hyllyjä oli, sitten ne alkoivat muuttua pieniksi torneiksi, joihin niitä oli aseteltu päällekkäin makaamaan – uusi veikeä, tosin lyhytaikainen sisustustrendi, mutta maailman epäkäytännöllisin tapa ottaa ”hyllystä” luettavaa. Ehkei niitä luettaviksi ollut tarkoitettukaan. Tornien rakentajina saattoivat olla myös toimittajat, jotka toivat mukanaan tyhjiä kirjankansia tuomaan kuvattavaan kotiin kirjastovaikutelmaa. Nykyisessä konmari -innostuksessaan sisustajat ovat sitten kaataneet nuokin tornit – ja niin kannet kuin kirjat jätelaatikoihin.
Jäteasemilla kirjan aika jatkuu niin kauan kuin teos maatuu hiljaa pois. Multa ottaa omakseen, kuten lopulta ihmisenkin. Onneksi ihmisellä, niin kauan kuin hän elää, on ajatusmaa: siellä elää kerran, kahdesti tai kahdestikymmenesti luettu teos, vaikka sen konkreettisesta olomuodosta joutuisi luopumaan. Kirja säilyy myös historiassa, niin ilmiönä kuin yksittäisinä klassikkoteoksina. Eikä tällaisella kirjan ajalla ole mitään tekemistä sen kanssa, että jo ennalta menestyjiksi manifestoidut opukset elävät myyntipöydillä syksystä jouluun, parhaassa tapauksessa vähän sen ylikin.
Liisa Enwald
6.11.2017
Aina se palaa
Lapsena pelkäsin raapaista kynttilään tulen. Minua oli varoitettu palovaaroista niin paljon, että jännitin aattoiltanakin, kun joulukuusessa poltettiin aitoja valoja, tosin vesiämpäri vieressä siltä varalta että liekki osuisi oksaan tai pahvikarkkiin. Hautausmaalla tyydyin katsomaan vierestä, kun joku minua aikuisempi rasautti tikkuaskin kupeesta liekin ja siirsi sen paksuun valkoiseen kynttilään, jonka ympärillä ei vielä 50-luvulla ollut muovilieriötä – kun ei ollut muoviakaan. Käsiterät piti kouristaa kuin rukoukseen, jotta sai tuulessa keinuvan liekin turvatuksi, eikä ollut, etenkään lumituiskussa, takeita, kuinka kauan se jaksoi palaa.
Jouluna 1959, kun meiltä oli keväällä kuollut minulle rakas Elvi-täti, päätin vihdoin yrittää minäkin saada tulen hänelle omistettuun kynttilään. Ja katso, se onnistui, ilman että ehdin edes huomata säikähdystä. Hetken näytti, kuin tuo minulle tärkeä ihminen olisi palannut.
Se, että omaisia kuoli ympäriltä, ei minulle ollut enää mitään uutta. Isänisä oli saanut viimeisen halvauksensa vain vähän aikaa sen jälkeen, kuin synnyin. Seuraavana lähti Signe-täti, sitten isä, hänen jälkeensä Lydia-täti, jota seurasivat äidinäiti, Aune-täti ja vihdoin Elvi. Siunausseremonia ja jouluinen hautausmaalla käynti tulivat tutuiksi. Aina parveili pienen kappelin pihalla mustapukuisia ihmisiä, jotka kaukaa näyttivät pystyyn nousseilta muurahaisilta, lähelle tultuaan ojensivat kättä ja valittivat, että noin nuori joutui kokemaan noin paljon surua. Itkua ei saanut heille näyttää, mutta viimeistään urkurin aloitettua surumarssin se työntyi esiin, vähintään nieltäväksi tai liisteröitäväksi aloilleen kurkkuun (sillä tavoinhan taltutin pitkälle lukioikään puheenikin, ettei se olisi päässyt ihmisten kuuluviin). Mutta joskus naurattikin. Aivan pienenä en vielä ymmärtänyt, mitä kuolema on, ja saatoin leikkiä serkkuni kanssa hippasta arkun ympärillä tai haudan jo umpeuduttua hyppiä tasakäpälää seppelevuoren päällä.
Mutta surumarssi (Chopinin, Beethovenin tai Kuneliuksen, tahi ns. Narvan marssi), se kuului asiaan – ja hämmästyin, kun hiljattain kuulin radiosta, ettei marsseja enää juuri käytetä kuin valtiollisissa hautajaisissa, vaikka alkumusiikki soitetaankin. No, eihän arkkuakaan enää kanneta kirkkoon osana siunaustilaisuutta, vaan se odottaa jo valmiina korokkeellaan. Marssin aikana liikutus viriää yhtä varmasti kuin muun juhlakulkueen tai vaikka hääparin sisään askeltaessa. Häissä (tai ristiäisissä) olen tosin vieraillut huomattavasti harvemmin kuin hautajaisissa – joihin olen osallistunut, paitsi omaisena, myös ystävänä tai laulajana, kerran soittajanakin, kanttorin unohdettua saapua paikalle. Urkuihin ei sentään tarvinnut kajota, vaan syntetisaattoriin, joka oli minulle vähintään yhtä outo soitin. Piti säestämäni virsi ”Sun haltuus’, rakas Isäni”, ja kun aloitin, koneesta alkoi jumputtaa ilmoille rokkikomppi. Joissain nykyisissä muistotilaisuuksissa se olisi voinut olla hyvinkin kohdallaan, mutta silloinen yleisö oli vielä vanhan liiton väkeä. Onneksi paikalla oli sähkösointinten tuntija, joka pystyi palauttamaan koraalin jälleen koraaliksi.
Hautajaismietteet virisivät, kun äskettäin vietettiin pyhäinpäivää. Tällä kertaa en ollut kirkossa laulamassa, mutta sielun silmiin levisi tietysti taas se kynttilämeri, jonka veroisen hautaismailla kohtaa vain jouluaattona. ”Täällä palaa kuin toisen kaupungin valot”, sitä kommentoi ystäväni, joka jo parin vuoden päästä asui itse siinä toisessa kaupungissa. Meidän kummankaan lapsuudessa ei pyhäinpäivänä vielä sytytelty kynttilöitä. Päivä oli pyhäinmiesten päivä, pyhimyksiä muistettiin luterilaisissa kirkoissakin ehkä enemmän kuin vuoden aikana kuolleita omaisia. Mutta ennen kaikkea se päivä tunnettiin kekrinä, jonka viettoon oli omat perinteensä. Silloin syötiin verimakkaraa ja pyhän ympärillä saatiin koulusta lomaa – tai lupaa [olla poissa], kuten tuolloin useimmiten sanottiin. Kurpitsoista ja muista halloween-kummitteluista ei ollut tietoakaan eikä kukaan tullut ulko-ovelle pyytämään karkkia kepposella uhaten. Sen sijaan hautajaissaatot olivat arvossaan. Kun tiedettiin, että pitkässä kiiltomustassa autossa tai hevosrattailla matkustaa arkku, muu liikenne seisahtui. Miehet kunnioittivat viimeistä matkaansa tekevää ottamalla päästä hatun, ja naiset saattoivat notkistaa polvensa niiaukseen. Kynttilöitäkin tarvittiin tuohon aikaan enemmän valaistusvälineiksi kuin vainajien muisteluun.
Nyt kynttilät ovat tunnelmanluojia etenkin pimeään vuodenaikaan, surun kuvittajia, kunnioituksen osoittajia ja sen mielikuvan herättäjiä, että kuollut tavalla tai toisella vielä palaa – ei kummitellen, vaan muistoissa elämällä tai kristittyjen ylösnousemususkon siivin. Palaa, kuten kynttilä liekin alla hiljaa pienentyen ja kuitenkin ikään kuin kohoten yhä korkeammalle, kun valopatsas luo nousemisen illuusion. Nykyisin kynttilöitä viedään myös niille paikoille, joilla on tapahtunut katastrofi. Sosiaalisessa mediassakin niitä sytytellään, kun muistellaan onnettomuuden uhreja tai yhteistä tuttavaa. Se on yhteisöllinen rituaali, keino elää, lievittää tai esittää surua, aina kohteen ja kokijan mukaan.
Muistokynttilään liittyvän kahtalaisuuden ja samalla hautaseremoniain häilymisen valheen ja toden välillä on Rauha Kejonen tavoittanut eräässä Katoamisen kirkkaus -teoksensa runossa:
kynttilät laukussa
ja tulitikut lähtevät haudalle
niin usein
kuolema muuttuu
valheeksi
Turhia rituaaleja on muistolehdoissa paljon: niin kynttilät kuin kukatkin voivat loistaa valheellisina siihen verrattuna, miten tosi on talvella paljas lumi ja kesällä hylätyksi jääneen haudan villi ruoho. Mutta jos kuolemaan suhtautuminen on usein valheellista, kuolleen läheisen kaipuu itsessään ei. Niinpä taivunkin tulkitsemaan loppusäkeet uskoen siihen, että tikuilla saadaan uudelleen ja yhä eläväksi ensin pienenä häälyvä liekki, ja kuoleman lopullisuus on valhetta vain. Ja kirjoitan:
Pieni kynttilä.
Uskoit sen kadonneeksi –
siinä se palaa.
Liisa Enwald
28.10.2017
Kirjamessujen viesti
Jätin taas kerran taakseni Helsingin kirjamessut: korviasärkevän metelin, väentungoksen, loputtomat jonotukset, ylös ja alas hyppivät valomainokset, kuivan ilman, paluuratikan jossa tungeksi sellainen määrä ihmisiä, ettei pysäkillä ovesta ollut mahtua ulos. Niin, ja olihan siellä myös kirjoja: valtaisat määrät teoksia niiden kustantajien pöydillä, joilla oli ollut varaa tuo pöytä myyntipaikakseen ostaa, ja kenties kirjailijakin haastateltavaksi Kivi-, Leino-, Canth- tai jollekin muulle lavalle. Messu(t)-sana tarkoittaa kielessämme sekä kirkollista rituaalia että markkinoita. Ei ole epäilystä, kumpaa edustaa tämä jokasyksyinen touhu, jos kohta mahdollisuuksia olisi myös pyhään hiljentymiseen kirjan äärellä. (Ja, kuten jäljempänä tulemme huomaamaan, onkin.)
Kirjamessut jakavat kirjailijoita menestyjiin ja niihin ”piilokirjoittajiin”, jotka julkaisijan pienuuden, oman arkuuden tai muutoin arveluttavan brändikelpoisuuden vuoksi eivät koskaan messuilla esiinny, fyysisesti tai edes kirjansa kautta. Menestyjät taas ovat samoja, jotka menestyvät niin kirjamyymälöissä kuin mainonnassa ja ulkomaiden markkinoilla. Ei vain koko väestössämme, vaan kirjailijakunnassamme on selvästi kahden kerroksen väkeä.
Kahtalaisuus vallitsee myös ystäväpiirissäni suhteessa kirjamessuihin. On niitä, joille ne ovat kirjavuoden kohokohta, kiintoisa tilaisuus vaellella, sormeilla kirjoja, tavata tuttuja ja antautua keskusteluihin. He seuraavat ahnaasti messujen jokaisen päivän, ottavat niistä kaiken irti – ja mukaan evästä jottei tarvitse jonottaa kahviloihin –, vievät halleihin myös jälkikasvuaan ja kertovat myöhemmin innokkaasti, mitä ostivat, mitä kuuntelivat, keitä tapasivat ja mitä kaikkea inspiroivaa jäi luovaan mieleen. Ja sitten on niitä, joille yksikin messupäivä on kärsimys ja jotka eivät näe mitään todellista yhteyttä kirjallisuuden ja moisen markkinahälyn välillä.
Arla Kanerva kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissa 27.10.: ”- – kirjamessut ovat minulle rakkaat, ja juuri siksi niin tuskalliset. Toisaalta on ilo siitä, että valtava tila täytetään kirjoilla neljän päivän ajaksi – -. Toisaalta on ahdistus siitä, että messuilla on hirvittävän vaikea keskittyä kirjoihin, kun ympärillä on niin paljon kaikkea muuta.” Kulttuuritoimittaja kokee kahtalaisuuden omassa itsessään, ja kieltämättä minussakin on sama jakautuma. Tämän kirjoituksen alkulauseista voinee päätellä suhteeni siihen ’ympärillä olevaan kaikkeen muuhun’. Silti olen viettänyt messuilla sekä Turussa että Helsingissä pitkät päivät myös työtehtävissä sekä kirjoittajakoulutuksen että erään nyt jo edesmenneen pienkustantamon ja kulttuurilehtien tiimoilta, silkasta rakkaudesta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, kuten koetin tuolloin perustella. Mutta kuta pitempää ja runsaampaa työpäivää tein, sitä runsaammin myös väsyin ja turhauduin. Totesin vähintään sen, ettei minusta markkinoijaksi ole: nolotti suunnattomasti jo odottaa kävijöitä kasvot ohivyöryviin massoihin päin. Ja yleensä kirja-, lehti- tai esitelaatikot kannettiin takaisin melkein samanlaisina kuin ne halliin vietiin. Jos vajetta oli, syynä saattoi olla myös teosten luvaton katoaminen myyntipöydiltä.
Markkinoista en ole pitänyt muutenkaan. Lapsena kuljin serkkuni kanssa Kajaanin syys-, joulu- ja kevätmarkkinoilla ja mieli teki koko ajan pois, kun taas serkku nautti kiihkeästä vilinästä, helppoheikkien huudoista, ihmisten ja kojujen katselusta (ostoksiinhan lapsilla ei juuri ollut varaa). Muistan myös kaupunkimme Keskuskoululla järjestetyt messut: tavaraa, taustamusiikkia, mannekiininäytöksiä. Vaatteita esittelivät tuon ajan tähtimissit Pirkko Mannolasta Tarja Nurmeen. Miten joillain voikin olla noin kauniit kasvot ja sileä iho, ajattelin; se merkitsi lähes kirkollista messua minulle. Kirjamessuista ei tuolloin ollut tietoakaan. Oli kaksi kirjakauppaa ja auliisti palveleva kaupunginkirjasto.
Takaisin yli 50 vuoden päähän ja tämänvuotisiin messuihin. Niihin liittyi minulla myös pieni esiintyminen kodikkaalle, melkein pelkistä ystävistä koostuvalle yleisölle: keskustelin mm. runouden kääntämisestä Leevi Lehdon ja Jarkko S. Tuusvuoren kanssa. Raskaasta taustahälinästä ja mikrofonin puutteesta huolimatta tuli tunne, että meitä kuunnellaan, ja aloin taas uskoa, että keskellä infernaalista vilinääkin voi kokea kirjan hiljaisuuden, aivan kuten vuosi sitten Turussa, Katja Seudun, Jonimatti Joutsijärven ja Johanna Kärkkäisen esitellessä sanoin ja sävelin Mirkka Rekolan runoutta; kuuntelun energiaa olisi voinut käsin kannatella, niin intensiivistä se oli. Rekola itse on kirjoittanut:
Junassa raitiovaunussa
bussissa lentokoneessa
tavaratalossa kahvilassa
on hiljaista lukea
Kyse ei ole siis lopulta siitä, mikä pauhaa ja kihisee ulkopuolella: tärkein on se, mitä itse sisällään kokee, kun lukee. Syventyminen ruokkii lukemista ja toisinpäin; syntyy hyvän kehä. Siinä on hiljaisuus, kirjaperinteen koskettavuus ja keskittymisen rauha.
Minun hiljaisuuteni varmistui paluubussissa, kun avasin messuillemenoa edeltävällä aterialla saamani Rauha Kejosen uutuuskokoelman Katoamisen kirkkaus (Kirjokansi 2017). Sieltä luin:
kun viesti lähtee, tietää heti
mitkä sanat olivat
väärin ja
mitkä puuttuivat
Runoilija kirjoitti tämän kristinuskon ja pääsiäisen viitekehyksessä, mutta sama voi päteä vaikkapa kirjallisuustilaisuuksiin yhtä hyvin kuin niistä viestimiseen esimerkiksi tällaisessa blogissa.
Liisa Enwald
16.10.
Elävät kuvat
Seinällä liikkuu. Ensin vain häilähtelee: vaalea pohja täyttyy tummista pikkuhöyhenistä, joiden välissä leijuu mustia pisteitä. Silmissä vilisee, vähän jo pelottaakin. Mutta vähitellen taustasta alkaa erottua oikeita kuvia: autoja, poliisisetä pöntössä huitomassa, pyöräilijä antamassa käsimerkkiä. Poliisi seisoo myös luokassa: käyttää surisevaa kaitafilmikonetta.
Tapahtuma ei kestä kuin muutamia minuutteja, mutta on jotain aivan muuta kuin ympäristöopin piirrostaulut tai ne Raamatun henkilöiden kuvat, joita uskontotunnilla kiinnitetaan flanellitauluun. Nämäkin keskeyttävät jo mukavasti opettajien puheen, mutta liikkuva kuva avaa kokonaan uusia maailmoita. Innoissani kerron siitä kotona – sillä seurauksella, että Lydia-täti, vapaakirkollisesti uskovainen, puuskahtaa: ”Elävät kuvathan ovat suurta syntiä! Miksi et lähtenyt heti luokasta pois? Nyt on Jumala hylännyt sinut.” Voiko tulla kolkompaa tuomiota? Ja kyseessä oli ollut vain liikenneopetusta antava lyhytfilmi.
Oppikouluun siirryttyäni Lydia oli jo päässyt Jumalansa luo enkä rypenyt enää synnintunnossa katsoessani luonnon- ja maantieteellisiä opetusfilmejä. Niistä muodostui aina lukukauden kohokohta. Hurmaa ei poistanut se, että meidän piti kulkea kauppaamassa lippuja niihin myös muille kaupungin asukkaille; niin kerättiin rahaa koulun stipendirahastoon, ”varattomien lahjakkaitten oppilaiden hyväksi”, kuten meidän käskettiin ovilla sanoa. Ensin myytiin filmiä Matkakuvia Amerikasta, ja sain kaverikseni puheliaan serkkutytön, joka pamautti oven auetessa: ”Ostakaa matkalippuja Amerikkaan, hinta vain 200 markkaa [silloista rahaa]!” Ja jatko kuului: ”Niitä myydään varakkaiden lahjattomien oppilaiden hyväksi.”
Serkun kanssa pääsin sittemmin myös Kino Kainuu -teatteriin katsomaan Pekkaa ja Pätkää sekä Pikku-Ilonaa ja hänen karitsaansa. Suussa hienoni DaCapo-pötkö (joka siitä pitäen on maistunut elokuvalle), eikä paljonkaan häirinnyt, että serkku selosti korvaani kaikki filmin tapahtumat, vaikka itsekin ne näin. Aivan ongelmitta ei sinnekään pääsy sujunut, sillä äiti suhtautui elokuviin vähän kuin huulipuniin: kyllähän sen ymmärtää, että jotkut niitä tarvitsevat, mutta ei se ”oikein siveellistä meininkiä” ole. Se, että elokuva voi olla myös taiteen laji ja kuulua kulttuuriin (jota minulle olivat edustaneet vain kirjat, sinfoniat ja maalaukset), selvisi vasta sitten, kun lyseon teinikuntaan perustettiin elokuvakerho, jonka puuhamiehinä toimivat muutamat myöhempien vuosikymmenten valtakunnallisestikin tärkeät elokuvihmiset Sakari Toiviaisesta Mikael Fräntiin.
Se oli alkua elokuvakerhobuumille, johon sain tuntuman opiskeluaikanani ja jonka ansiosta näin Godardin, Buñuelin, Truffaut’n, Pasolinin ja Fellinin nykyisin klassikkoina tunnettuja teoksia. Filmihulluksi tunnustautuneen huonetoverini vanavedessä kuljin kerhoissa, joiden nimistä muistan vain Eläväkuvakerho Nollan. Siellä jaettiin myös kuviin ja ohjaajiin liittyvää tietoa, usein itsensä Peter von Baghin puhein tai kirjoituksin. Vaikuttavina ovat mieleen jääneet ainakin Fellinin Tie, Godardin Aviovaimo Pariisissa, Buñuelin Päiväperho ja Chaplinin Parrasvalot. Toisinaan tieni kulki myös Elokuva-arkistoon, joissa näytöksiä oli pitkin päivää, ja Cinemassa, sympaattisessa pienteatterissa, kävin katsomassa uudelleenkin niitä, joihin olin kerhoissa jo tutustunut. Nolla oli joiksikin vuosiksi tehnyt tehtävänsä.
Vaikka opiskelin kirjallisuutta, draama ei ollut ihan mielilajini, ja niin elävät kuvatkin vuosien myötä jäivät. Toki katsoin 90-luvulla Tarkovskin ja Kieslowskin tunnetuimmat ja vaikutuin. Ne pyörivät mielessäni myös runoutena ja musiikkina. Solariksen nähtyäni (ja kuultuani) kiinnyin Bachin koraalialkusoittoon Ich ruf zu dir, Herr Jesu Christ, ja suhde jatkuu näinäkin päivinä haparoidessani sitä urkunuotista pianolla.
* * *
Istun linja-autossa matkalla Helsingistä Saukkolaan, kun seinällä liikkuu taas. Kyseessä ei ole liikennefilmi, ei Pekka Puupääkään – vaikka puupäiseltä tämä elävien valomainosten valta joskus tuntuu. Kartalla vaeltaa punainen piste, joka mallaa bussia, ja silloin kun karttaa ei ole, tarjotaan heiluvia bussifirman ja muidenkin yritysten mainoksia. Oi elämän iloa, liikettä jonka vankeina olemme kaiken aikaa. Helsingissä kadulla hyppelee metrien mittainen digireklaami ylös ja alas. Sitä pakoon ei pääse enää edes katsoessaan kulttuurilaitoksia. Musiikkitalonkin päädyssä Hannu Lintu lentää puikkoineen oikeaa lintua isompana, mutta ei siellä vain musiikkia mainosteta vaan kaikkea mahdollista, jolle ostovoimainen kuluttaja voi avata kukkaronsa. Päässä tärisee, silmät oireilevat, vakaa maailma horjuu. Miten autoilla liikkuvat kestävät tämän, entä migreenitautiset, ajattelen. Ja mieli pyytää päästä pois tästä synnin hulluudesta, liikkeettömien valokuvien aikaan.
Vedän lakin lippaa silmilleni. Haluan edes hetken katsoa vain sisäisiä maisemiani, niitäkin kun kyllä riittää. Niissä ei mitään mainosteta, mutta tapahtumista ja sitä paljonpuhuttua elämystä on yllin kyllin.
Liisa Enwald
8.10.
Riippuvaiset
En ole koskaan ollut oikein innostunut kaloista, en edes niiden syömisestä, saati onginnasta. Kuitenkin kotonani riippuu koukuista ja telineistä monia kaloja. Miten niin kaloja? Se on kaiketi puhdasta sattumaa. Sitä ei taas liene se, että olen ikäni pitänyt niin riippuvista esineistä kuin nuokkukukista: vanamot, akileijat, kissankellot ja verenpisarat voittavat mieleni suurella ääntenenemmistöllä päivänkakkarat, asterit ja auringonkukat.
Mutta takaisin kaloihin. Kirjastohuoneeni kattokoukusta leveän ikkunan edessä riippuu ystävän Thaimaasta tuoma tuulikello, jonka alaosassa on läpikuultavan preussinsininen kala. Sen alla ui ilmavirrassa punainen lastupunoskala, jonka sain erään virsiesitelmäni rahattomaksi palkkioksi ja joka tietyltä kulmalta katsottuna on pirkäpyrstöinen lintu.
Makuuhuoneen katon ryhmä vaatii pitemmän selityksen. Kuusi vedensinistä vajaan vaaksan läpimittaista lasikalaa eri korkeuksilla, yllä katosta mallaava pitsipyörylä ja välissä, toisista rihmoista riippuvina, neljä strassimaiseksi hiottua lasipuikkoa, jotka kimaltaessaan tuovat mieleen jään. Yhdistelmää voisi pitää postmodernina kollaasina tai imelänä kitsinä, ellei sen katselu makuuasennosta suunnattomasti rauhoittaisi, puhumattakaan helinästä – kirkkaasta kalamusiikista –, joka siitä lähtee, kun sitä hipaisee kädellä tai varpaanpäällä.
Miten nuo jäiden lomassa uiskentelevat lasilelut sitten päätyivät ”kotieläimiksi”? Olin eräänä hellepäivänä laskeutumassa Nummen kirkonkylän jyrkkää mäkeä, kun huomasin äkkiä, etteivät jarrut pidä: polkupyörän kettinki oli irronnut. Edessä oli seitsemän kilometrin kävelymatka kotiin. Siinä ajokkia taluttaessani ja taltuttaessani säikähdystä poikkesin Lahjahoviin, josta sai sekä kahvia ja ruoka-annoksia että pieniä sisustusesineitä. Monenmuotoiset ja -väriset tuulikellot olivat jo aiemmin kiinnittäneet huomioni. Kupillisen nautittuani lähdin niitä katselemaan, ja yllätyin itsekin, kun mukaani tarttui juuri tuo sinikalojen riippuhely. Kettingit menivät ja pitkäksi aikaa pyöräilyhalutkin, mutta kalaparven sain, absurdin akvaarion, joka jo repussa viilensi huomattavasti kulkuani päivänpaahteessa. Kotona se ei aivan heti löytänyt nykyistä paikkaansa, ja rihmojakin piti matkan jäljiltä selvitellä kuin muikkuverkkoja ikään. Mutta vihdoin kalat pääsivät pinteestään ja kotiutuivat. En kuitenkaan antanut niille nimiä, kuten olen antanut monille pihan kiville, poluille ja seitsemälle kirsikkapuulle.
Paljon muutakin riippuvaista on huoneissani, alkaen himmelistä ja joulukuusenpalloista, joita pidän esillä koko ajan. On Rauha Kejosen tuoma syvänsininen lasilintu, kalansuomuista askarreltu riippukrusifiksi ja amppeli, joka on saanut kukakseen Mirkka Rekolan Italiasta kantaman pinjankävyn. Ystävien tekemiä lasi- ja helmienkeleitäkin on. Yhdellä enkeleistä on kullanvärinen rosolasimekko ja simpukan mallinen pää. Muodoltaan se on juuri sellainen, jollaisiksi enkelit usein pelkistetysti piirretään: siivet kuin kohollaan olevat hartiat, kolttu alaspäin levenevä. Pyhäinhäväistystä tai ei, sellaiseksi piirsin myös Rilken myöhäistuotannon perussymbolin, – kauhistuttavan – enkelin, kirjan reunaan, kun tein hänestä tutkielmaa. (Orfeus taas sai merkikseen sonettikirjaan varrellisen soittimen, jonka piti olla lyyra, mutta josta tulikin banjo, mikä viritti boksissamme vitsipuheen Orfeuksen banjosta.)
Mutta sillä enkelillä, jonka tarinaa nyt kerron, on oikeassa siivessä poikkiarpi, merkkinä murtumasta. En tiedä, mistä ja milloin haava tuli, mutta tekijän loppuvaiheet sitäkin paremmin. Hän, tuolloin jo liki 90-vuotias Katri, seisoi yhteisvastuukerääjänä vilkkaassa kadunkulmassa Helsingin Vallilassa eikä huomannut raitiovaunua, joka kääntyi päin. Se tönäisi Katrin kumoon, veti häntä vielä perässäänkin, ja loppunäytös tapahtui sairaalassa. Siellä enkeleihin ja Jumalaan vakaasti uskonut vanhus jätti tämän maailman ja pääsi omiensa luo.
Musiikinhistoriassa tunnetaan melodian valitusmotiivi, joka esiintyy mm. John Dowlandin luuttulaulussa ”Flow my tears” ja sen lukuisissa variaatioissa. Molliasteikkoa mennään perussävelestä alaspäin, ja tuo hiljainen suruliike kuullaan myös monissa kansansävelmissämme, esimerkiksi syyslaulussa ”Lehti puusta variseepi”. Syksyhän on, paitsi kypsymisen ja myrskytuulten, myös hiljaisen putoilemisen aikaa.
Hiljaista mollia on sekin liike, jota käyvät siniset kalani, koko ajan, vaikka kiireinen silmä ei sitä huomaa. Useimmiten se on vain liikkeen aavistus, kuin mahdollisuus, että voi lähes näkymättömästi keinua ja siirtyä asennosta toiseen; olla samalla irti ja lujasti kiinnitettynä. Kun jään katsomaan alinta kalaa, äkkiä on, kuin jokin puhaltaisi siihen hengen, ja se eläisi kummallisessa olomuodossaan, joka on akvaario eikä kuitenkaan ole, vesi – eikä kuitenkaan vesi vaan ilma. Siinä ne edelleen huojuvat pieninä ikiliikkujina, taivaan ja meren kalat, vedenalaiset enkelit, lintukalat.
Liisa Enwald
3.10.2017
Esiintyvä kirjallisuus
”Rakastu esiintymiseen”, otsikoi Taija Tuominen yhden alaluvun opaskirjassaan Minusta tulee kirjailija (2013). Itse hän kertoo rakastuneensa, vaikka kärsi lapsena ja nuorena ’piinaavasta ujoudesta’. Nykyisin hän on maamme aktiivisimpia esiintyjiä niin opetustyössään kuin haastattelijana kirjamessuilla. Nehän kohta taas alkavatkin, nämä kirjasyksyn suurkatselmukset, joita ei pääse karkuun, ainakaan jos mielii saada teokselleen näyvyyttä. – Tai oikeammin: kustantajahan sitä haluaa, mikäli on kyllin suuri maksaakseen oman osaston ja lavavuokran. Pientallin hevon tarvitsee harvoin nousta messulavalle, mutta esiintymisen ilosta (tai kauhusta) hänkin kyllä saa osansa, sillä kun kirjaa ei panna näkyville eikä niin muodoin myydä, leivän levite on tienattava toisin keinoin, opettaen tai luennoiden.
Kirjailija kirjoittaa, muu esiintyminen ei ole hänen asiansa, uskottiin paljolti vielä nelisen vuosikymmentä sitten. Hänen elämänsä ja kasvonsa on hänen tekstissään, vaikkei se olisi näkyvän elämäkerrallista. Tämä takasi kirjoitusrauhan sellaisille esiintymisen karttajille kuin oli vaikkapa Eeva-Liisa Manner, jota itsekin yritin kerran saada Ruoveden kirjastoon, tuloksetta. Kirjailijakeskuksen – nyk. Lukukeskuksen – perustamisen jälkeen kirjailijat alkoivat kohdata lukijoitaan alkuun varsin pienimuotoisesti, ja samalla kasvoi kiinnostus heidän henkilöönsä. Kun niihin aikoihin, 1970-luvulla, virittyi myös kirjoittajakoulutus, sitä vetämään ryhtyivät sellaisetkin, joiden suusta sanat tulivat vaikeasti. Megatason estradikirjallisuuteen oli vielä aikaa. Oikeastaan vasta 2000-luku toi muassaan tämän: ”Nyt pitäisi tehdä kirjailijasta jonkinlainen kantakirjaori tai -tamma, jota näyteltäisiin markkinoilla ja sanottaisiin, että on täällä joitain kirjojakin, joita hän on signeerannut.” Näin lohkoo Aarne Kinnunen, estetiikan emeritusprofessori, muistelmateoksessaan Päätoiminen elämä (2011).
Jos prosaisti voi vielä päästä jonkinlaisiin myyntilukuihin, ellei kirjakauppojen niin verkkomarkkinoiden kautta, runoilijalle lavaesiintyminen alkaa olla ainoa tapa saada tekstinsä ihmisten tietoon. Some- ja blogimaailman, on tietysti toinen mahdollisuus; yhtä kaikki siihen on alistuttava – vai onko! – ettei runokirjoja edes julkaista enää entiseen malliin, saati että ne näkyisivät kauppojen hyllyillä. Katsastin kuluneena kesänä ainakin viisi kirjakauppaa, joukossa maamme suurimpia ja kauneimpia, joissa ei ole enää edes omaa pöytää lyriikalle. Nouse siis klubi- tai muulle estradille, lyriikan tekijä, lue ensin lavarunouden opas ja sitten oma tekstisi, lue se suureen ääneen – muuten et kuulu enää eläviin runoilijoihin.
Mutta entä jos et rakastu esiintymiseen, jos olet edelleen ujo, pistät pääsi piiloon, mutta kirjoittaessasi et ujostele. Kaikilla ei käy yksiin puhutun ja kirjoitetun sanan lahja. Ja silti se kirjoitettu saattaa kohota klassikon asemaan – tai siis saattoi, ennen. Olisiko Mannerkaan saanut nykytilanteessamme enää kustantajaa? Kauhistun ajatusta – ja luen lohdutukseksi Rilkeä: ”Runo ei tahdo mitään niin vähän kuin nostaa esiin runoilijaa”, hän toteaa kirjeessään Rudolf Bodländerille (13.3.1922). Joku voi tähän hymähtää, että helppoahan se sillä oli: ei tarvinnut hätäillä myynnistä, kun aatelisnaiset rahoittivat. Ja aikakin oli kokonaan toinen. – Oli se. Eikä syvimmältään kuitenkaan, sillä eikö runouden ja kaiken kirjallisuuden idea ole ikuista: syventymistä olemisen ytimeen, ihmisyyden peruskysymyksiin, jotka vaivaavat meitä ajasta aikaan. Toki sellainen puhe voi kaikua estradeilta, mutta myös lähteä liikkeelle aivan äänettömästi huoneesta, jolla – kuten sen asukkaallakaan – ei ole edes nimeä.
Tulin näihin ajatuksiin, kun vedin viime viikolla peräkkäisiltoina kaksi niinsanottua lavakeikkaa. En kustantajan pakotuksesta enkä edes myyntiä ajatellen. En liioin voi sanoa olevani enää esiintyjänä noviisi. Silti jok’ikinen yleisön eteen astuminen verottaa voimia, aiheuttaa ennakkokauhun, ja kuta enemmän ikää karttuu, sen hitaampaa on palautuminen. Jälkituntemuksena on toki myös lämpö, ilo siitä, että edes kaksi tai kolme otti vastaan sen, mikä oli latautuneena tärisevän mikrofonin ja paperin taakse. Piina kannatti, vähintään opetti taas jotain siitä, mitä on astua ulos itsestään johonkin toiseen minään – en sano ”rooliin”, koska rooli voi olla myös se, jonka uskon aidoksi itsekseni. Todellisuudessa sitä aitoa itseä ei taida olla, ainakaan yhtä.
Enkä halua tällä kirjoituksella kieltää sitä, että kirjailijoissa on ja on ollut loistavia esiintyjiä, niitä joiden ei ole tarvinnut edes esiintymiseen erikseen rakastua. Mirkka Rekolan suullisen sanan kuuloon hakeutui yhä ahnaampaa yleisöä, kuta pitemmälle hän eli ja kirjoitti. Sirpa Kähkösen yhtä aikaa asiallinen ja karismaattinen puhe syventää myös sitä lukukokemusta, jonka saa hänen kirjoistaan. Ja Taija Tuominen itse: selkeäsanaisempaa luennoijaa ja opettajaa on vaikea löytää. Silti en toivoisi, että kirjallisuus olisi pelkästään ”esiintyvää”, t. s. eläisi vain lavallenousevan tekijäpersoonansa varassa. Syvä ymmärtämykseni on kaikkien niiden puolella, jotka takeltavat puhuttavansa anteeksipyydellen, kapuavat lavoille joka lihassäie jarruttaen – mutta jotka kirjoittavat. Ja joiden kirjoituksen joku kuitenkin joskus löytää, saa siitä elämän evästä. ”Puhtautensa se [taideteos] pitää vain niin kauan, kuin saa olla tietämätön ulkomaailman ihailuista tai tuomioista.” (Rilke kirjessään R.H. Heygrodtille 12.1.1922)
Liisa Enwald
24.9.2017
Melkein hellettä
Syyskuun viimeisenä sunnuntaina yllätti vihdoin pilvetön taivas ja lähes helteinen sää. Nimenomaan ”lähes”, siitä sen nautinto – hellerajan ylityksiin en ole koskaan erityisemmin ihastunut. Istuin ulkona juomassa päiväkahvin seuranani yksinäinen ampiainen ja yhä kukkiva miljoonakello. Kellot kaikuivat myös pienen porkkanamaamme takana, jonne on puhjennut miltei alkukesäinen sininiitty, kiitos sen, että kolmaskin trimmerimme pimahti rikki vain parin viikon käytön jälkeen.
Päätin ottaa vapaapäivän ennen ensi viikon koetoksia ja tein kävelyretken tiellä, joka halkaisee taajama-alueemme ja jatkaa sitten koivujen alta puikahtaen yhä agraasirempiin maisemiin. Mäki ylös, toinen alas, sellaista on maasto täällä. Ja maisemakin väliin kuin Keski-Euroopassa vähintään. Ikitammien alta avautuu Rauhanlaakso. Sellaista nimeä sillä ei kartoissa ole, mutta rauhoittava se on, ja kutsuu luokseen aina kun jotain erityisen stressaavaa on edessäpäin. Peltoaukeat tien kahta puolta, osin rinteessä, näkymän jäsentäjänä lato, joka lienee yhä käytössäkin. Ja oikealla hipovat horisonttia Peurakalliot – sekin itse annettu nimi, sillä niiden harjalta havaitsin kerran kaksi valkohäntäpeuraa kuin sadun näkynä. Nyt silläkin mäellä on – kuinkas muuten – tehty avohakkuu. Metsää kaivatessaan voi sentään kuvitella, että ihailee Välimeren maiden puuttomia vuoria.
Kävelyretkillä täällä ei yleensä näe ihmisiä, mutta tänään tuli kallioilta päin pelkkään toppiin pukeutunut nuorehko nainen. Hetken aprikoin, pitäisikö tervehtiä, mutta sitten huomasin, että hänellä oli katse älykännykässä – moikattavia riitti muutenkin. Kun ajattelen sitä ihmismassaa, joka tällaisella syyskuun säällä täyttää Töölönlahden rannan kävelytiet, vertailu kummastuttaa, mutta onhan pääkaupungissa toki väkeäkin enemmän. Asunnot ovat pieniä, omaa pihaa ei keskusta-alueella ole, mieli tekee väljemmälle. Puistot täyttyvät piknik-porukoista, terassit auringonpalvojista ja milloin minkäkin juoman juojista.
En ole muuttunut vielä niin maalaiseksi, etten välillä tuumisi, mitä tekisin lämpimänä syyssunnuntaina, jos asuisin yhä Helsingin Kalliossa. Pitkiin terassi-istuntoihin en juuri halajaisi, mutta kahvikuppi maistuisi kyllä Piritassa, Sinisen talon töyryllä tai torilla – nimenomaan Hakaniemen; Kauppatoria olen aina vierastanut sen tursititulvan vuoksi. Hakaniemessä suuntaisin ehkä telttaan, jossa lukee ”Hyvää kahvia hillo letulla”. Mitenpä kahvia muuten mainostaisi kuin ”hyväksi”, hymähtäisin ja antaisin anteeksi kielivirheen: lettu hillolla tai hillo letulla, miten vain. Pyytäisin kahvin ja hilloletun, nauttisin ne katse syksyn astereissa, joita torin reunan kauppiailta saa ostaa kotiin. Palatessani levähtäisin Merihaan penkeillä, en väsymystä paetakseni vaan ahnehtiakseni auringon tuikutusta vedessä. Molempia täällä maalla kaipaan: vesinäkymiä ja puistonpenkkejä. Onneksi pihalla on istuimia ja kivipuutarhan keskelle voi kuvitella pienen lammen.
Joenrantaankin halajaisin Helsingissä: Vantaan partaille pyöräilemään. Ihmispaljoudesta en välittäisi, vaan nauttisin hiekkatien rahinasta ja virran hiljaisesta liikkeestä. Välillä ohittaisin valkoposkihanhiparven, joka ei pyöräkaravaaneja säikähtäisi. Kahvin hörppäisin Kuningaskalastajassa, jos se saaressaan vielä olisi, mutta luultavammin kuljettaisin sen termospullossa ja odottaisin, että joenrannan penkeiltä vapautuisi suotuisa paikka. Levittäisin ”pirtinpöydälle” evääni ja heittäisin muruja rantaan uivalle sorsapoikueelle.
Aina ei levähdyspaikoillakaan saa olla yksin. Olen kohdannut niillä niin onnellisia luontokulkijoita kuin elämäänsä pettyneitä harhaajia. Avartavaa on ollut myös vastailla lasten kysymyksiin – tai oikeammin antaa heidän vastailla. Kerran pikkutyttö pyysi saada osaa eväsleivästäni ruokkiakseen sorsalapsia. ”Missä niitten iskä on?” hän ihmetteli. Vastasin, että ehkäpä se uiskentelee omilla asioillaan ja emo kyllä huolehtii katraastaan. Kysymykset jatkuivat: ”Mikä niistä tulee isona?” Ennen kuin ehdin vastata, että aikuiset sorsat, tyttö oivalsi jotain ja hyppäsi siitä ilosta ilmaan. ”Niistä tulee… niistä tulee”, hän riemuitsi, ”niistä tulee koirrrra!” Ärrien määrä osoitti, että hän oli hiljattain oivaltanut myös, miten vaikean täryäänteen saa tulemaan suusta. Ja mieleen tuli oma ärrän oppiminen. Kiersin huonetta isän kanssa peräkanaa ja lauloin ”Mikki Hiirtä ja susihukkaa”. Kun draama kaarsi onnelliseen loppuunsa, mikkihiiret marssivat ja hokivat: ”Ramppa ramppa ramppa ramppa ramppa rarara rampparaa.” Siinä rampatuksessa opin sanomaan ärrän.
Mutta se tyttö. Hän kirmaisi pian pikkupyörällään kauemmas jääneen äitinsä luo. Minäkin polkaisin itseni vauhtiin ja toivoin viimeistään seuraavana syksynä kohtaavani rantatiellä iloisesti räyskähtelevän sorsakoiran.
Liisa Enwald
24.9.2017
Melkein hellettä
Syyskuun viimeisenä sunnuntaina yllätti vihdoin pilvetön taivas ja lähes helteinen sää. Nimenomaan ”lähes”, siitä sen nautinto – hellerajan ylityksiin en ole koskaan erityisemmin ihastunut. Istuin ulkona juomassa päiväkahvin seuranani yksinäinen ampiainen ja yhä kukkiva miljoonakello. Kellot kaikuivat myös pienen porkkanamaamme takana, jonne on puhjennut miltei alkukesäinen sininiitty, kiitos sen, että kolmaskin trimmerimme pimahti rikki vain parin viikon käytön jälkeen.
Päätin ottaa vapaapäivän ennen ensi viikon koetoksia ja tein kävelyretken tiellä, joka halkaisee taajama-alueemme ja jatkaa sitten koivujen alta puikahtaen yhä agraasirempiin maisemiin. Mäki ylös, toinen alas, sellaista on maasto täällä. Ja maisemakin väliin kuin Keski-Euroopassa vähintään. Ikitammien alta avautuu Rauhanlaakso. Sellaista nimeä sillä ei kartoissa ole, mutta rauhoittava se on, ja kutsuu luokseen aina kun jotain erityisen stressaavaa on edessäpäin. Peltoaukeat tien kahta puolta, osin rinteessä, näkymän jäsentäjänä lato, joka lienee yhä käytössäkin. Ja oikealla hipovat horisonttia Peurakalliot – sekin itse annettu nimi, sillä niiden harjalta havaitsin kerran kaksi valkohäntäpeuraa kuin sadun näkynä. Nyt silläkin mäellä on – kuinkas muuten – tehty avohakkuu. Metsää kaivatessaan voi sentään kuvitella, että ihailee Välimeren maiden puuttomia vuoria.
Kävelyretkillä täällä ei yleensä näe ihmisiä, mutta tänään tuli kallioilta päin pelkkään toppiin pukeutunut nuorehko nainen. Hetken aprikoin, pitäisikö tervehtiä, mutta sitten huomasin, että hänellä oli katse älykännykässä – moikattavia riitti muutenkin. Kun ajattelen sitä ihmismassaa, joka tällaisella syyskuun säällä täyttää Töölönlahden rannan kävelytiet, vertailu kummastuttaa, mutta onhan pääkaupungissa toki väkeäkin enemmän. Asunnot ovat pieniä, omaa pihaa ei keskusta-alueella ole, mieli tekee väljemmälle. Puistot täyttyvät piknik-porukoista, terassit auringonpalvojista ja milloin minkäkin juoman juojista.
En ole muuttunut vielä niin maalaiseksi, etten välillä tuumisi, mitä tekisin lämpimänä syyssunnuntaina, jos asuisin yhä Helsingin Kalliossa. Pitkiin terassi-istuntoihin en juuri halajaisi, mutta kahvikuppi maistuisi kyllä Piritassa, Sinisen talon töyryllä tai torilla – nimenomaan Hakaniemen; Kauppatoria olen aina vierastanut sen tursititulvan vuoksi. Hakaniemessä suuntaisin ehkä telttaan, jossa lukee ”Hyvää kahvia hillo letulla”. Mitenpä kahvia muuten mainostaisi kuin ”hyväksi”, hymähtäisin ja antaisin anteeksi kielivirheen: lettu hillolla tai hillo letulla, miten vain. Pyytäisin kahvin ja hilloletun, nauttisin ne katse syksyn astereissa, joita torin reunan kauppiailta saa ostaa kotiin. Palatessani levähtäisin Merihaan penkeillä, en väsymystä paetakseni vaan ahnehtiakseni auringon tuikutusta vedessä. Molempia täällä maalla kaipaan: vesinäkymiä ja puistonpenkkejä. Onneksi pihalla on istuimia ja kivipuutarhan keskelle voi kuvitella pienen lammen.
Joenrantaankin halajaisin Helsingissä: Vantaan partaille pyöräilemään. Ihmispaljoudesta en välittäisi, vaan nauttisin hiekkatien rahinasta ja virran hiljaisesta liikkeestä. Välillä ohittaisin valkoposkihanhiparven, joka ei pyöräkaravaaneja säikähtäisi. Kahvin hörppäisin Kuningaskalastajassa, jos se saaressaan vielä olisi, mutta luultavammin kuljettaisin sen termospullossa ja odottaisin, että joenrannan penkeiltä vapautuisi suotuisa paikka. Levittäisin ”pirtinpöydälle” evääni ja heittäisin muruja rantaan uivalle sorsapoikueelle.
Aina ei levähdyspaikoillakaan saa olla yksin. Olen kohdannut niillä niin onnellisia luontokulkijoita kuin elämäänsä pettyneitä harhaajia. Avartavaa on ollut myös vastailla lasten kysymyksiin – tai oikeammin antaa heidän vastailla. Kerran pikkutyttö pyysi saada osaa eväsleivästäni ruokkiakseen sorsalapsia. ”Missä niitten iskä on?” hän ihmetteli. Vastasin, että ehkäpä se uiskentelee omilla asioillaan ja emo kyllä huolehtii katraastaan. Kysymykset jatkuivat: ”Mikä niistä tulee isona?” Ennen kuin ehdin vastata, että aikuiset sorsat, tyttö oivalsi jotain ja hyppäsi siitä ilosta ilmaan. ”Niistä tulee… niistä tulee”, hän riemuitsi, ”niistä tulee koirrrra!” Ärrien määrä osoitti, että hän oli hiljattain oivaltanut myös, miten vaikean täryäänteen saa tulemaan suusta. Ja mieleen tuli oma ärrän oppiminen. Kiersin huonetta isän kanssa peräkanaa ja lauloin ”Mikki Hiirtä ja susihukkaa”. Kun draama kaarsi onnelliseen loppuunsa, mikkihiiret marssivat ja hokivat: ”Ramppa ramppa ramppa ramppa ramppa rarara rampparaa.” Siinä rampatuksessa opin sanomaan ärrän.
Mutta se tyttö. Hän kirmaisi pian pikkupyörällään kauemmas jääneen äitinsä luo. Minäkin polkaisin itseni vauhtiin ja toivoin viimeistään seuraavana syksynä kohtaavani rantatiellä iloisesti räyskähtelevän sorsakoiran.
Liisa Enwald
17.9.2017
Sinulla on paljon
Lukiessani Riitta Konttisen elämäkertaa Helene Schjerfbeckistä osui silmääni virke: ”[K]un lapselle antaa pienen lyijykynän, hänelle samalla antaa kokonaisen maailman.” Näin oli tunnettu taidemaalarimme jossain kirjeessään sanonut.
En muista aivan ensimmäistä kynääni, mutta sen muistan, miltä kädessä tuntui, kun siinä puristi pitkää, kyljiltään kulmikasta esinettä, jonka kärkeä saattoi juoksuttaa paperilla. Ensin syntyi vain epämääräisiä viivakimppuja, suttauksia, sitten vähitellen hahmoja, ihmistä muistuttavia, ja tietysti taloja, kukkia, puita sekä isoja aurinkoja kuvan vasempaan ylänurkkaan. Entä sitten, kun oppi tekemään kirjaimia ja yhdistelemään niitä sanoiksi, sanoja lauseiksi. Siinä vasta maailma olikin. Näki oman nimensä, ei vain kuullut, kun koki väkertää sitä piirustuksen alareunaan. Ei väliä, vaikka ässä tuli väärin päin eikä aina muistanut, montako iitä Liisassa oli. Pääasia, että sai piirustaa kirjaimia, ikuistaa sitä mikä mielessä liikkui jopa pieniksi tarinoiksi.
Kynän luomoavassa vauhdissa vaelsin yhä avarammalle. Minulta kiellettiin lapsena monia asioita – juoksu ja hyppiminen, nauru ja huuto – enkä saanut juuri poistua lankkuaidan ympäröimästä pihasta. Mutta kyniä, vihkoja ja muita papereita sain mielin määrin. Niitä paljastui joulu- ja syntymäpäiväpaketeista, sillä paperikauppa oli nurkan takana, ja joskus äiti salakuljetti niitä koulusta, jossa opetti. Niiden äärellä pysyin hiljaa enkä kinunnut kavereita, kun kynä niitä toi. Joskus vain oli pakko huutaa paikalle apua, kun terä kului liian nopeasti enkä osannut vielä työntää sitä teroittimeen. Toisinaan kynän kärki katkesikin – se oli silloin liian terävä.
Koin kaikkea kaikilla aisteillani. Kirjoja haistelin ja kuljetin sormea sivujen kohoumissa. Kynänvarsia en koskaan pureskellut, mutta imin teriä. Ne maistuivat jännittävälle, eikä siitä pitänyt kertoa äidille. Huomasin senkin, että kun kynää nuoli, se teki mustempaa ja leveämpää, ikään kuin vakuuttavampaa, jälkeä.
Kaunokirjoitus oli kouluaikanani yhden oppiaineen nimi. Siinä opeteltiin kirjainten piirtämistä mallien mukaan. Se tehtiin mustekynällä, jonka puuvarteen oli kiinnitetty metallinen terä. Sen pää aukesi sitä paperiin painettaessa niin, että sillä sai halutessaan hyvinkin maalauksellisen jäljen. Musteen liikaa leviämistä piti tietysti varoa. Sitä varten oli kynänpyyhe – pino pyöreitä kangaspaloja joita yhdisti nappi – ja imupaperi. Tahroja ei silti voinut välttää, mutta nehän tekivät kirjoituksesta elävää, vaikkeivät opettajat sitä aina ymmärtäneet. Kuulakärkikynä, johon sittemmin siirryttiin, luisti hyvin, mutta tuntui kuin sähkösoittimelta, jolla ei saa esiin volyymieroja.
Kouluvarustuksiin kuului tietysti myös penaali, joka taitaa olla lasten repuissa yhä, vaikka käsialalla kirjoittamisesta on melkein luovuttu. Se on sääli. Onhan todistettu, että kynänkäyttö tekee ihmiselle kokonaisvaltaista hyvää, auttaa asioita painumaan mieleen, tekee niistä kirjaimellisesti kouriintuntuvia. Omassa opetustyössäni olen korostanut kynällä tehtyjen muistiinpanojen merkitystä – ehkä liikaakin, sillä meissä on myös sellaisia, jotka oppivat paremmin vain kuulemalla. Tai lukien. Minä taas käytän lukiessani aina kynää, enkä siksi pidä sähkökirjoista. Kirjaan pitää voida piirtää merkintöjä. Lainakirjasta pyyhin ne tietysti aikanaan pois. Kuoroharjoituksissakin vakiovarusteisiin kuuluu kynä. Merkitsen sillä nuotteihin johtajan ohjeet, mutta myös omat fibaukseni: jos laulan alavireisesti, nuoli ylös, jos jokin kohta on vaikea, rengas sen ympärille, ja niin edelleen. Joku kaveri leukailikin: ”Sinä taidat myös laulaa kynällä.”
Moni kirjailija on kertonut tekevänsä edelleen kynällä tekstinsä luonnosvaiheen. Minä olen kyllä jo sen verran kynästä vieraantunut, että luonnostan proosatekstit mieluiten koneella; pienet runot, mietelmät ja käännösten ensi versiot ovat eri asia, niissä auttaa kynä. Se ei ole vain mekaaninen kirjoitusväline, vaan laskeutuu sillaksi ajatuksen ja sanojen väliin. Piirrän ajatuksen paperille: siinä se on. Se on tullut lihaksi, eikä enää karkaa – paitsi sitten kun muutan sitä kumilla ja uusilla kynänpainamilla. En karsasta oman tekstin muuttamista, vaan teen siitä nautintoa. Ja siinä, niin uskon, on lapsesta asti auttanut kynä.
Suotta ei kynäilystä ole tullut suosittu kirjoitusharrastuksen synonyymi, jota ei edes tämä koneaikamme näytä uhkaavan. Yhä me kynäilemme pöytälaatikkoon, vaikka täsmällisempää olisi puhua naputtelusta koneen muistiin. Kirjoittajapiirien ja -yhdistysten nimissä kukoistaa niin ikään kynä: on Kynäreitä, Kynä(ily)kerhoja, Kynältäjiä, Kynäpajoja (joissa ei tietenkään taota kyniä, vaan niillä kirjoitusta). Puhutaan kynänkäytöstä ja sanotaan silläjasillä olevan hyvä tai terävä kynä. Otetaan kynä kauniiseen käteen, joskus myös järki. Kynänkäyttö ei aina noudata järkeä, ehkä useammin ensin tulee kynänpiirto ja sitten vasta näkee ajattelunsa, tuloksen. Kynä tekee olemattoman olevaksi. Schjerfbeckin lausetta hiukan muuntaen voi sanoa, ettei kynä anna meille valmista maailmaa, vaan todentaa sellaisen jonka mielessämme muodostamme. Samaan viittasi, hiukan vähäeleisemmin, Väinö Kirstinä 1970-luvun runossaan, jota siteeraamalla olen usein aloittanut kirjoittajakurssin: ”Sinulla on kynänpätkä taskussa, / hiukan paperia, / jonka voit piilottaa nopeasti. Sinulla on paljon. /- -/”
Kynäilkäämme!
Liisa Enwald
9.9.2017
Sienet ovat suurta runoutta
Henry Thoreau kirjoittaa teoksessa Kävelemisen taito: ”Kun haluan virkistäytyä, etsin synkimmän metsän, paksuimman, loputtomimman ja kanssaihmisten mielestä lohduttomimman rämeen. Menen sinne kuin pyhään paikkaan, sanctum sanctorum. Siellä on luonnon voima ja ydin.” (Suom. Markku Envall.) Sateisen suven jälkeen, kun sienten itiöemät pullahtelevat maasta, muistan jälleen nuo lauseet. Tuntuu, kuin Thoreau olisi aavistanut jotain myös meidän suomalaisten myyttisestä syvyydestä: metsän voimasta. Metsä ja polku, ne ovat aina kiehtoneet minua vesistöjä enemmän. Lampi ja kapea joki ovat poikkeuksia: niiden ääreltä voi aavistaa, kuten tiheässä metsässä, salaisuuden.
Sienestäjänkin polku on sitä kutsuvampi, kuta varmemmin se piileskelee. Näkyvää tietähän ei useimmiten olekaan, vaikka joskus voi saniaisten ja sammalten painaumista arvata jonkun muunkin polkeneen niitä. Maasto antaa uutta joka askelella, ja näkymät vaihtuvat kaikkine vivahteineen. Metsä herättää aistit ja ruumiin tunnun, – myös tässä mielessä: kun kaikkialla leviää mätänevien ruohojen lemu, on kuin vainajien armeija siunaisi vaelluksen ja kertoisi, että me kasvatamme multien uumenista hyvää teille jotka vielä elätte.
Sienestäjän polku, näkyvä tai näkymätön, ei kulje vain maata pitkin. Männynrunkojen ja kuusten havuripsien lomaan muodostuu uusia teitä, ja ne jatkuvat, avaavat portteja aina vain. Tie nousee pystyyn, mutta ei lopeta mitään, vaan aukoo yhä uusia uksia. Metsä tarjoaa suljetun sisätilan, jonne voi paeta kuin pesään ja samalla päästä avaralle; se on koti ja maailma yhtä aikaa. Gaston Bachelardia mukaillen metsä on ”pesä valmiina lähtemään lentoon”.
Salolla vaeltava astuu primitiiviseen oloon. Kun ryteikkö ja oja on antautunut, ja raajoihin palannut vaikka vain kangerrellen jotain esi-isien ja eläinten notkeudesta, silloin kulkee kuin ruhtinas valtakunnassaan jonka silkit ja päärlyt hehkuvat aurinkoisessa sammalessa. Ei tarvitse ujostella, ei päteä, ei esittää mitään. Identiteetistä viis: minä olen tässä, pyhän mysteerin äärellä: ”Nyt metsä kirkkoni olla saa – -.” Ja samalla keräilyvietti palauttaa maallisista maallisimpaan. Kas vain tuolla helmeileekin taas uusi kehnäsieni. Sitä kohti siis!
”Metsään menin. / Puille nöyrästi kumarsin. / Nyt on astiani marjoja täynnä”, kirjoitti Helvi Juvonen ja tuli nöyryyden etiikan ohessa ilmaisseeksi salonvalloittajan konkretian: päätä painamatta ei voi mennä edes puiden alitse, saati noukkia mitään astiaansa. Maan mataluus antaa sen, minkä me korotamme taivaan lahjaksi, tai hybriksessämme omaksi ansioksi.
Sieni on yhdistelmä syvyyttä ja pintaa. Rihmat kiertävät alamaailmassaan, pintaan taas työntyy milloin minkinnäköinen itiöemä. Ja että näille pintapulleroille osataankin keksiä runollisia nimiä: kevätkaunolakki, typäskääpä, nurmikuukunen, puhumatta limanuljaskasta joka nuljahtaa jo sanana suoraan ihoon. Olen kursseillani keksityttänyt kuviteltujen sienten nimiä, ja opetusaineistooni kuuluu itseoikeutetusti myös Sienestäjän kirja. Siitä voi oppia, paitsi verbaaliverryttelyä, myös havainnoinnin ja sanoilla kuvaamisen tarkkuutta.
Sienet ovat suurta runoutta. Silti vain harva lyyrikko on ottanut niistä aiheita teoksiinsa. Tätä joskus kummastelen. Mitä mielenkiintoista on ruusussa tai orvokissa, jonka kuva on kliseytynyt jo laataksi sieluun? Entä visertävissä leivosissa, kaikki runoilijathan niistä kertovat? Mutta sienet, niiden salaisessa elämässä luulisi olevan koko lyriikan ydin. Aina jää runostakin suuri osa ”maan alle”, ja jos ”rihmat” kaivaa sieltä esiin, runo on liian itsestäänselvä, tylsä. Pimeässä rihmastot elävät, ja niiden perimmän ytimen asiantuntijaksi sienestäjä, enempää kuin runoilija tai runon tulkitsija, ei koskaan pääse. Toisaalta sienestystä voi verrata kirjoittamiseen silläkin tavoin kuin Pentti Saarikoski Tanssiinkutsussa tekee: ”- – kun löydän sienen en ota vain lakkia / otan myös varren ja tyven / ja rihmastonkin haluan mukaan / – – / hyvä runoilija ei tee runoja / vaan etsii niitä.” Saarikoski kuuluukin niihin harvoihin lyyrikoihimme, joita sienet inspiroivat.
Sienten esteettisistä arvoista voisi laatia oman kirjoituksen, mutta sekin on sanottava, että harvoin on aikaa jäädä ihailemaan vaikkapa karvarouskun baskeria, sillä sienestäjällä on kiire – yhä uusien sienten luo. Toisaalta koko puuha on verkkaista, kuin päämäärätön käyskentely kirjaston hyllyjen välissä. Sienestäjä malttaa seisoa, katsoa sivuille ja taakseen, antaa katseen lipua sammalella.
Marjojen ja sienten keruussa on selvä ero. Edellisessä tehdään enimmäkseen paikalla ollen tarkkuustyötä, ja kohteet näyttävät samoilta. Sienestäjä vaeltaa ja kohtaa aina uudenlaisen noukittavan. Hänen kulkunsa on vapaata, polulta poikkeilevaa – ja silti kahlittua, sillä sitä säätelee edessä näkyvä kohde. Kun kori on täynnä, hän lähtee suuntaan, jossa olettaa kodin olevan, mutta joutuu harhapoluille ja niistäkin nauttii. Aikansa kierreltyään eksyksissä hän huomaa olevansa aivan toisaalla kuin siellä, minne aikoi – vain todetakseen, että väärä tie oli oikea, taas kerran.
Liisa Enwald
1.9.2017
Syyskuun ensimmäinen
Kun kirjoitan tätä, on syyskuun ensimmäinen. Omana kouluaikanani se oli vuoden tärkeä taitekohta: loma vaihtui koulunkäyntiin. Kolea tuuli puhalsi, ja usein silloin alkoi myös syysnuha.
Kun ruska pohjoisessa kaupungissani tuli jo varhain, nenän tukkoisuus sekoittui koivujen kultaiseen väriin. Nuhaa poden nytkin, mutta ruskasta ei länsiuusmaalaisessa taajamassa ole tietoakaan, vaikka, kun kurkistan ulos, näen, että puutarhatuolilla istuu orvon oloisena keltainen lehti.
Koulunalkupäivänä veisattiin harmonin säestyksellä ”Totuuden henki, johda sinä meitä”. Tästä Topeliuksen virrestä ei ole nyttemmin syntynyt sellaisia kiistoja kuin ”Suvivirrestä”, sillä se poistui koulun päiväohjelmasta samalla kuin aamuhartaudetkin. Alkajaispäivä ei ollut kevätjuhlan kaltainen rituaali, johon kuuluva sävelmä herättäisi yhä ylevää nostalgiaa. Moniko meistä ”Totuuden hengen” sanoja edes ajatteli, saati sitä, miten helposti tuosta hengestä vuosien ja vuosikymmenten myötä lipsuu. Meidän aikanamme totuudesta olisi taas hyvinkin aiheellista muistuttaa.
Minun elämäni ensimmäiseen kouluaamuun ei liity ”Totuuden henki”, vaan lastenvirsi ”Oi Jumala, et hylkää pientä lasta”, joka laulettiin, oikeammin huudettiin, opettaja Isosaaren polkiessa natisevaa harmonia. Virren ranskalaissävelmä viehättää minua, mutta Swedbergin runo ei oikein kohtaa niitä tunnelmia, joissa kansakoulun aloitin. Sitä alkua olin kovasti odottanut: oli ostettu olalla pidettävä koululaukku (vain pojilla oli reput), siihen kynät, penaalit ja eväidensyöntiä varten plastiikkinen ruokaliina. Tuttu ompelija oli valmistanut uuden rimssureunaisen essun. Olin iloisena jännittänyt, kenen viereen pääsen kahdenistuttavassa pulpetissa, ja tuleeko meistä kavereita. Ei tullut. Heti koulun ovella vastassa oli sellainen äänten kaaos, jota en ollut kuunaan kokenut aikuisten hallitsemassa kodissani. Välituntileikeistä en ymmärtänyt mitään, ja jäin ulkopuolelta katselemaan toisten kiukka-, kunkkaus- ja pallopelejä.
Viisikymmenluvulla ei vielä puhuttu kiusaamisesta, mutta mitä ilmeisimmin siitä oli kyse siinä tavassa, millä koulukaverit minuun suhtautuivat, ja vaikkei se kovin fyysisiä muotoja ottanutkaan, se teki kipeää. Tunneilla viihdyin, sillä uuden oppiminen oli mukavaa, ja on sitä yhä. Koska kiusaamista ei ”virallisesti” ollut olemassa, KiVa-kouluista puhumattakaan, eivät opettajatkaan kiinnittäneet siihen huomiota. Lapset olivat – tai heidän täytyi olla –, kuin kaikki olisi ollut kunnossa, eikä missään nimessä saanut kannella aikuisille, mitä pihalla tapahtui. Totuuden henki ei johtanut sillä kohtaa, ja väliin tuntui, kuin Jumala olisi lapsensa hylännyt.
Kouluni oli opettajaseminaarin ns. harjoituskoulu. Tyypiltään se kai vastaisi nykyisiä normaalikouluja, mutta eliittioppilaitoksen leimaa sillä ei ollut: oppilaiden ainoa karsinta oli siinä, jaksavatko he kulkea kouluun maaseudultakin jalan tai polkupyörillään; koulukuljetuksiahan ei tuolloin ollut. Luokanopettajan lisäksi tunteja pitivät Seminaarin opettajakokelaat, jotka olivat kaikki miehiä, sillä 50-luvulla kotikaupunkini Seminaariin ei otettu enää (tai vielä) naisia. Samaa ainetta opetti sama harjoittelija parin viikon ajan, sitten tapahtui vahdinvaihdos, ja taas sai ihmetellä, miten he osasivatkin puhua asiansa siitä vaan solmio kaulassa ja lievässä haara-asennossa seisten. Opettajiksi aikovilla on jo syntyessään sellainen kyky, päättelin pienessä mielessäni.
Kokelaiden opiskeluohjelmaan kuului myös lasten älykkyyden testaaminen Binet’n kehittämien kokeiden mukaan. Ja vaikka nyttemmin ymmärrän, että tarkoitus oli testata enemmänkin heidän kykyjään kuin meidän, testi sai pelkäämään opettajia yleensäkin. Pelkojen pauloissa ei juuri ehtinyt huomata, miten tärkeä kulttuurilaitos Seminaari kaupungissamme oli. Siellä vaalittiin kirjallisuutta, kuvataidetta ja erityisesti musiikkia, ja sen läpäisseet vaalivat sitä puolestaan niissä kansakouluissa, joissa itse opettivat. Seminaarin kauniilla kampuksella ikkunoista kuului pianon ja urkujen soittoa, joka sai välituntikauhutkin joskus himmenemään. Viime kesänä kaupungissa käydessäni istuin hetken entisen Yläkoulun pihan keikkuvalla penkillä ja mietin, mitä nykyiset lapset ja heidän opettajansa mahtaisivat kokea, jos kampuksella vielä olisi opetuslaitos. Enää ei ole, mutta onneksi uusrenessansirakennukset ovat ennallaan.
Ei ole syyskuun ensimmäinenkään enää koulunalkupäivä. Kiusaaminen ei ole väistynyt mihinkään, mutta opiskeluympäristöt ja -varusteet ovat vallan toiset. Enää ei pyyhitä kirjoituksen jälkiä imupapereihin, mustepullon kaula ei törrötä pulpetin kolossa, penaalin roolit ovat yhä vankemmin ottaneet älypuhelmimet, eikä korkeilla tonkilla kanneta 30–40 oppilaan luokkiin ruokia, joista pääosan muodostavat kaura-, manna ja makaronivellit. Nykyisin kiistellään siitä, saako viikossa olla yksi kasvisruokapäivä ja pitääkö tarjolla olla myös vegaaniravintoa. Lapset kulkevat vanhempiensa autoilla tai koulutakseilla, iltaisin heitä kyyditään harrastuksiin. Minun aikanani puuhamaata riitti kotona. Autettiin vanhempia, piirreltiin, liimattiin kiiltokuvia. Harrastus-sanan kuulin vasta, kun olin jo siirtynyt tyttölyseoon, ja ihmettelin, että harrastustako se sitten oli, kun mielelläni luin, piirsin paperinukkeja ja kirjoitin laskuvihkoihin ”romskuja”. Sehän oli, kuten opiskelukin ja sittemmin työ, vain luonnollinen osa elämää.
Liisa Enwald
16.8.2017
Tuolin tarina
Vanha nainen istuu keinutuolissa, taustanaan kaakeliuuni ja seinältä häämöttävä miehen, arvatenkin jonkin esi-isän, kuva. Tuolin ja vanhuksen asento ovat symmetrisiä, leveät kämmenseläät erottuvat valkoisina mustasta hameenhelmasta, joka kätkee niin tuolin jalakset kuin naisen jalat. Istujan hartiat ovat kapeat, ilme sulkeutunut, vaatimaton.
Toisessa kuvassa tuolista erottuu enemmän. Siinä keinuva monokkelipäinen mies on syventyneenä kirjaan. Asetelma on diagonaalinen, tuolin takaa näkyy pyöröuuni.
Ensimmäinen kuva sijoittuu 1800- ja 1900-luvun vaihteeseen. Kohdehenkilö on isäni isoisän Emil Enwaldin vaimo Hilma ja kuvauspaikkana suvun omistuksessa ollut leppävirtalainen Wokkolan talo. Toisessa kuvassa ollaan jo Kajaanissa, kenties 1940-luvulla. Lukeva mies on isoisäni Gustaf Enwald. Kumpaakaan en ehtinyt tavata, mutta tuolin kyllä. Istun siinä itse monessakin albumini kuvassa. Se on nakkilalaismallinen, jo parissakymmenessä osoitteessa asunut keinutuoli. Myös ulkonäköä se on vaihtanut useaan kertaan: alkuaan ruskean värin päälle äiti vedätytti mustan maalin isäni kuoltua 1951. Mustana se sopikin tyylikkäästi jopa sekavan opiskeluboksini sisustukseen – kunnes kyllästyin mustuuteen (erityisesti siihen, että siinä näkyi pienikin pöly) ja maalasin sen valkoiseksi. Nyt maalin lohkeamat paljastavat osan tuolin värikästä tariaa.
Nakkilalainen ei mene ympäri, vaikka moni istumistani katsonut niin luulee. Jalasten ääriasennossa saa hyvän asennon, kun tukeutuu toisella jalalla seinään tai pöytään. Sillä tavoin istuessani luin lapsena ja nuorena romaaneja, läksyjäkin, ja aina lauantaisin, kun Elvi-tätini palasi työpaikastaan kirjastosta, selasin siinä lehtiä, jotka täti kantoi viikonlopuksi kotiin. Tutuksi tuli Uusi Kuvalehti, Radiokuuntelija, Viikkosanomat ja moni muu jo manalle mennyt lehti. Syvennyin Lassi Nummen pakinoihin (jotka sittemmin ilmestyivät Runoilijan kalenterin nimellä), hätkähdyttävään tositarinaan Kaspar Hauserista, reportaaseihin mm. Lahden kirjailijakokouksista (joista nykyisin tuskin enää kirjoitetaan). Keinuliike kiihdytti ajatuksia omiinkin kynäilyihin.
Keinuliikkeestä olen aina pitänyt, samoin kuin kehtolauluista, joiden rytmi liikahtelee nakkilalaisen tavoin. Se täytti minulle aikuisenakin myös kehdon virkaa. Lapsuuskotini pihalla oli vastakkain istuttava puutarhakiikku, ja kiinnyin siihen niin, että annoin läheisimmälle fantasiaystävälleni nimen Kiikku. Vaikkei ole mennyt istuessa ympäri, nakkilalaiseni on ainakin kahdesti matkustanut ylösalaisin käännettynä. Kun se avioeron yhteydessä päätyi tilapäisesti anopin kotiin, se kulki ex-mieheni kuoltua takaisin ystävän auton takaluukkuun köytettynä. Asuin silloin Helsingin Vaasankadulla, ja kun tuoli vapautettiin siteistään, nostin sen Torkkelinmäelle, johon ystävä parkkasi, ja istuuduin siihen. Kello oli noin yksi yöllä, ja ohi käveli ilmeisesti yöoluilta tuleva kravaattiherra. Hän ihastui: ”Aito nakkilalainen!” ja kertoi huvilallaan olevan sen heimolaisia useitakin. Kun aloin raahata tuolia kotiin, tulin ajatelleeksi, että olisi hän voinut tarjota hieman kantoapuakin. – Nykyolossani tuoli siirrettiin sitten kottikärryllä talosta toiseen, niin ikään jalakset ylhäällä. Ei se siitä säikähtänyt, kuuluuhan keinun olemukseen myös tietty akrobatia, kyky nähdä maailma joskus nurinpäin.
***
Isän isän äiti, isän isä ja minä. Välistä puuttuu jotakin: isä. Totta kai hänkin kuuluu tuolin historiaan. Hänen työhuoneessaan keinui paitsi paksu sininen tupakansavu myös perintötuoli. Hän istui siinä töiden jälkeen joskus yömyöhään, ja päivisin sen valtasivat niin hänen verokonttorinsa asiakkaat kuin ulosottomiehet, jotka hän lähetti keräämään kaupunkilaisten verorästejä. Eräänä syysiltana 1951 äitini oli tavannut miehensä kiikkumasta uunin edessä. Pesässä paloi tuli, joka sai ruoakseen yhä uutta paperia. ”Mitä sinä poltat?” äiti kysyi. ”Kirjoituksiani”, kuului lyhyt vastaus.
Isä oli sinä syksynä saanut diagnoosin niin pitkälle edenneestä keuhkotuberkuloosista, ettei paranemisen toivoa ollut. Voudinkonttoriin palkattiin sijainen, ja isä asettui makuuhuoneeseemme loppua odottamaan. Tartuntavaaran vuoksi hänet eristettiin minulta, mutta äiti, Lydia- ja Elvi-täti kävivät potilasta katsomassa vuoroin kaupungin sairaanhoitajan Maiju Leinosen kanssa. Sairaan huoneeseen kannettiin myös kiikkutuoli. Jouluaattona, kun availin innoissani lahjapaketteja, isä autettiin tuoliin, ja siinä hän oli katsellut ovenraosta leikkejäni. Minä en häntä nähnyt, enkä kai uusilta nukeiltani muistanut katsoakaan.
Seuraavana iltana isää ei enää ollut
Mutta mitä olivat ne kirjoitukset, jotka hän poltti noin kuukautta ennen kuolemaansa? Sitä ei keinu kerro, vaikka kuinka kysyisin.
Liisa Enwald
1.8.2017
Kävellen
Tämän kesän sää on suosinut kävelijöitä: ei liian kuumaa, sopivan sateista, ei rajuun urheilusuoritukseen houkuttavan kylmääkään. Kävely tosin ei ole kovin trendikäs liikkumismuoto, sille ei ole vierasperäisiä nimiä eikä sen harjoittamiseen tarvita merkkivaatteita tai sykemittareita. Kukapa tohtisi kertoa käyttäneensä loman kävelyyn. Patikoinnista tai vaelluksista saattaisi kyllä puhua vaativallekin kuulijalle. Mutta kävely, jota eivät suorituksena pönäköitä edes kävelysauvat; sehän on liikuntalaji, jota ei urheiluhallin harmaasta seinästä erota.
Kävelyn eduksi on sanottava, että ellei se ole järin muodikasta, se on ikivanhaa, lähes ikiaikaista. Ja tämä piirrehän erottaa trendimetkuista monen muunkin ilmiön. Esi-isämme siirtyivät jo vuosituhansia sitten kävellen paikasta toiseen. Apostolit kävelivät, samoin antiikin filosofit puutarhoissaan. Vielä viime vuosisadan puolivälissä parin peninkulman taival ei ollut kävelijälle matka eikä mikään, muita siirtymistapoja kun ei ainakaan maaseudulla juuri ollut. Kävellen mentiin kaukaisille kaskimaille, kouluun ja kirkkoon. Välillä levähdettiin ja syötiin eväitä. ”Siinä aena leilie levväytettiin kun kirkkoon mentiin”, vastasi kainuulainen nimestysoppaani, kun kysyin Levväyskivi-nimen alkuperää.
Minulla kirkkoon on vajaa peninkulma, mutta vain muutaman kerran olen kävellyt sen. Koulua en enää käy, mutta lähimpään kauppaan on matkaa. Kun astelen sitä reppu selässä, saan joskus kummasteluja ihmisiltä, jotka eivät vapaaehtoisesti kävele puolta kilometriäkään. Sanoisinkohan samoin, jos olisin tottunut omaan autoon. Kun elää maaseudulla ilman sitä, monet asiat hoidetaan jalkapatikassa, mutta myös asuessani Helsingissä, hyvän julkisen liikenteen mailla, kävelin mielelläni alle neljän kilometrin matkat, ellei ollut erityinen kiire.
Kun nykyiseen kaupunkiini, jonka agraarisilla takamailla asun, suunniteltiin kävelykatua, älähti joku yleisönosastossa, ettei suostu kävelemään kahta metriäkään ostosten kanssa ja lisäsi olevansa urbaani ihminen. Minua tuo perustelu huvitti, sillä kevyen liikenteen jos minkä suosiminen on urbaania. Maalle muutettuani suurimpia yllätyksiä oli jalankulkijoiden ja pyöräilijäin vähäinen määrä. Kävelyn statusta nakertaa sekin, ettei sitä harrastamaan mennä tiettyyn paikkaan kuten urheiluhalliin tai salille. Kun kävelee silkan kävelyn vuoksi, sen tekee määräpaikasta riippumatta, tutkii, nuuskii ja tunnustelee uutta tai jo tuttua maisemaa. Hitaasti liikkuessaan huomaa tutussakin aina uutta. Kun taannoin kävelytin Helsingin Kallion kujilla talutushihnassa kissaa, minunkin huomioni kiintyi ruohonjuuriin ja kivijalkoihin. Näin uusin silmin myös mirrin suosikkipaikat: Harjutorin housuprässäämön ja Kustaankadun seurakuntakodin. Senkin opin, että samoin päin kiertäminen on kissalle parasta: jos koetin viedä sitä toiseen suuntaan, se teki tenän.
Muuan kirjailija on kertonut kävelevänsä päivittäin täsmälleen saman rantalenkin, ja jos joku sitä ihmettelee, vastaus on, että sen reitinhän näkee joka kerta eri silmin eikä siihen silloin voi kyllästyä. Kierroksen rutiininmaisuus voi, vastoin yleistä käsitystä, sekin virittää ajatukset luovaan toimintaan. Kun ei tarvitse ajatella, mistähän kadunkulmasta kääntyisi nyt, tai ihmetellä ennen näkemätöntä panoraamaa, mieli vapautuu uusiin ideoihin, väitän – vaikka patikoinkin mieluusti myös ulkomailla.
Kun kirjailija kävelee, hän tekee samalla työtä, joka ei vain muille näy. Hän miettii hitaasti, asettaa runoja askelytmiin, tekee havaintoja, eläytyy tulevan romaaninsa henkilöihin. Kävelyn merkityksestä mielentoiminnoille on kirjoitettu esseitä ja kokonaisia teoksia. Perustipa muuan pienkustantamo takavuosina Kävelykirjasto-nimisen sarjankin. Kävely on (matkan lisäksi) myös suosittu metafora kuvata kirjallisuuden lajeja. ”Kävelen pellon ympäri, ja siinä on essee”, määritteli Juhani Syrjä. Moni kulttuuriyhdistys on ryhtynyt järjestämään kävelyitä. Esimerkiksi Saima Harmaja -seura vaeltaa keväisin Hietaniemellä, ja Mirkka Rekola -seura on jo muutamana vuonna organisoinut runokävelyn, jonka lomassa pysähdellään muistelemaan Rekolan omia rantakävelyitä, hänen lyriikkaansa kuunnellen.
Hidasta, meditatiivista ja päämäärätöntä kävelyä kuvaa hyvin kotimurteestani tuttu verbi käveleskellä (vrt. istuskella, mietiskellä). Myös päämäärä käveleskelijällä saattaa olla, vaikkei sekään ulkopuolisille näy. Lukiovuosinani lähdin iltalenkilleni aina tietyn ongelman kera, joka minun tuli kävellessäni selvittää. Kotiin palattua kirjasin pohdinnan tulokset päiväkirjaan,josta aamulla saatoin lukea mitä olin ajatellut vaikkapa kärsimyksestä, rakkaudesta tai vapaudesta – paitsi ettei tuo tulos ollut koskaan sama, mihin olin lenkilläni päätynyt: kirjoittaessani se muuttui. Kuten kävely, myös kirjoittaminen saattaa ja saa olla vapaasti eksyilevää. Eksyvä kävely, eksyvä kirjoittaminen, eksyvä ajattelu: uusien löytöjen tie.
Kerran kävelytkin loppuvat: korkea ikä, nivelrikko tai voimien heikentyminen tulee vastaan. Mutta jos jalat vähänkään toimivat, liikkua voi huoneessakin: ukkini, yli 80-vuotias teräsvaari, askelsi keittiön ja olohuoneen väliä edestakaisin, kädet selän takana ja samalla hokien: ”Sitä liikuntoa. Sitä liikuntoa.” Luin hiljattain sata vuotta täyttäneestä, joka sanoi tekevänsä päivittäin yhä tunnin tai puolentoista lenkin. Näin onnellisesti ei ole kaikkien vanhusten laita, mutta voihan vuoteessakin vielä kävellä lukien, toisten tarinoita kuunnellen, muistellen, ajatellen.
Liisa Enwald
24.7.2017
Varjossa viihtyy
Siellä täällä on kesätapahtumia, jotka jäävät julkisuudelta aivan piiloon. Kotipaikkakunnallani entisessä Nummi-Pusulassa, joka nykyisin kuuluu Lohjaan, on vuodesta 2005 asti pidetty kamarimusiikkitapahtuma Omenapuun varjossa. Nimi viittaa niin omenoistaan tunnettuun seutuun (Lohjan keskustassa pidetään mm. vuotuiset Omenakarnevaalit) kuin erityisesti siihen, että konserteissa tuodaan esiin ”varjoon jääneitä” sävelteoksia. Sellainen voi olla jo unohtuneen tai uutuuttaan vielä piiloossa olevan tekijän teos yhtä hyvin kuin tunnetun säveltäjän vähemmän tuttu luomus.
Kesäinen konserttisarja syntyi Nummella kesiä viettäneen Anna Kreetta Gribajcevicin aloitteesta, ja kun juoneen mukaan tuli hänen puolisonsa Goran Gribajcevic ja joukko ystävämuusikoita, sävelet alkoivat kaikua. Gribajcevicit, kuten monet ystävätkin ovat kansainvälisesti tunnetuja esiintyjiä ja soiton opettajia. Konserteissa esiintyvät mm. viulisti Krista Jäänsola, alttoviulisti Riikka Lounamaa, sellisti Lauri Angervo ja basisti, säveltäjänäkin tunnettu Sampo Lassila. Pusulassa asuva Hannele Solala on mukana pianistina tai urkurina. Estradeina ovat vuosien varrella olleet kirkot niin Nummella kuin Pusulassa ja Kärkölässä, Saukkolan Meijerimuseo (kaunis jugendrakennus, joka valitettavasti ei ole museokäytössä enää), Myllyniemen matkailumaatila ja Ikkalassa sijaitseva juhlatalo Kokki.
Tänä suvena pääsin kuuntelemaan vain Nummen kirkossa 21.7. pidettyä avajaiskonserttia, jossa Gribajcevicit, Krista Jäänsola ja Lauri Angervo esiintyivät jousikvartettina. Ohjelman kolmea sävellystä ei voi varsinaisesti sanoa varjoonjääneiksi, mutta luonteeltaan ne eivät ole suuren yleisön tai jättiestradien teoksia. Kuultiin Bachin viimeisen ja monumentaalisimman fuugateoksen Die Kunst der Fugen keskenjääneisyydestään tunnettu Contrapunctus 19 ja sen ”täydennykseksi” siihen jälkeenpäin liitetty koraali Wenn wir in höchsten Nöten sein. Loppunumerona oli Sibeliuksen kuuluisin ja sisäistynein jousikvartetto Voces intimae, ja näiden kahden tummasävyisen teoksen välissä pilkahti päivänpaiste kvartetin soittaessa Haydnin kvarteton Op. 76 Nr 4. Teos tunnetaan myös nimellä ”Auringonnousu”, ja kuinka ollakaan, kun oli päästy Adagio-osaan aurinko alkoi tulla esiin kirkkomaan puiden lehvien lomasta. Tällaisia ihmeitä saa nähdä silloin tällöin, ja nehän todistavat, ettei ihmeitä syvimmin ajatellen olekaan.
Palaan vielä Die Kunst der Fugeen, jota on historian kuluessa esitetty niin uruilla, orkesterilla kuin pianolla ja jousikvartetilla. Kuunnellessani seuraan erityisesti Contrapunctus 19:n kolmatta teemakehitelmää, jonka katkeaminen on aina yhtä dramaattinen, ja dramatiikkaa teokseen liittyy myös omassa elämäntarinassani, mutta ei siitä nyt. (Olen kertonut siitä ja teoksesta muutenkin kokoelmassani Kesken, ntamo 2015.) Kirkkoillan otsikkona oli Sisäisiä ääniä, ja niitä todella kiviholvien alla kuultiin. Jäin miettimään sitä hiljaista intensiteettiä, joka toteutui neljän soitossaan yhteenhioutuneen taiteilijan musisoinnissa. Sibeliuksen hitaassa osassa värähtelivät pianissimot lähes aineettomasti. Pahimmoilleen juuri sillä hetkellä minua alkoi yskittää, pidätin hengitystä ja nieleskelin – ajatellen, että jos nyt tukehdun, niin kauniiseen musiikkiin kuolen.
Hiljaisuus, intiimiys ja sisäänpäinkääntyminen ovat asioita, joita vauhdikas ja meluava aikamme ei liiemmin suosi. Hiljentymisen retriitit ja mindfullness-kurssit eivät korvaa sitä, mitä on syventyminen läsnäoloon vaikkapa juuri kamarimusiikissa, kaukana karnevaaleista ja uhkeista omenapuista. Varjoon on päivän melskeen liiaksi polttaessa ja pauhatessa tervehdyttävää vetäytyä; rauha on samanlaista kuin sellaisen korpi- tai suolammen äärellä, jonne eivät vie autobaanat vaan vaeltajan oma kinttupolku ja harras mieli.
Ja miksei varjoon jääneiden teosten esittelyssä olisi ideaa laajemminkin. Kirjallisuudessa Leinolta ja Mannerilta muistetaan runot, vaikka molemmat tuottivat myös paljon muuta, eikä Seitsemän veljestä ole Kiven ainoa teos. Tuskin tarvitsee mennä edes kauas historiaan, sillä kirjan elinkaaren lyhentyessä monien nykytekijäin parin vuoden takaiset teokset ovat jo varjossa. Entäpä pöytälaatikkokirjallisuus, tuo ”estradeille” päässeen kirjallisuuden syvä juurikasvu – mitä kaikkea sieltä löytyisikään?
Liisa Enwald
15.7.2017
Kotiseutuni, oi
Tänään on se päivä, / jolloin mansikat maistuvat mansikoilta / lapsuudenaikaisilla rauniokummuilla. /- -/
Luen nämä Sirkka Seljan säkeet Kajaanin Kyynäspäänlahtea reunustavalta rantatieltä. Vasta myöhemmin selviää, että kävelen Runopolkua, joka on Kajaanin Runoviikon tämän kesän uutuus. Pian avautuu näkymä Linnanraunioille, lapsuuden kummuille, yksille niistä. On kulunut puoli vuosisataa siitä, kun kuljin kouluun niiden ohi.
Puutavarantien – entisen Viitostien – toisella puolen sijaitsee Kaukametsä, kongressi- ja kulttuurikeskus, jossa pidetään Runoviikon päätapahtumat. Miksi nimi Kiveltä eikä Leinolta tai Lönnrotilta, jotka liittyvät Kajaaniin, mietin joskus. Mutta metsähän sen rakennuskompleksin paikalla aikanaan oli. Siihen viitaten oli hyvä aloittaa kiitospuhe siitä Yleisradion kääntäjäpalkinnosta, joka toi minut Runoviikolle tällä kertaa:
Hyvät runon ystävät! Oli ilo tulla Kajaaniin, vanhaan kotikaupunkiini, vieläpä sille paikalle, jossa n. 50 vuotta sitten otin ensi tuntumaa moderniin runoon. Tämän Kaukametsän paikalla oli silloin metsä, ja kun asuin tien toisella puolen Teppanan koululla, tulin usein tänne lukemaan Mannerin, Nummen tai Meriluodon uutuuskokoelma mukanani. Nyt saamani tunnustus on tunnustus myös eurooppalaisen modernin runon yhdelle pioneerille, Rainer Maria Rilkelle. Ja samalla sille, että edelleen – tai pitäisikö sanoa: nyt jälleen – hyväksytään lyriikan kääntäminen runomittaan.
Tämänvuotinen kääntäjäkarhu antaa niin ikään aavistaa, että käännösrunoudelle elää kustannuspolitiikassakin uusi toivo. Nimittäin, kun työstin Uusia runoja, kuulin sanottavan, että sellainen työ ja teos taitaa olla lajinsa viimeinen. Ilmeisesti ei kuitenkaan (vielä?) ole. Siksi olen kiitollinen niille kustantajille, jotka ovat ottaneet Rilke-riskin. Työni Rilken parissa alkoi pienessä TAI-teoksessa, jonka esikoisjulkaisu oli Kirjeitä nuorelle runoilijalle – tällä runoviikollakin kerran esitetty. TAI-teoksen lopetettua ntamo otti suojiinsa neljä Rilke-käännöstäni ja julkaisi uutena nyt nämä Uudet runot. Kiitos Leevi Lehdolle ja hänen seuraajalleen Jarkko S. Tuusvuorelle! /- -/ Ja lopuksi kiitokset Yleisradiolle, joka edelleen vaalii niin vanhaa kuin uutta runoutta.
Miksi menin metsään lukemaan enkä esimerkiksi marjastamaan? Siksi, koska lukeminen oli minulle, yksinäiselle nuorelle, parasta tekemistä, jonka kanssa vain kirjoittaminen ja piirtäminen pystyivät kilpailemaan. Ja metsä paikkana inspiroivin, etenkin kun sieltä puiden lomasta välähtelivät virran kuohut. Sittemmin pyöräilin muihin, kaukaisempiin metsiin, kuten Paltaniemelle, jossa kävin Leinon säkeitä mielessä kertaillen iltaisin katsomassa auringonlaskun. Kerran sieltä palatessani olin niin Hövelön ja Helkavirsien lumoissa, että törmäsin autoon ja menetin muutamaksi minuutiksi tajuni. Pyöräily katkesi pariksi vuodeksi, kunnes ostin Onni Palasteen, myös kirjailijana tunnetun, urheiluliikkeestä sinisen Tunturin ja jatkoin taas, myös Leino-retkiäni.
Eeva-Maija Haukinen piti Runoviikolla Helkavirsi-illan. Martti Mäkelän luomassa äänitaustassa vilahteli siinäkin kotiseutunostalgia: linnunlaulu, veden liplatus, karjankellot. Se toi dramaattisiin runoihin rauhaa ja lämpöä samoin kuin ohjelmassa Helkavirsiä kehystävät Kiesus-runot. Leena Tammisen kirjottama monologi Pieni eläin, jonka Seela Sella Nasu-hahmoksi muuntautuneena esitti, puolusti metsää koneajan omistushaluisen ihmisen hulluutta vastaan. Suurta huomiota nämä viikon kohokohtina pitämäni esitykset eivät alueen lehdissä saaneet. Vähissä olivat runoteokset kirjakaupassakin. Elämme 2010-lukua, emme nuoruuteni aikaa, jolloin keskustelut niin modernista lyriikasta kuin klassikkokäännöksistä täyttivät sanomalehtien kulttuurisivut ja aikakauslehtien kritiikkiaukeamat, koti- ja ulkomaista lyriikkaa löysi kirjamyymälöistä (Kajaanissakin oli perinteinen ja tasokas Wuoren Kirjakauppa) ja kustantajat painoivat runoilijoiden Koottuja. Runous eksistoi nyt toisin, voi vain lyhykäisesti sanoa. Sen rauniokummuilla emme kävele ihan vielä.
Tanssivan karhun voittaneen Sirpa Kyyrösen kiitospuheesta jäi mieleen lause ”Runo on sydämessä”. Mitä kaikkea sydän sitten tarkoittaakaan, siellä asunee myös kotiseutu. Ja toisinpäin: kotiseutu on runouskin, asuinpaikka. Siellä on raunioita ja menetettyjä marjamaita, mutta paikkana se kukoistaa yhä. Eikä sinne voi edes palata, kun se koko ajan on. Jalkojen alla, pään yllä ja ympärillä.
Liisa Enwald
Laulumme nousee
20.6.2017
Nykykoululaisen on vaikea uskoa, että vielä hänen isovanhempiensa aikaan jokainen koulupäivä aloitettiin laululla: päivän avauksena oli aamuhartauden alkuvirsi. Eikä laulamatonta ollut päivän jatkokaan. Laulu-nimisen oppiaineen suojissa kaikuivat kansallis- ja maakuntalaulut, luontoidyllit, sävelletyt eläintarinat, retki- ja raittiuslaulut. ”Ahkeruus on ilomme” kuului repertuaariin yhtä hyvin kuin ”Huokaus työtä aljettaessa” tai ”Mirri sairastaa”. Musiikkipainotteiset opettajaseminaarit ja niistä valmistuneet sanan ja sävelen taitajat takasivat sen, ettei laulettavasta ollut pulaa. ”Rivojen renttulaulujen” ja ”koreilevien hempeyksien” vastapainoksi piti luotaman sellaisia, joiden sanonta oli ”jykevää, väkevää ja korutonta” ja jotka (erään laulukirjan tekijän sanoja lainatakseni) pyrkivät tuomaan ”lohdutusta ja iloa surkastuneisiin rintoihin”.
Lienevätkö rintaparat entisestään surkastuneet 2000-luvun kouluissa, joita väitetään vähälauluisiksi tai peräti lauluttomiksi. Yhteislaulu on sentään yhä voimissaan ainakin aikuisten keskuudessa, ja satavuotias Suomi on yhä kuorolaulun maa. Kauneimpien joululaulujen rinnalle ovat tulleet Kauneimmat koululaulut, ja molemmat vetävät yleisöä. Laulannan merkitys terveydellekin on jo lääketieteellisesti todistettu, ja laulattajat saavat nähdä läheltä sen, miten palvelutalojen laulajaisissa katseet kirkastuvat, ryhdit kohenevat ja muistivarastot alkavat elää. Laulaen nostetaan maljoja erityisesti suomenruotsalaisissa yhteisöissä, päivänsankareille kajautetaan enemmän tai vähemmän vireisesti ”Paaljon oonneeaa vaaaan” ja juhannuksena noustaan kallioille ylistämään Suomen suvea; ”lintu pieni” saa niissä tilanteissa ”uljaan kotkan” siivet.
Mutta palataan kouluun. Itse olin siinä onnellisessa asemassa, että koulussamme laulua oli jopa kahdesti viikossa. Tyttöluokka oli jaettu kolmeen ääneen, ja niillä viriteltiin – samalla musiikinteoriaa opiskellen – duetto- tai tertsettisovituksia. Schubertin liedeistäkin tuli yhteislauluja, kun niitä opettelimme ja lehtori säesti. Kotona avasin usein iltaisin Siukosen tai Ingmanin laulukirjan ja muistelin koulussa opittuja. Aivan uusiinkin lauluihin tarttui korva ja mieli. Niiden sävelmiin sepitin myös omia runoja, ja niitä lauloin sitten niin sukulaistalon lehmille kuin naapurin karhukoiralle tai vain ”taivaan tuulille, metsän puille”.
Koululaulannalla oli merkitystä myös siltä osin, että usein kerratut sanat ja sävelmät jäivät muistiin, runomitoista ja riimeistä sai samalla itselleen työkalun värssyjen tuottamiseen, ja tekijöiden nimiä painui mieleen: P.J. Hannikainen, E.A. Hagfors, Siiri Lameri, Immi Hellén… Tosin tiedot näistä säveltäjistä, runoilijoista ja suomentajista eivät olleet läheskään täydellisiä, ja vasta nyt, uudenlaisten kiinnostuksen herätessä, niitä on saanut kaivaa historiakirjoista ja internetistä. On ilmennyt yllättäviä asioita: ”kansanlauluna” kulkenut melodia onkin lähtöisin Haydnin jousikvartetosta tai Beethovenin sinfoniasta, alkuaan Friedrich Schillerin näytelmään sävelletty, käännöksiksi väitetyt sanat ovat mukailuja tai peräti uusia runoja. Tekijäin jälkittäminen on hauskaa seikkailua, josta ei kommelluksia puutu.
Sanatkaan eivät jää muistiin aina siinä asussa kuin ne kirjoitettu on. Olen pitkään hoilannut mielessäni sitäkin reipasta marssia, jonka alussa ”[l]aulumme nousee ja lippu jo liehuu, / eespäin vain hei, la, la, la, la, laa”. Mutta kas, kun ryhdyin sanoja tarkistamaan Olavi Ingmanin kirjasta, havaitsin, että imperatiivihan siinä onkin: ”Laulumme nouse ja lippu jo liehu” – pilkku vain puuttuu puhuttelusanan perästä (ja oma lyöntivirheeni teki lipusta ensin lopun!). Mutta kyllä se varmasti vielä käskemättäkin nousee, kun kyllästymme konemusiikkiin, uskallan optimistisesti ajatella.
Eikä se romanttisuus, jonka miellämme noihin lauluihin kuuluvaksi, ole pelkkää myöhäisiän nostalgiaa, vaan tekstien ja sävelmienkin ominaisuus, oli sitten kyse kansallisuusaatteesta tai sellaisesta koti-idyllistä, joka kukoistaa vanhoissa postikorteissa ja Martta Wendelinin maalauksissa, mutta jolla noiden teosten luomishetkellä oli enimmäkseen toiveajattelun arvo. Ehkä se on auttanut kestämään 1900-luvun alun karua todellisuutta. Ja auttaa edelleen. Monen ulkohuoneen seinällä on yhä nastoin kiinnitettynä Kotilieden vanha Wendelin-kansi, ja sitä kelpaa katsella, kun tuuli hiljaa henkäilee ovensuussa, valo kurkkii lautojen raoista ja mieli vaeltaa siihen aikaan, kun ”lapsoset ketterät kotihaasta koivusta oksat taittoi”.
Liisa Enwald
PS Elämäntarina-lehden yhtenä tämän vuoden teemana ovat vanhat koululaulut. Kirjoita muistojasi ja lähetä juttu osoitteeseen liisa.enwald(at)gmail.com.
Kukkien putoillessa
Kun muutin vuosia sitten tänne maalle, Lohjan (entisen Nummi-Pusulan) Saukkolaan, sain uuden tuntuman vuodenaikojen vaihtumiseen. Toki myös kaupungissa kevät koittaa ja kirsikat kukkivat, aikanaan. Mutta jos katsoo vain ikkunasta, sama harmaa kiveys päilyy vastaan, oli kesä tai syksy, talvi tai kevät. Maaseudulla saa aavistusta siitä, mitä oli elämä agraariyhteisössä ja työ vuodenaikojen armoilla. Hangen peitossa piha on helpoimmillaan. Mutta lumen sulettua se alkaa taas: pihan raivaaminen kutsumattomalta kasvulta. En pidä leikkureista enkä vallankaan niistä putipuhtaista nurmikkoneliöistä, joita niillä luodaan. Reviirini saa olla paksu ja pörröinen, mutta kaikkein villeimpiä ruohorönsyjä siitäkin on kiskottava pois.
Puiden kasvusta sen sijaan pelkästään nautin. Sitä suuremmin, kuta raa’emmin ympäriltä on kaadetaan metsää ja pensaikkoa ja kuta kovempaan ääneen paikallislehtien tekstaripalstat huutavat, että poistakaa tonteiltannekin kaikki tuottamattomat puut, ne kun levittävät lehtiä ja peittävät valon. Näille purnaajille tekisi mieli muistuttaa, että puuthan juuri kantavat valoa, kuten Kirsi Kunnas runossaan sanoo.
Puistoa (puustoa) halajan lähelleni, en niinkään puutarhaa, sillä viherpeukaloa minulla ei ole yhden nivelvälin vertaa. Ja kiviä! Yhä uusia, uudenvärisiä -muotoisia ja -kokoisia. Niitä en ole lakannut rakastamasta, vaikka rakkaussuhde vaatii käsivoimia, lujaa kottikärryn pohjaa ja pengerten kaivamista hyväksi alustaksi. Kun on kitkennän aika, kitketään sitten myös kiviä: niiden välistä kurkkivaa kasvustoa. Mutta samalla voi ihailla sitä loputtomien polkujen, kartastojen, aaltojen ja värien leikkiä, jota kimalteleva mukula pinnassaan kantaa. Kivissä on kaikki vuodenajat – ja samalla se, ettei niiden vaihtelua lopulta lainkaan ole.
Runoilijoita vuodenajat ovat aina kiehtoneet. Eivätkä vain ne sinänsä tai niiden sykli, vaan niihin liittyvät paradoksit ja ristiinmenot. Moni kokoelma rakentuu vuodenaikojen kierron mukaan: talvesta uuteen talveen, kesästä kevääseen. Runoilija näkee senkin, että kesän, tuon ”täydellistymisen” ajan, kukkaloisto hehkuu vain lakastuakseen, kukat nousevat putoillakseen. ”Syksy on likellä”, totesi Saarikosken tunnetun runon puhuja, kun näki kevätkesän. Hiirenkorvainen koivikko kellertää syksyisen lailla. Ja kesän hieman jo kypsyttä tuulenpuuska tarttuu omenapuuhun, kukkatertut hajoavat ja lentävät taivasta vasten joulukorttien lumihiutaleitten tavoin.
Kesä varisee, jokin onnekas vajoaa, kuten Rilke Duinon elegioidensa päätännöksi sanoo. Japanilaisessa lyriikassa ei voi välttyä siltä kuoleman ja kukoistuksen kaksoissymbolilta, joka kirsikankukka on. Se hehkuu keväällä, sitä riennetään sankoin joukoin katselemaan – ja sen nopea elinaika kantaa katoavuutta itsessään. Tämän muistaen katson myös pihani seitsemää kirsikkapuuta (veljestä, tai kääpiötä), joista kaksi on jäänyt vajaan kyynärän mittaiseksi. Viidestä komeaksi kasvaneesta vain kolme rehottaa, yksi jopa akilleioja juurillaan kasvattaen. Kukkia sai odottaa monta vuotta, kunnes ne tulivat. Ja sitten lakastuivat. Kevään ja syksyn kirkas yhteisääni tässäkin. Japanilainen Saigyō kirjoittaa Tuomas Anhavan suomeksi tulkitsemana:
Toivon hartaasti,
että saan kuolla, kun kuu
on täysi, kevät
on toinen kuu, kirsikka
kukassa: kukkain alle.
Hannu Salakan, suottaan jo miltei unohtuneen lyyrikkomme, puukuva esittelee neljä vuodenaikaa ja samalla torjuu ne: ne ovat, niin me otaksumme, mutta syvimmiltään niitä ei olekaan. Niin tiivis on niiden yhteensulautuma, niin totaalinen se suuri sykli, joka ympäröi vuodenaikojen kiertoakin:
Puut piirtyvät esiin
mutta hämärä on vallannut metsän.
Lehdet liikkumatta
eivätkä mitkään lehdet tuo esiin sen enempää:
kevään, kesän, syksyn ja sen,
että niitä ei ole.
Kevään ja kesän lepattaessa oikkuilevissa säissä muistan aina sen helteellä alkaneen 1980-luvun juhannusviikon, kun pidin pohjoisessa kirjoittamiskurssia. Äkkiä sää viileni, ja oli lainattava kurssilaisilta villaa päälle. Aamun lyyrikkovieras oli pitämässä luentoa runojensa synnystä, kun ikkunan takana alkoi leijua suuria hiutaleita. Kukkia ne eivät olleet. Juuri päästyään sanomasta, että runoilijan osana on kokea ihmeitä, hän katsahti ulos. ”Niin, juuri niin”, hän lisäsi, ensin hieman kirottuaan.
11.6.2017
Mitä se on?
Kun eräs tuttava ehdotti, että alkaisin kirjoittaa blogia, olin hetken ymmälläni. Minäkö blogistiksi – minä, joka en juuri ole lukenut toisten blogeja ja jolle nettimaailma, saati some, on jokseenkin vieras. Kun tähyän sitä ulkopuolelta, on vaikea ymmärtää sitäkään, että verkkomediaa taidetaan nykyisin seurata ahkerammnin kuin painettua. Toinen seikka, jota kummastelen ja vähän pelkäänkin, on se, että oma elämä levittäytyy muiden näkyviin joko semmoisenaan tai edustavaksi puunattuna. Blogin nimityshän oli aikaisemmin verkko- tai nettipäiväkirja.
Toisaalta, jos ajattelen sitä päiväkirjanpitoa, jota harrastin lapsena ja murrosikäisenä, eikö vain siihenkin liittynyt se kuvitelma (toive? pelko?), että joku toinen sen joskus lukee. Lukijaksi uskottelin myös sen kirjan sinänsä. Puhuttelin sitä sinänä, joskaan en antanut sille (hänelle?) nimeä, kuten Saima Harmaja ”Maijana” tunnetulle kirjalleen. Vähintään aina uutta päiväkirjanidettä aloittaessani jakauduin kahdeksi: minun piti kertoa sille toiselle (”sinälle”) jotain itsestäni, muuten emme voineet aloittaa. Jatkossa mukaan kirjeissä tyypillisiä lauseita: ”Anteeksi nyt, kun en ole kirjoittanut pariin kuukauteen.” Päiväkirjanpitoni loppuikin aikanaan tähän ristiriitaan: miksi kertoa itsestään ”sinälle”, joka lopulta on se oma itse ja tietää siitä kaiken.
Mutta tietääkö? Tähän ongelmaan törmäämme kaikessa ”minäkirjoituksessa”, joka ei ole (tai uskottele olevansa) fiktiota. Mikä tai kuka on se ”minä”, joka kirjoittaa? Ja kenestä, mistä ”minästä” – tai kenestä niistä monista ”ministä” – hän sen tekee? (Murrosiässä kirjoitinkin aforismin Kenen päivistä pidät päiväkirjaa?) Syntyykö aiheena oleva minä paljolti kirjoitusprosessissa? Tuleeko siitä todellista (tai sellaiseksi uskottua) vauhdikkaampi, kiinnostavampi, rohkeampi, alttiimpi elämään tarinoita joissa on draaman kaari? Meillähän on taipumus suhteuttaa tai jopa sijoittaa oma tarina jonkin kulttuurisen mallitarinan tai arkkityypin sabluunaan. Tästä puhuu Juhana Torkki teoksessaan Tarinan valta (2014) ja Katriina Järvinen vasta ilmestyneessä teoksessaan Saanko esitellä – monenlaiset minämme. Vaikka kuinka yrittäisi pitäytyä omassa todellisessa arkihistoriassaan, kirjoitettu minä ja hänen tarinansa ei välttämättä pysy sen rajoissa, vaan hyppää yli, liioittelee, tai toisaalta ”unohtaa” tärkeitä yksityiskohtia, silottaa särmiä.
Kouluaikaisissa kirjeenvaihdoissani hypin niin kauas itsestäni – tai pitääkö sanoa niin ylös ilmaan – että sepitin itselleni kokonaisen ulkomaanmatkan, vaikken ollut koskaan käynyt maamme rajojen tuolla puolen. Kuvailin antaumuksella, millaista on leijua lentokoneessa pilvien päällä ja mitä kaikkea näkee jo kentällä, kun astuu vieraan maan kamaralle. Ja kirjeystävä otti kaiken tämän todesta: ”Voi että! On sinulla ollut ihana loma. Minä en vain koskaan…” Intoni peittosi valheesta koituvan syyllisyyden, enkä koskaan saanut tunnustetuksi tuolle ihmiselle, että matka oli täyttä satua. Kirjeenvaihtommekin loppui pian sen jälkeen. Ehkä hän vaistosi, että toinen ei ole ihan luotettava, vaan kynä vie häntä asioiden edelle.
Myös blogi on kirje. Sellaiseksi sen herkemmin ajattelen kuin päiväkirjaksi. Blogi kohdentuu lukijoille, vaikka heitä ei voi ennalta tietääkään. Olen aina ollut runsas ja vimmainen kirjeenkirjoittaja. Moni ystävyys on alkanut juuri kirjeenvaihdosta, sillä kasvokkaiskontaktissa olen kömpelö ja vaitelias. Kirjeissä lörpöttelen, annan kynän viedä sivupoluille. Vielä tänä aikana, kun postinkantajat ovat siirtymässä kodinkoneiden kantajiksi ja viestit, niin viralliset kuin henkilökohtaiset, ovat siirtyneet sähköpostiin tai someen, vaalin parin ystävän kanssa pitkiä, ”vanhanaikaisia” paperikirjeitä. Kirjeet kuuluvat myös työhöni mm. arvostelupalvelun kriitikkona. Ja toimittaessani Elämäntarinaa koen usein koostavani tilaajille ja muille lukijoille pitkän kirjeen. Omaa elämää, omaa tarinaa, siinäkin jaetaan.
Ja nyt suljen tämän kirjeen lyhyemmän. Tapaamme jatkossakin – eikä tarvitse pelätä, että sepittäisin aivan villejä satuiluja tai loisin itsestäni liian vieraan minän, sillä sinähän sitä kontrolloit, tuttu tuntematon lukijani.
Suomen Elämäntarinayhdistys 