Liisa Enwaldin blogi

Liisa Enwald, kirjallisuustyöläinen ja Elämäntarinan päätoimittaja katselee, kuuntelee ja tunnustelee kirjastohuoneessaan sanoja ja säveliä, muistoja ja muita tarinoita sekä elämän pieniä ihmeitä.

13.6.2018

Piha 3

Sillä on pituutta noin seitsemänkymmenen reilun askelen verran ja leveyttä siitä ehkä kaksi kolmasosaa. Suppilon kapein kohta tosin hoituu yhdellä harppauksella – jos silläkään, sitä kun verhoaa pihlaja-angervojen villiintynyt kasvu. Vaikea on enää uskoa sen alkuaan olleen santa- ja savikuoppa, jonka reunamilta kiskoin mätiä lankkuja. Taloa laajennettaessa rakennusjätteitä oli jäänyt pihaan ja isäntä kehui kaataneensa tontilta kolmisenkymmentä puuta.

Puilla on taipumus kasvaa ja lisääntyä, ja lähes kymmenessä vuodessa hiekka-aavikosta on siinnyt melkein metsä. On vaahteroita, kirsikka ja omenapuita, joiden lisäksi alueen ovat vallanneet koivut ja männyt, pihlajat, kuuset ja raidat. Vaahteranoksat kaartuvat lehtiporteiksi, eikä syksyistä lehtimattoa pidä vielä ajatella. Tammien esikoinen on kiipinyt ja taivasta tavoittamaan, luumupuut taas kuivuneet ja kutistuneet. Alla rehottaa juolavehnä ja ties miten moni muu heinälaji, valko-, puna-, metsä- ja kelta-apila, matara, tädyke ja poimulehti. Kedonkukat kukoistavat, kun ruohonleikkuri ei ole niiden ylitse käynyt. Ja pensaita on: nyt juuri kukassa lumipalloheisi, on myös lumimarjoja, seljoja, kanukoita, hernepensaita ja ruusuja kolmea lajia.

Ihmisiäkin on, tosin vain kaksi, vieraita harvoin, tieltä käsin ihmettelijöitä useita. Kuistilta pihanperälle johtaa polku, jolta voi poiketa kohti kirsikoita tai villivadelmia, ahomansikoita tai paria istuinryhmää, joissa yleensä kyllä päiväkahveja nauttii vain yksi, seuranaan eläimistöä: kimalaisia, ampiaisia, muurahaisia sekä tietysti perhosia. Kedonkukat ja holtittomasti levinneet mäkimeiramit niitä erityisesti loppukesällä kutsuvat luokseen, ja niiden lepattelua on hupaisampaa seurata kuin televisiota.

Linnustoa vallitsee juuri nyt talitintti, joka on tehnyt räystääseen pesän, peippo ilmoittautuu äänenä, varikset ja etenkin harakat temmeltävät ruohistossa. Kyitä ei ole vuosikymmenen aikaan näkynyt, vaikka luulisi juuri tällaisen reviirin niitäkin houkuttavan. Kuivana kesänä, jota parhaillaan elämme, käärmeen virkaa toimittavat maata pitkin matavat kasteluletkut.

Tarjolla on niin lyyristä hehkeyttä kuin karheutta ja rappioromantiikkaa. Röttelöitynyt liiteri sopisi kauhuelokuvan kulissiksi. Sammaltunut sementtilaattapino kohoaa takaoven takana kuin lepoon asettuneen linnan muuri, ja suppilossa – Peikonperällä, kuten sen nimi kuuluu – komeilee heinä- ja lehtikasoja, jotka tuovat muodoltaan mieleen muumikirjojen Mörön. Eikä Mörkö halua olla ruma ja pelottava – se on vain yksinäinen. Kaihoissaan se katseli Runon ja rauhan puistoon, niin kauan kuin sellainen sen läheisessä koivikossa vielä oli, mutta kaikella aikansa. Kestävämmäksi on osoittautunut Pöllökivenpuisto, jossa samoin kuin talon toisella puolen asustaa Kivikansa.

Mitä näissä puistomuodostelmissa sitten tehdään – muuta kuin kuljetaan polkuja pitkin kesäseikkailulla? Talvisinhan se katoaa lumen ja varhaisen pimeyden alle eikä laajenna asumisreviiriä, muttei myöskään kinua työtä. Ainakaan siellä ei kitketä hyötypuutarhaa – yltiöpäisinä kasvavia heiniä kyllä. Ja se on röyhyävien pensaiden alla suloista. Voi eläytyä toukan, leppäkertun tai muun mönkiäisen osaan, tai olla vain kykkivä ihminen ja imeä energiaa lehväkatossa leikkivästä auringosta.

Työvälineitä kyllä seisoo tai makoilee pitkin aluetta: talikosta oksasaksiin ja kuokista lapioihin. Kottikärryn hyödyllisyyden olen oppinut vasta tässä elossani. Paitsi että sillä voi kuljettaa risuja, ruohoja, kiviä ja käpyjä paikasta toiseen, se toimittaa autottomalle nelipyöräisen virkaa. Sillä kyydillä on roudattu pihaan kaupasta kymmenen kilon multasäkki, huonekaluja ja trimmereitä.

Pääasiallista pihatoimintaa eli lukemista auttaa ratkaisevasti eräs esine, jota ei kaiketi enää saisi lainkaan kehua. Jo yli kymmenen vuotta sitten EU kielsi sen katuterasseilta, mutta yhä sitä näki keskellä direktiivien ulkopuolisia vanhojakaupunkeja, joissa se muodosti raunioille ja kolhiintuneille muureille iloisen kontrastin. Eihän se ole maailman kauneimpia eikä ekologisimpiakaan, mutta on kevyt siirrellä paikasta toiseen (aina varjon ja auringon mukaan) ja istuinalustana puisia heimolaisiaan mukavampi. Muovinen puutarhatuolihan se. Suin surmin en toisi reviirilleni topattuja sohvia ja divaaneja, jotka näyttävät yhä avarampien terassien ohessa olevan kesäpihojen valtatrendi.

Terassia saa luvan korvata laudoista kyhätty kuisti, jonka lattia on jo niin lahonnut, että sen yli kiviportaalle on miltei loikattava. Enää se ei kestä muovituoliakaan, saati yli 70-kiloista istujaa.

Entäpä aita, se joka rajasi lapsuuspihaani korkeana ja vahvalankkuisena. Se on täällä, talon salattuun historiaan sopivasti, kanalanverkkoa, paljolti jo revennyttä, yhdessä kohtaa on maahanvalunutta piikkilankaa, ja jollain sivustalla ei mitään, paitsi puita ja pensaita. Ne salpaavat tuulta ja suovat varjoa paahteelta. Näkösuojaksi niistä ei ikävä kyllä kaikin paikoin ole. Mutta täytyyhän pihan, tuon pyhän paikan, olla auki myös ulospäin.

Liisa Enwald

 

7.6.2018

Piha 2

Oikeastaan otsikkona pitäisi olla ”Pihoja”, sillä sitten varhaislapsuuden muistini on tallentanut iloisena mylläkkänä monenlaisia pihamaita, -puistoja ja -kiviä. Niissä on niin hiekka- kuin asvalttikenttiä, maatilojen ”kartanoita” kuin kaupunkien kivierämaatontteja, enkä kaikista nyt kerro. Vain mieleenjäävimmät saakoot tässä kunnian.

Kun muutimme koululle äitini työsuhdeasuntoon, piha oli äkkiä ilman aitaa. Se merkitsi vapautta. Vastarakennetun koulun vierestä avautuivat metsät ja joenrantarinteet, joille ei tuolloin vielä noussut kerrostaloja. Varsinaista pihamaata edusti (tai esitti!) hiekkainen alue, joka laajeni urheilukentäksi koulun siipiosan takana. Lasten välituntileikkejä sai seurata ikkunasta, ja sekaan tarvitsi mennä vain silloin kun tuli ruokatunnille omasta koulustaan. Pelkistä leikeistä puhuminen on kuitenkin kesyä siihen nähden, miten rajuiksi erityisesti poikien teutaroinnit joskus kävivät; painiotteluita riitti, sillä aikaa kun tytöt kiersivät kentällä käsikynkkää. Siinä oli 1960-luvun kouluelämän yksi sukupuoliero, jota osaltaan ruokki kasvatuskin: pojilta odotettiin reippautta ja pelottomuutta, tytöiltä kiltteyttä. Myös tuon ajan pihapelejä näki. Ne pyörivät milloin hauskana karusellina, milloin kauheana kaaoksena. Sateen sattuessa pompotettiin palloa pilarien tukeman katoksen alla. Välituntiin kuului pakollisena välituntivalvoja, joka puuttui tai oli puuttumatta esimerkiksi kiusaamisiin. Usein hänen käsipuolessaan käveli joukko tyttölapsia, jotka keräsivät siten pisteitä hyviin numeroihin, kenties.

Pihaleikkiä halutessani menin välituntitouhuista turvaisan matkan päähän. Metsäähän riitti, ja siellä oli rakennustyömaiden jäljiltä paljon kiintoisia esineitä sähköjohdon pätkistä lasinpaloihin. Niistä sai taikakaluja satupeleihin, joissa saattoi seikkailla yksinkin, mutta kun serkkutyttö tuli mukaan, volyymi kasvoi. Serkku pienenä huimapäänä keksi myös, että leikittäisiin Tarzania oksistoissa ja korkeilla kivillä. Minun roolinani oli Tarzanin poika (joka tosin isänsä mielestä oli ”oikea mammanpoika”), ja uljaan leijonan osan sai, itse sitä tietämättä, milloin kukakin metsässä kykkivä marjastaja. ”Metsäpiha” soi mahdollisuuden myös iskelmien hoilaamiseen, ja pensaikon reunaan riimutettu Kössi-koira sai kuulla moninkertaiset ”Maruzellat”, ”Pikku-midinetit” ja ”Monrepos’t”.

Hyppäys luontopihalta Helsingin kivikartanohin oli niin suurta draamaa, että aiheutti kuukausien ahdistuksen. Mutta olihan Helsingissä puistoja, kallioita, merenrantoja ja niin mahtaviin mittoihin kasvaneita puita, ettei sellaisista voinut uneksia edes lapsuutensa paratiisissa. Kun opiskelin yliopistolla ja kivipihaiset vuokra-asunnot vaihtuivat, valitsin kulkureittini yleensä puistojen mukaan. Tutuiksi tulivat sellaiset kaupungin ylläpitämät ”pihat”, joiden nimissä oli Kaivo, Hesperia, Johannes, Sibelius tai Topelius. Puistoissa ei tuolloin saanut edes astella, saati lojua nurmikolla; nykyisistä piknikki- ja auringonottoalueista ei ollut tietoa. Ei liioin yhteisöllisiksi mainostetuista kerrostalopihoista, joilla talonväki kahvittelee, pitää siivoustalkoita tai kasvattaa retiisejä.

Kauneimpia ”pihoja” olivat hautausmaat, ja niille kävi usein pyhäinen kävelyretki. Jo lapsena omaisten hautoja haravoidessani ajattelin, että siinä kiveyksen reunustamana on vainajan oma piha, puutarhakin, jos sinne tuodaan kukkia. Nykyiset haudat ovat nurmipihoja, jotka melkein sulautuvat puistokäytäviin. Mutta yhä näkee vanhimmilla hautausmailla myös rautapylväin ja kettingein vartioituja reviirejä, joilta sielu ei taatusti pääse karkaamaan.

Minun vaatimaton sieluni ja sen mukana ruumis taas lensi Helsingin jälkeen taas maaseutumaiseen oloon, hupsista vain! Oltiin Tuusulan Orikorvessa, haja-asutusalueella, ravimiehen vuokralaisina. Kerrostaloista tai asvalteista ei näkynyt jälkeäkään, en liioin hoidetuista puistoista, mutta oli aurinkoinen nurmikenttä, jonka toista laitaa koristi hevosaitaus ja perinteisen kaunis veräjä. Osa talon polleista tosin ei tarvinnut aitoja, vaan laidunsi varsoineen pihalla. Näihin rauhaisiin mutta arvonsatunteviin lämminverirouviin tutustuin ensi kerran, kun hain asuinkautemme alkaessa pumppukaivosta vettä (niinsanottuja mukavuuksia ei talossa ollut). Joku tönäisi takamustani, ja kun käännyin katsomaan, tumma silkkiturpahan se siinä, tervehtimässä uutta kaveria. Ratsastusasteelle ei kaveruutemme edennyt. Mutta taputella näitä tammoja sai ja juoda niiden ystävällisessä seurassa aamukahvit.

Kesäisin siirryin kirjoituskoneineni nurmikolle, tammojen huolellisesti leikkaamalle, ja tein töitäni, joista Nuoren Voiman Liiton kriitikonhomma nyhtäisi leijonanosan. Varpaitani nuoleskelivat talon beagle-kennelin koirat, joiden vapaata pihallaoloa ei tarvinnut pelätä. Melkoista dramatiikkaakin tuon pihan elämään liittyi, mutta sen raporoiminen jääköön johonkin toiseen kertaan. Nythän piti puhua pihaidylleistä.

Ensi kerralla ne jatkuvat.

Liisa Enwald

28.5.2018

Piha 1

Istuin pihalla seljapensaan, vaahterantaimen ja kirsikkapuun siimeksessä, ja toukokuun helletuulen sukiessa kampaamatonta tukkaa ryhdyin miettimään, missä oikeastaan olen. Tutun paikan kyseessä ollen sen usein unohtaa. Mikä siis on piha? Ja millaisissa pihoissa on itse elänyt?

Muuan kurssilaiseni toi kerran mukanaan käsikirjoituksen elämänsä pihoista. Olimme, Anja Vähäaho ja minä, kannustaneet, että elämän mittaisen tarinan voi hyvin koota myös tietystä rajatusta näkökulmasta: Elämäni koulut, Elämäni eläimet, Elämäni pihat… Ja rajattua, erotettua aluettahan pihakin alkuaan tarkoittaa; siltä osin se liittyy myös sanaan pyhä. Erotettu paikka voi supistaa elämää, mutta avata siihen myös syviä seikkailuretkiä sisältäpäin, etenkin jos miettii muistojen pihaa. Ehkä juuri tämä kahtalaisuus tekee pihasta kiinnostavan.

Siispä matkalle.

Ensimmäistä pihaani rajasi korkea lankkuaita. Se oli lapsuuskaupungissani tyypillistä; katuja reunustivat pitkät puutalot, joiden välissä oli pätkä aitaa, aidassa portti, sen yli kurkottamassa jokunen korkea puu. Mutta varsinainen pihanäkymä jäi aidan suojaan. Meidän pihaamme pääsi Pikkuportista ja Ajoportista. Viimemainittu viittasi hevospeliin, sillä autoa meillä – kuten suurella osalla muitakaan kaupunkilaisia – ei ollut, meillä ei tosin hevostakaan, mutta niin monilla oli, että kaduilla riitti kakkaroita istutuksia lannoittamaan.

Pihamme ei ollut korttelipiha, joita niitäkin oli paljon 1950-luvun puutalokaupungeissa. Lapsia ei minun lisäkseni siellä juuri liikkunut. Länsipuolella se rajautui naapurin lankkuaitaan, idässä Kruununpuodinmäeksi sanottuun kumpareeseen, jonka yli kulki polkuja ja jolla toisen naapurin lehmät Onnenkukka ja Kultaruusu laidunsivat. Kovin kultainen ei ollut alarinteen särmikäs kivikko, jolla leikin Ahistusteurastamoa. Teurastamo-sanan opin Osuusteurastamo-nimisestä lihakaupasta, josta meille ostettiin syötävää, mutta mistä ahistuksen – psykologiaa en ollut tuolloin vielä lukenut.

Enimmäkseen leikin kuitenkin omalla pihalla. Se oli kuin lehtevä puisto, kadotettu paratiisini. Keittiön verannalta liiterille kulki pihlajakuja, jonka reunoilla ruoho pidettiin lyhyenä. Aloin aina itkeä, kun Elvi-täti käsitteli sitä, sillä uskoin, että nurmeen koskee. (Ruohon leikkaamisesta en ole sen jälkeenkään suuremmin pitänyt.) Liiterin edessä hakattiin halot, jotka kuljetettiin talolle käsikärryillä ja talvella reellä. Se, että liiterirakennusta sanottiin myös talliksi, viittasi talon aikaisempiin asukkaisiin. Heillä oli ollut hevosia. Meidän eläimistömme rajoittui ajokoiriin, kissoihin, kaneihin ja yhteen kanaan. Ne asuivat pihaa vuorotellen. Olipa ennen syntymääni ollut lampaitakin, Elvi-tädillä kanoja oikein pienen munantuottamon verran, ja pula-aikana possuja. Ne päätyivät teurastamoon ja sieltä ruokapöytään.

Pihan keskuspaikkana oli paviljonki – sanaa huvimaja ei vielä tunnettu. Siellä juotiin kesäisin päiväkahvit, mutta muuhunkin toimintaan se kelpasi, esimerkiksi pyykkien kuivatukseen. Kerran alusvaatteiden roikkuessa narulla tekstasin seinäpylvääseen runonpätkän: ”Pyykkejä narulla, / autoja kadulla.” Riimi nyt ei osunut ihan kohdalleen, mutta kulkuneuvoihin liittyvä tematiikka oli kiinnostava: kun auto oli tuolloisessa kaupungissa vielä harvinaisuus, sellaisen näkemiseen suhtautui kuin merkkihenkilön käyntiin, ja moottorin jännittävän hurinan erotti unenkin läpi.

Paviljongin vieressä natisi vastakkain istuttava puutarhakiikku. Sen vieressä uljaana kohoavan kaksihaaraisen koivun sanottiin olevan niin ikäloppu, että se olisi pitänyt kaataa turvallisuussyistä. Mutta minähän olin jo kuuden vanhana puunkaadon vastustaja, ja kiinnitin koivunrunkoon lapun, jossa luki ”Varokaa, hengenvaarallinen”. Sellaisia kylttejä oli sähkökopeissa, joiden koskemiseen saattoi kuolla, ja uskoin, etteivät aikuiset koske koivuunkaan, kun siitä varoitetaan. – Eivätkä koskeneet. Vasta sitten, kun talo ja tontti myytiin, sai koivukin lähtökäskyn, kuten moni muu pihan puu. Onneksi sentään paviljonki säilytettiin, ja nyt se on pihaan rakennetun kerrostalon asujain ilona.

Kadotetussa paratiisissani hehkui myös kukkaloisto. Lydia-täti oli puutarhaintoilija, joka tilasi siemeniä ulkomaita myöten. Niinpä lähelle Pikkuporttia ilmaantui eräänä kesäänä myös lupiiniksi sanottu ihmekasvi. Nyt näitä ihmeitä on keskikesällä villipihat ja ojanvierukset täynnään.

Tulppaaneja ja narsisseja, unikkoja, leijonankitoja, krasseja, aina kesän etenemisen mukaan. Ruusujakin oli tuoksumassa monia lajeja. Runsaimpina muistan juhannusruusut, joita kuitenkaan ei juhannusruusuiksi sanottu, koska ne eivät niin pohjoisessa koskaan kukkineet ennen kuin heinäkuussa. Valkeita ruusuja ne olivat, sisältä tosin myös keltaisia, ja kun siihen keltaisuuteen työnsi pienen nenänsä, tuli tallettaneeksi vuosikymmenet kestävän autuaan-pehmeän tuoksumuiston. Ruusujen edessä leviävällä hietikolla leikin pallopelejä, kunkkausta ja palikkamaata. Kaverien puute ei haitannut, kun löysi omasta itsestään kaksi tai kolme puoluetta. Lapsenaivojeni uumenissa tajusin, että jos jostain on vaje, sen voi täyttää olemalla kekseliäs ja omatoiminen.

Leikkiessäni Paraativerannan ovi oli usein auki, niin että sen takaa näkyi isän työhuoneeseen. Piti oikein pysähtyä katselemaan, kun isä siellä naputteli kirjoituskonettaan ja välillä pukkasi sen sivusta työntyvää uloketta. Sillä tavoin hän vaihtoi riviä päästäkseen kirjoituksessa eteenpäin, mutta tämän opin vasta silloin, kun itse sormeilin jo ensimmäistä konettani. Isän kone oli Remington, yksi niistä esineistä, jotka häneltä jäivät meille muistoksi, kun hän kuoli. Pihakin jäi käyttöömme vielä viideksi vuodeksi. Kymmenen täytettyäni muutin toiseen taloon, ja piha oli äkkiä koulun piha. Mutta se on oma tarinansa.

Lisää pihoja blogin seuraavissa numeroissa.

Liisa Enwald

18.5.2018

Hiljaisuussanoja

Kirjoitin hiljaisuudesta viimeksi Hiljaisen viikon edellä. Oikeastaan haluaisin kirjoittaa siitä aina. Haluaisin vaihtaa kaiken aikamme säpinän, pöhinän, vilinän, kalkkeen ja melskeen verkkaiseen, kiireettömään olemiseen, jossa vain oman mielen ääni kuuluu. Tosin sekin voi aiheuttaa meteliä, joskus jopa niin ankaraa, että sitä on paettava autovirran tai vähintään älylaitteen humuun. Tai jatkuvaan touhuamiseen, ellei tekemiseen niin ainakin tekemisen teeskentelyyn.

”Sä istut usein pihalla ja vain kattelet tai sitten luet”, kommentoi muuan tuttava ja lisäsi, ettei hänellä itsellään olisi koskaan siihen aikaa. Valmistauduin jo vastaamaan, että minun ammatissani lukeminenkin on työtä, mutta sitten mieleni alkoi metelöidä, että vaikkei se työtä olisikaan, teet siitä suoritusta ja naputtelet luetusta vähintään muistiinpanot, joita joskus voisi hyödyntää jossain – sen sijaan että vain lukisit, antaisit henkilöiden ja tapahtumien hiljaa lipua sisään, yhtään välittämättä ohikulkijain puheista.

Luulen, että näin soljui sisääni viimeksi pihalla lukemani kirja, Soile Veijolan ja Janne Säynäjäkankaan toimittama Matkasanakirja hiljaisuuteen (ntamo 2018) – siitä huolimatta, että tein siitäkin muistiinpanot. Mutta lukuhetki oli rauhaisa. Siinä liikkuivat vain helletuulen leyhytykset, sitruunaperhoset ja ötökät, jotka purivat sääreeni kutiavia pahkuroita. Ötökkä on yksi aakkosissa etenevän Matkasanakirjan hakusana, muita esimerkiksi ihmettely, keinu, kuuntelu, lumi, oleminen, polku ja sade. Sanoja on kaikkiaan 101. Niihin voisi vielä lisätä omia hiljaisuussanoja: hetki, hämärä, ikkuna, ilta, kehtolaulu, kirkonkello, kivi, kynä, lampi ja lehmä. Hyvän kirjan merkki on se, että sitä lukiessaan alkaa jo rakentaa päässään uutta kirjaa, luetulle rinnakkaista tai aivan vastakkaistakin. Keskusteluhan on osa kirjan olemistapaa.

Matkasanakirjan seitsemästä kirjoittajasta suuri osa on matkailualan, sosiologian tai filosofian tutkijoita, onpa joukossa luovan kirjoittamisen professorikin (australialainen David Carlin). Matkailu, matkalla olo on teoksessa niin konkreettinen kuin symbolinen lähtökohta, mutta sitä ei esitetä markkinatalouden, brändäyksen tai muoti-ilmiöiden valossa, vaan päinvastoin syventymisen, seisahtumisen ja kodin kaltaisen tilan; ollaan metsäretkellä ja leirinuotiolla, kuuntelukävelyllä, äänettömässä yhteydessä. Esimerkit ovat arkisia, päätelmät jätetään paljolti lukijoille. Tekijät sanovat tehneensä matkaoppaan ”omaan maahan” – siis tänne Suomeen, mutta ilmeisesti myös omaan mielenmaahansa, hitauteen ja hiljaisuuteen.

”Puhutaan lähtijän rohkeudesta / harvemmin paikoilleen jäävän voimasta”. Tämä Rauha Kejosen aforistinen runo tulee mieleen, kun matkailututkija Emily Höckert suosittaa lomalla tekemisen utelua vaihdettavaksi kysymykseen ”Miten olitte lomalla?” Mehän hukumme nykyisin aktiivisuuden hypetyksiin: on aktiivisuusrannekkeita, lasten aktiiviteetteja, aktiivilomia ja on työttömien aktiivimalli. Myös matkailun tulee olla aktiivista: sitä, että siirtyilee lentokoneiden ja pikajunien vauhdilla paikasta toiseen, kiertää kaikki museot (tai, jos historia ei huvita, kauppakujat ja uimarannat), golfaa, sukeltaa, shoppaa ja sauvakävelee turistitaudin uhallakin – kunhan ei vain jämähdä silkkaan ympäristön ja olemisensa ihmettelyyn.

Matkailua voi kuitenkin harjoittaa myös kotipihalla, itse liikahtamatta seurata muurahaisen vaellusta korsipolullaan, mittarimadon mittauksia, pilvien lipumista, kastepisaran värinvaihdoksia tai jo liian pitkäksi kasvaneen heinän heilumista – ja seis, jos ajatus käväiseekin ruohonleikkurissa. Sauna-, joulu- ja koulurauhan lisäksi julistettakoon piharauha, eikä se tarkoita vain sopuisaa rinnakkaiseloa naapurien kanssa tai oman reviirin suojaamista rosvoilta, vaan sitä, että piha saa muotoutua ilman suorituspaineita, rauhoittaa niiltä itsensä ja matkailee ajatustensa poluilla tuntematta painetta edes mindfullnessiin (joka on ”suomennettu” sanahirviöllä ’tietoinen hyväksyvä läsnäolo’) tai tanskalaislähtöiseen hyggeen (jolle kyllä Matkasanakirjassa omistetaan yksi luku).

Hitaus ja hiljaisuus ovat keskenään sukua, minkä huomaa myös siitä, että sanotaan: ”Hiljaa [s.o. hitaasti] hyvä tulee” ja: ”Aja hiljaa, isi, nyt vain!” Molemmat ovat meiltä hukassa. Ihmisten puhetempokin on viime vuosina kiivastunut, videot sähäköityvät nopeissa leikkauksissaan, askelet ihmistungoksessa ovat niin kiireisiä, että jatkuvasti saa pelätä törmäämistä ’nopeampaansa tuohon’. Ei ihme, jos aivotkin menevät sellaiseen kirjavuustilaan, ettei keskittyminen enää onnistu muualla kuin maksetuilla mielenrauhan kursseilla.

Soile Veijolan ja kumppanien kirja ei suosita mitään maksettua, vaikka matkailu on esimerkiksi Lapissa (jossa osa kirjoittajista asuu) yhä varteenotettavampi elinkeino. Kuuntelukävely metsään ei maksa mitään, edellyttäen että kännykkä on kotona. ”Jos eksyt, palaa kotiin”, on yksi kirjan aforismintapaisista lausumista. Sen voi tulkita monella tapaa. Yksinkertaisimmillaan niin, että jos pelkää eksyvänsä, on syytä palata. Syvemmän merkityksen löytää aivan vastakkaiselta puolelta: eksyminen itsessään saattaa olla kotiinpalaamista, sillä ehkä meiltä on unohtunut, että eksyilyä on koko elämä ja juuri siksi niin kiehtovaa seikkailua. Turha sumentaa sitä harhakuvitelmilla suorista selityksistä ja oitis päämäärään vievistä oikoteistä.

Matkasanakirjan ansioksi luettakoon myös se, ettei se vaahtoa hyvinvoinnista, vaikka juuri sitähän hitaus ja hiljaisuus ruokkii. Tuon ruuan koostumus on vain useimmiten kuvattavissa aivan muilla kuin trendikkäinä hulmuavilla – ja ilmeisesti myös pian unohtuvilla – sanoilla.

Suositan teosta evääksi laiturille, metsäkalliolle ja pihanurmikolle. Ja jos kaipaa muuta hiljaista luettavaa, voi aina tarttua vaikkapa Antti Hyryn, Sirkka Laineen, Raija Siekkisen tai Eeva Tikan teoksiin ja antaa mielensä vaeltaa niiden verkkaisan lauserytmin mukaan. Runoevääksi sopii ottaa haikuja ja tankoja, Carpelania, Björlingiä ja paljon muuta, onhan lyriikka itsessään hiljaisuustaidetta. Se on jo olemassa, kun pitää kädessään tyhjää lehtiötä – johon alkaa sitten pikku hiljaa syntyä säkeitä.

Liisa Enwald

 

11.5.2018

Kevät armainen”

”Kevät armainen, kevät armainen, / sä pieni reipas tyttönen! / Missä liikut vaan, missä kiikutkaan, / on riemu valloillaan! – -.” Nämä P.J. Hannikaisen laulun säkeet sopivat edustamaan vanhojen koulukirjojen vuodenaikalauluja yhtä hyvin kuin niitä tyypillisiä tuntoja, jotka liitämme kevääseen, nimenomaan siihen, joka jo saumatta sulautuu alkavaan kesään. Sellaista aikaa nyt elämme, kun vihreys tuli koivuihin kuin huomaamatta ja mittari kipuaa Pohjois-Suomessakin yli 20 asteen. Keväänhän kuuluu totutusti olla hehkeää ja iloista, syksyn taas surullista, kun lehti puusta variseepi ja ”minä pieni paimentyttö” en pääse muuttolintujen perään. Näitä tuntemuksia tulisi myös ihmisten kokea, jos mieli kuulua normaaliin joukkoon.

Kevät on – tai sen siis pitäisi olla – paitsi ”armainen” myös kaunis, riemukas ja kaiken kaikkiaan ”Suomen suloin aika”, kuten I. Mendelin kiteyttää Gunnar Wennerbergin vähemmän tunnetussa, mutta sävelmältään soreassa laulussa. ”Nyt sen luonto kukoistaa, / nyt sen kaikuu laulun taika, / Väinön kannel kajahtaa.” Mutta kaiketi se Väinö näppäili kanteloaan myös tummissa tunnelmissa. Kieltämättä hän on piipahtanut tähän vanhaan lauluun myös ajalle ominaisen kansallisromanttisen teeman vuoksi, isänmaalliset tunnot kun helisevät niin ikään leivon lentäessä oikeaan kotimaahansa ”niin varhain kevähällä”. Lintulaulut jos mitkä kuuluvat kevääseen, ja riemustahan ne siivekkäätkin niissä visertävät, vaikka nälkä olisi ja puolison viettelyssä tai reviirin puolustuksessa huolta. (Lisää keväisistä lintulauluista ja muustakin kevätlyriikasta voi lukea Esko Karppasen kanssa kirjoittamastani esseekoosteesta Auringon tanssi ja pimeän pidot [Robustos 2017].)

Modernit lyyrikkomme ovat sentään rohkaistuneet tuomaan keväästä esiin myös säröisempiä puolia. Lauri Viita näkee ’räntäseulan seudun päällä’, Hannu Niklander ’suksien surujuhlan’ ja ’ankaran musiikin ja liikunnan opettajan’: ”Laula, nyt on laulettava! / Tanssi, on tanssin aika! – -.”

Bo Carpelan taas huomaa keväällä sen, että ”sinusta on tullut muukalainen itsellesi”, ja jatkaa: ”- – näet kuihtuvan sen mikä orastaa, onnessasi / näet siemenen, kohta varjon – -.” (Suom. Tuomas Anhava)

”Varjot näkyvät”, kirjoitti eräs kurssilaiseni, kun pyysin kuvailemaan hehkuvinta kevättä. Sen havaitsin minäkin ensimmäisenä keväänäni Helsingissä, kun katsoin asvaltille: kulkijoiden varjot näyttivät heitä itseään pitemmiltä. Lehdet puhkesivat ja kirsikankukat, vaahterat hohtivat keltaisina (vain vähän vaaleammin kuin syksyllä), meressä välkähteli pieniä veitsiä – ja kaikkea katsottavaa oli kerta kaikkiaan liikaa, liikaa synkeälle, sisään sopeutuneelle mielelle. Kokemus oli sama kuin ulkomailla, kun olisi pitänyt jaksaa kerralla rekisteröidä ja vielä kuvatakin jokainen bougainvillea, oleanteri, kaunis kulkukissa ja lumihuippuinen vuori.

Kevät kuuluttaa naurua, leikkiä, nuoruutta, lempeä ja lisäksi aktiivisuutta, tätä aikamme autuaaksitekevintä olotilaa, ”kevät armainenhan” on myös ”pieni, reipas tyttönen”. (Hämmästyttävää kyllä reippaus yhdistetään tässä naissukupuoleen.) Entä jos olet luonnostasi introvertti ja sillä tavoin passiivinen, että toimit vain mielesi syvissä kerroksissa tai korkeintaan tässä koneen ääressä! Silloin ei kevät ole sinua varten. Pilvinen päivä ja hämyinen syys antaa rauhan: saa olla se mikä on, viihtyä siisteissä sisätöissä ilman että tarvitsee koko ajan möyhentää multaa tai pestä ikkunan likajuovia.

Siivouspaineiden lisäksi kevät tuo monia muita ilmiöitä, joita sen tyyppikuvauksista ei löydä. Pöly tupruaa niin pensaista kuin autojen alta, ampiainen suihkaisee kuistilta sisään, polkupyörät ajavat liian lujaa – no, eivät täällä maaseudulla kylläkään; täällä uskotaan autoon. ”Tule aamuhun hymyilevään”, kun tunkio tuoksuu ja varikset penkovat siitä muovisuikaleita. ”Murheesi suista, ilmasta puista soi riemuvirsi” – ja hiirenkorvaisten vierestä paljastuvat huutomerkkeinä metsänkaatokoneiden runtelemat, vielä elää kituuttavat puut. Polun varrella kasvaa pölykapseleita, tyhjiä tupakka-askeja ja energiajuomatölkkejä. Aktiivista on ollut! Se näkyy sään lämmettyä myös kaupungin terasseilla. Niitä ei ollut silloin, kun ’pienet reippaat tyttöset’ vielä hyppivät narua tai sitä ruutuleikkiä, jonka nimi vaihtelee eri puolilla maata (meillä Kainuussa se oli kunkkaamista). Pallot pomppivat seiniin, ulkoilma houkutti pienokaisia enemmän kuin sisätila. Nyt voi katsella kevätmaisemia älylaitteiden ruuduilta.

Luonnostelen tätä blogia pihatuolilla mopojen (pian kimalaistenkin) pörrätessä, hiirenkorvien heiluessa ja lauhan tuulen leyhyessä tukassa. Skillat, keväiset lempikukkani, siristelevät pieniä silmiään ruohikossa, ja ohi lehahtaa perhosena tai kirjelappuna ylivuotinen vaahteranlehti. Ah ihanuutta sittenkin! Onhan myös niin, että kun ajankohdasta tai ilmiöstä luodaan mieluisa kuva, ihminen jossain kerroksessaan asennoituu sen mukaisesti ja oppii nauttimaan. Se on kevään terapiaa. ”Sulon ajan” kuulutus ei siis herätä vain vastustusta. Että näkee vielä tämän kevään, on ikäihmisen ilonaihe – erityisesti, kun on hiljattain kuullut nuoruudenystävän kuolemasta.

Ja suloisia ovat sittenkin myös koulujen vanhat kevätlaulut, vähintään siksi, että niihin liittyy kaunista nostalgiaa. Soisi niitä laulettavan myös kirkollisissa tilaisuuksissa, muutenkin kuin Kansanlaulukirkkoon uudelleenrunoiltuina. Oikeastaan pitäisi puhua kansansävelmäkirkosta, sillä lyriikkahan on Anna-Mari Kaskisen. Yhtä kaikki, jos sen rinnalle otettaisiin kevyesti jumalanpalvelusta noudatteleva kokonaisuus, jossa virsien paikalla olisi hengellisen sävyisiä koululauluja, ei uutta sanoittamista tarvittaisi. Veisattaviksi sopisivat hyvin Hannikaisen ja Råberghin ”Pyhäaamun rauha”, Backmanin ja Korpelan ”Sunnuntaiaamuna”, Nybergin ja Hellénin ”Paimenpoika”, Hannikaisen ja Haahden ”Aamulaulu” sekä meillä melko tuntematon, mutta paimenlaulujen aateliin kuuluva Mendelssohnin ja Uhlandin ”Paimenen pyhä”. Veikkaan, että näillä saataisiin väkeä – ellei kirkkosaliin niin vähintään – leiri- ja muuhun ketokirkkoon. Onhan kauneimpien joululaulujen messujakin, miksei siis myös koululaulujen.

Liisa Enwald

3.5.2018

Parhainta ajanvietelukemista”

Kiteitä, Rakeita, Takiaisia, Nuolia sumusta. Mitä ne ovat – paitsi pieniä teräviä esineitä, joista voi tulla haava. Aforismikokoelmien nimiähän ne (tekijöinä Sylvi Kekkonen, Markku Envall, Jouko Tyyri ja Kaarlo Marjanen). Otsikot kertovat jotain siitä, joka on perinteisesti nähty ominaiseksi tuolle kirjallisuutemme nykymarkkinoilla katveeseen jääneelle lajille: terävyys, äkkinäisyys ja yllättävyys, kielen kristalloitunut tiiviys.

Kirjoittajalle aforismi on kurin ja muodon koulu, ja sitä koulua käyneet määrittävät lajiaan myös kuvallisesti: ”- – nuolenpääkirjoitusta” (Panu Oikotie), ”- – parikolme tukipistettä; lukija heilahtaa kaaren” (Aku-Kimmo Ripatti). Tai näin: ”Aforismikokoelma on parhainta ajanvietelukemista, s.o. sen lukeminen, jos mikään, vie aikaa.” (Eero Havas.) Perinteinen ajatelma on usein muulloinkin muodoltaan kuin määritelmä: A on B, jolloin verbi voi tiivistyä myös välimerkiksi. ”Suomessa siveellisyys on: Ei.” (Samuli Paronen.)

Oma kosketukseni aforistiikkaan alkoi löydettyäni tädin kirjahyllystä Martti Haavion 1940 toimittaman kokoomateoksen Ikuisia ajatuksia. Murrosiän jälkimainingeissa luin sen kannesta kanteen ja kirjoitin valitut palat ruutuvihkoihin, joille olin antanut nimen Muruja (I, II, III jne. – kaikkiaan kaksitoista vihkoa täyttyi). Lisäksi liimasin niihin lehdistä löytämiäni ”Päivän mietelauseita” teipillä, tuon ajan ihmekeksinnöllä. Hiljattain putosi jostain hyllyni uumenista Murujen IV osa. Vihon välistä putoili pölypelmahduksen kera repeilleitä paperilappusia ja teipinpaloja. Sain sentään ruskettuneen teipin alta luetuksi muutaman liimatuista: ”Pelko saa aikaan juuri sitä, mitä se pelkää.” (Baudoin.) ”Suvaitsevaisuus telkeää anteeksiannolta tien.” (Tournier.) Ja: ”Oppia toisensa tuntemaan on samaa kuin oppia näkemään, miten vieraita olemme toisillemme.” (Morgenstern.)

Viimeisin esimerkki näyttää sen hiukan empivän ja monisanaisen tavan, jolla vielä 1900-luvun alussa aforismeja kirjoitettiin. Tekijä lähestyi oivallustaan kuin hiipien ja houkuttaen lukijaa hiivintään mukaan: olisikohan asia todella noin? Nykyaforisti napsauttaisi sen suoraan ja jättäisi vastuun paikkansapitävyydestä lukijalle; vaikkapa näin: Tutustun sinuun: näen sinussa vieraan. Tai sitten hän ilmaisisi sen kuvallisesti, lähestyisi runoa.

Sananparsiperinteessä on aforistiikan yksi alkumalli. Ja siellä jos missä puhutaan kuvin. ”Jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa.” ”Kaikki köyhän säkissä itää.” ”Suuret täit rikkautta, pienet täit tautii.” Moni sananlasku kiertää edelleen ”vaeltavana viisautena”, eikä tekijästä niin väliä, kunhan viisaus puree. Agraarimaailmasta otettuja vertauksia eivät kaikki tosin ymmärrä enää.

Paradoksaalista tai ei, tässä jo sukupolvien takaisessa kuvilla puhumisessa on nähty myös modernistisen mietelmäkirjallisuuden ominaispiirre ja suunta, jossa laji voi kulkea tulevaisuuteen, rikkoa vanhoja kaavojaan. Maataloudesta ei enää juuri kuvia heru, mutta eläimet ovat edelleen suosittuja. ”Minä kyllä vastustan leijonaa häkissä”, kirjoittaa Mirkka Rekola, yksi modernin aforistiikkamme airuista, ja tuosta lauseesta voi lukea kokonaisen merkityskirjon. Monimielisyys on otettu yhä runsaampaan käyttöön. Jos perinteinen kirjallinen ajatelma (en puhu nyt sananparsista) napsautti retorisilla kuvioilla ajatuksen ainakin näennäisesti lukkoon, lyriikan liepeillä liikkuva kuva-aforismi jättää sen auki.

Vaikka aforismi on kirjailijalle hyvä koulu, kovin moni ei halua jäädä sinne. Parodioinnillekin perinteinen aforismi on helppo kohde. Näin Nenä alias Pentti Saarikoski pakinassaan: ”Aforismi on ruumiin, sielun ja hengen kolmiodraamasta syntynyt hedelmä, jonka salaperäinen maukkuus perustuu juuri siihen tosiasiaan, ettei kenelläkään ole täyttä varmuutta siitä, mistä puusta se loppujen lopuksi on peräisin.” Torjuntaa syntynee siitäkin, että tätä lajia ovat usein kirjoittaneet vanhat viisaat miehet julistaen elämänsä perustotuuksia tai sanellen elämänohjeita.

Totuuksien toitottaminen ei kuitenkaan ole aforistiikan koko totuus. Kun joskus uskottavana pitämämme ajatus saa särön, siinä kimaltaa jo aforismin alku. Toisinaan kuultuun väitteeseen, että aforismi on katkennut ajatus, voi vastata, että aforismi antaa anteeksi keskeneräisen ajatuksen. Se ei ole koko tie, mutta viitoittaa lukijalle alun polkuun, jota kulkea.

Viime kuun lopulla vietimme Aforismipäivää. Kansallisista merkkipäivistämme se lienee vähiten tunnettuja, ei vähiten siksi, että kustantajien julkaisuohjelmissa ”kehnosti myyvä” aforismi on jäämässä yhä varmempaan katveeseen. Pimeä on kuitenkin hyvä siemenen itää, uuden liikehdinnän syntyä. Vuonna 2005 perustettu Suomen aforismiyhdistys vaalii lajin uudistuvuutta aforismi-illoissa, -näyttelyissä ja -kilpailuissa. Se pitää omaa verkkokirjakauppaa ja harjoittaa julkaisutoimintaa, organisoi Samuli Paronen -kilpailua ja valitsee vuoden aforismikirjan. Lapsia ja nuoriakaan ei ole unohdettu. Noin vuosi sitten ilmestyi ensimmäinen lapsille suunnattu aforismikirja Pinnalla. Pop, jossa on myös värikkäät kuvat. Tekijä on yhdistyksen nykyinen puheenjohtaja Minna-Karoliina (Minka) Heino. (Olen haastatellut kuvataiteilijanakin tunnettua Minkaa hänen teoksestaan Elämäntarinan numerossa 2/2017).

Mutta mitenpä pitäisi ymmärtää se Eero Havaksen väite, että aforismikokoelma on parhainta ajanvietelukemista. Ajanviete on tietysti riisuttu siitä sisällöstään, jolla se on aikaisemmin korvannut viihde-sanaa, ja palattu juurille: ajanvietteen avulla vietämme aikaa, jota ajatelman lukeminen meiltä todella vie. Lyhyt lause, suuri ajatuspituus ja -syvyys. Lauseiden välissä ruhtinaallisesti ajatustilaa. Tai sitten ”vain” sellainen nokkeluus, kielikuje, jonka parissa viihdymme – myös sanan viihde-merkityksessä – tuntikaudet. Pisimmillään aforismin luentaan kuluva aika voi olla koko elämä, jos tietystä ajatelmasta muodostuu meille pysyvä ja alati uusia merkityksiä läikkyvä elämänlause.

Suositan aforismeja kesälukemisiksi. Myös niitä.

Liisa Enwald

 

 

22.4.2018

Lukemisen tarinaa

Valtakunnallinen lukuviikko on päättymässä, kun tätä kirjoitan. Mediaa tuo nimikkoviikko ei tunnu erityisesti kiinnostaneen. Korkeintaan on taas tähdennetty lukemisen avartavaa ja empatiaa lisäävää vaikutusta – ja surkuteltu, miten uhanalaiseksi lukutaito on käynyt, myös ihan mekaaninen.

Vaikka syvällä mielessä yhdynkin kaikkeen tuohon, en aio tässä virittää yhtä valitusvirttä lisää. Lähden liikkeelle tarinasta, siitä missä on kaiken kirjallisuudenkin luennan alku. Ennen muinoinhan tarinoita kerrottiin niillä kuuluisilla nuotioilla (joista nykypuheessa on tullut milloin minkin yhteisöpuuhan tai keskittyneen hiljentymisen metafora) ja näistä kertomuksista sitten koottiin yhä klassikkoina tunnetut Decameronet sekä Tuhannen ja yhden yön tarinat. Eikä ole monta ihmisikää kulunut siitä, kun meilläkin vielä kokoonnuttiin iltapuhteilla tupaan sekä puhdeaskareitten että tarinain ääreen. Se jolla oli halua, kykyä ja mielikuvitusta, tarinoi ja muut kuuntelivat. Silloinkin, kun lukutaito alkoi jo kansakoulujen myötä yleistyä, yksi saattoi lukea ääneen ja koota ”nuotiopiiriläiset” seuraamaan tarinaa korvin, sieluin ja sydämin.

Oman tarinanuotion Ritva-serkulleni ja minulle sytytti yhteinen ukkimme, joka oli paljon elämää kokenut kertojakyky. Hänen suustaan pulppusivat korvakäytäviimme niin lapsuusmuistot kuin suomalaiset faabelit ja tarinat kotipitäjän kylähulluista ja muista merkkihenkilöistä. Vaikka samat seikkailut oli kuullut jo ties kuinka moneen kertaan, kiitoksen annoimme aina muodossa: ”Kerro lissää!” Ja ukkihan kertoi, – ellei sattunut olemaan kiire johonkin hänen lukuisista luottamustehtävistään.

Lukemaan opin nelivuotiaana ja niin äkkiä, että sitä tuskin huomasinkaan – ennen kuin vanhemmat alkoivat huolestua, että mitä tuo tyttö taas höpöttää. Olin nimittäin toistanut lehtiotsikon, jossa sanottiin, että tulirokkoa on liikkeellä. Kirjaimet, sanat ja lauseet avautuivat, mutta jatko ei ollut niin itsestäänselvää, että olisin oitis lukenut laajasta kotikirjastostamme läpi edes lasten osaston. Ei. Muodostin lehdissä ja kirjoissa näkemäni lauseet suullani puoliääneen ja kummastelin suuresti, kun isä sanoi, että hän lukee ”vain silmillään”. Olin tottunut kuuntelemaan. Muiden lukemia kertomuksia ja nyt sitten omaa lukevaa ääntäni. Silmiin tuo taito siirtyi vain hitaan ja kompastelevan prosessin myötä.

Olin siinä onnellisessa asemassa, että minulle luettiin, kun olin lapsi, ei ainoastaan iltasatuja (niitä taisikin useimmiten korvata äidin virittämä kehtolaulu), vaan pitkin päivää. Lukijat vaihtelivat, kun elin perheessä, jossa oli viisi aikuista ja yksi lapsi, ja aikuisten työssäkäynnit ajoittuivat niin, että aina oli joku kotona. Joskus saatoin hermostua luennan hitauteen; käskin lukemaan ”paremmin” tai ehätin itse juoksemaan juonessa eteenpäin, niin että Topeliuksen tai Swanin tarinasta tulikin oma satu. Sanelin omia satuja niille, jotka suostuivat niitä ruutuvihkoihin kirjoittamaan. Pekka Töpöhäntä -sarjaankin sepitin kolmannentoista osan. Ja kirjoitustaidon karttuessa täytin vihkoja itse, kirjoitelmin ja piirroksin.

Myös koulussa totuin ääneenlukemisiin. Ne eivät olleet vain luokkatoverien takelteluja läksyinä olleista Aapisen tai Lukukirjan kappaleista, vaan opettajien taustaääntä kaunokirjoituksen ja kuvaamataidon tunneilla. Kaunokirjoituskirjainten opettelua siivittivät Andersenin sadut, piirtämistä taas Nalle Puh. Itse en kuitenkaan kovin mielelläni satuja lukenut, niissä kun saattoi tulla vastaan kaamea mörkö, peikko, noita-akka, kävelevä puu tai kalanpyrstöinen neito.

Seikkailuja kyllä seurasin mielelläni, erityisesti, jos niitä oli kokemassa Töpöhäntä tai joku muu joukosta poikkeava ja kiusattu yksilö – joka silti lopulta osoittautui (vähintään arjen) sankariksi. Tapahtuma oli tärkeää. Mutta myös kirjan ihmiset – vaikka sitten eläinten hahmoon puettuina. Sisaruksettomana erakkolapsenakin olin pohjattoman kiinnostunut ihmisistä, erilaisista luonteista ja tyypeistä. Ja niitähän kirjoista löysi. Tässä yhteydessä on pakko mainita myös sarjakuvat, niistä ainakin se primus inter pares: Aku Ankka. Vaikka tuo housuttomana kävelevä lintuhahmo jossain lähihistoriamme vaiheessa tuomittiin sekä siveettömyyden että yltiökapitalismin tunkiolle, sen ja sen koko kirjallis-kuvallisen ympäristön merkitystä lasten lukutaidolle ja maailmankuvan avartumiselle ei voi kyllin korostaa. Minun maailmani laajeni isän sylistä uudellemantereelle ja sieltä jopa kosmisille kentille jo 50-luvun ensimmäisten, taitavasti suomennettujen Akujen myötä. Opin uusia sanoja, yhteiskunnan ja ihmissuhteiden tosiasioita ja makustelin sellaista kirpeyttä, joka vasta myöhemmissä ja järjestyneissä opinnoissa sai mielessäni huumorin ja ironian nimen. Osoitus luetun vaikuttavuudesta oli sekin, että Hessut, Roopet ja Iinekset tulivat uniin ja jatkoivat siellä toilauksiaan.

Pelkästään tapahtumissa ja henkilöissä ei kuitenkaan ole kirjan (tai sarjakuvan) koko viehätys tai se kiinnostavuus, jolla nykyisessä kirjallisuuspolitiikassa perustellaan teoksen pääsyä lukijain ulottuviin. Ei. Siihen kuuluu olennaisesti myös kieli, sen koko vivahteikkuus ja monimielisyys. Se alkoi minulla avautua vasta oppikoulun alaluokilla Aleksis Kiven ja Juhani Ahon proosan myötä. Ja seuraava vaihe olivat runot, niiden nautinnollisuus myös ilman laulettua melodiaa. Lyriikan parissa olenkin sitten koulun jälkeen kulkenut pitkät, mutkalliset, monipolkuiset ja -tasoiset reitit. Mutta se on jo oma tarinansa. Se vain vielä sanottakoon, ettei ammatilliseksi muuttunut lukeminen ole vienyt minnekään sitä nautinnonhyrinää, jota kirjan äärellä koen. Lopetan pateettisesti sanoihin: Olkoon jokainen viikko Lukuviikko, missä ja minkä mediumin kautta lukeminen sitten tapahtuukin.

Liisa Enwald

 

14.4.2018

Missä yksi tai kaksi…

Viime blogissani puhuin siitä, miten kirjahyllyt katoavat kodeista. Se katohan on osa paljon laajempaa liikettä: koko kulttuurimme murrosta, joka tuli nopeasti ja melkein arvaamatta digitaalistumisen myötä. Murtuvinta on tällöin painettu kirjallisuus ja lehdistö, Gutenbergin perintö kaikkinensa. Enää ei kaihdeta puhua kirja-alan kriisistä.

Ehkä nyt kevätauringon hehkuessa ja mustarastaiden soittaessa suruhuiluaan on sopiva hetki miettiä murroksen tuomia ilmiöitä, kun syksyn suuriin kirjamyrskyihinkin on vielä aikaa. En ole tietenkään ainoa, joka osaa luetteloida seuraavat faktat: kirjoja julkaistaan entistä enemmän ja myydään vähemmän, tietyt lajit katoavat kun suurkustantajien tuotanto keskittyy, kirjailijat jakautuvat kahden kerroksen väkeen. Kirjakaupoissa filosofia-, psykologia- ja uskontohyllyt (jos niitä enää onkaan) täyttyvät enkeli-, elämäntaito- ja itsehoitokirjoilla; julkaisemisessa tärkeimmäksi on noussut mahdollisimman iso liikevoitto. Voisi tietysti listata muutakin: ihmiset lukevat vähemmän, mekaaninenkin lukutaito kokee kolauksia, some, pelaaminen ja muu uusi ajankäyttö nakertaa lukemista, keskittymiskyky (ja -halu!) on vaarassa kadota, oppikirjatuotanto hupenee eikä kirjakerhoillakaan mene niin hyvin kuin ennen. Toisaalta lukupiirit ovat suosittuja, suorastaan trendikkäitä; kirjallisuusblogeja kirjoitetaan – ja ylipäätään kirjoitetaan enemmän kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Kirjoittamisen kurssituksessakaan ei näy hiipumisen merkkejä.

Lännen media julkaisi maaliskuun lopulla laajan raportin otsikolla ”Kaunokirjallisuus taistelee eloonjäämisestä”. Korutonta kertomaa jälleen kerran, vaikkei uutta, sillä tästähän on jo pari viime vuotta puhuttu. Markkinointi, huomiotalous (”naamatalous”, kuten kiteytti eräs haastateltu) nousivat esille. Kustantamojen tilaisuuksissa powerpoint-esitysten kerrottiin olevan ”pelkkää myynti-, markkinointi ja tulosjargonia, jonka päälle lyhyet kurssitukset siitä, miten kirjailija voi mainostaa itseään sosiaalisessa mediassa”.

Kun itse erehdyin nuorena kirjallisuuden noviisina kysymään kustantamoista töitä, minulle muistutettiin, että ei täällä ”humanistisella lisenssillä” paljonkaan käyttöä ole, ellei hallitse myös talouden lakeja, sillä ”kustantamo on sekä pörssi että katedraali”. Tämä maksiimi tunnettiin hyvin jo tuolloin, 1970-luvulla. Nyt on katedraali saanut väistyä pörssin tieltä, aivan kuten kirkotkin tyhjenevät ja kylien merkkirakennuksina kohoilevat suurten ruokamarkkinakeskittymien tornit. Arvo-sanalla viitataan markkina-arvoon, ei esimerkiksi siihen, miten syvää ajatusta, eettisyyttä ja esteettisyytttä lukija voi teoksesta löytää.

Jotain paradoksaalista on siinä, että (tuon mainitsemani lehtiartikkelinkin mukaan) ”ennakkotunnettuus” on markkinaetu, mutta toisaalta ”samoja kirjailijoita kuin 15 vuotta sitten” ei enää mielellään pidetä talossa, sillä veren on vaihduttava, kirjallisuuden oltava uudenlaista, kasvojen tuoreita. Liike-elämän trenditermi innovatiivisuus on loikannut jo kirjallisuuspuheeseenkin. Lisäksi kirjoilta vaaditaan kiinnostavuutta, mitä se sitten tarkoittakaan. Tuon mystisen kiinnostavuuden puutteella perustellaan myös sitä, että käsikirjoitus tulee hylätyksi. Mutta kun toisaalta kirjallisuudelta halutaan laaja-alaisuutta, eikö se sisällä myös lukijakunnan laajuuden ja monimuotoisuuden: yksi pitää kiinnostavana yhtä, toinen toista ja kolmas jotain mitä ei osaa ennalta arvatakaan.

Niitä kirjailijoita, jotka eivät täytä innovatiivisuuden ja tuorekasvoisuuden (lue: hyvän brändättävyyden) vaateita, kohtaa hylkäys, tai, jos lupaavuutta onkin, kustantaja ei käytä resurssejaan editointiyhteistyöhön. Mikäli veri vetää edelleen kirjoittamaan, mahdollisuudeksi jää pienkustantamo, jos jostain vielä löytää sellaisen, joka ei maksata kirjailijalla kuluja. Viime vuonna joutui pari vähälevikkisten asialla ollutta pienkustantamoa taas lopettamaan.

Palvelu- tai omakustanteesssa voi väikkyä viimeinen toivo. Niiden ja muiden pienkustanteiden rajat ovat sitä paitsi alkaneet häilyä, ja yhtenä tulevaisuuden näkynä kajastelee omakustantamisen arvonnousu. Kaikilla ei ole siihen korteen tarttumiseen kuitenkaan varaa, jos lisäksi joutuu palkkaamaan editorin ja kielenkorjaajan. Kustantamoksi itseään sanovaan taloon työntämällään rahalla tekstin tarjoaja saa teoksen ulos, mutta ei editointipalvelua. Julkaisujen määrä voi paisua lähes kohtuuttomiin, mutta laatu kärsii.

Lyyrikoille on lausuttu lohdutuksena, että ellei saa tekstiään kirjaksi, yleisöä ja ostajiakin löytyy runouden klubi-illoista sekä tietysti netistä. Usea on tähän täkyyn iloisesti tarttunutkin. Valitettavasti vain liian moni Pohjois-Suomen ja maaseudun runoilija jää tätä iloa vaille. Lavat, klubit ja runousaamiaiset keskittyvät pääkaupunkiseudulle. Ja jos esiintymään pääsisikin, ei välttämättä halua syöttää herkkää tekstiään taustamelun kera kuulijain korviin. Hienosyiset vivahteet ja monimielisyydet ovat parhaimmillaan, kun runon lukee paperilta keskittyneesti ja hiljaa.

Miten teksti kulkee lukijan sisään, kuinka se siellä kytee, mitä uutta tuo elämään ja lukijan omaan kirjoittamiseen, on niitä kysymyksiä, joiden edessä markkinamentaliteetin on pakko mykistyä. Kasvavilla luvuilla on kyllä kaupallista merkitystä, oli kyse tykkäyksistä tai muista klikkauksista ja kassakoneen kilahduksista. Mutta sitä, mitä polkuja runo tai romaani tekee vastaanottajansa, sen yhden ainoankin, mielenpohjaan, ei voi laskea klikkauksissa. Jos saan kahdelta tai edes yhdeltä lukijalta sellaista palautetta, että kirjani on koskettanut, jäänyt mieleen jopa elämää muuttavana, en peukutuksia kaipaa. Sillä silloin kirjani on tehnyt tehtävänsä.

Liisa Enwald

 

5.4.2018

Kirjat ja kissat

Viime yön unessani kirjoitin tätä blogia. Valitettavasti vain ei ole vielä keksitty sellaista robottia, joka kopioisi aivojen kirjalliset toiminnot suoraan paperille, vaikka kuinka olisi lehtiöitä yöpöydällä sitä varten. Siihen aikaan, kun systemaattisesti kirjoitin aamulla uneni (luettuani jonkin kirjan, jonka nimi taisi olla Luovaan unennäköön), havahduin usein ns. selkouneen, jossa kovasti yritin saada äsken nähtyä tarttumaan siihen varattuun kirjaan, mutta vireysaste ei siihen riittänyt. Kun vihdoin olin hereillä, uni ei tietenkään tullut paperille tarkkarajaisena (jos uni nyt koskaan sellainen on), vaan aloin kehittää sen kaoottisuuteen tarinajuonta.

Mutta se viimeöinen. Sen verran muistan, että leikin sanaleikkiä: listasin tietyllä kirjaimella alkavia, tällä kertaa k:lla, sillä se aloittanee useampia suomen sanoja kuin mikään muu konsonantti. K:ta seuraavaksi vokaaliksi tuntui tarjoutuvan i, ja niin niistä sanoja sitten luettelin: kirja, kirjallisuus, kirjasto, kirjahylly, kieli, kissa, kirkko, kivi... (Epämieluisten asiain nimiä en mukaan kelpuuttanut, en esim. kipua, kivistystä, kiroilua tai kirskuntaa.)

Että näistäkö sanoista juttua sitten? Ehkä mieleni tiedottomissa mutta tärkeissä kerroksissa oli päiväjäänteenä uutinen, jonka kuulin eilen radiosta sivumennen: kuolinpesiä viedään yhä useammin kaatopaikoille, kun jälkeläiset niistä vähät välittävät, ja erityisesti kirjoja ja kirjahyllyjä kertyy noille tavaratunkioille valtaisat määrät. Sinne nämä minunkin, ehdin ajatella, yksinkertaisesti siksi ettei jälkeläisiä ole ja ettei kirjalahjoituksiakaan enää juuri kukaan halua. Surku ja sääli. Mutta vaikka yritin ohittaa asian siirtymällä seuraavaan hommaan, se rassasi jossain syvällä yleisemminkin kuin vain omaan jäämistöön liittyvänä. Miksi kirjahyllyt katoavat kodeista ja jo kaupoistakin? Miksi kirjoja ei enää lueta, ainakaan paperilta?

En ryhdy etsimään asiaan vastauksia, sillä niiden antajista ei nykyisin ole pulaa. Sen sijaan muistelen taas kerran omaa nuoruutta ja keski-ikää, jossa kirja on niin pyhä, että pelkkä ajatus sen joutumisesta tunkiolle, silppuriin tai edes paperinkeräyslaatikkoon, repii sielua suurin hampain. Eihän sen pitäisi: kirja on vain pakka paperia kovissa tai taipuisissa kansissa, ei siinä elävää olentoa kiduteta jos se makuloidaan, eikä Jumalakaan voi tällaisen ”pyhän” tuhoamista panna pahakseen. Mutta silti. Ja ehkä kuitenkin elävä olento kärsii, vähintään se osa sitä, joka on kasvanut kiinni kirjan ja kirjallisuuden merkitykseen. Näinhän selitettiin – ja ihan uskottavasti – sitäkin raivoa, joka syntyi, kun kieliasiantuntijat hyväksyivät alkaa tekemään -muodon: ne joille sen karttaminen oli opetustoimen tai muun ansiosta osa nuoruutta, menettivät jotain oikeudentajustaan ja identiteetistäänkin, jos niiden – meidän – oli alettava tekemään sovintoa uuden hyväksynnän kanssa. Ei siinä paljoa auttanut tieto, että jo Agricola aikoinaan alkoi kirjoittamaan.

Moni kirjoistaan luopunut vetoaa siihen pölyttömyyteen ja muuttokuormien keveyteen, joka astuu auvona kirjoista saneerattuun kotiin. Onneksi minun ei ole vielä tarvinnut astua näihin puhtauden pesiin. Sen sijaan olen saanut, aivan viime viikkoinakin, vierailla kodeissa, joiden kirjasto alkaa eteisaulasta, jatkuu olo- ja makuuhuoneeseen, niiden välikköön ja vielä komeroihin ja joissa sieraimia hyväilee vanhan paperitavaran paksu ja pehmeä haju. Mutta miten muutoissa sitten, utelee saneeraushaluinen. Omalta osaltani voin toistakymmentä kertaa muuttaneena kertoa, että siitä vain purkamaan lundioita ja jälleen pystyttämään, pakkaamaan kirjoja laatikoihin, kantamaan niitä autoon ja sieltä taas uusille lattioille. Käsivoimia se tietysti vaatii, eikä ehkä minultakaan onnistu enää kovin kauaa. Mutta siinä ne teokset taas sitten ovat, valmiina tarttumaan käteen vaikka vuosien päästä ja yksi kerrallaan, nämä prosaistien, lyyrikoiden, tutkijain ja filosofien ajatukset osana sitä elämää jota elän.

Siksi unilistaani tulivat kirja, kirjallisuus, kirjasto ja kirjahylly, niihin olennaisesti liittyvänä kielikin. Mutta entä kissa?

Opiskeluaikana leikin huonetoverin kanssa joskus leikkiä, jonka aluksi piti sanoa spontaanisti mikä tahansa sana. Minulla se oli aina kissa. Se loi mielikuvan olennosta, jonka itsenäisyys, laumasta piittaamattomuus, notkeus ja ulkonäön sulous on aina kiehtonut. Vaikka pidän kaikista eläimistä (joitain matelijalajeja ehkä lukuunottamatta), koiran tyrkyttäytyvän anova katse ei vetoa minuun läheskään niin kuin kissan introvertti ja arvoituksellinen vilkaisu. Se on kuin kirja, jonka perimmäistä merkitystä ei ahkerinkaan analysointi pysty avaamaan – eikä varsinkaan se.

Ehkäpä tämän yhtäläisyyden vuoksi enimmät kissoistani ovat pitäneet myös kirjoista. Yksi piti tapanaan niitä pureskella, jos ne olivat jääneet pöydälle auki. Tämän mieltymyksen huomattuani annoin sille sentään mieluummin hylättyjä irtopapereita. Toinen lähes asui kirjahyllyssä, ja minulla on valokuva, jossa sen pää paistaa kuutamonpyöreänä teosten Fiktion mieli ja Literary terms välistä. Tämä Hämyksi nimeämäni karvakerä kätkeytyi vielä syvempään kirjaloukkuun aina, kun se kuuli minun kolistelevan kuljetuslaatikkoa. Hämyn äiti kyllä matkusti mielellään, mutta turvautui kirjahyllyyn, kun sen synnyttämisen aika tuli. Se oli tekemässä pesää Raamatun ja Lakikirjan väliseen koloon, kun minun piti tänä tärkeänä päivänäkin lähteä töihin. Palattuani tarkistin heti lakien välit, mutta sieltä ei kuulunut vikinää. Sen sijaan puhtaiden lakanoitteni komeroon oli ilmestynyt pienokainen ja toinen oli juuri tulossa.

Kissojen ja kirjojen yhteiselosta seuraa tietysti myös se, että hyllyt kuorruttuvat, paitsi pölyllä, karvatupoilla. Mutta väliäkös sillä. Onneksi en ole allergikko enkä muutenkaan supersiivousten tarpeessa – muuta kuin joskus. Sekä kissoista että kirjoista koituu korvaamatonta mielihyvää, ja voin sanoa, kuten eräs niin ikään noista molemmista pitävä ystäväni: ”Kirjaa en halua sähköisenä, sillä sitä täytyy voida pitää sylissä ja silittää kuin kissaa.”

Liisa Enwald

 

24.3.2018

Hiljaista

Hiljaista on. Lause äärimmilleen pelkistetty, sisältö varioi sanojan ja hiljaisuuden kokijan mukaan: vanhus joka turhaan odottaa puhenlinsoittoa, autioituneen kylänraitin kävelijä, ostajia kaipaava kauppias, eränkävijä nuotiollaan – kaikilla erilainen, eri tuntoihin virittynyt hiljaisuus. Ja sitten on Hiljainen viikko, myös piinaviikoksi tai (harhauttavasti) pääsiäisviikoksi sanottu, joka kuhisee tapahtumaa: ostoksia, pääsiäiskutsujen valmisteluja, lisättyjä junavuoroja, kirkkoiltoja ja konsertteja, joissa tulee kuuluvaksi, joskus näkyväksikin mytologian järisyttävin draama: ystävyysaterialta Getsemaneen, sieltä häpeäkuolemaan ja lopulta kuolleista heräämiseen.

Hiljaisuus syvimmässä mielessään sallii kuitenkin kaiken tuon. Liike ja dramatiikka ei ole sen vastakohtaa, eivät sanatkaan, sillä hiljaisuus on syventymistä, altistumista olemisemme perusteille. Se suuntautuu uuteen, mutta siinä on myös kaikkien aikojen läsnäolo. Tällaisenkin muistiinpanon tein Runous ja hiljaisuus -seminaarista, jonka Mirkka Rekola piti Orivedellä 1993. Puheosuuksiaan hän tiivisti sittemmin esseeseen ”Elementtien elementti” kokoelmassa Muistinavarauus (2000).

Hiljainen viikko on siis syventymisen viikko. Ja keskittymisen – siihen, minkä äärellä itse kukin haluaa olla: kristinuskon sovituskertomuksen, buddhistisen meditaation, ihmisten ja eläinten kärsimyksen, syyllisyyden ja myös sen mitä sanotaan syväksi iloksi. Voi katsella kynttilän liekkiä auringonvalossa (näky on oudon kiehtova, suosittelen), lapsen leikkimistä tai vaikka pajunkissaa. Hiljaisuuden ei tarvitse olla äänten puutetta, eikä se sitä voikaan olla. Siitä ei ylipäätään pitäisi puhua puutoksen termein. Hiljaisuudessa kuulee tuulen tai tulen huminaa, kissan kehräystä, talitintin tiukutusta tai etäistä koiran ääntä, jonka haikurunoilija sanoo tuovan ”vielä yhden sävyn aamun harmauteen”. Hiljaisuudessa voi ottaa hyllystä hyvän kirjan ja alkaa lukea, hitaasti ja paneutuen. Tai avata muistilehtiöstä tyhjän lehden, kokea sen mahdollisuutena ja alkaa kirjoittaa. ”Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan / ja pidän sen avoimena.” (Mirkka Rekola)

Näinä täyteyttä vaalivina aikoinamme puhutaan myös hiljaisuuden merkityksestä hyvinvoinnille, tuolle liikaakin mainostetulle ja lopulta melko epämääräiselle asialle. Hiljaisuutta tuotteistetaan ja sillä rahastetaan. Pidetään maksullisia retriittejä, mindfullness-kursseja, joogapiirejä (naurulla tai ilman); tyhjennetään koteja turhasta roinasta konmarin mallin mukaan, jotta niihin pääsisi majoittumaan tyhjä tila, hengityspaikka, visuaalinen(kin) hiljaisuus. Ei siinä mitään, jos ihmiset saavat näistä apua, itsekin olen joogannut ja ollut retriiteissä. Mutta samalla kun näitä terapioiksikin järjestetään voisi myös vähentää niitä häiriötekijöitä, jotka saavat meidät hamuamaan hiljaisuutta kuin parantajaa. Liikenteen ja taustamusiikin melun torjuminen lienee jo turha toive, mutta ylipursuvaa show-, mainos- ja somevilinää voisi koettaa hillitä edes hiukan ja karsia avokonttoreita.

Yksinäinen työhuone, jossa kuuluu vain ajatuksen ääni, oli pitkään ihanteeni. Silti kohtalo järjesti minut äänistä täyteen opetustyöhön – ikään kuin koetellakseen, voiko siinäkin kohdata hiljaisuuden. Onnistuihan se, opettaminen kun on myös, sanoisin jopa ennen muuta kuuntelutyötä. Ja kuuntelu ja hiljaisuus ovat kaksosia.

Hiljainen viikko on kristityille paaston syvintä aikaa. Enemmän kuin tietyistä ruoista kieltäytymistä tosin nykyisin suositellaan ekopaastoa ja puhelimen vilkuilusta luopumista. Viimemainittuun suositukseen voisin sanoa, kuten kerran sanoin lääkärille, joka kehotti lopettamaan tupakoinnin: ”Ensin se pitäisi aloittaa.”

Ruokapaastoja en osaa pitää edes terveyssyistä. Aina yrittäessäni olen muistanut opiskeluaikojen pakollisen paaston. Olin muuttamassa vuokra-asuntoa, kun raha loppui, sekin kymmenmarkkanen, jonka olin lainannut tuttavalta. Äidin lähettämää postiosoitusta en saanut nostetuksi, kun passini armonaika oli päättynyt, eivätkä todistajatkaan saaneet virkailijaa vakuutetuksi, että minä olen minä. Lopulta kotona oli syötävää enää vain voikimpaleen, mansikkahillopurkillisen ja pastillirasian verran. Rakentaa niistä maittava menu sopisi tehtäväksi kokkikilpailuun – minulta se ei onnistunut. Kolmannen nälkäpäivän aamuna syttyi kuitenkin valo: äiti oli postittanut kirjeen, joka sisälsi rahaa. Heti sen auki repäistyäni juoksin Primulan baariin, tilasin nakit ja ranskalaiset – sillä seurauksella, että… No, lukija arvannee.

Viime viikolla sain tuntumaa toisenlaiseen pakkopaastoon. Vasemman korvani pitkään paisunut vahatappi teki itsensä eräänä yönä totaalisesti tiettäväksi: en kuullut sillä korvalla enää mitään. Ja kun pääsy hoitoon on hankalaa – ei sen vuoksi, ettei aikoja olisi, vaan sen, ettei paikkaan ole julkista liikennettä – avaaminen oli aloitettava kotikonstein. Ne olivat hitaita, vaativat syventymistä ja keskittymistä. Prosessi kesti viikon. Sen aikana oli peruttava myös eräs lauluesiintyminen. Korvani ylimääräinen asukas oli nimittäin vienyt muassaan myös säveltajun. Kaunein musiikkikin – siis se minkä sellaiseksi tiesin – kuulosti kakofonialta, äänet metelöivät päällekkäin, sävelet puhuivat toistensa suuhun. Näinkö nyt kuunnellaan Hiljaisen viikon suuria passioita. No, sopiihan sekin; passio merkitsee paitsi intohimoa myös kärsimistä.

Ja sitten eräänä yönä, kuin unen tai salaman iskusta, korva oli taas auki. Olin kuuleva, kuunteleva ja puhuva ihminen. Ja vaikka väitetään, että hiljaisuudessa syntyy ihmisten välille syvin yhteys, kiitin, etteivät kontaktini olleet enää sen varassa.

Liisa Enwald

 

 

13.3.2018

Kevään keikkuvia merkkejä

Viime viikkojen pakkasilla räystäästämme riippuivat vielä komeat jääpuikot, mutta nyt ovat muutaman päivän plus-asteet sulattaneet niitä kuin eläinveistoksiksi. Kun äsken huilasin makuuhuoneessa sohjoisen kauppakävelyn jälkeen, bongasin pitkänenäisen apinan, joka katseli katolta profiili maata vasten vesipisarain tipahdellessa sen kiiltävästä nenästä. Pian se muuntunee taas uudeksi eläimeksi, sillä sateessa ei lumi ja jää pysy kauaa entisellään. Ja jääolioiden paikalle ilmestyy sulavan lumen alati muotoaan muuttava pitsiverho.

Muuntautua osaa kuistin vierustan lumiukkokin, joka sai alkunsa edellisillä nuoskalumilla, kun pakkasta ennustettiin, ja kauan se siinä taloa vartioikin kädessään kiekkomailaa muistuttava hajonnut harjanvarsi. Sitten se pudotti ensin toisen silmänsä, sitten toisen. Suu vääntyi yhä velmumpaan virneeseen, ikään kuin olisi sanonut, että mitäpä tuosta, vaikka nenäkin jo maassa makaa. Eikä eilen ollut enää suutakaan: se oli valahtanut rauhanpiipuksi kuonon alle. Siinähän poltelkoon, niin kauan kuin pystyssä pysyy.

Kevään merkit näyttäytyvät hitaasti, keikkuen ja oikutellen – usein juuri tavalla, jota ei hevin huomaisi keväiseksi. Sinen ja auringon sijasta taivaan täyttää sumu, jota vasten puut näyttävät pehmeällä lyijykynällä piirretyiltä. Päivänpaisteessa taas katseen vangitsevat pitkät varjot. Valkoinen tie värjäytyy kellanruskeaksi, kaupungin lumet, sikäli kuin niitä on ollutkaan, kokoontuvat katujen kulmiin nokisina kasoina. Jalkakäytävillä liukastellaan, potkitaan tieltä esiin ilmestyneitä tölkkejä, pusseja ja papereita – sekä koirankakkoja, joista riittää lehtien tekstaripalstoilla purnattavaa. Onneksi nuo karvaturrit itse eivät osaa niitä lukea.

Murroskohdissaan vuodenajat myös kohtaavat toisiaan. Kun pelastin maljakkoon tielle tunkeneesta koivusta katkaistut oksat, ne ovat nyt hiirenkorvilla ja keskustelevat ikkunan ulkopuolelle ripustamamme syksyisen omenapuun oksan kanssa. Mädät hedelmät näyttävät kultaisilta, kevät kuultelee niidenkin läpi ja kertoo muuntelehtivaa tarinaansa.

Hupeneva hankikin paljastaa, että pupujusseja on yöllä hypellyt talon ympärillä. Soisihan niitä myös päivällä näkevänsä, etenkin kun pääsiäinen on tulossa. Paljon hauskempia pääsiäismerkkejä ne olisivat kuin kauppojen hyllyille taas kerran ilmestyneet muovitiput ja suklaamunat.Yhtenä kesänä, kun asuin täällä ensimmäisiä vuosiani, tapasin kyllä rusakon, joka pomppi etupihallemme nauttimaan voikukka-ateriaa joka päivä noin kello yksitoista. Nimesin sen Joonakseksi. Sitten se jostain syystä vain hylkäsi tämän ravintolan – olisiko ottanut itseensä, kun yritin ottaa siitä valokuvaa. Näin kävi eräälle toiselle keväteläimelle vuosia sitten. Kun minulla oli työhuone Helsingin Villa Kivessä, ikkunan alla levittäytyvään vaahteraan ilmestyi aina maalis-huhtikuussa sama – tai ainakin kovasti samalta näyttävä – petolintu, jonkinlajinen haukka, päättelin vaatimattomilla lintutiedoillani. Mutta että se tuli siihen säännöllisesti kuin säntillisin virkamies, vieläpä samalle oksalle, ja siitä tuijotti tekemisiäni tarkastajan ilmein. Siitä, että ikuistin sitä piirtämällä, se ei välittänyt, mutta kun otin kameran ja tähtäsin sitä lasin läpi, se kohosi siivilleen, eikä saapunut enää, ainakaan sinä keväänä. Eikä se ihmekään, jos luontokappale valokuvausta pelkää, onhan se nykyaikainen ja koko ajan lisääntyvä tapa metsästää.

Pikkulinnut viestivät keväästä ainakin vanhojen koululaulujen mukaan. Niiden sepittämisen aikaanhan vuodenajat olivat vielä suhteellisen selvärajaisia, tinttikin lauloi ”titityy” eikä ”tityy”, ja varpunen, tuo laulujen ikuinen palelija, lakkasi hytisemästä ja löysi murkinaa aivan normaaliin aikaan. Olihan myös talitintillä ”[k]aiken talven pula juuri” talista (minkä säkeen eräs äitini oppilas oli muuttanut asuun ”kaiken talven punajuuri ollut on talista”), mutta kylmästä ja nälästä selvitäkseen se lauloi – siinäpä meillekin opittavaa –, ja ennen ”muuttolintuin” kuoroa’ otti paikkansa estradilla: ”titityy, titityy, titityy!” Tätä Martti Helan kevät- ja eläinlaulua kuulee sentään yhä, vaikka monet vanhat vuodenaikalaulut ovat unohtuneet – ehkä myös onnekseen, sillä kukapa jaksaisi aina keväässään ajatella, että ”[n]yt on Suomen suloin aika, nyt sen luonto kukoistaa – -.” Ei silti, tämä Gunnar Wennerbergin ja Irene Mendelinin laulu kuuluu minusta kevätlaulujen parhaimmistoon, nimenomaan sävelmältään.

Kirjapajoissa kevät on hiljaista aikaa, ja hyvä niin, kaiken syyshälinän ja palkintohuuman jälkeen. On, kuin koko kirja-ala vetäytyisi pimeiden iltojen introverttiin lepoon, kun lukijat voivat omissa vaalenevissa illoissaan syventyä uudelleen vaikka rakkaisiin klassikoihin. Niin tein minäkin, ja luin kolmanteen tai neljänteen kertaan (en ole jaksanut pitää lukua) Thomas Mannin Tohtori Faustuksen. Mikä hitaan syventymisen, kerronnan kirpeän ironian ja pienten mutta sitä merkitsevämpien tarina-askelten ilo! Ja mitä ruokaa pohdinnoille. Samalla hitaudella olisi mahdollista tutustua myös niihin harvoihin kotimaisiin uutuuksiin, joita alkukevät luettaviksemme tuo. Ja muutamiin niistä olenkin jo päässyt käsiksi. Lukukokemuksiani voi löytää mm. Elämäntarina-lehden alkuvuoden numeroista. Antoisia ne ovat olleet, surettaa vain se, moniko muistaa niitä teoksia syksyllä enää, silloin kun kirjasyksyn virroissa kohisevat taas uudet kosket.

Liisa Enwald

 

4.3..2018

Kasvot

Lapsena näin kasvoja kaikkialla: huonekaluissa, seinissä ja lattioissa, pihan mättäissä ja kivissä. Vaatekaappi, joka seisoi häkkisänkyäni vastapäätä, piti maalata valkoiseksi, jottei sen oven puupinta olisi muuttunut kauhukasvoiksi. Mutta se ei auttanut: vielä maalin altakin häämöttivät ne puunsyyt, jotka öisin alkoivat elää.

Sittemmin mielikuvituskasvot vaativat päästä papereille. Peikkojen ja mörköjen kasvoja ne eivät enää olleet, vaan niiden kavereiden, joita oikeiden sisarusten ja leikkitoverien puutteessa itselleni kehitin. Piirustuksesta tuli harrastus, joka oikeastaan oli totista totta: kaiken päässäni liikkuvan ikuistamista kynällä. Piirretyt kasvot alkoivat elää, enkä enää seurustellut ”olemattomien kanssa”, kuten aikuiset sanoivat, vaan ihmisten.

Koulussa piirsin kasvoja mielelläni myös mallista: syntyi kuvia luokkatovereista ja itsestänikin. Mutta vähitellen tuo harrastus painui muiden tekemisteni alle. Korkeintaan oppilaille piirtelin joskus enemmän tai vähemmän karrikoituja hahmoja ”havaintovälineiksi”, ja sitten sekin jäi. Vasta jokunen aika sitten aloin kokeilla piirtämistä uudelleen. Olin löytänyt kuolleiden sukulaisteni valokuvia, jotka olivat niin selväpiirteistä ateljeetyötä, että suorastaan kutsuivat kertaamaan piirteitä kynällä. Työlästä se ensin oli, käden ketteryys kun oli kadonnut jonnekin vuosikymmenten taa. Mutta se alkoi palata – ja käden työtä tärkeämmältä tuntui lopulta katsominen.

Me elämme kasvojen keskellä, mutta yhteiselon kirjoittamattomat lait eivät salli meidän katsoa toisen kasvoja kovin pitkään. Ja vaikka tuskin kukaan tahtoisi elää kokonaan ilman kasvoista kasvoihin -tilanteita, vastakkain istumisenkin voimme kokea uhkaavaksi. Valokuvasta saamme katsoa toista niin perusteellisesti kuin haluamme ja imeä energiaa siinä näkyvien silmien akusta.

Kirjoittajakursseilla opetetaan katsomaan kohdetta, kunnes se katsoo takaisin. Piirtäessäni huomasin, että tuo takaisinkatsominen tapahtuu jo ennen kuin sitä ehtii odottaakaan. Eikä vain se, vaan kohde – kohteeksi luulemani – alkaa puhua. ”Tässä minä olen, tällaisena, hauska tavata nyt, kun elämässä emme ehtineet.” Näin tervehtii1800-luvulla kuollut esi-isä, kohti kävelevänä ihmisenä. Samalla hän tutustuu minuun, vaikka lähtökohtaisesti hänenhän se pitäisi olla minulle objektina. Kohteen mieluisuus on eduksi; en ole vielä kokeillut, mitä tapahtuu, jos otan piirrettäväksi jonkun, johon suhtaudun ennakkoluuloin. Voin kuitenkin olettaa, että ne ja antipatiat karisevat pois, kun kasvoihin katsoo.

Kun ihmisiä teloitetaan, heiltä peitetään kasvot. Niiden näkemiseen filosofi Emmanuel Levinas perustaa etiikkansa: sitä, jonka kasvot näen, en voi haavoittaa. Niissä on tärkein perustelu käskylle ”älä tapa”. Kasvot tuovat ihmisen lähelle, mutta samalla osoittavat, miten perustavasti toinen hän on suhteessa minuun. Ja sitä toiseutta haluan kunnioittaa – hänen itseyttään.

Kun piirrän toista valokuvasta, teen periaatteessa näköiskuvaa. Tulos voi kuitenkin tuoda pettymyksen: ei siitä näköistä tullakaan. Erityisen petollisia ovat silmät, sekä piirustusteknisesti (miten saada esimerkiksi valotäplä näkymään mykiössä) että ilmeiden kotina. Yhä uudelleen huomaan ikuistaneeni katseen aivan väärin. Mutta samalla huomaan, että juuri tuo virhe paljastaakin ihmisestä jotain sellaista, mitä ei päältäpäin näe. Näköisyyshän, kuten yleensä toisen ulkonäkö, on meille illuusio; se ei perustu niinkään aistimukseen kuin toisesta saatuun kuvitelmaan, jota suhteutamme omiin odotuksiin, ennakkokäsityksiin ja muistikuviin. Emme näe häntä itseään, vaan sen, miltä osin hän muistuttaa joitain muita tuttavia, tai mitkä piirteet hänessä ovat omiamme, mitkä taas erilaisia.

Väliin tulee vielä sen valokuvaajan illuusio, joka kuvan on ottanut. Vaikka niillä kuvaajilla, joiden otoksista piirrän, ei ole ollut nykytekniikoita, he ovat silti voineet asetella päätä haluamiinsa asentoihin tai houkuttaa vippaskonstilla hymyä esiin. Muistan sen ahdistuksen, mihin jouduin, kun äiti vei minut Ateljee Hynniseen nelivuotiskuvaa varten. Itkin ja pelkäsin. Mutta ammattinsa osaava kuvaaja otti nurkasta kumikoiran, vingutti sitä, ja johan itku muuttui nauruksi, lyhytaikaiseksi tosin. Valheellinen näköisyys oli kuitenkin tärkein: hymykuvaa saattoi esitellä tuttaville otoksena harvinaisen valoisasta lapsesta.

Digiaika on tuonut eteemme yhä erilaisia kasvoja: eri tavoin tuotettuja, paranneltuja, kontrolloituja, toistettuja. Facebook on nimensä mukaisesti täynnä kasvoja, kasvoposeerausta. Siellä hymyilevät tai nyrpistelevät myös emojinaamat, nuo toisiaan kopioivat kummajaiset, jotka ovat tulleet korvaamaan kirjoitustyylin vivahteita. Elävän ihmisen kasvot saattavat näyttää muovisilta, ja toisaalta roboteille kehitellään aidon näköisiä ihmiskasvoja. Siinä nykyajan kauhukasvot: liian mekaaniset ja täydelliset, liian puhtoiset. Niitä ei tee mieli edes yrittää piirtää. Muutama virhe tarvittaisiin, jotta edes kykenisi tutustumaan silokasvojen kantajaan. Virheet opettavat, tekevät ihmisen ihmiseksi ja elämästä elämisen arvoisen.

Liisa Enwald

23.2.2018

Pakkanen

Lapsuuteni kauneimpia muistoja on kävely pakkasaamuna kouluun. Kauniiksi sitä ei tee poskien nipistely eikä sormien kirvely, vaan joki, jonka rannalla koivut koreilivat toinen toistaan herkemmissä harsopuvuissa ja josta pussahtelivat ilmaan erikokoisten patsaiden hahmossa höyrypilvet. Linnanrauniotkin olivat saaneet ohuen valkopeitteen, ja kun sillan ylitti, olivat vastassa vielä Rantapuiston sirot lehtipuut. Yhdessä palelemisen kanssa siinä oli elämystä, josta olisi hyvinkin voinut tehdä turistipyydyksen. Onneksi rauhallinen ja vielä 1960-luvulla melko pieni kaupunkimme ei tajunnut sitä.

Vaikka matkaa kotoani tyttölyseolle oli vain reilu kilometri, se tuntui pitkältä, kun maisema vaihtui koko ajan, ja sen havaitsemisessa olivat mukana kaikki aistit. Pekka Heikkisen leipomosta pöllähti sieraimiin vastapaistetun ruisleivän tuoksu ja poskille lämpöä. Ja sitten oltiin taas pakkasessa. Nenänpäästä karkasi tunto, ja sitä piti hieroa lapasella, painaa päätä syvemmälle mohairhuivin kätköön. Takin karvakauluksestakin oli apua; siihen aikaan ei kukaan motkottanut turkistarhauksesta.

Koulun ala-aulassa oli hetki totuteltava plusasteiseen sisäilmaan. Monet hieroivat paleltuneita poskiaan, etenkin ne, jotka ajoivat pyörällä kymmenen tai viidentoista kilometrin päästä. Ehtikö siinä katsella huurrepuita, mietin joskus; varmaan jo hengityksen ylläpidossa oli täysi työ, vaikka oltiinkin nuoria. Paleltumille altis oli erityisesti kropan alaosa, kun tytön ei sopinut käyttää pitkiä housuja muuta kuin silloin, kun koulussa oli urheilua. (Vielä yliopistoajoiltani muistan vahtimestarin kommentin, jos naisopiskelija erehtyi astumaan aulaan housuasussa: ”Tämä ei ole mikään urheilulaitos!”)

Pakkaseen piti pohjoisten koululaisen kuitenkin tottua, kun kunnan järjestämiä kyytejä ei ollut ja auto vain harvojen vanhemmilla. Tätä taustaa vasten kuulostaa kummalliselta nykyinen valittelu, että oppilaan on käveltävä jopa puolen kilometrin koulumatka. Välitunneilla ei enää tarvitse mennä ulos, mutta minun aikanani siltä pelasti vain yli 25 asteen pakkanen. Ei ollut harvinaista, että mittari putosi alle senkin, jopa –40-asteiseen säähän piti sopeutua, kunkin tavallaan. Ja tyttönäkin pitää mielessään Norénin ja Topeliuksen laulu ”Reippaat pojat”, jota kouluissa käytettiin osana urheuskasvatusta: ”Sen veltoks’ raukaks’ mainitsen, / ken talvet tutisee / ja tuulahduksen tuntien / jo turkkiin turvailee, / ja jota aina yskittää, / kun Pohjolass’ on raitis sää.” Toisessa säkeistössä toivotettiin ”kaikk’ kehnot alle kinoksen” ja heille lunta korviin.

Ensimmäiset talveni Helsingissä olivat nekin kuuluja pakkasistaan, mutta en osannut pitää sitä minään, olihan noin kymmenen miinusasteen sää vielä varsin kohtuullinen. Sitä tosin raikasti tuntuvasti viima, jota taas sisämaassa ei juuri kohdannut. Pääkaupungissa ei myöskään juuri saanut nauttia huurrepuista.

Tämä tuli mieleeni tänään, kun kaupoille kävellessäni sain pitkästä aikaa ihailla pakkasen maalaamia koivuja ja kuusia. Olen pohtinut, miksi ne näyttävät nyt paremmilta kuin musta- tai vihreäoksaisina. Onko syynä vain valkoisen oksan harvinaisuus, vai kenties se, että negatiivia muistuttavaa näkymää hätkähtää enemmän kuin normaalia. Valkoinen puu talven yötaivasta vasten on dramaattinen, mutta vähintään yhä pysäyttävä kiiltäessään miltei samanvärisenä valotaustalla. Se on silloin kuin päivänvalossa loistava kynttilänliekki. Oudon ihana! Ja outoudessa on aina sekä kauheutta että kiehtovuutta. Kauniina pakkaspäivänä jälkimmäisen voiton varmistaa huurteen ja lumen kimallus auringossa. Siitä voi, kun oikein keskittyy, kuulla pientä helinääkin, pakkasen hiljaista puhetta.

Helmikuun jälkipuoliskon säät ovat viritelleet eteläisessä Suomessa samanlaisia purnauksia kuin loppusyksyn jatkuvat pluslämpötilat ja vesisateet. Eikö ihminen ole mihinkään tyytyväinen? Vai haluaako hän kaikessa keskitietä, sitä antiikin filosofien mainostamaa kohtuutta? Sehän voi olla myös äärimmäisen tylsää. (Tosin nyt on jo aivotutkimuksinkin todistettu tylsyyden hyödyllisyys luovuudelle.)

Pakkanen saa surkeilemaan matkojen pituutta: kaupoille, bussipysäkille ja kirjastoon kaksi kilometriä, kauhistus sentään, ja oli sää mikä tahansa asioille on pakko kävellä. Olenko jo ehdollistunut pelkän nähdyn varassa siinä määrin autokyytiin, että oletan sen koskevan minuakin, niin kuin se koskee täällä asuvien valtaosaa? Enkä enää usko sitä, että kävely on ollut, on ja tulee olemaan luonnollisin, rauhaisin ja usein myös kiitollisuutta herättävin liikkumatapa.

Suksille en ole noussut pitkään aikaan, mutta voin muistaa, miten ennen, siinä huurrepuisessa lapsuuskaupungissa, kymmenen tai viidentoista kilometrin hiihtolenkki yli parinkymmenen asteen pakkasessa ei tuntunut missään. Mäet luistivat puusuksillakin, ja niiden pohjiin saattoi pyydystää lumen kimalteita, tönäistä väliin sauvalla kuusten vällyksi kääriytynyttä tykkylunta. Iltapäivällä laskeva aurinko loi länsitaivaalle punerruksen, joka sai valkeat kuusetkin näkymään pikimustina. Takaisin kaupunkiin saattoi sitten lasketella vaaralta sinisen hetken läpi. Tämäkin muisto on kaunis, vaikka en ole koskaan ollut urheiluihmisiä.

Pihaan synnyttämääni kaveria, lumiukkoa, pakkanen ei haittaa. Se voi suorittaa liikkumisensa mielikuvituksessa, eikä sen tarvitse pelätä ruumiin rappiota. Kun aurinko paistaa – ja sitä se näinä päivinä on todella tehnyt! – se voi nostaa nokkansa päivää päin ja hymyillä tyytyväisenä risusuullaan, aavistamatta, että koittaa päivä sellainenkin, kun sen hymy kirjaimellisesti sulaa kevätpaisteeseen. Mutta siihen on vielä aikaa.

Liisa Enwald

14.2.2018

Ystäviksi vahingossa

Heti alkuun on sanottava, että otsikko johtaa harhaan: ystävystyminen saati ystävyys ei missään tapauksessa ole vahinko, mikäli sanalla tarkoitetaan jotain vastenmielistä sattumaa. Ystävyys on tämän kirjoittajalle miltei pyhä, yksi niistä suurista siunauksista, joita elämä tuo.

Silti se voi syntyä ikään kuin sattumalta tai vahingossa, hetkenä jona sitä vähiten luulee, sellaisen ihmisen kanssa johon kaikkein viimeiseksi kuvittelisi edes tutustuvansa lähemmin. Eivät kaikki ystävyydet tietysti minunkaan elämässäni ole syntyneet noin. Mutta kun ajattelee niitä jotka ovat, ei voi kuin ällistyneenä kiittää siitä yllätyksestä, joka parhaimmillaan on muuttanut elämän suuntaa.

Alla kertomani esimerkit eivät kaikki ole omasta elämäntarinastani, siksi niiden subjektina on neutraali ”hän”. Tapaukset ansaitsevat kuitenkin vähintään ihmetyksen.

Lukeva tyttö

Koneeseen tullut vika viivyttää lennon lähtöä pohjoisesta Helsinkiin, ja odotusaikana lentoyhtiö tarjoaa matkustajille kahvit. Hän on ollut pitämässä kurssia ja raahautuu kahvion vapaaseen pöytään hankalan käsimatkatavaran kera. Se on maalaus Lukeva tyttö, jonka muuan kurssilainen on lahjoittanut hänelle. Vaikka hänelle ovat rakkaita kaikki lukevat tytöt ja hän on kerännyt näitä kuvaavia taidekortteja, tästä maalauksesta hän ei, ikävä sanoa, erityisemmin pidä. Pöytään astelee pian toinenkin nainen, tönäisee Lukevaa tyttöä ja kysyy, miksi hän kuljettaa tuollaista mukanaan. Kun hän selittää, tulokas tivaamaan, mitä hän maalauksesta tykkää. ”Mä en tykkäis. Mä oon itte piirtäjä.” Ilmenee, että tämä toinenkin on ollut kurssinpidossa, ja heidän välilleen sukeutuu keskustelu. Pian uusi tuttava leväyttää hänen eteensä itse kuvitetun satukirjansa vedokset. ”Kattoisit näitä tekstejä ennen kuin kone lähtee.” Hän huokaisee, mutta toteaa tämänkin kuuluvan ammattiin: palautteen antamisen melkein milloin ja missä vain. Keskustelu syvenee nyt kirjallisuuden ja taiteenteon ydinasioihin, ja kun kone vihdoin starttaa, he jatkavat puhumista. Siinä on startannut kahden ennestään tuntemattoman ystävyyskin, ja se jatkuu yhä.

Kadonneet laukut

Hän on matkaoppaana ja vapaaehtoistyöläisenä Lähi-idässä. Kerran Suomen-lennolta saapuu hänen puheilleen pari eläkeläisrouvaa, jotka valittavat, etteivät saaneet laukkujaan. Hän lupaa selvittää asiaa, mutta uskoo sen ratkeavan vasta seuraavana päivänä. Sitä ennen matkalaisten on suoriuduttava yön yli. Hänen majapaikassaan olisi kyllä tilaa, ylimääräisiä yöpaitoja ja pesuvälineitä, ruokaakin saisi ja aamukahvia. Sinne siis mennään. Hän ihmettelee, että erityisesti toinen rouvista on kovin rauhallinen ja pystyy laskemaan leikkiäkin, vaikka moni repisi vastaavassa tilanteessa, paitsi omansa, myös oppaan pelihousut. Mutta tämä nauraa vain: ”Eihän tässä mitään, pahemmastakin on selvitty.” Ei aikaakaan, kun myös tämä rouva pestautuu vapaaehtoistyöhön ja majoittuu oppaan luo pitemmäksi aikaa. Siitä alkaa ystävyys, joka kestää vuosikymmeniä, tämän hyvähermoisen rouvan kuolemaan asti.

Minä myös!”

Keskieurooppalainen nuorisokuoro konsertoi hänen kotikaupungissaan, ja väliajalla hän alkaa kielitaitoa verryttääkseen jutella erään eturivissä laulavan alton kanssa. Juttu liikkuu kuorossa, musiikissa ja pohjoisen koleassa säässä. Hän kuulee, että kuoro on majoitettu läheiseen leirikeskukseen, ja päättää jatkaa ilmaista kielikurssia vielä pyöräilemällä illalla sinne. Majoituspaikan maisemissa on kirkasvetinen salolampi, ja sitä kierrettäessä käy ilmi, että tuo nuori nainen asuu, aivan kuten hänkin, äitinsä kanssa kahden, kun isä on kuollut eikä sisaruksia ole. Se virittää uteliaisuuden myös muihin yksityisasioihin. Harrastukset (paitsi tämä kuorolaulu, tietysti)? Kirjoittaminen, lukeminen ja piirtäminen. No niin on hänelläkin, hän paljastaa. Entä horoskooppimerkki – sama on. Missä kuussa syntynyt? Ai siinä, minä myös! Ja kun vihdoin päästään syntymisen päivämäärään, ilmenee, että jopa se on heillä täsmälleen sama. Tosin kaksi vuotta on väliä.

Hän keksii ehdottaa, että ryhdyttäisiin kirjeenvaihtoon, sillä eipä olisi hassummaksi sen kielen kirjallinenkaan virittely, joka ei ole tavallisimpia koulussa luettuja. Ja niin he ryhtyvät. Kirjekeskustelussa syvennytään elämän perustaviin asioihin, ja hän ihmettelee, miten kiinnostavasti pohdiskeleva filosofi tämä vasta 17-vuotias muunmaalainen on. Ennen muuta ilmenee, että niihin asioihin, jotka syvimmiltään askarruttavat, ei vaikuta juuri lainkaan se, miten pitkä on pohtijoitten maantieteellinen välimatka. Ystävyys elää muutaman vuoden kirjeiden varassa, ja syntymäpäivänään he muistavat toisiaan lahjoin. Kunnes lopulta tapahtuu se, mistä laulussa sanotaan, että maailma sitten vieroitti pois heidät toisistaan. Erkanemisvaiheiden kuvaaminen ei kuulu tähän, mutta parhaina vuosinaan tämäkin ystävyys oli – niin, lähes pyhä.

Yhteinen nimittäjä?

Mikä näitä tapauksia yhdistää? Ei ainakaan ”rakkaus ensi silmäyksellä” tai päätös ryhtyä ystäviksi ”ooksä mun kaa?” -tyyliin. Ehkä kysymys on pienestä, lähes näkymättömästä vihjeestä, joka saa tuntemattoman lähestymään toista ja toisen hyväksymään sen, vaikka tätä tietoisella tasolla vierastaisi. Ne jotka uskovat jälleensyntymisiin, vahvoihin intuitioihin tai telepatian voimaan, voivat tietysti antaa näille sattumalta näyttäville tapahtumille oman tulkintansa. Minä taas taivun otaksumaan, että suurilla ja tärkeillä asioilla on usein pienen pieni alku. Annetaan noiden alkujen puhua, ystävänpäivänä – joka oikeastaan on jokainen päivä.

Liisa Enwald

 

5.2.2018

Mistä ei tunneta

Henkilöhaastattelujen kylkitekstinä listataan usein henkilön tekemisiä, tutkintoja ja harrasteita. Alimpana on otsikko ”Mistä ei tunneta” ja sen alla maininta siitä, miten tämä aivan muulla alalla kunnostautunut nainen tai mies on juossut supermaratonin, keräillyt Aku Ankkoja tai voittanut karaokekisan. Se on hänelle itselleen ilmeisen tärkeää, mutta ei suurelle yleisölle.

Tuntemattomuuden tekijät ovat kiinnostavia, kuten yleensä elämän näkymättömiin jäävät puolet, aivan kuin romaanien sivuhahmot peittoavat monesti syvämerkityksessään ne sankarit tai antisankarit, joiden varassa juoni kulkee. Kansallissankareistammekin sopii kysyä, mistä he eivät tulleet tunnetuiksi tai mikä oli heidän tuotantonsa (jos kirjailijoita olivat) varjoon jäänyt puoli. Enkä nyt tarkoita niitä elämäkerran seikkoja, joista jonkin paljastuksen takia vaahdottiin skandaaleina – paljastuksethan tehtiin juuri tunnettuuden (tai jälkibrändäyksen, sanalla sanoen myynnin) tähden. Mutta mikä olisi vaikkapa J.L. Runebergilla se pieni teos tai teko, jolla ei ollut asiaa kansakuntamme suureen muistiin?

Runebergin päivänä muistan aina erään tapauksen, joka sattui kalliolaistalon sisäpihalla Helsingissä. Olin viemässä roskapussia, kun talonmies (sellaisiakin vielä silloin oli) ilmestyi sinne lippu kainalossaan. Hän puhui kotoisasti savoa: ”Tiijättekö te, mikä mies se Ruuneperi oekeen oli? Oliko se joku meijän presidentti?” Tapauksesta on jo parikymmentä vuotta, ja yhä aiheellisempaa on ajatella, moniko aikamme lipunkantajista kysyisi samoin. Pitäisikö otsikon kysymys muuttaa muotoon: ”Tunnetaanko häntä enää?” Valtakunnalliset sanomatkaan eivät tätä merkkipäivää enää juuri noteeraa, ja Yle 1:n Roman Schatzin Maamme-kirja otsikoi paljonpuhuvasti: ”Tuntematon Runeberg”. Runeberg-palkinto sentään jaetaan (tätä kirjoittaessani en vielä tiedä, mikä teos sen sai), mutta huomiossa se jää syksyn Finlandia-palkinnosta pahasti jälkeen, – vaikka tilanteen luulisi olevan päinvastoin, kisaavathan ”Runebergista”, toisin kuin ”Finlandiasta”, muutkin kuin romaanit.

Maamme-laulu kyllä yhä kajahtelee, vaikka sitäkin on ehdoteltu pantavaksi vaihtoon. Mutta kouluissa ei enää lueta Vänrikkejä eivätkä pikkupojat lausu kuusijuhlassa horjuvin polvin: ”Mun isän’ oli sotamies…” En harmittele, että nämä puolet koulukäytännöissämme ovat jääneet taa. Sitä sen sijaan on syytä kummeksua, että moni muu kansallisrunoilijaamme liittyvä seikka on jäänyt unholaan. Tässä niistä muutamia:

Runeberg oli antiikin kulttuurin harrastaja ja hallitsi klassiset runomitat. Hänen hirvenhiihtäjänsä kulkivat heksametrilla, Vänrikeissä juoksivat paitsi sotilassaappaat myös jambiset runojalat, Idylleissä ja epigrammeissa oli muodoltaan täysipainoisia lyyrisiä runoja – joita sittemmin on suomennettu, kuten vänrikkejäkin, myös trokeisilla mitoilla. Parempi tietysti näin, kuin että ei olisi käännetty lainkaan.

Moni nykylukija ja -kirjoittaja samastaa runon ja etenkin mitallisen lyriikan. Mutta mitalla kirjoittava Runeberghän oli myös eepikko, tämän mainitsee jopa Wikipedia, jonka tieto usein on varsin vajavaista. Hirvenhiihtäjät oli runoelma, ”Saarijärven Paavo” runomuotoinen kertomus, ja mitä Vänrikki Stoolin tarinat, ellei – jo nimensä mukaisesti – eeppistä eli kertovaa runoutta. Siinä lukiossa, jota kävin, pelastui joskus ulkoaosaamiselta, jos pystyi selostamaan edes läksynä olleen runon juonen. Muistan yhä sen tärinän, jonka vallassa yritin saada suustani ulos ”Torpan tyttöön” sisältyvää kertomusta. Ja kun sitä ei sieltä tullut – vaikka mielessäni se kyllä oli – lehtori huomautti hyytävästi: ”Kuinkas Enwaldkin nyt noin.”

Mutta noista teoksistaan Runeberg tunnetaan. Ja minunhan piti tässä kysyä: mistä ei? Ensiksi, ja tähän aikaamme sangen sopivasti, voi mainita hänen virsirunoutensa. Hänen kokonaan kirjoittamikseen mainitaan vuoden 1986 laitoksen hakemistossa 14 virttä ja lisäksi vähintään sama määrä sellaisia, joissa häneltä on joitain säkeistöjä tai jotka hän on ”uudistanut”. Niissä on puhdasta lyriikkaa (epiikkaahan ei virsitekstiin, ainakaan muuhun kuin raamatunaiheiseen, juuri pääse), jos kohta myös lajille uskollisesti saarnaa ja rukousta. Luonto on vahvasti läsnä, kuten hänen ”idylleissäänkin”. Esimerkiksi virren 593 säkeistössä 5 kuvataan Luojan kaikkivaltiutta sekä väkevin että herkin kielikuvin: ”Myös meren hautaan hyytävään / hän yltää, sieltä kädellään / pelastaa syvyydestä. / Ja hiekkaan kuuman erämaan / puhkeaa lähde laulamaan / Herramme hyvyydestä.” Kuudennessa säkeistössä seurataan sitten ”pienen muuttolintusen” matkaa ”takaa maiden, merien”, ja todetaan, että yhtä turvaisasti kuin linnun johtaa Isämme meidätkin ”kotiin asti”. Ja August Ahlqvistilta on kyllä onnistunut jambinen käännös.

Runeberg osallistui muiden ruotsiksi kirjoittavien suomalaisuusmiesten kanssa 1800-luvun lopulla ns. fennomaanien virsikirjan valmisteluun. Siksi häneltä, kuten Lönnrotilta ja Topeliukselta, lienee tilattukin virsiä. Maamme eturivin kirjailijat olivat myös kirkkorunoilijoita, mitä tilannetta olisi nykyisin mahdoton kuvitella. ”Maallisellakin” tekstillään mainetta saaneista nykylyyrikoistamme vain Niilo Rauhala on myös virsilyyrikko. Runebergin ja Lönnrotin aikana kirkolliset toimet olivat valtakulttuuria, ja vielä pitkään heidän jälkeensä virsiä veisattiin koulussa. Nyt ei, kun enemmän koulujuhliin kuin kirkkoon rituaalistunut Suvivirsikin on joutunut kiistakapulaksi. Eivätpä lapset luo enää silmiä ”ylös taivaaseen” ainakaan kyseisen lastenvirren voimin. Moniko muistaa, että myös se on Runebergin kynästä.

Paljon on Runebergiä sävelletty, muihinkin kuin veisuutarkoituksiin. ”Sua, lähde kaunis, katselen” -laulu lienee yhä muistissa hänen kirjoittamanaan. Minä tosin muistan sen isän laulamana vanhan suomennoksen sanoin: ”Sun kalvohos mä katselen, / sä lähde läikkyvä, / ja näen, kuinka vaihdellen / siell’ liikkuu pilviä.” Mutta lauluista haluan erityisesti nostaa esiin mm. Ture Rangströmin säveltämän runon ”Den enda stunden” (”Ainoa hetki”), jossa kuvataan ohimenemistä pienin ja täysin paatoksettomin sanoin. Mikä ero Suomen sodan sankarirunoihin! (Olen kirjoittanut ”Den enda stunden” -laulusta ja sen suomennoksista esseekokoelmaani Kesken, ntamo 2015.) Tälläkin runolla voi hyvin vastata kysymykseen ”Mistä ei tunneta?”

Yhdessä suhteessa Runeberg kuitenkin kytkeytyy vahvasti nykyaikaan. Siteeraan Annikki Yrjänäisen esseetä ”’Saarijärven Paavo’ matkalla suomen kieleen” Taite-lehdestä 3/2004. Ennen kuin alkaa pohtia ”Bonden Paavo” -runon synty- ja käännöshistoriaa Yrjänäinen huomauttaa: ”Runoilija joutui itse kustantamaan kokoelmansa [Dikter, 1830]. Siihen aikaan runokirjojen menekki oli niin pieni, ettei kukaan ottanut niitä kustannettavakseen.”

Liisa Enwald

 

 

25.1.2018

Kasvun paikka?

Joskus käy niin, että vanhoja paperipinoja kaivellessaan löytää jotain, jota ei ole luullut olevankaan. Minulle kävi niin, kun etsin erästä esseenraakiletta, josta olisi voinut vielä kehitellä jotakin – jonka siis olisi voinut antaa kasvaa. Kasvu on, kuten kehitys, luovuus ja selviytyminen niitä jo pahasti pönäköityneitä ja samalla epämääräistyneitä käsitteitä, joilla tehostetaan niin juhla- tai vaalipuheita kuin saarnoja, elämäntaidon opetuksia kuin aikakauslehtien henkilöjuttuja. Sejase kasvoi aikuiseksi, koettelemuksissaan vahvemmaksi, vihdoin omaksi itsekseen, osoitti moraalista kasvua ja niin edelleen. Kirjallisuuspuheeseenkin kasvu on pujahtanut, eikä kyse ole vain myyntiluvuista; runous on kielen kasvukärki, sanotaan. Nykyisin vain tuota kasvukärkeä ei enää näy juuri vaalittavan, ainakaan runoteosten painannassa ja esillepanossa.

Entäpä puheet kasvukyvystä tai -voimasta, jota osoittaa milloin kaupunki tai valtio, milloin kilpailukyky tai kansantalous. Näitä hypetyksiä kuunnellessaan haluaisi nuijia hengettömiin koko kasvun (sen mukana kasvatuksen) ja keksiä sijaan käsitteen, joka ilmaisisi myös jotain konkreettista, rikkoisi fraasin.

Kasvun voisi tietysti myös palauttaa juurilleen, niihin biologisiin yhteyksiin, joista se on aikanaan kuvallistunut ja vähitellen kiteytynyt lähes abstraktioksi. Kognitiivista kielitiedettä kehittänyt George Lakoff on todennut kasvin yhdeksi niistä kolmesta kulttuurisesta perusmetaforasta, joiden varassa koko kuvallinen ajattelumme on. (Ne kaksi muuta ovat säiliö ja matka). Ihminen on kasvi, siis jotain kasvavaa; mieli on säiliö; elämä on matka. Mieli kehittää kielikuvia siitä, mitä päivittäin näemme ja koemme, ja erityisesti keväisin näemme biologisen kasvun. Valon enetessä silmut valmistuvat ja puhkeavat oras pilkistää maasta, puut saavat lehtiä ja kasvukärjen. Nyt on vuodenkierrossa edetty tammikuuhun, ja lisääntyvästä valosta on jo teoreettisia lupauksia. Etelä-Suomen oikutteleva sää on kuitenkin tuonut varhaisen hämärän, kun kauan kaivattu lumi, tuo pohjolan talven valonlähde, suli viime yönä melkein tyystin pois. Alhoon rakennettua taloamme ympäröivät vetiset vallihaudat, ja ennen kuin pääsee edes postilaatikolle, on kierrettävä pari ylimääräistä järveä. Koskahan niihin laskeutuu joutsenpari, joka turhaan teki lähtöä kylmää pakoon. Joulun alla toin maljakkoon mustikanvarpuja, ja kas, ne tekevät jo kukkaa. Kasvamisen aika siis kuitenkin on, vaikka valoa ei vielä paljon näykään. Se on yksi paradokseista, joita ilmastonmuutos mukanaan tuo.

Politiikassakin käy kevään kohina: vaalikeskustelut kuumenevat (tosin monien mielestä yhä liian laimeasti). Suomen itsenäisyyden juhlinnasta on tuskin päästy, kun käsillä – ja käsiteltävänä – on sisällissodan satavuotismuisto. Kasvua kaivataan presidenttiehdokkaiden asenteilta ja arvomaailmoita (eikä vain kannattajajoukoilta), samoin kuin siltä ajattelulta, jolla ympäröimme tuon sadan vuoden takaisen tragedian: on päästävä vihdoin pois poteroista, rikottava kuplat ja muistettava, mitä kaikkea – muutakin kuin juhlapuhetta – kasvu voisi olla, jos sitä sanakummajaista nyt on pakko käyttää.

Mutta siitä yllättävästä paperilöydöstänihän minun piti puhua. Olin jo tovin pohtinut aihetta tähän blogiin, ja sieltä se putkahti kuin huomaamatta. Olin nimittäin tuuminut joskus kasvua, oikein mietelauseiksi kiteyttäen. Päiväykseksi oli merkitty ”vuodenvaihde 1989–90”. Julkaistavaksi en muista tarjonneeni tätä sarjaa, mutta nyt saa lukija mielessään päätellä, olisiko kirjoittajalla itsellään kasvun paikka tai aika.

Pitemmittä selityksittä:

Upposit ajatuksiin sydälle. Sieltä käy kasvu vain kohti pintaa.

Syvyydestä minä huudan…” Ja kasvan.

Näkeekö siemen valon jo kun aloittaa kasvun?

Kasva, kunnes latvasi yltää maahan.

Kasvussa keskeneräisyys on siunattu tila.

Joka kasvunsa tietää, uskaltaa tunnustaa lapsen itsessään.

Kasvusi päättyi? Olet valmis nyt. Tai kuollut.

Voisiko kasvaja olla ammattinimike – kuten kasvattaja?

Isommaksi! Avarammaksi! Korkeammaksi! Viisaammaksi! Eheämmäksi! Vahvemmaksi! – Miksei kukaan, joka kasvua opettaa, puhu rikkoutumisesta, kivulla puhkeamisesta, kuolemasta jossa on uuden alku?

Olen kipeä sieltä, mitä uskoin terveimmäksi paikakseni.

Kasvaisinpa unieni kokoon.

Kasvuko vain tulevaisuuden asia?

Kasvaisin menneisyyteen, näkisin itseni sukupolvien mitalta.

Kasvu on paluiden spiraalia.

Tee rako viisautesi kiveen – sieltä alkaa kasvaa hullu puu.

Liisa Enwald

14.1.2018

Rauhoittumisen aika

Eilen oli nuutinpäivä, josta viimeistään joulukauden on katsottu päättyvän. Entisaikaanhan nuuttipukit kulkivatkin jo heti tapanin jälkeen. Nyttemmjin on annettu lisäviikko aikaa niille, jotka haluavat vielä katsoa hetken kotiin tuotua kuusenoksaa, kimallenauhaa tai ikkunatähteä. Ei raskisi viedä kaikkea pois – enkähän viekään, esimerkiksi himmeli saa meillä riippua katosta koko vuoden.

Iloiten voi sen sijaan luopua siitä myyntikarusellista, joka nykyisin jo lokakuussa valtaa kadut ja kauppakeskukset. On hössötettävä, sillä joulu tulee, tuo tällä haavaa yhä myyntivetoisemmaksi muuttunut juhla. Olisiko se jo peräti oma vuodenaikansa, kun selvästi erottuvaa talvea ei näillä raukoilla rajoillakaan enää ole, vaan on vain pienten sisä- ja välivuodenaikaväläysten toisiinsa liukumista: vesisadetta, johon pihojen koristevalot sekoittuvat, välillä pari hiutaletta, jotka leijuvat kohti maata mutta sulavat siihen heti, loskaa, tai sitten ohutta valkoista, joka näyttää pölysokerilta ja jonka tuulenpuuska pian lakaisee pois, mustaa jäätä ja lopulta jälleen sitä harmaan ja ruskean himmeyttä, johon jo syyskuussa totuimme ja joka on vastassa jälleen maalis-huhtikuulla.

Sopii siinä jatkuvien välivuodenaikojen välissä hyvinkin räiskytellä joku joulun tai uudenvuoden karnevaali, jollei toritapahtumana, ainakin – ja nimenomaan – suku- ja perhejuhlana, josta osattomaksi jää se jolle ei ole sattunut siunautumaan tai jäämään eloon ollenkaan omaisia. Ei silti, että ne perhejouluttelutkaan yhtä iloa olisivat, vaikka sellaisiksi pukeutuvatkin, eivätkä ainakaan rauhaisia. Rauhaa ei liiemmin tule yksineläjän jouluun, kun hän sitkeän perheperinteen keskellä pohdiskelee, kenen ystävän luo tohtisi tänä jouluna pyrkiä vierailulle, tai, vaikka kutusuttunakin menisi, missä määrin vie tältä ystävältä tilaisuuden sukujouluun.

Tätä taustaa vasten laskeutuu riemuiten härkäviikkojen arkisena ja harmaana pidettyyn aikaan, olkoon silloin lumetonta tai ei. Jos moni kokee nykyisin lähes rienaukseksi toivotuksen ”joulurauhaa”, miksei voisi alkaa lähetellä tammikuun kortteja (tai vähintään tekstiviestejä), joissa toivotetaan kokosydämisesti talven tai alkuvuoden rauhaa, onnellista asettumista tavallisen tapahtumattomaan oloon, kokemaan sitä hitautta, jossa voi hiljaa hengitellen seurata taivaan valostumista, silmujen turpoamista, kevään verkkaista tuloa kaikesta vuodenaikojen pettävyydestä huolimatta. Ja liittyyhän siihenkin meillä tänä vuonna omanlaisensa viihdekarnevaali, presidentinvaalit.

Lapsuudessani vielä uudenvuodenkorttejakin lähetettiin. Niiden suosituimpia kuva-aiheita olivat kellotaulu, neliapila tai veikeästi hymyilevä pikkulapsi, usein kaikki nämä kerralla. En tosin koskaan tiennyt, toivotettiinko onnellisuutta koko vuodeksi vai vain niiksi muutamiksi juhlapäiviksi, joina valettiin tinaa ja levitettiin tuvanpöydälle valkea liina vielä kerran ennen sen kaappiin (tai pesukoneeseen) panemista. Yhtä kaikki uudenvuoden tervehdykset lähetettiin joulukuun puolella, erityisesti niille, joilta oli tullut joulukortti, mutta joiden muistaminen oli itseltä unohtunut. Ilmeinen anteeksipyyntö siis. Työtoverini ällistyi kerran, kun oli saanut joltain korttitekstin ”Hyvää talvea!” Minä innostuin siitä niin, että maanisena korttitehtailijana tein heti samalla tekstillä varustettuja koko joukon. Niitä nyt sitten näinä päivinä sopii lähetellä, hartain lumentulonkin toivotuksin – täällä Suomi-neidon varpaissa. Pohjoisemmaksi taas voi toivottaa, että puut kestäisivät vielä helmikuussa tykkylumen taakan.

Härkäviikkoina myös kirjamarkkinat rauhoittuvat. Sinne lumi on tullut peittämään syysmyynnin, messuhallien ja kilpailujen kukoistavimmat kukat. Tosin finlandiavoittaja sinnittelee vielä likellä myynnin ja lainausten kärkisijaa, mutta vähitellen se luovuttaa paikkansa niille, joita ei ”tosi hyviksi julistettuina” enää osteta lahjoiksi. Runeberg-palkinto jaetaan helmikuussa, mutta sen saajien teoksia juuri lahjapöydillä näe, sillä ystävänpäivän muistamiseenkaan ei kirja ole vakiintunut, ainakaan vielä.

Olisiko jo aika muistaa kirjalahjalla itseäkin, ja nimenomaan sellaisella teoksella, jota ei ole syksyn mainosmylläkässä kohuttu hengiltä, vaan joka on etsittävä paisuvimpien pinojen alta. Kauppojen kirjatarjontaa ajatellen voi ounastaa, että tuollaisen lahjan löytää yhä varmemmin vain kirjastosta, jossa näkyvillä, vähintään palautettujen hyllyssä, saattaa olla myös muu kuin edellisvuoden tuote. Saattapa kirjastosta yhä löytää klassikonkin, sellaisen, jonka hyväksi havaitseminen on kestänyt jo vuosisatoja.

Liisa Enwald

1.1.2018

”Hyvää jatkoa, uusi vuosi!”

Ne herrat, jotka tekevät Suomen kansalle allakat, olivat määränneet, että uusi vuosi alkaa sitten kun vanha loppuu. Ja kun allakan määräämät kuluneen vuoden päivät oli elää kituutettu, saatoimme hyvällä omallatunnolla ryhtyä odottelemaan uutta vuotta. Ja tulihan se. Se oli jo ennen syntymistään ristitty ja nimeksi pantu 1923. – Niin se tuli, kuin tuulahdus vienona kesäpäivänä, ei kellon kilahdustakaan. Hiljaa kuin hiiri se tuli.

Sitaatti on Enwaldien perhelehdestä, jonka nimi oli Juoru=uutiset. Päätoimittajaksi oli merkitty sittemmin Kajaanin kirjastonhoitajana toiminut tätini Elvi ja vastaavaksi hänen veljensä Gunnar. Isälläni Waldemarilla oli helppo virka: hän oli tyhjäntoimittaja. Harri-serkkuni kertoman mukaan hänkin kyllä kirjoitti lehteen artikkeleita, toisen aktiivikirjoittajan ollessa Gunnar – jonka journalistinen harrastus jatkui sittemmin Kajaani Oy:n lehdessä. Isäni myöhempiä kirjoituksia en koskaan nähnyt. Sekin nahkakansivihko, jonka joskus 1970-luvulla löysin hänen jäämistöstään, sisälsi käsin kopioituja lakipykäliä. Niin, ja oli hän kirjoittanut äidilleni yhden rakkauskirjeen, kun joutui tästä vähäksi aikaa eroon Oulun-matkallaan.

Siinä katkelmassa, jonka alkuun lainasin, on kyse vuodenvaihteesta 1922–1923. Tuonnempana kirjoittaja, Gunnar tai Waldemar – tekijännimiä ei pantu esiin –, toteaa, että ei ”tässä mikään ole ollessa kun vaan muistaisi kirjoittaa kakkosen sijaan kolmosen – -. Mutta ehkäpä siihen tottuu. Siispä vaan tervetuloa ja hyvää jatkoa, uusi vuosi.”

Samaa sanon minä nyt, kun seitsemäisen sijaan merkitään kahdeksikko. Kalentereita ja ajanlaskuja on monia muitakin kuin se, mitä ”herrat, jotka tekevät Suomen kansalle allakat” noudattavat. Mutta niin on sen aikamaailma mieleemme iskostunut, että on vaikea tajuta jossain idempänä elettävän vasta 1400-lukua. Gregoriaaninen kalenteri laskee ajan oletetusta Kristuksen syntymästä, jota viikko sitten juhlittiin – ja jota pitäisi juhlittaman yhä, aina loppiaiseen tai nuutinpäivään asti, vaikka moni varhaisjouluiluun kyllästynyt heittää kuusen ja kilisevät kulkuset pois jo tapanina. Uudenvuoden viettokin tulee häirikkönä väliin. Itse en ole koskaan oikein osannut lyöttyä sen juhlijoihin, kun mieleni allakassa aloitan vuodenkin syksystä, sillä sehän se on alkamisten aikaa: koulut, opistot, kuorot ja harrastuspiirit lopettavat silloin kesätaukonsa, jonka tilalle tulee vilkas liikehdintä niin auto- kuin kävely- ja pyöräteillä, ja ajatuksetkin vilkastuvat, kun niitä voitelevat uudet opit. Vuodenvaihde tuo korkeintaan vuosilupauksia, joista sitten toteutuu vain murto-osa jos sekään. Katsaukset menneeseen vuoteen ovat tietysti tärkeitä näköaloja tuoreimpaan historiaan. Itse kyllä katsastin lapsuuden päiväkirjoissa vain kulunutta kouluvuotta sinä päivänä, kun oli veisattu Suvivirsi ja päästy lomalle. Ja syksyn taas alkaessa katsastin kesää.

Lapsuuskodissani uudenvuoden juhlintaan kuului tinojen valaminen turvaisasti pönttöuunin äärellä. Joskus äiti saattoi sytyttää myös ”pienoisilotulituksen”, tähtisadetikun. Siinä riitti ihmeteltävää. Isompia pommeja ei pikkukaupungissamme paukuteltu, kun sotapommeista oli vihdoin päästy eroon. Nyt raketteja saa varoa jopa kadulla kävellessään; uusi vuosi ei enää tule ”hiljaa kuin hiiri”. Kun viimeisinä Helsingin-vuosinani kävelin ystävän luota Harjukatua ylös kotiini, sähinkäisiä lennäteltiin myös kerrostalojen ikkunoista. Oli varustauduttava tukevalla päähineellä, kun kotiin piti kuitenkin päästä, kissaa rauhoittamaan. Kypäräkään ei olisi ollut haitaksi, pelastihan pyöräilykypärä minut kerran palavalta tupakantumpiltakin, kun se viskattiin ikkunasta suoraan päähäni.

Tinoista luettiin tulevaa onnea ja menestystä. Ryyhelö merkitsi rahaa, sydämen muoto rakkautta, auton näköinen möhkäle hauskaa matkaa. Mutta myös sairaudet näyttäytyivät, esimerkiksi Elvi-tätini sai kahtena viimeisenä elinvuotenaan niin pelottavat oliot, ettei tinoihin tehnyt mieli kajota sen koommin. Silloin ei tinan levittämistä myrkkyhuuruista tiedetty vielä mitään. Kun nyt olen lukenut tinakielloista, olen ajatellut, eikö suuremmin syin voisi torpata jotain muuta vuodenvaihteen juhlintaan liittyvää. Onhan sitä kyllä jo yritettykin, mutta varsin hennoin äänin.

Millainen mahtoi olla vuodenvaihteen viettäminen isäni kodissa siihen aikaan kun Juoru=uutisten ”Uusi vuosi” kirjoitettiin. Ehkä kokoonnuttiin saman uunin ääreen kuin minun lapsuusperheessäni, Aina-äiti, Gustaf-isä ja kaikki neljä lasta, joista Signekin oli saapunut käymään Helsingistä. Salin nurkassa seisoi vielä korkea joulukuusi, sitä ihailtiin ja joku soitti pianoa, kahvin kanssa saatiin täytekakkua. Suomi oli itsenäistynyt vasta muutama vuosi sitten, elettiin rauhan aikaa, mutta edessä oli vielä sotia, rauhaisan kotikaupunginkin pommituksia. Minun lapsuusaikanani taas ilmassa leijui atomipommin uhka. Ja nyt, vuoden 2017 päättyessä, maailman valtakeskukset varustautuvat suurin turvatoimin. Terroristi voi hyökätä mistä tahansa ja valaista taivaan jollain muulla kuin tähtösillä ja värivaloilla.

Mutta ei maalata seinille noita valoja enempää kuin muitakaan uhkakuvia. Nautitaan hankien rauhasta siellä missä niitä on. Vanhassa kotikaupungissani taatusti on, toisin kuin Helsingissä. Täällä Lohjan takamailla lunta on ohuelti kuin voita laihduttajan leivällä. Tosin uudenvuoden yönä oli, paitsi taivaalla räiskynyt tulitusta, satanut valkoista. Aamukävelylläni tein jälkiä neitseelliseen lumeen. Edes autoja ei ollut kulkenut, saati kävelijöitä – paitsi jokin kissankokoinen eläin ja jäniksenpoika, pätkän matkaa kyllä myös mies, jonka saattoi havaita isokenkäiseksi. Puut uinuivat hennonvalkoisessa vaipassaan. Toteutui hetkeksi se, mitä Elvi kuvaa runossaan, niin ikään Juoru=uutisissa julkaistussa:

Sataa lunta, lunta,
nukkuu luomakunta
sikeätä unta
.

Näissä merkeissä hiljennymme täällä etelässäkin vuoden ensimmäiseen viikkoon.

Liisa Enwald

18.12.2017

Jouluviestintää

Kävin postilaatikolla. Sinne mennessä piti liukastella, tömäyttää piikkipohjat jäähän oikein tuntuvasti ja ottaa kuusenoksista tukea. Tietyistä hankaluuksista huolimatta lehdenhaku on joka-aamuinen rituaali, jota ilman ei oikein osaa aloittaa päivää. Kerrostaloissa pitkään asuttuani totuin ihmeen nopeasti siihen, että aamun uutiset on haettava ulkoa noin runsaan sadan metrin päästä. Samalla voi tuulettaa taloa ja tehdä palatessaan pienen lenkin. Niinä päivinä, kun lehti ei ilmesty, turhautuu aina hiukan. Sähköisinä en oikein osaa niitä lukea.

Jakeluhäiriöt ovat mellastaneet asuinseudullani entistä tiuhemmin. Lehtien kyseessä ollen keskeytys korvataan, jos jaksaa ottaa yhteyttä tilaajapalveluihin, mutta tyhjin toimin ei silti tekisi mieli laatikolta palata. Kirjepostin kulku onnahtelee sekin ja kantopäivät harvenevat – hintojen noustessa. Turha on tietysti toistaakaan, että paperina kulkeva liikenne on digiaikanamme rajusti vähentynyt. Ja kuta vähemmäksi se käy, sitä runsaammin heitetään postista ulos väkeä, jäljelle jäävien työtaakka kasvaa ja jokainen sairauspoissaolo on kohtalokas.

Väitetään, että etanapostiksi sanottu liikenne alkaa olla historiaa. Onhan se totta, että sähköinen viestinvaihto on vallannut siltä alaa, mutta itse kuulun vielä niihin outoihin olentoihin – ja onnellisiin –, jotka yhä saavat kirjeitä myös muuhun kuin elektroniseen laatikkoon. Uskollisten kirjeystävien kanssa kommunikoidessa ei edes tohdi käyttää viestinvaihdon teknistä sanaa. Kirjeet ovat pitkiä ja huoliteltuja, niissä on nähty vaivaa. Niiden laatikolta kantaminen vastaa sitä iloa, jota koki postiljoonin saapuessa ennen vanhaan.

Meille postin toi Kykyrin setä. Hän tuli kahdesti päivässä, uskollisena kuin uusi aamu, ja muistutti kengurua: vatsan päällä roikkui musta pullea nahkalaukku. Sieltä hän kaivoi esiin kirjeet, kortit ja lehdet (joista minulle mieluisin oli Aku Ankka). Laskuja hän ei tuonut, sillä sitä varten oli oma ammattikunta: kauppojen ”juoksupojat” ja ”-tytöt”, joita äiti ytimekkäästi sanoi laskunkantajiksi.

Yhtä varmasti kuin Kykyri liikkui kaupungissa, kierteli maaseutua keltainen postiauto. Se oli linjuri, jossa saivat matkustaa myös ihmiset, eivät vain kirjeet. Auton kulku oli hidasta ja mutkittelevaa, olihan sen tavoitettava pienimpienkin sivuteiden varsilla olevat laatikot, joihin auton apumies heitti kaaressa lehdet ja kirjeet. Usein ihmettelin, miten hän niin hyvin osuikin maaliin, jonka koko, näkö ja sijainti vaihteli aina kulloisenkin talon mukaan. Osuminen oli hänen ammattitaitoaan – ja sitä silloisilla postipalvelijoilla riitti.

Joulunaluspäivinä Kykyrin setä saattoi ilmestyä kolmestikin keittiön ovelle: oli vuotuisten tervehdysten ruuhka-aika. Etäällä asuvat sukulaiset ja tuttavat muistivat korteilla, joiden osoitteet oli piirretty huolellisesti mustekynällä, titteleitä unohtamatta. Kirjeitä ja kortteja saivat Neidit ja Rouvat, Rovastinnat ja Ylioppilaat, Ompelijattaret ja Pankinjohtajien Vaimot. Postinumeroita ei ollut, paikkakunta kirjoitettiin heti nimen alle ja katu tai talonnimi vasta viimeiseksi. Yksistään osoitteen kirjoittaminen oli rituaali, jota ei haluttu kiireellä pilata. Mattimyöhäinenkään ei kovin mielellään tarttunut puhelinluuriin tervehtiäkseen muualla asuvaa sukulaista, sillä kaukopuhelu piti ensin tilata keskuksesta, sitten odottaa, kun telefooni sen saapumisen merkiksi soi, ja kysyä puhelun jälkeen vielä keskuksesta, mitä se maksoi. Tämä oli tärkeää etenkin, jos käytti lainapuhelinta, jonka omistajalle kaikki keskustelut tuli maksaa. – Kun selität moista seremoniaa nykynuorelle, joka saa sometuksen tai puheen kautta oitis yhteyden joka maailman kolkkaan, saat vastaasi ällistyksen. Eihän tollanen voi olla totta, eihän!

Saman kaupungin asukkaat muistivat joulun alla mieluummin kukkalähetyksin kuin korteitse. Joulutähtiä, -ruusuja ja -amarylliksiä ei tunnettu meillä vielä; niiden sijaan paketeista paljastui hyasintteja ja tulppaaneja, jotka oli istutettu pieneen tuokkoseen tai prameaan koriin ja joiden juurilla oli koristenauhoja. Niiden kimallus valaisi pimeää kilvan kuusen kulta- ja hopeavöiden kanssa. Tosin koreista syntyi myös paineita: nuokin nyt lähettivät, niille pitää tietysti maksaa ostamalla kallis kukkalaite. Onneksi nämä olivat vain äidin mietteitä, lapsi oli kukkahuolista vapaa.

Vaikka korttilähetykset – kukista puhumattakaan – vuosi vuodelta supistuvat, edelleen joulutervehdyksiä postitetaan muutoinkin kuin sähköisesti tai tekstiviesteinä. Postilaatikon pohjalta paljastuu runsaudensarvi erityisesti niinä joulukuun puolivälin päivinä, jotka seuraavat halvemmalla postitettujen korttien viimeistä lähetysaikaa. Korttiystävissäni on paljon kaltaisiani, jotka askartelevat paperilähetyksensä itse. Eikä sen väliä, jos tämä viestinvaihto jää vuoden ainoaksi: muistettu on yhtä kaikki, ja joulu elää ihmisten kesken, kuten se hyvä tahto, jota paimenten kerrotaan joskus julistaneen.

Ehkä olen vähemmistöä siinäkin, että säilytän saamani kortit: albumeissa (kun valokuvat siirtyvät yhä useammin koneen uumeniin), virkatuissa pussukoissa tai seinään kiinnitettyinä. Jouluseimiä en harrasta, mutta jouluseinän aina teen, ja siihen syntyy joka talvi uudenlainen korttiasetelma, jonka parhaita paloja ei tee mieli kesäksikään ottaa pois. ”Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen” – ainakin korttien suhteen. Ja paperikirjeiden. Jos alkaisimme kaiken sähköistymisen uhallakin vaalia maanteitä pitkin kulkevan postin perinnettä, kenties keltaiset linjuritkin palaisivat ja toisivat tervetulleen apunsa maaseudun kurjistuvaan joukkoliikenteeseen.

Sopiihan joulun alla unelmoida. Toivotan kaikille rauhaisia pyhiä. Niiden jälkeen tavataan taas.

Liisa Enwald

 

7.12.2017

Juhlimaan tulkaa”

Eilen juhlittiin Suomen itsenäisyyden sataa vuotta, niin kuin on oikeastaan juhlittu koko kuluva vuosi, syyskausi vähintään. Mukaan tosin mahtuu myös reformaation 500 vuoden vietto sekä, kirkon piirissä pysyäksemme, adventti ja joulu. Ne eivät täytä pyöreitä, vaan syntyvät aina uudestaan siihen aikaympyrään, joka vuosi useimmille meistä on. Adventti tosin alkaa jäädä noista kahdesta häviölle ja korvautua, ei vain pikku- vaan varhaisjouluilla. Adventtiinhan ei liity kaupallisuutta eikä katujen avauksia. Ehkä juuri siksi sen musiikki on pysynyt perinteisempänä kuin yhä viihdevetoisemmaksi käyvän joulun. Eri asia, kuuleeko kauniita adventtilauluja enää missään.

Pikkujouluista en pidä, enkä oikein juhlinnasta muutenkaan. Rituaalit kyllä virittävät parhaimmillaan juhlamielen, etenkin jos niihin liittyy laulua ja kulkueita. Riitit edustavat toistuvuutta, eikä niissä ole ajankohtaistamisen paineita. Siksi ne kenties vetoavatkin kaikkein syvimpään ja yhteisimpään joka meissä on. Toistuvuuteenko pohjaa myös se, että haluamme juhlia kymmen- ja satavuosia. Yhtä hyvinhän voitaisi kunnioittaa 97- tai 105-vuotiasta Suomea tai 49 vuotta täyttävää henkilöä. Ehkä pyöreiden lukujen arvostaminen kuvaa myös pyrkimystämme säröttömyyteen, johonkin joka ei kestä poikkeuksia. Ennen juhlaa silkkimekko silitetään, solmio oiotaan (kuten oiottiin myös sukansaumat silloin kun naisilla vielä sellaiset oli), pöytä katetaan taloustaiteen sääntöjen mukaan – siitä välittämättä, että jokin sukulaisriita tai muu rike voi sitten rikkoa kananmunankuoren, viiltää särön ”porvariston sharmin” pintaan.

Minun illuusioni juhlinnasta kilahti rikki ensi kerran, kun menin opiskeluaikana osakunnan pikkujouluun. Meteli koski korviin, kansa örvelsi oluissaan ja muistutti, miten ”mors grisar är vi allihopa”, kun joulu on. Myöhemmin oli kyllä pakko tottua tällaiseenkin, ja näköala juhlimiseen laajeni. Rutinoiduin myös enemmän tai vähemmän vapautuneisiin (tai ”vapautuneisiin”) pyöreiden vuosien viettämisiin – toisten, ei omien.

Syntymäpäivistäni en muista paljoakaan, mutta sen päivän kyllä, kun täytin kolme. Vaikka elettiin huhtikuuta, äiti oli koonnut porukkaa huvimajaan ja tuonut sen ristipistoliinalle porsliinikupit. Lahjojakin päivänsankari sai. Yksi oli pakattu isoon ruskeaan pahvilaatikkoon, joka nostettiin keskelle pöytää. Sen sisältä kuului rapinaa, ja kun äiti avasi nuorat, liinalle hyppäsi peloissaan kaakattaen valkoinen kana. ”Sylvi kun on aina halunnut saaha oman pihan munia”, perusteli lahjan tuoja hivenen hämmentyneille juhlijoille. Äiti ihastuikin (tai näytteli ihastunutta, olen päätellyt myöhemmin). Mutta kanan loikattua jo nurmikolle isä sanoi: ”Kyllä se on sitten toinen ääni kellossa kun se sotkee pihan.” Minä sen sijaan juoksin uuden lemmikin perään ja kahmin sen kainaloon. Siitä pitäen se olikin usein sylissäni, ja sille tehtiin pesä koirankoppiin, jonka edellinen asukas – albiinokani – oli talvella kuollut. Sieltä löytyi silloin tällöin munakin, vedettäväksi ulos pitkävartisella kauhalla.

Syntymäpäivät saattavat yllättää, vaikkei niitä vasiten juhlisikaan. Elämässäni on siitä monia esimerkkejä, joiden yksityiskohdat jääkööt nyt kertomatta. Yhtä kaikki juuri hetkenä, jona vähiten odottaisi, voi saada osakseen arvaamatonta hyvää, aivan arkisesti mutta kauemmin kestävästi kuin yksi kanakesä.

Arjen raa’alla mutta näkymättömällä työllä on tämä nyt juhliva maammekin rakennettu, ja arjen keskeltä löytää myös sellaista iloa, jolle hyvin sopii antaa vaikka juhlan nimi. Auringonkajossa hohtava lumi ja kevään aavistus juuri nyt, kun koko syyskausi on ollut silkkaa sadetta ja räntäloskaa. Tai se, kun aamuisin käpertyy sohvankoloon lukemaan postilaatikolta hakemiaan lehtiä. Tai kynttilä, joka pimeässä sytytetään punakanttiseen lasilyhtyyn. Helvi Juvosen tavoin voi silloin kohottaa maljan ”elämämme rikkaudelle”. Se, että kokee satunnaistuttavan kanssa äkillisen kontaktinvälähdyksen, on silkkaa juhlaa. Tai kun asettuu työpöydän ääreen. Juhla on silloin tyhjän paperin (= lue: näyttöruudun) lumossa, ei kullan ja kimalluksen.

Tämän kirjoitukseni otsikko on vanhan ”Adeste fideles” -joululaulun nykyvirsikirjaan tuodusta suomennoksesta, jonka ensi säe vaatisi kyllä alkuperäismitan vuoksi eteensä nyt-sanan. Runomittoja ei kuitenkaan tarvitse ajatella, kun muistaa tuonkin laulun kertoman tarinan: ”Herrojen Herra” on syntynyt pieneksi lapseksi ”aasein ja härkäin” kaukaloon. Tämä demokratriaa julistava paradoksi ja totutun juhla-asetelman käännös alkaa olla jo puhkikulutettu, mutta se – kuten useimmat myytit, legendat ja monet niistä paljonparjatuista kliseistätkin – on aina uusi. Ja juuri tällaiseen uutuuteen taitavat perustua myös useimmat rituaalit.

Liisa Enwald

23.11.2017

Vieraaksi kirjaan

Kun siellä ei vain olisi vieraskirjaa! Tämä huokaus pääsee monelta kirjoittavaksi tiedetyltä ihmiseltä, kun hän kyläilee uudessa paikassa. Miksi nimenomaan häneltä? Siksi, veikkaan, että kirjaan pitäisi sitten kirjoittaa jotain muutakin kuin nimensä, ja, jos vierailee porukassa, häneltä sitä kesken kaiken lähtökiireen nimenomaan odotetaan. Kirjoita meidän kaikkien puolesta, sinultahan se sujuu!

Tilanne on vähän sama, kuin jos ammattilaulajaa tai -lausujaa pyydetään ex tempore esiintymään. Ääni on jäänyt avaamatta, viritys ei nyt vain ole sopiva, eikä se akustiikkakaan täällä oikein… Mutta jos aivan välttämättä haluatte, niin… Ja lopuksi anteeksipyyntö. Kotimatkalla nolous, että kaikkeen sitä tulikin suostuneeksi.

Kotimusiikki, teki sitä amatööri tai ammattilainen, on kuitenkin niitä perinteitä, joiden soisi elpyvän. Sama pätee vieraskirjaan. Monessako kodissa tänä digiaikana enää edes on kirjaa, johon kauniilla kynänjäljellä piirretään oma puumerkki ja kömpelöt tai vähemmän kömpelöt, yhtä kaikki lämpimät kiitokset emännälle ja isännälle. Joidenkin kauppojen hyllyillä tuotakin kirjalajia vielä näkee. Minun lapsuudessani niitä oli oikein lahjamyymälöissä. Näyttävä vieraskirja olikin suosittu hää- ja tupaantuliaislahja.

Avioituessaan (maaliskuussa 1943) sellaisen saivat myös minun vanhempani, ja tuo visakoivukantinen, pellavaselkäinen komeus on kulkenut minunkin mukanani jo noin kymmenessä asuinpaikassa. Sen lehdillä on vieraillut kirjava joukko ihmisiä, ja sinne on tallentunut perheen, uskallan sanoa jopa kirjallisuutemme historiaa.

Ensimmäinen merkintä on uudenvuodenpäivältä 1947, ja sen on kaunokäsialalla kirjoittanut Lydia Mustonen, äidin pikkuserkku: ”Sydämelliset kiitokset ystävällisestä vastaan otosta ja vieraan varaisuudesta.” Kevään ja kesän kirja on levännyt, mutta sitten, 2.9.1947, on isäni 50-vuotispäivä. Vieraita (jos kaikki ovat kirjoittaneet) lasken olleen nelisenkymmentä ja kaikilla käytössään mustepulloon upotettava kynä – aina ei ehkä kuitenkaan imupaperia, sillä muste on myös sutannut. Juhlavimmalla mielellä lienee ollut se karjalaispariskunta, joka on kirjoittanut: ”Korkeimman siunausta toivomme tämän talon isännälle ja Emännälle samoin lapselle Jumala siunatkoon Elämänne työt ja aloitteet.” Välimerkkejä ei ole, isäntä aloitetaan pienellä, emäntä (samoin kuin elämäkin) isolla. Ehkä kirjoittaja on erityisesti nauttinut pyöräyttäessään eripaksuisiin jälkiin kykenevällä kynänterällä tuolloisen kaunokirjoituksen mallikirjaimistoon kuuluneen kaksisilmukkaisen ison e:n.

Jäätyään muutamaksi vuosikymmeneksi unohduksiin vieraskirjamme näyttää 1970-luvulla taas elpyneen, tällä kertaa melkein vain minun käytössäni. Opiskelutoverieni kynästä teksteihin alkoi tulla myös muuta kuin toivotuksia ja kiitoksia. Kieliäkin oli jo monia. Saksalaiskävijät kirjoittivat saksaksi ja huonetoveri kantasuomeksi tervehdyksen. Muutamaa vuotta myöhemmin samainen ystävä piirsi pelkän Kiitos!-sanan 101 kertaa tasaisiin palstariveihin, joiden viereen samalle aukeamalle liimasi suopursun varren – se on vuosien mukana kuitenkin vierinyt pois.

Opiskeluajan jälkimainingeissa kirjaan ilmestyi myös runonpätkiä, absurdien ”yölauseiden” yhdistelmiä, anagrammeja, jatkosepitteitä vanhoille loruille (kuten ”Oli ennen onnimanni”) ja jotain jopa (järjelliseksi tai järjettömäksi) aforismiksi kelpaavaa: ”Nuo suuret ymmärtäjät – mitä he ymmärtävät?” ”Hän häpesi itseään, koska rakasti muita.” ”Minua itkettää Jumalan onneton osa.” Oli myös sellaista, josta haluaisi nyt jälkeenpäinkin maalata taulun: ”Sininen aasi katsoi surullisena parvekkeen kaiteen yli.” ”Aurinko halvaantui ja enkeleistä tuli ristin muotoisia.”

Varsinainen ilotulitus kirjassa alkoi kuitenkin sitten, kun ensimmäinen mieheni oli muuttanut kotiini. Alkajaisiksi hän kirjoitti sivunmittaisen proosarunon, joka alkoi: ”maailma on puhkaistu sana, ja tänä aikana joka sen syntyyn kului, tunsi ihminen pienen kukan ja valon – -.” Näitä vuodatteluja tuli sitten melkein joka päivälle yksi (kenties korvikkeena Goldbergin ja kumppaneiden suosittelemille ”aamusivuille”, vaikkei hän, kuten ei kukaan muukaan, tuolloin vielä niistä tiennyt), ja öisin hän sanataitoisine vieraineen villiintyi sepittämään ja väliin piirtämäänkin merkintöjä, jotka kiisivät kirjan alkulehtien kankean-kohteliaista kiittelyistä aivan muihin maihin. Väliin joku oli iskenyt lakonisen lauseen tyyliin ”kovikset hirteen!”, mutta oli myös siteerattu Sarkian, Södergranin ja Tiaisen runoja. Silloin ei todellakaan arasteltu jättäytyä vieraaksi kirjaan tai aprikoitu, sattuiko runoääni olemaan auki.

Erityisen iloinen olen niistä runoista, tilannekuvista ja opetuspalautteista, joita kirjaan tallensivat Oriveden Opiston kirjoittajalinjalaiset 80-luvun lopulla. Yksi heistä ei kirjoittanut, liimasi tyhjälle sivulle vain silkkipaperista leikkaamansa filigraanimaisen ”lumihiutaleen” ja merkitsi etunimensä sulkeissa sen alle. Asuimme tuolloin aivan internaatin kupeessa, joten oppilaita tuli usein aamukahville tai iltateelle. Millaisin mielin mahtaisivat nuo kirjallisuus- tai muulla urallaan jo pitkälle edenneet sanailijat katsoa noita merkintöjään nyt, olen joskus ajatellut. Minulle ne ovat tärkeitä dokumentteja ja osoittavat, että kyllä vieraskirjaa kannattaa kotona käyttää, siinä missä vieraitakin.

Kunniaan mielisin nostaa myös kirjan sivuilta näkyvät käsialat, sanan kaikissa mielissä. Missä käsialoja enää näkee, kun lähes kaikki ovat siirtyneet koneiden näpyttelyyn? Eikö tuo persoonallinen kynän piirtojälki kuitenkin tuo poissaolevan kirjoittajan kasvot ja ilmeet silmäin eteen, aivan toisella tapaa kuin somekielen hymiö?

Liisa Enwald

 

14.11.2017

Kirjan aika

Syksy on kirjan aikaa. Jo kliseeksi on kulunut se pimeiden iltojen valaisuohje, että ota hyllystä kirja, sytytä lukuvalo ja kääriydy pehmeään huopaan, näin vältät kaamosmasennuksen, kiireen ja stressin. Ja kelpo ohjehan se onkin. Sitä olen ihan omasta halusta noudattanut – paitsi ettei kaamosmasennusta ole tarvinnut torjua, sillä sitä ei minulla ole, enemmän ahdistun hyökkäävän valoisista kevätilloista.

Kirjoistakaan ei ole puutetta – enkä nyt puhu kaupan syyssesongista ostettavista, Finlandia-ehdokkaista tai edes -voittajista, vaan kotini seinistä, joista useimpia peittää kattoon ulottuva kirjahylly. Niiden seinien välissä viihdyn, olkoonkin ettei ylimääräistä tilaa juuri jää tauluille ja raanuille eikä lisäkirjoja mahdu edes makaamaan lappeellaan entisten päälle.

”Ota hyllystä kirja.” Nimenomaan hyllystä, eikä siitä hullunmyllystä, joka syksyisin vallitsee kirjakaupoissa. Syksyhän on myös kirjanmyyntisesongin aikaa. Mutta aikamme näyttää senkin, että myytävien valikoima kutistuu kutistumistaan. Mistä löydät enää vaikkapa runoja ja esseitä, tai muiden kuin suurkustantajien romaaneja. Netistä, kuuluu digiajan vastaus. Mutta kaikki eivät elä vielä sitä aikaa eivätkä syystä tai toisesta hanki verkkoa kotiinsa.

Silti en lakkaa uskomasta, että kirja niin menneen, nykyisen kuin tulevan perspektiivistä edelleen elää. Kielen kauneimpia sanoja on tuo silti, kaikesta huolimatta. Siinä on paradoksi ja arvaamaton mahdollisuus, usko ja toivo, rakkauskin, mikäli uskoo tosi ystävänsä elämään kaikesta – murheesta, masennuksesta tai tappavasta taudista – huolimatta. Uskon yhä myös lausepariin, jolla päätin oppikoulun toisella luokalla kirjoittamani Kirja-nimisen esitelmän: ”Ilman kirjaa elämä olisi kuin pimeässä kuilussa kulkemista. Kirja on lyhty, joka tuo sinne arvokasta tiedon ja viihtyisyyden valoa.” (Sitä esitelmää en koskaan päässyt pitämään luokan eteen, sillä sairastuin. Mutta yhä uudelleen olen pitänyt sen itselleni.)

Minulla oli onni varttua kirjojen keskellä. Lapsuuskodissani niitä oli vielä valtaisasti enemmän kuin tässä nykyisessäni, ja lisää virtasi kaupunginkirjastosta, jota Elvi-täti hoiti. Kirjoihin uppouduin, kun sisaruksia, kavereita tai kilpailevia ajanviettotapoja ei ollut – tai ehkä olisin uppoutunut, vaikka olisi ollutkin. Minulle myös luettiin paljon, eikä kuuntelun, lukemisen ja kirjoittamisen välissä ollut rajaa: aina kun tarina loppui, sepitin sille jatkoa. Silti en väitä olleeni erityisen uuras lukutoukka. Luokallani oli tyttöjä, jotka tutustuivat Dostojevskin ja Camus’n teoksiin jo minun ollessani vielä Töpöhäntä-iässä. Ehkä se aika, jonka käytin lukemiseen, silti ylitti roimasti sen, mitä nykyinen ”uuslukutaidoton” sukupolvi käyttää tavatessaan lauseita – muita kuin niitä somekielen kuvakirjoituksella täytettyjä.

Ihka omaa kirjastoa aloin rakentaa opiskelemaan siirryttyäni. Sitä iloa, kun pienen vuokrahuoneeni senkinpäällys oli jo täynnä omia, ja kun muutin isompaan, hankin osamaksulla ensimmäisen lundiani. Sittemmin niitä tuli lisää, sekä seinille että seinien väliin pienenkin huoneen jakajiksi. Sisällön kartuttamisessa auttoivat keväiset alennusmyynnit, joista varasin jo hyvissä ajoin klassikkoja. Varsinaisena bibliofiilinä, kirjojen keräilijänä, en voi kuitenkaan itseäni pitää: ei haitannut, vaikka jostain klassikkosarjasta puuttui yksi osa. Tosin Thomas Mannin Joosef-sarjan, yhden mieliteokseni, neljännen osan sain vaivaa nähden pelastetuksi työpaikkani kirjaston kaatolavalta.

Vielä viime vuosisadan lopulla kotien täydet kirjahyllyt merkitsivät myös statusta. Sivistyneeksi leimautui – eikä aina kovin syvin perustein – se, jolla oli hyllyssään kirjoja eikä sukulaisten valokuvia tai palkintopokaaleja. Mutta nythän sivistys-sanalla on jo kehno kaiku, ja valokuvat kiertävät netissä – mihin siis kirjahyllyjäkään enää. Kun hiljattain leikkelin erään sisustuslehden vuosikertoja kortti-, kalenteri ja kirjanmerkkipajaani varten, tein paljonpuhuvan havainnon: vielä vuoden 2011 numeroissa hyllyjä oli, sitten ne alkoivat muuttua pieniksi torneiksi, joihin niitä oli aseteltu päällekkäin makaamaan – uusi veikeä, tosin lyhytaikainen sisustustrendi, mutta maailman epäkäytännöllisin tapa ottaa ”hyllystä” luettavaa. Ehkei niitä luettaviksi ollut tarkoitettukaan. Tornien rakentajina saattoivat olla myös toimittajat, jotka toivat mukanaan tyhjiä kirjankansia tuomaan kuvattavaan kotiin kirjastovaikutelmaa. Nykyisessä konmari -innostuksessaan sisustajat ovat sitten kaataneet nuokin tornit – ja niin kannet kuin kirjat jätelaatikoihin.

Jäteasemilla kirjan aika jatkuu niin kauan kuin teos maatuu hiljaa pois. Multa ottaa omakseen, kuten lopulta ihmisenkin. Onneksi ihmisellä, niin kauan kuin hän elää, on ajatusmaa: siellä elää kerran, kahdesti tai kahdestikymmenesti luettu teos, vaikka sen konkreettisesta olomuodosta joutuisi luopumaan. Kirja säilyy myös historiassa, niin ilmiönä kuin yksittäisinä klassikkoteoksina. Eikä tällaisella kirjan ajalla ole mitään tekemistä sen kanssa, että jo ennalta menestyjiksi manifestoidut opukset elävät myyntipöydillä syksystä jouluun, parhaassa tapauksessa vähän sen ylikin.

Liisa Enwald

 

6.11.2017

Aina se palaa

Lapsena pelkäsin raapaista kynttilään tulen. Minua oli varoitettu palovaaroista niin paljon, että jännitin aattoiltanakin, kun joulukuusessa poltettiin aitoja valoja, tosin vesiämpäri vieressä siltä varalta että liekki osuisi oksaan tai pahvikarkkiin. Hautausmaalla tyydyin katsomaan vierestä, kun joku minua aikuisempi rasautti tikkuaskin kupeesta liekin ja siirsi sen paksuun valkoiseen kynttilään, jonka ympärillä ei vielä 50-luvulla ollut muovilieriötä – kun ei ollut muoviakaan. Käsiterät piti kouristaa kuin rukoukseen, jotta sai tuulessa keinuvan liekin turvatuksi, eikä ollut, etenkään lumituiskussa, takeita, kuinka kauan se jaksoi palaa.

Jouluna 1959, kun meiltä oli keväällä kuollut minulle rakas Elvi-täti, päätin vihdoin yrittää minäkin saada tulen hänelle omistettuun kynttilään. Ja katso, se onnistui, ilman että ehdin edes huomata säikähdystä. Hetken näytti, kuin tuo minulle tärkeä ihminen olisi palannut.

Se, että omaisia kuoli ympäriltä, ei minulle ollut enää mitään uutta. Isänisä oli saanut viimeisen halvauksensa vain vähän aikaa sen jälkeen, kuin synnyin. Seuraavana lähti Signe-täti, sitten isä, hänen jälkeensä Lydia-täti, jota seurasivat äidinäiti, Aune-täti ja vihdoin Elvi. Siunausseremonia ja jouluinen hautausmaalla käynti tulivat tutuiksi. Aina parveili pienen kappelin pihalla mustapukuisia ihmisiä, jotka kaukaa näyttivät pystyyn nousseilta muurahaisilta, lähelle tultuaan ojensivat kättä ja valittivat, että noin nuori joutui kokemaan noin paljon surua. Itkua ei saanut heille näyttää, mutta viimeistään urkurin aloitettua surumarssin se työntyi esiin, vähintään nieltäväksi tai liisteröitäväksi aloilleen kurkkuun (sillä tavoinhan taltutin pitkälle lukioikään puheenikin, ettei se olisi päässyt ihmisten kuuluviin). Mutta joskus naurattikin. Aivan pienenä en vielä ymmärtänyt, mitä kuolema on, ja saatoin leikkiä serkkuni kanssa hippasta arkun ympärillä tai haudan jo umpeuduttua hyppiä tasakäpälää seppelevuoren päällä.

Mutta surumarssi (Chopinin, Beethovenin tai Kuneliuksen, tahi ns. Narvan marssi), se kuului asiaan – ja hämmästyin, kun hiljattain kuulin radiosta, ettei marsseja enää juuri käytetä kuin valtiollisissa hautajaisissa, vaikka alkumusiikki soitetaankin. No, eihän arkkuakaan enää kanneta kirkkoon osana siunaustilaisuutta, vaan se odottaa jo valmiina korokkeellaan. Marssin aikana liikutus viriää yhtä varmasti kuin muun juhlakulkueen tai vaikka hääparin sisään askeltaessa. Häissä (tai ristiäisissä) olen tosin vieraillut huomattavasti harvemmin kuin hautajaisissa – joihin olen osallistunut, paitsi omaisena, myös ystävänä tai laulajana, kerran soittajanakin, kanttorin unohdettua saapua paikalle. Urkuihin ei sentään tarvinnut kajota, vaan syntetisaattoriin, joka oli minulle vähintään yhtä outo soitin. Piti säestämäni virsi ”Sun haltuus’, rakas Isäni”, ja kun aloitin, koneesta alkoi jumputtaa ilmoille rokkikomppi. Joissain nykyisissä muistotilaisuuksissa se olisi voinut olla hyvinkin kohdallaan, mutta silloinen yleisö oli vielä vanhan liiton väkeä. Onneksi paikalla oli sähkösointinten tuntija, joka pystyi palauttamaan koraalin jälleen koraaliksi.

Hautajaismietteet virisivät, kun äskettäin vietettiin pyhäinpäivää. Tällä kertaa en ollut kirkossa laulamassa, mutta sielun silmiin levisi tietysti taas se kynttilämeri, jonka veroisen hautaismailla kohtaa vain jouluaattona. ”Täällä palaa kuin toisen kaupungin valot”, sitä kommentoi ystäväni, joka jo parin vuoden päästä asui itse siinä toisessa kaupungissa. Meidän kummankaan lapsuudessa ei pyhäinpäivänä vielä sytytelty kynttilöitä. Päivä oli pyhäinmiesten päivä, pyhimyksiä muistettiin luterilaisissa kirkoissakin ehkä enemmän kuin vuoden aikana kuolleita omaisia. Mutta ennen kaikkea se päivä tunnettiin kekrinä, jonka viettoon oli omat perinteensä. Silloin syötiin verimakkaraa ja pyhän ympärillä saatiin koulusta lomaa – tai lupaa [olla poissa], kuten tuolloin useimmiten sanottiin. Kurpitsoista ja muista halloween-kummitteluista ei ollut tietoakaan eikä kukaan tullut ulko-ovelle pyytämään karkkia kepposella uhaten. Sen sijaan hautajaissaatot olivat arvossaan. Kun tiedettiin, että pitkässä kiiltomustassa autossa tai hevosrattailla matkustaa arkku, muu liikenne seisahtui. Miehet kunnioittivat viimeistä matkaansa tekevää ottamalla päästä hatun, ja naiset saattoivat notkistaa polvensa niiaukseen. Kynttilöitäkin tarvittiin tuohon aikaan enemmän valaistusvälineiksi kuin vainajien muisteluun.

Nyt kynttilät ovat tunnelmanluojia etenkin pimeään vuodenaikaan, surun kuvittajia, kunnioituksen osoittajia ja sen mielikuvan herättäjiä, että kuollut tavalla tai toisella vielä palaa – ei kummitellen, vaan muistoissa elämällä tai kristittyjen ylösnousemususkon siivin. Palaa, kuten kynttilä liekin alla hiljaa pienentyen ja kuitenkin ikään kuin kohoten yhä korkeammalle, kun valopatsas luo nousemisen illuusion. Nykyisin kynttilöitä viedään myös niille paikoille, joilla on tapahtunut katastrofi. Sosiaalisessa mediassakin niitä sytytellään, kun muistellaan onnettomuuden uhreja tai yhteistä tuttavaa. Se on yhteisöllinen rituaali, keino elää, lievittää tai esittää surua, aina kohteen ja kokijan mukaan.

Muistokynttilään liittyvän kahtalaisuuden ja samalla hautaseremoniain häilymisen valheen ja toden välillä on Rauha Kejonen tavoittanut eräässä Katoamisen kirkkaus -teoksensa runossa:

kynttilät laukussa
ja tulitikut lähtevät haudalle
niin usein

kuolema muuttuu
valheeksi

Turhia rituaaleja on muistolehdoissa paljon: niin kynttilät kuin kukatkin voivat loistaa valheellisina siihen verrattuna, miten tosi on talvella paljas lumi ja kesällä hylätyksi jääneen haudan villi ruoho. Mutta jos kuolemaan suhtautuminen on usein valheellista, kuolleen läheisen kaipuu itsessään ei. Niinpä taivunkin tulkitsemaan loppusäkeet uskoen siihen, että tikuilla saadaan uudelleen ja yhä eläväksi ensin pienenä häälyvä liekki, ja kuoleman lopullisuus on valhetta vain. Ja kirjoitan:

Pieni kynttilä.
Uskoit sen kadonneeksi –
siinä se palaa.

Liisa Enwald

 

28.10.2017

Kirjamessujen viesti

Jätin taas kerran taakseni Helsingin kirjamessut: korviasärkevän metelin, väentungoksen, loputtomat jonotukset, ylös ja alas hyppivät valomainokset, kuivan ilman, paluuratikan jossa tungeksi sellainen määrä ihmisiä, ettei pysäkillä ovesta ollut mahtua ulos. Niin, ja olihan siellä myös kirjoja: valtaisat määrät teoksia niiden kustantajien pöydillä, joilla oli ollut varaa tuo pöytä myyntipaikakseen ostaa, ja kenties kirjailijakin haastateltavaksi Kivi-, Leino-, Canth- tai jollekin muulle lavalle. Messu(t)-sana tarkoittaa kielessämme sekä kirkollista rituaalia että markkinoita. Ei ole epäilystä, kumpaa edustaa tämä jokasyksyinen touhu, jos kohta mahdollisuuksia olisi myös pyhään hiljentymiseen kirjan äärellä. (Ja, kuten jäljempänä tulemme huomaamaan, onkin.)

Kirjamessut jakavat kirjailijoita menestyjiin ja niihin ”piilokirjoittajiin”, jotka julkaisijan pienuuden, oman arkuuden tai muutoin arveluttavan brändikelpoisuuden vuoksi eivät koskaan messuilla esiinny, fyysisesti tai edes kirjansa kautta. Menestyjät taas ovat samoja, jotka menestyvät niin kirjamyymälöissä kuin mainonnassa ja ulkomaiden markkinoilla. Ei vain koko väestössämme, vaan kirjailijakunnassamme on selvästi kahden kerroksen väkeä.

Kahtalaisuus vallitsee myös ystäväpiirissäni suhteessa kirjamessuihin. On niitä, joille ne ovat kirjavuoden kohokohta, kiintoisa tilaisuus vaellella, sormeilla kirjoja, tavata tuttuja ja antautua keskusteluihin. He seuraavat ahnaasti messujen jokaisen päivän, ottavat niistä kaiken irti – ja mukaan evästä jottei tarvitse jonottaa kahviloihin –, vievät halleihin myös jälkikasvuaan ja kertovat myöhemmin innokkaasti, mitä ostivat, mitä kuuntelivat, keitä tapasivat ja mitä kaikkea inspiroivaa jäi luovaan mieleen. Ja sitten on niitä, joille yksikin messupäivä on kärsimys ja jotka eivät näe mitään todellista yhteyttä kirjallisuuden ja moisen markkinahälyn välillä.

Arla Kanerva kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissa 27.10.: ”- – kirjamessut ovat minulle rakkaat, ja juuri siksi niin tuskalliset. Toisaalta on ilo siitä, että valtava tila täytetään kirjoilla neljän päivän ajaksi – -. Toisaalta on ahdistus siitä, että messuilla on hirvittävän vaikea keskittyä kirjoihin, kun ympärillä on niin paljon kaikkea muuta.” Kulttuuritoimittaja kokee kahtalaisuuden omassa itsessään, ja kieltämättä minussakin on sama jakautuma. Tämän kirjoituksen alkulauseista voinee päätellä suhteeni siihen ’ympärillä olevaan kaikkeen muuhun’. Silti olen viettänyt messuilla sekä Turussa että Helsingissä pitkät päivät myös työtehtävissä sekä kirjoittajakoulutuksen että erään nyt jo edesmenneen pienkustantamon ja kulttuurilehtien tiimoilta, silkasta rakkaudesta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, kuten koetin tuolloin perustella. Mutta kuta pitempää ja runsaampaa työpäivää tein, sitä runsaammin myös väsyin ja turhauduin. Totesin vähintään sen, ettei minusta markkinoijaksi ole: nolotti suunnattomasti jo odottaa kävijöitä kasvot ohivyöryviin massoihin päin. Ja yleensä kirja-, lehti- tai esitelaatikot kannettiin takaisin melkein samanlaisina kuin ne halliin vietiin. Jos vajetta oli, syynä saattoi olla myös teosten luvaton katoaminen myyntipöydiltä.

Markkinoista en ole pitänyt muutenkaan. Lapsena kuljin serkkuni kanssa Kajaanin syys-, joulu- ja kevätmarkkinoilla ja mieli teki koko ajan pois, kun taas serkku nautti kiihkeästä vilinästä, helppoheikkien huudoista, ihmisten ja kojujen katselusta (ostoksiinhan lapsilla ei juuri ollut varaa). Muistan myös kaupunkimme Keskuskoululla järjestetyt messut: tavaraa, taustamusiikkia, mannekiininäytöksiä. Vaatteita esittelivät tuon ajan tähtimissit Pirkko Mannolasta Tarja Nurmeen. Miten joillain voikin olla noin kauniit kasvot ja sileä iho, ajattelin; se merkitsi lähes kirkollista messua minulle. Kirjamessuista ei tuolloin ollut tietoakaan. Oli kaksi kirjakauppaa ja auliisti palveleva kaupunginkirjasto.

Takaisin yli 50 vuoden päähän ja tämänvuotisiin messuihin. Niihin liittyi minulla myös pieni esiintyminen kodikkaalle, melkein pelkistä ystävistä koostuvalle yleisölle: keskustelin mm. runouden kääntämisestä Leevi Lehdon ja Jarkko S. Tuusvuoren kanssa. Raskaasta taustahälinästä ja mikrofonin puutteesta huolimatta tuli tunne, että meitä kuunnellaan, ja aloin taas uskoa, että keskellä infernaalista vilinääkin voi kokea kirjan hiljaisuuden, aivan kuten vuosi sitten Turussa, Katja Seudun, Jonimatti Joutsijärven ja Johanna Kärkkäisen esitellessä sanoin ja sävelin Mirkka Rekolan runoutta; kuuntelun energiaa olisi voinut käsin kannatella, niin intensiivistä se oli. Rekola itse on kirjoittanut:

Junassa raitiovaunussa
bussissa lentokoneessa
tavaratalossa kahvilassa
on hiljaista lukea

Kyse ei ole siis lopulta siitä, mikä pauhaa ja kihisee ulkopuolella: tärkein on se, mitä itse sisällään kokee, kun lukee. Syventyminen ruokkii lukemista ja toisinpäin; syntyy hyvän kehä. Siinä on hiljaisuus, kirjaperinteen koskettavuus ja keskittymisen rauha.

Minun hiljaisuuteni varmistui paluubussissa, kun avasin messuillemenoa edeltävällä aterialla saamani Rauha Kejosen uutuuskokoelman Katoamisen kirkkaus (Kirjokansi 2017). Sieltä luin:

kun viesti lähtee, tietää heti
mitkä sanat olivat
väärin ja
mitkä puuttuivat

Runoilija kirjoitti tämän kristinuskon ja pääsiäisen viitekehyksessä, mutta sama voi päteä vaikkapa kirjallisuustilaisuuksiin yhtä hyvin kuin niistä viestimiseen esimerkiksi tällaisessa blogissa.

Liisa Enwald

16.10.

Elävät kuvat

Seinällä liikkuu. Ensin vain häilähtelee: vaalea pohja täyttyy tummista pikkuhöyhenistä, joiden välissä leijuu mustia pisteitä. Silmissä vilisee, vähän jo pelottaakin. Mutta vähitellen taustasta alkaa erottua oikeita kuvia: autoja, poliisisetä pöntössä huitomassa, pyöräilijä antamassa käsimerkkiä. Poliisi seisoo myös luokassa: käyttää surisevaa kaitafilmikonetta.

Tapahtuma ei kestä kuin muutamia minuutteja, mutta on jotain aivan muuta kuin ympäristöopin piirrostaulut tai ne Raamatun henkilöiden kuvat, joita uskontotunnilla kiinnitetaan flanellitauluun. Nämäkin keskeyttävät jo mukavasti opettajien puheen, mutta liikkuva kuva avaa kokonaan uusia maailmoita. Innoissani kerron siitä kotona – sillä seurauksella, että Lydia-täti, vapaakirkollisesti uskovainen, puuskahtaa: ”Elävät kuvathan ovat suurta syntiä! Miksi et lähtenyt heti luokasta pois? Nyt on Jumala hylännyt sinut.” Voiko tulla kolkompaa tuomiota? Ja kyseessä oli ollut vain liikenneopetusta antava lyhytfilmi.

Oppikouluun siirryttyäni Lydia oli jo päässyt Jumalansa luo enkä rypenyt enää synnintunnossa katsoessani luonnon- ja maantieteellisiä opetusfilmejä. Niistä muodostui aina lukukauden kohokohta. Hurmaa ei poistanut se, että meidän piti kulkea kauppaamassa lippuja niihin myös muille kaupungin asukkaille; niin kerättiin rahaa koulun stipendirahastoon, ”varattomien lahjakkaitten oppilaiden hyväksi”, kuten meidän käskettiin ovilla sanoa. Ensin myytiin filmiä Matkakuvia Amerikasta, ja sain kaverikseni puheliaan serkkutytön, joka pamautti oven auetessa: ”Ostakaa matkalippuja Amerikkaan, hinta vain 200 markkaa [silloista rahaa]!” Ja jatko kuului: ”Niitä myydään varakkaiden lahjattomien oppilaiden hyväksi.”

Serkun kanssa pääsin sittemmin myös Kino Kainuu -teatteriin katsomaan Pekkaa ja Pätkää sekä Pikku-Ilonaa ja hänen karitsaansa. Suussa hienoni DaCapo-pötkö (joka siitä pitäen on maistunut elokuvalle), eikä paljonkaan häirinnyt, että serkku selosti korvaani kaikki filmin tapahtumat, vaikka itsekin ne näin. Aivan ongelmitta ei sinnekään pääsy sujunut, sillä äiti suhtautui elokuviin vähän kuin huulipuniin: kyllähän sen ymmärtää, että jotkut niitä tarvitsevat, mutta ei se ”oikein siveellistä meininkiä” ole. Se, että elokuva voi olla myös taiteen laji ja kuulua kulttuuriin (jota minulle olivat edustaneet vain kirjat, sinfoniat ja maalaukset), selvisi vasta sitten, kun lyseon teinikuntaan perustettiin elokuvakerho, jonka puuhamiehinä toimivat muutamat myöhempien vuosikymmenten valtakunnallisestikin tärkeät elokuvihmiset Sakari Toiviaisesta Mikael Fräntiin.

Se oli alkua elokuvakerhobuumille, johon sain tuntuman opiskeluaikanani ja jonka ansiosta näin Godardin, Buñuelin, Truffaut’n, Pasolinin ja Fellinin nykyisin klassikkoina tunnettuja teoksia. Filmihulluksi tunnustautuneen huonetoverini vanavedessä kuljin kerhoissa, joiden nimistä muistan vain Eläväkuvakerho Nollan. Siellä jaettiin myös kuviin ja ohjaajiin liittyvää tietoa, usein itsensä Peter von Baghin puhein tai kirjoituksin. Vaikuttavina ovat mieleen jääneet ainakin Fellinin Tie, Godardin Aviovaimo Pariisissa, Buñuelin Päiväperho ja Chaplinin Parrasvalot. Toisinaan tieni kulki myös Elokuva-arkistoon, joissa näytöksiä oli pitkin päivää, ja Cinemassa, sympaattisessa pienteatterissa, kävin katsomassa uudelleenkin niitä, joihin olin kerhoissa jo tutustunut. Nolla oli joiksikin vuosiksi tehnyt tehtävänsä.

Vaikka opiskelin kirjallisuutta, draama ei ollut ihan mielilajini, ja niin elävät kuvatkin vuosien myötä jäivät. Toki katsoin 90-luvulla Tarkovskin ja Kieslowskin tunnetuimmat ja vaikutuin. Ne pyörivät mielessäni myös runoutena ja musiikkina. Solariksen nähtyäni (ja kuultuani) kiinnyin Bachin koraalialkusoittoon Ich ruf zu dir, Herr Jesu Christ, ja suhde jatkuu näinäkin päivinä haparoidessani sitä urkunuotista pianolla.

* * *

Istun linja-autossa matkalla Helsingistä Saukkolaan, kun seinällä liikkuu taas. Kyseessä ei ole liikennefilmi, ei Pekka Puupääkään – vaikka puupäiseltä tämä elävien valomainosten valta joskus tuntuu. Kartalla vaeltaa punainen piste, joka mallaa bussia, ja silloin kun karttaa ei ole, tarjotaan heiluvia bussifirman ja muidenkin yritysten mainoksia. Oi elämän iloa, liikettä jonka vankeina olemme kaiken aikaa. Helsingissä kadulla hyppelee metrien mittainen digireklaami ylös ja alas. Sitä pakoon ei pääse enää edes katsoessaan kulttuurilaitoksia. Musiikkitalonkin päädyssä Hannu Lintu lentää puikkoineen oikeaa lintua isompana, mutta ei siellä vain musiikkia mainosteta vaan kaikkea mahdollista, jolle ostovoimainen kuluttaja voi avata kukkaronsa. Päässä tärisee, silmät oireilevat, vakaa maailma horjuu. Miten autoilla liikkuvat kestävät tämän, entä migreenitautiset, ajattelen. Ja mieli pyytää päästä pois tästä synnin hulluudesta, liikkeettömien valokuvien aikaan.

Vedän lakin lippaa silmilleni. Haluan edes hetken katsoa vain sisäisiä maisemiani, niitäkin kun kyllä riittää. Niissä ei mitään mainosteta, mutta tapahtumista ja sitä paljonpuhuttua elämystä on yllin kyllin.

Liisa Enwald

8.10.

Riippuvaiset

En ole koskaan ollut oikein innostunut kaloista, en edes niiden syömisestä, saati onginnasta. Kuitenkin kotonani riippuu koukuista ja telineistä monia kaloja. Miten niin kaloja? Se on kaiketi puhdasta sattumaa. Sitä ei taas liene se, että olen ikäni pitänyt niin riippuvista esineistä kuin nuokkukukista: vanamot, akileijat, kissankellot ja verenpisarat voittavat mieleni suurella ääntenenemmistöllä päivänkakkarat, asterit ja auringonkukat.

Mutta takaisin kaloihin. Kirjastohuoneeni kattokoukusta leveän ikkunan edessä riippuu ystävän Thaimaasta tuoma tuulikello, jonka alaosassa on läpikuultavan preussinsininen kala. Sen alla ui ilmavirrassa punainen lastupunoskala, jonka sain erään virsiesitelmäni rahattomaksi palkkioksi ja joka tietyltä kulmalta katsottuna on pirkäpyrstöinen lintu.

Makuuhuoneen katon ryhmä vaatii pitemmän selityksen. Kuusi vedensinistä vajaan vaaksan läpimittaista lasikalaa eri korkeuksilla, yllä katosta mallaava pitsipyörylä ja välissä, toisista rihmoista riippuvina, neljä strassimaiseksi hiottua lasipuikkoa, jotka kimaltaessaan tuovat mieleen jään. Yhdistelmää voisi pitää postmodernina kollaasina tai imelänä kitsinä, ellei sen katselu makuuasennosta suunnattomasti rauhoittaisi, puhumattakaan helinästä – kirkkaasta kalamusiikista –, joka siitä lähtee, kun sitä hipaisee kädellä tai varpaanpäällä.

Miten nuo jäiden lomassa uiskentelevat lasilelut sitten päätyivät ”kotieläimiksi”? Olin eräänä hellepäivänä laskeutumassa Nummen kirkonkylän jyrkkää mäkeä, kun huomasin äkkiä, etteivät jarrut pidä: polkupyörän kettinki oli irronnut. Edessä oli seitsemän kilometrin kävelymatka kotiin. Siinä ajokkia taluttaessani ja taltuttaessani säikähdystä poikkesin Lahjahoviin, josta sai sekä kahvia ja ruoka-annoksia että pieniä sisustusesineitä. Monenmuotoiset ja -väriset tuulikellot olivat jo aiemmin kiinnittäneet huomioni. Kupillisen nautittuani lähdin niitä katselemaan, ja yllätyin itsekin, kun mukaani tarttui juuri tuo sinikalojen riippuhely. Kettingit menivät ja pitkäksi aikaa pyöräilyhalutkin, mutta kalaparven sain, absurdin akvaarion, joka jo repussa viilensi huomattavasti kulkuani päivänpaahteessa. Kotona se ei aivan heti löytänyt nykyistä paikkaansa, ja rihmojakin piti matkan jäljiltä selvitellä kuin muikkuverkkoja ikään. Mutta vihdoin kalat pääsivät pinteestään ja kotiutuivat. En kuitenkaan antanut niille nimiä, kuten olen antanut monille pihan kiville, poluille ja seitsemälle kirsikkapuulle.

Paljon muutakin riippuvaista on huoneissani, alkaen himmelistä ja joulukuusenpalloista, joita pidän esillä koko ajan. On Rauha Kejosen tuoma syvänsininen lasilintu, kalansuomuista askarreltu riippukrusifiksi ja amppeli, joka on saanut kukakseen Mirkka Rekolan Italiasta kantaman pinjankävyn. Ystävien tekemiä lasi- ja helmienkeleitäkin on. Yhdellä enkeleistä on kullanvärinen rosolasimekko ja simpukan mallinen pää. Muodoltaan se on juuri sellainen, jollaisiksi enkelit usein pelkistetysti piirretään: siivet kuin kohollaan olevat hartiat, kolttu alaspäin levenevä. Pyhäinhäväistystä tai ei, sellaiseksi piirsin myös Rilken myöhäistuotannon perussymbolin, – kauhistuttavan – enkelin, kirjan reunaan, kun tein hänestä tutkielmaa. (Orfeus taas sai merkikseen sonettikirjaan varrellisen soittimen, jonka piti olla lyyra, mutta josta tulikin banjo, mikä viritti boksissamme vitsipuheen Orfeuksen banjosta.)

Mutta sillä enkelillä, jonka tarinaa nyt kerron, on oikeassa siivessä poikkiarpi, merkkinä murtumasta. En tiedä, mistä ja milloin haava tuli, mutta tekijän loppuvaiheet sitäkin paremmin. Hän, tuolloin jo liki 90-vuotias Katri, seisoi yhteisvastuukerääjänä vilkkaassa kadunkulmassa Helsingin Vallilassa eikä huomannut raitiovaunua, joka kääntyi päin. Se tönäisi Katrin kumoon, veti häntä vielä perässäänkin, ja loppunäytös tapahtui sairaalassa. Siellä enkeleihin ja Jumalaan vakaasti uskonut vanhus jätti tämän maailman ja pääsi omiensa luo.

Musiikinhistoriassa tunnetaan melodian valitusmotiivi, joka esiintyy mm. John Dowlandin luuttulaulussa ”Flow my tears” ja sen lukuisissa variaatioissa. Molliasteikkoa mennään perussävelestä alaspäin, ja tuo hiljainen suruliike kuullaan myös monissa kansansävelmissämme, esimerkiksi syyslaulussa ”Lehti puusta variseepi”. Syksyhän on, paitsi kypsymisen ja myrskytuulten, myös hiljaisen putoilemisen aikaa.

Hiljaista mollia on sekin liike, jota käyvät siniset kalani, koko ajan, vaikka kiireinen silmä ei sitä huomaa. Useimmiten se on vain liikkeen aavistus, kuin mahdollisuus, että voi lähes näkymättömästi keinua ja siirtyä asennosta toiseen; olla samalla irti ja lujasti kiinnitettynä. Kun jään katsomaan alinta kalaa, äkkiä on, kuin jokin puhaltaisi siihen hengen, ja se eläisi kummallisessa olomuodossaan, joka on akvaario eikä kuitenkaan ole, vesi – eikä kuitenkaan vesi vaan ilma. Siinä ne edelleen huojuvat pieninä ikiliikkujina, taivaan ja meren kalat, vedenalaiset enkelit, lintukalat.

Liisa Enwald

3.10.2017

Esiintyvä kirjallisuus

”Rakastu esiintymiseen”, otsikoi Taija Tuominen yhden alaluvun opaskirjassaan Minusta tulee kirjailija (2013). Itse hän kertoo rakastuneensa, vaikka kärsi lapsena ja nuorena ’piinaavasta ujoudesta’. Nykyisin hän on maamme aktiivisimpia esiintyjiä niin opetustyössään kuin haastattelijana kirjamessuilla. Nehän kohta taas alkavatkin, nämä kirjasyksyn suurkatselmukset, joita ei pääse karkuun, ainakaan jos mielii saada teokselleen näyvyyttä. – Tai oikeammin: kustantajahan sitä haluaa, mikäli on kyllin suuri maksaakseen oman osaston ja lavavuokran. Pientallin hevon tarvitsee harvoin nousta messulavalle, mutta esiintymisen ilosta (tai kauhusta) hänkin kyllä saa osansa, sillä kun kirjaa ei panna näkyville eikä niin muodoin myydä, leivän levite on tienattava toisin keinoin, opettaen tai luennoiden.

Kirjailija kirjoittaa, muu esiintyminen ei ole hänen asiansa, uskottiin paljolti vielä nelisen vuosikymmentä sitten. Hänen elämänsä ja kasvonsa on hänen tekstissään, vaikkei se olisi näkyvän elämäkerrallista. Tämä takasi kirjoitusrauhan sellaisille esiintymisen karttajille kuin oli vaikkapa Eeva-Liisa Manner, jota itsekin yritin kerran saada Ruoveden kirjastoon, tuloksetta. Kirjailijakeskuksen – nyk. Lukukeskuksen – perustamisen jälkeen kirjailijat alkoivat kohdata lukijoitaan alkuun varsin pienimuotoisesti, ja samalla kasvoi kiinnostus heidän henkilöönsä. Kun niihin aikoihin, 1970-luvulla, virittyi myös kirjoittajakoulutus, sitä vetämään ryhtyivät sellaisetkin, joiden suusta sanat tulivat vaikeasti. Megatason estradikirjallisuuteen oli vielä aikaa. Oikeastaan vasta 2000-luku toi muassaan tämän: ”Nyt pitäisi tehdä kirjailijasta jonkinlainen kantakirjaori tai -tamma, jota näyteltäisiin markkinoilla ja sanottaisiin, että on täällä joitain kirjojakin, joita hän on signeerannut.” Näin lohkoo Aarne Kinnunen, estetiikan emeritusprofessori, muistelmateoksessaan Päätoiminen elämä (2011).

Jos prosaisti voi vielä päästä jonkinlaisiin myyntilukuihin, ellei kirjakauppojen niin verkkomarkkinoiden kautta, runoilijalle lavaesiintyminen alkaa olla ainoa tapa saada tekstinsä ihmisten tietoon. Some- ja blogimaailman, on tietysti toinen mahdollisuus; yhtä kaikki siihen on alistuttava – vai onko! – ettei runokirjoja edes julkaista enää entiseen malliin, saati että ne näkyisivät kauppojen hyllyillä. Katsastin kuluneena kesänä ainakin viisi kirjakauppaa, joukossa maamme suurimpia ja kauneimpia, joissa ei ole enää edes omaa pöytää lyriikalle. Nouse siis klubi- tai muulle estradille, lyriikan tekijä, lue ensin lavarunouden opas ja sitten oma tekstisi, lue se suureen ääneen – muuten et kuulu enää eläviin runoilijoihin.

Mutta entä jos et rakastu esiintymiseen, jos olet edelleen ujo, pistät pääsi piiloon, mutta kirjoittaessasi et ujostele. Kaikilla ei käy yksiin puhutun ja kirjoitetun sanan lahja. Ja silti se kirjoitettu saattaa kohota klassikon asemaan – tai siis saattoi, ennen. Olisiko Mannerkaan saanut nykytilanteessamme enää kustantajaa? Kauhistun ajatusta – ja luen lohdutukseksi Rilkeä: ”Runo ei tahdo mitään niin vähän kuin nostaa esiin runoilijaa”, hän toteaa kirjeessään Rudolf Bodländerille (13.3.1922). Joku voi tähän hymähtää, että helppoahan se sillä oli: ei tarvinnut hätäillä myynnistä, kun aatelisnaiset rahoittivat. Ja aikakin oli kokonaan toinen. – Oli se. Eikä syvimmältään kuitenkaan, sillä eikö runouden ja kaiken kirjallisuuden idea ole ikuista: syventymistä olemisen ytimeen, ihmisyyden peruskysymyksiin, jotka vaivaavat meitä ajasta aikaan. Toki sellainen puhe voi kaikua estradeilta, mutta myös lähteä liikkeelle aivan äänettömästi huoneesta, jolla – kuten sen asukkaallakaan – ei ole edes nimeä.

Tulin näihin ajatuksiin, kun vedin viime viikolla peräkkäisiltoina kaksi niinsanottua lavakeikkaa. En kustantajan pakotuksesta enkä edes myyntiä ajatellen. En liioin voi sanoa olevani enää esiintyjänä noviisi. Silti jok’ikinen yleisön eteen astuminen verottaa voimia, aiheuttaa ennakkokauhun, ja kuta enemmän ikää karttuu, sen hitaampaa on palautuminen. Jälkituntemuksena on toki myös lämpö, ilo siitä, että edes kaksi tai kolme otti vastaan sen, mikä oli latautuneena tärisevän mikrofonin ja paperin taakse. Piina kannatti, vähintään opetti taas jotain siitä, mitä on astua ulos itsestään johonkin toiseen minään – en sano ”rooliin”, koska rooli voi olla myös se, jonka uskon aidoksi itsekseni. Todellisuudessa sitä aitoa itseä ei taida olla, ainakaan yhtä.

Enkä halua tällä kirjoituksella kieltää sitä, että kirjailijoissa on ja on ollut loistavia esiintyjiä, niitä joiden ei ole tarvinnut edes esiintymiseen erikseen rakastua. Mirkka Rekolan suullisen sanan kuuloon hakeutui yhä ahnaampaa yleisöä, kuta pitemmälle hän eli ja kirjoitti. Sirpa Kähkösen yhtä aikaa asiallinen ja karismaattinen puhe syventää myös sitä lukukokemusta, jonka saa hänen kirjoistaan. Ja Taija Tuominen itse: selkeäsanaisempaa luennoijaa ja opettajaa on vaikea löytää. Silti en toivoisi, että kirjallisuus olisi pelkästään ”esiintyvää”, t. s. eläisi vain lavallenousevan tekijäpersoonansa varassa. Syvä ymmärtämykseni on kaikkien niiden puolella, jotka takeltavat puhuttavansa anteeksipyydellen, kapuavat lavoille joka lihassäie jarruttaen – mutta jotka kirjoittavat. Ja joiden kirjoituksen joku kuitenkin joskus löytää, saa siitä elämän evästä. ”Puhtautensa se [taideteos] pitää vain niin kauan, kuin saa olla tietämätön ulkomaailman ihailuista tai tuomioista.” (Rilke kirjessään R.H. Heygrodtille 12.1.1922)

Liisa Enwald

24.9.2017

Melkein hellettä

Syyskuun viimeisenä sunnuntaina yllätti vihdoin pilvetön taivas ja lähes helteinen sää. Nimenomaan ”lähes”, siitä sen nautinto – hellerajan ylityksiin en ole koskaan erityisemmin ihastunut. Istuin ulkona juomassa päiväkahvin seuranani yksinäinen ampiainen ja yhä kukkiva miljoonakello. Kellot kaikuivat myös pienen porkkanamaamme takana, jonne on puhjennut miltei alkukesäinen sininiitty, kiitos sen, että kolmaskin trimmerimme pimahti rikki vain parin viikon käytön jälkeen.

Päätin ottaa vapaapäivän ennen ensi viikon koetoksia ja tein kävelyretken tiellä, joka halkaisee taajama-alueemme ja jatkaa sitten koivujen alta puikahtaen yhä agraasirempiin maisemiin. Mäki ylös, toinen alas, sellaista on maasto täällä. Ja maisemakin väliin kuin Keski-Euroopassa vähintään. Ikitammien alta avautuu Rauhanlaakso. Sellaista nimeä sillä ei kartoissa ole, mutta rauhoittava se on, ja kutsuu luokseen aina kun jotain erityisen stressaavaa on edessäpäin. Peltoaukeat tien kahta puolta, osin rinteessä, näkymän jäsentäjänä lato, joka lienee yhä käytössäkin. Ja oikealla hipovat horisonttia Peurakalliot – sekin itse annettu nimi, sillä niiden harjalta havaitsin kerran kaksi valkohäntäpeuraa kuin sadun näkynä. Nyt silläkin mäellä on – kuinkas muuten – tehty avohakkuu. Metsää kaivatessaan voi sentään kuvitella, että ihailee Välimeren maiden puuttomia vuoria.

Kävelyretkillä täällä ei yleensä näe ihmisiä, mutta tänään tuli kallioilta päin pelkkään toppiin pukeutunut nuorehko nainen. Hetken aprikoin, pitäisikö tervehtiä, mutta sitten huomasin, että hänellä oli katse älykännykässä – moikattavia riitti muutenkin. Kun ajattelen sitä ihmismassaa, joka tällaisella syyskuun säällä täyttää Töölönlahden rannan kävelytiet, vertailu kummastuttaa, mutta onhan pääkaupungissa toki väkeäkin enemmän. Asunnot ovat pieniä, omaa pihaa ei keskusta-alueella ole, mieli tekee väljemmälle. Puistot täyttyvät piknik-porukoista, terassit auringonpalvojista ja milloin minkäkin juoman juojista.

En ole muuttunut vielä niin maalaiseksi, etten välillä tuumisi, mitä tekisin lämpimänä syyssunnuntaina, jos asuisin yhä Helsingin Kalliossa. Pitkiin terassi-istuntoihin en juuri halajaisi, mutta kahvikuppi maistuisi kyllä Piritassa, Sinisen talon töyryllä tai torilla – nimenomaan Hakaniemen; Kauppatoria olen aina vierastanut sen tursititulvan vuoksi. Hakaniemessä suuntaisin ehkä telttaan, jossa lukee ”Hyvää kahvia hillo letulla”. Mitenpä kahvia muuten mainostaisi kuin ”hyväksi”, hymähtäisin ja antaisin anteeksi kielivirheen: lettu hillolla tai hillo letulla, miten vain. Pyytäisin kahvin ja hilloletun, nauttisin ne katse syksyn astereissa, joita torin reunan kauppiailta saa ostaa kotiin. Palatessani levähtäisin Merihaan penkeillä, en väsymystä paetakseni vaan ahnehtiakseni auringon tuikutusta vedessä. Molempia täällä maalla kaipaan: vesinäkymiä ja puistonpenkkejä. Onneksi pihalla on istuimia ja kivipuutarhan keskelle voi kuvitella pienen lammen.

Joenrantaankin halajaisin Helsingissä: Vantaan partaille pyöräilemään. Ihmispaljoudesta en välittäisi, vaan nauttisin hiekkatien rahinasta ja virran hiljaisesta liikkeestä. Välillä ohittaisin valkoposkihanhiparven, joka ei pyöräkaravaaneja säikähtäisi. Kahvin hörppäisin Kuningaskalastajassa, jos se saaressaan vielä olisi, mutta luultavammin kuljettaisin sen termospullossa ja odottaisin, että joenrannan penkeiltä vapautuisi suotuisa paikka. Levittäisin ”pirtinpöydälle” evääni ja heittäisin muruja rantaan uivalle sorsapoikueelle.

Aina ei levähdyspaikoillakaan saa olla yksin. Olen kohdannut niillä niin onnellisia luontokulkijoita kuin elämäänsä pettyneitä harhaajia. Avartavaa on ollut myös vastailla lasten kysymyksiin – tai oikeammin antaa heidän vastailla. Kerran pikkutyttö pyysi saada osaa eväsleivästäni ruokkiakseen sorsalapsia. ”Missä niitten iskä on?” hän ihmetteli. Vastasin, että ehkäpä se uiskentelee omilla asioillaan ja emo kyllä huolehtii katraastaan. Kysymykset jatkuivat: ”Mikä niistä tulee isona?” Ennen kuin ehdin vastata, että aikuiset sorsat, tyttö oivalsi jotain ja hyppäsi siitä ilosta ilmaan. ”Niistä tulee… niistä tulee”, hän riemuitsi, ”niistä tulee koirrrra!” Ärrien määrä osoitti, että hän oli hiljattain oivaltanut myös, miten vaikean täryäänteen saa tulemaan suusta. Ja mieleen tuli oma ärrän oppiminen. Kiersin huonetta isän kanssa peräkanaa ja lauloin ”Mikki Hiirtä ja susihukkaa”. Kun draama kaarsi onnelliseen loppuunsa, mikkihiiret marssivat ja hokivat: ”Ramppa ramppa ramppa ramppa ramppa rarara rampparaa.” Siinä rampatuksessa opin sanomaan ärrän.

Mutta se tyttö. Hän kirmaisi pian pikkupyörällään kauemmas jääneen äitinsä luo. Minäkin polkaisin itseni vauhtiin ja toivoin viimeistään seuraavana syksynä kohtaavani rantatiellä iloisesti räyskähtelevän sorsakoiran.

Liisa Enwald

24.9.2017

Melkein hellettä

Syyskuun viimeisenä sunnuntaina yllätti vihdoin pilvetön taivas ja lähes helteinen sää. Nimenomaan ”lähes”, siitä sen nautinto – hellerajan ylityksiin en ole koskaan erityisemmin ihastunut. Istuin ulkona juomassa päiväkahvin seuranani yksinäinen ampiainen ja yhä kukkiva miljoonakello. Kellot kaikuivat myös pienen porkkanamaamme takana, jonne on puhjennut miltei alkukesäinen sininiitty, kiitos sen, että kolmaskin trimmerimme pimahti rikki vain parin viikon käytön jälkeen.

Päätin ottaa vapaapäivän ennen ensi viikon koetoksia ja tein kävelyretken tiellä, joka halkaisee taajama-alueemme ja jatkaa sitten koivujen alta puikahtaen yhä agraasirempiin maisemiin. Mäki ylös, toinen alas, sellaista on maasto täällä. Ja maisemakin väliin kuin Keski-Euroopassa vähintään. Ikitammien alta avautuu Rauhanlaakso. Sellaista nimeä sillä ei kartoissa ole, mutta rauhoittava se on, ja kutsuu luokseen aina kun jotain erityisen stressaavaa on edessäpäin. Peltoaukeat tien kahta puolta, osin rinteessä, näkymän jäsentäjänä lato, joka lienee yhä käytössäkin. Ja oikealla hipovat horisonttia Peurakalliot – sekin itse annettu nimi, sillä niiden harjalta havaitsin kerran kaksi valkohäntäpeuraa kuin sadun näkynä. Nyt silläkin mäellä on – kuinkas muuten – tehty avohakkuu. Metsää kaivatessaan voi sentään kuvitella, että ihailee Välimeren maiden puuttomia vuoria.

Kävelyretkillä täällä ei yleensä näe ihmisiä, mutta tänään tuli kallioilta päin pelkkään toppiin pukeutunut nuorehko nainen. Hetken aprikoin, pitäisikö tervehtiä, mutta sitten huomasin, että hänellä oli katse älykännykässä – moikattavia riitti muutenkin. Kun ajattelen sitä ihmismassaa, joka tällaisella syyskuun säällä täyttää Töölönlahden rannan kävelytiet, vertailu kummastuttaa, mutta onhan pääkaupungissa toki väkeäkin enemmän. Asunnot ovat pieniä, omaa pihaa ei keskusta-alueella ole, mieli tekee väljemmälle. Puistot täyttyvät piknik-porukoista, terassit auringonpalvojista ja milloin minkäkin juoman juojista.

En ole muuttunut vielä niin maalaiseksi, etten välillä tuumisi, mitä tekisin lämpimänä syyssunnuntaina, jos asuisin yhä Helsingin Kalliossa. Pitkiin terassi-istuntoihin en juuri halajaisi, mutta kahvikuppi maistuisi kyllä Piritassa, Sinisen talon töyryllä tai torilla – nimenomaan Hakaniemen; Kauppatoria olen aina vierastanut sen tursititulvan vuoksi. Hakaniemessä suuntaisin ehkä telttaan, jossa lukee ”Hyvää kahvia hillo letulla”. Mitenpä kahvia muuten mainostaisi kuin ”hyväksi”, hymähtäisin ja antaisin anteeksi kielivirheen: lettu hillolla tai hillo letulla, miten vain. Pyytäisin kahvin ja hilloletun, nauttisin ne katse syksyn astereissa, joita torin reunan kauppiailta saa ostaa kotiin. Palatessani levähtäisin Merihaan penkeillä, en väsymystä paetakseni vaan ahnehtiakseni auringon tuikutusta vedessä. Molempia täällä maalla kaipaan: vesinäkymiä ja puistonpenkkejä. Onneksi pihalla on istuimia ja kivipuutarhan keskelle voi kuvitella pienen lammen.

Joenrantaankin halajaisin Helsingissä: Vantaan partaille pyöräilemään. Ihmispaljoudesta en välittäisi, vaan nauttisin hiekkatien rahinasta ja virran hiljaisesta liikkeestä. Välillä ohittaisin valkoposkihanhiparven, joka ei pyöräkaravaaneja säikähtäisi. Kahvin hörppäisin Kuningaskalastajassa, jos se saaressaan vielä olisi, mutta luultavammin kuljettaisin sen termospullossa ja odottaisin, että joenrannan penkeiltä vapautuisi suotuisa paikka. Levittäisin ”pirtinpöydälle” evääni ja heittäisin muruja rantaan uivalle sorsapoikueelle.

Aina ei levähdyspaikoillakaan saa olla yksin. Olen kohdannut niillä niin onnellisia luontokulkijoita kuin elämäänsä pettyneitä harhaajia. Avartavaa on ollut myös vastailla lasten kysymyksiin – tai oikeammin antaa heidän vastailla. Kerran pikkutyttö pyysi saada osaa eväsleivästäni ruokkiakseen sorsalapsia. ”Missä niitten iskä on?” hän ihmetteli. Vastasin, että ehkäpä se uiskentelee omilla asioillaan ja emo kyllä huolehtii katraastaan. Kysymykset jatkuivat: ”Mikä niistä tulee isona?” Ennen kuin ehdin vastata, että aikuiset sorsat, tyttö oivalsi jotain ja hyppäsi siitä ilosta ilmaan. ”Niistä tulee… niistä tulee”, hän riemuitsi, ”niistä tulee koirrrra!” Ärrien määrä osoitti, että hän oli hiljattain oivaltanut myös, miten vaikean täryäänteen saa tulemaan suusta. Ja mieleen tuli oma ärrän oppiminen. Kiersin huonetta isän kanssa peräkanaa ja lauloin ”Mikki Hiirtä ja susihukkaa”. Kun draama kaarsi onnelliseen loppuunsa, mikkihiiret marssivat ja hokivat: ”Ramppa ramppa ramppa ramppa ramppa rarara rampparaa.” Siinä rampatuksessa opin sanomaan ärrän.

Mutta se tyttö. Hän kirmaisi pian pikkupyörällään kauemmas jääneen äitinsä luo. Minäkin polkaisin itseni vauhtiin ja toivoin viimeistään seuraavana syksynä kohtaavani rantatiellä iloisesti räyskähtelevän sorsakoiran.

Liisa Enwald

17.9.2017

Sinulla on paljon

Lukiessani Riitta Konttisen elämäkertaa Helene Schjerfbeckistä osui silmääni virke: ”[K]un lapselle antaa pienen lyijykynän, hänelle samalla antaa kokonaisen maailman.” Näin oli tunnettu taidemaalarimme jossain kirjeessään sanonut.

En muista aivan ensimmäistä kynääni, mutta sen muistan, miltä kädessä tuntui, kun siinä puristi pitkää, kyljiltään kulmikasta esinettä, jonka kärkeä saattoi juoksuttaa paperilla. Ensin syntyi vain epämääräisiä viivakimppuja, suttauksia, sitten vähitellen hahmoja, ihmistä muistuttavia, ja tietysti taloja, kukkia, puita sekä isoja aurinkoja kuvan vasempaan ylänurkkaan. Entä sitten, kun oppi tekemään kirjaimia ja yhdistelemään niitä sanoiksi, sanoja lauseiksi. Siinä vasta maailma olikin. Näki oman nimensä, ei vain kuullut, kun koki väkertää sitä piirustuksen alareunaan. Ei väliä, vaikka ässä tuli väärin päin eikä aina muistanut, montako iitä Liisassa oli. Pääasia, että sai piirustaa kirjaimia, ikuistaa sitä mikä mielessä liikkui jopa pieniksi tarinoiksi.

Kynän luomoavassa vauhdissa vaelsin yhä avarammalle. Minulta kiellettiin lapsena monia asioita – juoksu ja hyppiminen, nauru ja huuto – enkä saanut juuri poistua lankkuaidan ympäröimästä pihasta. Mutta kyniä, vihkoja ja muita papereita sain mielin määrin. Niitä paljastui joulu- ja syntymäpäiväpaketeista, sillä paperikauppa oli nurkan takana, ja joskus äiti salakuljetti niitä koulusta, jossa opetti. Niiden äärellä pysyin hiljaa enkä kinunnut kavereita, kun kynä niitä toi. Joskus vain oli pakko huutaa paikalle apua, kun terä kului liian nopeasti enkä osannut vielä työntää sitä teroittimeen. Toisinaan kynän kärki katkesikin – se oli silloin liian terävä.

Koin kaikkea kaikilla aisteillani. Kirjoja haistelin ja kuljetin sormea sivujen kohoumissa. Kynänvarsia en koskaan pureskellut, mutta imin teriä. Ne maistuivat jännittävälle, eikä siitä pitänyt kertoa äidille. Huomasin senkin, että kun kynää nuoli, se teki mustempaa ja leveämpää, ikään kuin vakuuttavampaa, jälkeä.

Kaunokirjoitus oli kouluaikanani yhden oppiaineen nimi. Siinä opeteltiin kirjainten piirtämistä mallien mukaan. Se tehtiin mustekynällä, jonka puuvarteen oli kiinnitetty metallinen terä. Sen pää aukesi sitä paperiin painettaessa niin, että sillä sai halutessaan hyvinkin maalauksellisen jäljen. Musteen liikaa leviämistä piti tietysti varoa. Sitä varten oli kynänpyyhe – pino pyöreitä kangaspaloja joita yhdisti nappi – ja imupaperi. Tahroja ei silti voinut välttää, mutta nehän tekivät kirjoituksesta elävää, vaikkeivät opettajat sitä aina ymmärtäneet. Kuulakärkikynä, johon sittemmin siirryttiin, luisti hyvin, mutta tuntui kuin sähkösoittimelta, jolla ei saa esiin volyymieroja.

Kouluvarustuksiin kuului tietysti myös penaali, joka taitaa olla lasten repuissa yhä, vaikka käsialalla kirjoittamisesta on melkein luovuttu. Se on sääli. Onhan todistettu, että kynänkäyttö tekee ihmiselle kokonaisvaltaista hyvää, auttaa asioita painumaan mieleen, tekee niistä kirjaimellisesti kouriintuntuvia. Omassa opetustyössäni olen korostanut kynällä tehtyjen muistiinpanojen merkitystä – ehkä liikaakin, sillä meissä on myös sellaisia, jotka oppivat paremmin vain kuulemalla. Tai lukien. Minä taas käytän lukiessani aina kynää, enkä siksi pidä sähkökirjoista. Kirjaan pitää voida piirtää merkintöjä. Lainakirjasta pyyhin ne tietysti aikanaan pois. Kuoroharjoituksissakin vakiovarusteisiin kuuluu kynä. Merkitsen sillä nuotteihin johtajan ohjeet, mutta myös omat fibaukseni: jos laulan alavireisesti, nuoli ylös, jos jokin kohta on vaikea, rengas sen ympärille, ja niin edelleen. Joku kaveri leukailikin: ”Sinä taidat myös laulaa kynällä.”

Moni kirjailija on kertonut tekevänsä edelleen kynällä tekstinsä luonnosvaiheen. Minä olen kyllä jo sen verran kynästä vieraantunut, että luonnostan proosatekstit mieluiten koneella; pienet runot, mietelmät ja käännösten ensi versiot ovat eri asia, niissä auttaa kynä. Se ei ole vain mekaaninen kirjoitusväline, vaan laskeutuu sillaksi ajatuksen ja sanojen väliin. Piirrän ajatuksen paperille: siinä se on. Se on tullut lihaksi, eikä enää karkaa – paitsi sitten kun muutan sitä kumilla ja uusilla kynänpainamilla. En karsasta oman tekstin muuttamista, vaan teen siitä nautintoa. Ja siinä, niin uskon, on lapsesta asti auttanut kynä.

Suotta ei kynäilystä ole tullut suosittu kirjoitusharrastuksen synonyymi, jota ei edes tämä koneaikamme näytä uhkaavan. Yhä me kynäilemme pöytälaatikkoon, vaikka täsmällisempää olisi puhua naputtelusta koneen muistiin. Kirjoittajapiirien ja -yhdistysten nimissä kukoistaa niin ikään kynä: on Kynäreitä, Kynä(ily)kerhoja, Kynältäjiä, Kynäpajoja (joissa ei tietenkään taota kyniä, vaan niillä kirjoitusta). Puhutaan kynänkäytöstä ja sanotaan silläjasillä olevan hyvä tai terävä kynä. Otetaan kynä kauniiseen käteen, joskus myös järki. Kynänkäyttö ei aina noudata järkeä, ehkä useammin ensin tulee kynänpiirto ja sitten vasta näkee ajattelunsa, tuloksen. Kynä tekee olemattoman olevaksi. Schjerfbeckin lausetta hiukan muuntaen voi sanoa, ettei kynä anna meille valmista maailmaa, vaan todentaa sellaisen jonka mielessämme muodostamme. Samaan viittasi, hiukan vähäeleisemmin, Väinö Kirstinä 1970-luvun runossaan, jota siteeraamalla olen usein aloittanut kirjoittajakurssin: ”Sinulla on kynänpätkä taskussa, / hiukan paperia, / jonka voit piilottaa nopeasti. Sinulla on paljon. /- -/”

Kynäilkäämme!

Liisa Enwald

9.9.2017

Sienet ovat suurta runoutta

Henry Thoreau kirjoittaa teoksessa Kävelemisen taito: ”Kun haluan virkistäytyä, etsin synkimmän metsän, paksuimman, loputtomimman ja kanssaihmisten mielestä lohduttomimman rämeen. Menen sinne kuin pyhään paikkaan, sanctum sanctorum. Siellä on luonnon voima ja ydin.” (Suom. Markku Envall.) Sateisen suven jälkeen, kun sienten itiöemät pullahtelevat maasta, muistan jälleen nuo lauseet. Tuntuu, kuin Thoreau olisi aavistanut jotain myös meidän suomalaisten myyttisestä syvyydestä: metsän voimasta. Metsä ja polku, ne ovat aina kiehtoneet minua vesistöjä enemmän. Lampi ja kapea joki ovat poikkeuksia: niiden ääreltä voi aavistaa, kuten tiheässä metsässä, salaisuuden.

Sienestäjänkin polku on sitä kutsuvampi, kuta varmemmin se piileskelee. Näkyvää tietähän ei useimmiten olekaan, vaikka joskus voi saniaisten ja sammalten painaumista arvata jonkun muunkin polkeneen niitä. Maasto antaa uutta joka askelella, ja näkymät vaihtuvat kaikkine vivahteineen. Metsä herättää aistit ja ruumiin tunnun, – myös tässä mielessä: kun kaikkialla leviää mätänevien ruohojen lemu, on kuin vainajien armeija siunaisi vaelluksen ja kertoisi, että me kasvatamme multien uumenista hyvää teille jotka vielä elätte.

Sienestäjän polku, näkyvä tai näkymätön, ei kulje vain maata pitkin. Männynrunkojen ja kuusten havuripsien lomaan muodostuu uusia teitä, ja ne jatkuvat, avaavat portteja aina vain. Tie nousee pystyyn, mutta ei lopeta mitään, vaan aukoo yhä uusia uksia. Metsä tarjoaa suljetun sisätilan, jonne voi paeta kuin pesään ja samalla päästä avaralle; se on koti ja maailma yhtä aikaa. Gaston Bachelardia mukaillen metsä on ”pesä valmiina lähtemään lentoon”.

Salolla vaeltava astuu primitiiviseen oloon. Kun ryteikkö ja oja on antautunut, ja raajoihin palannut vaikka vain kangerrellen jotain esi-isien ja eläinten notkeudesta, silloin kulkee kuin ruhtinas valtakunnassaan jonka silkit ja päärlyt hehkuvat aurinkoisessa sammalessa. Ei tarvitse ujostella, ei päteä, ei esittää mitään. Identiteetistä viis: minä olen tässä, pyhän mysteerin äärellä: ”Nyt metsä kirkkoni olla saa – -.” Ja samalla keräilyvietti palauttaa maallisista maallisimpaan. Kas vain tuolla helmeileekin taas uusi kehnäsieni. Sitä kohti siis!

”Metsään menin. / Puille nöyrästi kumarsin. / Nyt on astiani marjoja täynnä”, kirjoitti Helvi Juvonen ja tuli nöyryyden etiikan ohessa ilmaisseeksi salonvalloittajan konkretian: päätä painamatta ei voi mennä edes puiden alitse, saati noukkia mitään astiaansa. Maan mataluus antaa sen, minkä me korotamme taivaan lahjaksi, tai hybriksessämme omaksi ansioksi.

Sieni on yhdistelmä syvyyttä ja pintaa. Rihmat kiertävät alamaailmassaan, pintaan taas työntyy milloin minkinnäköinen itiöemä. Ja että näille pintapulleroille osataankin keksiä runollisia nimiä: kevätkaunolakki, typäskääpä, nurmikuukunen, puhumatta limanuljaskasta joka nuljahtaa jo sanana suoraan ihoon. Olen kursseillani keksityttänyt kuviteltujen sienten nimiä, ja opetusaineistooni kuuluu itseoikeutetusti myös Sienestäjän kirja. Siitä voi oppia, paitsi verbaaliverryttelyä, myös havainnoinnin ja sanoilla kuvaamisen tarkkuutta.

Sienet ovat suurta runoutta. Silti vain harva lyyrikko on ottanut niistä aiheita teoksiinsa. Tätä joskus kummastelen. Mitä mielenkiintoista on ruusussa tai orvokissa, jonka kuva on kliseytynyt jo laataksi sieluun? Entä visertävissä leivosissa, kaikki runoilijathan niistä kertovat? Mutta sienet, niiden salaisessa elämässä luulisi olevan koko lyriikan ydin. Aina jää runostakin suuri osa ”maan alle”, ja jos ”rihmat” kaivaa sieltä esiin, runo on liian itsestäänselvä, tylsä. Pimeässä rihmastot elävät, ja niiden perimmän ytimen asiantuntijaksi sienestäjä, enempää kuin runoilija tai runon tulkitsija, ei koskaan pääse. Toisaalta sienestystä voi verrata kirjoittamiseen silläkin tavoin kuin Pentti Saarikoski Tanssiinkutsussa tekee: ”- – kun löydän sienen en ota vain lakkia / otan myös varren ja tyven / ja rihmastonkin haluan mukaan / – – / hyvä runoilija ei tee runoja / vaan etsii niitä.” Saarikoski kuuluukin niihin harvoihin lyyrikoihimme, joita sienet inspiroivat.

Sienten esteettisistä arvoista voisi laatia oman kirjoituksen, mutta sekin on sanottava, että harvoin on aikaa jäädä ihailemaan vaikkapa karvarouskun baskeria, sillä sienestäjällä on kiire – yhä uusien sienten luo. Toisaalta koko puuha on verkkaista, kuin päämäärätön käyskentely kirjaston hyllyjen välissä. Sienestäjä malttaa seisoa, katsoa sivuille ja taakseen, antaa katseen lipua sammalella.

Marjojen ja sienten keruussa on selvä ero. Edellisessä tehdään enimmäkseen paikalla ollen tarkkuustyötä, ja kohteet näyttävät samoilta. Sienestäjä vaeltaa ja kohtaa aina uudenlaisen noukittavan. Hänen kulkunsa on vapaata, polulta poikkeilevaa – ja silti kahlittua, sillä sitä säätelee edessä näkyvä kohde. Kun kori on täynnä, hän lähtee suuntaan, jossa olettaa kodin olevan, mutta joutuu harhapoluille ja niistäkin nauttii. Aikansa kierreltyään eksyksissä hän huomaa olevansa aivan toisaalla kuin siellä, minne aikoi – vain todetakseen, että väärä tie oli oikea, taas kerran.

Liisa Enwald

1.9.2017

Syyskuun ensimmäinen

Kun kirjoitan tätä, on syyskuun ensimmäinen. Omana kouluaikanani se oli vuoden tärkeä taitekohta: loma vaihtui koulunkäyntiin. Kolea tuuli puhalsi, ja usein silloin alkoi myös syysnuha.

Kun ruska pohjoisessa kaupungissani tuli jo varhain, nenän tukkoisuus sekoittui koivujen kultaiseen väriin. Nuhaa poden nytkin, mutta ruskasta ei länsiuusmaalaisessa taajamassa ole tietoakaan, vaikka, kun kurkistan ulos, näen, että puutarhatuolilla istuu orvon oloisena keltainen lehti.

Koulunalkupäivänä veisattiin harmonin säestyksellä ”Totuuden henki, johda sinä meitä”. Tästä Topeliuksen virrestä ei ole nyttemmin syntynyt sellaisia kiistoja kuin ”Suvivirrestä”, sillä se poistui koulun päiväohjelmasta samalla kuin aamuhartaudetkin. Alkajaispäivä ei ollut kevätjuhlan kaltainen rituaali, johon kuuluva sävelmä herättäisi yhä ylevää nostalgiaa. Moniko meistä ”Totuuden hengen” sanoja edes ajatteli, saati sitä, miten helposti tuosta hengestä vuosien ja vuosikymmenten myötä lipsuu. Meidän aikanamme totuudesta olisi taas hyvinkin aiheellista muistuttaa.

Minun elämäni ensimmäiseen kouluaamuun ei liity ”Totuuden henki”, vaan lastenvirsi ”Oi Jumala, et hylkää pientä lasta”, joka laulettiin, oikeammin huudettiin, opettaja Isosaaren polkiessa natisevaa harmonia. Virren ranskalaissävelmä viehättää minua, mutta Swedbergin runo ei oikein kohtaa niitä tunnelmia, joissa kansakoulun aloitin. Sitä alkua olin kovasti odottanut: oli ostettu olalla pidettävä koululaukku (vain pojilla oli reput), siihen kynät, penaalit ja eväidensyöntiä varten plastiikkinen ruokaliina. Tuttu ompelija oli valmistanut uuden rimssureunaisen essun. Olin iloisena jännittänyt, kenen viereen pääsen kahdenistuttavassa pulpetissa, ja tuleeko meistä kavereita. Ei tullut. Heti koulun ovella vastassa oli sellainen äänten kaaos, jota en ollut kuunaan kokenut aikuisten hallitsemassa kodissani. Välituntileikeistä en ymmärtänyt mitään, ja jäin ulkopuolelta katselemaan toisten kiukka-, kunkkaus- ja pallopelejä.

Viisikymmenluvulla ei vielä puhuttu kiusaamisesta, mutta mitä ilmeisimmin siitä oli kyse siinä tavassa, millä koulukaverit minuun suhtautuivat, ja vaikkei se kovin fyysisiä muotoja ottanutkaan, se teki kipeää. Tunneilla viihdyin, sillä uuden oppiminen oli mukavaa, ja on sitä yhä. Koska kiusaamista ei ”virallisesti” ollut olemassa, KiVa-kouluista puhumattakaan, eivät opettajatkaan kiinnittäneet siihen huomiota. Lapset olivat – tai heidän täytyi olla –, kuin kaikki olisi ollut kunnossa, eikä missään nimessä saanut kannella aikuisille, mitä pihalla tapahtui. Totuuden henki ei johtanut sillä kohtaa, ja väliin tuntui, kuin Jumala olisi lapsensa hylännyt.

Kouluni oli opettajaseminaarin ns. harjoituskoulu. Tyypiltään se kai vastaisi nykyisiä normaalikouluja, mutta eliittioppilaitoksen leimaa sillä ei ollut: oppilaiden ainoa karsinta oli siinä, jaksavatko he kulkea kouluun maaseudultakin jalan tai polkupyörillään; koulukuljetuksiahan ei tuolloin ollut. Luokanopettajan lisäksi tunteja pitivät Seminaarin opettajakokelaat, jotka olivat kaikki miehiä, sillä 50-luvulla kotikaupunkini Seminaariin ei otettu enää (tai vielä) naisia. Samaa ainetta opetti sama harjoittelija parin viikon ajan, sitten tapahtui vahdinvaihdos, ja taas sai ihmetellä, miten he osasivatkin puhua asiansa siitä vaan solmio kaulassa ja lievässä haara-asennossa seisten. Opettajiksi aikovilla on jo syntyessään sellainen kyky, päättelin pienessä mielessäni.

Kokelaiden opiskeluohjelmaan kuului myös lasten älykkyyden testaaminen Binet’n kehittämien kokeiden mukaan. Ja vaikka nyttemmin ymmärrän, että tarkoitus oli testata enemmänkin heidän kykyjään kuin meidän, testi sai pelkäämään opettajia yleensäkin. Pelkojen pauloissa ei juuri ehtinyt huomata, miten tärkeä kulttuurilaitos Seminaari kaupungissamme oli. Siellä vaalittiin kirjallisuutta, kuvataidetta ja erityisesti musiikkia, ja sen läpäisseet vaalivat sitä puolestaan niissä kansakouluissa, joissa itse opettivat. Seminaarin kauniilla kampuksella ikkunoista kuului pianon ja urkujen soittoa, joka sai välituntikauhutkin joskus himmenemään. Viime kesänä kaupungissa käydessäni istuin hetken entisen Yläkoulun pihan keikkuvalla penkillä ja mietin, mitä nykyiset lapset ja heidän opettajansa mahtaisivat kokea, jos kampuksella vielä olisi opetuslaitos. Enää ei ole, mutta onneksi uusrenessansirakennukset ovat ennallaan.

Ei ole syyskuun ensimmäinenkään enää koulunalkupäivä. Kiusaaminen ei ole väistynyt mihinkään, mutta opiskeluympäristöt ja -varusteet ovat vallan toiset. Enää ei pyyhitä kirjoituksen jälkiä imupapereihin, mustepullon kaula ei törrötä pulpetin kolossa, penaalin roolit ovat yhä vankemmin ottaneet älypuhelmimet, eikä korkeilla tonkilla kanneta 30–40 oppilaan luokkiin ruokia, joista pääosan muodostavat kaura-, manna ja makaronivellit. Nykyisin kiistellään siitä, saako viikossa olla yksi kasvisruokapäivä ja pitääkö tarjolla olla myös vegaaniravintoa. Lapset kulkevat vanhempiensa autoilla tai koulutakseilla, iltaisin heitä kyyditään harrastuksiin. Minun aikanani puuhamaata riitti kotona. Autettiin vanhempia, piirreltiin, liimattiin kiiltokuvia. Harrastus-sanan kuulin vasta, kun olin jo siirtynyt tyttölyseoon, ja ihmettelin, että harrastustako se sitten oli, kun mielelläni luin, piirsin paperinukkeja ja kirjoitin laskuvihkoihin ”romskuja”. Sehän oli, kuten opiskelukin ja sittemmin työ, vain luonnollinen osa elämää.

Liisa Enwald

16.8.2017

Tuolin tarina

Vanha nainen istuu keinutuolissa, taustanaan kaakeliuuni ja seinältä häämöttävä miehen, arvatenkin jonkin esi-isän, kuva. Tuolin ja vanhuksen asento ovat symmetrisiä, leveät kämmenseläät erottuvat valkoisina mustasta hameenhelmasta, joka kätkee niin tuolin jalakset kuin naisen jalat. Istujan hartiat ovat kapeat, ilme sulkeutunut, vaatimaton.

Toisessa kuvassa tuolista erottuu enemmän. Siinä keinuva monokkelipäinen mies on syventyneenä kirjaan. Asetelma on diagonaalinen, tuolin takaa näkyy pyöröuuni.

Ensimmäinen kuva sijoittuu 1800- ja 1900-luvun vaihteeseen. Kohdehenkilö on isäni isoisän Emil Enwaldin vaimo Hilma ja kuvauspaikkana suvun omistuksessa ollut leppävirtalainen Wokkolan talo. Toisessa kuvassa ollaan jo Kajaanissa, kenties 1940-luvulla. Lukeva mies on isoisäni Gustaf Enwald. Kumpaakaan en ehtinyt tavata, mutta tuolin kyllä. Istun siinä itse monessakin albumini kuvassa. Se on nakkilalaismallinen, jo parissakymmenessä osoitteessa asunut keinutuoli. Myös ulkonäköä se on vaihtanut useaan kertaan: alkuaan ruskean värin päälle äiti vedätytti mustan maalin isäni kuoltua 1951. Mustana se sopikin tyylikkäästi jopa sekavan opiskeluboksini sisustukseen – kunnes kyllästyin mustuuteen (erityisesti siihen, että siinä näkyi pienikin pöly) ja maalasin sen valkoiseksi. Nyt maalin lohkeamat paljastavat osan tuolin värikästä tariaa.

Nakkilalainen ei mene ympäri, vaikka moni istumistani katsonut niin luulee. Jalasten ääriasennossa saa hyvän asennon, kun tukeutuu toisella jalalla seinään tai pöytään. Sillä tavoin istuessani luin lapsena ja nuorena romaaneja, läksyjäkin, ja aina lauantaisin, kun Elvi-tätini palasi työpaikastaan kirjastosta, selasin siinä lehtiä, jotka täti kantoi viikonlopuksi kotiin. Tutuksi tuli Uusi Kuvalehti, Radiokuuntelija, Viikkosanomat ja moni muu jo manalle mennyt lehti. Syvennyin Lassi Nummen pakinoihin (jotka sittemmin ilmestyivät Runoilijan kalenterin nimellä), hätkähdyttävään tositarinaan Kaspar Hauserista, reportaaseihin mm. Lahden kirjailijakokouksista (joista nykyisin tuskin enää kirjoitetaan). Keinuliike kiihdytti ajatuksia omiinkin kynäilyihin.

Keinuliikkeestä olen aina pitänyt, samoin kuin kehtolauluista, joiden rytmi liikahtelee nakkilalaisen tavoin. Se täytti minulle aikuisenakin myös kehdon virkaa. Lapsuuskotini pihalla oli vastakkain istuttava puutarhakiikku, ja kiinnyin siihen niin, että annoin läheisimmälle fantasiaystävälleni nimen Kiikku. Vaikkei ole mennyt istuessa ympäri, nakkilalaiseni on ainakin kahdesti matkustanut ylösalaisin käännettynä. Kun se avioeron yhteydessä päätyi tilapäisesti anopin kotiin, se kulki ex-mieheni kuoltua takaisin ystävän auton takaluukkuun köytettynä. Asuin silloin Helsingin Vaasankadulla, ja kun tuoli vapautettiin siteistään, nostin sen Torkkelinmäelle, johon ystävä parkkasi, ja istuuduin siihen. Kello oli noin yksi yöllä, ja ohi käveli ilmeisesti yöoluilta tuleva kravaattiherra. Hän ihastui: ”Aito nakkilalainen!” ja kertoi huvilallaan olevan sen heimolaisia useitakin. Kun aloin raahata tuolia kotiin, tulin ajatelleeksi, että olisi hän voinut tarjota hieman kantoapuakin. – Nykyolossani tuoli siirrettiin sitten kottikärryllä talosta toiseen, niin ikään jalakset ylhäällä. Ei se siitä säikähtänyt, kuuluuhan keinun olemukseen myös tietty akrobatia, kyky nähdä maailma joskus nurinpäin.

***

Isän isän äiti, isän isä ja minä. Välistä puuttuu jotakin: isä. Totta kai hänkin kuuluu tuolin historiaan. Hänen työhuoneessaan keinui paitsi paksu sininen tupakansavu myös perintötuoli. Hän istui siinä töiden jälkeen joskus yömyöhään, ja päivisin sen valtasivat niin hänen verokonttorinsa asiakkaat kuin ulosottomiehet, jotka hän lähetti keräämään kaupunkilaisten verorästejä. Eräänä syysiltana 1951 äitini oli tavannut miehensä kiikkumasta uunin edessä. Pesässä paloi tuli, joka sai ruoakseen yhä uutta paperia. ”Mitä sinä poltat?” äiti kysyi. ”Kirjoituksiani”, kuului lyhyt vastaus.

Isä oli sinä syksynä saanut diagnoosin niin pitkälle edenneestä keuhkotuberkuloosista, ettei paranemisen toivoa ollut. Voudinkonttoriin palkattiin sijainen, ja isä asettui makuuhuoneeseemme loppua odottamaan. Tartuntavaaran vuoksi hänet eristettiin minulta, mutta äiti, Lydia- ja Elvi-täti kävivät potilasta katsomassa vuoroin kaupungin sairaanhoitajan Maiju Leinosen kanssa. Sairaan huoneeseen kannettiin myös kiikkutuoli. Jouluaattona, kun availin innoissani lahjapaketteja, isä autettiin tuoliin, ja siinä hän oli katsellut ovenraosta leikkejäni. Minä en häntä nähnyt, enkä kai uusilta nukeiltani muistanut katsoakaan.

Seuraavana iltana isää ei enää ollut

Mutta mitä olivat ne kirjoitukset, jotka hän poltti noin kuukautta ennen kuolemaansa? Sitä ei keinu kerro, vaikka kuinka kysyisin.

Liisa Enwald

1.8.2017

Kävellen

Tämän kesän sää on suosinut kävelijöitä: ei liian kuumaa, sopivan sateista, ei rajuun urheilusuoritukseen houkuttavan kylmääkään. Kävely tosin ei ole kovin trendikäs liikkumismuoto, sille ei ole vierasperäisiä nimiä eikä sen harjoittamiseen tarvita merkkivaatteita tai sykemittareita. Kukapa tohtisi kertoa käyttäneensä loman kävelyyn. Patikoinnista tai vaelluksista saattaisi kyllä puhua vaativallekin kuulijalle. Mutta kävely, jota eivät suorituksena pönäköitä edes kävelysauvat; sehän on liikuntalaji, jota ei urheiluhallin harmaasta seinästä erota.

Kävelyn eduksi on sanottava, että ellei se ole järin muodikasta, se on ikivanhaa, lähes ikiaikaista. Ja tämä piirrehän erottaa trendimetkuista monen muunkin ilmiön. Esi-isämme siirtyivät jo vuosituhansia sitten kävellen paikasta toiseen. Apostolit kävelivät, samoin antiikin filosofit puutarhoissaan. Vielä viime vuosisadan puolivälissä parin peninkulman taival ei ollut kävelijälle matka eikä mikään, muita siirtymistapoja kun ei ainakaan maaseudulla juuri ollut. Kävellen mentiin kaukaisille kaskimaille, kouluun ja kirkkoon. Välillä levähdettiin ja syötiin eväitä. ”Siinä aena leilie levväytettiin kun kirkkoon mentiin”, vastasi kainuulainen nimestysoppaani, kun kysyin Levväyskivi-nimen alkuperää.

Minulla kirkkoon on vajaa peninkulma, mutta vain muutaman kerran olen kävellyt sen. Koulua en enää käy, mutta lähimpään kauppaan on matkaa. Kun astelen sitä reppu selässä, saan joskus kummasteluja ihmisiltä, jotka eivät vapaaehtoisesti kävele puolta kilometriäkään. Sanoisinkohan samoin, jos olisin tottunut omaan autoon. Kun elää maaseudulla ilman sitä, monet asiat hoidetaan jalkapatikassa, mutta myös asuessani Helsingissä, hyvän julkisen liikenteen mailla, kävelin mielelläni alle neljän kilometrin matkat, ellei ollut erityinen kiire.

Kun nykyiseen kaupunkiini, jonka agraarisilla takamailla asun, suunniteltiin kävelykatua, älähti joku yleisönosastossa, ettei suostu kävelemään kahta metriäkään ostosten kanssa ja lisäsi olevansa urbaani ihminen. Minua tuo perustelu huvitti, sillä kevyen liikenteen jos minkä suosiminen on urbaania. Maalle muutettuani suurimpia yllätyksiä oli jalankulkijoiden ja pyöräilijäin vähäinen määrä. Kävelyn statusta nakertaa sekin, ettei sitä harrastamaan mennä tiettyyn paikkaan kuten urheiluhalliin tai salille. Kun kävelee silkan kävelyn vuoksi, sen tekee määräpaikasta riippumatta, tutkii, nuuskii ja tunnustelee uutta tai jo tuttua maisemaa. Hitaasti liikkuessaan huomaa tutussakin aina uutta. Kun taannoin kävelytin Helsingin Kallion kujilla talutushihnassa kissaa, minunkin huomioni kiintyi ruohonjuuriin ja kivijalkoihin. Näin uusin silmin myös mirrin suosikkipaikat: Harjutorin housuprässäämön ja Kustaankadun seurakuntakodin. Senkin opin, että samoin päin kiertäminen on kissalle parasta: jos koetin viedä sitä toiseen suuntaan, se teki tenän.

Muuan kirjailija on kertonut kävelevänsä päivittäin täsmälleen saman rantalenkin, ja jos joku sitä ihmettelee, vastaus on, että sen reitinhän näkee joka kerta eri silmin eikä siihen silloin voi kyllästyä. Kierroksen rutiininmaisuus voi, vastoin yleistä käsitystä, sekin virittää ajatukset luovaan toimintaan. Kun ei tarvitse ajatella, mistähän kadunkulmasta kääntyisi nyt, tai ihmetellä ennen näkemätöntä panoraamaa, mieli vapautuu uusiin ideoihin, väitän – vaikka patikoinkin mieluusti myös ulkomailla.

Kun kirjailija kävelee, hän tekee samalla työtä, joka ei vain muille näy. Hän miettii hitaasti, asettaa runoja askelytmiin, tekee havaintoja, eläytyy tulevan romaaninsa henkilöihin. Kävelyn merkityksestä mielentoiminnoille on kirjoitettu esseitä ja kokonaisia teoksia. Perustipa muuan pienkustantamo takavuosina Kävelykirjasto-nimisen sarjankin. Kävely on (matkan lisäksi) myös suosittu metafora kuvata kirjallisuuden lajeja. ”Kävelen pellon ympäri, ja siinä on essee”, määritteli Juhani Syrjä. Moni kulttuuriyhdistys on ryhtynyt järjestämään kävelyitä. Esimerkiksi Saima Harmaja -seura vaeltaa keväisin Hietaniemellä, ja Mirkka Rekola -seura on jo muutamana vuonna organisoinut runokävelyn, jonka lomassa pysähdellään muistelemaan Rekolan omia rantakävelyitä, hänen lyriikkaansa kuunnellen.

Hidasta, meditatiivista ja päämäärätöntä kävelyä kuvaa hyvin kotimurteestani tuttu verbi käveleskellä (vrt. istuskella, mietiskellä). Myös päämäärä käveleskelijällä saattaa olla, vaikkei sekään ulkopuolisille näy. Lukiovuosinani lähdin iltalenkilleni aina tietyn ongelman kera, joka minun tuli kävellessäni selvittää. Kotiin palattua kirjasin pohdinnan tulokset päiväkirjaan,josta aamulla saatoin lukea mitä olin ajatellut vaikkapa kärsimyksestä, rakkaudesta tai vapaudesta – paitsi ettei tuo tulos ollut koskaan sama, mihin olin lenkilläni päätynyt: kirjoittaessani se muuttui. Kuten kävely, myös kirjoittaminen saattaa ja saa olla vapaasti eksyilevää. Eksyvä kävely, eksyvä kirjoittaminen, eksyvä ajattelu: uusien löytöjen tie.

Kerran kävelytkin loppuvat: korkea ikä, nivelrikko tai voimien heikentyminen tulee vastaan. Mutta jos jalat vähänkään toimivat, liikkua voi huoneessakin: ukkini, yli 80-vuotias teräsvaari, askelsi keittiön ja olohuoneen väliä edestakaisin, kädet selän takana ja samalla hokien: ”Sitä liikuntoa. Sitä liikuntoa.” Luin hiljattain sata vuotta täyttäneestä, joka sanoi tekevänsä päivittäin yhä tunnin tai puolentoista lenkin. Näin onnellisesti ei ole kaikkien vanhusten laita, mutta voihan vuoteessakin vielä kävellä lukien, toisten tarinoita kuunnellen, muistellen, ajatellen.

Liisa Enwald

24.7.2017

Varjossa viihtyy

Siellä täällä on kesätapahtumia, jotka jäävät julkisuudelta aivan piiloon. Kotipaikkakunnallani entisessä Nummi-Pusulassa, joka nykyisin kuuluu Lohjaan, on vuodesta 2005 asti pidetty kamarimusiikkitapahtuma Omenapuun varjossa. Nimi viittaa niin omenoistaan tunnettuun seutuun (Lohjan keskustassa pidetään mm. vuotuiset Omenakarnevaalit) kuin erityisesti siihen, että konserteissa tuodaan esiin ”varjoon jääneitä” sävelteoksia. Sellainen voi olla jo unohtuneen tai uutuuttaan vielä piiloossa olevan tekijän teos yhtä hyvin kuin tunnetun säveltäjän vähemmän tuttu luomus.

Kesäinen konserttisarja syntyi Nummella kesiä viettäneen Anna Kreetta Gribajcevicin aloitteesta, ja kun juoneen mukaan tuli hänen puolisonsa Goran Gribajcevic ja joukko ystävämuusikoita, sävelet alkoivat kaikua. Gribajcevicit, kuten monet ystävätkin ovat kansainvälisesti tunnetuja esiintyjiä ja soiton opettajia. Konserteissa esiintyvät mm. viulisti Krista Jäänsola, alttoviulisti Riikka Lounamaa, sellisti Lauri Angervo ja basisti, säveltäjänäkin tunnettu Sampo Lassila. Pusulassa asuva Hannele Solala on mukana pianistina tai urkurina. Estradeina ovat vuosien varrella olleet kirkot niin Nummella kuin Pusulassa ja Kärkölässä, Saukkolan Meijerimuseo (kaunis jugendrakennus, joka valitettavasti ei ole museokäytössä enää), Myllyniemen matkailumaatila ja Ikkalassa sijaitseva juhlatalo Kokki.

Tänä suvena pääsin kuuntelemaan vain Nummen kirkossa 21.7. pidettyä avajaiskonserttia, jossa Gribajcevicit, Krista Jäänsola ja Lauri Angervo esiintyivät jousikvartettina. Ohjelman kolmea sävellystä ei voi varsinaisesti sanoa varjoonjääneiksi, mutta luonteeltaan ne eivät ole suuren yleisön tai jättiestradien teoksia. Kuultiin Bachin viimeisen ja monumentaalisimman fuugateoksen Die Kunst der Fugen keskenjääneisyydestään tunnettu Contrapunctus 19 ja sen ”täydennykseksi” siihen jälkeenpäin liitetty koraali Wenn wir in höchsten Nöten sein. Loppunumerona oli Sibeliuksen kuuluisin ja sisäistynein jousikvartetto Voces intimae, ja näiden kahden tummasävyisen teoksen välissä pilkahti päivänpaiste kvartetin soittaessa Haydnin kvarteton Op. 76 Nr 4. Teos tunnetaan myös nimellä ”Auringonnousu”, ja kuinka ollakaan, kun oli päästy Adagio-osaan aurinko alkoi tulla esiin kirkkomaan puiden lehvien lomasta. Tällaisia ihmeitä saa nähdä silloin tällöin, ja nehän todistavat, ettei ihmeitä syvimmin ajatellen olekaan.

Palaan vielä Die Kunst der Fugeen, jota on historian kuluessa esitetty niin uruilla, orkesterilla kuin pianolla ja jousikvartetilla. Kuunnellessani seuraan erityisesti Contrapunctus 19:n kolmatta teemakehitelmää, jonka katkeaminen on aina yhtä dramaattinen, ja dramatiikkaa teokseen liittyy myös omassa elämäntarinassani, mutta ei siitä nyt. (Olen kertonut siitä ja teoksesta muutenkin kokoelmassani Kesken, ntamo 2015.) Kirkkoillan otsikkona oli Sisäisiä ääniä, ja niitä todella kiviholvien alla kuultiin. Jäin miettimään sitä hiljaista intensiteettiä, joka toteutui neljän soitossaan yhteenhioutuneen taiteilijan musisoinnissa. Sibeliuksen hitaassa osassa värähtelivät pianissimot lähes aineettomasti. Pahimmoilleen juuri sillä hetkellä minua alkoi yskittää, pidätin hengitystä ja nieleskelin – ajatellen, että jos nyt tukehdun, niin kauniiseen musiikkiin kuolen.

Hiljaisuus, intiimiys ja sisäänpäinkääntyminen ovat asioita, joita vauhdikas ja meluava aikamme ei liiemmin suosi. Hiljentymisen retriitit ja mindfullness-kurssit eivät korvaa sitä, mitä on syventyminen läsnäoloon vaikkapa juuri kamarimusiikissa, kaukana karnevaaleista ja uhkeista omenapuista. Varjoon on päivän melskeen liiaksi polttaessa ja pauhatessa tervehdyttävää vetäytyä; rauha on samanlaista kuin sellaisen korpi- tai suolammen äärellä, jonne eivät vie autobaanat vaan vaeltajan oma kinttupolku ja harras mieli.

Ja miksei varjoon jääneiden teosten esittelyssä olisi ideaa laajemminkin. Kirjallisuudessa Leinolta ja Mannerilta muistetaan runot, vaikka molemmat tuottivat myös paljon muuta, eikä Seitsemän veljestä ole Kiven ainoa teos. Tuskin tarvitsee mennä edes kauas historiaan, sillä kirjan elinkaaren lyhentyessä monien nykytekijäin parin vuoden takaiset teokset ovat jo varjossa. Entäpä pöytälaatikkokirjallisuus, tuo ”estradeille” päässeen kirjallisuuden syvä juurikasvu – mitä kaikkea sieltä löytyisikään?

Liisa Enwald

15.7.2017

Kotiseutuni, oi

Tänään on se päivä, / jolloin mansikat maistuvat mansikoilta / lapsuudenaikaisilla rauniokummuilla. /- -/

Luen nämä Sirkka Seljan säkeet Kajaanin Kyynäspäänlahtea reunustavalta rantatieltä. Vasta myöhemmin selviää, että kävelen Runopolkua, joka on Kajaanin Runoviikon tämän kesän uutuus. Pian avautuu näkymä Linnanraunioille, lapsuuden kummuille, yksille niistä. On kulunut puoli vuosisataa siitä, kun kuljin kouluun niiden ohi.

Puutavarantien – entisen Viitostien – toisella puolen sijaitsee Kaukametsä, kongressi- ja kulttuurikeskus, jossa pidetään Runoviikon päätapahtumat. Miksi nimi Kiveltä eikä Leinolta tai Lönnrotilta, jotka liittyvät Kajaaniin, mietin joskus. Mutta metsähän sen rakennuskompleksin paikalla aikanaan oli. Siihen viitaten oli hyvä aloittaa kiitospuhe siitä Yleisradion kääntäjäpalkinnosta, joka toi minut Runoviikolle tällä kertaa:

Hyvät runon ystävät! Oli ilo tulla Kajaaniin, vanhaan kotikaupunkiini, vieläpä sille paikalle, jossa n. 50 vuotta sitten otin ensi tuntumaa moderniin runoon. Tämän Kaukametsän paikalla oli silloin metsä, ja kun asuin tien toisella puolen Teppanan koululla, tulin usein tänne lukemaan Mannerin, Nummen tai Meriluodon uutuuskokoelma mukanani. Nyt saamani tunnustus on tunnustus myös eurooppalaisen modernin runon yhdelle pioneerille, Rainer Maria Rilkelle. Ja samalla sille, että edelleen – tai pitäisikö sanoa: nyt jälleen – hyväksytään lyriikan kääntäminen runomittaan.

Tämänvuotinen kääntäjäkarhu antaa niin ikään aavistaa, että käännösrunoudelle elää kustannuspolitiikassakin uusi toivo. Nimittäin, kun työstin Uusia runoja, kuulin sanottavan, että sellainen työ ja teos taitaa olla lajinsa viimeinen. Ilmeisesti ei kuitenkaan (vielä?) ole. Siksi olen kiitollinen niille kustantajille, jotka ovat ottaneet Rilke-riskin. Työni Rilken parissa alkoi pienessä TAI-teoksessa, jonka esikoisjulkaisu oli Kirjeitä nuorelle runoilijalle – tällä runoviikollakin kerran esitetty. TAI-teoksen lopetettua ntamo otti suojiinsa neljä Rilke-käännöstäni ja julkaisi uutena nyt nämä Uudet runot. Kiitos Leevi Lehdolle ja hänen seuraajalleen Jarkko S. Tuusvuorelle! /- -/ Ja lopuksi kiitokset Yleisradiolle, joka edelleen vaalii niin vanhaa kuin uutta runoutta.

Miksi menin metsään lukemaan enkä esimerkiksi marjastamaan? Siksi, koska lukeminen oli minulle, yksinäiselle nuorelle, parasta tekemistä, jonka kanssa vain kirjoittaminen ja piirtäminen pystyivät kilpailemaan. Ja metsä paikkana inspiroivin, etenkin kun sieltä puiden lomasta välähtelivät virran kuohut. Sittemmin pyöräilin muihin, kaukaisempiin metsiin, kuten Paltaniemelle, jossa kävin Leinon säkeitä mielessä kertaillen iltaisin katsomassa auringonlaskun. Kerran sieltä palatessani olin niin Hövelön ja Helkavirsien lumoissa, että törmäsin autoon ja menetin muutamaksi minuutiksi tajuni. Pyöräily katkesi pariksi vuodeksi, kunnes ostin Onni Palasteen, myös kirjailijana tunnetun, urheiluliikkeestä sinisen Tunturin ja jatkoin taas, myös Leino-retkiäni.

Eeva-Maija Haukinen piti Runoviikolla Helkavirsi-illan. Martti Mäkelän luomassa äänitaustassa vilahteli siinäkin kotiseutunostalgia: linnunlaulu, veden liplatus, karjankellot. Se toi dramaattisiin runoihin rauhaa ja lämpöä samoin kuin ohjelmassa Helkavirsiä kehystävät Kiesus-runot. Leena Tammisen kirjottama monologi Pieni eläin, jonka Seela Sella Nasu-hahmoksi muuntautuneena esitti, puolusti metsää koneajan omistushaluisen ihmisen hulluutta vastaan. Suurta huomiota nämä viikon kohokohtina pitämäni esitykset eivät alueen lehdissä saaneet. Vähissä olivat runoteokset kirjakaupassakin. Elämme 2010-lukua, emme nuoruuteni aikaa, jolloin keskustelut niin modernista lyriikasta kuin klassikkokäännöksistä täyttivät sanomalehtien kulttuurisivut ja aikakauslehtien kritiikkiaukeamat, koti- ja ulkomaista lyriikkaa löysi kirjamyymälöistä (Kajaanissakin oli perinteinen ja tasokas Wuoren Kirjakauppa) ja kustantajat painoivat runoilijoiden Koottuja. Runous eksistoi nyt toisin, voi vain lyhykäisesti sanoa. Sen rauniokummuilla emme kävele ihan vielä.

Tanssivan karhun voittaneen Sirpa Kyyrösen kiitospuheesta jäi mieleen lause ”Runo on sydämessä”. Mitä kaikkea sydän sitten tarkoittaakaan, siellä asunee myös kotiseutu. Ja toisinpäin: kotiseutu on runouskin, asuinpaikka. Siellä on raunioita ja menetettyjä marjamaita, mutta paikkana se kukoistaa yhä. Eikä sinne voi edes palata, kun se koko ajan on. Jalkojen alla, pään yllä ja ympärillä.

Liisa Enwald

Laulumme nousee 

20.6.2017

Nykykoululaisen on vaikea uskoa, että vielä hänen isovanhempiensa aikaan jokainen koulupäivä aloitettiin laululla: päivän avauksena oli aamuhartauden alkuvirsi. Eikä laulamatonta ollut päivän jatkokaan. Laulu-nimisen oppiaineen suojissa kaikuivat kansallis- ja maakuntalaulut, luontoidyllit, sävelletyt eläintarinat, retki- ja raittiuslaulut. ”Ahkeruus on ilomme” kuului repertuaariin yhtä hyvin kuin ”Huokaus työtä aljettaessa” tai ”Mirri sairastaa”. Musiikkipainotteiset opettajaseminaarit ja niistä valmistuneet sanan ja sävelen taitajat takasivat sen, ettei laulettavasta ollut pulaa. ”Rivojen renttulaulujen” ja ”koreilevien hempeyksien” vastapainoksi piti luotaman sellaisia, joiden sanonta oli ”jykevää, väkevää ja korutonta” ja jotka (erään laulukirjan tekijän sanoja lainatakseni) pyrkivät tuomaan ”lohdutusta ja iloa surkastuneisiin rintoihin”.

Lienevätkö rintaparat entisestään surkastuneet 2000-luvun kouluissa, joita väitetään vähälauluisiksi tai peräti lauluttomiksi. Yhteislaulu on sentään yhä voimissaan ainakin aikuisten keskuudessa, ja satavuotias Suomi on yhä kuorolaulun maa. Kauneimpien joululaulujen rinnalle ovat tulleet Kauneimmat koululaulut, ja molemmat vetävät yleisöä. Laulannan merkitys terveydellekin on jo lääketieteellisesti todistettu, ja laulattajat saavat nähdä läheltä sen, miten palvelutalojen laulajaisissa katseet kirkastuvat, ryhdit kohenevat ja muistivarastot alkavat elää. Laulaen nostetaan maljoja erityisesti suomenruotsalaisissa yhteisöissä, päivänsankareille kajautetaan enemmän tai vähemmän vireisesti ”Paaljon oonneeaa vaaaan” ja juhannuksena noustaan kallioille ylistämään Suomen suvea; ”lintu pieni” saa niissä tilanteissa ”uljaan kotkan” siivet.

Mutta palataan kouluun. Itse olin siinä onnellisessa asemassa, että koulussamme laulua oli jopa kahdesti viikossa. Tyttöluokka oli jaettu kolmeen ääneen, ja niillä viriteltiin – samalla musiikinteoriaa opiskellen – duetto- tai tertsettisovituksia. Schubertin liedeistäkin tuli yhteislauluja, kun niitä opettelimme ja lehtori säesti. Kotona avasin usein iltaisin Siukosen tai Ingmanin laulukirjan ja muistelin koulussa opittuja. Aivan uusiinkin lauluihin tarttui korva ja mieli. Niiden sävelmiin sepitin myös omia runoja, ja niitä lauloin sitten niin sukulaistalon lehmille kuin naapurin karhukoiralle tai vain ”taivaan tuulille, metsän puille”.

Koululaulannalla oli merkitystä myös siltä osin, että usein kerratut sanat ja sävelmät jäivät muistiin, runomitoista ja riimeistä sai samalla itselleen työkalun värssyjen tuottamiseen, ja tekijöiden nimiä painui mieleen: P.J. Hannikainen, E.A. Hagfors, Siiri Lameri, Immi Hellén… Tosin tiedot näistä säveltäjistä, runoilijoista ja suomentajista eivät olleet läheskään täydellisiä, ja vasta nyt, uudenlaisten kiinnostuksen herätessä, niitä on saanut kaivaa historiakirjoista ja internetistä. On ilmennyt yllättäviä asioita: ”kansanlauluna” kulkenut melodia onkin lähtöisin Haydnin jousikvartetosta tai Beethovenin sinfoniasta, alkuaan Friedrich Schillerin näytelmään sävelletty, käännöksiksi väitetyt sanat ovat mukailuja tai peräti uusia runoja. Tekijäin jälkittäminen on hauskaa seikkailua, josta ei kommelluksia puutu.

Sanatkaan eivät jää muistiin aina siinä asussa kuin ne kirjoitettu on. Olen pitkään hoilannut mielessäni sitäkin reipasta marssia, jonka alussa ”[l]aulumme nousee ja lippu jo liehuu, / eespäin vain hei, la, la, la, la, laa”. Mutta kas, kun ryhdyin sanoja tarkistamaan Olavi Ingmanin kirjasta, havaitsin, että imperatiivihan siinä onkin: ”Laulumme nouse ja lippu jo liehu” – pilkku vain puuttuu puhuttelusanan perästä (ja oma lyöntivirheeni teki lipusta ensin lopun!). Mutta kyllä se varmasti vielä käskemättäkin nousee, kun kyllästymme konemusiikkiin, uskallan optimistisesti ajatella.

Eikä se romanttisuus, jonka miellämme noihin lauluihin kuuluvaksi, ole pelkkää myöhäisiän nostalgiaa, vaan tekstien ja sävelmienkin ominaisuus, oli sitten kyse kansallisuusaatteesta tai sellaisesta koti-idyllistä, joka kukoistaa vanhoissa postikorteissa ja Martta Wendelinin maalauksissa, mutta jolla noiden teosten luomishetkellä oli enimmäkseen toiveajattelun arvo. Ehkä se on auttanut kestämään 1900-luvun alun karua todellisuutta. Ja auttaa edelleen. Monen ulkohuoneen seinällä on yhä nastoin kiinnitettynä Kotilieden vanha Wendelin-kansi, ja sitä kelpaa katsella, kun tuuli hiljaa henkäilee ovensuussa, valo kurkkii lautojen raoista ja mieli vaeltaa siihen aikaan, kun ”lapsoset ketterät kotihaasta koivusta oksat taittoi”.

Liisa Enwald

PS Elämäntarina-lehden yhtenä tämän vuoden teemana ovat vanhat koululaulut. Kirjoita muistojasi ja lähetä juttu osoitteeseen liisa.enwald(at)gmail.com.

Kukkien putoillessa

Kun muutin vuosia sitten tänne maalle, Lohjan (entisen Nummi-Pusulan) Saukkolaan, sain uuden tuntuman vuodenaikojen vaihtumiseen. Toki myös kaupungissa kevät koittaa ja kirsikat kukkivat, aikanaan. Mutta jos katsoo vain ikkunasta, sama harmaa kiveys päilyy vastaan, oli kesä tai syksy, talvi tai kevät. Maaseudulla saa aavistusta siitä, mitä oli elämä agraariyhteisössä ja työ vuodenaikojen armoilla. Hangen peitossa piha on helpoimmillaan. Mutta lumen sulettua se alkaa taas: pihan raivaaminen kutsumattomalta kasvulta. En pidä leikkureista enkä vallankaan niistä putipuhtaista nurmikkoneliöistä, joita niillä luodaan. Reviirini saa olla paksu ja pörröinen, mutta kaikkein villeimpiä ruohorönsyjä siitäkin on kiskottava pois.

Puiden kasvusta sen sijaan pelkästään nautin. Sitä suuremmin, kuta raa’emmin ympäriltä on kaadetaan metsää ja pensaikkoa ja kuta kovempaan ääneen paikallislehtien tekstaripalstat huutavat, että poistakaa tonteiltannekin kaikki tuottamattomat puut, ne kun levittävät lehtiä ja peittävät valon. Näille purnaajille tekisi mieli muistuttaa, että puuthan juuri kantavat valoa, kuten Kirsi Kunnas runossaan sanoo.

Puistoa (puustoa) halajan lähelleni, en niinkään puutarhaa, sillä viherpeukaloa minulla ei ole yhden nivelvälin vertaa. Ja kiviä! Yhä uusia, uudenvärisiä -muotoisia ja -kokoisia. Niitä en ole lakannut rakastamasta, vaikka rakkaussuhde vaatii käsivoimia, lujaa kottikärryn pohjaa ja pengerten kaivamista hyväksi alustaksi. Kun on kitkennän aika, kitketään sitten myös kiviä: niiden välistä kurkkivaa kasvustoa. Mutta samalla voi ihailla sitä loputtomien polkujen, kartastojen, aaltojen ja värien leikkiä, jota kimalteleva mukula pinnassaan kantaa. Kivissä on kaikki vuodenajat – ja samalla se, ettei niiden vaihtelua lopulta lainkaan ole.

Runoilijoita vuodenajat ovat aina kiehtoneet. Eivätkä vain ne sinänsä tai niiden sykli, vaan niihin liittyvät paradoksit ja ristiinmenot. Moni kokoelma rakentuu vuodenaikojen kierron mukaan: talvesta uuteen talveen, kesästä kevääseen. Runoilija näkee senkin, että kesän, tuon ”täydellistymisen” ajan, kukkaloisto hehkuu vain lakastuakseen, kukat nousevat putoillakseen. ”Syksy on likellä”, totesi Saarikosken tunnetun runon puhuja, kun näki kevätkesän. Hiirenkorvainen koivikko kellertää syksyisen lailla. Ja kesän hieman jo kypsyttä tuulenpuuska tarttuu omenapuuhun, kukkatertut hajoavat ja lentävät taivasta vasten joulukorttien lumihiutaleitten tavoin.

Kesä varisee, jokin onnekas vajoaa, kuten Rilke Duinon elegioidensa päätännöksi sanoo. Japanilaisessa lyriikassa ei voi välttyä siltä kuoleman ja kukoistuksen kaksoissymbolilta, joka kirsikankukka on. Se hehkuu keväällä, sitä riennetään sankoin joukoin katselemaan – ja sen nopea elinaika kantaa katoavuutta itsessään. Tämän muistaen katson myös pihani seitsemää kirsikkapuuta (veljestä, tai kääpiötä), joista kaksi on jäänyt vajaan kyynärän mittaiseksi. Viidestä komeaksi kasvaneesta vain kolme rehottaa, yksi jopa akilleioja juurillaan kasvattaen. Kukkia sai odottaa monta vuotta, kunnes ne tulivat. Ja sitten lakastuivat. Kevään ja syksyn kirkas yhteisääni tässäkin. Japanilainen Saigyō kirjoittaa Tuomas Anhavan suomeksi tulkitsemana:

Toivon hartaasti,
että saan kuolla, kun kuu
on täysi, kevät
on toinen kuu, kirsikka
kukassa: kukkain alle.

Hannu Salakan, suottaan jo miltei unohtuneen lyyrikkomme, puukuva esittelee neljä vuodenaikaa ja samalla torjuu ne: ne ovat, niin me otaksumme, mutta syvimmiltään niitä ei olekaan. Niin tiivis on niiden yhteensulautuma, niin totaalinen se suuri sykli, joka ympäröi vuodenaikojen kiertoakin:

Puut piirtyvät esiin
mutta hämärä on vallannut metsän.
Lehdet liikkumatta
eivätkä mitkään lehdet tuo esiin sen enempää:
kevään, kesän, syksyn ja sen,
että niitä ei ole.

Kevään ja kesän lepattaessa oikkuilevissa säissä muistan aina sen helteellä alkaneen 1980-luvun juhannusviikon, kun pidin pohjoisessa kirjoittamiskurssia. Äkkiä sää viileni, ja oli lainattava kurssilaisilta villaa päälle. Aamun lyyrikkovieras oli pitämässä luentoa runojensa synnystä, kun ikkunan takana alkoi leijua suuria hiutaleita. Kukkia ne eivät olleet. Juuri päästyään sanomasta, että runoilijan osana on kokea ihmeitä, hän katsahti ulos. ”Niin, juuri niin”, hän lisäsi, ensin hieman kirottuaan.

11.6.2017

Mitä se on?

Kun eräs tuttava ehdotti, että alkaisin kirjoittaa blogia, olin hetken ymmälläni. Minäkö blogistiksi – minä, joka en juuri ole lukenut toisten blogeja ja jolle nettimaailma, saati some, on jokseenkin vieras. Kun tähyän sitä ulkopuolelta, on vaikea ymmärtää sitäkään, että verkkomediaa taidetaan nykyisin seurata ahkerammnin kuin painettua. Toinen seikka, jota kummastelen ja vähän pelkäänkin, on se, että oma elämä levittäytyy muiden näkyviin joko semmoisenaan tai edustavaksi puunattuna. Blogin nimityshän oli aikaisemmin verkko- tai nettipäiväkirja.

Toisaalta, jos ajattelen sitä päiväkirjanpitoa, jota harrastin lapsena ja murrosikäisenä, eikö vain siihenkin liittynyt se kuvitelma (toive? pelko?), että joku toinen sen joskus lukee. Lukijaksi uskottelin myös sen kirjan sinänsä. Puhuttelin sitä sinänä, joskaan en antanut sille (hänelle?) nimeä, kuten Saima Harmaja ”Maijana” tunnetulle kirjalleen. Vähintään aina uutta päiväkirjanidettä aloittaessani jakauduin kahdeksi: minun piti kertoa sille toiselle (”sinälle”) jotain itsestäni, muuten emme voineet aloittaa. Jatkossa mukaan kirjeissä tyypillisiä lauseita: ”Anteeksi nyt, kun en ole kirjoittanut pariin kuukauteen.” Päiväkirjanpitoni loppuikin aikanaan tähän ristiriitaan: miksi kertoa itsestään ”sinälle”, joka lopulta on se oma itse ja tietää siitä kaiken.

Mutta tietääkö? Tähän ongelmaan törmäämme kaikessa ”minäkirjoituksessa”, joka ei ole (tai uskottele olevansa) fiktiota. Mikä tai kuka on se ”minä”, joka kirjoittaa? Ja kenestä, mistä ”minästä” – tai kenestä niistä monista ”ministä” – hän sen tekee? (Murrosiässä kirjoitinkin aforismin Kenen päivistä pidät päiväkirjaa?) Syntyykö aiheena oleva minä paljolti kirjoitusprosessissa? Tuleeko siitä todellista (tai sellaiseksi uskottua) vauhdikkaampi, kiinnostavampi, rohkeampi, alttiimpi elämään tarinoita joissa on draaman kaari? Meillähän on taipumus suhteuttaa tai jopa sijoittaa oma tarina jonkin kulttuurisen mallitarinan tai arkkityypin sabluunaan. Tästä puhuu Juhana Torkki teoksessaan Tarinan valta (2014) ja Katriina Järvinen vasta ilmestyneessä teoksessaan Saanko esitellä – monenlaiset minämme. Vaikka kuinka yrittäisi pitäytyä omassa todellisessa arkihistoriassaan, kirjoitettu minä ja hänen tarinansa ei välttämättä pysy sen rajoissa, vaan hyppää yli, liioittelee, tai toisaalta ”unohtaa” tärkeitä yksityiskohtia, silottaa särmiä.

Kouluaikaisissa kirjeenvaihdoissani hypin niin kauas itsestäni – tai pitääkö sanoa niin ylös ilmaan – että sepitin itselleni kokonaisen ulkomaanmatkan, vaikken ollut koskaan käynyt maamme rajojen tuolla puolen. Kuvailin antaumuksella, millaista on leijua lentokoneessa pilvien päällä ja mitä kaikkea näkee jo kentällä, kun astuu vieraan maan kamaralle. Ja kirjeystävä otti kaiken tämän todesta: ”Voi että! On sinulla ollut ihana loma. Minä en vain koskaan…” Intoni peittosi valheesta koituvan syyllisyyden, enkä koskaan saanut tunnustetuksi tuolle ihmiselle, että matka oli täyttä satua. Kirjeenvaihtommekin loppui pian sen jälkeen. Ehkä hän vaistosi, että toinen ei ole ihan luotettava, vaan kynä vie häntä asioiden edelle.

Myös blogi on kirje. Sellaiseksi sen herkemmin ajattelen kuin päiväkirjaksi. Blogi kohdentuu lukijoille, vaikka heitä ei voi ennalta tietääkään. Olen aina ollut runsas ja vimmainen kirjeenkirjoittaja. Moni ystävyys on alkanut juuri kirjeenvaihdosta, sillä kasvokkaiskontaktissa olen kömpelö ja vaitelias. Kirjeissä lörpöttelen, annan kynän viedä sivupoluille. Vielä tänä aikana, kun postinkantajat ovat siirtymässä kodinkoneiden kantajiksi ja viestit, niin viralliset kuin henkilökohtaiset, ovat siirtyneet sähköpostiin tai someen, vaalin parin ystävän kanssa pitkiä, ”vanhanaikaisia” paperikirjeitä. Kirjeet kuuluvat myös työhöni mm. arvostelupalvelun kriitikkona. Ja toimittaessani Elämäntarinaa koen usein koostavani tilaajille ja muille lukijoille pitkän kirjeen. Omaa elämää, omaa tarinaa, siinäkin jaetaan.

Ja nyt suljen tämän kirjeen lyhyemmän. Tapaamme jatkossakin – eikä tarvitse pelätä, että sepittäisin aivan villejä satuiluja tai loisin itsestäni liian vieraan minän, sillä sinähän sitä kontrolloit, tuttu tuntematon lukijani.

 

Mainokset