Liisa Enwaldin blogi

Liisa Enwald, kirjallisuustyöläinen ja Elämäntarinan päätoimittaja katselee, kuuntelee ja tunnustelee kirjastohuoneessaan sanoja ja säveliä, muistoja ja muita tarinoita sekä elämän pieniä ihmeitä.

 

15.7.2017

Kotiseutuni, oi

Tänään on se päivä, / jolloin mansikat maistuvat mansikoilta / lapsuudenaikaisilla rauniokummuilla. /- -/

Luen nämä Sirkka Seljan säkeet Kajaanin Kyynäspäänlahtea reunustavalta rantatieltä. Vasta myöhemmin selviää, että kävelen Runopolkua, joka on Kajaanin Runoviikon tämän kesän uutuus. Pian avautuu näkymä Linnanraunioille, lapsuuden kummuille, yksille niistä. On kulunut puoli vuosisataa siitä, kun kuljin kouluun niiden ohi.

Puutavarantien – entisen Viitostien – toisella puolen sijaitsee Kaukametsä, kongressi- ja kulttuurikeskus, jossa pidetään Runoviikon päätapahtumat. Miksi nimi Kiveltä eikä Leinolta tai Lönnrotilta, jotka liittyvät Kajaaniin, mietin joskus. Mutta metsähän sen rakennuskompleksin paikalla aikanaan oli. Siihen viitaten oli hyvä aloittaa kiitospuhe siitä Yleisradion kääntäjäpalkinnosta, joka toi minut Runoviikolle tällä kertaa:

Hyvät runon ystävät! Oli ilo tulla Kajaaniin, vanhaan kotikaupunkiini, vieläpä sille paikalle, jossa n. 50 vuotta sitten otin ensi tuntumaa moderniin runoon. Tämän Kaukametsän paikalla oli silloin metsä, ja kun asuin tien toisella puolen Teppanan koululla, tulin usein tänne lukemaan Mannerin, Nummen tai Meriluodon uutuuskokoelma mukanani. Nyt saamani tunnustus on tunnustus myös eurooppalaisen modernin runon yhdelle pioneerille, Rainer Maria Rilkelle. Ja samalla sille, että edelleen – tai pitäisikö sanoa: nyt jälleen – hyväksytään lyriikan kääntäminen runomittaan.

Tämänvuotinen kääntäjäkarhu antaa niin ikään aavistaa, että käännösrunoudelle elää kustannuspolitiikassakin uusi toivo. Nimittäin, kun työstin Uusia runoja, kuulin sanottavan, että sellainen työ ja teos taitaa olla lajinsa viimeinen. Ilmeisesti ei kuitenkaan (vielä?) ole. Siksi olen kiitollinen niille kustantajille, jotka ovat ottaneet Rilke-riskin. Työni Rilken parissa alkoi pienessä TAI-teoksessa, jonka esikoisjulkaisu oli Kirjeitä nuorelle runoilijalle – tällä runoviikollakin kerran esitetty. TAI-teoksen lopetettua ntamo otti suojiinsa neljä Rilke-käännöstäni ja julkaisi uutena nyt nämä Uudet runot. Kiitos Leevi Lehdolle ja hänen seuraajalleen Jarkko S. Tuusvuorelle! /- -/ Ja lopuksi kiitokset Yleisradiolle, joka edelleen vaalii niin vanhaa kuin uutta runoutta.

Miksi menin metsään lukemaan enkä esimerkiksi marjastamaan? Siksi, koska lukeminen oli minulle, yksinäiselle nuorelle, parasta tekemistä, jonka kanssa vain kirjoittaminen ja piirtäminen pystyivät kilpailemaan. Ja metsä paikkana inspiroivin, etenkin kun sieltä puiden lomasta välähtelivät virran kuohut. Sittemmin pyöräilin muihin, kaukaisempiin metsiin, kuten Paltaniemelle, jossa kävin Leinon säkeitä mielessä kertaillen iltaisin katsomassa auringonlaskun. Kerran sieltä palatessani olin niin Hövelön ja Helkavirsien lumoissa, että törmäsin autoon ja menetin muutamaksi minuutiksi tajuni. Pyöräily katkesi pariksi vuodeksi, kunnes ostin Onni Palasteen, myös kirjailijana tunnetun, urheiluliikkeestä sinisen Tunturin ja jatkoin taas, myös Leino-retkiäni.

Eeva-Maija Haukinen piti Runoviikolla Helkavirsi-illan. Martti Mäkelän luomassa äänitaustassa vilahteli siinäkin kotiseutunostalgia: linnunlaulu, veden liplatus, karjankellot. Se toi dramaattisiin runoihin rauhaa ja lämpöä samoin kuin ohjelmassa Helkavirsiä kehystävät Kiesus-runot. Leena Tammisen kirjottama monologi Pieni eläin, jonka Seela Sella Nasu-hahmoksi muuntautuneena esitti, puolusti metsää koneajan omistushaluisen ihmisen hulluutta vastaan. Suurta huomiota nämä viikon kohokohtina pitämäni esitykset eivät alueen lehdissä saaneet. Vähissä olivat runoteokset kirjakaupassakin. Elämme 2010-lukua, emme nuoruuteni aikaa, jolloin keskustelut niin modernista lyriikasta kuin klassikkokäännöksistä täyttivät sanomalehtien kulttuurisivut ja aikakauslehtien kritiikkiaukeamat, koti- ja ulkomaista lyriikkaa löysi kirjamyymälöistä (Kajaanissakin oli perinteinen ja tasokas Wuoren Kirjakauppa) ja kustantajat painoivat runoilijoiden Koottuja. Runous eksistoi nyt toisin, voi vain lyhykäisesti sanoa. Sen rauniokummuilla emme kävele ihan vielä.

Tanssivan karhun voittaneen Sirpa Kyyrösen kiitospuheesta jäi mieleen lause ”Runo on sydämessä”. Mitä kaikkea sydän sitten tarkoittaakaan, siellä asunee myös kotiseutu. Ja toisinpäin: kotiseutu on runouskin, asuinpaikka. Siellä on raunioita ja menetettyjä marjamaita, mutta paikkana se kukoistaa yhä. Eikä sinne voi edes palata, kun se koko ajan on. Jalkojen alla, pään yllä ja ympärillä.

Liisa Enwald

 

Laulumme nousee 

20.6.2017

Nykykoululaisen on vaikea uskoa, että vielä hänen isovanhempiensa aikaan jokainen koulupäivä aloitettiin laululla: päivän avauksena oli aamuhartauden alkuvirsi. Eikä laulamatonta ollut päivän jatkokaan. Laulu-nimisen oppiaineen suojissa kaikuivat kansallis- ja maakuntalaulut, luontoidyllit, sävelletyt eläintarinat, retki- ja raittiuslaulut. ”Ahkeruus on ilomme” kuului repertuaariin yhtä hyvin kuin ”Huokaus työtä aljettaessa” tai ”Mirri sairastaa”. Musiikkipainotteiset opettajaseminaarit ja niistä valmistuneet sanan ja sävelen taitajat takasivat sen, ettei laulettavasta ollut pulaa. ”Rivojen renttulaulujen” ja ”koreilevien hempeyksien” vastapainoksi piti luotaman sellaisia, joiden sanonta oli ”jykevää, väkevää ja korutonta” ja jotka (erään laulukirjan tekijän sanoja lainatakseni) pyrkivät tuomaan ”lohdutusta ja iloa surkastuneisiin rintoihin”.

Lienevätkö rintaparat entisestään surkastuneet 2000-luvun kouluissa, joita väitetään vähälauluisiksi tai peräti lauluttomiksi. Yhteislaulu on sentään yhä voimissaan ainakin aikuisten keskuudessa, ja satavuotias Suomi on yhä kuorolaulun maa. Kauneimpien joululaulujen rinnalle ovat tulleet Kauneimmat koululaulut, ja molemmat vetävät yleisöä. Laulannan merkitys terveydellekin on jo lääketieteellisesti todistettu, ja laulattajat saavat nähdä läheltä sen, miten palvelutalojen laulajaisissa katseet kirkastuvat, ryhdit kohenevat ja muistivarastot alkavat elää. Laulaen nostetaan maljoja erityisesti suomenruotsalaisissa yhteisöissä, päivänsankareille kajautetaan enemmän tai vähemmän vireisesti ”Paaljon oonneeaa vaaaan” ja juhannuksena noustaan kallioille ylistämään Suomen suvea; ”lintu pieni” saa niissä tilanteissa ”uljaan kotkan” siivet.

Mutta palataan kouluun. Itse olin siinä onnellisessa asemassa, että koulussamme laulua oli jopa kahdesti viikossa. Tyttöluokka oli jaettu kolmeen ääneen, ja niillä viriteltiin – samalla musiikinteoriaa opiskellen – duetto- tai tertsettisovituksia. Schubertin liedeistäkin tuli yhteislauluja, kun niitä opettelimme ja lehtori säesti. Kotona avasin usein iltaisin Siukosen tai Ingmanin laulukirjan ja muistelin koulussa opittuja. Aivan uusiinkin lauluihin tarttui korva ja mieli. Niiden sävelmiin sepitin myös omia runoja, ja niitä lauloin sitten niin sukulaistalon lehmille kuin naapurin karhukoiralle tai vain ”taivaan tuulille, metsän puille”.

Koululaulannalla oli merkitystä myös siltä osin, että usein kerratut sanat ja sävelmät jäivät muistiin, runomitoista ja riimeistä sai samalla itselleen työkalun värssyjen tuottamiseen, ja tekijöiden nimiä painui mieleen: P.J. Hannikainen, E.A. Hagfors, Siiri Lameri, Immi Hellén… Tosin tiedot näistä säveltäjistä, runoilijoista ja suomentajista eivät olleet läheskään täydellisiä, ja vasta nyt, uudenlaisten kiinnostuksen herätessä, niitä on saanut kaivaa historiakirjoista ja internetistä. On ilmennyt yllättäviä asioita: ”kansanlauluna” kulkenut melodia onkin lähtöisin Haydnin jousikvartetosta tai Beethovenin sinfoniasta, alkuaan Friedrich Schillerin näytelmään sävelletty, käännöksiksi väitetyt sanat ovat mukailuja tai peräti uusia runoja. Tekijäin jälkittäminen on hauskaa seikkailua, josta ei kommelluksia puutu.

Sanatkaan eivät jää muistiin aina siinä asussa kuin ne kirjoitettu on. Olen pitkään hoilannut mielessäni sitäkin reipasta marssia, jonka alussa ”[l]aulumme nousee ja lippu jo liehuu, / eespäin vain hei, la, la, la, la, laa”. Mutta kas, kun ryhdyin sanoja tarkistamaan Olavi Ingmanin kirjasta, havaitsin, että imperatiivihan siinä onkin: ”Laulumme nouse ja lippu jo liehu” – pilkku vain puuttuu puhuttelusanan perästä (ja oma lyöntivirheeni teki lipusta ensin lopun!). Mutta kyllä se varmasti vielä käskemättäkin nousee, kun kyllästymme konemusiikkiin, uskallan optimistisesti ajatella.

Eikä se romanttisuus, jonka miellämme noihin lauluihin kuuluvaksi, ole pelkkää myöhäisiän nostalgiaa, vaan tekstien ja sävelmienkin ominaisuus, oli sitten kyse kansallisuusaatteesta tai sellaisesta koti-idyllistä, joka kukoistaa vanhoissa postikorteissa ja Martta Wendelinin maalauksissa, mutta jolla noiden teosten luomishetkellä oli enimmäkseen toiveajattelun arvo. Ehkä se on auttanut kestämään 1900-luvun alun karua todellisuutta. Ja auttaa edelleen. Monen ulkohuoneen seinällä on yhä nastoin kiinnitettynä Kotilieden vanha Wendelin-kansi, ja sitä kelpaa katsella, kun tuuli hiljaa henkäilee ovensuussa, valo kurkkii lautojen raoista ja mieli vaeltaa siihen aikaan, kun ”lapsoset ketterät kotihaasta koivusta oksat taittoi”.

Liisa Enwald

PS Elämäntarina-lehden yhtenä tämän vuoden teemana ovat vanhat koululaulut. Kirjoita muistojasi ja lähetä juttu osoitteeseen liisa.enwald(at)gmail.com.

Kukkien putoillessa

Kun muutin vuosia sitten tänne maalle, Lohjan (entisen Nummi-Pusulan) Saukkolaan, sain uuden tuntuman vuodenaikojen vaihtumiseen. Toki myös kaupungissa kevät koittaa ja kirsikat kukkivat, aikanaan. Mutta jos katsoo vain ikkunasta, sama harmaa kiveys päilyy vastaan, oli kesä tai syksy, talvi tai kevät. Maaseudulla saa aavistusta siitä, mitä oli elämä agraariyhteisössä ja työ vuodenaikojen armoilla. Hangen peitossa piha on helpoimmillaan. Mutta lumen sulettua se alkaa taas: pihan raivaaminen kutsumattomalta kasvulta. En pidä leikkureista enkä vallankaan niistä putipuhtaista nurmikkoneliöistä, joita niillä luodaan. Reviirini saa olla paksu ja pörröinen, mutta kaikkein villeimpiä ruohorönsyjä siitäkin on kiskottava pois.

Puiden kasvusta sen sijaan pelkästään nautin. Sitä suuremmin, kuta raa’emmin ympäriltä on kaadetaan metsää ja pensaikkoa ja kuta kovempaan ääneen paikallislehtien tekstaripalstat huutavat, että poistakaa tonteiltannekin kaikki tuottamattomat puut, ne kun levittävät lehtiä ja peittävät valon. Näille purnaajille tekisi mieli muistuttaa, että puuthan juuri kantavat valoa, kuten Kirsi Kunnas runossaan sanoo.

Puistoa (puustoa) halajan lähelleni, en niinkään puutarhaa, sillä viherpeukaloa minulla ei ole yhden nivelvälin vertaa. Ja kiviä! Yhä uusia, uudenvärisiä -muotoisia ja -kokoisia. Niitä en ole lakannut rakastamasta, vaikka rakkaussuhde vaatii käsivoimia, lujaa kottikärryn pohjaa ja pengerten kaivamista hyväksi alustaksi. Kun on kitkennän aika, kitketään sitten myös kiviä: niiden välistä kurkkivaa kasvustoa. Mutta samalla voi ihailla sitä loputtomien polkujen, kartastojen, aaltojen ja värien leikkiä, jota kimalteleva mukula pinnassaan kantaa. Kivissä on kaikki vuodenajat – ja samalla se, ettei niiden vaihtelua lopulta lainkaan ole.

Runoilijoita vuodenajat ovat aina kiehtoneet. Eivätkä vain ne sinänsä tai niiden sykli, vaan niihin liittyvät paradoksit ja ristiinmenot. Moni kokoelma rakentuu vuodenaikojen kierron mukaan: talvesta uuteen talveen, kesästä kevääseen. Runoilija näkee senkin, että kesän, tuon ”täydellistymisen” ajan, kukkaloisto hehkuu vain lakastuakseen, kukat nousevat putoillakseen. ”Syksy on likellä”, totesi Saarikosken tunnetun runon puhuja, kun näki kevätkesän. Hiirenkorvainen koivikko kellertää syksyisen lailla. Ja kesän hieman jo kypsyttä tuulenpuuska tarttuu omenapuuhun, kukkatertut hajoavat ja lentävät taivasta vasten joulukorttien lumihiutaleitten tavoin.

Kesä varisee, jokin onnekas vajoaa, kuten Rilke Duinon elegioidensa päätännöksi sanoo. Japanilaisessa lyriikassa ei voi välttyä siltä kuoleman ja kukoistuksen kaksoissymbolilta, joka kirsikankukka on. Se hehkuu keväällä, sitä riennetään sankoin joukoin katselemaan – ja sen nopea elinaika kantaa katoavuutta itsessään. Tämän muistaen katson myös pihani seitsemää kirsikkapuuta (veljestä, tai kääpiötä), joista kaksi on jäänyt vajaan kyynärän mittaiseksi. Viidestä komeaksi kasvaneesta vain kolme rehottaa, yksi jopa akilleioja juurillaan kasvattaen. Kukkia sai odottaa monta vuotta, kunnes ne tulivat. Ja sitten lakastuivat. Kevään ja syksyn kirkas yhteisääni tässäkin. Japanilainen Saigyō kirjoittaa Tuomas Anhavan suomeksi tulkitsemana:

Toivon hartaasti,
että saan kuolla, kun kuu
on täysi, kevät
on toinen kuu, kirsikka
kukassa: kukkain alle.

Hannu Salakan, suottaan jo miltei unohtuneen lyyrikkomme, puukuva esittelee neljä vuodenaikaa ja samalla torjuu ne: ne ovat, niin me otaksumme, mutta syvimmiltään niitä ei olekaan. Niin tiivis on niiden yhteensulautuma, niin totaalinen se suuri sykli, joka ympäröi vuodenaikojen kiertoakin:

Puut piirtyvät esiin
mutta hämärä on vallannut metsän.
Lehdet liikkumatta
eivätkä mitkään lehdet tuo esiin sen enempää:
kevään, kesän, syksyn ja sen,
että niitä ei ole.

Kevään ja kesän lepattaessa oikkuilevissa säissä muistan aina sen helteellä alkaneen 1980-luvun juhannusviikon, kun pidin pohjoisessa kirjoittamiskurssia. Äkkiä sää viileni, ja oli lainattava kurssilaisilta villaa päälle. Aamun lyyrikkovieras oli pitämässä luentoa runojensa synnystä, kun ikkunan takana alkoi leijua suuria hiutaleita. Kukkia ne eivät olleet. Juuri päästyään sanomasta, että runoilijan osana on kokea ihmeitä, hän katsahti ulos. ”Niin, juuri niin”, hän lisäsi, ensin hieman kirottuaan.

11.6.2017

 

Mitä se on?

Kun eräs tuttava ehdotti, että alkaisin kirjoittaa blogia, olin hetken ymmälläni. Minäkö blogistiksi – minä, joka en juuri ole lukenut toisten blogeja ja jolle nettimaailma, saati some, on jokseenkin vieras. Kun tähyän sitä ulkopuolelta, on vaikea ymmärtää sitäkään, että verkkomediaa taidetaan nykyisin seurata ahkerammnin kuin painettua. Toinen seikka, jota kummastelen ja vähän pelkäänkin, on se, että oma elämä levittäytyy muiden näkyviin joko semmoisenaan tai edustavaksi puunattuna. Blogin nimityshän oli aikaisemmin verkko- tai nettipäiväkirja.

Toisaalta, jos ajattelen sitä päiväkirjanpitoa, jota harrastin lapsena ja murrosikäisenä, eikö vain siihenkin liittynyt se kuvitelma (toive? pelko?), että joku toinen sen joskus lukee. Lukijaksi uskottelin myös sen kirjan sinänsä. Puhuttelin sitä sinänä, joskaan en antanut sille (hänelle?) nimeä, kuten Saima Harmaja ”Maijana” tunnetulle kirjalleen. Vähintään aina uutta päiväkirjanidettä aloittaessani jakauduin kahdeksi: minun piti kertoa sille toiselle (”sinälle”) jotain itsestäni, muuten emme voineet aloittaa. Jatkossa mukaan kirjeissä tyypillisiä lauseita: ”Anteeksi nyt, kun en ole kirjoittanut pariin kuukauteen.” Päiväkirjanpitoni loppuikin aikanaan tähän ristiriitaan: miksi kertoa itsestään ”sinälle”, joka lopulta on se oma itse ja tietää siitä kaiken.

Mutta tietääkö? Tähän ongelmaan törmäämme kaikessa ”minäkirjoituksessa”, joka ei ole (tai uskottele olevansa) fiktiota. Mikä tai kuka on se ”minä”, joka kirjoittaa? Ja kenestä, mistä ”minästä” – tai kenestä niistä monista ”ministä” – hän sen tekee? (Murrosiässä kirjoitinkin aforismin Kenen päivistä pidät päiväkirjaa?) Syntyykö aiheena oleva minä paljolti kirjoitusprosessissa? Tuleeko siitä todellista (tai sellaiseksi uskottua) vauhdikkaampi, kiinnostavampi, rohkeampi, alttiimpi elämään tarinoita joissa on draaman kaari? Meillähän on taipumus suhteuttaa tai jopa sijoittaa oma tarina jonkin kulttuurisen mallitarinan tai arkkityypin sabluunaan. Tästä puhuu Juhana Torkki teoksessaan Tarinan valta (2014) ja Katriina Järvinen vasta ilmestyneessä teoksessaan Saanko esitellä – monenlaiset minämme. Vaikka kuinka yrittäisi pitäytyä omassa todellisessa arkihistoriassaan, kirjoitettu minä ja hänen tarinansa ei välttämättä pysy sen rajoissa, vaan hyppää yli, liioittelee, tai toisaalta ”unohtaa” tärkeitä yksityiskohtia, silottaa särmiä.

Kouluaikaisissa kirjeenvaihdoissani hypin niin kauas itsestäni – tai pitääkö sanoa niin ylös ilmaan – että sepitin itselleni kokonaisen ulkomaanmatkan, vaikken ollut koskaan käynyt maamme rajojen tuolla puolen. Kuvailin antaumuksella, millaista on leijua lentokoneessa pilvien päällä ja mitä kaikkea näkee jo kentällä, kun astuu vieraan maan kamaralle. Ja kirjeystävä otti kaiken tämän todesta: ”Voi että! On sinulla ollut ihana loma. Minä en vain koskaan…” Intoni peittosi valheesta koituvan syyllisyyden, enkä koskaan saanut tunnustetuksi tuolle ihmiselle, että matka oli täyttä satua. Kirjeenvaihtommekin loppui pian sen jälkeen. Ehkä hän vaistosi, että toinen ei ole ihan luotettava, vaan kynä vie häntä asioiden edelle.

Myös blogi on kirje. Sellaiseksi sen herkemmin ajattelen kuin päiväkirjaksi. Blogi kohdentuu lukijoille, vaikka heitä ei voi ennalta tietääkään. Olen aina ollut runsas ja vimmainen kirjeenkirjoittaja. Moni ystävyys on alkanut juuri kirjeenvaihdosta, sillä kasvokkaiskontaktissa olen kömpelö ja vaitelias. Kirjeissä lörpöttelen, annan kynän viedä sivupoluille. Vielä tänä aikana, kun postinkantajat ovat siirtymässä kodinkoneiden kantajiksi ja viestit, niin viralliset kuin henkilökohtaiset, ovat siirtyneet sähköpostiin tai someen, vaalin parin ystävän kanssa pitkiä, ”vanhanaikaisia” paperikirjeitä. Kirjeet kuuluvat myös työhöni mm. arvostelupalvelun kriitikkona. Ja toimittaessani Elämäntarinaa koen usein koostavani tilaajille ja muille lukijoille pitkän kirjeen. Omaa elämää, omaa tarinaa, siinäkin jaetaan.

Ja nyt suljen tämän kirjeen lyhyemmän. Tapaamme jatkossakin – eikä tarvitse pelätä, että sepittäisin aivan villejä satuiluja tai loisin itsestäni liian vieraan minän, sillä sinähän sitä kontrolloit, tuttu tuntematon lukijani.