Liisa Enwaldin blogi

Liisa Enwald, kirjallisuustyöläinen ja Elämäntarinan päätoimittaja katselee, kuuntelee ja tunnustelee kirjastohuoneessaan sanoja ja säveliä, muistoja ja muita tarinoita sekä elämän pieniä ihmeitä.

 

14.11.2017

Kirjan aika

Syksy on kirjan aikaa. Jo kliseeksi on kulunut se pimeiden iltojen valaisuohje, että ota hyllystä kirja, sytytä lukuvalo ja kääriydy pehmeään huopaan, näin vältät kaamosmasennuksen, kiireen ja stressin. Ja kelpo ohjehan se onkin. Sitä olen ihan omasta halusta noudattanut – paitsi ettei kaamosmasennusta ole tarvinnut torjua, sillä sitä ei minulla ole, enemmän ahdistun hyökkäävän valoisista kevätilloista.

Kirjoistakaan ei ole puutetta – enkä nyt puhu kaupan syyssesongista ostettavista, Finlandia-ehdokkaista tai edes -voittajista, vaan kotini seinistä, joista useimpia peittää kattoon ulottuva kirjahylly. Niiden seinien välissä viihdyn, olkoonkin ettei ylimääräistä tilaa juuri jää tauluille ja raanuille eikä lisäkirjoja mahdu edes makaamaan lappeellaan entisten päälle.

”Ota hyllystä kirja.” Nimenomaan hyllystä, eikä siitä hullunmyllystä, joka syksyisin vallitsee kirjakaupoissa. Syksyhän on myös kirjanmyyntisesongin aikaa. Mutta aikamme näyttää senkin, että myytävien valikoima kutistuu kutistumistaan. Mistä löydät enää vaikkapa runoja ja esseitä, tai muiden kuin suurkustantajien romaaneja. Netistä, kuuluu digiajan vastaus. Mutta kaikki eivät elä vielä sitä aikaa eivätkä syystä tai toisesta hanki verkkoa kotiinsa.

Silti en lakkaa uskomasta, että kirja niin menneen, nykyisen kuin tulevan perspektiivistä edelleen elää. Kielen kauneimpia sanoja on tuo silti, kaikesta huolimatta. Siinä on paradoksi ja arvaamaton mahdollisuus, usko ja toivo, rakkauskin, mikäli uskoo tosi ystävänsä elämään kaikesta – murheesta, masennuksesta tai tappavasta taudista – huolimatta. Uskon yhä myös lausepariin, jolla päätin oppikoulun toisella luokalla kirjoittamani Kirja-nimisen esitelmän: ”Ilman kirjaa elämä olisi kuin pimeässä kuilussa kulkemista. Kirja on lyhty, joka tuo sinne arvokasta tiedon ja viihtyisyyden valoa.” (Sitä esitelmää en koskaan päässyt pitämään luokan eteen, sillä sairastuin. Mutta yhä uudelleen olen pitänyt sen itselleni.)

Minulla oli onni varttua kirjojen keskellä. Lapsuuskodissani niitä oli vielä valtaisasti enemmän kuin tässä nykyisessäni, ja lisää virtasi kaupunginkirjastosta, jota Elvi-täti hoiti. Kirjoihin uppouduin, kun sisaruksia, kavereita tai kilpailevia ajanviettotapoja ei ollut – tai ehkä olisin uppoutunut, vaikka olisi ollutkin. Minulle myös luettiin paljon, eikä kuuntelun, lukemisen ja kirjoittamisen välissä ollut rajaa: aina kun tarina loppui, sepitin sille jatkoa. Silti en väitä olleeni erityisen uuras lukutoukka. Luokallani oli tyttöjä, jotka tutustuivat Dostojevskin ja Camus’n teoksiin jo minun ollessani vielä Töpöhäntä-iässä. Ehkä se aika, jonka käytin lukemiseen, silti ylitti roimasti sen, mitä nykyinen ”uuslukutaidoton” sukupolvi käyttää tavatessaan lauseita – muita kuin niitä somekielen kuvakirjoituksella täytettyjä.

Ihka omaa kirjastoa aloin rakentaa opiskelemaan siirryttyäni. Sitä iloa, kun pienen vuokrahuoneeni senkinpäällys oli jo täynnä omia, ja kun muutin isompaan, hankin osamaksulla ensimmäisen lundiani. Sittemmin niitä tuli lisää, sekä seinille että seinien väliin pienenkin huoneen jakajiksi. Sisällön kartuttamisessa auttoivat keväiset alennusmyynnit, joista varasin jo hyvissä ajoin klassikkoja. Varsinaisena bibliofiilinä, kirjojen keräilijänä, en voi kuitenkaan itseäni pitää: ei haitannut, vaikka jostain klassikkosarjasta puuttui yksi osa. Tosin Thomas Mannin Joosef-sarjan, yhden mieliteokseni, neljännen osan sain vaivaa nähden pelastetuksi työpaikkani kirjaston kaatolavalta.

Vielä viime vuosisadan lopulla kotien täydet kirjahyllyt merkitsivät myös statusta. Sivistyneeksi leimautui – eikä aina kovin syvin perustein – se, jolla oli hyllyssään kirjoja eikä sukulaisten valokuvia tai palkintopokaaleja. Mutta nythän sivistys-sanalla on jo kehno kaiku, ja valokuvat kiertävät netissä – mihin siis kirjahyllyjäkään enää. Kun hiljattain leikkelin erään sisustuslehden vuosikertoja kortti-, kalenteri ja kirjanmerkkipajaani varten, tein paljonpuhuvan havainnon: vielä vuoden 2011 numeroissa hyllyjä oli, sitten ne alkoivat muuttua pieniksi torneiksi, joihin niitä oli aseteltu päällekkäin makaamaan – uusi veikeä, tosin lyhytaikainen sisustustrendi, mutta maailman epäkäytännöllisin tapa ottaa ”hyllystä” luettavaa. Ehkei niitä luettaviksi ollut tarkoitettukaan. Tornien rakentajina saattoivat olla myös toimittajat, jotka toivat mukanaan tyhjiä kirjankansia tuomaan kuvattavaan kotiin kirjastovaikutelmaa. Nykyisessä konmari -innostuksessaan sisustajat ovat sitten kaataneet nuokin tornit – ja niin kannet kuin kirjat jätelaatikoihin.

Jäteasemilla kirjan aika jatkuu niin kauan kuin teos maatuu hiljaa pois. Multa ottaa omakseen, kuten lopulta ihmisenkin. Onneksi ihmisellä, niin kauan kuin hän elää, on ajatusmaa: siellä elää kerran, kahdesti tai kahdestikymmenesti luettu teos, vaikka sen konkreettisesta olomuodosta joutuisi luopumaan. Kirja säilyy myös historiassa, niin ilmiönä kuin yksittäisinä klassikkoteoksina. Eikä tällaisella kirjan ajalla ole mitään tekemistä sen kanssa, että jo ennalta menestyjiksi manifestoidut opukset elävät myyntipöydillä syksystä jouluun, parhaassa tapauksessa vähän sen ylikin.

Liisa Enwald

 

6.11.2017

Aina se palaa

Lapsena pelkäsin raapaista kynttilään tulen. Minua oli varoitettu palovaaroista niin paljon, että jännitin aattoiltanakin, kun joulukuusessa poltettiin aitoja valoja, tosin vesiämpäri vieressä siltä varalta että liekki osuisi oksaan tai pahvikarkkiin. Hautausmaalla tyydyin katsomaan vierestä, kun joku minua aikuisempi rasautti tikkuaskin kupeesta liekin ja siirsi sen paksuun valkoiseen kynttilään, jonka ympärillä ei vielä 50-luvulla ollut muovilieriötä – kun ei ollut muoviakaan. Käsiterät piti kouristaa kuin rukoukseen, jotta sai tuulessa keinuvan liekin turvatuksi, eikä ollut, etenkään lumituiskussa, takeita, kuinka kauan se jaksoi palaa.

Jouluna 1959, kun meiltä oli keväällä kuollut minulle rakas Elvi-täti, päätin vihdoin yrittää minäkin saada tulen hänelle omistettuun kynttilään. Ja katso, se onnistui, ilman että ehdin edes huomata säikähdystä. Hetken näytti, kuin tuo minulle tärkeä ihminen olisi palannut.

Se, että omaisia kuoli ympäriltä, ei minulle ollut enää mitään uutta. Isänisä oli saanut viimeisen halvauksensa vain vähän aikaa sen jälkeen, kuin synnyin. Seuraavana lähti Signe-täti, sitten isä, hänen jälkeensä Lydia-täti, jota seurasivat äidinäiti, Aune-täti ja vihdoin Elvi. Siunausseremonia ja jouluinen hautausmaalla käynti tulivat tutuiksi. Aina parveili pienen kappelin pihalla mustapukuisia ihmisiä, jotka kaukaa näyttivät pystyyn nousseilta muurahaisilta, lähelle tultuaan ojensivat kättä ja valittivat, että noin nuori joutui kokemaan noin paljon surua. Itkua ei saanut heille näyttää, mutta viimeistään urkurin aloitettua surumarssin se työntyi esiin, vähintään nieltäväksi tai liisteröitäväksi aloilleen kurkkuun (sillä tavoinhan taltutin pitkälle lukioikään puheenikin, ettei se olisi päässyt ihmisten kuuluviin). Mutta joskus naurattikin. Aivan pienenä en vielä ymmärtänyt, mitä kuolema on, ja saatoin leikkiä serkkuni kanssa hippasta arkun ympärillä tai haudan jo umpeuduttua hyppiä tasakäpälää seppelevuoren päällä.

Mutta surumarssi (Chopinin, Beethovenin tai Kuneliuksen, tahi ns. Narvan marssi), se kuului asiaan – ja hämmästyin, kun hiljattain kuulin radiosta, ettei marsseja enää juuri käytetä kuin valtiollisissa hautajaisissa, vaikka alkumusiikki soitetaankin. No, eihän arkkuakaan enää kanneta kirkkoon osana siunaustilaisuutta, vaan se odottaa jo valmiina korokkeellaan. Marssin aikana liikutus viriää yhtä varmasti kuin muun juhlakulkueen tai vaikka hääparin sisään askeltaessa. Häissä (tai ristiäisissä) olen tosin vieraillut huomattavasti harvemmin kuin hautajaisissa – joihin olen osallistunut, paitsi omaisena, myös ystävänä tai laulajana, kerran soittajanakin, kanttorin unohdettua saapua paikalle. Urkuihin ei sentään tarvinnut kajota, vaan syntetisaattoriin, joka oli minulle vähintään yhtä outo soitin. Piti säestämäni virsi ”Sun haltuus’, rakas Isäni”, ja kun aloitin, koneesta alkoi jumputtaa ilmoille rokkikomppi. Joissain nykyisissä muistotilaisuuksissa se olisi voinut olla hyvinkin kohdallaan, mutta silloinen yleisö oli vielä vanhan liiton väkeä. Onneksi paikalla oli sähkösointinten tuntija, joka pystyi palauttamaan koraalin jälleen koraaliksi.

Hautajaismietteet virisivät, kun äskettäin vietettiin pyhäinpäivää. Tällä kertaa en ollut kirkossa laulamassa, mutta sielun silmiin levisi tietysti taas se kynttilämeri, jonka veroisen hautaismailla kohtaa vain jouluaattona. ”Täällä palaa kuin toisen kaupungin valot”, sitä kommentoi ystäväni, joka jo parin vuoden päästä asui itse siinä toisessa kaupungissa. Meidän kummankaan lapsuudessa ei pyhäinpäivänä vielä sytytelty kynttilöitä. Päivä oli pyhäinmiesten päivä, pyhimyksiä muistettiin luterilaisissa kirkoissakin ehkä enemmän kuin vuoden aikana kuolleita omaisia. Mutta ennen kaikkea se päivä tunnettiin kekrinä, jonka viettoon oli omat perinteensä. Silloin syötiin verimakkaraa ja pyhän ympärillä saatiin koulusta lomaa – tai lupaa [olla poissa], kuten tuolloin useimmiten sanottiin. Kurpitsoista ja muista halloween-kummitteluista ei ollut tietoakaan eikä kukaan tullut ulko-ovelle pyytämään karkkia kepposella uhaten. Sen sijaan hautajaissaatot olivat arvossaan. Kun tiedettiin, että pitkässä kiiltomustassa autossa tai hevosrattailla matkustaa arkku, muu liikenne seisahtui. Miehet kunnioittivat viimeistä matkaansa tekevää ottamalla päästä hatun, ja naiset saattoivat notkistaa polvensa niiaukseen. Kynttilöitäkin tarvittiin tuohon aikaan enemmän valaistusvälineiksi kuin vainajien muisteluun.

Nyt kynttilät ovat tunnelmanluojia etenkin pimeään vuodenaikaan, surun kuvittajia, kunnioituksen osoittajia ja sen mielikuvan herättäjiä, että kuollut tavalla tai toisella vielä palaa – ei kummitellen, vaan muistoissa elämällä tai kristittyjen ylösnousemususkon siivin. Palaa, kuten kynttilä liekin alla hiljaa pienentyen ja kuitenkin ikään kuin kohoten yhä korkeammalle, kun valopatsas luo nousemisen illuusion. Nykyisin kynttilöitä viedään myös niille paikoille, joilla on tapahtunut katastrofi. Sosiaalisessa mediassakin niitä sytytellään, kun muistellaan onnettomuuden uhreja tai yhteistä tuttavaa. Se on yhteisöllinen rituaali, keino elää, lievittää tai esittää surua, aina kohteen ja kokijan mukaan.

Muistokynttilään liittyvän kahtalaisuuden ja samalla hautaseremoniain häilymisen valheen ja toden välillä on Rauha Kejonen tavoittanut eräässä Katoamisen kirkkaus -teoksensa runossa:

kynttilät laukussa
ja tulitikut lähtevät haudalle
niin usein

kuolema muuttuu
valheeksi

Turhia rituaaleja on muistolehdoissa paljon: niin kynttilät kuin kukatkin voivat loistaa valheellisina siihen verrattuna, miten tosi on talvella paljas lumi ja kesällä hylätyksi jääneen haudan villi ruoho. Mutta jos kuolemaan suhtautuminen on usein valheellista, kuolleen läheisen kaipuu itsessään ei. Niinpä taivunkin tulkitsemaan loppusäkeet uskoen siihen, että tikuilla saadaan uudelleen ja yhä eläväksi ensin pienenä häälyvä liekki, ja kuoleman lopullisuus on valhetta vain. Ja kirjoitan:

Pieni kynttilä.
Uskoit sen kadonneeksi –
siinä se palaa.

Liisa Enwald

 

28.10.2017

Kirjamessujen viesti

Jätin taas kerran taakseni Helsingin kirjamessut: korviasärkevän metelin, väentungoksen, loputtomat jonotukset, ylös ja alas hyppivät valomainokset, kuivan ilman, paluuratikan jossa tungeksi sellainen määrä ihmisiä, ettei pysäkillä ovesta ollut mahtua ulos. Niin, ja olihan siellä myös kirjoja: valtaisat määrät teoksia niiden kustantajien pöydillä, joilla oli ollut varaa tuo pöytä myyntipaikakseen ostaa, ja kenties kirjailijakin haastateltavaksi Kivi-, Leino-, Canth- tai jollekin muulle lavalle. Messu(t)-sana tarkoittaa kielessämme sekä kirkollista rituaalia että markkinoita. Ei ole epäilystä, kumpaa edustaa tämä jokasyksyinen touhu, jos kohta mahdollisuuksia olisi myös pyhään hiljentymiseen kirjan äärellä. (Ja, kuten jäljempänä tulemme huomaamaan, onkin.)

Kirjamessut jakavat kirjailijoita menestyjiin ja niihin ”piilokirjoittajiin”, jotka julkaisijan pienuuden, oman arkuuden tai muutoin arveluttavan brändikelpoisuuden vuoksi eivät koskaan messuilla esiinny, fyysisesti tai edes kirjansa kautta. Menestyjät taas ovat samoja, jotka menestyvät niin kirjamyymälöissä kuin mainonnassa ja ulkomaiden markkinoilla. Ei vain koko väestössämme, vaan kirjailijakunnassamme on selvästi kahden kerroksen väkeä.

Kahtalaisuus vallitsee myös ystäväpiirissäni suhteessa kirjamessuihin. On niitä, joille ne ovat kirjavuoden kohokohta, kiintoisa tilaisuus vaellella, sormeilla kirjoja, tavata tuttuja ja antautua keskusteluihin. He seuraavat ahnaasti messujen jokaisen päivän, ottavat niistä kaiken irti – ja mukaan evästä jottei tarvitse jonottaa kahviloihin –, vievät halleihin myös jälkikasvuaan ja kertovat myöhemmin innokkaasti, mitä ostivat, mitä kuuntelivat, keitä tapasivat ja mitä kaikkea inspiroivaa jäi luovaan mieleen. Ja sitten on niitä, joille yksikin messupäivä on kärsimys ja jotka eivät näe mitään todellista yhteyttä kirjallisuuden ja moisen markkinahälyn välillä.

Arla Kanerva kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissa 27.10.: ”- – kirjamessut ovat minulle rakkaat, ja juuri siksi niin tuskalliset. Toisaalta on ilo siitä, että valtava tila täytetään kirjoilla neljän päivän ajaksi – -. Toisaalta on ahdistus siitä, että messuilla on hirvittävän vaikea keskittyä kirjoihin, kun ympärillä on niin paljon kaikkea muuta.” Kulttuuritoimittaja kokee kahtalaisuuden omassa itsessään, ja kieltämättä minussakin on sama jakautuma. Tämän kirjoituksen alkulauseista voinee päätellä suhteeni siihen ’ympärillä olevaan kaikkeen muuhun’. Silti olen viettänyt messuilla sekä Turussa että Helsingissä pitkät päivät myös työtehtävissä sekä kirjoittajakoulutuksen että erään nyt jo edesmenneen pienkustantamon ja kulttuurilehtien tiimoilta, silkasta rakkaudesta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, kuten koetin tuolloin perustella. Mutta kuta pitempää ja runsaampaa työpäivää tein, sitä runsaammin myös väsyin ja turhauduin. Totesin vähintään sen, ettei minusta markkinoijaksi ole: nolotti suunnattomasti jo odottaa kävijöitä kasvot ohivyöryviin massoihin päin. Ja yleensä kirja-, lehti- tai esitelaatikot kannettiin takaisin melkein samanlaisina kuin ne halliin vietiin. Jos vajetta oli, syynä saattoi olla myös teosten luvaton katoaminen myyntipöydiltä.

Markkinoista en ole pitänyt muutenkaan. Lapsena kuljin serkkuni kanssa Kajaanin syys-, joulu- ja kevätmarkkinoilla ja mieli teki koko ajan pois, kun taas serkku nautti kiihkeästä vilinästä, helppoheikkien huudoista, ihmisten ja kojujen katselusta (ostoksiinhan lapsilla ei juuri ollut varaa). Muistan myös kaupunkimme Keskuskoululla järjestetyt messut: tavaraa, taustamusiikkia, mannekiininäytöksiä. Vaatteita esittelivät tuon ajan tähtimissit Pirkko Mannolasta Tarja Nurmeen. Miten joillain voikin olla noin kauniit kasvot ja sileä iho, ajattelin; se merkitsi lähes kirkollista messua minulle. Kirjamessuista ei tuolloin ollut tietoakaan. Oli kaksi kirjakauppaa ja auliisti palveleva kaupunginkirjasto.

Takaisin yli 50 vuoden päähän ja tämänvuotisiin messuihin. Niihin liittyi minulla myös pieni esiintyminen kodikkaalle, melkein pelkistä ystävistä koostuvalle yleisölle: keskustelin mm. runouden kääntämisestä Leevi Lehdon ja Jarkko S. Tuusvuoren kanssa. Raskaasta taustahälinästä ja mikrofonin puutteesta huolimatta tuli tunne, että meitä kuunnellaan, ja aloin taas uskoa, että keskellä infernaalista vilinääkin voi kokea kirjan hiljaisuuden, aivan kuten vuosi sitten Turussa, Katja Seudun, Jonimatti Joutsijärven ja Johanna Kärkkäisen esitellessä sanoin ja sävelin Mirkka Rekolan runoutta; kuuntelun energiaa olisi voinut käsin kannatella, niin intensiivistä se oli. Rekola itse on kirjoittanut:

Junassa raitiovaunussa
bussissa lentokoneessa
tavaratalossa kahvilassa
on hiljaista lukea

Kyse ei ole siis lopulta siitä, mikä pauhaa ja kihisee ulkopuolella: tärkein on se, mitä itse sisällään kokee, kun lukee. Syventyminen ruokkii lukemista ja toisinpäin; syntyy hyvän kehä. Siinä on hiljaisuus, kirjaperinteen koskettavuus ja keskittymisen rauha.

Minun hiljaisuuteni varmistui paluubussissa, kun avasin messuillemenoa edeltävällä aterialla saamani Rauha Kejosen uutuuskokoelman Katoamisen kirkkaus (Kirjokansi 2017). Sieltä luin:

kun viesti lähtee, tietää heti
mitkä sanat olivat
väärin ja
mitkä puuttuivat

Runoilija kirjoitti tämän kristinuskon ja pääsiäisen viitekehyksessä, mutta sama voi päteä vaikkapa kirjallisuustilaisuuksiin yhtä hyvin kuin niistä viestimiseen esimerkiksi tällaisessa blogissa.

Liisa Enwald

16.10.

Elävät kuvat

Seinällä liikkuu. Ensin vain häilähtelee: vaalea pohja täyttyy tummista pikkuhöyhenistä, joiden välissä leijuu mustia pisteitä. Silmissä vilisee, vähän jo pelottaakin. Mutta vähitellen taustasta alkaa erottua oikeita kuvia: autoja, poliisisetä pöntössä huitomassa, pyöräilijä antamassa käsimerkkiä. Poliisi seisoo myös luokassa: käyttää surisevaa kaitafilmikonetta.

Tapahtuma ei kestä kuin muutamia minuutteja, mutta on jotain aivan muuta kuin ympäristöopin piirrostaulut tai ne Raamatun henkilöiden kuvat, joita uskontotunnilla kiinnitetaan flanellitauluun. Nämäkin keskeyttävät jo mukavasti opettajien puheen, mutta liikkuva kuva avaa kokonaan uusia maailmoita. Innoissani kerron siitä kotona – sillä seurauksella, että Lydia-täti, vapaakirkollisesti uskovainen, puuskahtaa: ”Elävät kuvathan ovat suurta syntiä! Miksi et lähtenyt heti luokasta pois? Nyt on Jumala hylännyt sinut.” Voiko tulla kolkompaa tuomiota? Ja kyseessä oli ollut vain liikenneopetusta antava lyhytfilmi.

Oppikouluun siirryttyäni Lydia oli jo päässyt Jumalansa luo enkä rypenyt enää synnintunnossa katsoessani luonnon- ja maantieteellisiä opetusfilmejä. Niistä muodostui aina lukukauden kohokohta. Hurmaa ei poistanut se, että meidän piti kulkea kauppaamassa lippuja niihin myös muille kaupungin asukkaille; niin kerättiin rahaa koulun stipendirahastoon, ”varattomien lahjakkaitten oppilaiden hyväksi”, kuten meidän käskettiin ovilla sanoa. Ensin myytiin filmiä Matkakuvia Amerikasta, ja sain kaverikseni puheliaan serkkutytön, joka pamautti oven auetessa: ”Ostakaa matkalippuja Amerikkaan, hinta vain 200 markkaa [silloista rahaa]!” Ja jatko kuului: ”Niitä myydään varakkaiden lahjattomien oppilaiden hyväksi.”

Serkun kanssa pääsin sittemmin myös Kino Kainuu -teatteriin katsomaan Pekkaa ja Pätkää sekä Pikku-Ilonaa ja hänen karitsaansa. Suussa hienoni DaCapo-pötkö (joka siitä pitäen on maistunut elokuvalle), eikä paljonkaan häirinnyt, että serkku selosti korvaani kaikki filmin tapahtumat, vaikka itsekin ne näin. Aivan ongelmitta ei sinnekään pääsy sujunut, sillä äiti suhtautui elokuviin vähän kuin huulipuniin: kyllähän sen ymmärtää, että jotkut niitä tarvitsevat, mutta ei se ”oikein siveellistä meininkiä” ole. Se, että elokuva voi olla myös taiteen laji ja kuulua kulttuuriin (jota minulle olivat edustaneet vain kirjat, sinfoniat ja maalaukset), selvisi vasta sitten, kun lyseon teinikuntaan perustettiin elokuvakerho, jonka puuhamiehinä toimivat muutamat myöhempien vuosikymmenten valtakunnallisestikin tärkeät elokuvihmiset Sakari Toiviaisesta Mikael Fräntiin.

Se oli alkua elokuvakerhobuumille, johon sain tuntuman opiskeluaikanani ja jonka ansiosta näin Godardin, Buñuelin, Truffaut’n, Pasolinin ja Fellinin nykyisin klassikkoina tunnettuja teoksia. Filmihulluksi tunnustautuneen huonetoverini vanavedessä kuljin kerhoissa, joiden nimistä muistan vain Eläväkuvakerho Nollan. Siellä jaettiin myös kuviin ja ohjaajiin liittyvää tietoa, usein itsensä Peter von Baghin puhein tai kirjoituksin. Vaikuttavina ovat mieleen jääneet ainakin Fellinin Tie, Godardin Aviovaimo Pariisissa, Buñuelin Päiväperho ja Chaplinin Parrasvalot. Toisinaan tieni kulki myös Elokuva-arkistoon, joissa näytöksiä oli pitkin päivää, ja Cinemassa, sympaattisessa pienteatterissa, kävin katsomassa uudelleenkin niitä, joihin olin kerhoissa jo tutustunut. Nolla oli joiksikin vuosiksi tehnyt tehtävänsä.

Vaikka opiskelin kirjallisuutta, draama ei ollut ihan mielilajini, ja niin elävät kuvatkin vuosien myötä jäivät. Toki katsoin 90-luvulla Tarkovskin ja Kieslowskin tunnetuimmat ja vaikutuin. Ne pyörivät mielessäni myös runoutena ja musiikkina. Solariksen nähtyäni (ja kuultuani) kiinnyin Bachin koraalialkusoittoon Ich ruf zu dir, Herr Jesu Christ, ja suhde jatkuu näinäkin päivinä haparoidessani sitä urkunuotista pianolla.

* * *

Istun linja-autossa matkalla Helsingistä Saukkolaan, kun seinällä liikkuu taas. Kyseessä ei ole liikennefilmi, ei Pekka Puupääkään – vaikka puupäiseltä tämä elävien valomainosten valta joskus tuntuu. Kartalla vaeltaa punainen piste, joka mallaa bussia, ja silloin kun karttaa ei ole, tarjotaan heiluvia bussifirman ja muidenkin yritysten mainoksia. Oi elämän iloa, liikettä jonka vankeina olemme kaiken aikaa. Helsingissä kadulla hyppelee metrien mittainen digireklaami ylös ja alas. Sitä pakoon ei pääse enää edes katsoessaan kulttuurilaitoksia. Musiikkitalonkin päädyssä Hannu Lintu lentää puikkoineen oikeaa lintua isompana, mutta ei siellä vain musiikkia mainosteta vaan kaikkea mahdollista, jolle ostovoimainen kuluttaja voi avata kukkaronsa. Päässä tärisee, silmät oireilevat, vakaa maailma horjuu. Miten autoilla liikkuvat kestävät tämän, entä migreenitautiset, ajattelen. Ja mieli pyytää päästä pois tästä synnin hulluudesta, liikkeettömien valokuvien aikaan.

Vedän lakin lippaa silmilleni. Haluan edes hetken katsoa vain sisäisiä maisemiani, niitäkin kun kyllä riittää. Niissä ei mitään mainosteta, mutta tapahtumista ja sitä paljonpuhuttua elämystä on yllin kyllin.

Liisa Enwald

8.10.

Riippuvaiset

En ole koskaan ollut oikein innostunut kaloista, en edes niiden syömisestä, saati onginnasta. Kuitenkin kotonani riippuu koukuista ja telineistä monia kaloja. Miten niin kaloja? Se on kaiketi puhdasta sattumaa. Sitä ei taas liene se, että olen ikäni pitänyt niin riippuvista esineistä kuin nuokkukukista: vanamot, akileijat, kissankellot ja verenpisarat voittavat mieleni suurella ääntenenemmistöllä päivänkakkarat, asterit ja auringonkukat.

Mutta takaisin kaloihin. Kirjastohuoneeni kattokoukusta leveän ikkunan edessä riippuu ystävän Thaimaasta tuoma tuulikello, jonka alaosassa on läpikuultavan preussinsininen kala. Sen alla ui ilmavirrassa punainen lastupunoskala, jonka sain erään virsiesitelmäni rahattomaksi palkkioksi ja joka tietyltä kulmalta katsottuna on pirkäpyrstöinen lintu.

Makuuhuoneen katon ryhmä vaatii pitemmän selityksen. Kuusi vedensinistä vajaan vaaksan läpimittaista lasikalaa eri korkeuksilla, yllä katosta mallaava pitsipyörylä ja välissä, toisista rihmoista riippuvina, neljä strassimaiseksi hiottua lasipuikkoa, jotka kimaltaessaan tuovat mieleen jään. Yhdistelmää voisi pitää postmodernina kollaasina tai imelänä kitsinä, ellei sen katselu makuuasennosta suunnattomasti rauhoittaisi, puhumattakaan helinästä – kirkkaasta kalamusiikista –, joka siitä lähtee, kun sitä hipaisee kädellä tai varpaanpäällä.

Miten nuo jäiden lomassa uiskentelevat lasilelut sitten päätyivät ”kotieläimiksi”? Olin eräänä hellepäivänä laskeutumassa Nummen kirkonkylän jyrkkää mäkeä, kun huomasin äkkiä, etteivät jarrut pidä: polkupyörän kettinki oli irronnut. Edessä oli seitsemän kilometrin kävelymatka kotiin. Siinä ajokkia taluttaessani ja taltuttaessani säikähdystä poikkesin Lahjahoviin, josta sai sekä kahvia ja ruoka-annoksia että pieniä sisustusesineitä. Monenmuotoiset ja -väriset tuulikellot olivat jo aiemmin kiinnittäneet huomioni. Kupillisen nautittuani lähdin niitä katselemaan, ja yllätyin itsekin, kun mukaani tarttui juuri tuo sinikalojen riippuhely. Kettingit menivät ja pitkäksi aikaa pyöräilyhalutkin, mutta kalaparven sain, absurdin akvaarion, joka jo repussa viilensi huomattavasti kulkuani päivänpaahteessa. Kotona se ei aivan heti löytänyt nykyistä paikkaansa, ja rihmojakin piti matkan jäljiltä selvitellä kuin muikkuverkkoja ikään. Mutta vihdoin kalat pääsivät pinteestään ja kotiutuivat. En kuitenkaan antanut niille nimiä, kuten olen antanut monille pihan kiville, poluille ja seitsemälle kirsikkapuulle.

Paljon muutakin riippuvaista on huoneissani, alkaen himmelistä ja joulukuusenpalloista, joita pidän esillä koko ajan. On Rauha Kejosen tuoma syvänsininen lasilintu, kalansuomuista askarreltu riippukrusifiksi ja amppeli, joka on saanut kukakseen Mirkka Rekolan Italiasta kantaman pinjankävyn. Ystävien tekemiä lasi- ja helmienkeleitäkin on. Yhdellä enkeleistä on kullanvärinen rosolasimekko ja simpukan mallinen pää. Muodoltaan se on juuri sellainen, jollaisiksi enkelit usein pelkistetysti piirretään: siivet kuin kohollaan olevat hartiat, kolttu alaspäin levenevä. Pyhäinhäväistystä tai ei, sellaiseksi piirsin myös Rilken myöhäistuotannon perussymbolin, – kauhistuttavan – enkelin, kirjan reunaan, kun tein hänestä tutkielmaa. (Orfeus taas sai merkikseen sonettikirjaan varrellisen soittimen, jonka piti olla lyyra, mutta josta tulikin banjo, mikä viritti boksissamme vitsipuheen Orfeuksen banjosta.)

Mutta sillä enkelillä, jonka tarinaa nyt kerron, on oikeassa siivessä poikkiarpi, merkkinä murtumasta. En tiedä, mistä ja milloin haava tuli, mutta tekijän loppuvaiheet sitäkin paremmin. Hän, tuolloin jo liki 90-vuotias Katri, seisoi yhteisvastuukerääjänä vilkkaassa kadunkulmassa Helsingin Vallilassa eikä huomannut raitiovaunua, joka kääntyi päin. Se tönäisi Katrin kumoon, veti häntä vielä perässäänkin, ja loppunäytös tapahtui sairaalassa. Siellä enkeleihin ja Jumalaan vakaasti uskonut vanhus jätti tämän maailman ja pääsi omiensa luo.

Musiikinhistoriassa tunnetaan melodian valitusmotiivi, joka esiintyy mm. John Dowlandin luuttulaulussa ”Flow my tears” ja sen lukuisissa variaatioissa. Molliasteikkoa mennään perussävelestä alaspäin, ja tuo hiljainen suruliike kuullaan myös monissa kansansävelmissämme, esimerkiksi syyslaulussa ”Lehti puusta variseepi”. Syksyhän on, paitsi kypsymisen ja myrskytuulten, myös hiljaisen putoilemisen aikaa.

Hiljaista mollia on sekin liike, jota käyvät siniset kalani, koko ajan, vaikka kiireinen silmä ei sitä huomaa. Useimmiten se on vain liikkeen aavistus, kuin mahdollisuus, että voi lähes näkymättömästi keinua ja siirtyä asennosta toiseen; olla samalla irti ja lujasti kiinnitettynä. Kun jään katsomaan alinta kalaa, äkkiä on, kuin jokin puhaltaisi siihen hengen, ja se eläisi kummallisessa olomuodossaan, joka on akvaario eikä kuitenkaan ole, vesi – eikä kuitenkaan vesi vaan ilma. Siinä ne edelleen huojuvat pieninä ikiliikkujina, taivaan ja meren kalat, vedenalaiset enkelit, lintukalat.

Liisa Enwald

3.10.2017

Esiintyvä kirjallisuus

”Rakastu esiintymiseen”, otsikoi Taija Tuominen yhden alaluvun opaskirjassaan Minusta tulee kirjailija (2013). Itse hän kertoo rakastuneensa, vaikka kärsi lapsena ja nuorena ’piinaavasta ujoudesta’. Nykyisin hän on maamme aktiivisimpia esiintyjiä niin opetustyössään kuin haastattelijana kirjamessuilla. Nehän kohta taas alkavatkin, nämä kirjasyksyn suurkatselmukset, joita ei pääse karkuun, ainakaan jos mielii saada teokselleen näyvyyttä. – Tai oikeammin: kustantajahan sitä haluaa, mikäli on kyllin suuri maksaakseen oman osaston ja lavavuokran. Pientallin hevon tarvitsee harvoin nousta messulavalle, mutta esiintymisen ilosta (tai kauhusta) hänkin kyllä saa osansa, sillä kun kirjaa ei panna näkyville eikä niin muodoin myydä, leivän levite on tienattava toisin keinoin, opettaen tai luennoiden.

Kirjailija kirjoittaa, muu esiintyminen ei ole hänen asiansa, uskottiin paljolti vielä nelisen vuosikymmentä sitten. Hänen elämänsä ja kasvonsa on hänen tekstissään, vaikkei se olisi näkyvän elämäkerrallista. Tämä takasi kirjoitusrauhan sellaisille esiintymisen karttajille kuin oli vaikkapa Eeva-Liisa Manner, jota itsekin yritin kerran saada Ruoveden kirjastoon, tuloksetta. Kirjailijakeskuksen – nyk. Lukukeskuksen – perustamisen jälkeen kirjailijat alkoivat kohdata lukijoitaan alkuun varsin pienimuotoisesti, ja samalla kasvoi kiinnostus heidän henkilöönsä. Kun niihin aikoihin, 1970-luvulla, virittyi myös kirjoittajakoulutus, sitä vetämään ryhtyivät sellaisetkin, joiden suusta sanat tulivat vaikeasti. Megatason estradikirjallisuuteen oli vielä aikaa. Oikeastaan vasta 2000-luku toi muassaan tämän: ”Nyt pitäisi tehdä kirjailijasta jonkinlainen kantakirjaori tai -tamma, jota näyteltäisiin markkinoilla ja sanottaisiin, että on täällä joitain kirjojakin, joita hän on signeerannut.” Näin lohkoo Aarne Kinnunen, estetiikan emeritusprofessori, muistelmateoksessaan Päätoiminen elämä (2011).

Jos prosaisti voi vielä päästä jonkinlaisiin myyntilukuihin, ellei kirjakauppojen niin verkkomarkkinoiden kautta, runoilijalle lavaesiintyminen alkaa olla ainoa tapa saada tekstinsä ihmisten tietoon. Some- ja blogimaailman, on tietysti toinen mahdollisuus; yhtä kaikki siihen on alistuttava – vai onko! – ettei runokirjoja edes julkaista enää entiseen malliin, saati että ne näkyisivät kauppojen hyllyillä. Katsastin kuluneena kesänä ainakin viisi kirjakauppaa, joukossa maamme suurimpia ja kauneimpia, joissa ei ole enää edes omaa pöytää lyriikalle. Nouse siis klubi- tai muulle estradille, lyriikan tekijä, lue ensin lavarunouden opas ja sitten oma tekstisi, lue se suureen ääneen – muuten et kuulu enää eläviin runoilijoihin.

Mutta entä jos et rakastu esiintymiseen, jos olet edelleen ujo, pistät pääsi piiloon, mutta kirjoittaessasi et ujostele. Kaikilla ei käy yksiin puhutun ja kirjoitetun sanan lahja. Ja silti se kirjoitettu saattaa kohota klassikon asemaan – tai siis saattoi, ennen. Olisiko Mannerkaan saanut nykytilanteessamme enää kustantajaa? Kauhistun ajatusta – ja luen lohdutukseksi Rilkeä: ”Runo ei tahdo mitään niin vähän kuin nostaa esiin runoilijaa”, hän toteaa kirjeessään Rudolf Bodländerille (13.3.1922). Joku voi tähän hymähtää, että helppoahan se sillä oli: ei tarvinnut hätäillä myynnistä, kun aatelisnaiset rahoittivat. Ja aikakin oli kokonaan toinen. – Oli se. Eikä syvimmältään kuitenkaan, sillä eikö runouden ja kaiken kirjallisuuden idea ole ikuista: syventymistä olemisen ytimeen, ihmisyyden peruskysymyksiin, jotka vaivaavat meitä ajasta aikaan. Toki sellainen puhe voi kaikua estradeilta, mutta myös lähteä liikkeelle aivan äänettömästi huoneesta, jolla – kuten sen asukkaallakaan – ei ole edes nimeä.

Tulin näihin ajatuksiin, kun vedin viime viikolla peräkkäisiltoina kaksi niinsanottua lavakeikkaa. En kustantajan pakotuksesta enkä edes myyntiä ajatellen. En liioin voi sanoa olevani enää esiintyjänä noviisi. Silti jok’ikinen yleisön eteen astuminen verottaa voimia, aiheuttaa ennakkokauhun, ja kuta enemmän ikää karttuu, sen hitaampaa on palautuminen. Jälkituntemuksena on toki myös lämpö, ilo siitä, että edes kaksi tai kolme otti vastaan sen, mikä oli latautuneena tärisevän mikrofonin ja paperin taakse. Piina kannatti, vähintään opetti taas jotain siitä, mitä on astua ulos itsestään johonkin toiseen minään – en sano ”rooliin”, koska rooli voi olla myös se, jonka uskon aidoksi itsekseni. Todellisuudessa sitä aitoa itseä ei taida olla, ainakaan yhtä.

Enkä halua tällä kirjoituksella kieltää sitä, että kirjailijoissa on ja on ollut loistavia esiintyjiä, niitä joiden ei ole tarvinnut edes esiintymiseen erikseen rakastua. Mirkka Rekolan suullisen sanan kuuloon hakeutui yhä ahnaampaa yleisöä, kuta pitemmälle hän eli ja kirjoitti. Sirpa Kähkösen yhtä aikaa asiallinen ja karismaattinen puhe syventää myös sitä lukukokemusta, jonka saa hänen kirjoistaan. Ja Taija Tuominen itse: selkeäsanaisempaa luennoijaa ja opettajaa on vaikea löytää. Silti en toivoisi, että kirjallisuus olisi pelkästään ”esiintyvää”, t. s. eläisi vain lavallenousevan tekijäpersoonansa varassa. Syvä ymmärtämykseni on kaikkien niiden puolella, jotka takeltavat puhuttavansa anteeksipyydellen, kapuavat lavoille joka lihassäie jarruttaen – mutta jotka kirjoittavat. Ja joiden kirjoituksen joku kuitenkin joskus löytää, saa siitä elämän evästä. ”Puhtautensa se [taideteos] pitää vain niin kauan, kuin saa olla tietämätön ulkomaailman ihailuista tai tuomioista.” (Rilke kirjessään R.H. Heygrodtille 12.1.1922)

Liisa Enwald

24.9.2017

Melkein hellettä

Syyskuun viimeisenä sunnuntaina yllätti vihdoin pilvetön taivas ja lähes helteinen sää. Nimenomaan ”lähes”, siitä sen nautinto – hellerajan ylityksiin en ole koskaan erityisemmin ihastunut. Istuin ulkona juomassa päiväkahvin seuranani yksinäinen ampiainen ja yhä kukkiva miljoonakello. Kellot kaikuivat myös pienen porkkanamaamme takana, jonne on puhjennut miltei alkukesäinen sininiitty, kiitos sen, että kolmaskin trimmerimme pimahti rikki vain parin viikon käytön jälkeen.

Päätin ottaa vapaapäivän ennen ensi viikon koetoksia ja tein kävelyretken tiellä, joka halkaisee taajama-alueemme ja jatkaa sitten koivujen alta puikahtaen yhä agraasirempiin maisemiin. Mäki ylös, toinen alas, sellaista on maasto täällä. Ja maisemakin väliin kuin Keski-Euroopassa vähintään. Ikitammien alta avautuu Rauhanlaakso. Sellaista nimeä sillä ei kartoissa ole, mutta rauhoittava se on, ja kutsuu luokseen aina kun jotain erityisen stressaavaa on edessäpäin. Peltoaukeat tien kahta puolta, osin rinteessä, näkymän jäsentäjänä lato, joka lienee yhä käytössäkin. Ja oikealla hipovat horisonttia Peurakalliot – sekin itse annettu nimi, sillä niiden harjalta havaitsin kerran kaksi valkohäntäpeuraa kuin sadun näkynä. Nyt silläkin mäellä on – kuinkas muuten – tehty avohakkuu. Metsää kaivatessaan voi sentään kuvitella, että ihailee Välimeren maiden puuttomia vuoria.

Kävelyretkillä täällä ei yleensä näe ihmisiä, mutta tänään tuli kallioilta päin pelkkään toppiin pukeutunut nuorehko nainen. Hetken aprikoin, pitäisikö tervehtiä, mutta sitten huomasin, että hänellä oli katse älykännykässä – moikattavia riitti muutenkin. Kun ajattelen sitä ihmismassaa, joka tällaisella syyskuun säällä täyttää Töölönlahden rannan kävelytiet, vertailu kummastuttaa, mutta onhan pääkaupungissa toki väkeäkin enemmän. Asunnot ovat pieniä, omaa pihaa ei keskusta-alueella ole, mieli tekee väljemmälle. Puistot täyttyvät piknik-porukoista, terassit auringonpalvojista ja milloin minkäkin juoman juojista.

En ole muuttunut vielä niin maalaiseksi, etten välillä tuumisi, mitä tekisin lämpimänä syyssunnuntaina, jos asuisin yhä Helsingin Kalliossa. Pitkiin terassi-istuntoihin en juuri halajaisi, mutta kahvikuppi maistuisi kyllä Piritassa, Sinisen talon töyryllä tai torilla – nimenomaan Hakaniemen; Kauppatoria olen aina vierastanut sen tursititulvan vuoksi. Hakaniemessä suuntaisin ehkä telttaan, jossa lukee ”Hyvää kahvia hillo letulla”. Mitenpä kahvia muuten mainostaisi kuin ”hyväksi”, hymähtäisin ja antaisin anteeksi kielivirheen: lettu hillolla tai hillo letulla, miten vain. Pyytäisin kahvin ja hilloletun, nauttisin ne katse syksyn astereissa, joita torin reunan kauppiailta saa ostaa kotiin. Palatessani levähtäisin Merihaan penkeillä, en väsymystä paetakseni vaan ahnehtiakseni auringon tuikutusta vedessä. Molempia täällä maalla kaipaan: vesinäkymiä ja puistonpenkkejä. Onneksi pihalla on istuimia ja kivipuutarhan keskelle voi kuvitella pienen lammen.

Joenrantaankin halajaisin Helsingissä: Vantaan partaille pyöräilemään. Ihmispaljoudesta en välittäisi, vaan nauttisin hiekkatien rahinasta ja virran hiljaisesta liikkeestä. Välillä ohittaisin valkoposkihanhiparven, joka ei pyöräkaravaaneja säikähtäisi. Kahvin hörppäisin Kuningaskalastajassa, jos se saaressaan vielä olisi, mutta luultavammin kuljettaisin sen termospullossa ja odottaisin, että joenrannan penkeiltä vapautuisi suotuisa paikka. Levittäisin ”pirtinpöydälle” evääni ja heittäisin muruja rantaan uivalle sorsapoikueelle.

Aina ei levähdyspaikoillakaan saa olla yksin. Olen kohdannut niillä niin onnellisia luontokulkijoita kuin elämäänsä pettyneitä harhaajia. Avartavaa on ollut myös vastailla lasten kysymyksiin – tai oikeammin antaa heidän vastailla. Kerran pikkutyttö pyysi saada osaa eväsleivästäni ruokkiakseen sorsalapsia. ”Missä niitten iskä on?” hän ihmetteli. Vastasin, että ehkäpä se uiskentelee omilla asioillaan ja emo kyllä huolehtii katraastaan. Kysymykset jatkuivat: ”Mikä niistä tulee isona?” Ennen kuin ehdin vastata, että aikuiset sorsat, tyttö oivalsi jotain ja hyppäsi siitä ilosta ilmaan. ”Niistä tulee… niistä tulee”, hän riemuitsi, ”niistä tulee koirrrra!” Ärrien määrä osoitti, että hän oli hiljattain oivaltanut myös, miten vaikean täryäänteen saa tulemaan suusta. Ja mieleen tuli oma ärrän oppiminen. Kiersin huonetta isän kanssa peräkanaa ja lauloin ”Mikki Hiirtä ja susihukkaa”. Kun draama kaarsi onnelliseen loppuunsa, mikkihiiret marssivat ja hokivat: ”Ramppa ramppa ramppa ramppa ramppa rarara rampparaa.” Siinä rampatuksessa opin sanomaan ärrän.

Mutta se tyttö. Hän kirmaisi pian pikkupyörällään kauemmas jääneen äitinsä luo. Minäkin polkaisin itseni vauhtiin ja toivoin viimeistään seuraavana syksynä kohtaavani rantatiellä iloisesti räyskähtelevän sorsakoiran.

Liisa Enwald

24.9.2017

Melkein hellettä

Syyskuun viimeisenä sunnuntaina yllätti vihdoin pilvetön taivas ja lähes helteinen sää. Nimenomaan ”lähes”, siitä sen nautinto – hellerajan ylityksiin en ole koskaan erityisemmin ihastunut. Istuin ulkona juomassa päiväkahvin seuranani yksinäinen ampiainen ja yhä kukkiva miljoonakello. Kellot kaikuivat myös pienen porkkanamaamme takana, jonne on puhjennut miltei alkukesäinen sininiitty, kiitos sen, että kolmaskin trimmerimme pimahti rikki vain parin viikon käytön jälkeen.

Päätin ottaa vapaapäivän ennen ensi viikon koetoksia ja tein kävelyretken tiellä, joka halkaisee taajama-alueemme ja jatkaa sitten koivujen alta puikahtaen yhä agraasirempiin maisemiin. Mäki ylös, toinen alas, sellaista on maasto täällä. Ja maisemakin väliin kuin Keski-Euroopassa vähintään. Ikitammien alta avautuu Rauhanlaakso. Sellaista nimeä sillä ei kartoissa ole, mutta rauhoittava se on, ja kutsuu luokseen aina kun jotain erityisen stressaavaa on edessäpäin. Peltoaukeat tien kahta puolta, osin rinteessä, näkymän jäsentäjänä lato, joka lienee yhä käytössäkin. Ja oikealla hipovat horisonttia Peurakalliot – sekin itse annettu nimi, sillä niiden harjalta havaitsin kerran kaksi valkohäntäpeuraa kuin sadun näkynä. Nyt silläkin mäellä on – kuinkas muuten – tehty avohakkuu. Metsää kaivatessaan voi sentään kuvitella, että ihailee Välimeren maiden puuttomia vuoria.

Kävelyretkillä täällä ei yleensä näe ihmisiä, mutta tänään tuli kallioilta päin pelkkään toppiin pukeutunut nuorehko nainen. Hetken aprikoin, pitäisikö tervehtiä, mutta sitten huomasin, että hänellä oli katse älykännykässä – moikattavia riitti muutenkin. Kun ajattelen sitä ihmismassaa, joka tällaisella syyskuun säällä täyttää Töölönlahden rannan kävelytiet, vertailu kummastuttaa, mutta onhan pääkaupungissa toki väkeäkin enemmän. Asunnot ovat pieniä, omaa pihaa ei keskusta-alueella ole, mieli tekee väljemmälle. Puistot täyttyvät piknik-porukoista, terassit auringonpalvojista ja milloin minkäkin juoman juojista.

En ole muuttunut vielä niin maalaiseksi, etten välillä tuumisi, mitä tekisin lämpimänä syyssunnuntaina, jos asuisin yhä Helsingin Kalliossa. Pitkiin terassi-istuntoihin en juuri halajaisi, mutta kahvikuppi maistuisi kyllä Piritassa, Sinisen talon töyryllä tai torilla – nimenomaan Hakaniemen; Kauppatoria olen aina vierastanut sen tursititulvan vuoksi. Hakaniemessä suuntaisin ehkä telttaan, jossa lukee ”Hyvää kahvia hillo letulla”. Mitenpä kahvia muuten mainostaisi kuin ”hyväksi”, hymähtäisin ja antaisin anteeksi kielivirheen: lettu hillolla tai hillo letulla, miten vain. Pyytäisin kahvin ja hilloletun, nauttisin ne katse syksyn astereissa, joita torin reunan kauppiailta saa ostaa kotiin. Palatessani levähtäisin Merihaan penkeillä, en väsymystä paetakseni vaan ahnehtiakseni auringon tuikutusta vedessä. Molempia täällä maalla kaipaan: vesinäkymiä ja puistonpenkkejä. Onneksi pihalla on istuimia ja kivipuutarhan keskelle voi kuvitella pienen lammen.

Joenrantaankin halajaisin Helsingissä: Vantaan partaille pyöräilemään. Ihmispaljoudesta en välittäisi, vaan nauttisin hiekkatien rahinasta ja virran hiljaisesta liikkeestä. Välillä ohittaisin valkoposkihanhiparven, joka ei pyöräkaravaaneja säikähtäisi. Kahvin hörppäisin Kuningaskalastajassa, jos se saaressaan vielä olisi, mutta luultavammin kuljettaisin sen termospullossa ja odottaisin, että joenrannan penkeiltä vapautuisi suotuisa paikka. Levittäisin ”pirtinpöydälle” evääni ja heittäisin muruja rantaan uivalle sorsapoikueelle.

Aina ei levähdyspaikoillakaan saa olla yksin. Olen kohdannut niillä niin onnellisia luontokulkijoita kuin elämäänsä pettyneitä harhaajia. Avartavaa on ollut myös vastailla lasten kysymyksiin – tai oikeammin antaa heidän vastailla. Kerran pikkutyttö pyysi saada osaa eväsleivästäni ruokkiakseen sorsalapsia. ”Missä niitten iskä on?” hän ihmetteli. Vastasin, että ehkäpä se uiskentelee omilla asioillaan ja emo kyllä huolehtii katraastaan. Kysymykset jatkuivat: ”Mikä niistä tulee isona?” Ennen kuin ehdin vastata, että aikuiset sorsat, tyttö oivalsi jotain ja hyppäsi siitä ilosta ilmaan. ”Niistä tulee… niistä tulee”, hän riemuitsi, ”niistä tulee koirrrra!” Ärrien määrä osoitti, että hän oli hiljattain oivaltanut myös, miten vaikean täryäänteen saa tulemaan suusta. Ja mieleen tuli oma ärrän oppiminen. Kiersin huonetta isän kanssa peräkanaa ja lauloin ”Mikki Hiirtä ja susihukkaa”. Kun draama kaarsi onnelliseen loppuunsa, mikkihiiret marssivat ja hokivat: ”Ramppa ramppa ramppa ramppa ramppa rarara rampparaa.” Siinä rampatuksessa opin sanomaan ärrän.

Mutta se tyttö. Hän kirmaisi pian pikkupyörällään kauemmas jääneen äitinsä luo. Minäkin polkaisin itseni vauhtiin ja toivoin viimeistään seuraavana syksynä kohtaavani rantatiellä iloisesti räyskähtelevän sorsakoiran.

Liisa Enwald

17.9.2017

Sinulla on paljon

Lukiessani Riitta Konttisen elämäkertaa Helene Schjerfbeckistä osui silmääni virke: ”[K]un lapselle antaa pienen lyijykynän, hänelle samalla antaa kokonaisen maailman.” Näin oli tunnettu taidemaalarimme jossain kirjeessään sanonut.

En muista aivan ensimmäistä kynääni, mutta sen muistan, miltä kädessä tuntui, kun siinä puristi pitkää, kyljiltään kulmikasta esinettä, jonka kärkeä saattoi juoksuttaa paperilla. Ensin syntyi vain epämääräisiä viivakimppuja, suttauksia, sitten vähitellen hahmoja, ihmistä muistuttavia, ja tietysti taloja, kukkia, puita sekä isoja aurinkoja kuvan vasempaan ylänurkkaan. Entä sitten, kun oppi tekemään kirjaimia ja yhdistelemään niitä sanoiksi, sanoja lauseiksi. Siinä vasta maailma olikin. Näki oman nimensä, ei vain kuullut, kun koki väkertää sitä piirustuksen alareunaan. Ei väliä, vaikka ässä tuli väärin päin eikä aina muistanut, montako iitä Liisassa oli. Pääasia, että sai piirustaa kirjaimia, ikuistaa sitä mikä mielessä liikkui jopa pieniksi tarinoiksi.

Kynän luomoavassa vauhdissa vaelsin yhä avarammalle. Minulta kiellettiin lapsena monia asioita – juoksu ja hyppiminen, nauru ja huuto – enkä saanut juuri poistua lankkuaidan ympäröimästä pihasta. Mutta kyniä, vihkoja ja muita papereita sain mielin määrin. Niitä paljastui joulu- ja syntymäpäiväpaketeista, sillä paperikauppa oli nurkan takana, ja joskus äiti salakuljetti niitä koulusta, jossa opetti. Niiden äärellä pysyin hiljaa enkä kinunnut kavereita, kun kynä niitä toi. Joskus vain oli pakko huutaa paikalle apua, kun terä kului liian nopeasti enkä osannut vielä työntää sitä teroittimeen. Toisinaan kynän kärki katkesikin – se oli silloin liian terävä.

Koin kaikkea kaikilla aisteillani. Kirjoja haistelin ja kuljetin sormea sivujen kohoumissa. Kynänvarsia en koskaan pureskellut, mutta imin teriä. Ne maistuivat jännittävälle, eikä siitä pitänyt kertoa äidille. Huomasin senkin, että kun kynää nuoli, se teki mustempaa ja leveämpää, ikään kuin vakuuttavampaa, jälkeä.

Kaunokirjoitus oli kouluaikanani yhden oppiaineen nimi. Siinä opeteltiin kirjainten piirtämistä mallien mukaan. Se tehtiin mustekynällä, jonka puuvarteen oli kiinnitetty metallinen terä. Sen pää aukesi sitä paperiin painettaessa niin, että sillä sai halutessaan hyvinkin maalauksellisen jäljen. Musteen liikaa leviämistä piti tietysti varoa. Sitä varten oli kynänpyyhe – pino pyöreitä kangaspaloja joita yhdisti nappi – ja imupaperi. Tahroja ei silti voinut välttää, mutta nehän tekivät kirjoituksesta elävää, vaikkeivät opettajat sitä aina ymmärtäneet. Kuulakärkikynä, johon sittemmin siirryttiin, luisti hyvin, mutta tuntui kuin sähkösoittimelta, jolla ei saa esiin volyymieroja.

Kouluvarustuksiin kuului tietysti myös penaali, joka taitaa olla lasten repuissa yhä, vaikka käsialalla kirjoittamisesta on melkein luovuttu. Se on sääli. Onhan todistettu, että kynänkäyttö tekee ihmiselle kokonaisvaltaista hyvää, auttaa asioita painumaan mieleen, tekee niistä kirjaimellisesti kouriintuntuvia. Omassa opetustyössäni olen korostanut kynällä tehtyjen muistiinpanojen merkitystä – ehkä liikaakin, sillä meissä on myös sellaisia, jotka oppivat paremmin vain kuulemalla. Tai lukien. Minä taas käytän lukiessani aina kynää, enkä siksi pidä sähkökirjoista. Kirjaan pitää voida piirtää merkintöjä. Lainakirjasta pyyhin ne tietysti aikanaan pois. Kuoroharjoituksissakin vakiovarusteisiin kuuluu kynä. Merkitsen sillä nuotteihin johtajan ohjeet, mutta myös omat fibaukseni: jos laulan alavireisesti, nuoli ylös, jos jokin kohta on vaikea, rengas sen ympärille, ja niin edelleen. Joku kaveri leukailikin: ”Sinä taidat myös laulaa kynällä.”

Moni kirjailija on kertonut tekevänsä edelleen kynällä tekstinsä luonnosvaiheen. Minä olen kyllä jo sen verran kynästä vieraantunut, että luonnostan proosatekstit mieluiten koneella; pienet runot, mietelmät ja käännösten ensi versiot ovat eri asia, niissä auttaa kynä. Se ei ole vain mekaaninen kirjoitusväline, vaan laskeutuu sillaksi ajatuksen ja sanojen väliin. Piirrän ajatuksen paperille: siinä se on. Se on tullut lihaksi, eikä enää karkaa – paitsi sitten kun muutan sitä kumilla ja uusilla kynänpainamilla. En karsasta oman tekstin muuttamista, vaan teen siitä nautintoa. Ja siinä, niin uskon, on lapsesta asti auttanut kynä.

Suotta ei kynäilystä ole tullut suosittu kirjoitusharrastuksen synonyymi, jota ei edes tämä koneaikamme näytä uhkaavan. Yhä me kynäilemme pöytälaatikkoon, vaikka täsmällisempää olisi puhua naputtelusta koneen muistiin. Kirjoittajapiirien ja -yhdistysten nimissä kukoistaa niin ikään kynä: on Kynäreitä, Kynä(ily)kerhoja, Kynältäjiä, Kynäpajoja (joissa ei tietenkään taota kyniä, vaan niillä kirjoitusta). Puhutaan kynänkäytöstä ja sanotaan silläjasillä olevan hyvä tai terävä kynä. Otetaan kynä kauniiseen käteen, joskus myös järki. Kynänkäyttö ei aina noudata järkeä, ehkä useammin ensin tulee kynänpiirto ja sitten vasta näkee ajattelunsa, tuloksen. Kynä tekee olemattoman olevaksi. Schjerfbeckin lausetta hiukan muuntaen voi sanoa, ettei kynä anna meille valmista maailmaa, vaan todentaa sellaisen jonka mielessämme muodostamme. Samaan viittasi, hiukan vähäeleisemmin, Väinö Kirstinä 1970-luvun runossaan, jota siteeraamalla olen usein aloittanut kirjoittajakurssin: ”Sinulla on kynänpätkä taskussa, / hiukan paperia, / jonka voit piilottaa nopeasti. Sinulla on paljon. /- -/”

Kynäilkäämme!

Liisa Enwald

9.9.2017

Sienet ovat suurta runoutta

Henry Thoreau kirjoittaa teoksessa Kävelemisen taito: ”Kun haluan virkistäytyä, etsin synkimmän metsän, paksuimman, loputtomimman ja kanssaihmisten mielestä lohduttomimman rämeen. Menen sinne kuin pyhään paikkaan, sanctum sanctorum. Siellä on luonnon voima ja ydin.” (Suom. Markku Envall.) Sateisen suven jälkeen, kun sienten itiöemät pullahtelevat maasta, muistan jälleen nuo lauseet. Tuntuu, kuin Thoreau olisi aavistanut jotain myös meidän suomalaisten myyttisestä syvyydestä: metsän voimasta. Metsä ja polku, ne ovat aina kiehtoneet minua vesistöjä enemmän. Lampi ja kapea joki ovat poikkeuksia: niiden ääreltä voi aavistaa, kuten tiheässä metsässä, salaisuuden.

Sienestäjänkin polku on sitä kutsuvampi, kuta varmemmin se piileskelee. Näkyvää tietähän ei useimmiten olekaan, vaikka joskus voi saniaisten ja sammalten painaumista arvata jonkun muunkin polkeneen niitä. Maasto antaa uutta joka askelella, ja näkymät vaihtuvat kaikkine vivahteineen. Metsä herättää aistit ja ruumiin tunnun, – myös tässä mielessä: kun kaikkialla leviää mätänevien ruohojen lemu, on kuin vainajien armeija siunaisi vaelluksen ja kertoisi, että me kasvatamme multien uumenista hyvää teille jotka vielä elätte.

Sienestäjän polku, näkyvä tai näkymätön, ei kulje vain maata pitkin. Männynrunkojen ja kuusten havuripsien lomaan muodostuu uusia teitä, ja ne jatkuvat, avaavat portteja aina vain. Tie nousee pystyyn, mutta ei lopeta mitään, vaan aukoo yhä uusia uksia. Metsä tarjoaa suljetun sisätilan, jonne voi paeta kuin pesään ja samalla päästä avaralle; se on koti ja maailma yhtä aikaa. Gaston Bachelardia mukaillen metsä on ”pesä valmiina lähtemään lentoon”.

Salolla vaeltava astuu primitiiviseen oloon. Kun ryteikkö ja oja on antautunut, ja raajoihin palannut vaikka vain kangerrellen jotain esi-isien ja eläinten notkeudesta, silloin kulkee kuin ruhtinas valtakunnassaan jonka silkit ja päärlyt hehkuvat aurinkoisessa sammalessa. Ei tarvitse ujostella, ei päteä, ei esittää mitään. Identiteetistä viis: minä olen tässä, pyhän mysteerin äärellä: ”Nyt metsä kirkkoni olla saa – -.” Ja samalla keräilyvietti palauttaa maallisista maallisimpaan. Kas vain tuolla helmeileekin taas uusi kehnäsieni. Sitä kohti siis!

”Metsään menin. / Puille nöyrästi kumarsin. / Nyt on astiani marjoja täynnä”, kirjoitti Helvi Juvonen ja tuli nöyryyden etiikan ohessa ilmaisseeksi salonvalloittajan konkretian: päätä painamatta ei voi mennä edes puiden alitse, saati noukkia mitään astiaansa. Maan mataluus antaa sen, minkä me korotamme taivaan lahjaksi, tai hybriksessämme omaksi ansioksi.

Sieni on yhdistelmä syvyyttä ja pintaa. Rihmat kiertävät alamaailmassaan, pintaan taas työntyy milloin minkinnäköinen itiöemä. Ja että näille pintapulleroille osataankin keksiä runollisia nimiä: kevätkaunolakki, typäskääpä, nurmikuukunen, puhumatta limanuljaskasta joka nuljahtaa jo sanana suoraan ihoon. Olen kursseillani keksityttänyt kuviteltujen sienten nimiä, ja opetusaineistooni kuuluu itseoikeutetusti myös Sienestäjän kirja. Siitä voi oppia, paitsi verbaaliverryttelyä, myös havainnoinnin ja sanoilla kuvaamisen tarkkuutta.

Sienet ovat suurta runoutta. Silti vain harva lyyrikko on ottanut niistä aiheita teoksiinsa. Tätä joskus kummastelen. Mitä mielenkiintoista on ruusussa tai orvokissa, jonka kuva on kliseytynyt jo laataksi sieluun? Entä visertävissä leivosissa, kaikki runoilijathan niistä kertovat? Mutta sienet, niiden salaisessa elämässä luulisi olevan koko lyriikan ydin. Aina jää runostakin suuri osa ”maan alle”, ja jos ”rihmat” kaivaa sieltä esiin, runo on liian itsestäänselvä, tylsä. Pimeässä rihmastot elävät, ja niiden perimmän ytimen asiantuntijaksi sienestäjä, enempää kuin runoilija tai runon tulkitsija, ei koskaan pääse. Toisaalta sienestystä voi verrata kirjoittamiseen silläkin tavoin kuin Pentti Saarikoski Tanssiinkutsussa tekee: ”- – kun löydän sienen en ota vain lakkia / otan myös varren ja tyven / ja rihmastonkin haluan mukaan / – – / hyvä runoilija ei tee runoja / vaan etsii niitä.” Saarikoski kuuluukin niihin harvoihin lyyrikoihimme, joita sienet inspiroivat.

Sienten esteettisistä arvoista voisi laatia oman kirjoituksen, mutta sekin on sanottava, että harvoin on aikaa jäädä ihailemaan vaikkapa karvarouskun baskeria, sillä sienestäjällä on kiire – yhä uusien sienten luo. Toisaalta koko puuha on verkkaista, kuin päämäärätön käyskentely kirjaston hyllyjen välissä. Sienestäjä malttaa seisoa, katsoa sivuille ja taakseen, antaa katseen lipua sammalella.

Marjojen ja sienten keruussa on selvä ero. Edellisessä tehdään enimmäkseen paikalla ollen tarkkuustyötä, ja kohteet näyttävät samoilta. Sienestäjä vaeltaa ja kohtaa aina uudenlaisen noukittavan. Hänen kulkunsa on vapaata, polulta poikkeilevaa – ja silti kahlittua, sillä sitä säätelee edessä näkyvä kohde. Kun kori on täynnä, hän lähtee suuntaan, jossa olettaa kodin olevan, mutta joutuu harhapoluille ja niistäkin nauttii. Aikansa kierreltyään eksyksissä hän huomaa olevansa aivan toisaalla kuin siellä, minne aikoi – vain todetakseen, että väärä tie oli oikea, taas kerran.

Liisa Enwald

1.9.2017

Syyskuun ensimmäinen

Kun kirjoitan tätä, on syyskuun ensimmäinen. Omana kouluaikanani se oli vuoden tärkeä taitekohta: loma vaihtui koulunkäyntiin. Kolea tuuli puhalsi, ja usein silloin alkoi myös syysnuha.

Kun ruska pohjoisessa kaupungissani tuli jo varhain, nenän tukkoisuus sekoittui koivujen kultaiseen väriin. Nuhaa poden nytkin, mutta ruskasta ei länsiuusmaalaisessa taajamassa ole tietoakaan, vaikka, kun kurkistan ulos, näen, että puutarhatuolilla istuu orvon oloisena keltainen lehti.

Koulunalkupäivänä veisattiin harmonin säestyksellä ”Totuuden henki, johda sinä meitä”. Tästä Topeliuksen virrestä ei ole nyttemmin syntynyt sellaisia kiistoja kuin ”Suvivirrestä”, sillä se poistui koulun päiväohjelmasta samalla kuin aamuhartaudetkin. Alkajaispäivä ei ollut kevätjuhlan kaltainen rituaali, johon kuuluva sävelmä herättäisi yhä ylevää nostalgiaa. Moniko meistä ”Totuuden hengen” sanoja edes ajatteli, saati sitä, miten helposti tuosta hengestä vuosien ja vuosikymmenten myötä lipsuu. Meidän aikanamme totuudesta olisi taas hyvinkin aiheellista muistuttaa.

Minun elämäni ensimmäiseen kouluaamuun ei liity ”Totuuden henki”, vaan lastenvirsi ”Oi Jumala, et hylkää pientä lasta”, joka laulettiin, oikeammin huudettiin, opettaja Isosaaren polkiessa natisevaa harmonia. Virren ranskalaissävelmä viehättää minua, mutta Swedbergin runo ei oikein kohtaa niitä tunnelmia, joissa kansakoulun aloitin. Sitä alkua olin kovasti odottanut: oli ostettu olalla pidettävä koululaukku (vain pojilla oli reput), siihen kynät, penaalit ja eväidensyöntiä varten plastiikkinen ruokaliina. Tuttu ompelija oli valmistanut uuden rimssureunaisen essun. Olin iloisena jännittänyt, kenen viereen pääsen kahdenistuttavassa pulpetissa, ja tuleeko meistä kavereita. Ei tullut. Heti koulun ovella vastassa oli sellainen äänten kaaos, jota en ollut kuunaan kokenut aikuisten hallitsemassa kodissani. Välituntileikeistä en ymmärtänyt mitään, ja jäin ulkopuolelta katselemaan toisten kiukka-, kunkkaus- ja pallopelejä.

Viisikymmenluvulla ei vielä puhuttu kiusaamisesta, mutta mitä ilmeisimmin siitä oli kyse siinä tavassa, millä koulukaverit minuun suhtautuivat, ja vaikkei se kovin fyysisiä muotoja ottanutkaan, se teki kipeää. Tunneilla viihdyin, sillä uuden oppiminen oli mukavaa, ja on sitä yhä. Koska kiusaamista ei ”virallisesti” ollut olemassa, KiVa-kouluista puhumattakaan, eivät opettajatkaan kiinnittäneet siihen huomiota. Lapset olivat – tai heidän täytyi olla –, kuin kaikki olisi ollut kunnossa, eikä missään nimessä saanut kannella aikuisille, mitä pihalla tapahtui. Totuuden henki ei johtanut sillä kohtaa, ja väliin tuntui, kuin Jumala olisi lapsensa hylännyt.

Kouluni oli opettajaseminaarin ns. harjoituskoulu. Tyypiltään se kai vastaisi nykyisiä normaalikouluja, mutta eliittioppilaitoksen leimaa sillä ei ollut: oppilaiden ainoa karsinta oli siinä, jaksavatko he kulkea kouluun maaseudultakin jalan tai polkupyörillään; koulukuljetuksiahan ei tuolloin ollut. Luokanopettajan lisäksi tunteja pitivät Seminaarin opettajakokelaat, jotka olivat kaikki miehiä, sillä 50-luvulla kotikaupunkini Seminaariin ei otettu enää (tai vielä) naisia. Samaa ainetta opetti sama harjoittelija parin viikon ajan, sitten tapahtui vahdinvaihdos, ja taas sai ihmetellä, miten he osasivatkin puhua asiansa siitä vaan solmio kaulassa ja lievässä haara-asennossa seisten. Opettajiksi aikovilla on jo syntyessään sellainen kyky, päättelin pienessä mielessäni.

Kokelaiden opiskeluohjelmaan kuului myös lasten älykkyyden testaaminen Binet’n kehittämien kokeiden mukaan. Ja vaikka nyttemmin ymmärrän, että tarkoitus oli testata enemmänkin heidän kykyjään kuin meidän, testi sai pelkäämään opettajia yleensäkin. Pelkojen pauloissa ei juuri ehtinyt huomata, miten tärkeä kulttuurilaitos Seminaari kaupungissamme oli. Siellä vaalittiin kirjallisuutta, kuvataidetta ja erityisesti musiikkia, ja sen läpäisseet vaalivat sitä puolestaan niissä kansakouluissa, joissa itse opettivat. Seminaarin kauniilla kampuksella ikkunoista kuului pianon ja urkujen soittoa, joka sai välituntikauhutkin joskus himmenemään. Viime kesänä kaupungissa käydessäni istuin hetken entisen Yläkoulun pihan keikkuvalla penkillä ja mietin, mitä nykyiset lapset ja heidän opettajansa mahtaisivat kokea, jos kampuksella vielä olisi opetuslaitos. Enää ei ole, mutta onneksi uusrenessansirakennukset ovat ennallaan.

Ei ole syyskuun ensimmäinenkään enää koulunalkupäivä. Kiusaaminen ei ole väistynyt mihinkään, mutta opiskeluympäristöt ja -varusteet ovat vallan toiset. Enää ei pyyhitä kirjoituksen jälkiä imupapereihin, mustepullon kaula ei törrötä pulpetin kolossa, penaalin roolit ovat yhä vankemmin ottaneet älypuhelmimet, eikä korkeilla tonkilla kanneta 30–40 oppilaan luokkiin ruokia, joista pääosan muodostavat kaura-, manna ja makaronivellit. Nykyisin kiistellään siitä, saako viikossa olla yksi kasvisruokapäivä ja pitääkö tarjolla olla myös vegaaniravintoa. Lapset kulkevat vanhempiensa autoilla tai koulutakseilla, iltaisin heitä kyyditään harrastuksiin. Minun aikanani puuhamaata riitti kotona. Autettiin vanhempia, piirreltiin, liimattiin kiiltokuvia. Harrastus-sanan kuulin vasta, kun olin jo siirtynyt tyttölyseoon, ja ihmettelin, että harrastustako se sitten oli, kun mielelläni luin, piirsin paperinukkeja ja kirjoitin laskuvihkoihin ”romskuja”. Sehän oli, kuten opiskelukin ja sittemmin työ, vain luonnollinen osa elämää.

Liisa Enwald

16.8.2017

Tuolin tarina

Vanha nainen istuu keinutuolissa, taustanaan kaakeliuuni ja seinältä häämöttävä miehen, arvatenkin jonkin esi-isän, kuva. Tuolin ja vanhuksen asento ovat symmetrisiä, leveät kämmenseläät erottuvat valkoisina mustasta hameenhelmasta, joka kätkee niin tuolin jalakset kuin naisen jalat. Istujan hartiat ovat kapeat, ilme sulkeutunut, vaatimaton.

Toisessa kuvassa tuolista erottuu enemmän. Siinä keinuva monokkelipäinen mies on syventyneenä kirjaan. Asetelma on diagonaalinen, tuolin takaa näkyy pyöröuuni.

Ensimmäinen kuva sijoittuu 1800- ja 1900-luvun vaihteeseen. Kohdehenkilö on isäni isoisän Emil Enwaldin vaimo Hilma ja kuvauspaikkana suvun omistuksessa ollut leppävirtalainen Wokkolan talo. Toisessa kuvassa ollaan jo Kajaanissa, kenties 1940-luvulla. Lukeva mies on isoisäni Gustaf Enwald. Kumpaakaan en ehtinyt tavata, mutta tuolin kyllä. Istun siinä itse monessakin albumini kuvassa. Se on nakkilalaismallinen, jo parissakymmenessä osoitteessa asunut keinutuoli. Myös ulkonäköä se on vaihtanut useaan kertaan: alkuaan ruskean värin päälle äiti vedätytti mustan maalin isäni kuoltua 1951. Mustana se sopikin tyylikkäästi jopa sekavan opiskeluboksini sisustukseen – kunnes kyllästyin mustuuteen (erityisesti siihen, että siinä näkyi pienikin pöly) ja maalasin sen valkoiseksi. Nyt maalin lohkeamat paljastavat osan tuolin värikästä tariaa.

Nakkilalainen ei mene ympäri, vaikka moni istumistani katsonut niin luulee. Jalasten ääriasennossa saa hyvän asennon, kun tukeutuu toisella jalalla seinään tai pöytään. Sillä tavoin istuessani luin lapsena ja nuorena romaaneja, läksyjäkin, ja aina lauantaisin, kun Elvi-tätini palasi työpaikastaan kirjastosta, selasin siinä lehtiä, jotka täti kantoi viikonlopuksi kotiin. Tutuksi tuli Uusi Kuvalehti, Radiokuuntelija, Viikkosanomat ja moni muu jo manalle mennyt lehti. Syvennyin Lassi Nummen pakinoihin (jotka sittemmin ilmestyivät Runoilijan kalenterin nimellä), hätkähdyttävään tositarinaan Kaspar Hauserista, reportaaseihin mm. Lahden kirjailijakokouksista (joista nykyisin tuskin enää kirjoitetaan). Keinuliike kiihdytti ajatuksia omiinkin kynäilyihin.

Keinuliikkeestä olen aina pitänyt, samoin kuin kehtolauluista, joiden rytmi liikahtelee nakkilalaisen tavoin. Se täytti minulle aikuisenakin myös kehdon virkaa. Lapsuuskotini pihalla oli vastakkain istuttava puutarhakiikku, ja kiinnyin siihen niin, että annoin läheisimmälle fantasiaystävälleni nimen Kiikku. Vaikkei ole mennyt istuessa ympäri, nakkilalaiseni on ainakin kahdesti matkustanut ylösalaisin käännettynä. Kun se avioeron yhteydessä päätyi tilapäisesti anopin kotiin, se kulki ex-mieheni kuoltua takaisin ystävän auton takaluukkuun köytettynä. Asuin silloin Helsingin Vaasankadulla, ja kun tuoli vapautettiin siteistään, nostin sen Torkkelinmäelle, johon ystävä parkkasi, ja istuuduin siihen. Kello oli noin yksi yöllä, ja ohi käveli ilmeisesti yöoluilta tuleva kravaattiherra. Hän ihastui: ”Aito nakkilalainen!” ja kertoi huvilallaan olevan sen heimolaisia useitakin. Kun aloin raahata tuolia kotiin, tulin ajatelleeksi, että olisi hän voinut tarjota hieman kantoapuakin. – Nykyolossani tuoli siirrettiin sitten kottikärryllä talosta toiseen, niin ikään jalakset ylhäällä. Ei se siitä säikähtänyt, kuuluuhan keinun olemukseen myös tietty akrobatia, kyky nähdä maailma joskus nurinpäin.

***

Isän isän äiti, isän isä ja minä. Välistä puuttuu jotakin: isä. Totta kai hänkin kuuluu tuolin historiaan. Hänen työhuoneessaan keinui paitsi paksu sininen tupakansavu myös perintötuoli. Hän istui siinä töiden jälkeen joskus yömyöhään, ja päivisin sen valtasivat niin hänen verokonttorinsa asiakkaat kuin ulosottomiehet, jotka hän lähetti keräämään kaupunkilaisten verorästejä. Eräänä syysiltana 1951 äitini oli tavannut miehensä kiikkumasta uunin edessä. Pesässä paloi tuli, joka sai ruoakseen yhä uutta paperia. ”Mitä sinä poltat?” äiti kysyi. ”Kirjoituksiani”, kuului lyhyt vastaus.

Isä oli sinä syksynä saanut diagnoosin niin pitkälle edenneestä keuhkotuberkuloosista, ettei paranemisen toivoa ollut. Voudinkonttoriin palkattiin sijainen, ja isä asettui makuuhuoneeseemme loppua odottamaan. Tartuntavaaran vuoksi hänet eristettiin minulta, mutta äiti, Lydia- ja Elvi-täti kävivät potilasta katsomassa vuoroin kaupungin sairaanhoitajan Maiju Leinosen kanssa. Sairaan huoneeseen kannettiin myös kiikkutuoli. Jouluaattona, kun availin innoissani lahjapaketteja, isä autettiin tuoliin, ja siinä hän oli katsellut ovenraosta leikkejäni. Minä en häntä nähnyt, enkä kai uusilta nukeiltani muistanut katsoakaan.

Seuraavana iltana isää ei enää ollut

Mutta mitä olivat ne kirjoitukset, jotka hän poltti noin kuukautta ennen kuolemaansa? Sitä ei keinu kerro, vaikka kuinka kysyisin.

Liisa Enwald

1.8.2017

Kävellen

Tämän kesän sää on suosinut kävelijöitä: ei liian kuumaa, sopivan sateista, ei rajuun urheilusuoritukseen houkuttavan kylmääkään. Kävely tosin ei ole kovin trendikäs liikkumismuoto, sille ei ole vierasperäisiä nimiä eikä sen harjoittamiseen tarvita merkkivaatteita tai sykemittareita. Kukapa tohtisi kertoa käyttäneensä loman kävelyyn. Patikoinnista tai vaelluksista saattaisi kyllä puhua vaativallekin kuulijalle. Mutta kävely, jota eivät suorituksena pönäköitä edes kävelysauvat; sehän on liikuntalaji, jota ei urheiluhallin harmaasta seinästä erota.

Kävelyn eduksi on sanottava, että ellei se ole järin muodikasta, se on ikivanhaa, lähes ikiaikaista. Ja tämä piirrehän erottaa trendimetkuista monen muunkin ilmiön. Esi-isämme siirtyivät jo vuosituhansia sitten kävellen paikasta toiseen. Apostolit kävelivät, samoin antiikin filosofit puutarhoissaan. Vielä viime vuosisadan puolivälissä parin peninkulman taival ei ollut kävelijälle matka eikä mikään, muita siirtymistapoja kun ei ainakaan maaseudulla juuri ollut. Kävellen mentiin kaukaisille kaskimaille, kouluun ja kirkkoon. Välillä levähdettiin ja syötiin eväitä. ”Siinä aena leilie levväytettiin kun kirkkoon mentiin”, vastasi kainuulainen nimestysoppaani, kun kysyin Levväyskivi-nimen alkuperää.

Minulla kirkkoon on vajaa peninkulma, mutta vain muutaman kerran olen kävellyt sen. Koulua en enää käy, mutta lähimpään kauppaan on matkaa. Kun astelen sitä reppu selässä, saan joskus kummasteluja ihmisiltä, jotka eivät vapaaehtoisesti kävele puolta kilometriäkään. Sanoisinkohan samoin, jos olisin tottunut omaan autoon. Kun elää maaseudulla ilman sitä, monet asiat hoidetaan jalkapatikassa, mutta myös asuessani Helsingissä, hyvän julkisen liikenteen mailla, kävelin mielelläni alle neljän kilometrin matkat, ellei ollut erityinen kiire.

Kun nykyiseen kaupunkiini, jonka agraarisilla takamailla asun, suunniteltiin kävelykatua, älähti joku yleisönosastossa, ettei suostu kävelemään kahta metriäkään ostosten kanssa ja lisäsi olevansa urbaani ihminen. Minua tuo perustelu huvitti, sillä kevyen liikenteen jos minkä suosiminen on urbaania. Maalle muutettuani suurimpia yllätyksiä oli jalankulkijoiden ja pyöräilijäin vähäinen määrä. Kävelyn statusta nakertaa sekin, ettei sitä harrastamaan mennä tiettyyn paikkaan kuten urheiluhalliin tai salille. Kun kävelee silkan kävelyn vuoksi, sen tekee määräpaikasta riippumatta, tutkii, nuuskii ja tunnustelee uutta tai jo tuttua maisemaa. Hitaasti liikkuessaan huomaa tutussakin aina uutta. Kun taannoin kävelytin Helsingin Kallion kujilla talutushihnassa kissaa, minunkin huomioni kiintyi ruohonjuuriin ja kivijalkoihin. Näin uusin silmin myös mirrin suosikkipaikat: Harjutorin housuprässäämön ja Kustaankadun seurakuntakodin. Senkin opin, että samoin päin kiertäminen on kissalle parasta: jos koetin viedä sitä toiseen suuntaan, se teki tenän.

Muuan kirjailija on kertonut kävelevänsä päivittäin täsmälleen saman rantalenkin, ja jos joku sitä ihmettelee, vastaus on, että sen reitinhän näkee joka kerta eri silmin eikä siihen silloin voi kyllästyä. Kierroksen rutiininmaisuus voi, vastoin yleistä käsitystä, sekin virittää ajatukset luovaan toimintaan. Kun ei tarvitse ajatella, mistähän kadunkulmasta kääntyisi nyt, tai ihmetellä ennen näkemätöntä panoraamaa, mieli vapautuu uusiin ideoihin, väitän – vaikka patikoinkin mieluusti myös ulkomailla.

Kun kirjailija kävelee, hän tekee samalla työtä, joka ei vain muille näy. Hän miettii hitaasti, asettaa runoja askelytmiin, tekee havaintoja, eläytyy tulevan romaaninsa henkilöihin. Kävelyn merkityksestä mielentoiminnoille on kirjoitettu esseitä ja kokonaisia teoksia. Perustipa muuan pienkustantamo takavuosina Kävelykirjasto-nimisen sarjankin. Kävely on (matkan lisäksi) myös suosittu metafora kuvata kirjallisuuden lajeja. ”Kävelen pellon ympäri, ja siinä on essee”, määritteli Juhani Syrjä. Moni kulttuuriyhdistys on ryhtynyt järjestämään kävelyitä. Esimerkiksi Saima Harmaja -seura vaeltaa keväisin Hietaniemellä, ja Mirkka Rekola -seura on jo muutamana vuonna organisoinut runokävelyn, jonka lomassa pysähdellään muistelemaan Rekolan omia rantakävelyitä, hänen lyriikkaansa kuunnellen.

Hidasta, meditatiivista ja päämäärätöntä kävelyä kuvaa hyvin kotimurteestani tuttu verbi käveleskellä (vrt. istuskella, mietiskellä). Myös päämäärä käveleskelijällä saattaa olla, vaikkei sekään ulkopuolisille näy. Lukiovuosinani lähdin iltalenkilleni aina tietyn ongelman kera, joka minun tuli kävellessäni selvittää. Kotiin palattua kirjasin pohdinnan tulokset päiväkirjaan,josta aamulla saatoin lukea mitä olin ajatellut vaikkapa kärsimyksestä, rakkaudesta tai vapaudesta – paitsi ettei tuo tulos ollut koskaan sama, mihin olin lenkilläni päätynyt: kirjoittaessani se muuttui. Kuten kävely, myös kirjoittaminen saattaa ja saa olla vapaasti eksyilevää. Eksyvä kävely, eksyvä kirjoittaminen, eksyvä ajattelu: uusien löytöjen tie.

Kerran kävelytkin loppuvat: korkea ikä, nivelrikko tai voimien heikentyminen tulee vastaan. Mutta jos jalat vähänkään toimivat, liikkua voi huoneessakin: ukkini, yli 80-vuotias teräsvaari, askelsi keittiön ja olohuoneen väliä edestakaisin, kädet selän takana ja samalla hokien: ”Sitä liikuntoa. Sitä liikuntoa.” Luin hiljattain sata vuotta täyttäneestä, joka sanoi tekevänsä päivittäin yhä tunnin tai puolentoista lenkin. Näin onnellisesti ei ole kaikkien vanhusten laita, mutta voihan vuoteessakin vielä kävellä lukien, toisten tarinoita kuunnellen, muistellen, ajatellen.

Liisa Enwald

24.7.2017

Varjossa viihtyy

Siellä täällä on kesätapahtumia, jotka jäävät julkisuudelta aivan piiloon. Kotipaikkakunnallani entisessä Nummi-Pusulassa, joka nykyisin kuuluu Lohjaan, on vuodesta 2005 asti pidetty kamarimusiikkitapahtuma Omenapuun varjossa. Nimi viittaa niin omenoistaan tunnettuun seutuun (Lohjan keskustassa pidetään mm. vuotuiset Omenakarnevaalit) kuin erityisesti siihen, että konserteissa tuodaan esiin ”varjoon jääneitä” sävelteoksia. Sellainen voi olla jo unohtuneen tai uutuuttaan vielä piiloossa olevan tekijän teos yhtä hyvin kuin tunnetun säveltäjän vähemmän tuttu luomus.

Kesäinen konserttisarja syntyi Nummella kesiä viettäneen Anna Kreetta Gribajcevicin aloitteesta, ja kun juoneen mukaan tuli hänen puolisonsa Goran Gribajcevic ja joukko ystävämuusikoita, sävelet alkoivat kaikua. Gribajcevicit, kuten monet ystävätkin ovat kansainvälisesti tunnetuja esiintyjiä ja soiton opettajia. Konserteissa esiintyvät mm. viulisti Krista Jäänsola, alttoviulisti Riikka Lounamaa, sellisti Lauri Angervo ja basisti, säveltäjänäkin tunnettu Sampo Lassila. Pusulassa asuva Hannele Solala on mukana pianistina tai urkurina. Estradeina ovat vuosien varrella olleet kirkot niin Nummella kuin Pusulassa ja Kärkölässä, Saukkolan Meijerimuseo (kaunis jugendrakennus, joka valitettavasti ei ole museokäytössä enää), Myllyniemen matkailumaatila ja Ikkalassa sijaitseva juhlatalo Kokki.

Tänä suvena pääsin kuuntelemaan vain Nummen kirkossa 21.7. pidettyä avajaiskonserttia, jossa Gribajcevicit, Krista Jäänsola ja Lauri Angervo esiintyivät jousikvartettina. Ohjelman kolmea sävellystä ei voi varsinaisesti sanoa varjoonjääneiksi, mutta luonteeltaan ne eivät ole suuren yleisön tai jättiestradien teoksia. Kuultiin Bachin viimeisen ja monumentaalisimman fuugateoksen Die Kunst der Fugen keskenjääneisyydestään tunnettu Contrapunctus 19 ja sen ”täydennykseksi” siihen jälkeenpäin liitetty koraali Wenn wir in höchsten Nöten sein. Loppunumerona oli Sibeliuksen kuuluisin ja sisäistynein jousikvartetto Voces intimae, ja näiden kahden tummasävyisen teoksen välissä pilkahti päivänpaiste kvartetin soittaessa Haydnin kvarteton Op. 76 Nr 4. Teos tunnetaan myös nimellä ”Auringonnousu”, ja kuinka ollakaan, kun oli päästy Adagio-osaan aurinko alkoi tulla esiin kirkkomaan puiden lehvien lomasta. Tällaisia ihmeitä saa nähdä silloin tällöin, ja nehän todistavat, ettei ihmeitä syvimmin ajatellen olekaan.

Palaan vielä Die Kunst der Fugeen, jota on historian kuluessa esitetty niin uruilla, orkesterilla kuin pianolla ja jousikvartetilla. Kuunnellessani seuraan erityisesti Contrapunctus 19:n kolmatta teemakehitelmää, jonka katkeaminen on aina yhtä dramaattinen, ja dramatiikkaa teokseen liittyy myös omassa elämäntarinassani, mutta ei siitä nyt. (Olen kertonut siitä ja teoksesta muutenkin kokoelmassani Kesken, ntamo 2015.) Kirkkoillan otsikkona oli Sisäisiä ääniä, ja niitä todella kiviholvien alla kuultiin. Jäin miettimään sitä hiljaista intensiteettiä, joka toteutui neljän soitossaan yhteenhioutuneen taiteilijan musisoinnissa. Sibeliuksen hitaassa osassa värähtelivät pianissimot lähes aineettomasti. Pahimmoilleen juuri sillä hetkellä minua alkoi yskittää, pidätin hengitystä ja nieleskelin – ajatellen, että jos nyt tukehdun, niin kauniiseen musiikkiin kuolen.

Hiljaisuus, intiimiys ja sisäänpäinkääntyminen ovat asioita, joita vauhdikas ja meluava aikamme ei liiemmin suosi. Hiljentymisen retriitit ja mindfullness-kurssit eivät korvaa sitä, mitä on syventyminen läsnäoloon vaikkapa juuri kamarimusiikissa, kaukana karnevaaleista ja uhkeista omenapuista. Varjoon on päivän melskeen liiaksi polttaessa ja pauhatessa tervehdyttävää vetäytyä; rauha on samanlaista kuin sellaisen korpi- tai suolammen äärellä, jonne eivät vie autobaanat vaan vaeltajan oma kinttupolku ja harras mieli.

Ja miksei varjoon jääneiden teosten esittelyssä olisi ideaa laajemminkin. Kirjallisuudessa Leinolta ja Mannerilta muistetaan runot, vaikka molemmat tuottivat myös paljon muuta, eikä Seitsemän veljestä ole Kiven ainoa teos. Tuskin tarvitsee mennä edes kauas historiaan, sillä kirjan elinkaaren lyhentyessä monien nykytekijäin parin vuoden takaiset teokset ovat jo varjossa. Entäpä pöytälaatikkokirjallisuus, tuo ”estradeille” päässeen kirjallisuuden syvä juurikasvu – mitä kaikkea sieltä löytyisikään?

Liisa Enwald

15.7.2017

Kotiseutuni, oi

Tänään on se päivä, / jolloin mansikat maistuvat mansikoilta / lapsuudenaikaisilla rauniokummuilla. /- -/

Luen nämä Sirkka Seljan säkeet Kajaanin Kyynäspäänlahtea reunustavalta rantatieltä. Vasta myöhemmin selviää, että kävelen Runopolkua, joka on Kajaanin Runoviikon tämän kesän uutuus. Pian avautuu näkymä Linnanraunioille, lapsuuden kummuille, yksille niistä. On kulunut puoli vuosisataa siitä, kun kuljin kouluun niiden ohi.

Puutavarantien – entisen Viitostien – toisella puolen sijaitsee Kaukametsä, kongressi- ja kulttuurikeskus, jossa pidetään Runoviikon päätapahtumat. Miksi nimi Kiveltä eikä Leinolta tai Lönnrotilta, jotka liittyvät Kajaaniin, mietin joskus. Mutta metsähän sen rakennuskompleksin paikalla aikanaan oli. Siihen viitaten oli hyvä aloittaa kiitospuhe siitä Yleisradion kääntäjäpalkinnosta, joka toi minut Runoviikolle tällä kertaa:

Hyvät runon ystävät! Oli ilo tulla Kajaaniin, vanhaan kotikaupunkiini, vieläpä sille paikalle, jossa n. 50 vuotta sitten otin ensi tuntumaa moderniin runoon. Tämän Kaukametsän paikalla oli silloin metsä, ja kun asuin tien toisella puolen Teppanan koululla, tulin usein tänne lukemaan Mannerin, Nummen tai Meriluodon uutuuskokoelma mukanani. Nyt saamani tunnustus on tunnustus myös eurooppalaisen modernin runon yhdelle pioneerille, Rainer Maria Rilkelle. Ja samalla sille, että edelleen – tai pitäisikö sanoa: nyt jälleen – hyväksytään lyriikan kääntäminen runomittaan.

Tämänvuotinen kääntäjäkarhu antaa niin ikään aavistaa, että käännösrunoudelle elää kustannuspolitiikassakin uusi toivo. Nimittäin, kun työstin Uusia runoja, kuulin sanottavan, että sellainen työ ja teos taitaa olla lajinsa viimeinen. Ilmeisesti ei kuitenkaan (vielä?) ole. Siksi olen kiitollinen niille kustantajille, jotka ovat ottaneet Rilke-riskin. Työni Rilken parissa alkoi pienessä TAI-teoksessa, jonka esikoisjulkaisu oli Kirjeitä nuorelle runoilijalle – tällä runoviikollakin kerran esitetty. TAI-teoksen lopetettua ntamo otti suojiinsa neljä Rilke-käännöstäni ja julkaisi uutena nyt nämä Uudet runot. Kiitos Leevi Lehdolle ja hänen seuraajalleen Jarkko S. Tuusvuorelle! /- -/ Ja lopuksi kiitokset Yleisradiolle, joka edelleen vaalii niin vanhaa kuin uutta runoutta.

Miksi menin metsään lukemaan enkä esimerkiksi marjastamaan? Siksi, koska lukeminen oli minulle, yksinäiselle nuorelle, parasta tekemistä, jonka kanssa vain kirjoittaminen ja piirtäminen pystyivät kilpailemaan. Ja metsä paikkana inspiroivin, etenkin kun sieltä puiden lomasta välähtelivät virran kuohut. Sittemmin pyöräilin muihin, kaukaisempiin metsiin, kuten Paltaniemelle, jossa kävin Leinon säkeitä mielessä kertaillen iltaisin katsomassa auringonlaskun. Kerran sieltä palatessani olin niin Hövelön ja Helkavirsien lumoissa, että törmäsin autoon ja menetin muutamaksi minuutiksi tajuni. Pyöräily katkesi pariksi vuodeksi, kunnes ostin Onni Palasteen, myös kirjailijana tunnetun, urheiluliikkeestä sinisen Tunturin ja jatkoin taas, myös Leino-retkiäni.

Eeva-Maija Haukinen piti Runoviikolla Helkavirsi-illan. Martti Mäkelän luomassa äänitaustassa vilahteli siinäkin kotiseutunostalgia: linnunlaulu, veden liplatus, karjankellot. Se toi dramaattisiin runoihin rauhaa ja lämpöä samoin kuin ohjelmassa Helkavirsiä kehystävät Kiesus-runot. Leena Tammisen kirjottama monologi Pieni eläin, jonka Seela Sella Nasu-hahmoksi muuntautuneena esitti, puolusti metsää koneajan omistushaluisen ihmisen hulluutta vastaan. Suurta huomiota nämä viikon kohokohtina pitämäni esitykset eivät alueen lehdissä saaneet. Vähissä olivat runoteokset kirjakaupassakin. Elämme 2010-lukua, emme nuoruuteni aikaa, jolloin keskustelut niin modernista lyriikasta kuin klassikkokäännöksistä täyttivät sanomalehtien kulttuurisivut ja aikakauslehtien kritiikkiaukeamat, koti- ja ulkomaista lyriikkaa löysi kirjamyymälöistä (Kajaanissakin oli perinteinen ja tasokas Wuoren Kirjakauppa) ja kustantajat painoivat runoilijoiden Koottuja. Runous eksistoi nyt toisin, voi vain lyhykäisesti sanoa. Sen rauniokummuilla emme kävele ihan vielä.

Tanssivan karhun voittaneen Sirpa Kyyrösen kiitospuheesta jäi mieleen lause ”Runo on sydämessä”. Mitä kaikkea sydän sitten tarkoittaakaan, siellä asunee myös kotiseutu. Ja toisinpäin: kotiseutu on runouskin, asuinpaikka. Siellä on raunioita ja menetettyjä marjamaita, mutta paikkana se kukoistaa yhä. Eikä sinne voi edes palata, kun se koko ajan on. Jalkojen alla, pään yllä ja ympärillä.

Liisa Enwald

Laulumme nousee 

20.6.2017

Nykykoululaisen on vaikea uskoa, että vielä hänen isovanhempiensa aikaan jokainen koulupäivä aloitettiin laululla: päivän avauksena oli aamuhartauden alkuvirsi. Eikä laulamatonta ollut päivän jatkokaan. Laulu-nimisen oppiaineen suojissa kaikuivat kansallis- ja maakuntalaulut, luontoidyllit, sävelletyt eläintarinat, retki- ja raittiuslaulut. ”Ahkeruus on ilomme” kuului repertuaariin yhtä hyvin kuin ”Huokaus työtä aljettaessa” tai ”Mirri sairastaa”. Musiikkipainotteiset opettajaseminaarit ja niistä valmistuneet sanan ja sävelen taitajat takasivat sen, ettei laulettavasta ollut pulaa. ”Rivojen renttulaulujen” ja ”koreilevien hempeyksien” vastapainoksi piti luotaman sellaisia, joiden sanonta oli ”jykevää, väkevää ja korutonta” ja jotka (erään laulukirjan tekijän sanoja lainatakseni) pyrkivät tuomaan ”lohdutusta ja iloa surkastuneisiin rintoihin”.

Lienevätkö rintaparat entisestään surkastuneet 2000-luvun kouluissa, joita väitetään vähälauluisiksi tai peräti lauluttomiksi. Yhteislaulu on sentään yhä voimissaan ainakin aikuisten keskuudessa, ja satavuotias Suomi on yhä kuorolaulun maa. Kauneimpien joululaulujen rinnalle ovat tulleet Kauneimmat koululaulut, ja molemmat vetävät yleisöä. Laulannan merkitys terveydellekin on jo lääketieteellisesti todistettu, ja laulattajat saavat nähdä läheltä sen, miten palvelutalojen laulajaisissa katseet kirkastuvat, ryhdit kohenevat ja muistivarastot alkavat elää. Laulaen nostetaan maljoja erityisesti suomenruotsalaisissa yhteisöissä, päivänsankareille kajautetaan enemmän tai vähemmän vireisesti ”Paaljon oonneeaa vaaaan” ja juhannuksena noustaan kallioille ylistämään Suomen suvea; ”lintu pieni” saa niissä tilanteissa ”uljaan kotkan” siivet.

Mutta palataan kouluun. Itse olin siinä onnellisessa asemassa, että koulussamme laulua oli jopa kahdesti viikossa. Tyttöluokka oli jaettu kolmeen ääneen, ja niillä viriteltiin – samalla musiikinteoriaa opiskellen – duetto- tai tertsettisovituksia. Schubertin liedeistäkin tuli yhteislauluja, kun niitä opettelimme ja lehtori säesti. Kotona avasin usein iltaisin Siukosen tai Ingmanin laulukirjan ja muistelin koulussa opittuja. Aivan uusiinkin lauluihin tarttui korva ja mieli. Niiden sävelmiin sepitin myös omia runoja, ja niitä lauloin sitten niin sukulaistalon lehmille kuin naapurin karhukoiralle tai vain ”taivaan tuulille, metsän puille”.

Koululaulannalla oli merkitystä myös siltä osin, että usein kerratut sanat ja sävelmät jäivät muistiin, runomitoista ja riimeistä sai samalla itselleen työkalun värssyjen tuottamiseen, ja tekijöiden nimiä painui mieleen: P.J. Hannikainen, E.A. Hagfors, Siiri Lameri, Immi Hellén… Tosin tiedot näistä säveltäjistä, runoilijoista ja suomentajista eivät olleet läheskään täydellisiä, ja vasta nyt, uudenlaisten kiinnostuksen herätessä, niitä on saanut kaivaa historiakirjoista ja internetistä. On ilmennyt yllättäviä asioita: ”kansanlauluna” kulkenut melodia onkin lähtöisin Haydnin jousikvartetosta tai Beethovenin sinfoniasta, alkuaan Friedrich Schillerin näytelmään sävelletty, käännöksiksi väitetyt sanat ovat mukailuja tai peräti uusia runoja. Tekijäin jälkittäminen on hauskaa seikkailua, josta ei kommelluksia puutu.

Sanatkaan eivät jää muistiin aina siinä asussa kuin ne kirjoitettu on. Olen pitkään hoilannut mielessäni sitäkin reipasta marssia, jonka alussa ”[l]aulumme nousee ja lippu jo liehuu, / eespäin vain hei, la, la, la, la, laa”. Mutta kas, kun ryhdyin sanoja tarkistamaan Olavi Ingmanin kirjasta, havaitsin, että imperatiivihan siinä onkin: ”Laulumme nouse ja lippu jo liehu” – pilkku vain puuttuu puhuttelusanan perästä (ja oma lyöntivirheeni teki lipusta ensin lopun!). Mutta kyllä se varmasti vielä käskemättäkin nousee, kun kyllästymme konemusiikkiin, uskallan optimistisesti ajatella.

Eikä se romanttisuus, jonka miellämme noihin lauluihin kuuluvaksi, ole pelkkää myöhäisiän nostalgiaa, vaan tekstien ja sävelmienkin ominaisuus, oli sitten kyse kansallisuusaatteesta tai sellaisesta koti-idyllistä, joka kukoistaa vanhoissa postikorteissa ja Martta Wendelinin maalauksissa, mutta jolla noiden teosten luomishetkellä oli enimmäkseen toiveajattelun arvo. Ehkä se on auttanut kestämään 1900-luvun alun karua todellisuutta. Ja auttaa edelleen. Monen ulkohuoneen seinällä on yhä nastoin kiinnitettynä Kotilieden vanha Wendelin-kansi, ja sitä kelpaa katsella, kun tuuli hiljaa henkäilee ovensuussa, valo kurkkii lautojen raoista ja mieli vaeltaa siihen aikaan, kun ”lapsoset ketterät kotihaasta koivusta oksat taittoi”.

Liisa Enwald

PS Elämäntarina-lehden yhtenä tämän vuoden teemana ovat vanhat koululaulut. Kirjoita muistojasi ja lähetä juttu osoitteeseen liisa.enwald(at)gmail.com.

Kukkien putoillessa

Kun muutin vuosia sitten tänne maalle, Lohjan (entisen Nummi-Pusulan) Saukkolaan, sain uuden tuntuman vuodenaikojen vaihtumiseen. Toki myös kaupungissa kevät koittaa ja kirsikat kukkivat, aikanaan. Mutta jos katsoo vain ikkunasta, sama harmaa kiveys päilyy vastaan, oli kesä tai syksy, talvi tai kevät. Maaseudulla saa aavistusta siitä, mitä oli elämä agraariyhteisössä ja työ vuodenaikojen armoilla. Hangen peitossa piha on helpoimmillaan. Mutta lumen sulettua se alkaa taas: pihan raivaaminen kutsumattomalta kasvulta. En pidä leikkureista enkä vallankaan niistä putipuhtaista nurmikkoneliöistä, joita niillä luodaan. Reviirini saa olla paksu ja pörröinen, mutta kaikkein villeimpiä ruohorönsyjä siitäkin on kiskottava pois.

Puiden kasvusta sen sijaan pelkästään nautin. Sitä suuremmin, kuta raa’emmin ympäriltä on kaadetaan metsää ja pensaikkoa ja kuta kovempaan ääneen paikallislehtien tekstaripalstat huutavat, että poistakaa tonteiltannekin kaikki tuottamattomat puut, ne kun levittävät lehtiä ja peittävät valon. Näille purnaajille tekisi mieli muistuttaa, että puuthan juuri kantavat valoa, kuten Kirsi Kunnas runossaan sanoo.

Puistoa (puustoa) halajan lähelleni, en niinkään puutarhaa, sillä viherpeukaloa minulla ei ole yhden nivelvälin vertaa. Ja kiviä! Yhä uusia, uudenvärisiä -muotoisia ja -kokoisia. Niitä en ole lakannut rakastamasta, vaikka rakkaussuhde vaatii käsivoimia, lujaa kottikärryn pohjaa ja pengerten kaivamista hyväksi alustaksi. Kun on kitkennän aika, kitketään sitten myös kiviä: niiden välistä kurkkivaa kasvustoa. Mutta samalla voi ihailla sitä loputtomien polkujen, kartastojen, aaltojen ja värien leikkiä, jota kimalteleva mukula pinnassaan kantaa. Kivissä on kaikki vuodenajat – ja samalla se, ettei niiden vaihtelua lopulta lainkaan ole.

Runoilijoita vuodenajat ovat aina kiehtoneet. Eivätkä vain ne sinänsä tai niiden sykli, vaan niihin liittyvät paradoksit ja ristiinmenot. Moni kokoelma rakentuu vuodenaikojen kierron mukaan: talvesta uuteen talveen, kesästä kevääseen. Runoilija näkee senkin, että kesän, tuon ”täydellistymisen” ajan, kukkaloisto hehkuu vain lakastuakseen, kukat nousevat putoillakseen. ”Syksy on likellä”, totesi Saarikosken tunnetun runon puhuja, kun näki kevätkesän. Hiirenkorvainen koivikko kellertää syksyisen lailla. Ja kesän hieman jo kypsyttä tuulenpuuska tarttuu omenapuuhun, kukkatertut hajoavat ja lentävät taivasta vasten joulukorttien lumihiutaleitten tavoin.

Kesä varisee, jokin onnekas vajoaa, kuten Rilke Duinon elegioidensa päätännöksi sanoo. Japanilaisessa lyriikassa ei voi välttyä siltä kuoleman ja kukoistuksen kaksoissymbolilta, joka kirsikankukka on. Se hehkuu keväällä, sitä riennetään sankoin joukoin katselemaan – ja sen nopea elinaika kantaa katoavuutta itsessään. Tämän muistaen katson myös pihani seitsemää kirsikkapuuta (veljestä, tai kääpiötä), joista kaksi on jäänyt vajaan kyynärän mittaiseksi. Viidestä komeaksi kasvaneesta vain kolme rehottaa, yksi jopa akilleioja juurillaan kasvattaen. Kukkia sai odottaa monta vuotta, kunnes ne tulivat. Ja sitten lakastuivat. Kevään ja syksyn kirkas yhteisääni tässäkin. Japanilainen Saigyō kirjoittaa Tuomas Anhavan suomeksi tulkitsemana:

Toivon hartaasti,
että saan kuolla, kun kuu
on täysi, kevät
on toinen kuu, kirsikka
kukassa: kukkain alle.

Hannu Salakan, suottaan jo miltei unohtuneen lyyrikkomme, puukuva esittelee neljä vuodenaikaa ja samalla torjuu ne: ne ovat, niin me otaksumme, mutta syvimmiltään niitä ei olekaan. Niin tiivis on niiden yhteensulautuma, niin totaalinen se suuri sykli, joka ympäröi vuodenaikojen kiertoakin:

Puut piirtyvät esiin
mutta hämärä on vallannut metsän.
Lehdet liikkumatta
eivätkä mitkään lehdet tuo esiin sen enempää:
kevään, kesän, syksyn ja sen,
että niitä ei ole.

Kevään ja kesän lepattaessa oikkuilevissa säissä muistan aina sen helteellä alkaneen 1980-luvun juhannusviikon, kun pidin pohjoisessa kirjoittamiskurssia. Äkkiä sää viileni, ja oli lainattava kurssilaisilta villaa päälle. Aamun lyyrikkovieras oli pitämässä luentoa runojensa synnystä, kun ikkunan takana alkoi leijua suuria hiutaleita. Kukkia ne eivät olleet. Juuri päästyään sanomasta, että runoilijan osana on kokea ihmeitä, hän katsahti ulos. ”Niin, juuri niin”, hän lisäsi, ensin hieman kirottuaan.

11.6.2017

Mitä se on?

Kun eräs tuttava ehdotti, että alkaisin kirjoittaa blogia, olin hetken ymmälläni. Minäkö blogistiksi – minä, joka en juuri ole lukenut toisten blogeja ja jolle nettimaailma, saati some, on jokseenkin vieras. Kun tähyän sitä ulkopuolelta, on vaikea ymmärtää sitäkään, että verkkomediaa taidetaan nykyisin seurata ahkerammnin kuin painettua. Toinen seikka, jota kummastelen ja vähän pelkäänkin, on se, että oma elämä levittäytyy muiden näkyviin joko semmoisenaan tai edustavaksi puunattuna. Blogin nimityshän oli aikaisemmin verkko- tai nettipäiväkirja.

Toisaalta, jos ajattelen sitä päiväkirjanpitoa, jota harrastin lapsena ja murrosikäisenä, eikö vain siihenkin liittynyt se kuvitelma (toive? pelko?), että joku toinen sen joskus lukee. Lukijaksi uskottelin myös sen kirjan sinänsä. Puhuttelin sitä sinänä, joskaan en antanut sille (hänelle?) nimeä, kuten Saima Harmaja ”Maijana” tunnetulle kirjalleen. Vähintään aina uutta päiväkirjanidettä aloittaessani jakauduin kahdeksi: minun piti kertoa sille toiselle (”sinälle”) jotain itsestäni, muuten emme voineet aloittaa. Jatkossa mukaan kirjeissä tyypillisiä lauseita: ”Anteeksi nyt, kun en ole kirjoittanut pariin kuukauteen.” Päiväkirjanpitoni loppuikin aikanaan tähän ristiriitaan: miksi kertoa itsestään ”sinälle”, joka lopulta on se oma itse ja tietää siitä kaiken.

Mutta tietääkö? Tähän ongelmaan törmäämme kaikessa ”minäkirjoituksessa”, joka ei ole (tai uskottele olevansa) fiktiota. Mikä tai kuka on se ”minä”, joka kirjoittaa? Ja kenestä, mistä ”minästä” – tai kenestä niistä monista ”ministä” – hän sen tekee? (Murrosiässä kirjoitinkin aforismin Kenen päivistä pidät päiväkirjaa?) Syntyykö aiheena oleva minä paljolti kirjoitusprosessissa? Tuleeko siitä todellista (tai sellaiseksi uskottua) vauhdikkaampi, kiinnostavampi, rohkeampi, alttiimpi elämään tarinoita joissa on draaman kaari? Meillähän on taipumus suhteuttaa tai jopa sijoittaa oma tarina jonkin kulttuurisen mallitarinan tai arkkityypin sabluunaan. Tästä puhuu Juhana Torkki teoksessaan Tarinan valta (2014) ja Katriina Järvinen vasta ilmestyneessä teoksessaan Saanko esitellä – monenlaiset minämme. Vaikka kuinka yrittäisi pitäytyä omassa todellisessa arkihistoriassaan, kirjoitettu minä ja hänen tarinansa ei välttämättä pysy sen rajoissa, vaan hyppää yli, liioittelee, tai toisaalta ”unohtaa” tärkeitä yksityiskohtia, silottaa särmiä.

Kouluaikaisissa kirjeenvaihdoissani hypin niin kauas itsestäni – tai pitääkö sanoa niin ylös ilmaan – että sepitin itselleni kokonaisen ulkomaanmatkan, vaikken ollut koskaan käynyt maamme rajojen tuolla puolen. Kuvailin antaumuksella, millaista on leijua lentokoneessa pilvien päällä ja mitä kaikkea näkee jo kentällä, kun astuu vieraan maan kamaralle. Ja kirjeystävä otti kaiken tämän todesta: ”Voi että! On sinulla ollut ihana loma. Minä en vain koskaan…” Intoni peittosi valheesta koituvan syyllisyyden, enkä koskaan saanut tunnustetuksi tuolle ihmiselle, että matka oli täyttä satua. Kirjeenvaihtommekin loppui pian sen jälkeen. Ehkä hän vaistosi, että toinen ei ole ihan luotettava, vaan kynä vie häntä asioiden edelle.

Myös blogi on kirje. Sellaiseksi sen herkemmin ajattelen kuin päiväkirjaksi. Blogi kohdentuu lukijoille, vaikka heitä ei voi ennalta tietääkään. Olen aina ollut runsas ja vimmainen kirjeenkirjoittaja. Moni ystävyys on alkanut juuri kirjeenvaihdosta, sillä kasvokkaiskontaktissa olen kömpelö ja vaitelias. Kirjeissä lörpöttelen, annan kynän viedä sivupoluille. Vielä tänä aikana, kun postinkantajat ovat siirtymässä kodinkoneiden kantajiksi ja viestit, niin viralliset kuin henkilökohtaiset, ovat siirtyneet sähköpostiin tai someen, vaalin parin ystävän kanssa pitkiä, ”vanhanaikaisia” paperikirjeitä. Kirjeet kuuluvat myös työhöni mm. arvostelupalvelun kriitikkona. Ja toimittaessani Elämäntarinaa koen usein koostavani tilaajille ja muille lukijoille pitkän kirjeen. Omaa elämää, omaa tarinaa, siinäkin jaetaan.

Ja nyt suljen tämän kirjeen lyhyemmän. Tapaamme jatkossakin – eikä tarvitse pelätä, että sepittäisin aivan villejä satuiluja tai loisin itsestäni liian vieraan minän, sillä sinähän sitä kontrolloit, tuttu tuntematon lukijani.

 

Mainokset