Liisa Enwaldin blogi

Liisa Enwald, kirjallisuustyöläinen ja Elämäntarinan päätoimittaja katselee, kuuntelee ja tunnustelee kirjastohuoneessaan sanoja ja säveliä, muistoja ja muita tarinoita sekä elämän pieniä ihmeitä.

 

17.9.2017

Sinulla on paljon

Lukiessani Riitta Konttisen elämäkertaa Helene Schjerfbeckistä osui silmääni virke: ”[K]un lapselle antaa pienen lyijykynän, hänelle samalla antaa kokonaisen maailman.” Näin oli tunnettu taidemaalarimme jossain kirjeessään sanonut.

En muista aivan ensimmäistä kynääni, mutta sen muistan, miltä kädessä tuntui, kun siinä puristi pitkää, kyljiltään kulmikasta esinettä, jonka kärkeä saattoi juoksuttaa paperilla. Ensin syntyi vain epämääräisiä viivakimppuja, suttauksia, sitten vähitellen hahmoja, ihmistä muistuttavia, ja tietysti taloja, kukkia, puita sekä isoja aurinkoja kuvan vasempaan ylänurkkaan. Entä sitten, kun oppi tekemään kirjaimia ja yhdistelemään niitä sanoiksi, sanoja lauseiksi. Siinä vasta maailma olikin. Näki oman nimensä, ei vain kuullut, kun koki väkertää sitä piirustuksen alareunaan. Ei väliä, vaikka ässä tuli väärin päin eikä aina muistanut, montako iitä Liisassa oli. Pääasia, että sai piirustaa kirjaimia, ikuistaa sitä mikä mielessä liikkui jopa pieniksi tarinoiksi.

Kynän luomoavassa vauhdissa vaelsin yhä avarammalle. Minulta kiellettiin lapsena monia asioita – juoksu ja hyppiminen, nauru ja huuto – enkä saanut juuri poistua lankkuaidan ympäröimästä pihasta. Mutta kyniä, vihkoja ja muita papereita sain mielin määrin. Niitä paljastui joulu- ja syntymäpäiväpaketeista, sillä paperikauppa oli nurkan takana, ja joskus äiti salakuljetti niitä koulusta, jossa opetti. Niiden äärellä pysyin hiljaa enkä kinunnut kavereita, kun kynä niitä toi. Joskus vain oli pakko huutaa paikalle apua, kun terä kului liian nopeasti enkä osannut vielä työntää sitä teroittimeen. Toisinaan kynän kärki katkesikin – se oli silloin liian terävä.

Koin kaikkea kaikilla aisteillani. Kirjoja haistelin ja kuljetin sormea sivujen kohoumissa. Kynänvarsia en koskaan pureskellut, mutta imin teriä. Ne maistuivat jännittävälle, eikä siitä pitänyt kertoa äidille. Huomasin senkin, että kun kynää nuoli, se teki mustempaa ja leveämpää, ikään kuin vakuuttavampaa, jälkeä.

Kaunokirjoitus oli kouluaikanani yhden oppiaineen nimi. Siinä opeteltiin kirjainten piirtämistä mallien mukaan. Se tehtiin mustekynällä, jonka puuvarteen oli kiinnitetty metallinen terä. Sen pää aukesi sitä paperiin painettaessa niin, että sillä sai halutessaan hyvinkin maalauksellisen jäljen. Musteen liikaa leviämistä piti tietysti varoa. Sitä varten oli kynänpyyhe – pino pyöreitä kangaspaloja joita yhdisti nappi – ja imupaperi. Tahroja ei silti voinut välttää, mutta nehän tekivät kirjoituksesta elävää, vaikkeivät opettajat sitä aina ymmärtäneet. Kuulakärkikynä, johon sittemmin siirryttiin, luisti hyvin, mutta tuntui kuin sähkösoittimelta, jolla ei saa esiin volyymieroja.

Kouluvarustuksiin kuului tietysti myös penaali, joka taitaa olla lasten repuissa yhä, vaikka käsialalla kirjoittamisesta on melkein luovuttu. Se on sääli. Onhan todistettu, että kynänkäyttö tekee ihmiselle kokonaisvaltaista hyvää, auttaa asioita painumaan mieleen, tekee niistä kirjaimellisesti kouriintuntuvia. Omassa opetustyössäni olen korostanut kynällä tehtyjen muistiinpanojen merkitystä – ehkä liikaakin, sillä meissä on myös sellaisia, jotka oppivat paremmin vain kuulemalla. Tai lukien. Minä taas käytän lukiessani aina kynää, enkä siksi pidä sähkökirjoista. Kirjaan pitää voida piirtää merkintöjä. Lainakirjasta pyyhin ne tietysti aikanaan pois. Kuoroharjoituksissakin vakiovarusteisiin kuuluu kynä. Merkitsen sillä nuotteihin johtajan ohjeet, mutta myös omat fibaukseni: jos laulan alavireisesti, nuoli ylös, jos jokin kohta on vaikea, rengas sen ympärille, ja niin edelleen. Joku kaveri leukailikin: ”Sinä taidat myös laulaa kynällä.”

Moni kirjailija on kertonut tekevänsä edelleen kynällä tekstinsä luonnosvaiheen. Minä olen kyllä jo sen verran kynästä vieraantunut, että luonnostan proosatekstit mieluiten koneella; pienet runot, mietelmät ja käännösten ensi versiot ovat eri asia, niissä auttaa kynä. Se ei ole vain mekaaninen kirjoitusväline, vaan laskeutuu sillaksi ajatuksen ja sanojen väliin. Piirrän ajatuksen paperille: siinä se on. Se on tullut lihaksi, eikä enää karkaa – paitsi sitten kun muutan sitä kumilla ja uusilla kynänpainamilla. En karsasta oman tekstin muuttamista, vaan teen siitä nautintoa. Ja siinä, niin uskon, on lapsesta asti auttanut kynä.

Suotta ei kynäilystä ole tullut suosittu kirjoitusharrastuksen synonyymi, jota ei edes tämä koneaikamme näytä uhkaavan. Yhä me kynäilemme pöytälaatikkoon, vaikka täsmällisempää olisi puhua naputtelusta koneen muistiin. Kirjoittajapiirien ja -yhdistysten nimissä kukoistaa niin ikään kynä: on Kynäreitä, Kynä(ily)kerhoja, Kynältäjiä, Kynäpajoja (joissa ei tietenkään taota kyniä, vaan niillä kirjoitusta). Puhutaan kynänkäytöstä ja sanotaan silläjasillä olevan hyvä tai terävä kynä. Otetaan kynä kauniiseen käteen, joskus myös järki. Kynänkäyttö ei aina noudata järkeä, ehkä useammin ensin tulee kynänpiirto ja sitten vasta näkee ajattelunsa, tuloksen. Kynä tekee olemattoman olevaksi. Schjerfbeckin lausetta hiukan muuntaen voi sanoa, ettei kynä anna meille valmista maailmaa, vaan todentaa sellaisen jonka mielessämme muodostamme. Samaan viittasi, hiukan vähäeleisemmin, Väinö Kirstinä 1970-luvun runossaan, jota siteeraamalla olen usein aloittanut kirjoittajakurssin: ”Sinulla on kynänpätkä taskussa, / hiukan paperia, / jonka voit piilottaa nopeasti. Sinulla on paljon. /- -/”

Kynäilkäämme!

Liisa Enwald

9.9.2017

Sienet ovat suurta runoutta

Henry Thoreau kirjoittaa teoksessa Kävelemisen taito: ”Kun haluan virkistäytyä, etsin synkimmän metsän, paksuimman, loputtomimman ja kanssaihmisten mielestä lohduttomimman rämeen. Menen sinne kuin pyhään paikkaan, sanctum sanctorum. Siellä on luonnon voima ja ydin.” (Suom. Markku Envall.) Sateisen suven jälkeen, kun sienten itiöemät pullahtelevat maasta, muistan jälleen nuo lauseet. Tuntuu, kuin Thoreau olisi aavistanut jotain myös meidän suomalaisten myyttisestä syvyydestä: metsän voimasta. Metsä ja polku, ne ovat aina kiehtoneet minua vesistöjä enemmän. Lampi ja kapea joki ovat poikkeuksia: niiden ääreltä voi aavistaa, kuten tiheässä metsässä, salaisuuden.

Sienestäjänkin polku on sitä kutsuvampi, kuta varmemmin se piileskelee. Näkyvää tietähän ei useimmiten olekaan, vaikka joskus voi saniaisten ja sammalten painaumista arvata jonkun muunkin polkeneen niitä. Maasto antaa uutta joka askelella, ja näkymät vaihtuvat kaikkine vivahteineen. Metsä herättää aistit ja ruumiin tunnun, – myös tässä mielessä: kun kaikkialla leviää mätänevien ruohojen lemu, on kuin vainajien armeija siunaisi vaelluksen ja kertoisi, että me kasvatamme multien uumenista hyvää teille jotka vielä elätte.

Sienestäjän polku, näkyvä tai näkymätön, ei kulje vain maata pitkin. Männynrunkojen ja kuusten havuripsien lomaan muodostuu uusia teitä, ja ne jatkuvat, avaavat portteja aina vain. Tie nousee pystyyn, mutta ei lopeta mitään, vaan aukoo yhä uusia uksia. Metsä tarjoaa suljetun sisätilan, jonne voi paeta kuin pesään ja samalla päästä avaralle; se on koti ja maailma yhtä aikaa. Gaston Bachelardia mukaillen metsä on ”pesä valmiina lähtemään lentoon”.

Salolla vaeltava astuu primitiiviseen oloon. Kun ryteikkö ja oja on antautunut, ja raajoihin palannut vaikka vain kangerrellen jotain esi-isien ja eläinten notkeudesta, silloin kulkee kuin ruhtinas valtakunnassaan jonka silkit ja päärlyt hehkuvat aurinkoisessa sammalessa. Ei tarvitse ujostella, ei päteä, ei esittää mitään. Identiteetistä viis: minä olen tässä, pyhän mysteerin äärellä: ”Nyt metsä kirkkoni olla saa – -.” Ja samalla keräilyvietti palauttaa maallisista maallisimpaan. Kas vain tuolla helmeileekin taas uusi kehnäsieni. Sitä kohti siis!

”Metsään menin. / Puille nöyrästi kumarsin. / Nyt on astiani marjoja täynnä”, kirjoitti Helvi Juvonen ja tuli nöyryyden etiikan ohessa ilmaisseeksi salonvalloittajan konkretian: päätä painamatta ei voi mennä edes puiden alitse, saati noukkia mitään astiaansa. Maan mataluus antaa sen, minkä me korotamme taivaan lahjaksi, tai hybriksessämme omaksi ansioksi.

Sieni on yhdistelmä syvyyttä ja pintaa. Rihmat kiertävät alamaailmassaan, pintaan taas työntyy milloin minkinnäköinen itiöemä. Ja että näille pintapulleroille osataankin keksiä runollisia nimiä: kevätkaunolakki, typäskääpä, nurmikuukunen, puhumatta limanuljaskasta joka nuljahtaa jo sanana suoraan ihoon. Olen kursseillani keksityttänyt kuviteltujen sienten nimiä, ja opetusaineistooni kuuluu itseoikeutetusti myös Sienestäjän kirja. Siitä voi oppia, paitsi verbaaliverryttelyä, myös havainnoinnin ja sanoilla kuvaamisen tarkkuutta.

Sienet ovat suurta runoutta. Silti vain harva lyyrikko on ottanut niistä aiheita teoksiinsa. Tätä joskus kummastelen. Mitä mielenkiintoista on ruusussa tai orvokissa, jonka kuva on kliseytynyt jo laataksi sieluun? Entä visertävissä leivosissa, kaikki runoilijathan niistä kertovat? Mutta sienet, niiden salaisessa elämässä luulisi olevan koko lyriikan ydin. Aina jää runostakin suuri osa ”maan alle”, ja jos ”rihmat” kaivaa sieltä esiin, runo on liian itsestäänselvä, tylsä. Pimeässä rihmastot elävät, ja niiden perimmän ytimen asiantuntijaksi sienestäjä, enempää kuin runoilija tai runon tulkitsija, ei koskaan pääse. Toisaalta sienestystä voi verrata kirjoittamiseen silläkin tavoin kuin Pentti Saarikoski Tanssiinkutsussa tekee: ”- – kun löydän sienen en ota vain lakkia / otan myös varren ja tyven / ja rihmastonkin haluan mukaan / – – / hyvä runoilija ei tee runoja / vaan etsii niitä.” Saarikoski kuuluukin niihin harvoihin lyyrikoihimme, joita sienet inspiroivat.

Sienten esteettisistä arvoista voisi laatia oman kirjoituksen, mutta sekin on sanottava, että harvoin on aikaa jäädä ihailemaan vaikkapa karvarouskun baskeria, sillä sienestäjällä on kiire – yhä uusien sienten luo. Toisaalta koko puuha on verkkaista, kuin päämäärätön käyskentely kirjaston hyllyjen välissä. Sienestäjä malttaa seisoa, katsoa sivuille ja taakseen, antaa katseen lipua sammalella.

Marjojen ja sienten keruussa on selvä ero. Edellisessä tehdään enimmäkseen paikalla ollen tarkkuustyötä, ja kohteet näyttävät samoilta. Sienestäjä vaeltaa ja kohtaa aina uudenlaisen noukittavan. Hänen kulkunsa on vapaata, polulta poikkeilevaa – ja silti kahlittua, sillä sitä säätelee edessä näkyvä kohde. Kun kori on täynnä, hän lähtee suuntaan, jossa olettaa kodin olevan, mutta joutuu harhapoluille ja niistäkin nauttii. Aikansa kierreltyään eksyksissä hän huomaa olevansa aivan toisaalla kuin siellä, minne aikoi – vain todetakseen, että väärä tie oli oikea, taas kerran.

Liisa Enwald

1.9.2017

Syyskuun ensimmäinen

Kun kirjoitan tätä, on syyskuun ensimmäinen. Omana kouluaikanani se oli vuoden tärkeä taitekohta: loma vaihtui koulunkäyntiin. Kolea tuuli puhalsi, ja usein silloin alkoi myös syysnuha.

Kun ruska pohjoisessa kaupungissani tuli jo varhain, nenän tukkoisuus sekoittui koivujen kultaiseen väriin. Nuhaa poden nytkin, mutta ruskasta ei länsiuusmaalaisessa taajamassa ole tietoakaan, vaikka, kun kurkistan ulos, näen, että puutarhatuolilla istuu orvon oloisena keltainen lehti.

Koulunalkupäivänä veisattiin harmonin säestyksellä ”Totuuden henki, johda sinä meitä”. Tästä Topeliuksen virrestä ei ole nyttemmin syntynyt sellaisia kiistoja kuin ”Suvivirrestä”, sillä se poistui koulun päiväohjelmasta samalla kuin aamuhartaudetkin. Alkajaispäivä ei ollut kevätjuhlan kaltainen rituaali, johon kuuluva sävelmä herättäisi yhä ylevää nostalgiaa. Moniko meistä ”Totuuden hengen” sanoja edes ajatteli, saati sitä, miten helposti tuosta hengestä vuosien ja vuosikymmenten myötä lipsuu. Meidän aikanamme totuudesta olisi taas hyvinkin aiheellista muistuttaa.

Minun elämäni ensimmäiseen kouluaamuun ei liity ”Totuuden henki”, vaan lastenvirsi ”Oi Jumala, et hylkää pientä lasta”, joka laulettiin, oikeammin huudettiin, opettaja Isosaaren polkiessa natisevaa harmonia. Virren ranskalaissävelmä viehättää minua, mutta Swedbergin runo ei oikein kohtaa niitä tunnelmia, joissa kansakoulun aloitin. Sitä alkua olin kovasti odottanut: oli ostettu olalla pidettävä koululaukku (vain pojilla oli reput), siihen kynät, penaalit ja eväidensyöntiä varten plastiikkinen ruokaliina. Tuttu ompelija oli valmistanut uuden rimssureunaisen essun. Olin iloisena jännittänyt, kenen viereen pääsen kahdenistuttavassa pulpetissa, ja tuleeko meistä kavereita. Ei tullut. Heti koulun ovella vastassa oli sellainen äänten kaaos, jota en ollut kuunaan kokenut aikuisten hallitsemassa kodissani. Välituntileikeistä en ymmärtänyt mitään, ja jäin ulkopuolelta katselemaan toisten kiukka-, kunkkaus- ja pallopelejä.

Viisikymmenluvulla ei vielä puhuttu kiusaamisesta, mutta mitä ilmeisimmin siitä oli kyse siinä tavassa, millä koulukaverit minuun suhtautuivat, ja vaikkei se kovin fyysisiä muotoja ottanutkaan, se teki kipeää. Tunneilla viihdyin, sillä uuden oppiminen oli mukavaa, ja on sitä yhä. Koska kiusaamista ei ”virallisesti” ollut olemassa, KiVa-kouluista puhumattakaan, eivät opettajatkaan kiinnittäneet siihen huomiota. Lapset olivat – tai heidän täytyi olla –, kuin kaikki olisi ollut kunnossa, eikä missään nimessä saanut kannella aikuisille, mitä pihalla tapahtui. Totuuden henki ei johtanut sillä kohtaa, ja väliin tuntui, kuin Jumala olisi lapsensa hylännyt.

Kouluni oli opettajaseminaarin ns. harjoituskoulu. Tyypiltään se kai vastaisi nykyisiä normaalikouluja, mutta eliittioppilaitoksen leimaa sillä ei ollut: oppilaiden ainoa karsinta oli siinä, jaksavatko he kulkea kouluun maaseudultakin jalan tai polkupyörillään; koulukuljetuksiahan ei tuolloin ollut. Luokanopettajan lisäksi tunteja pitivät Seminaarin opettajakokelaat, jotka olivat kaikki miehiä, sillä 50-luvulla kotikaupunkini Seminaariin ei otettu enää (tai vielä) naisia. Samaa ainetta opetti sama harjoittelija parin viikon ajan, sitten tapahtui vahdinvaihdos, ja taas sai ihmetellä, miten he osasivatkin puhua asiansa siitä vaan solmio kaulassa ja lievässä haara-asennossa seisten. Opettajiksi aikovilla on jo syntyessään sellainen kyky, päättelin pienessä mielessäni.

Kokelaiden opiskeluohjelmaan kuului myös lasten älykkyyden testaaminen Binet’n kehittämien kokeiden mukaan. Ja vaikka nyttemmin ymmärrän, että tarkoitus oli testata enemmänkin heidän kykyjään kuin meidän, testi sai pelkäämään opettajia yleensäkin. Pelkojen pauloissa ei juuri ehtinyt huomata, miten tärkeä kulttuurilaitos Seminaari kaupungissamme oli. Siellä vaalittiin kirjallisuutta, kuvataidetta ja erityisesti musiikkia, ja sen läpäisseet vaalivat sitä puolestaan niissä kansakouluissa, joissa itse opettivat. Seminaarin kauniilla kampuksella ikkunoista kuului pianon ja urkujen soittoa, joka sai välituntikauhutkin joskus himmenemään. Viime kesänä kaupungissa käydessäni istuin hetken entisen Yläkoulun pihan keikkuvalla penkillä ja mietin, mitä nykyiset lapset ja heidän opettajansa mahtaisivat kokea, jos kampuksella vielä olisi opetuslaitos. Enää ei ole, mutta onneksi uusrenessansirakennukset ovat ennallaan.

Ei ole syyskuun ensimmäinenkään enää koulunalkupäivä. Kiusaaminen ei ole väistynyt mihinkään, mutta opiskeluympäristöt ja -varusteet ovat vallan toiset. Enää ei pyyhitä kirjoituksen jälkiä imupapereihin, mustepullon kaula ei törrötä pulpetin kolossa, penaalin roolit ovat yhä vankemmin ottaneet älypuhelmimet, eikä korkeilla tonkilla kanneta 30–40 oppilaan luokkiin ruokia, joista pääosan muodostavat kaura-, manna ja makaronivellit. Nykyisin kiistellään siitä, saako viikossa olla yksi kasvisruokapäivä ja pitääkö tarjolla olla myös vegaaniravintoa. Lapset kulkevat vanhempiensa autoilla tai koulutakseilla, iltaisin heitä kyyditään harrastuksiin. Minun aikanani puuhamaata riitti kotona. Autettiin vanhempia, piirreltiin, liimattiin kiiltokuvia. Harrastus-sanan kuulin vasta, kun olin jo siirtynyt tyttölyseoon, ja ihmettelin, että harrastustako se sitten oli, kun mielelläni luin, piirsin paperinukkeja ja kirjoitin laskuvihkoihin ”romskuja”. Sehän oli, kuten opiskelukin ja sittemmin työ, vain luonnollinen osa elämää.

Liisa Enwald

 

16.8.2017

Tuolin tarina

Vanha nainen istuu keinutuolissa, taustanaan kaakeliuuni ja seinältä häämöttävä miehen, arvatenkin jonkin esi-isän, kuva. Tuolin ja vanhuksen asento ovat symmetrisiä, leveät kämmenseläät erottuvat valkoisina mustasta hameenhelmasta, joka kätkee niin tuolin jalakset kuin naisen jalat. Istujan hartiat ovat kapeat, ilme sulkeutunut, vaatimaton.

Toisessa kuvassa tuolista erottuu enemmän. Siinä keinuva monokkelipäinen mies on syventyneenä kirjaan. Asetelma on diagonaalinen, tuolin takaa näkyy pyöröuuni.

Ensimmäinen kuva sijoittuu 1800- ja 1900-luvun vaihteeseen. Kohdehenkilö on isäni isoisän Emil Enwaldin vaimo Hilma ja kuvauspaikkana suvun omistuksessa ollut leppävirtalainen Wokkolan talo. Toisessa kuvassa ollaan jo Kajaanissa, kenties 1940-luvulla. Lukeva mies on isoisäni Gustaf Enwald. Kumpaakaan en ehtinyt tavata, mutta tuolin kyllä. Istun siinä itse monessakin albumini kuvassa. Se on nakkilalaismallinen, jo parissakymmenessä osoitteessa asunut keinutuoli. Myös ulkonäköä se on vaihtanut useaan kertaan: alkuaan ruskean värin päälle äiti vedätytti mustan maalin isäni kuoltua 1951. Mustana se sopikin tyylikkäästi jopa sekavan opiskeluboksini sisustukseen – kunnes kyllästyin mustuuteen (erityisesti siihen, että siinä näkyi pienikin pöly) ja maalasin sen valkoiseksi. Nyt maalin lohkeamat paljastavat osan tuolin värikästä tariaa.

Nakkilalainen ei mene ympäri, vaikka moni istumistani katsonut niin luulee. Jalasten ääriasennossa saa hyvän asennon, kun tukeutuu toisella jalalla seinään tai pöytään. Sillä tavoin istuessani luin lapsena ja nuorena romaaneja, läksyjäkin, ja aina lauantaisin, kun Elvi-tätini palasi työpaikastaan kirjastosta, selasin siinä lehtiä, jotka täti kantoi viikonlopuksi kotiin. Tutuksi tuli Uusi Kuvalehti, Radiokuuntelija, Viikkosanomat ja moni muu jo manalle mennyt lehti. Syvennyin Lassi Nummen pakinoihin (jotka sittemmin ilmestyivät Runoilijan kalenterin nimellä), hätkähdyttävään tositarinaan Kaspar Hauserista, reportaaseihin mm. Lahden kirjailijakokouksista (joista nykyisin tuskin enää kirjoitetaan). Keinuliike kiihdytti ajatuksia omiinkin kynäilyihin.

Keinuliikkeestä olen aina pitänyt, samoin kuin kehtolauluista, joiden rytmi liikahtelee nakkilalaisen tavoin. Se täytti minulle aikuisenakin myös kehdon virkaa. Lapsuuskotini pihalla oli vastakkain istuttava puutarhakiikku, ja kiinnyin siihen niin, että annoin läheisimmälle fantasiaystävälleni nimen Kiikku. Vaikkei ole mennyt istuessa ympäri, nakkilalaiseni on ainakin kahdesti matkustanut ylösalaisin käännettynä. Kun se avioeron yhteydessä päätyi tilapäisesti anopin kotiin, se kulki ex-mieheni kuoltua takaisin ystävän auton takaluukkuun köytettynä. Asuin silloin Helsingin Vaasankadulla, ja kun tuoli vapautettiin siteistään, nostin sen Torkkelinmäelle, johon ystävä parkkasi, ja istuuduin siihen. Kello oli noin yksi yöllä, ja ohi käveli ilmeisesti yöoluilta tuleva kravaattiherra. Hän ihastui: ”Aito nakkilalainen!” ja kertoi huvilallaan olevan sen heimolaisia useitakin. Kun aloin raahata tuolia kotiin, tulin ajatelleeksi, että olisi hän voinut tarjota hieman kantoapuakin. – Nykyolossani tuoli siirrettiin sitten kottikärryllä talosta toiseen, niin ikään jalakset ylhäällä. Ei se siitä säikähtänyt, kuuluuhan keinun olemukseen myös tietty akrobatia, kyky nähdä maailma joskus nurinpäin.

***

Isän isän äiti, isän isä ja minä. Välistä puuttuu jotakin: isä. Totta kai hänkin kuuluu tuolin historiaan. Hänen työhuoneessaan keinui paitsi paksu sininen tupakansavu myös perintötuoli. Hän istui siinä töiden jälkeen joskus yömyöhään, ja päivisin sen valtasivat niin hänen verokonttorinsa asiakkaat kuin ulosottomiehet, jotka hän lähetti keräämään kaupunkilaisten verorästejä. Eräänä syysiltana 1951 äitini oli tavannut miehensä kiikkumasta uunin edessä. Pesässä paloi tuli, joka sai ruoakseen yhä uutta paperia. ”Mitä sinä poltat?” äiti kysyi. ”Kirjoituksiani”, kuului lyhyt vastaus.

Isä oli sinä syksynä saanut diagnoosin niin pitkälle edenneestä keuhkotuberkuloosista, ettei paranemisen toivoa ollut. Voudinkonttoriin palkattiin sijainen, ja isä asettui makuuhuoneeseemme loppua odottamaan. Tartuntavaaran vuoksi hänet eristettiin minulta, mutta äiti, Lydia- ja Elvi-täti kävivät potilasta katsomassa vuoroin kaupungin sairaanhoitajan Maiju Leinosen kanssa. Sairaan huoneeseen kannettiin myös kiikkutuoli. Jouluaattona, kun availin innoissani lahjapaketteja, isä autettiin tuoliin, ja siinä hän oli katsellut ovenraosta leikkejäni. Minä en häntä nähnyt, enkä kai uusilta nukeiltani muistanut katsoakaan.

Seuraavana iltana isää ei enää ollut

Mutta mitä olivat ne kirjoitukset, jotka hän poltti noin kuukautta ennen kuolemaansa? Sitä ei keinu kerro, vaikka kuinka kysyisin.

Liisa Enwald

1.8.2017

Kävellen

Tämän kesän sää on suosinut kävelijöitä: ei liian kuumaa, sopivan sateista, ei rajuun urheilusuoritukseen houkuttavan kylmääkään. Kävely tosin ei ole kovin trendikäs liikkumismuoto, sille ei ole vierasperäisiä nimiä eikä sen harjoittamiseen tarvita merkkivaatteita tai sykemittareita. Kukapa tohtisi kertoa käyttäneensä loman kävelyyn. Patikoinnista tai vaelluksista saattaisi kyllä puhua vaativallekin kuulijalle. Mutta kävely, jota eivät suorituksena pönäköitä edes kävelysauvat; sehän on liikuntalaji, jota ei urheiluhallin harmaasta seinästä erota.

Kävelyn eduksi on sanottava, että ellei se ole järin muodikasta, se on ikivanhaa, lähes ikiaikaista. Ja tämä piirrehän erottaa trendimetkuista monen muunkin ilmiön. Esi-isämme siirtyivät jo vuosituhansia sitten kävellen paikasta toiseen. Apostolit kävelivät, samoin antiikin filosofit puutarhoissaan. Vielä viime vuosisadan puolivälissä parin peninkulman taival ei ollut kävelijälle matka eikä mikään, muita siirtymistapoja kun ei ainakaan maaseudulla juuri ollut. Kävellen mentiin kaukaisille kaskimaille, kouluun ja kirkkoon. Välillä levähdettiin ja syötiin eväitä. ”Siinä aena leilie levväytettiin kun kirkkoon mentiin”, vastasi kainuulainen nimestysoppaani, kun kysyin Levväyskivi-nimen alkuperää.

Minulla kirkkoon on vajaa peninkulma, mutta vain muutaman kerran olen kävellyt sen. Koulua en enää käy, mutta lähimpään kauppaan on matkaa. Kun astelen sitä reppu selässä, saan joskus kummasteluja ihmisiltä, jotka eivät vapaaehtoisesti kävele puolta kilometriäkään. Sanoisinkohan samoin, jos olisin tottunut omaan autoon. Kun elää maaseudulla ilman sitä, monet asiat hoidetaan jalkapatikassa, mutta myös asuessani Helsingissä, hyvän julkisen liikenteen mailla, kävelin mielelläni alle neljän kilometrin matkat, ellei ollut erityinen kiire.

Kun nykyiseen kaupunkiini, jonka agraarisilla takamailla asun, suunniteltiin kävelykatua, älähti joku yleisönosastossa, ettei suostu kävelemään kahta metriäkään ostosten kanssa ja lisäsi olevansa urbaani ihminen. Minua tuo perustelu huvitti, sillä kevyen liikenteen jos minkä suosiminen on urbaania. Maalle muutettuani suurimpia yllätyksiä oli jalankulkijoiden ja pyöräilijäin vähäinen määrä. Kävelyn statusta nakertaa sekin, ettei sitä harrastamaan mennä tiettyyn paikkaan kuten urheiluhalliin tai salille. Kun kävelee silkan kävelyn vuoksi, sen tekee määräpaikasta riippumatta, tutkii, nuuskii ja tunnustelee uutta tai jo tuttua maisemaa. Hitaasti liikkuessaan huomaa tutussakin aina uutta. Kun taannoin kävelytin Helsingin Kallion kujilla talutushihnassa kissaa, minunkin huomioni kiintyi ruohonjuuriin ja kivijalkoihin. Näin uusin silmin myös mirrin suosikkipaikat: Harjutorin housuprässäämön ja Kustaankadun seurakuntakodin. Senkin opin, että samoin päin kiertäminen on kissalle parasta: jos koetin viedä sitä toiseen suuntaan, se teki tenän.

Muuan kirjailija on kertonut kävelevänsä päivittäin täsmälleen saman rantalenkin, ja jos joku sitä ihmettelee, vastaus on, että sen reitinhän näkee joka kerta eri silmin eikä siihen silloin voi kyllästyä. Kierroksen rutiininmaisuus voi, vastoin yleistä käsitystä, sekin virittää ajatukset luovaan toimintaan. Kun ei tarvitse ajatella, mistähän kadunkulmasta kääntyisi nyt, tai ihmetellä ennen näkemätöntä panoraamaa, mieli vapautuu uusiin ideoihin, väitän – vaikka patikoinkin mieluusti myös ulkomailla.

Kun kirjailija kävelee, hän tekee samalla työtä, joka ei vain muille näy. Hän miettii hitaasti, asettaa runoja askelytmiin, tekee havaintoja, eläytyy tulevan romaaninsa henkilöihin. Kävelyn merkityksestä mielentoiminnoille on kirjoitettu esseitä ja kokonaisia teoksia. Perustipa muuan pienkustantamo takavuosina Kävelykirjasto-nimisen sarjankin. Kävely on (matkan lisäksi) myös suosittu metafora kuvata kirjallisuuden lajeja. ”Kävelen pellon ympäri, ja siinä on essee”, määritteli Juhani Syrjä. Moni kulttuuriyhdistys on ryhtynyt järjestämään kävelyitä. Esimerkiksi Saima Harmaja -seura vaeltaa keväisin Hietaniemellä, ja Mirkka Rekola -seura on jo muutamana vuonna organisoinut runokävelyn, jonka lomassa pysähdellään muistelemaan Rekolan omia rantakävelyitä, hänen lyriikkaansa kuunnellen.

Hidasta, meditatiivista ja päämäärätöntä kävelyä kuvaa hyvin kotimurteestani tuttu verbi käveleskellä (vrt. istuskella, mietiskellä). Myös päämäärä käveleskelijällä saattaa olla, vaikkei sekään ulkopuolisille näy. Lukiovuosinani lähdin iltalenkilleni aina tietyn ongelman kera, joka minun tuli kävellessäni selvittää. Kotiin palattua kirjasin pohdinnan tulokset päiväkirjaan,josta aamulla saatoin lukea mitä olin ajatellut vaikkapa kärsimyksestä, rakkaudesta tai vapaudesta – paitsi ettei tuo tulos ollut koskaan sama, mihin olin lenkilläni päätynyt: kirjoittaessani se muuttui. Kuten kävely, myös kirjoittaminen saattaa ja saa olla vapaasti eksyilevää. Eksyvä kävely, eksyvä kirjoittaminen, eksyvä ajattelu: uusien löytöjen tie.

Kerran kävelytkin loppuvat: korkea ikä, nivelrikko tai voimien heikentyminen tulee vastaan. Mutta jos jalat vähänkään toimivat, liikkua voi huoneessakin: ukkini, yli 80-vuotias teräsvaari, askelsi keittiön ja olohuoneen väliä edestakaisin, kädet selän takana ja samalla hokien: ”Sitä liikuntoa. Sitä liikuntoa.” Luin hiljattain sata vuotta täyttäneestä, joka sanoi tekevänsä päivittäin yhä tunnin tai puolentoista lenkin. Näin onnellisesti ei ole kaikkien vanhusten laita, mutta voihan vuoteessakin vielä kävellä lukien, toisten tarinoita kuunnellen, muistellen, ajatellen.

Liisa Enwald

24.7.2017

Varjossa viihtyy

Siellä täällä on kesätapahtumia, jotka jäävät julkisuudelta aivan piiloon. Kotipaikkakunnallani entisessä Nummi-Pusulassa, joka nykyisin kuuluu Lohjaan, on vuodesta 2005 asti pidetty kamarimusiikkitapahtuma Omenapuun varjossa. Nimi viittaa niin omenoistaan tunnettuun seutuun (Lohjan keskustassa pidetään mm. vuotuiset Omenakarnevaalit) kuin erityisesti siihen, että konserteissa tuodaan esiin ”varjoon jääneitä” sävelteoksia. Sellainen voi olla jo unohtuneen tai uutuuttaan vielä piiloossa olevan tekijän teos yhtä hyvin kuin tunnetun säveltäjän vähemmän tuttu luomus.

Kesäinen konserttisarja syntyi Nummella kesiä viettäneen Anna Kreetta Gribajcevicin aloitteesta, ja kun juoneen mukaan tuli hänen puolisonsa Goran Gribajcevic ja joukko ystävämuusikoita, sävelet alkoivat kaikua. Gribajcevicit, kuten monet ystävätkin ovat kansainvälisesti tunnetuja esiintyjiä ja soiton opettajia. Konserteissa esiintyvät mm. viulisti Krista Jäänsola, alttoviulisti Riikka Lounamaa, sellisti Lauri Angervo ja basisti, säveltäjänäkin tunnettu Sampo Lassila. Pusulassa asuva Hannele Solala on mukana pianistina tai urkurina. Estradeina ovat vuosien varrella olleet kirkot niin Nummella kuin Pusulassa ja Kärkölässä, Saukkolan Meijerimuseo (kaunis jugendrakennus, joka valitettavasti ei ole museokäytössä enää), Myllyniemen matkailumaatila ja Ikkalassa sijaitseva juhlatalo Kokki.

Tänä suvena pääsin kuuntelemaan vain Nummen kirkossa 21.7. pidettyä avajaiskonserttia, jossa Gribajcevicit, Krista Jäänsola ja Lauri Angervo esiintyivät jousikvartettina. Ohjelman kolmea sävellystä ei voi varsinaisesti sanoa varjoonjääneiksi, mutta luonteeltaan ne eivät ole suuren yleisön tai jättiestradien teoksia. Kuultiin Bachin viimeisen ja monumentaalisimman fuugateoksen Die Kunst der Fugen keskenjääneisyydestään tunnettu Contrapunctus 19 ja sen ”täydennykseksi” siihen jälkeenpäin liitetty koraali Wenn wir in höchsten Nöten sein. Loppunumerona oli Sibeliuksen kuuluisin ja sisäistynein jousikvartetto Voces intimae, ja näiden kahden tummasävyisen teoksen välissä pilkahti päivänpaiste kvartetin soittaessa Haydnin kvarteton Op. 76 Nr 4. Teos tunnetaan myös nimellä ”Auringonnousu”, ja kuinka ollakaan, kun oli päästy Adagio-osaan aurinko alkoi tulla esiin kirkkomaan puiden lehvien lomasta. Tällaisia ihmeitä saa nähdä silloin tällöin, ja nehän todistavat, ettei ihmeitä syvimmin ajatellen olekaan.

Palaan vielä Die Kunst der Fugeen, jota on historian kuluessa esitetty niin uruilla, orkesterilla kuin pianolla ja jousikvartetilla. Kuunnellessani seuraan erityisesti Contrapunctus 19:n kolmatta teemakehitelmää, jonka katkeaminen on aina yhtä dramaattinen, ja dramatiikkaa teokseen liittyy myös omassa elämäntarinassani, mutta ei siitä nyt. (Olen kertonut siitä ja teoksesta muutenkin kokoelmassani Kesken, ntamo 2015.) Kirkkoillan otsikkona oli Sisäisiä ääniä, ja niitä todella kiviholvien alla kuultiin. Jäin miettimään sitä hiljaista intensiteettiä, joka toteutui neljän soitossaan yhteenhioutuneen taiteilijan musisoinnissa. Sibeliuksen hitaassa osassa värähtelivät pianissimot lähes aineettomasti. Pahimmoilleen juuri sillä hetkellä minua alkoi yskittää, pidätin hengitystä ja nieleskelin – ajatellen, että jos nyt tukehdun, niin kauniiseen musiikkiin kuolen.

Hiljaisuus, intiimiys ja sisäänpäinkääntyminen ovat asioita, joita vauhdikas ja meluava aikamme ei liiemmin suosi. Hiljentymisen retriitit ja mindfullness-kurssit eivät korvaa sitä, mitä on syventyminen läsnäoloon vaikkapa juuri kamarimusiikissa, kaukana karnevaaleista ja uhkeista omenapuista. Varjoon on päivän melskeen liiaksi polttaessa ja pauhatessa tervehdyttävää vetäytyä; rauha on samanlaista kuin sellaisen korpi- tai suolammen äärellä, jonne eivät vie autobaanat vaan vaeltajan oma kinttupolku ja harras mieli.

Ja miksei varjoon jääneiden teosten esittelyssä olisi ideaa laajemminkin. Kirjallisuudessa Leinolta ja Mannerilta muistetaan runot, vaikka molemmat tuottivat myös paljon muuta, eikä Seitsemän veljestä ole Kiven ainoa teos. Tuskin tarvitsee mennä edes kauas historiaan, sillä kirjan elinkaaren lyhentyessä monien nykytekijäin parin vuoden takaiset teokset ovat jo varjossa. Entäpä pöytälaatikkokirjallisuus, tuo ”estradeille” päässeen kirjallisuuden syvä juurikasvu – mitä kaikkea sieltä löytyisikään?

Liisa Enwald

15.7.2017

Kotiseutuni, oi

Tänään on se päivä, / jolloin mansikat maistuvat mansikoilta / lapsuudenaikaisilla rauniokummuilla. /- -/

Luen nämä Sirkka Seljan säkeet Kajaanin Kyynäspäänlahtea reunustavalta rantatieltä. Vasta myöhemmin selviää, että kävelen Runopolkua, joka on Kajaanin Runoviikon tämän kesän uutuus. Pian avautuu näkymä Linnanraunioille, lapsuuden kummuille, yksille niistä. On kulunut puoli vuosisataa siitä, kun kuljin kouluun niiden ohi.

Puutavarantien – entisen Viitostien – toisella puolen sijaitsee Kaukametsä, kongressi- ja kulttuurikeskus, jossa pidetään Runoviikon päätapahtumat. Miksi nimi Kiveltä eikä Leinolta tai Lönnrotilta, jotka liittyvät Kajaaniin, mietin joskus. Mutta metsähän sen rakennuskompleksin paikalla aikanaan oli. Siihen viitaten oli hyvä aloittaa kiitospuhe siitä Yleisradion kääntäjäpalkinnosta, joka toi minut Runoviikolle tällä kertaa:

Hyvät runon ystävät! Oli ilo tulla Kajaaniin, vanhaan kotikaupunkiini, vieläpä sille paikalle, jossa n. 50 vuotta sitten otin ensi tuntumaa moderniin runoon. Tämän Kaukametsän paikalla oli silloin metsä, ja kun asuin tien toisella puolen Teppanan koululla, tulin usein tänne lukemaan Mannerin, Nummen tai Meriluodon uutuuskokoelma mukanani. Nyt saamani tunnustus on tunnustus myös eurooppalaisen modernin runon yhdelle pioneerille, Rainer Maria Rilkelle. Ja samalla sille, että edelleen – tai pitäisikö sanoa: nyt jälleen – hyväksytään lyriikan kääntäminen runomittaan.

Tämänvuotinen kääntäjäkarhu antaa niin ikään aavistaa, että käännösrunoudelle elää kustannuspolitiikassakin uusi toivo. Nimittäin, kun työstin Uusia runoja, kuulin sanottavan, että sellainen työ ja teos taitaa olla lajinsa viimeinen. Ilmeisesti ei kuitenkaan (vielä?) ole. Siksi olen kiitollinen niille kustantajille, jotka ovat ottaneet Rilke-riskin. Työni Rilken parissa alkoi pienessä TAI-teoksessa, jonka esikoisjulkaisu oli Kirjeitä nuorelle runoilijalle – tällä runoviikollakin kerran esitetty. TAI-teoksen lopetettua ntamo otti suojiinsa neljä Rilke-käännöstäni ja julkaisi uutena nyt nämä Uudet runot. Kiitos Leevi Lehdolle ja hänen seuraajalleen Jarkko S. Tuusvuorelle! /- -/ Ja lopuksi kiitokset Yleisradiolle, joka edelleen vaalii niin vanhaa kuin uutta runoutta.

Miksi menin metsään lukemaan enkä esimerkiksi marjastamaan? Siksi, koska lukeminen oli minulle, yksinäiselle nuorelle, parasta tekemistä, jonka kanssa vain kirjoittaminen ja piirtäminen pystyivät kilpailemaan. Ja metsä paikkana inspiroivin, etenkin kun sieltä puiden lomasta välähtelivät virran kuohut. Sittemmin pyöräilin muihin, kaukaisempiin metsiin, kuten Paltaniemelle, jossa kävin Leinon säkeitä mielessä kertaillen iltaisin katsomassa auringonlaskun. Kerran sieltä palatessani olin niin Hövelön ja Helkavirsien lumoissa, että törmäsin autoon ja menetin muutamaksi minuutiksi tajuni. Pyöräily katkesi pariksi vuodeksi, kunnes ostin Onni Palasteen, myös kirjailijana tunnetun, urheiluliikkeestä sinisen Tunturin ja jatkoin taas, myös Leino-retkiäni.

Eeva-Maija Haukinen piti Runoviikolla Helkavirsi-illan. Martti Mäkelän luomassa äänitaustassa vilahteli siinäkin kotiseutunostalgia: linnunlaulu, veden liplatus, karjankellot. Se toi dramaattisiin runoihin rauhaa ja lämpöä samoin kuin ohjelmassa Helkavirsiä kehystävät Kiesus-runot. Leena Tammisen kirjottama monologi Pieni eläin, jonka Seela Sella Nasu-hahmoksi muuntautuneena esitti, puolusti metsää koneajan omistushaluisen ihmisen hulluutta vastaan. Suurta huomiota nämä viikon kohokohtina pitämäni esitykset eivät alueen lehdissä saaneet. Vähissä olivat runoteokset kirjakaupassakin. Elämme 2010-lukua, emme nuoruuteni aikaa, jolloin keskustelut niin modernista lyriikasta kuin klassikkokäännöksistä täyttivät sanomalehtien kulttuurisivut ja aikakauslehtien kritiikkiaukeamat, koti- ja ulkomaista lyriikkaa löysi kirjamyymälöistä (Kajaanissakin oli perinteinen ja tasokas Wuoren Kirjakauppa) ja kustantajat painoivat runoilijoiden Koottuja. Runous eksistoi nyt toisin, voi vain lyhykäisesti sanoa. Sen rauniokummuilla emme kävele ihan vielä.

Tanssivan karhun voittaneen Sirpa Kyyrösen kiitospuheesta jäi mieleen lause ”Runo on sydämessä”. Mitä kaikkea sydän sitten tarkoittaakaan, siellä asunee myös kotiseutu. Ja toisinpäin: kotiseutu on runouskin, asuinpaikka. Siellä on raunioita ja menetettyjä marjamaita, mutta paikkana se kukoistaa yhä. Eikä sinne voi edes palata, kun se koko ajan on. Jalkojen alla, pään yllä ja ympärillä.

Liisa Enwald

 

Laulumme nousee 

20.6.2017

Nykykoululaisen on vaikea uskoa, että vielä hänen isovanhempiensa aikaan jokainen koulupäivä aloitettiin laululla: päivän avauksena oli aamuhartauden alkuvirsi. Eikä laulamatonta ollut päivän jatkokaan. Laulu-nimisen oppiaineen suojissa kaikuivat kansallis- ja maakuntalaulut, luontoidyllit, sävelletyt eläintarinat, retki- ja raittiuslaulut. ”Ahkeruus on ilomme” kuului repertuaariin yhtä hyvin kuin ”Huokaus työtä aljettaessa” tai ”Mirri sairastaa”. Musiikkipainotteiset opettajaseminaarit ja niistä valmistuneet sanan ja sävelen taitajat takasivat sen, ettei laulettavasta ollut pulaa. ”Rivojen renttulaulujen” ja ”koreilevien hempeyksien” vastapainoksi piti luotaman sellaisia, joiden sanonta oli ”jykevää, väkevää ja korutonta” ja jotka (erään laulukirjan tekijän sanoja lainatakseni) pyrkivät tuomaan ”lohdutusta ja iloa surkastuneisiin rintoihin”.

Lienevätkö rintaparat entisestään surkastuneet 2000-luvun kouluissa, joita väitetään vähälauluisiksi tai peräti lauluttomiksi. Yhteislaulu on sentään yhä voimissaan ainakin aikuisten keskuudessa, ja satavuotias Suomi on yhä kuorolaulun maa. Kauneimpien joululaulujen rinnalle ovat tulleet Kauneimmat koululaulut, ja molemmat vetävät yleisöä. Laulannan merkitys terveydellekin on jo lääketieteellisesti todistettu, ja laulattajat saavat nähdä läheltä sen, miten palvelutalojen laulajaisissa katseet kirkastuvat, ryhdit kohenevat ja muistivarastot alkavat elää. Laulaen nostetaan maljoja erityisesti suomenruotsalaisissa yhteisöissä, päivänsankareille kajautetaan enemmän tai vähemmän vireisesti ”Paaljon oonneeaa vaaaan” ja juhannuksena noustaan kallioille ylistämään Suomen suvea; ”lintu pieni” saa niissä tilanteissa ”uljaan kotkan” siivet.

Mutta palataan kouluun. Itse olin siinä onnellisessa asemassa, että koulussamme laulua oli jopa kahdesti viikossa. Tyttöluokka oli jaettu kolmeen ääneen, ja niillä viriteltiin – samalla musiikinteoriaa opiskellen – duetto- tai tertsettisovituksia. Schubertin liedeistäkin tuli yhteislauluja, kun niitä opettelimme ja lehtori säesti. Kotona avasin usein iltaisin Siukosen tai Ingmanin laulukirjan ja muistelin koulussa opittuja. Aivan uusiinkin lauluihin tarttui korva ja mieli. Niiden sävelmiin sepitin myös omia runoja, ja niitä lauloin sitten niin sukulaistalon lehmille kuin naapurin karhukoiralle tai vain ”taivaan tuulille, metsän puille”.

Koululaulannalla oli merkitystä myös siltä osin, että usein kerratut sanat ja sävelmät jäivät muistiin, runomitoista ja riimeistä sai samalla itselleen työkalun värssyjen tuottamiseen, ja tekijöiden nimiä painui mieleen: P.J. Hannikainen, E.A. Hagfors, Siiri Lameri, Immi Hellén… Tosin tiedot näistä säveltäjistä, runoilijoista ja suomentajista eivät olleet läheskään täydellisiä, ja vasta nyt, uudenlaisten kiinnostuksen herätessä, niitä on saanut kaivaa historiakirjoista ja internetistä. On ilmennyt yllättäviä asioita: ”kansanlauluna” kulkenut melodia onkin lähtöisin Haydnin jousikvartetosta tai Beethovenin sinfoniasta, alkuaan Friedrich Schillerin näytelmään sävelletty, käännöksiksi väitetyt sanat ovat mukailuja tai peräti uusia runoja. Tekijäin jälkittäminen on hauskaa seikkailua, josta ei kommelluksia puutu.

Sanatkaan eivät jää muistiin aina siinä asussa kuin ne kirjoitettu on. Olen pitkään hoilannut mielessäni sitäkin reipasta marssia, jonka alussa ”[l]aulumme nousee ja lippu jo liehuu, / eespäin vain hei, la, la, la, la, laa”. Mutta kas, kun ryhdyin sanoja tarkistamaan Olavi Ingmanin kirjasta, havaitsin, että imperatiivihan siinä onkin: ”Laulumme nouse ja lippu jo liehu” – pilkku vain puuttuu puhuttelusanan perästä (ja oma lyöntivirheeni teki lipusta ensin lopun!). Mutta kyllä se varmasti vielä käskemättäkin nousee, kun kyllästymme konemusiikkiin, uskallan optimistisesti ajatella.

Eikä se romanttisuus, jonka miellämme noihin lauluihin kuuluvaksi, ole pelkkää myöhäisiän nostalgiaa, vaan tekstien ja sävelmienkin ominaisuus, oli sitten kyse kansallisuusaatteesta tai sellaisesta koti-idyllistä, joka kukoistaa vanhoissa postikorteissa ja Martta Wendelinin maalauksissa, mutta jolla noiden teosten luomishetkellä oli enimmäkseen toiveajattelun arvo. Ehkä se on auttanut kestämään 1900-luvun alun karua todellisuutta. Ja auttaa edelleen. Monen ulkohuoneen seinällä on yhä nastoin kiinnitettynä Kotilieden vanha Wendelin-kansi, ja sitä kelpaa katsella, kun tuuli hiljaa henkäilee ovensuussa, valo kurkkii lautojen raoista ja mieli vaeltaa siihen aikaan, kun ”lapsoset ketterät kotihaasta koivusta oksat taittoi”.

Liisa Enwald

PS Elämäntarina-lehden yhtenä tämän vuoden teemana ovat vanhat koululaulut. Kirjoita muistojasi ja lähetä juttu osoitteeseen liisa.enwald(at)gmail.com.

Kukkien putoillessa

Kun muutin vuosia sitten tänne maalle, Lohjan (entisen Nummi-Pusulan) Saukkolaan, sain uuden tuntuman vuodenaikojen vaihtumiseen. Toki myös kaupungissa kevät koittaa ja kirsikat kukkivat, aikanaan. Mutta jos katsoo vain ikkunasta, sama harmaa kiveys päilyy vastaan, oli kesä tai syksy, talvi tai kevät. Maaseudulla saa aavistusta siitä, mitä oli elämä agraariyhteisössä ja työ vuodenaikojen armoilla. Hangen peitossa piha on helpoimmillaan. Mutta lumen sulettua se alkaa taas: pihan raivaaminen kutsumattomalta kasvulta. En pidä leikkureista enkä vallankaan niistä putipuhtaista nurmikkoneliöistä, joita niillä luodaan. Reviirini saa olla paksu ja pörröinen, mutta kaikkein villeimpiä ruohorönsyjä siitäkin on kiskottava pois.

Puiden kasvusta sen sijaan pelkästään nautin. Sitä suuremmin, kuta raa’emmin ympäriltä on kaadetaan metsää ja pensaikkoa ja kuta kovempaan ääneen paikallislehtien tekstaripalstat huutavat, että poistakaa tonteiltannekin kaikki tuottamattomat puut, ne kun levittävät lehtiä ja peittävät valon. Näille purnaajille tekisi mieli muistuttaa, että puuthan juuri kantavat valoa, kuten Kirsi Kunnas runossaan sanoo.

Puistoa (puustoa) halajan lähelleni, en niinkään puutarhaa, sillä viherpeukaloa minulla ei ole yhden nivelvälin vertaa. Ja kiviä! Yhä uusia, uudenvärisiä -muotoisia ja -kokoisia. Niitä en ole lakannut rakastamasta, vaikka rakkaussuhde vaatii käsivoimia, lujaa kottikärryn pohjaa ja pengerten kaivamista hyväksi alustaksi. Kun on kitkennän aika, kitketään sitten myös kiviä: niiden välistä kurkkivaa kasvustoa. Mutta samalla voi ihailla sitä loputtomien polkujen, kartastojen, aaltojen ja värien leikkiä, jota kimalteleva mukula pinnassaan kantaa. Kivissä on kaikki vuodenajat – ja samalla se, ettei niiden vaihtelua lopulta lainkaan ole.

Runoilijoita vuodenajat ovat aina kiehtoneet. Eivätkä vain ne sinänsä tai niiden sykli, vaan niihin liittyvät paradoksit ja ristiinmenot. Moni kokoelma rakentuu vuodenaikojen kierron mukaan: talvesta uuteen talveen, kesästä kevääseen. Runoilija näkee senkin, että kesän, tuon ”täydellistymisen” ajan, kukkaloisto hehkuu vain lakastuakseen, kukat nousevat putoillakseen. ”Syksy on likellä”, totesi Saarikosken tunnetun runon puhuja, kun näki kevätkesän. Hiirenkorvainen koivikko kellertää syksyisen lailla. Ja kesän hieman jo kypsyttä tuulenpuuska tarttuu omenapuuhun, kukkatertut hajoavat ja lentävät taivasta vasten joulukorttien lumihiutaleitten tavoin.

Kesä varisee, jokin onnekas vajoaa, kuten Rilke Duinon elegioidensa päätännöksi sanoo. Japanilaisessa lyriikassa ei voi välttyä siltä kuoleman ja kukoistuksen kaksoissymbolilta, joka kirsikankukka on. Se hehkuu keväällä, sitä riennetään sankoin joukoin katselemaan – ja sen nopea elinaika kantaa katoavuutta itsessään. Tämän muistaen katson myös pihani seitsemää kirsikkapuuta (veljestä, tai kääpiötä), joista kaksi on jäänyt vajaan kyynärän mittaiseksi. Viidestä komeaksi kasvaneesta vain kolme rehottaa, yksi jopa akilleioja juurillaan kasvattaen. Kukkia sai odottaa monta vuotta, kunnes ne tulivat. Ja sitten lakastuivat. Kevään ja syksyn kirkas yhteisääni tässäkin. Japanilainen Saigyō kirjoittaa Tuomas Anhavan suomeksi tulkitsemana:

Toivon hartaasti,
että saan kuolla, kun kuu
on täysi, kevät
on toinen kuu, kirsikka
kukassa: kukkain alle.

Hannu Salakan, suottaan jo miltei unohtuneen lyyrikkomme, puukuva esittelee neljä vuodenaikaa ja samalla torjuu ne: ne ovat, niin me otaksumme, mutta syvimmiltään niitä ei olekaan. Niin tiivis on niiden yhteensulautuma, niin totaalinen se suuri sykli, joka ympäröi vuodenaikojen kiertoakin:

Puut piirtyvät esiin
mutta hämärä on vallannut metsän.
Lehdet liikkumatta
eivätkä mitkään lehdet tuo esiin sen enempää:
kevään, kesän, syksyn ja sen,
että niitä ei ole.

Kevään ja kesän lepattaessa oikkuilevissa säissä muistan aina sen helteellä alkaneen 1980-luvun juhannusviikon, kun pidin pohjoisessa kirjoittamiskurssia. Äkkiä sää viileni, ja oli lainattava kurssilaisilta villaa päälle. Aamun lyyrikkovieras oli pitämässä luentoa runojensa synnystä, kun ikkunan takana alkoi leijua suuria hiutaleita. Kukkia ne eivät olleet. Juuri päästyään sanomasta, että runoilijan osana on kokea ihmeitä, hän katsahti ulos. ”Niin, juuri niin”, hän lisäsi, ensin hieman kirottuaan.

11.6.2017

 

Mitä se on?

Kun eräs tuttava ehdotti, että alkaisin kirjoittaa blogia, olin hetken ymmälläni. Minäkö blogistiksi – minä, joka en juuri ole lukenut toisten blogeja ja jolle nettimaailma, saati some, on jokseenkin vieras. Kun tähyän sitä ulkopuolelta, on vaikea ymmärtää sitäkään, että verkkomediaa taidetaan nykyisin seurata ahkerammnin kuin painettua. Toinen seikka, jota kummastelen ja vähän pelkäänkin, on se, että oma elämä levittäytyy muiden näkyviin joko semmoisenaan tai edustavaksi puunattuna. Blogin nimityshän oli aikaisemmin verkko- tai nettipäiväkirja.

Toisaalta, jos ajattelen sitä päiväkirjanpitoa, jota harrastin lapsena ja murrosikäisenä, eikö vain siihenkin liittynyt se kuvitelma (toive? pelko?), että joku toinen sen joskus lukee. Lukijaksi uskottelin myös sen kirjan sinänsä. Puhuttelin sitä sinänä, joskaan en antanut sille (hänelle?) nimeä, kuten Saima Harmaja ”Maijana” tunnetulle kirjalleen. Vähintään aina uutta päiväkirjanidettä aloittaessani jakauduin kahdeksi: minun piti kertoa sille toiselle (”sinälle”) jotain itsestäni, muuten emme voineet aloittaa. Jatkossa mukaan kirjeissä tyypillisiä lauseita: ”Anteeksi nyt, kun en ole kirjoittanut pariin kuukauteen.” Päiväkirjanpitoni loppuikin aikanaan tähän ristiriitaan: miksi kertoa itsestään ”sinälle”, joka lopulta on se oma itse ja tietää siitä kaiken.

Mutta tietääkö? Tähän ongelmaan törmäämme kaikessa ”minäkirjoituksessa”, joka ei ole (tai uskottele olevansa) fiktiota. Mikä tai kuka on se ”minä”, joka kirjoittaa? Ja kenestä, mistä ”minästä” – tai kenestä niistä monista ”ministä” – hän sen tekee? (Murrosiässä kirjoitinkin aforismin Kenen päivistä pidät päiväkirjaa?) Syntyykö aiheena oleva minä paljolti kirjoitusprosessissa? Tuleeko siitä todellista (tai sellaiseksi uskottua) vauhdikkaampi, kiinnostavampi, rohkeampi, alttiimpi elämään tarinoita joissa on draaman kaari? Meillähän on taipumus suhteuttaa tai jopa sijoittaa oma tarina jonkin kulttuurisen mallitarinan tai arkkityypin sabluunaan. Tästä puhuu Juhana Torkki teoksessaan Tarinan valta (2014) ja Katriina Järvinen vasta ilmestyneessä teoksessaan Saanko esitellä – monenlaiset minämme. Vaikka kuinka yrittäisi pitäytyä omassa todellisessa arkihistoriassaan, kirjoitettu minä ja hänen tarinansa ei välttämättä pysy sen rajoissa, vaan hyppää yli, liioittelee, tai toisaalta ”unohtaa” tärkeitä yksityiskohtia, silottaa särmiä.

Kouluaikaisissa kirjeenvaihdoissani hypin niin kauas itsestäni – tai pitääkö sanoa niin ylös ilmaan – että sepitin itselleni kokonaisen ulkomaanmatkan, vaikken ollut koskaan käynyt maamme rajojen tuolla puolen. Kuvailin antaumuksella, millaista on leijua lentokoneessa pilvien päällä ja mitä kaikkea näkee jo kentällä, kun astuu vieraan maan kamaralle. Ja kirjeystävä otti kaiken tämän todesta: ”Voi että! On sinulla ollut ihana loma. Minä en vain koskaan…” Intoni peittosi valheesta koituvan syyllisyyden, enkä koskaan saanut tunnustetuksi tuolle ihmiselle, että matka oli täyttä satua. Kirjeenvaihtommekin loppui pian sen jälkeen. Ehkä hän vaistosi, että toinen ei ole ihan luotettava, vaan kynä vie häntä asioiden edelle.

Myös blogi on kirje. Sellaiseksi sen herkemmin ajattelen kuin päiväkirjaksi. Blogi kohdentuu lukijoille, vaikka heitä ei voi ennalta tietääkään. Olen aina ollut runsas ja vimmainen kirjeenkirjoittaja. Moni ystävyys on alkanut juuri kirjeenvaihdosta, sillä kasvokkaiskontaktissa olen kömpelö ja vaitelias. Kirjeissä lörpöttelen, annan kynän viedä sivupoluille. Vielä tänä aikana, kun postinkantajat ovat siirtymässä kodinkoneiden kantajiksi ja viestit, niin viralliset kuin henkilökohtaiset, ovat siirtyneet sähköpostiin tai someen, vaalin parin ystävän kanssa pitkiä, ”vanhanaikaisia” paperikirjeitä. Kirjeet kuuluvat myös työhöni mm. arvostelupalvelun kriitikkona. Ja toimittaessani Elämäntarinaa koen usein koostavani tilaajille ja muille lukijoille pitkän kirjeen. Omaa elämää, omaa tarinaa, siinäkin jaetaan.

Ja nyt suljen tämän kirjeen lyhyemmän. Tapaamme jatkossakin – eikä tarvitse pelätä, että sepittäisin aivan villejä satuiluja tai loisin itsestäni liian vieraan minän, sillä sinähän sitä kontrolloit, tuttu tuntematon lukijani.

 

Mainokset